Kirjoituksia taloudesta

Tasa-arvo ja positiivinen syrjintä

2012-02-11T12:18:00.004+02:00

Kemppisen blogiin

Positiivinen syrjintä on siinä mielessä aina kyseenalaista, että se on muotoa tarkoitus pyhittää keinot.

Karmaisevin esimerkki tällaisesta ajattelusta ja menettelystä on Neuvostoliitto. Sehän oli tavallaan positiivisen syrjinnän järjestelmä, jossa entisessä järjestelmässä heikoille, työväelle, ensin otettiin ja sitten annettiin kommunisteiksi määriteltyinä sellaisia oikeuksia, joita ei muille annettu. Tämänkin positiivisen syrjinnän tarkoitus oli tasa-arvon lisääminen.

Kielikiintiöt ovat kyseenalaisia myös siitä syystä, että muiden olojen ollessa samat tietystä kieliryhmästä pitäisi aina löytyä sille riittävät palvelut tuottavat tuomarit, lääkärit jms. Jos tällaisista ammattilaisista on puute, syy on jossain muualla kuin neutraalissa valinnassa. Se saattaa olla esimerkiksi siinä, että kieliryhmän ammattilaiset hakeutuvat töihin muualle kuin oman kieliryhmänsä palvelukseen. Silloin positiivisesta syrjinnästä on myös selvää haittaa.

Yhteiskunnallisissa yhteyksissä tasa-arvoa pitäisi mielestäni tarkastella vapausnäkökulmasta, tasa-arvoisena vapautena parempiin asemiin yhteiskunnallisessa hierarkiassa. Olennaista on tasa-arvoinen valinnanvapaus alhaalta päin, ei valinnanvapaus ylhäältä päin eikä myöskään yleinen sopimusvapaus, joka palautuu valinnanvapauteen ylhäältä päin. Siksi on yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Siksi demokratia on sääty-yhteiskuntaa tasa-arvoisempi.

Kun tätä tasa-arvon käsitettä sovelletaan talouteen, saadaan mielenkiintoinen tulos. Sen mukaan pitäisi kaikkien raha olla samanarvoista, tuotteen myyjälle yhtä käypää. Kapitalismissa näin ei kuitenkaan ole. Kapitalismi rakentuu yleiselle sopimusvapaudelle, säädetyin poikkeuksin, ja se palautuu ylemmän eli myyjän vapauteen suhtautua eri tavalla eri asiakkaisiin, viime kädessä kuluttajiin.

Kapitalismissa yritysten omistajat ovat tasa-arvoisia keskenään ja kuluttajat ovat tasa-arvoisia keskenään, mutta kuluttajat eivät ole tasa-arvoisia yritysten omistajien kanssa. Aivan niin kuin samaan säätyyn kuuluvat olivat tasa-arvoisia keskenään mutta tasa-arvo ei ulottunut rahvaaseen. Ei siis ole ihme, että kapitalismin kehittyessä ollaan joutumassa tilanteeseen, joka muistuttaa entistä sääty-yhteiskuntaa.

Tällä näkökulman valinnalla on se ainutlaatuinen puoli, että se kertoo myös ratkaisun. Se on yleinen ja yhtäläinen osto-oikeus kaikkine tästä johdettavine sääntöineen. Niistä tärkein on kaikkien markkinoita koskevien tietojen julkisuus. Nykyisinhän näin ei ole vaan yritykset voivat pitää hintojaan ja kauppojaan koskevat tiedot salaisina. Toinen vaatimus koskee tietyille ryhmille annetuista, varallisuutta keskittävistä erioikeuksista luopumista. Tällaisia ovat mm. osakeyhtiöiden omistajien rajattu vastuullisuus sekä patentti- ja tekijänoikeudet. Nämä ovat nykyisin muodostuneet ylenpalttisen rikkauden lähteiksi ja yhteisen kehityksen esteiksi aivan samalla tavalla kuin säätyjen omistukselliset erioikeudet aikanaan.

Elämme tavallaan 1700-lukua uudestaan, tällä kerralla toivomme ja odotamme talouden vallankumousta ja demokratisoitumista.

Sananvapaudesta ja bitcoineista

2012-02-07T10:20:00.005+02:00

Jeremias Kangaksen US-blogiin

On erotettava toisistaan toiminta, esimerkiksi autonajo maanteillä tai ostaminen internetissä, ja sitä koskeva informaatio, esimerkiksi tieto kolarin ajajasta tai kaupassa pettämisen suorittajasta. Sananvapaus ei merkitse toiminnan vapautta.

Täyden sananvapauden vallitessa jokaisella olisi vapaus saada tietoonsa haluamiaan asioita kaikista muiden toiminnoista ja kertoa niitä edelleen vapaasti muille. Näin vapaata sanaa ei kuitenkaan ole missään. Sitä on yleensä rajoitettu ainakin kolmelta suunnalta.

Ensiksi, tiettyjä toimintoja on rajattu yksityisyyden piiriin kuuluviksi. On katsottu esimerkiksi, että se mitä ihmiset tekevät sängyssä, vessassa tai lääkärillä on hänen oma asiansa eikä sitä kuulu muiden tietää.

Toiseksi on katsottu, että valtiovallan turvallisuuteen kuuluvia asioita ei kuulu kaikkien tietää. Pahimmillaan tähän sensuroitavien tietojen ryhmään saattaa kuulua kaikki vallanpitäjiä kritisoivat tiedot.

Kolmanneksi on katsottu, että yritysten menestymiselle tärkeitä tietoja ei kuulu kaikkien tietää. Tästä johtuvat liikesalaisuudet ja pankkisalaisuus - jota tosin perustellaan myös yksityisyyden suojalla. Tässä ryhmässä mielenkiintoinen tapaus on taiteellisen teoksen sisältämään informaatioon kohdistuva tekijänoikeus, joka kieltää sen levittämisen muilta kuin yksinoikeuden haltijalta.

Anonyymin kaupanteon mahdollistavat bitcoinit eivät ainakaan sananvapautta lisää, sillä anonymiteetti on jo määritelmänsä mukaan tiedon vapautta rajoittava tekijä. Jos huolena on se, etteivät ihmiset saa kaikkialla ilmaista vapaasti mielipiteitään politiikasta, eivät siihen bitcoineilla tehdyt kaupat juurikaan auta. Se on vallankumouksen asia. Mitä demokraattisempi on hallinto, sitä vapaammin tiedon annetaan kulkea.

Oma kantani on se, että nykyisen globaalin talouden keskeinen ongelma on sananvapauden, laajasti ymmärrettynä, rajoittaminen yritysten eduksi. Se on keskeinen osa kapitalistista käytäntöä aivan niin kuin poliittinen sensuuri on keskeinen osa diktatuurista käytäntöä. Aidoilla ostajien ohjaamilla markkinoilla kenelläkään ei ole yksinoikeutta taloudellisen informaation hyödyntämiseen. Niillä ei ole tuotteiden hintoja ja laatuja ja osapuolia koskevia liikesalaisuuksia vaan jokaisella on saman vapaus niin ostaa tuotteita kuin saada tietoja markkinoista. Siitä syystä myös tekijänoikeudet ja patentit ovat aitoja markkinoita vinouttavia tiedonkulun rajoitteita ja keskittävät varallisuutta niiden suuromistajille - ja aiheuttavat sen myötä kaikenlaista harmia.

Tekijänoikeuksista ja ihmisoikeuksista

2012-01-25T15:16:00.003+02:00

Ville Hautakankaan US-blogiin

Aki Suihkonen: "Ihmisoikeuksien ensimmäinen manifestaatio on omistusoikeus: kyseessä on yksilön omistusoikeus työhönsä. Mutta mitään kuluttajan oikeutta tuohon työn tulokseen ei ole olemassa."

Onpa Akilla erikoinen näkemys ihmisoikeuksista. Ainakin ihmisoikeuksien yleismaailmallisessa julistuksessa perustavana on toteamus ihmisistä vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan ja heidän oikeudestaan elämään ja henkilökohtaiseen turvallisuuteen. Omistamisesta on julistettu seuraavasti:

(1) Jokaisella on oikeus omistaa omaisuutta yksin tai yhdessä toisten kanssa.
(2) Keltään älköön mielivaltaisesti riistettäkö hänen omaisuuttaan.

Jos tätä sovelletaan vaikkapa laulun omistamiseen, se tarkoittaa sitä, että laulun tekijä omistaa laulunsa ja saa laulaa sitä vapaasti kenenkään estämättä ja saa käydä sillä myös kauppaa vaikkapa konsertteja pitämällä. Tämä ei kuitenkaan anna laulun tekijälle oikeutta estää muita laulamasta samaa laulua. Tällaisen oikeuden aikaansaaminen tekijänoikeuslaissa on yhteiskunnallinen säätelytoimi, jonka tarkoituksena on taidetuotannon tukeminen. Se on tavallaan verrannollinen entiseen aateliston oikeuteen olla maksamatta veroja, jonka säätelyn tarkoituksena oli hallitsijan vallan tukeminen.

Tällaiset ylhäältä päin joillekin annetut oikeudet eivät kuitenkaan ole omaisuutta missään ihmisoikeuksien tarkoittamasssa mielessä. Toisin sanoen, ne eivät ole sellaista omaisuutta, joka voitaisiin mielivaltaisesti riistää. Laulaja, joka nauttii tekijänoikeutta lauluunsa, pitää tekijänoikeutensa, vaikka joku hänen lauluaan luvattomasti laulaisikin.

Edellä mainituista syistä tekijänoikeuksiin kuuluvat yksinoikeudet eivät kuulu ihmisoikeuksien piiriin ja jos ja kun ne loukkaavat jotain ihmisoikeutta, ne ovat itse asiassa ihmisoikeuksien vastaisia.

Kuten Pekka edellä totesi, ne loukkaavat ihmisoikeuksien julistuksen 19. artiklaa, jossa todetaan:

Jokaisella on oikeus mielipiteen- ja sananvapauteen; tähän sisältyy oikeus häiritsemättä pitää mielipiteensä sekä oikeus rajoista riippumatta hankkia, vastaanottaa ja levittää tietoja kaikkien tiedotusvälineiden kautta.

Siis sillä, joka on kuullut jonkun laulavan lauluaan, on oikeus häiritsemättä levittää tätäkin laulua kaikkien tiedoitusvälineiden kautta ja yleisöllä on oikeus häiritsemättä vastaanottaa kyseinen informaatio. On huomattava, että tässä ei ole kyse edes ihmisoikeuksien kolliisiosta, jossa jouduttaisiin punnitsemaan toista ihmisoikeutta toista vastaan, vaan tässä on ihmisoikeus vastaan tiettyjen ryhmien taloudelliset edut.

Keskustelua perustulosta

2012-01-22T11:04:00.005+02:00

Pasi J. Matilaisen US-blogissa

On se noinkin. Siitä huolimatta perustulo on antisosialistisin, vähiten yksilönvapauteen puuttuva tapa hoitaa sosiaaliturva.

Kun ottaa huomioon, että rikkaiden ja köyhien välisen kuilun kasvaminen on tällä hetkellä suurin talousongelma - sen sosialistismallinen kaventaminen velkarahalla on eurooppalaisen velkaongelman yksi syy - on perustulo siihen teoreettisesti katsoen yksi ratkaisu. Ongelmana on kuitenkin sen vaikea soveltaminen ylikansalliseksi ratkaisuksi.

Kansalliseksi ratkaisuksi sen viaksi katsotaan kilpailukykyä heikentävä vaikutus. Tosin myös päinvastaiselle näkemykselle on perusteita. Joka tapauksessa se on kasvuneutraali ratkaisu ja siten linjassa kestävän kehityksen ajatuksen kanssa.

----

"Jokainen verotettu sentti, penni, kopeekka tai äyri (jne) on yksilönvapauden loukkaus eikä sillä ole aste-eroja."

Mitä ihmettä. Verojen maksaminenhan on vapaaehtoista kaupankäyntiä. Me elämme vapaassa maailmassa, jossa jokainen, ainakin Suomessa, on vapaa muuttamaan sinne, missä veroja ei kanneta. Tai jos sellaista maata ei löydy, on vapaa kavereidensa kanssa sellaisen perustamaan, alueesta kilpailemaan ja hallinnon muodostamaan. Näin nämä nykyisetkin valtiot ovat muodostuneet. Siinä ohessa selviää sitten myös, miksi veroja kannetaan. Selviää myös, että yksilönvapauksien laajuus riippuu enemmänkin valitusta hallintomallista kuin verojen suuruudesta.

"Tuloerojen kasvu ei ole mikään ongelma sinänsä; mahdollisen kateudenkin osalta ongelma on kateellisen ihan oma. Se sen sijaan on ongelma, jos tuloerojen kasvu johtuu siitä, että rikkaat ryöstävät köyhiä - kuten vaikkapa poliitikkojen ottaessa köyhien nimissä velkaa"

Kateus on tähän väärä sana; se ei todellakaan muodosta ongelmaa. Suurten tuloerojen, silloin kun ne perustuvat ahneuteen ja yhteisen edun unohtamiseen, aiheuttama epäoikeudenmukaisuuden tunne sen sijaan on ongelma. Se saa ihmiset vihaisiksi, se rapauttaa luottamusta yhteisiin arvoihin ja se saattaa johtaa kaikkien hyvinvointia hävittäviin tekoihin.

Eikä koettu epäoikeudenmukaisuus liity vain poliitikkojen itselleen keräämiin omaisuuksiin, ainakaan meillä, vaan myös ja erityisesti finanssipiirien itselleen keräämiin omaisuuksiin, joiden ei katsota olevan missään suhteessa heidän yhteiskunnalle tuottamaansa hyötyyn. Omaa ahneuttaan pankit ja sijoittajat ovat mm. ylilainoittaneet kansantalouksia, mistä nyt kaikki saavat kärsiä. Ei siihen mikään heitä ole pakottanut. Tosin poliittinen ja taloudellinen eliitti on pitkälti samaa ja siten niillä on myös yhteiset edut - kuten itsekin tulit esittäneeksi.

"Kasvuneutraali ratkaisu?"

Yhteiskunnan toimi, esim. verotulojen kohdistaminen, on kasvuneutraali, jos sillä ei tähdätä sen enempää talouden kasvattamiseen kuin sen supistamiseen. Perustulo on juuri tällainen verotulojen kohdistamistapa, sillä se antaa päätäntävallan kansalaisille. Kukin voi käyttää perustuloaan niin kasvua tukevasti tai tukemattomasti kuin haluaa.

----

Muistutan siitä, että sinä otit asian esiin periaatteellisella tasolla (jokainen verotettu sentti, penni, kopeekka tai äyri (jne) on yksilönvapauden loukkaus eikä sillä ole aste-eroja). Niinpä:

"Jos minä haluan ostaa palvelun X, voin vertailla yrityksiä A, B, C... ja tehdä valintani niiden välillä mm. hinnasta, laadusta ja mielikuvasta riippuen, tai yrittää hoitaa asian itse, jos mikään tarjotuista vaihtoehdoista ei miellytä. Se on vapaaehtoista kaupankäyntiä."

Kun tähän vaihdetaan yrityksen tilalle valtio, se on myös periaatteellisella tasolla vapaaehtoista kaupankäyntiä.

"Hallinnon (tai valtion) muodostaminen on kyllä jopa aika koominen ehdotus kaverille, joka vastustaa valtioita kaikissa muodoissaan eikä koe niillä olevan moraalista oikeutta olla olemassa."

Yritin tällä kommentilla houkutella mielikuvituksesi utopiasta reaalimaailmaan, mutta ilmeisesti epäonnistuin. Silti vielä neuvon: ihanteellisintakaan maailmankuvaa ei kannata rakentaa sellaiselle ihmiskuvalle, joka on täydellisessä ristiriidassa sen kanssa, mitä ihmisen biologiasta ja psykologiasta tiedetään.

Et ehkä tiedä tai muista, mutta myös kommunismin ihanne oli maailma, jossa kukaan ei riistä toista, väkivaltaa ei ole ja valtiotkin kuoleutuvat. Luokkataistelun ja proletariaatin diktatuurin oli tarkoitus olla vain väliaikaisia keinoja tähän päämäärään pääsemiseksi - joka siis oli sama kuin sinullakin. Niihin ajauduttiin välttämättömyyden pakosta, koska ensin oli päästävä heidän mielestään pahimmista riiston ja väkivallan käyttäjistä eli kapitalisteista ja tsaarin johtamasta valtiosta.

Nyt on kyse siitä, millaisiin keinoihin nämä sinun laillasi ajattelevat ihmiset pyrkivät yrittäessään päästä heidän mielestään pahimmista riiston ja väkivallan käyttäjistä eli valtiovalloista. Eikä vastaus ole vaikea. Väkivallan monopoli on otettava valtioilta yksityisille yrityksille. Sitä perustellaan seuraavasti: koska yritykset toimivat markkinoiden ehdoilla, kannattamaton väkivalta häviää ja kannattava toimii yhteiseksi hyväksi, kunnes näin saavutettu yleinen yltäkylläisyys ja oikeudentunto tekee sen, ettei mitään väkivaltaa enää tarvita.

Tämä on tasan yhtä uskottava kuin kommunistien perustelu: koska puolue on kansanvaltainen, sen toimet hävittävät kansan vastaisen väkivallan ja jäljelle jää vain yhteistä hyvää ajava väkivalta, kunnes näin saavutettu yleinen yltäkylläisyys ja oikeudentunto tekee sen, ettei mitään väkivaltaa enää tarvita.

Jälkimmäiseen selitykseen uskovien toimet johtivat siihen, että käytännössä valta tuli kommunististen puolueiden johtamille valtioille ja väkivaltakoneistoille.

Edelliseen selitykseen uskovien pyrkimysten onnistuessa valtiot ja väkivaltakoneistot alistuvat finanssipiirien käskyvaltaan.

Toivottavasti tässä ei onnistuta.

Kapitalismista ja vauraudesta

2012-01-07T10:11:00.005+02:00

Jani Korhosen Uuden Suomen blogiin
Jani: "kommunismi kannustaa ihmistä huonoihin suorituksiin ja kykyjensä salaamiseen. Kapitalismi taas kannustaa mahdollisimman hyviin suorituksiin ja ponnistuksiin kykyjen äärirajoille asti."

No ei. Sekoitat idealismin ja realismin. Ideaalissa kommunismissa kannustetaan ihmisiä hyviin suorituksiin: kukin kykyjensä mukaan, kullekin tarpeensa mukaan. Keskuskomitea hoitaa asiat tällä periaatteella kaikkien eduksi. Tämän uskomuksen vuoksi se on ollut niin puoleensa vetävä ideologia.

Reaalikommunismi on aivan eri asia. Sen heikkous on siinä, että keskuskomiteakin muodostuu tavallisista ahneista ihmisistä, jotka tuntevat omat tarpeensa paremmin kuin muiden ja jotka valjastavat muidenkin kyvyt oman asemansa pönkittämiseen. Siten koko homma menee pieleen.

Ideaalissa kapitalismissakin kannustetaan hyviin suorituksiin: kun kukin ajaa omaa etuaan vahingoittamatta muita tai heidän omaisuuttaan, näkymätön käsi aikaansaa sen, että kaikkien hyvinvointi kasvaa. Tämän uskomuksen vuoksi se on ollut niin puoleensa vetävä ideologia.

Reaalikapitalismi on aivan eri asia. Näkymätöntä kättä ei oikeasti ole olemassa. Pääosassa ovat varakkaimpien kapitalistien kädet, tavallisten ahneiden ihmisten kädet, jotka pystyvät - syistä joista kirjoitin Flemmingin blogissa - aivan ilman väkivaltaakin kasvattamaan eroaan köyhälistöön nähden. Kun mikään ero ei kasva ikuisesti, se tasaantuu kriisien ja sotien kautta, kuten itsekin totesit tapahtuneen 1930-luvun alun suuressa lamassa ja toisessa maailmansodassa - ja kuten taas kohta tulee tapahtumaan.

Nyt tulisi jo jättää tämä vanhentunut kapitalismi-sosialismi vastakkainasettelu ja ymmärtää, että ne molemmat ovat ylhäältä ohjattuja järjestelmiä, kommunismi poliittisen eliitin ja kapitalismi taloudellisen eliitin säätelemä, tosin poliittisen eliitin myötävaikutuksella. Näiden kummankin vastapuoli on alhaalta päin vapaa markkinatalous. Sen edellytyksiä nyt olisi tutkittava, sillä tulevaisuus ei ole kapitalismin eikä sosialismin vaan markkinatalouden.

Johtaako kapitalismi varallisuuden keskittymiseen

2012-01-05T10:19:00.002+02:00

Jouni Flemmingin US-blogiin

Jouni Flemming: "Valitettavan moni ihminen uskoo, että kapitalismi johtaa vaurauden keskittymiseen harvojen käsiin. Aivan kuin kapitalismiin olisi sisäänrakennettu taipumus päätyä tilanteeseen, jossa muutama suurkapitalisti omistaa kaiken. Tämä harhaluulo on mahdollista korjata, mikäli tutkimme avoimin mielin aiheeseen liittyviä empiirisiä faktoja ja loogisia lainalaisuuksia."

Kun alku on väärin, loppukin on.

Muut ovat jo kommentoineet aiheeseen liittyviä empiirisiä faktoja, joten otan esille loogiset lainalaisuudet.

Erilaisten sattumien kautta ihmisillä on varsin epätasa-arvoiset lähtökohdat talousjärjestelmästä riippumatta. Jotkut syntyvät ja kasvavat nälässä ja jotkut ylenpalttisuudessa. Kun tällaisessa maailmassa, siis nykyisessä globaalissa todellisuudessa, käydään Flemmingin kapitalistiseksi esittämällä tavalla vapaata kauppaa niin että molemmat hyötyvät, se johtaa seuraavaan:

Kun nälkä on tarpeeksi kova, sen kokija tekee vapaaehtoisesti kaupat, jossa hän saa kanan syödäkseen sellaista työpanosta vastaan, jolla kanan omistaja kasvattaa itselleen kaksi kanaa. Pian nälkäisellä on nälkä uudestaan ja hän tekee samanlaiset kaupat. Köyhä pysyy köyhänä, mutta kanatehtailija rikastuu kana kerrallaan. Vapaa kilpailukaan ei tässä auta, sillä naapurikanatehtailijan kannattaa toimia samalla tavalla. Ymmärrettävästi tässä nälkä tarkoittaa kaikkea menestymisen tarvetta, mahdollisuutta saada työpaikka, lainaa, kaupallisia oikeuksia tai hankinta- ja myyntikanavia. Ja kana tarkoittaa kaikkea menestymiseen tarvittavaa, työpaikkaa, rahaa, kaupallisia oikeuksia sekä hankinta- ja myyntikanavia. Kun näillä ja työllä käydään vapaata kauppaa, se hyödyttää aina enemmän niitä, joilla jotain tarpeellista jo on kuin niitä, joilta sitä puuttuu.

Se ettei tämä kuitenkaan johda tilanteeseen, jossa muutama suurkapitalisti omistaa kaiken, johtuu parista seikasta.

Ensinnäkin siitä, että tarpeeseensa myös köyhät varastelevat ja toimivat vastoin yhteistä etua. Siksi rikkaiden kannattaa perustaa yhteiset asevoimat omaisuuksiaan ja oikeuksiaan vartioimaan. Näin kehittyy vähitellen valtiovalta lakeineen ja elimineen, joiden alaisiksi ja jäseniksi myös köyhät kuuluvat. Heidän joukkovoimallaan lakeja laaditaan sitten myös heidän edukseen. Laaditaan työläisiä suojelevia eli työnantajia haittaavia lakeja ja verotetaan rikkaita ja näitä rahoja ohjataan köyhempien opetukseen, sairaanhoitoon ja muuhun hyvinvointiin. Näillä kansallisilla kapitalisminvastustustoimilla on kuitenkin rajansa, sillä talouden globalisoituessa ne menettävät vähitellen tehoaan. Tuloja ja omaisuuksia voidaan siirtää sinne, missä niitä ei veroteta, ja tuotantoa voidaan siirtää sinne, missä työläisten järjestäytyminen on kielletty. Kun globaalia verotusta sen enempää kuin työlainsäädäntöäkään ei ole, rikkaiden ja köyhien välinen kuilu kasvaa kasvamistaan.

Näin tullaankin nykypäivään ja huomiseen ja siihen toiseen syyhyn, miksei rikkauksien keskittyminen jatku ikuisesti. Kun vapaassa maailmankaupassa rikkaat rikastuvat, heille tulee ongelmia rahojensa sijoittamisessa. Tuotantoon sijoittamisen kannattavuus heikkenee, koska köyhien ostovoima ei kasva riittävästi. Niinpä rikkaat lainaavat pankkien kautta rahojaan kuluttajille ja heidän etujaan edustaville, demokraattisille valtiovalloille. Kun kapitalistinen prosessi jatkuu kuitenkin samanaikaisesti, ajaudutaan tilanteeseen, jossa velkoja ei voida maksaa takaisin. Seuraa pankkien konkursseja, luottolama tai megainflaatio, talouden lamaantuminen, soppajonojen kasvu, aseiden kalsketta, omaisuuden hävittämistä ja sen uudelleen jakautumista. Näin kapitalismi aina silloin tällöin itse tasoittaa omat huippunsa – tosin tavalla, jota kukaan ei toivoisi.

Markkinataloudesta apu kapitalismin kriisiin

2012-01-04T10:31:00.002+02:00

Helsingin Sanomien mielipiteisiin

Anu Taskisen – ja varmaan monen muunkin – mielestä maailma tarvitsee kokonaan uuden talousmallin (HS mielipide 3.1.2012).

Tällainen malli on jo teoreettisesti olemassa, mutta se ei kelpaa sen enempää rikkaille kapitalisteille kuin johtaville poliitikoille. Siksi siitä ei oikeastaan saisi edes puhua. Kyseessä on aito kuluttajien tarpeiden ohjaama markkinatalous, kun nykyinen talous on yritysten omistajien ja poliitikkojen tarpeiden ohjaama.

Merkittävin ero nykyisen kapitalismin ja teoreettisen markkinatalouden välillä on se, että markkinataloudessa kaikki markkinoita koskeva tieto on kaikille vapaata. Jotta kuluttajat osaisivat ohjata taloutta toiveidensa mukaan, jokaisella täytyy olla täysi vapaus tietää kaikesta mitä markkinoilla tapahtuu, ei vain siitä, mitä tuotteet maksavat vähittäiskaupan hyllyllä. Nykytaloudessahan markkinatiedot katsotaan valtiovallan säätäminä tietyin poikkeuksin yksityisomistuksen piiriin kuuluviksi ”tuotteiksi”, joilla voidaan vaikka käydä kauppaa.

Vapaata pääsyä kaikkia hintoja ja kauppoja koskeviin tietoihin tarvitsevat paitsi kuluttajat niin myös yrityksiä valvovat viranomaiset ja kaikkia valvovat journalistit päästäkseen väärinkäytösten jäljille ja estämään niitä. Mutta myös rehelliset yritykset hyötyvät markkinatietojen avoimuudesta. Jos esimerkiksi tiedot pankkien lainanotoista ja lainanannoista olisivat kaikkien hyödynnettävissä, pankkien olisi paljon helpompi luottaa toisiinsa ja tietää missä mennään.

Salaisten tietojen ja kovan kilpailun taloudessa yhdessä aiheutetut velkakuplat kasvavat helposti liian suuriksi ja ajaudutaan nykyisenkaltaisiin kriiseihin.

Tekijänoikeuden kopiointikäsite ajastaan jäljessä

2011-12-11T22:15:00.002+02:00

Petteri Järvisen Uuden Suomen blogiin

"Luovan työn sosialisoijien jauhot eivät ole puhtaat"

Tästä olen Lauri Gröhnin kanssa samaa mieltä. Meillä on tosin eri käsitys sosialisoijista.

Sosialismi ymmärretään yleisesti talousjärjestelmäksi, jossa yhteiskunta lainsäädännön ja ohjeistusten avulla ohjaa tuotantoa ja sen jakautumista ja käyttöä. Tähän tuotantoon kuuluvat myös henkisen työn tulokset, kaikki se mihin meillä tekijänoikeudet kohdistuvat ja mitä hyvitysmaksut hyvittävät. Niinpä esimerkiksi Neuvostoliitossa luovan työn tulokset olivat valtiovallan ja sen elinten hallinnoimia. Sosialistiselle ohjaukselle on tyypillistä asioiden hoidon monimutkaistuminen ja byrokratian kasvu, mikä sitten johtaa tuotannon kehityksen hidastumiseen.

Sosialisoijia eivät siis ole ne, jotka vastustavat hyvitysmaksuja ja teostojen valtaa vaan ne, jotka sanoillaan ja teoillaan lisäävät valtiovallan ja sen virallistamien byrokraattisten elimien, mm. Teoston, kontrollia henkisen työn tuloksiin ja niiden käyttöön.

Surullista tässä on se - aivan kuten sosialismissakin -, että sitä kannattavat eivät ymmärrä kehityksen laajempia kaaria. Alussahan kaikki näytti hyvältä neuvostososialismissakin. Koska puolue perustettiin ajamaan kansalaisten etuja, miten se voisi toimia kansaa vastaan. Sehän järjestää työtä ja tuloja kaikille. Ilman puolueen tarjoamia työpaikkoja ihmisethän menettäisivät toimeentulonsa. Näin eivät ajattelleet vain ne, joilla oli hyvä paikka puoluekoneistossa vaan myös ne, jotka saivat siltä vain murusia - ja moni sellainenkin, jolta vietiin kaikki.

Koska tekijänoikeusjärjestöt ovat perustetut ajamaan taiteiljoiden etuja, miten ne voisivat toimia heidän etujaan vastaan. Näin eivät tänään ajattele vain hyvinvoivat taiteilijat ja ne, jotka ovat teostoilla töissä, vaan myös ne, jotka saavat niiltä maksuja vain euron pari päivässä - ja moni sellainenkin, joka on vain maksupuolella.

Teostojen tulevaisuus on kuitenkin yhtä surkea kuin oli sosialistisenkin talouden. Taistellessaan kehittyvän tekniikan tuomaa käyttämisen ja luomisen vapautta vastaan tekijänoikeusjärjestöt joutuvat yhä monimutkaisempien ongelmien eteen, siksi vahvistamaan valtaansa ja ottamaan itselleen yhä suuremman osan maksuista ja pyörittämään yhä laajenevaa byrokratiaa yhä harvempien eduksi, kunnes koko homman moraalinen voima romahtaa.

Silloin parhaiten menestyvät ne taiteilijat, jotka ovat ajoissa lähteneet rakentamaan ansaintalogiikkaansa aidon markkinatalouden - ei siis kapitalismin - varaan. Sillä myös ja erityisesti biteiksi saatettavia teoksia voidaan myydä markkinaehtoisesti myös ilman kopiointia rajoittavia yksinoikeuksia, joista kaikki hyvitysmaksujärjestelmänkin ongelmat johtuvat.

Mikä kapitalismissa on vikana V

2011-11-30T15:24:00.001+02:00

Uuden Suomen blogiin

Vapaaseen ja tasapuoliseen valintaan perustuvaan talouteen nähden kapitalismin vikana on sen suhde markkinoita koskevaan tietoon. Kapitalismissa markkinatiedot, siis tuotteiden ominaisuuksia, hintoja ja kauppoja koskevat tiedot katsotaan tuottajan tai myyjän yksityiseksi omaisuudeksi. Niitä hän voi salata, jakaa tai myydä, erikseen säädettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta, miten hän haluaa. Tälle käytännölle on erilaisia perusteita.

Tärkein peruste koskee kilpailua. Koska kyseisten tietojen omistaminen ja kilpailijoilta salaaminen on yritysten kilpailukyvyn kannalta tärkeää, se on sallittava meidän yrityksillemme. Globaalia, ketään vastaan kilpailematonta taloutta koskevaksi perusteeksi tämä ei tietenkään käy, mutta sellaiseksi sopii kasvuideologia. Katsotaan, että kyseisen omaisuuden sisältämästä arvosta käytävä kilpailu kannustaa yrityksiä yhä tehokkaampaan tuotantoon ja kasvuun, josta kaikki hyötyvät.

Kansalaisille kyseinen periaate ja käytäntö myydään toisella perusteella, yksityisyydellä. Kapitalismissa katsotaan yksityisyyden suojan ulottuvan kansalaisten raha-asioihin; mitä se kenellekään kuuluu, mihin itse kukin rahojaan käyttää. Tähän vaatimukseen yhtyvät helposti niin mökin mummo, perusduunari, pikkuvirkamies kuin tietokonenörttikin, vaikkei kukaan olisi vähääkään kiinnostunut heidän raha-asioistaan. Puhumattakaan siitä, että tietojen salailusta olisi heille taloudellista hyötyä.

Vähiten käytetty – vaikka ehkä vaikuttavin – peruste on se, että markkinatietojen nauttiessa lain suojaa sitä nauttivat myös ne liikemiehet, joiden liiketoimet eivät kestä päivänvaloa, ja ne rikolliset, jotka haluavat muuttaa saaliinsa laillisiksi rahoiksi. Suurimpia hyötyjiä lienevät kuitenkin erilaiset veroparatiisit ja niiden kanssa asioivat pankit kuin myös muut finanssilaitokset. Ja jos pankit hyötyvät, siitä hyötyy myös koko se maailmanlaajuinen poliittinen ja taloudellinen eliitti, jonka varallisuutta pankit kartuttavat ja joiden ohjauksessa talous kehittyy. Pankkitietojen julkisuus on kapitalisteille mahdoton ajatus, sillä se merkitsisi heidän valtansa heikkenemistä, uhkaa koko kapitalismille.

Päinvastoin kuin kapitalismissa aidossa markkinataloudessa kukaan myyjä ei saa syrjiä ketään ostajaa myöskään tarjoamiensa tietojen suhteen. Sen perusteella kaikkien tuotteiden, myös rahatuotteiden, ominaisuuksia, hintoja ja kauppoja koskevat tiedot ovat julkisia. Niitä ei täydy saattaa kaikkien tietoon, mutta niihin pääsyä ei saa keneltäkään estää. Vastaava ero on harvainvallan ja demokratian välillä. Demokratiassa vastaava syrjintäkielto toteutuu yhteisiin päätöksiin vaikuttavien tietojen avoimuudella ja sensuroimattomuudella.

On huomattava, että omistusoikeus markkinatietoihin on yhteiskunnallisen säätelyn tulos. Ilman liikesalaisuuksia turvaavia lakeja tällaiset tiedot olisivat periaatteessa kaikkien hyödynnettävissä. Tietojahan ei voi siinä mielessä varastaa, etteikö myös varkauden kohde voisi niitä edelleen hyödyntää. Mitään yleistä syytä rajoittaa näidenkään tietojen hyödyntämistä ei ole.

Siirtyminen aitoon markkinatalouteen merkitsee vain kyseisten säädösten purkamista, ei säätelyn lisäämistä. Markkinatietojen vapauttaminen on siis paitsi antikapitalistinen niin myös antisosialistinen toimi, sillä sosialismissa mainitut tiedot katsotaan valtion omaisuudeksi, joka ei suinkaan ole kaikkien vapaassa käytössä vaan jonka jakelusta ja käytöstä vallanpitäjät päättävät.

Rahan omistamista ja käyttöä koskevan tiedon yksityisomistuksellisuus on peräisin jo niiltä ajoilta, jolloin raha ymmärrettiin yksinomistettavaksi, sinänsä arvokkaaksi tavaraksi, oravannahaksi tai kultakolikoksi. Nykyisin raha ymmärretään yhteisesti sovituksi velkapaperiksi, jolla ei ole itsessään arvoa vaan jonka arvo on vain yhteisessä luottamuksessa. Jos luottamus rahaan ja muihin velkapapereihin heikkenee, talouden tasapaino järkkyy. Koska luottamuksen paras tae on tieto, rahan käyttöä koskevien tietojen täytyy olla mahdollisimman laajasti ja vapaasti kaikkien saatavilla.

Syökö artisti jatkossa sinunkin levyltäsi

2011-11-30T15:10:00.002+02:00

Petteri Järvisen Uusi Suomi blogiin

Kuulun siihen pienen pieneen vähemmistöön, jonka mielestä koko kaupallisia yksinoikeuksia myöntävä tekijänoikeuslainsäädäntö on meille haitaksi. Osittain siitä syystä, että internetin tuoman tekniikan myötä sen määrittelemien oikeuksien valvonta on käymässä mahdottomaksi ja johtaa yhä hullumpiin ratkaisuihin kuten juuri näihin hyvitysmaksuihin. Osaksi siitä syystä, etten ymmärrä, miten kaupallisesta yksinoikeudesta hyötyvät taiteilijat tuottaisivat yhteiskunnallisesti arvioiden sen parempaa taidetta kuin ilman yksinoikeutta tuotettaisiin.

Siksi toiseksi, se tekninen kehitysaskel, joka on ongelman synnyttänyt, tarjoaa siihen myös ratkaisun. Kaikkea biteiksi muutettavaa voidaan myydä kätevästi myös ilman yksinoikeutta seuraavalla tavalla.

Tekijä(t) laittaa nettiin kaupan olevasta tuotteesta esittelyn, joka voi olla juuri sellainen kuin hän haluaa, vaikkapa osa teoksesta tai selitys siitä, millainen tuote on. Toiseksi hän asettaa tuotteelle hinnan ja päivämäärän, jona päivänä tuotteesta maksaneet saavat sen viimeistään käyttöönsä, edellyttäen, että tuote on maksettu. Maksaminen on vapaahintaista. Jokainen, joka haluaa saada tuotteen käyttöönsä ensimmäisten joukossa maksaa siitä haluamansa hinnan jollekin välitilille. Kun vaadittu hinta täyttyy, tekijä saa rahat ja antaa tuotteen kaikille maksaneille, joista kukin voi tehdä sillä mitä tahtoo, pitää itsellään tai antaa vapaaseen jakeluun. Ellei hinta täyty, rahat palautetaan tai tekijä tyytyy maksettuun määrään ja antaa tuotteen ostajille.

Näin saadaan nykyistä parempi markkinamekanismi tuottajan ja kuluttajan välille, koska tässä ratkaisussa ei ole välikäsiä vaan kuluttajien erilaiset arvottamiset vaikuttavat suoraan kysyntään. Tekijä saa mitä pyytääkin edellyttäen, että tuotteesta ollaan valmiit kyseinen hinta maksamaan. Kuluttajat saavat haluamansa, kukin siihen hintaan kuin tuotetta arvottaakin. Ja vaikka tuote vapautuisi myöhemmin kaikkien käyttöön, sehän olisi vain yhteiseksi eduksi.

Tämä tarjoaa myös ratkaisun yhteisesti edullisten tuotteiden, esimerkiksi oppimateriaalin hankintaan. Yhteiskunta tai muu yhteisö voi osallistua haluamiensa tuotteiden hankintaan haluamallaan summalla ja näin taata sen mielestä tarpeellisen tuotannon jatkuvuuden.

Valittaa eivät voisi myöskään ne, joiden mielestä näin tuotettaisiin liian vähän teoksia kansan valistamiseksi. Heillähän on vapaus ostaa niitä vaikka kuinka paljon - ja vielä oman makunsa mukaan.

----

Kommenttini oli vastaus sille useasti esitetylle - ja keskusteluissa oletusarvoiselle - väitteelle, ettei musiikkia, kirjoja tms. voida tyydyttävällä tavalla myydä ilman kaupallista yksinoikeutta. Tämä väite on selvästi virheellinen.

Kysymys on vain siitä, kuinka tyydyttävän hinnan tekijät saisivat ja kuinka tyydyttäviä taideteoksia kuluttajat saisivat. Tästä ei kuitenkaan kukaan voi esittää kuin mielipiteitä, omia tai toisten.

Sen sijaan voidaan vertailla näiden kahden järjestelmän, nykyisen ja esittämäni, markkinaehtoisuutta. Nykyinen järjestelmä on jo perustaltaan epämarkkinataloudellinen, koska se perustuu valtiovallan myöntämiin yksinoikeuksiin. Tästä sitten seuraa yhä monimutkaisempi vyyhti lobbausta, poliittista kaupankäyntiä, edunvalvontaa, kieltoja ja maksuja, jotka laajenevassa määrin rasittavat aivan muita kuin kyseisten tuotteiden käyttäjiä. Se ei selvästikään ole markkinataloutta.

Esittämässäni järjestelmässä ei tarvita mitään poliittista säätelyä, ei edunvalvontaa, ei kieltoja eikä maksuja. Valtiovalta voi kylläkin ohjata tuotantoa, mutta aivan samalla tavalla ja oikeudella kuin muutkin, tuotteiden ostajana.

Niin, että jos joku on sitä mieltä, että markkinat - enkä nyt puhu nykyisistä finanssimarkkinoista, jotka nekin ovat alusta asti vinot - muodostavat parhaan hintatasapainon, niin hänen pitäisi lämpimästi kannattaa esittämääni systeemiä.

Vielä vähän esittämästäsi esimerkistä.

Peter Hallberg: "Sen sijaan jälkimmäistä kohtaa on käytännössä vaikea toteuttaa. Jos muusikkona tiedän, että myydessäni musiikkini sadalle luovun samalla mahdollisuudesta myydä se miljoonalle (ostajan kaverille ja kaverinkaverille…), tuskin viitsin myyntin lähteä. Tai vaihtoehtoisesti laitan musiikillieni huomattavan kovan hinnan. Epäilen, että ostajan ja myyjän intressit eivät kohtaa. Kauppaa ei synny. (Tämä siis koskee muusikoita, joiden työllä on tietty markkina-arvo; aloittelevat kellaribändit ovat asia arikseen)"

Sadan ja miljoonan välillä on paljon tilaa. Nimenomaan muusikot, joiden työllä on tietty markkina-arvo - sinun oma ilmaisusi - varmaankin tietävät suunnilleen, kuinka paljon tuotetta on myytävissä. Ei pitäisi olla vaikeaa.

Ilmeisesti tällainen hinnoittelusysteemi kuitenkin madaltaisi huippujen palkkioita ja kaventaisi taiteilijoiden välisiä tuloeroja, mikä sinänsä olisi vain hyväksi.

Mikä kapitalismissa on vikana IV

2011-11-28T13:44:00.002+02:00

Uuden Suomen blogiin

Kapitalismin perusvika on se, että siinä on liikaa markkinatalouteen kuulumattomia ominaisuuksia. Se on kasvuideologian pohjalle ja kansantalouksien välisen kilpailun ehdoille rakentunutta taloutta, joka kasaa yhteistä varallisuutta harvoille, on altis sosiaalisille häiriöille ja jonka pakkokasvuisuus muodostaa vakavan uhan luonnon kestokyvylle.

Politiikassa kapitalismin vastine on harvainvalta, ei suinkaan demokratia. Demokratiaa vastaa taloudessa markkinatalous. Keskeinen ero on vapauskäsitteessä.

Kapitalismissa kuten muissakin harvainvaltaisissa järjestelmissä vapaus ymmärretään kaikkien, siis myös vallanpitäjien täydeksi vapaudeksi ajaa omaa etuaan. Kun tällaisen vapauden vallitessa vallanpitäjät/rikkaat tekevät sopimuksia tai kauppoja vallanalaisten/köyhien kanssa, näiden välinen painostussuhde aikaansaa sen, että molemminpuolisesta vapaaehtoisuudesta huolimatta ylemmät hyötyvät sopimuksista alempia enemmän. Näin valta ja vauraus kulkeutuvat ylöspäin. Samalla tietysti alempien mahdollisuudet osallistua tasavertaisina toimijoina politiikkaan ja talouteen edelleen heikkenevät. Heidän vapausasteensa vähenee.

Demokraattinen vapauskäsitys on erilainen. Demokratiassa vapaus ymmärretään vallan kohteiden tasapuolisena vapautena valita valtaan pyrkijöiden välillä, viime kädessä vallanpitäjien tuottamien päätösten välillä. Vapaus on vapautta yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen, ei suinkaan yleiseen ja yhtäläiseen sopimusvapauteen.

Vastaavasti markkinataloudessa vapaus on tuotannon kohteiden eli ostajien yleistä ja yhtäläistä vapautta valita tuotteiden välillä, ei suinkaan yleistä ja yhtäläistä sopimusvapautta. Markkinataloudessa jokaisen raha on yhtä arvokasta aivan niin kuin demokratiassa jokaisen ääni on yhtä arvokas.

Toisin sanoen, aidossa, ideaalissa markkinataloudessa jokaisen myyjän on tarjottava ja myytävä tuotteensa samoin hinnoin ja ehdoin kaikille, ketään syrjimättä.

Näin siis teoriassa riippumatta siitä, mitä mieltä näin määritellyn markkinatalouden eri sovellusten käytäntöön saattamisesta ollaan. Toisaalta, jos joku toimii teoriassa, se on mahdollista saattaa toimimaan myös käytännössä.

Mikä kapitalismissa on vikana III

2011-11-25T20:02:00.001+02:00

Uuden Suomen blogiin

Yksi kapitalismin vioista on sen ideologisuus. Se että se perustaa sääntönsä ja käytäntönsä määritelmäänsä yhteisestä hyvästä, mikä kapitalismin tapauksessa on yksityisesti omistettu talouskasvu. Kapitalistit väittävät siis kasvun koituvan sellaistenkin eduksi, joilla mielestään on jo tarpeeksi, jotka eivät enää haluaisi raataa enemmän saadakseen ja joiden mielestä jatkuva yksityisten varallisuuksien kasvu on luonnon kestokyvyn kannalta mahdoton ajatus.

Kuten kaikilla ideologioilla, myös kapitalismilla on muista piittaamattomat yhden totuuden puolesta taistelijat, äärikapitalistit. Vaikka heidän lukumääränsä on varsin pieni, he ovat määräävissä asemissa ja hallitsevat painostuskeinojensa avulla myös muita; jos ette tottele, emme myy teille tarvitsemianne tuotteita emmekä lainaa teille rahaa; voimme jopa lähettää sotavoimiamme turvaamaan vapauttamme kasvattaa omaisuuksiamme.

Ideologioiden äärimuotoihin kuuluu myös sellainen ominaisuus, että jos kehitys ei kehity toivotulla tavalla, vika on oikeaoppisuudesta luopumisessa. Ratkaisuna on tiukempi ideologinen kontrolli. Näin myös äärikapitalismi toimii. Kun osa teknisen kehityksen hedelmistä uhkaa jäädä yksinoikeusomistuksen ulkopuolelle, laajennetaan patenttioikeuksien alaa. Kun huipputaiteilijoiden perillisten ja oikeuksienomistajayhtiöiden varallisuus ei kasva toivotulla tavalla, pidennetään tekijänoikeuksien voimassaoloaikaa. Kun piratismi uhkaa levitä, kovennetaan rangaistuksia. Kun yritysten tuotteiden ostamiseen ei löydy varoja, tuetaan yrityksiä, ei ostajia. Kun kaikesta tällaisesta huolimatta – ja tietenkin juuri siitä syystä – yhteinen rahatalous ajautuu epätasapainoon, siis kasvaviin velkasuhteisiin ja lisääntyvään epäluottamukseen, äärikapitalistien päällimmäinen huoli on taata sijoituksiensa arvo; ainakin omat pankit on pelastettava. Muuten järjestelmä saattaa romahtaa. Se pitää tietysti paikkansa.

Ehkä edellä ilmenevästä syystä kapitalismin ideologiaan kuuluu myös luovan tuhon idea. Kun on huomattu, että kapitalistinen ahneus johtaa aika ajoin lupauksien ja velkojen ylituotantoihin, joiden seurauksena ajaudutaan lamoihin, yrityksiä kaatuu, työpaikkoja menetetään ja pahimmissa tapauksissa kokonaisia kansantalouksia romahtaa, se on selitetty välttämättömyydeksi. Tuho on oikeastaan hyvä asia, koska se raivaa alaa entistä tehokkaammalle tuotannolle eli pätevämmille kapitalisteille. Sodatkin ovat vain hyväksi, jos ne kannustavat tekniikan kehitystä ja niillä saadaan öljy- ym. raaka-ainelähteitä kapitalistien hallintaan.

Muiden ideologioiden lailla kapitalismi ammentaa voimaansa vastakkainasettelusta, sopivan vihollisen valitsemisesta. Käytäntö on, että kaikki toisinajattelijat niputetaan yhdeksi joukoksi, jolle annetaan yhteinen, kyseisessä yhteisössä halveksittu nimitys. Kaikki kapitalismin vastustajat ovat sosialisteja tai kommunisteja, niin kuin aikanaan kaikki kommunismin vastustajat olivat riistokapitalisteja tai fasisteja.

Moraaliltaan ja teoiltaan ala-arvoisen vastustajan valitsemisen tarkoitus on paitsi korostaa omaa ylemmyyttään niin vakuuttaa rivijäsenille, ettei mitään parempaa ole olemassa. Kommunismissa kommunismi oli parasta mitä voi olla, koska kaikki muu oli riistokapitalismia tai fasismia. Kapitalismissa kapitalismi on kehityksen huippu, koska kaikki muu on kommunismia tai sosialismia.

Vastakkainasettelun tarkoituksena on myös hämärtää vihollisten yhtäläisyyksiä. Kommunistien toiminnalle oli välttämätöntä, etteivät rivikommunistit kiinnittäneet huomiota siihen, että sekä fasistinen että kommunistinen hallinto olivat diktatorisia ja raakoja. Tämän korostaminen olisi saattanut johtaa siihen, että kansalaiset olisivat pitäneet vastakkainasettelua diktatuuri vastaan demokratia tärkeämpänä heidän hyvinvoinnilleen. Sen ymmärtämiseen tarvittiin maailmansota. Ja sittenkin vain hävinneellä fasistien puolella virheestä opittiin ja demokratia voitti. Talousideologioiden väliseksi vastakkainasetteluksi vakiintui sosialismi vastaan kapitalismi.

Vaikka sosialismi on tänään lähes hävinnyt maapallolta, vieläkin sitä pidetään kapitalismin ainoana vastapuolena ja vaihtoehtona. Se tietysti sopii äärikapitalisteille, jotka yrittävät vältellä kansalaisten mielenkiinnon kohdistumista sosialismin ja kapitalismin yhtäläisyyksiin, erityisesti siihen, että kumpikin on ylhäältä säädeltyä taloutta. Kun sosialismi on poliittisen vallan säätelemää ja heidän etujaan ajavaa, niin kapitalismi on taloudellisen vallan säätelemää ja heidän etujaan ajavaa – tosin poliittisen vallan tuella. Tähän seikkaan huomion kiinnittäminen saattaisi havahduttaa rivikapitalistit ymmärtämään, että heidän etujensa kannalta olennainen vastakkainasettelu on ylhäältä säädelty kapitalistis-sosialistinen talous vastaan alhaalta ohjautuva aito markkinatalous.

Mikä kapitalismissa on vikana II

2011-11-24T22:43:00.003+02:00

Uuden Suomen blogiin

Kapitalismi on nimensä mukaan talousjärjestelmä, jonka tarkoituksena on kasata yksityisiä pääomia suuriksi finanssikeskittymiksi ja tuotantolaitoksiksi, jotta tuotanto kasvaisi ja kaikki hyötyisivät. Kapitalismi nojaa kasvuideologiaan ja siksi hyödykkeiden tuotantoa kannustetaan muun muassa säätämällä tuottajille erityisiä oikeuksia niihin kuuluvine etuineen. Tällaisia ovat mm. pankinpito-oikeus keskuspankkiyhteyksineen, oikeus osakeyhtiömuotoon vajaine omistajanvastuineen sekä patentti- ja tekijänoikeudet kaupallisine yksinoikeuksineen; kaikki kapitalismin keskeisiä vaurastumisvälineitä, jotka eivät kuulu vain tasapuoliseen vaihdantaan keskittyvään markkinatalouteen.

Kapitalismissa rikkaiden ja köyhien välistä kuilua syventävät paitsi edellä mainitut valtiovallan säätämät oikeudet myös kapitalistinen tapa tulkita markkinoiden vapautta. Kasvuideologiasta johtuen markkinoiden vapautena pidetään ensisijassa tuottamisen vapautta. Kapitalismissa tuottajilla eli markkinoille myyjillä on vapaus säädellä markkinoita kohtelemalla eri asiakkaita eri tavoin, mm. myymällä samoja tuotteita eri hinnoin ja erilaisin sopimuksin eri ostajille. Kaikki tapahtuu tietysti liikesalaisuuden suojassa. Tällaisen säätelyn tarkoituksena ja seurauksena on kasvattaa yrityksien ja osakkeenomistajien voittoja enemmän kuin olisi mahdollista tiedoiltaan julkisessa ja ketään syrjimättömässä kaupankäynnissä.

Edellä mainituista syistä kapitalistinen talous syventää rikkaiden ja köyhien välistä kuilua, mistä on monenlaista haittaa yhteiskunnalle. Tätä kuilua on pyritty kaventamaan kansallisilla säädöksillä, progressiivisella verotuksella, sosiaalisilla tulonsiirroilla, ilmaisella koulutuksella ja yhteiskunnan tukemilla terveyspalveluilla. Lyhyen aikavälin tarkastelussa, mikä on merkitsevä kapitalismissa, nämä kuitenkin heikentävät kansallista kilpailukykyä. Tässä kohdin kapitalismi ja demokratia ajautuvat vähitellen ratkaisemattomaan ristiriitaan. Kapitalistien eli tuottajien edut ja sitä kautta muidenkin hyvinvointi vaatii sosiaalisten tulonsiirtojen vähentämistä, kun taas demokratiassa äänestäjät ja sitä kautta yhteinen hyvä vaatii niiden säilyttämistä.

Ongelma pyritään ratkaisemaan helpoimmalla, ainakin alkuun kumpiakin osapuolia tyydyttävällä tavalla. Rahoitetaan yhteisiä menoja velalla. Ja sitten lainataan lisää. Sen ajatellaan onnistuvan, koska muutkin niin tekevät. Eikä sillä ole väliä vaikka kukaan ei tiedä, miten yhteenlasketut velat korkoineen pystytään maksamaan takaisin. Jotkut tietysti joutuvat kärsimään.

Tässä ollaan tänään. Nähtäväksi jää, miten selvitään. Yksi asia on selvä. Kapitalismi ei sovi globaalin talouden järjestelmäksi. Se on luotu kansalliseksi kilpailutaloudeksi. Maailmantalous ei kuitenkaan kilpaile ketään vastaan. Siinä kapitalismin aggressiivisuus kääntyy köyhiä ja luontoa vastaan. Jossain vaiheessa on valittava joko kapitalismi tai demokratia. Molemmat eivät sovi samaan maailmaan.

Mikä kapitalismissa on vikana I

2011-11-23T21:07:00.000+02:00

Uuden Suomen blogiin

Pari vuosikymmentä sitten joissakin piireissä oli tapana todeta, että sosialismi on kyllä hyvä aate, mutta jätkät pilasivat sen. Jätkillä tarkoitettiin tällöin niitä, jotka sosialistisissa maissa valtaan päästyään olivat vallanhimossaan alkaneet ajaa lähinnä omia ja kannattajiensa etuja ja tässä toimessaan joutuivat syrjimään ja alistamaan muita, niin että vähitellen sosialismi kaikkien yhteisen hyvän järjestelmänä tuhoutui.

Nyt useimmat ymmärtävät, ettei vika ollut jätkissä vaan järjestelmässä. Jos jollekin joukolle annetaan valtaa, se alkaa aina – olipa alkuperäinen tarkoitus kuinka hyvä tahansa – käyttää sitä oman etunsa ajamiseen ja sitä voimallisemmin, mitä suurempi valta sillä on. Lopulta ero vallanpitäjien ja vallan kohteiden välillä kasvaa kestämättömäksi ja systeemi hajoaa.

Tänään yleistymässä on ajatus, jonka mukaan kapitalismi on kyllä hyvä aate, mutta jätkät pilaavat sen. Jätkillä tarkoitetaan talouden nykyisiä vallanpitäjiä, suuryritysten, erityisesti pankkien omistajia ja johtajia sekä tietysti niitä poliittisia päättäjiä, jotka ovat näiden etuja ajaneet. He ovat ahneuttaan ryhtyneet toimiin, joiden seurauksena kuilu rikkaiden ja köyhien ja samalla velkojien ja velallisten välillä kasvaa kestämättömäksi.

Nyt on ymmärrettävä, ettei vika ole jätkissä vaan järjestelmässä. Kun säännöt sallivat oman edun ajamisen muiden kustannuksella, sellaisia jätkiä ei löydykään, jotka eivät sitä tekisi. Tai jos löytyisikin, heillä ei olisi asiaa päättäville paikoille.

On myös nähtävä, ettei toimiva ratkaisu voi olla – edellä mainitusta syystä – sosialismin suunnalla, poliittisen sääntelyn lisäämisessä. Jako vasemmistoon ja oikeistoon on tältä osin menettänyt merkityksensä. Se kuuluu kansalliseen politiikkaan. Globaalissa taloudessa, jossa määräävänä tekijänä on kansainvälisessä kilpailussa menestyminen, politiikan ja talouden päättäjät ovat samalla kapitalistis-sosialistisella puolella, oman maan yrityksien tukena muita vastaan. Olennainen rintamalinja kulkee kaikkien heidän ja niiden välillä, joilla ei tänään ole sen enempää poliittista kuin taloudellistakaan painoarvoa. Toisin sanoen, maailman rikkaat vastaan maailman köyhät.

Kyse on siitä, minkä aatteen voimalla köyhät voisivat asemaansa parantaa, kun sosialismin on todettu johtavan vain huonompaan. Vastaus saattaa yllättää, mutta se on ainoa mahdollinen: markkinatalouden aatteen voimalla. Aito markkinatalous on nimittäin aivan eri asia kuin kapitalismi. Niillä on eri päämäärät ja eri säännöt.

Kapitalismi George Reismanin mukaan

2011-11-11T19:27:00.001+02:00

"Kapitalismi on sosiaalinen järjestelmä joka perustuu tuotantovälineiden yksityisomistukseen. Sitä karakterisoi materiaalisen oman edun tavoittelu vapauden vallitessa; sen pohjalla on kulttuurinen järjen käytön vaikutus. Sen perustan ja luonteenomaisuuden johdosta kapitalismia kuvaa lisäksi säästäminen ja pääoman kerääminen, vaihtokauppa ja raha, taloudellinen etu ja voittomotiivi, taloudellisen kilpailun vapaus ja taloudellinen epätasa-arvo, hintajärjestelmä, taloudellinen kehitys ja materiaalisten etujen harmonia kaikkien talouteen osallistuvien yksilöiden välillä."

Onpa todella surkea tämä Reismanin määritelmä kapitalismista. Ja tähän jotkut uskovat.

”.. perustuu tuotantovälineiden yksityisomistukseen”. Reisman käsittää muiden lailla yksityisomistuksen valtiollisen omistuksen eli sosialismin vastakohdaksi. Mutta eihän se ole olennaista. Itsenäisen yksilön kannalta on olennaista onko omistus yksilöllistä vai kollektiivista, olipa kollektiivi mikä tahansa. Kapitalistisessa järjestelmässä merkittävin osa tuotannon ja kaupan omistusta on osakeyhtiöiden omistamaa ja niiden omistus on kollektiivista. Vieläpä sillä tavalla, etteivät omistajat vastaa kollektiivinsa veloista kuin siihen sijoittamillaan summilla. Muu velka jää muiden murheeksi. Se vastaisi sitä, että kun autolla hurjastelija aiheuttaa onnettomuuden, jossa myös muille aiheutuu vahinkoa, hurjastelija (sana sopii hyvin myös nykyiseen pankkimaailmaan) menettäisi vain romutetun autonsa hinnan mutta muut menetykset tulisivat muiden korvattaviksi. Tällainen osittainen vastuullisuus ei kuulu aitoon markkinatalouteen.

”Sitä karakterisoi materiaalisen oman edun tavoittelu”. Ikään kuin olisi olemassa joku talousjärjestelmä, jossa yksittäiset ihmiset eivät tavoittelisi omaa etuaan.

”.. vapauden vallitessa”. On ehkä jäänyt Reismanilta huomaamatta, että kaikki talousjärjestelmät ovat vapaita joillekin. Myös sosialismin kannattajat pitävät sosialismia vapaana järjestelmänä, koska sosialisteilla on vapaus määrätä, miten taloutta hoidetaan.

”.. sen pohjalla on kulttuurinen järjen käytön vaikutus”. Siis mikä???

”.. kapitalismia kuvaa lisäksi säästäminen,” Eli nykyinen pankkitoiminta ei ole kapitalismia, koska se ei perustu säästämiseen vaan enemmänkin velkaan ja sillä pelaamiseen.

”.. ja pääoman kerääminen” Sosialismia perusteltiin nimenomaan sillä, että sen avulla voidaan pääomia keskittää ja kasvattaa tehokkaasti kaikkien hyödyksi.

”.. vaihtokauppa ja raha, taloudellinen etu ja voittomotiivi, taloudellisen kilpailun vapaus ja taloudellinen epätasa-arvo, hintajärjestelmä”. Reismanin runoilua ei näytä yhtään haittaavan se, ettei sellaista talousjärjestelmää ole olemassakaan, johon ei voitaisi liittää kyseisiä määreitä.

Selvin lähtökohta markkinatalouden määritelmälle on se, että siinä talous ohjautuu alhaalta päin vapaassa kilpailussa, kuluttajien tarpeiden ohjaamana. Kapitalismissa näin ei tapahdu vaan siinä talous ohjautuu ylhäältä päin vapaassa kilpailussa, tuottajien ja kauppiaiden tarpeiden ohjaamana – jota tosin perustellaan sillä, että näin myös kuluttajat hyötyvät. Tämä perustelu on tietysti yhtä ”totta” kuin sosialismin perustelu, jossa puolueen ja valtiovallan tarpeiden tyydyttäminen hyödyttää myös tavallisia kansalaisia, koska puolue tuottaa kaiken hyvän.

Tästä päästään markkinatalouden määrittelyyn, joka vastaa pitkälti demokratian määrittelyä politiikassa. Kun demokratialle on olennaista yleinen ja yhtäläinen äänioikeus ja poliittisesti merkittävän tiedon julkisuus, niin markkinataloudelle on olennaista yleinen ja yhtäläinen osto-oikeus ja markkinatietojen julkisuus. Kapitalismissahan ei näin ole vaan siinä myyjällä on vapaus kohdella eri ostajia eri tavoin ja pitää hinta- ym. markkinatiedot salaisina. Tämä vastaisi politiikassa järjestelmää, jossa kaikilla olisi täysi vapaus kohdella muita eri säännöin. Silloin myös vallanpitäjillä olisi sama vapaus ja siihen kuuluisi myös vapaus valita seuraajansa. Politiikassa tällaista järjestelmää sanotaan diktatuuriksi.

Vielä voidaan sanoa, etteivät aidon markkinatalouden käytännöt nojaa mihinkään muuhun ideologiaan kuin yksilöiden väliseen mahdollisuuksien tasa-arvoon. Kapitalistisen talouden muutamat keskeiset käytännöt nojaavat kasvuideologiaan. Esimerkiksi patentti- ja tekijänoikeuksia perustellaan sillä, että ne kannustavat ihmisiä suurempaan tuotantoon. Sama koskee tietysti osakeyhtiöjärjestelmää verrattuna täyden vastuun yritysmuotoihin.

Keskuspankki apuun

2011-10-28T12:41:00.000+03:00

Soininvaaran blogiin

Itseasiassa minä en haluaisi verottaa juuri mitään tuottavaa toimintaa, oli se sitten työn tekoa tai pääoman antamista tuottavaan toimintaan. Ennemmin verottaisin perintöjä, kiinteistöjä ja muuta varallisuutta sekä haittoja.

Usein olen tcrownin kanssa samaa mieltä, mutta tässä kysymyksessä en. Mitä suurempi osa veroista kannetaan muusta kuin tuloista, sitä enemmän myös ne joutuvat maksumiehiksi, joilla ei ole tuloja tai ne ovat pienet. Ja mitä voimakkaammin myös tulottomia ja vähätuloisia verotetaan, sitä köyhemmiksi he tulevat. Tällainen verotus kasvattaa varallisuuseroja kaikkine haittapuolineen.

Näistä haittapuolista yksi on varsin ajankohtainen. Mitä suuremmat ovat erot köyhien ja rikkaiden välillä, sitä enemmän demokratiassa on köyhiä autettava, jotta säästyttäisiin sosiaalisilta selkkauksilta ja mahdolliselta diktatuurilta. Tuki voidaan antaa joko verovaroin tai markkinoilta lainaamalla. Veroasteen nostaminen ei tietenkään tässä tapauksessa auta. Apu on siis lainattava markkinoilta, mihin onkin hyvät edellytykset, sillä samalla kun tavalliset kansalaiset ovat suhteellisesti köyhtyneet, rikkaille on kasautunut ylijäämää vivutettavaksi ja lainattavaksi.

Mutta miten ihmeessä köyhät ja keskiluokka – rikkaathan muodostavat vain pienen murto-osan kansasta – maksavat velkansa takaisin?

Tätä nyt mietitään EU:ssakin, eikä hyviä vastauksia ole. Mikäli olen oikein ymmärtänyt, myös kaikissa nyt vaikeuksissa olevissa maissa, myös Kreikassa, on varsin vauras rikkaiden vähemmistö, joiden yhteinen ylijäämä riittäisi pitkälle velkaongelman poistamiseen. Mutta eiväthän he sitä tee. Hekin lainaavat kuluttamatta jäämiä varojaan korkoa vastaan ja riskeiltä vakuutettuna jonkin nimiseen Kreikan apukassaan. Jos apu auttaa, rikkaat ovat sen jälkeen entistä rikkaampia ja seuraava kriisi entistä lähempänä. Ellei apu auta – ja sitten kun se ei enää auta – asetelma ei ole niinkään velallinen vastaan velkoja kuin demokratia vastaan diktatuuri.

Kaiken takana on kasvu- ja kilpailuideologia, joka on voimistuessaan ohjannut varoja tuotannon ja erityisesti pääomatuotannon kasvattamiseen. Verokilpailu on tässä ollut yhtenä tekijänä. Suosiessaan tuotannon kasvattamista verotus on siirtynyt tulojen ja erityisesti pääomatulojen verotuksesta yhä enemmän kulutuksen yms. verottamiseen. Samalla on kuitenkin suosittu velkataloutta ja siitä hyötyjiä.

Poliittisesti mutta myös taloudellisesti vakaampi yhteiskunta saataisiin, jos verojen painopiste siirtyisi nykyistä enemmän tulojen ja erityisesti pääomatulojen verottamiseen. Kaikkialla.

Kapitalismista aitoon markkinatalouteen

2011-10-17T11:18:00.003+03:00

Helsingin Sanomien mielipidesivulle

Jo 80 maassa järjestettävät Wall Street -mielenosoitukset kertovat tavallisten kansalaisten turhautumisesta, jopa vihasta poliittisia ja taloudellisia päättäjiä kohtaan. Mielenosoittajat ovat kuitenkin hajanainen joukko vailla yhteistä ajatusta siitä, miten Wall Streetin valtaa voitaisiin vähentää.

Yhtä lailla hämmentyneitä ollaan päättäjien keskuudessa. Heidänkin rivinsä rakoilevat, vaikka näkökulma on toinen. Toiset kannattavat ylivelkaisten maiden velkojen uudelleenjärjestelyjä, toiset kannattavat lisälainoitusta keskuspankkien ja veronmaksajien rahoilla. Kukaan heistäkään ei syvemmin perustele, mitä kapitalismin käytäntöjä tulisi muuttaa, ettei sama toistuisi tulevaisuudessa.

On otettava oppia demokratiasta. Demokratiahan on nimenomaan menetelmä, jolla rajoitetaan johtajien valtaa ja mahdollisuuksia kasvattaa varallisuuttaan. Poliittiselle demokratialle olennaista on yleinen ja yhtäläinen äänioikeus ja kaikkien yhteiskuntaa koskevien tietojen avoimuus ja tasapuolisuus. Poliitikoilla ei saa olla salaisuuksia, jotka saattavat johtaa kansalaisia harhaan. Mitä paremmin näistä vaatimuksista pidetään kiinni, sitä paremmin kansa voi.

Kun demokratian idea siirretään talouteen, saadaan järjestelmä, jolle on olennaista yleinen ja yhtäläinen osto-oikeus ja kaikkien taloutta koskevien tietojen avoimuus. Näin saadaan demokraattinen talous, joka rajoittaa rikkaiden eli Wall Streetin valtaa ja mahdollisuuksia kasvattaa varallisuuttaan.

Yleinen ja yhtäläinen osto-oikeus tarkoittaa sitä, että jokaisen raha on yhtä arvokasta. Kaupanteossa ketään ostajaa ei saa syrjiä, vaan kaikille on annettava mahdollisuus ostaa samalla hinnalla kuin parhaalle asiakkaalle myydään. Nykyisinhän näin ei ole. Ostajia luokitellaan monellakin tavalla. Myös suuria, kaikkia koskevia kauppoja tehdään salassa ja muita syrjivin sopimuksin. Näin rikkaat voivat suosia toisiaan ja pitää köyhät köyhinä.

Kun politiikassa sensuuri ja painostettu media estävät demokratiaa toteutumasta, niin taloudessa sen tekevät hintoja ja kauppoja koskevat liikesalaisuudet. Ne estävät julkisuutta kestämättömien taloustoimien käsittelyn ja niihin puuttumisen. Ne tekevät veroparatiisit ja likaisen rahan pesun mahdollisiksi. Samalla yleinen tietojen puute mahdollistaa valtavien yhteisten virheiden tekemisen, kuten nyt on käynyt kokonaisten kansakuntien ylivelkaantuessa pankeille ja sijoittajille.

Talouden demokratialle on toinenkin nimi. Se on aito markkinatalous: kuluttajien ja ostajien puolelta ohjautuva ja siten kaikkien etuja ajava talous.

On hyödytöntä osoittaa mieltä Wall Streetin ja suurkapitalistien valtaa vastaan, ellei muutoksen vaatijoilla ole yhteistä näkemystä siitä, mihin suuntaan taloutta tulee kehittää. Mielestäni ainoa mahdollinen ajatus, joka voi yhdistää muutoksen vaatijat, on aidon markkinatalouden aate. Se on siitäkin hyvä aate, että useat Wall Streetinkin ystävät kannattavat sitä, ainakin periaatteessa.

Madonluku II

2011-09-28T20:55:00.002+03:00

Kemppisen blogiin

”en ole kiinnostunut tuosta asiasta [tekijänoikeuksien perusteluista]. Mielestäni esitetyt perustelut ovat lähinnä joutavanpäiväisiä. Mitä hienompi perustelu, sitä falskimpi sointi.”

En oikein ymmärrä kantaasi. Tulkitsenko sinua oikein, jos totean että pidät tekijänoikeuksien perusteita joutavanpäiväisinä, mutta kuitenkin kannatat niitä, siis myös siirrettävinä, koska ne ovat kiertämätön tosiasia.

Eivät tässä maailmassa tällaiset asiat niin kiertämättömiä ole. Vain vajaa sukupolvi sitten sadoille miljoonille sosialistinen suunnitelmatalous valtiovallan hallitsemine tekijänoikeuksineen oli kiertämätön tosiasia. Moni yritti saada järjestelmää toimivammaksi. Gorbatshov etunenässä vaan eipä onnistunut.

Ei kapitalistisen talouden tilanne tänään näytä yhtään sen paremmalta kuin sosialismin 30 vuotta sitten. Jos suuriin selkkauksiin joudutaan, kuka tietää, miten tekijänoikeuksille käy. Eiväthän ne nykyisinkään nauti läheskään kaikkien luottamusta. Epävarmoihin aikoihin olisi syytä varautua jo nyt, vaikkapa kuvittelemalla, miten aidossa markkinataloudessa teoksilla voitaisiin käydä kauppaa.

Miksi ylläpitää järjestelmää, jonka oikeutus lepää falskeilla perusteilla?

Madonluku

2011-09-26T12:48:00.001+03:00

Kemppisen Blogiin

Eipä ole Kemppinen osannut/viitsinyt vastata kysymykseeni 18.9. siirrettävien tekijänoikeuksien filosofisista, poliittisista ja taloudellisista perusteista. Se oli odotettavissakin. Eihän minkään asian tai aatteen käytäntöjen erikoisasiantuntija ole valmis kyseistä aatetta hylkäämään, vaikka sen vääriä tulkintoja olisi kuinka kärkäs kritisoimaan.

Kysyn kuitenkin vielä, tämänpäiväiseen tekstiin viitaten, miten ihmeessä rahat kulkeutuisivat Roope Ankoille sellaisessa taloudessa, jossa ei olisi siirrettäviä tekijänoikeuksia?

Ja mitä erinomaista siinä sinänsä on, että keskiluokalle järjestetään töitä riippumatta työn laadusta? Tätähän jo kokeiltiin Neuvostoliitossa. Mitä niin arvokasta vaikkapa Angry Birds lelut, romaanikirjallisuus ja pop-musiikki tarjoavat nykyisin yhteiskuntien vaikeimpien ongelmien, sosiaalisen eriarvoistumisen ja luonnon ylikuormittumisen helpottamiseksi, että niiden tuotantoa on erityisin oikeuksin kannustettava?

Kirjallisuutta, musiikkia, tietokoneohjelmia ja kaikkea biteiksi saatettavaa voidaan myydä markkinahintaan ilman siirrettävää yksinoikeutta seuraavalla tavalla.

Tekijä(t) laittaa nettiin kaupan olevasta tuotteesta esittelyn, joka voi olla juuri sellainen kuin hän haluaa, vaikkapa teoksen alku tai selitys siitä, minkä ongelman tuote ratkaisee. Toiseksi hän asettaa tuotteelle hinnan ja päivämäärän, jona päivänä tuotteesta maksaneet saavat sen viimeistään käyttöönsä, edellyttäen, että tuote on maksettu. Maksaminen on vapaahintaista. Jokainen, joka haluaa saada tuotteen käyttöönsä ensimmäisten joukossa maksaa siitä haluamansa hinnan jollekin välitilille. Kun vaadittu hinta täyttyy, tekijä saa rahat ja antaa tuotteen kaikille maksaneille, joista kukin voi tehdä sillä mitä tahtoo, pitää itsellään tai antaa vapaaseen jakeluun. Ellei hinta täyty, rahat palautetaan tai tekijä tyytyy maksettuun määrään ja antaa tuotteen ostajille.

Näin saadaan nykyistä parempi markkinamekanismi tuottajan ja kuluttajan välille, koska tässä ratkaisussa ei ole välikäsiä vaan kuluttajien erilaiset arvottamiset vaikuttavat suoraan kysyntään. Tekijä saa mitä pyytääkin edellyttäen, että tuotteesta ollaan valmiit kyseinen hinta maksamaan. Kuluttajat saavat haluamansa, kukin siihen hintaan kuin tuotetta arvottaakin. Ja vaikka tuote vapautuu myöhemmin, todennäköisesti, kaikkien käyttöön, sehän on vain yhteiseksi eduksi.

Tämä tarjoaa myös ratkaisun yhteisesti edullisten tuotteiden hankintaan. Yhteiskunta tai muu yhteisö voi osallistua haluamiensa tuotteiden hankintaan haluamallaan summalla ja näin taata sen mielestä tarpeellisen tuotannon jatkuvuuden. Ei siis voida väittää, että yhteiskunnalle tärkeää tuotantoa jäisi tuottamatta.

Lisäksi, tietysti, kaikki ne epäkohdat, jotka liittyvät nykyisessä systeemissä oikeuksien siirtoon, jäävät pois. Valtava joukko tekijänoikeustyöläisiä jäisi työttömiksi. Mutta parempi niin kuin että arvokkaan tiedon tuottajia jää työttömiksi. Samoista rahoistahan he kilpailevat.

Tekijänoikeus on kompetenssi II

2011-09-18T09:32:00.000+03:00

Kemppisen blogiin

Kysyin vastausta siihen, millä filosofisilla, poliittisilla ja taloudellisilla argumenteilla Merges oikeuttaa IP-oikeudet – riippumatta sinun omasta kannastasi, joka olisi kiintoisaa myös kuulla. Kun kirjan nimenä on henkisen omaisuuden oikeutus ja siinä käsitellään varmaan syvällisesti tätä asiaa, siinä luulisi käsiteltävän selvin sanoin myös edellisessä kommentissani esittämiä olennaisia kysymyksiä. Ellei, en suosittelisi kirjaa edes alkeisoppikirjaksi oikeusperiaatteiden käsittelyyn.

Teokset on toki pidettävä oikeusjärjestelmän osana, jotta niillä voitaisiin käydä kauppaa. Se ei kuitenkaan edellytä kaupattavaa yksinoikeutta, mikä on nykyisen tekijänoikeuden ydinkohta. Jos olet seurannut kirjoittamiani kommentteja blogiisi, tiedät, että olen esittänyt käytännöllisen tavan, jolla kaikkia biteiksi muutettavia teoksia – niiden oikeudeton käyttöhän on ongelma – voidaan myydä markkinahintaan netissä ilman sen kummempaa oikeutta kuin suutarilla on tekemäänsä saappaaseen.

Teoksen omistusoikeus, kaupanteko ja markkinahinnan saanti ei ole sen suurempi ongelma kuin suutarillakaan. Tietysti voidaan väittää, että ilman siirrettävää yksinoikeutta teoksesta saatava hinta ei ole riittävän suuri kannustamaan tekijöitä töihin. Tämä argumentti saattaa ensinnäkin olla kokonaan väärä ja toiseksi se on ideologinen edellyttäen jonkin yhteisen tavoitteen, vaikka työnteon lisäämisen, johon nähden riittävyyttä arvioidaan. Olipa tällainen tavoite mikä hyvänsä, sen yleisestä edullisuudesta voidaan olla montaa mieltä. Riittävyysargumentti on jo perustaltaan hutera. Missä siis on ongelma?

Tekijänoikeus on kompetenssi

2011-09-17T12:28:00.004+03:00

Kemppisen blogiin

Osaisiko Kemppinen tiivistetysti esittää, miten Robert P. Merges perustelee patenttijärjestelmän filosofisen oikeuden. Esimerkiksi, millä filosofian piiriin kuuluvalla perusteella sellaisessa tapauksessa, jossa usea keksijä tekee saman keksinnön toisistaan riippumatta suunnilleen samanaikaisesti, vain sen nopein patentoija saa keksinnölle yksinoikeuden.

Entä miten on patentin/tekijänoikeuden poliittisen oikeutuksen laita. Politiikan perimmäisenä tarkoituksena on saada ihmiset mahdollisimman laajalti ja yhtenäisesti kannattamaan samoja tavoitteita. Miten patentti- ja tekijänoikeus toimivat tässä tehtävässä, ottaen huomioon, että kummallakin on varallisuutta ja sen myötä poliittista valtaa keskittävä ominaisuus. Mitä poliittisesti tavoiteltavaa Merges näkee siinä, että kyseiset oikeudet ovat osaltaan jakamassa niin ihmisiä kuin kansakuntia menestyjiin ja syrjäytyneisiin.

Miten Merges perustelee IP oikeuksien taloudellisen edullisuuden? Ottaako hän huomioon sen, että kyseisten oikeuksien suunnaton yhteinen arvo on hallinnallista, alkujaan poliittisen kilpailun tuloksena syntynyttä arvoa. Se ei ole taloudellista siinä mielessä kuin kuluttajat suoraan arvostavat tuotteita. Siten tämä suunnaton arvo on merkittävä tekijä reaalitaloudesta irtautuneen pääomatalouden eli velkatalouden kasvattamisessa.

Osaisitko Kemppinen tulkita Mergesiä kansantajuisesti, mitä taloudellisesti edullista hän näkee maailmantalouden nykyisessä tilanteessa, jossa kokonaisia kansakuntia uhkaa sortua velkataakkansa alla, osittain IP oikeuksista johtuen?

Lineaarinen progressiivinen tulovero ja negatiivinen tulovero

2011-08-14T17:53:00.003+03:00

Soininvaaran blogiin

Perustuloon suhtautumisessa on kysymys ihmiskäsityksestä. Jokaisella meistä on jo varhaislapsuudessa saatu käsitys siitä mikä ihmistä ohjaa ja mitä kunnon ihmisen on tehtävä. Kuten muistakin varhaisista tunnesitoumuksista, mm. uskonnollisesta asenteesta, siitä on vaikea vapautua vanhempanakaan, seuraavissa sukupolvissakaan.

Niinpä raahaamme tunnetasolla mukanamme myös työelämän oppeja ja asenteita, jotka ovat joskus olleet tarpeellisia, mutta jotka nykyisin ovat vain haitaksi. Kun vanhempamme ja isovanhempamme aloittivat työelämänsä – ja saivat ja kasvattivat lapsia – suuri osa töistä oli raskasta ruumiillista työtä, jota peräti harva huvikseen tekisi. Pontimen täytyi olla tuntuva, vieraalta saatu palkka tai oman pellon sato. Nälän uhka. Yhteiskunnallinen kannustinkin oli selvä, työn tulokset olivat konkreettisia, kaikkien tarvitsemia hyödykkeitä puutteen voittamiseksi. Työ on välttämätöntä ja pakollista.

Aika on muuttunut. Raskaan ruumiillisen työn osuus on enää murto-osa entisestä. Varsin pieni osa kansalaisista tekee ne työt, jotka riittävät poistamaan materiaalisen puutteemme. Suurin osa työsuorituksista kuluu aivan muihin tavoitteisiin. Ainakin kaksi suurta ryhmää on periaatteessa erotettavissa.

Ensimmäisen muodostaa alati laajeneva nollasummatyön osuus. Kaikki myynnin, mainonnan ja sodankäynnin työt, jotka tähtäävät markkinaosuuksien kasvattamiseen ovat sellaisia. Koko joukko myös muista töistä, niin yksityisten kuin yhteiskuntienkin maksamista, on tavallaan turhaa, tarpeellista vain korjaamaan nollasummapelien aiheuttamia vinoutumia. Näillä töillä ei ole suoraa yhteiskunnallista arvoa vaan niitä tehdään yleensä vain rahasta ja itsekkäistä motiiveista.

Toisen ryhmän muodostavat taide, tutkiminen, kehittäminen ja opettaminen. Näille töille on tunnusomaista se, että niiden tarkoituksena on tuottaa yhteistä arvoa; niille on yhteiskunnallinen kannustin. Parhaille osaajille raha on toisarvoinen. Ei merkityksetön, mutta vain sosiaalisen tunnustuksen mittari, ei toimeentulon turvaaja. Heidän aikaansaannoksensa olisi suunnilleen sama, jos kaikille annettaisiin turvattu työmahdollisuus ja rahamittainen arvoasteikko supistettaisiin murto-osaan. Ihminen on luonnostaan luova.

Perustulon vastustajia näyttää yhdistävän esi-isiemme ihmiskuva: kaikki työ on raskasta eikä kukaan tee sitä kuin pakosta. Tämä kuva ei enää vastaa todellisuutta kuin propagandana. Mitä enemmän sitä toitotetaan, sitä todemmaksi se muuttuu. Harmillista on, että pakolla luodut työpaikat osuvat nollasummatöihin, kun tehdastyöt vähenevät ja luoville huipuille on tilaa vain rajoitetusti.

Olisi jo aika siirtyä moderniin ihmiskuvaan, jossa ihminen on luonnostaan luova ja yhteiskunnallinen olento. Meillä on hyvin varaa antaa vähemmillä eväillä varustettujen vain loikoilla yhteisillä varoilla. Se minimoi heidän aiheuttamansa tappiot mutta myös antaa mahdollisuuden aivan uudenlaisille luovuuksille, joita nykysysteemi ei vielä ymmärrä palkita.

Perustulon idea on siinä, että se yhdistää saajiaan. Siksi se on annettava niin rikkaille kuin köyhille, niin työllisille kuin työttömille. Niin kuin lapsilisä se on ymmärrettävä menneiden sukupolvien perintönä uusille, ketään syrjimättä, ketään kyykyttämättä.

Tästä syystä en oikein lämpene ehdotuksille, joissa perustulo tai kansalaispalkka hoidetaan verotuskikkailuilla ja jakamalla saajat ahkeriin ja laiskoihin. Selvin malli olisi tasavero, sama pääomatuloille, ja könttäsumma jokaiselle kuukausittain. Suuri tavoite on pidettävä kirkkaana mielessä. Toinen asia on, mihin kompromissiin on tyydyttävä.

Miten käy Euroopan: Sosiaalipolitiikka

2011-08-14T17:44:00.004+03:00

Soininvaaran blogiin

Kulutustavaroiden valmistus alkaa olla työllistäjänä mennyttä. …Teollisuuden työpaikat ovat siirtymässä tuotekehitykseen. Siinä ihmisten väliset tuottavuuserot ovat aivan toista luokkaa kuin tehdassaleissa tai viljapelloilla. Osaaminen voidaan hinnoitella korkealle – toistaiseksi. Kiina tuottaa miljoona insinööriä vuodessa. Joukossa on tosi hyviä ja paljon.
Työ ei lopu, mutta jos pannaan kansantaloudessa tarjolla olevat työtunnit tuottavuuden mukaan jonoon, viimeisistä tunneista kuluttaja ei suostu paljonkaan maksamaan. Joko viimeisiä tunteja ei tehdä, jolloin seurauksena on kasvava rakenteellinen työttömyys, tai viimeisistä tunneista maksetaan kovin vähän, jolloin seurauksena ovat kasvavat palkkaerot.

Osmon analyysi on hyvä, mutta synteesin teko pahasti kesken. Nykytalouden keskeinen ongelma on todellakin se, että ihmisten perustarpeita suoraan palvelevan tehdas- ym. työn arvo laskee verrattuna tuotekehityksen, sisällöntuottamisen, asioidenajamisen ja rahoituksen arvoon verrattuna. Tulo- ja varallisuuserojen kasvun aiheuttama ongelma on maailmanlaajuinen eikä siihen ole kansallisia ratkaisuja.

On huomattava, ettei kyseinen ongelma johdu siitä, että maailmantaloudessa vallitsisi vapaa markkinatalous. Se johtuu siitä, ettei näin ole, vaan että jälleen kerran – aivan niin kuin jlbl edellä kirjoitti – vallassa ja varakkuudessa johtavat pyrkivät turvaamaan asemansa. Se tapahtuu, niin kuin aina, pitämällä yllä mielikuvaa sen järjestelmän välttämättömyydestä, jossa heidän työnsä on erikoisen arvokasta. Kastijärjestelmän, säätyjärjestelmän, sosialistinen järjestelmän jne. valta perustuu siihen mielikuvaan, että koko yhteiskuntajärjestys romahtaa, ellei ylemmillä ole valtaa hallita ja ohjata alempia. Siksi tarvitaan etuoikeutettujen tehtävien muodostamia luokkia, bramiineita, aatelisia, keskuskomitelaisia jne.

Nykyisen talousjärjestelmän aatelisia ovat tiedon tuottajien kärjet, tuotekehittelijät, sisällöntuottajat ja rahanlainaajat, joiden asemaa ja työtä suojaavat tietyt etuoikeudet, patentit, tekijänoikeudet ja rahan liikkeitä koskevat liikesalaisuudet. Ne eivät kuulu aitoon markkinatalouteen vaan ne ovat yhteiskunnallista, laeilla vahvistettua ohjausta, joiden suomien oikeuksien ja rikkauksien turvin pieni joukko parempiosaisia voi painostaa muut siivoamaan jälkensä.

Tämä käy helposti. Kun kaikki totuutena toistavat, että kukaan ei viitsi keksiä mitään, ellei siihen saa yksinoikeutta; kukaan ei viitsi kirjoittaa, säveltää tai tehdä elokuvia, jos työnsä palkitaan vain kertasuorituksella vaikka kuinka suurella; kukaan ei lainaa rahaa kenellekään, jos pankkisalaisuudesta luovutaan, niin mikään ei muutu kuin suuren romahduksen myötä.

Tämä on harmillista kahdessakin mielessä. Ensinnäkin kyseinen väite ei pidä paikkaansa. Niin kuin lapsilla on luontainen kyky ja tarve leikkiä, niin aikuisilla on kyky ja tarve keksiä uusia asioita, taidetta, tiedettä ja tekniikkaa. Ei tulosten saamiseksi tarvita yksinoikeuksia vaan mahdollisuuksia. Toiseksi, vaikka nykyaatelisten etuoikeuksista luopumisella saataisiin vähemmän taidetta, tiedettä ja lainarahoja, niin entä sitten? Onko meillä todellakin puutetta kirjoista, musiikkiesityksistä, kännykkäpeleistä ja rahavuorista? Vai niiden laadusta? Eikö pahin puute kuitenkin koske tasapainoisempaa taloutta ja luokattomampaa yhteiskuntaa, jokaisen yhtäläisen ihmisarvon tunnustamista?

----

Jos vanhan mallin mukainen toiminta alkaa tökkiä, niin ihmisen käyttäytymisen biologinen pohja suuntaa kulttuurievoluutiota suuntaan, jossa ihminen voi paremmin toteuttaa biologisia imperatiivejaan (syöminen, seksi, yhteisön arvostus, vastavuoroisuus, yhteistoiminnan tuottama hyöty eloonjäämisessä jne.).

Näin siis periaatteessa. Yhteiskunnallisen evoluution kannalta olennainen kysymys on kuitenkin se, miten kyseiset imperatiivit yhteisössä toteutuvat ja miten niiden jakauma ajan mittaa kehittyy. Teoreettisina vastapareina ovat keskusjohtoinen, hierarkkinen järjestelmä ja kansanvaltainen, tasa-arvoinen järjestelmä. Edellisessä järjestelmässä huipulla olevat pystyvät toteuttamaan halujaan ylenpalttisesti, mutta alemmilla tasoilla olevat eivät. Jälkimmäisessä kaikki pystyvät toteuttamaan halujaan suunnilleen samalla tasolla, kukaan ei ylenpalttisesti, muttei kukaan jää mistään osattomaksikaan.

Käytännön kehitys näyttäisi kulkevan vuorotellen kumpaakin suuntaan poiketen, mutta kuitenkin niin, että pitkällä aikavälillä yhteisen arvomaailman muodostavat yhteisöt ovat laajentuneet ja voiton ovat vieneet tasa-arvoisemmin rakentuneet. Tälle on ilmeinen selitys. Kehitys on tiedon kehittymistä ja yhteiskunnallinen kehitys on yhteiskunnallisen tiedon, siis yhteisen, kaikkien samalla tavalla ymmärtämän tiedon kehittymistä. Tähän nähden seuraava kommenttisi on ymmärrettävä mutta outo.

Koska kuulun pieneen vähemmistöön, jonka mielestä Maon kulttuurivallankumous oli loistava menestys, sillä sen tuhkista löytyi selkeä suunta Kiinan modernisoitumiskehitykselle nimenomaan sen kaikenkattavan rikkirepivyyden takia

Tällä logiikallahan voitaisiin useita suuria onnettomuuksia, vaikkapa toista maailmansotaa ja neuvostososialismia kutsua menestyksiksi, koska niiden tuhkasta on noussut entistä tasa-arvoisempi Eurooppa.

Ymmärrän kehityksen sillä tavalla, että tällaisista onnettomuuksista otetaan oppia ja niitä yritetään välttää. On pyrittävä ilman suuria onnettomuuksia siihen yhteiskunnalliseen tilanteeseen, mikä niiden tuhkasta nousisi.

Monet merkit viittaavat siihen, että olemme jälleen kerran suuren onnettomuuden uhkaamia. Taloudet romahtelevat siellä täällä ja dominovaikutus saattaa kaataa koko systeemin. Olennainen kysymys kuuluu: jos maailmantalous romahtaisi suuria tuhoja aiheuttaen, millainen talous siitä nousisi, mikä ei enää romahtaisi samalla tavalla? Siihen olisi pyrittävä.

Jos näkemykseni on oikea, se tarkoittaa että meidän olisi jo nyt pyrittävä entistä tasa-arvoisempaan maailmantalouteen. Talouden (mahdollisuuksien) tasa-arvoisuus ei kuitenkaan tarkoita ylhäältä ohjattua, sosialistista tasa-arvoa, eikä myöskään tuottajien välistä, kapitalistista tasa-arvoa, vaan kuluttajien eli ostajien keskinäistä tasa-arvoa, jonka ominaispiirteistä olen tässäkin blogissa useasti kirjoittanut.

Mitä tulee kansalaispalkkaan, niin se on selvästi linjassa talouden tasa-arvostumiskehityksen kanssa. Se ei kuitenkaan poista tarvetta erityisen suuriin ja tärkeisiin sosiaalisiin tukiin.

Tiedonvälityksen pirstoutuminen johtaa arvojen eriytymiseen

2011-08-07T10:35:00.001+03:00

Soininvaaran blogiin

Onhan se sekavaa ja ideologioita pirstaloivaa, kun äärioikeisto ja äärivasemmisto kannattavat aivan samoja asioita suurissakin kysymyksissä; kun tavallisetkin kansalaiset vaativat samalla demokratiaa ja vahvaa johtajuutta; kun poliittisen eliitin tärkein tehtävä on markkinoita tyydyttävien mielikuvien luonti ja kun yhteiskuntatieteilijöilläkään ei ole muuta annettavaa kuin vanhat fraasinsa.

Olen satavarma, ettei tätä turhiin ja tuhoisiin vastakkainasetteluihin johtavaa ideologista sekasotkua saada ratkaistuksi niin kauan kuin talousideologiaa opetetaan ja opitaan kaksinapaisena järjestelmänä, yksilö vastaan valtio. Toisessa ääripäässä on valtiovallan kokonaan hallitsema talous, kommunismi, ja toisessa ääripäässä on valtiovallaton, yksilöiden vapaasti käymä talous. Tällä janalla sitten etsitään parasta kompromissia, sopivasti veroja, sopivasti yksilönvapauksia, sopivasti vasemmistoa ja sopivasti oikeistoa. Kunnes eroa ei enää ole ja demokraattinen, yhteisiä etuja etsivä politiikka menettää aatteensa ja merkityksensä ja rahan ja väkivallan koneistot voittavat.

Demokratian ainoa mahdollisuus on nähdä valtiovallan taloudellinen rooli kaksijakoisena ja koko talousjärjestelmä kolmisuuntaisena.

Valtion ensimmäinen rooli on omistaa, hallita ja kasvattaa taloudellista valtaansa, mitä (sosialistista) roolia se tarvitsee kilpailussa muita valtioita vastaan (aivan samoin kuin yrityksen ensimmäinen rooli on omistaa, hallita ja kasvattaa taloudellista valtaansa). Äärimmilleen tämä on kehittynyt kuningashuoneiden, kommunistien, fasistien tms. yksinvallaksi. Tätä valtiovallan roolia on pienennetty siirtymällä kansanvaltaiseen järjestelmään, demokratiaan – yleensä vasta suuren kriisin jälkeen.

Valtion toinen taloudellinen rooli (sosiaalinen) on pitää kansalaisistaan huolta. Se voi tapahtua kahdella tavalla. Voidaan lisätä valtion vallassa olevien varojen määrää ja ohjata niitä huolenpitoa tarvitsevien eduksi, esimerkiksi verotuksen avulla. Tai voidaan estää kansalaisten keskinäinen eriarvoisuutta synnyttävä vallankäyttö, esimerkiksi kieltämällä varastaminen ja orjien pitäminen, mitkä toimet eivät lisää valtion ohjauksessa olevien varojen määrää. Edellisen tavan menetelmät ovat pitkälti samoja, verotus ja erioikeuksien myöntäminen, joilla ajetaan myös valtiovallan ja sen edustajien etuja. Siksi sosialistinen ja sosiaalinen sekoittuvat ja kansalaiset ovat syystä huolissaan siitä, keiden hyväksi heidän varojaan käytetään. Jälkimmäinen menetelmä tuottaa aivan päinvastaisen tuloksen. Eriarvoisuutta synnyttävän taloudellisen vallankäytön kieltäminen kaikilta heikentää myös vallanpitäjien mahdollisuuksia hyötyä toisten kustannuksella. Siksi suuret askeleet tähän suuntaan ovat perin harvinaisia ja syntyvät vain suurten poliittisten kriisien kautta.

Yksityisen taloudellisen vallankäytön minimoiminen on juuri se kolmas talouden suunta, jonka ymmärtämisestä ja hyödyntämisestä nyt on kyse. Ja joka siis osoittaa aivan eri suuntaan kuin sosialistinen, valtiovallan ohjaama talous ja kapitalistinen, yksityisten valtapiirien ohjaama ”vapaa” talous.

Teoriassa sillä on nimikin, aito markkinatalous. Aidon tarkoittaessa suoraan kuluttajien tarpeiden ohjaamaa taloutta, toisin kuin kapitalistinen markkinatalous, joka ohjautuu tuottajien ja sijoittajien tarpeiden mukaan. Periaatteessa ratkaisu on siis sama kuin politiikan demokratisointi. Yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta vastaa taloudessa yleinen ja yhtäläinen osto-oikeus.

Edellisen perusteella voidaan kehittää monia toimia talouden tasapainottamiseksi. Eräs on kuitenkin aivan keskeisessä asemassa. Taloudessa eli kaupankäynnissä tärkein vallankäytön väline on tietojen salaaminen ja sen väistämätön johdannainen, väärien tietojen syöttäminen. Kyseessä on niin kapitalistiseen kuin sosialistiseenkin ideologiaan kuuluva lainmukainen oikeus, jonka avulla valtaapitävät muodostavat verkostonsa ja suorittavat hyväksikäyttönsä.

Enronin ja Winclubin kaltaiset yksityiset rosvoukset ja nykyisen velkakriisin kaltaiset yhteiset onnettomuudet, toisin sanoen koko tämä varallisuuserojen kasvuun tukehtuva talous on mahdollinen vain, koska yksityinen rahaliikenne on periaatteessa, ideologisista syistä, lain suojaamana salassa pidettävä yksityisasia ja vain tietyin kohdin ja tiettyjen viranomaisten valvonnalle alttiina.

Aito markkinatalous toimii toisin. Siinä kauppoja koskevat salaisuudet eivät nauti lain suojaa, jolloin jokaisella kansalaisella on mahdollisuus tietää, mitä tapahtuu ja vapaasti käydä kauppaa niin kuin parhaaksi näkee, mutta tarvittaessa tuoda myös havaitsemiaan epäkohtia yleiseen tietouteen jo ennen kuin ne ovat kasvaneet hallitsemattomiksi.

Kukaan ei vielä tiedä, miten maailmantalous tulee selviämään nykyisestä epätasapainosta. Suuria muutoksia vaativa kriisi saattaa olla edessä paitsi edellä mainitusta myös siitä syystä, että kapitalistissosialistinen talous on rakenteellisesti pakkokasvuinen ja sovittamattomassa ristiriidassa luonnon hyvinvoinnin kanssa. Silloin on jotkut aivan keskeiset vanhat opit hylättävä ja talous nähtävä kolmisuuntaisena kaksinapaisuuden sijaan.

Jotta aatteellisuus ja merkityksellisyys saataisiin takaisin politiikkaan, on hyödynnettävä nettiä ja perustettava globaalisti toimiva verkosto ja puolue, jonka päätavoite on maailmankaupan kehittäminen aidon markkinatalouden suuntaan. Tämä tavoite yhdistäisi ne nykyisin kodittomat oikeistolaiset, jotka ymmärtävät yksilönvapaudet vapaudeksi tietää, taitaa ja käydä kauppaa eikä vapaudeksi rikastua muille esteitä asettamalla. Se yhdistäisi ne nykyisin kodittomat vasemmistolaiset, jotka haluaisivat tasoittaa tulo- ja varallisuuseroja, mutta eivät haluaisi lisätä valtiovallan osuutta taloudessa. Tämä tavoite yhdistäisi myös ne nyt kodittomat vihreät, jotka ymmärtävät, että kapitalistissosialististen arvojen ja käytäntöjen vallitessa luonnon hyvinvointiin tähtäävät pyrkimykset tulevat aina lopulta häviämään vallanpitäjien pyrkimyksille valtansa kasvattamiseksi ja rikkaiden pyrkimyksille rikkauksiensa kartuttamiseksi.

Kaksin aina kaunihimpi?

2011-06-27T18:39:00.002+03:00

Akateemiseen talousblogiin

Olen ratkaissut tämän kysymyksen jo kirjassani Uusi yhteiskuntajärjestelmä, vuodelta 1987.

Nämä pienet yksittäisiä tuottajia hyödyttävät sopimusedut, jotka yhdessä aikaansaavat kapitaalin ylituotantoa siihen nähden, mitä kuluttajilla on todellista ostovoimaa, ja tuotantolaitosten ylituotantoa siihen nähden, mitä luonnolla on kestokykyä, johtuvat siitä, että tuottajilla on mahdollisuus sopimuksillaan saattaa ostajat eriarvoisiin asemiin, suosia toisia ja syrjiä toisia. Tällä tuottajat saavuttavat tavallaan kiristyssuhteita, joilla he tekevät ylimääräistä voittoa siihen nähden, miten talous kehittyisi pelkästään tuotteiden myynnistä avoimilla markkinoilla.

Tällaisen toiminnan mahdollistaa kapitalismiin kuuluva prinsiippi, jonka mukaan kaupankäynti on osapuolten yksityisasia. Sopimukset voidaan pitää salassa.

Huomionarvoista on, että kysymys salassapidon oikeutuksesta on enemmänkin filosofinen kuin taloudellinen. Filosofisesti ja loogisesti ajatellen raha on kaikkien sen käyttäjien yhteinen sopimus. Sen arvo perustuu yhteiseen luottamukseen siitä, että se käy maksun välineenä niin kuin ennenkin. Siten kaikkien sopimusten, joilla on rahallista arvoa, tulisi olla julkisia. Jokaisella pitäisi olla mahdollisuus tietää, kuinka järkeviä ja luotettavia sopimuksia sijoittajat, tuotantoyritykset, pankit ja valtiovallat tekevät. Vain täydellisellä avoimuudella yksityiset pienet järjenkäytöt voivat kasvaa tarvittavaksi vastavoimaksi kapitaalin vallalle. Vapaa kapitalismi on korvattava vapaalla markkinataloudella.

Haaparannan epäily on oikeutettu: ehkä meillä on todellakin aivan liialti opiskeltu monimutkaisia talousteorioita ja aivan liian vähän yksinkertaisia filosofisia kysymyksiä.

Asiantuntijavalta ja politiikka

2011-06-18T10:42:00.003+03:00

Soininvaaran blogiin

TIETÄMÄTTÖMYYSVALTA kuulostaisi varsin kummalliselta lähtökohdalta yhtään mihinkään.

Niinhän se kuulostaa, mutta siihen meidän on kuitenkin tyydyttävä. Ihmisten välisten suhteiden, yhteiskunnan, suuret linjat perustuvat aina arvoihin ja asenteisiin, joilla ei ole tiedollista pohjaa.

Ongelmia tulee, kun luullaan tiedettävän. Esimerkiksi, monissa maissa ihmisten väliset suhteet rakentuvat ”tiedoille”, joita erinäisissä uskonnollisissa kirjoituksissa on tosiksi esitetty. Siten tällaisessa yhteisössä valtaa saavat ne, jotka ovat parhaita asiantuntijoita kyseisten kirjoitusten tulkkeina. Eikä tämä koske vain muslimimaailmaa. Myös useassa länsimaassa uskonnollisten asioiden asiantuntijoilla on ollut ja vieläkin on suuri merkitys ja valta yhteisiin asioihin.

Merkittävämpi tietämättömyysvalta vaikuttaa tänään kuitenkin taloudessa. Vaikuttavin on ”tieto” siitä, että talouskasvu on ihmiskunnalle välttämätöntä ja sen edistäjät ovat hyviä ja epäilijät pahoja. Näin ilman että kenelläkään on tosiasiallista tietoa siitä, mihin kilpailu talouskasvusta tulee johtamaan. Voiko kasvu jatkua iäisyyteen ja millaisena? Lisääkö talouskasvu maapallon elinkelpoisuutta vai vähentääkö se sitä? Johtaako pyrkimys kasvuun myös tuloerojen kasvuun ja johtaako se kasvaviin sosiaalisiin ongelmiin, terrorismiin ja sotiin? Ovatko nykyiset levottomuudet arabimaissa, Kiinassa jne. ohimeneviä vai vasta alkua rikkaiden ja köyhien välisessä maailmansodassa?

Kun tällaiset kysymykset sivuutetaan ja uskonvaraisesti ”tiedetään” kasvun siunauksellisuus, sen ”tiedon” asiantuntijat saavat valtaa ja alkavat muokata yhteiskuntaa sellaiseksi, että kyseinen ”tieto” alkaa vahvistaa itseään. Näin käy aina. Esimerkiksi Raamattuun tai Koraaniin tai Marxiin uskovassa yhteisössä on mahdotonta menestyä, ellei muiden mukana todista oikeaa uskoaan, käytännössä siis lojaaliuttaan asiantuntijoille ja johtajille. Näin ”tieto” muuttuu tiedoksi siitä, että uskovaiset menestyvät parhaiten, mikä todistaa heidän olevan oikeassa.

Tämä ei tietenkään päde kuin kyseisen uskonrakenteen sisällä. Näin on myös kasvu-uskon kanssa. Talouskasvu on välttämätöntä yritysten menestymiselle ja olemassaololle, mutta vain taloudessa, joka on rakentunut pyrkimyksille kasvattaa yhteistä taloutta ja jossa valta on parhailla kasvuasiantuntijoilla, pankkiireilla ja suuryritysten omistajilla ja johtajilla.

Jos ja kun kasvutalous törmää ylivoimaisiin vaikeuksiin ja kasvupyrkimysten seuraukset kääntyvät kasvua vastaan, kun tulee suuren velanmaksun aika, koko maailmantalouden tarkoitus on ajateltava uudelleen. On ajateltava, ettei taloudella ole mitään yhteistä päämäärää vaan että jokainen yksilö on vapaa osallistumaan talouteen ja kasvattamaan tai olemaan kasvattamatta omaa talouttaan. Tämä vastaa tavallaan maallistumista uskonnossa.

Tällöin on myös markkinatalouden tarkoitus ja rakenne arvioitava uudelleen. Kasvuideologian asiantuntijat tulkitsevat markkinataloutta yritysten vapautena laajeta ja kasvaa kaikkialle. Jotta talous kasvaisi, tuottajilla on oltava valta ohjata taloutta mm. kauppoja ja niitä koskevia tietoja säätelemällä. Eri asiakkaille annetaan eri etuja ja tiedot pidetään salassa. Lisäksi tuotantoa kannustetaan erilaisia kaupallisia oikeuksia myöntämällä, joista olen aiemmin Soininvaarankin blogissa kirjoittanut.

Kasvupakosta vapaassa taloudessa markkinat tulkitaan alhaalta päin ohjautuviksi. Se edellyttää, että jokaisella on vapaa pääsy kaikkiin kaupallisiin, siis tuotannon omistuksia, tuotteita, hintoja ja kauppoja koskeviin tietoihin. Kasvupakosta vapaassa yhteiskunnassa ei tuotantoa tueta erityisin rakenteellisin kannustein vaan ajatellaan, että se määrä tuotantoa on riittävä, joka vapaassa, alhaalta päin ohjautuvassa markkinataloudessa syntyy. Tähän suuntaan on talouden kehityttävä seuraavassa suuressa murroksessa.

Turha arvovaltariita näennäisistä kynnyskysymyksistä

2011-06-03T14:08:00.004+03:00

Soininvaaran blogiin

Eli suomeksi: eivät ne sijoitetut rahat mene mihinkään mustaan aukkoon, vaan kyllä ne ennen pitkää kulutetaan johonkin. [siis niistä joskus maksetaan alv]

No ei. Sijoitettuja varoja ei välttämättä käytetä kulutukseen ollenkaan. Sijoitettaessa ne muuttuvat finanssipelin pelimerkeiksi, joilla on aivan eri tehtävä ja tarkoitus kuin kulutuksella. Niiden tarkoitus on lisääntyä, tuottaa lisää pelimerkkejä, ei kulutusta. Tässä toimessaan niitä lainataan yrityksille ja valtiovalloille tarkoituksena saada merkit korkojen kera takaisin, jotta ne voitaisiin sijoittaa edelleen.

Eikä kyse ole pikkusummista. Jos, hatusta vetäen, 20% rikkaimmista omistaa 80% maailman varallisuudesta ja he käyttävät kulutukseensa 20% varoistaan, yli puolta maailman varallisuudesta ei käytetä koskaan kulutukseen vaan finanssipelin pyörittämiseen.

Tällä on se huono puoli, että näiden pelimerkkien osuuden lisääntyessä niitä kannattaa lainata yhä huonompiin ja lyhyemmän tähtäimen kohteisiin, pankkien ponzipeleihin, rakennuttajille, jotka eivät saa talojaan kaupaksi ja valtiovalloille, joiden takaisinmaksuedellytykset ovat minimaaliset.

Niinpä, aika ajoin tätä peliä ei enää voida jatkaa ja valtavat määrät pelimerkkejä ja myös kuluttajien rahoja katoaa todellakin mustaan aukkoon pörssiromahduksen tai inflaation seurauksena.

----

Eli, öö, siis Roopeankka? En oikein tiedä, millainen mielenlaatu pitää olla, että kerää rahaa pelkästään siksi että kerää rahaa. No, keräähän sitä ihmiset postimerkkejäkin. Ja haittaahan tuollaisestakaan toiminnasta ei ole, koska viimeistään monttubileiden jälkeen ne rahat siirtyvät jollekin muulle.

En minäkään ole innostunut Roope Ankan mielenlaadusta tosielämään siirrettynä. Kuitenkaan tällaiset mielenlaadut eivät ole aivan harvinaisia. Maailmassa on toista tuhatta dollarimiljardööriä ja arvatenkin satoja tuhansia, joiden omaisuus luetaan kymmenissä miljoonissa, ja joukkoon pyrkijöitä riittää. Heidän yhteenlasketun omaisuutensa rinnalla Kreikan ja Portugalin velat ovat pikkurahoja.

Eivät he kuitenkaan tuhlaa omaisuuksiaan kulutukseen – kuinka voisivatkaan – vaan he elelevät ylellisesti jo niistä saatavilla pääomatuloilla, korkotuloilla, joista niistäkin jää yli edelleen sijoitettaviksi.

Eikä tällainen yksityinen vaurastuminen suinkaan ole haitatonta, kuten jo edellisissä viesteissä kirjoitin. Raha ei ole mitään häviämätöntä ainetta tai energiaa, joka kriiseissä vain vaihtaa omistajaa. Raha on luottamusta arvojen yhteiseen mitattavuuteen. Jos tämä luottamus heikkenee, myös rahan arvo yhteisenä mittana heikkenee; kaupankäynti vaikeutuu ja rahaa häviää mustaan aukkoon niin kuin pörssiromahduksissa ja lamoissa aina käy. Kaikki kärsivät, köyhät eniten.

Nykytalouden suuri ongelma ja uhka on juuri se, että rahan arvo finanssipelissä ja hyödykkeiden tuottamisessa on vauhdilla eroamassa toisistaan. Tavallisten ihmisten, jotka käyttävät rahansa kulutukseen, luottamus siihen, että finanssipeleissä pyörivät rahat lopulta hyödyttävät heitäkin, alkaa murentua, ja syystäkin. Kapitalistinen talous on rakenteeltaan ponzitaloutta, jossa rahan tekeminen rahalla, siis uskoa ja luottamusta tuottamalla, on yksityisesti arvioiden vähän kannattavampaa kuin rahan tekeminen hyödykkeitä tuottamalla. Kun yhteisesti arvioiden näin ei kuitenkaan tuoteta mitään reaalista hyötyä, aika ajoin suurempia ja pienempiä ponzirakenteita sortuu haitaten kaikkien elämää.

Vakausrahasto ei poista velkakriisin perussyytä

2011-04-20T09:48:00.002+03:00

Helsingin sanomien mielipidesivulle

Pysyvän vakausrahaston synnyttäminen ja siihen liittyvä budjettikurin kiristäminen ei ratkaise itse perusongelmaa, tulo- ja varallisuuserojen kasvua. Demokratiassa juuri se johtaa valtiontalouden alijäämiin ja velkavetoisuuteen. Vakausrahaston perustaminen ja valtion menojen vähentäminen kuitenkin vain pahentaa tätä ongelmaa.

Vaarana on, että taloudellinen epävakaus vain pitkittyy ja uhkaa myös poliittista vakautta, demokratiaa.

Tuloerojen kasvuun on olemassa teoreettinen ratkaisu. Kapitalistisessa taloudessa merkittävin pääomien keskittäjä ja rikkaiden rikastuttaja on yritysten osakeyhtiömuoto ja siihen liittyvä omistajan vastuun rajoittuminen. Jos esimerkiksi pankki lainaa rahojaan holtittomasti ja menee konkurssiin, sen omistajat menettävät vain pankkiin sijoittamansa rahat, mutta pankin velat jäävät muiden maksettaviksi.

Pankeista tulee tästä syystä arvokkaampia ja vaikutusvaltaisempia kuin niistä tulisi aidossa markkinataloudessa, jossa jokainen henkilö vastaa ottamistaan riskeistä ja veloista täysimääräisesti. Samasta syystä osakeyhtiöjärjestelmä vaurastuttaa suurimpia omistajia paljon yli sen, minkä he saisivat pelkästään tuotteiden myynnistä asiakkaille.

Toinen aitoon markkinatalouteen kuulumaton ominaisuus nykytaloudessa on myyjiä, tuotteita ja hintoja koskeva liikesalaisuus. Sen turvin mm. pankkien omistajat, johtajat ja sijoittajat voivat muiden tietämättömyyttä hyväksi käyttäen saada ansiotonta hyötyä.

Markkinatalouden ideana on kuluttajien eikä osakkeenomistajien tarpeiden ohjaama talous. Jotta tämä toteutuisi, jokaisella kuluttajalla tulee olla pääsy mihin tahansa hintatietoon hän haluaakin tutustua. Ei riitä, että pääsy on viranomaisilla ja vain määrättyihin tietoihin. Tutkiva journalismikin voi tehdä työnsä kunnolla ja uskottavasti vain, jos se saa tarkat tiedot siitä, ketkä tekevät ja millaisia kauppoja ja missä. Myös kuluttajalla on oltava mahdollisuus tietää, millaisia asiakassuhteita ja kaupantekotapoja kilpailevat yritykset käyttävät, jotta he voisivat valinnassaan ottaa huomioon myös yritysten toimintaan liittyvän eettisen puolen.

Älyköt, rikokset ja rangaistukset

2011-04-08T10:09:00.008+03:00

Akateemiseen talousblogiin

Haaparannan kirjoituksesta löytyy paljon hyvää, mutta miksi asian kehittely jätetään puolitiehen.

Määräävä tekijä on todellakin kulttuuri, ne uskomukset, ajattelutavat ja tottumukset, joiden mukaan tavallisessa elämässä toimitaan. Erityisen tärkeitä ovat ne uskomukset ja säännöt, joiden mukaan palkitaan niitä, jotka voimistavat tavallisen kulttuurin mukaista elämää, ja rangaistaan niitä, jotka rikkovat kulttuurin arvoja.

Kulttuurit eivät perustu poliittiseen voimaan eivätkä talouteen vaan uskontoihin ja ideologioihin. Ne vastustavat tosiasioita, jos niiden logiikka uhkaa kulttuurin käytäntöjä. Siksi jokainen kulttuuri asettaa omat esteensä kehitykselle. Meidän on helppo nähdä kehityksen esteet vaikkapa neuvostososialistisessa kulttuurissa ja muslimikulttuurissa, mutta myös oma kristillinen kulttuurimme on ollut varsin estepitoinen ja sama pätee tietysti myös nykyiseen talouskulttuuriimme. Ei sekään perustu tosiasioihin vaan tiettyihin uskomuksiin, joista kiinni pitäminen näyttää nyt johtavan umpikujaan.

Mutta takaisin aiheeseen. Edellisen perusteella on selvää, että mitä voimakkaammin kulttuurissa palkitaan menestyjiä ja rangaistaan toisin ajattelijoita, sitä jäykempi kulttuurista muodostuu ja sitä voimakkaammin se vastustaa uudistuksia. Diktatuurit ovat niin hitaasti kehittyviä juuri siitä syystä, että ylimmät palkinnot ovat niin suuria (yksinvalta ja muhkeat omaisuudet pankkitileillä yms.) ja rangaistukset niin kovia (kiduttamiset ja kuolemantuomiot). Länsimainen demokraattinen kulttuuri on diktatuureihin verrattuna paremmin kehittyvä, koska ylimmät poliittiset palkinnot ovat pienempiä (pääministerin valta ja kohtuullinen palkka) ja rangaistukset lievempiä (sakot tai vankila).

Nykyisessä talouskulttuurissa on kuitenkin huolestuttavia piirteitä, sillä siinä on käynnissä nopea palkkioiden kasvu (johtajien palkkioiden ja omistajien omaisuuksien kasvu) ja rangaistusten koveneminen (työttömien toimeentulon heikkeneminen ja äärimmäisen köyhyyden kasvu). Tämä tulee hidastamaan kaikkea kehitystä maailmassa, niin taloudellista kuin poliittistakin.

Neuvostoliitto ja sen johtama sosialistinen leiri säilyi niin kauan kuin maailmaa valloitettiin poliittisilla sopimuksilla ja aseilla ja sen poliittinen voima pystyi alistamaan liittolaismaat ja uhkaamaan muita. Kun poliittisella vallalla ei enää saatu taloudellisia voittoja, Neuvostoliiton aseet menettivät arvonsa ja se romahti taloudelliseen heikkouteensa.

Nyt Yhdysvaltoja ja sen johtamaa kapitalistista taloutta uhkaa vastaava kohtalo. Kun taloudellisilla sopimuksilla, rahoilla ja omistuksilla ei pystytä ostamaan arvokkaimpia elämän edellytyksiä, luonnon terveyttä ja terrorista ja sodista vapaata maailmaa, Yhdysvallat menettää taloudellisen valtansa. Se romahtaa aatteelliseen heikkouteensa, kulttuurinsa asettamiin esteisiin. Dollarin valta loppuu ja sen myötä koko nykyinen kapitalistinen maailmantalous taantuu ties mille tasolle.

Kulttuurin asettamilla esteillä tarkoitan tässä yhteydessä niitä esteitä, jotka estävät taloustieteissä kulttuurien välisten askelten ottamisen. Lainaan Juhana Vartiaista:

se, että työnteon kannustimia terävöitetään, romahduttaa yhteiskuntamoraalin, koska se kertoo että kaikki muut yhteiskunnan jäsenet ovatkin potentiaalisia pinnareita. … Jos tähänastinen yhteiskuntasopimus on osittain generoinut solidaarista “ei-tasapaino”-käyttäytymistä, pitäisi jotenkin luoda sellainen yhteiskuntasopimus joka säilyttää solidaarisuuden eetoksen samalla kun työpanos saadaan kasvamaan. Ei minulla tietysti tähän dilemmaan mitään vastausta ole mutta pohdiskelusi oli kovin kiinnostavaa.

Sekä Haaparanta että Vartiainen näkevät ongelman oikein. Talouden piiskaaminen vauhtiin tuloeroja kasvattamalla kasvattaa palkintoja ja koventaa rangaistuksia ja sen tien päässä on lama ja sota. Toisaalta velatkin on maksettava ja vanhuksetkin elätettävä. Jotain uutta on keksittävä.

”Ei minulla tietysti tähän dilemmaan mitään vastausta ole ..” Miksi tietysti? Onko kyseessä sama tietysti, kun jotkut sosialistiset taloustieteilijät havaitsivat sosialismin umpikujan tietysti tietämättä vastausta, koska ainoa pätevä ratkaisu olisi ollut kapitalismiin tai markkinatalouteen siirtyminen, mutta sen vaatimista ei siinä kulttuurissa tietenkään saanut ääneen ajatella.

Ainoa pätevä ratkaisu kapitalismin ongelmiin on aitoon markkinatalouteen siirtyminen. Mutta ei sen esittämisellä kapitalistisen kulttuurin arvoasteikossa nouse, sillä se loukkaa kapitalismin perususkomuksia. Kapitalismissa uskotaan tuotteiden myyjiä, hintoja ja laatuja koskeviin liikesalaisuuksiin, mm. pankkisalaisuuteen. Siinä uskotaan kaupattaviin oikeuksiin, mm. patenttioikeuteen ja tekijänoikeuteen. Ja siinä uskotaan rajattuun omistajan vastuuseen eli osakeyhtiöön. Markkinataloudessa ei ole tällaisia ostamisen vapautta rajoittavia sääntöjä eikä oikeuksia eikä vastuun rajoittamisia. Markkinatalous on aivan eri kulttuuri kuin kapitalismi. Markkinatalouden ihmiskuva on aivan eri kuin kapitalismin.

Kapitalistinen ihminen tarvitsee porkkanoita ja keppejä, jotta hän tekisi työtä ja olisi hyödyksi yhteisölleen – vähän niin kuin sosialistinenkin ihminen. Kapitalismiin uskova on joko ahne tai pinnari. Ahne ei tee mitään ilman palkkiota eikä pinnari tee mitään ilman rangaistusta. Niinpä kapitalistinen yhteisö kehittyy vähitellen kuvansa mukaiseksi, ahneiden ja pinnareiden maaksi.

Markkinatalous perustuu ihmiseen, joka on luonnostaan utelias, työteliäs ja uutta luova, kuka enemmän kuka vähemmän. Hän työskentelee itsensä ja lähimmäistensä hyvinvoinnin parantamiseksi luonnostaan, ilman ulkoista porkkanaa tai keppiä. Riittää, kun hän voi vapaasti myydä omia tuotteitaan ja ostaa muiden tuotteita. Niistä, jotka ovat saaneet vähemmän, pidetään yhdessä huolta.

Tällaisessa kulttuurissa palkinnot ovat pienempiä ja rangaistukset lievempiä kuin nykyisessä. Siksi siinä on vähemmän epätoivoa ja rikollisuutta ja siksi se kehittyy nykyistä nopeammin.

Maapohjan kiinteistöveroa kannattaa nostaa vaiheittain

2011-03-29T08:59:00.003+03:00

Soininvaaran blogiin

Juhana Vartiainen:

Progressiivinen tulovero on hyvä kriteerin 1) suhteen mutta surkea toisen kriteerin suhteen: tuloveroa voi paeta välttämällä tuloja ja työntekoa.

Hetkinen. Mistä näitä asenteita tulee. Minä kun olen ajatellut, että tuloverojen välttämisessä suurimmat ongelmat johtuvat siitä, että joillakin on mahdollisuus ottaa tulonsa vähemmän verotettuina pääomatuloina, tehdä työnsä harmaana veroja maksamatta tai hyödyntää veroparatiisien tarjoamia mahdollisuuksia tulojensa peittämiseksi. Sen sijaan sitä, että jotkut haluaisivat tieten tahtoen välttää tulojen saamista, jotta eivät joutuisi maksamaan veroja, pidän omituisena ajatuksena. Oman kokemukseni mukaan ihmiset yleensä haluavat tehdä töitä ja saada palkkaa, jos työ koetaan mielekkääksi.

Henkivero (könttäsummavero) .. ei vääristä allokaatiota mutta ei ota huomioon veronmaksukykyä. Kiinteistövero on paras mahdollinen kompromissi. Sitä ei pääse pakoon, koska kaikkien pitää asua eli asumisen kysyntä on jäykkää ja maapohja ei katoa mihinkään. Toisaalta kiinteistöveron veropohja (maa- ja asumisvarallisuus) korreloi selvästi veronmaksukyvyn kanssa eli rikkaat maksavat enemmän. Osmo ansaitsee kunniamaininnan siitä että jaksaa puhua tehokkaan markkinatalouden puolesta.

Tarkoitatko Juhana tehokkaalla markkinataloudella tätä nykyistä, joka allokoi rahat rikkaille ja pankeille, jotka lainaavat niitä markkinaehtoisesti milloin mihinkin tehokkaaseen toimintaan, mm. kiinteistöjen rakentamiseen ja omistamiseen, ja jonka vasta-allokoinnista nyt käydään mm. EU:ssa kiistaa: ketkä joutuvat ja kuinka monella miljardilla tukemaan pankkeja ja velkaisia kansantalouksia. Ketkä joutuvat työttömiksi ja ketkä menettämään kotinsa, jotta sama tehokkuus pääsisi taas uudelleen vauhtiin.

Ei se ole tehokasta eikä se ole markkinataloutta. Se on kapitalismia ja sosialismia.

Kiinteistövero on osa tätä kapitalistissosialistista järjestelmää. Se on tasavero niin kuin arvonlisäverokin ja ottaa suuremman osan köyhän kukkarosta kuin rikkaan. Ja se korreloi veronmaksukyvyn kanssa samalla vapaaehtoisella tavalla kuin muukin kulutus.

Hyvät ja huonot tuloerot

2011-03-26T19:31:00.002+02:00

Akateemiseen talousblogiin

Tuloerot voivat johtua aivan normaaleista kysynnän ja tarjonnan vaihteluista ja tällöin ne ohjaavat resurssien kohdentumista tehokkaasti niin kuin mitkä tahansa hinnat markkinatasapainossa. Tällaiset tuloerot ovat ainakin taloustieteellisessä mielessä “hyviä”, koska ne ovat olennainen osa markkinamekanismin toimintaa. …
Ainakin vaikuttaa siltä, että rahoitussektorilla voi riskejä ottamalla ansaita huomattavia tuloja mutta yksittäisen investointipankkiirin tappiot jäävät koko sektorin ollessa romahduksen partaalla pieniksi. Jos tämä on totta, niin silloin rahoitussektorin tulojen noususta aiheutuvia tuloeroja voi pitää “huonoina” tuloeroina.

On tyrmistyttävää todeta, että taloustieteilijät vasta nyt heräävät tutkimaan asiaa, joka tavalliselle kansalaiselle on ollut selviö jo iät ajat. Rikkaimmat rikastuvat ostamalla ja myymällä rahaa ja erilaisia rahanarvoisia vedonlyöntejä, mukaan lukien yritysten osakkeet. Ja valtiovallat kannustavat tätä toimintaa monin tavoin. Lukekaa nyt jokainen päivän Hesarista uutisanalyysi Ulosotto passaa pankeille. Siinä on esitetty pieni yksityiskohta pienestä maasta. Kertokaa tämä sadalla ja tuhannella niin ymmärrätte miksi kuilu rikkaiden ja köyhien välillä syvenee. Ehkä näette siitä myös tulevaisuuteen, kun lainat eivät ole miljoonissa vaan sadoissa miljardeissa eivätkä takaajina ole hyväntahtoiset yksityishenkilöt vaan velkavankeuteen saatetut kansakunnat.

On sitten eri asia, mitä em. syistä aiheutuneille tuloeroille pitäisi tai voidaan tehdä. Rahoitusmarkkinoiden sääntely on kokonaan oma problematiikkansa ja on mahdollista, että rikkain 1% reagoi poikkeuksellisen herkästi verotuksen muutoksiin esim. tulosuunnittelulla. Yhtä kaikki, tieto tuloerojen koostumuksesta voisi olla ensimmäinen askel.

Käytännön tuloerojen syiden toteamisen jälkeen ensimmäinen askel on sen teoreettisen tosiasian toteaminen, ettei nykyinen talous ole markkinataloutta eivätkä nykyiset hinnat, mukaan lukien tulot, muodostu markkinamekanismin ohjaamana. Nykyinen talous on kapitalismia, jossa valtiovallat kukin omalta kohdaltaan ja menestyneimmät yhdessä (WTO) säätelevät taloutta luomalla erityisiä oikeusrakenteita (mm. osakeyhtiö erityisine vastuineen ja verotuksineen, patentit ja tekijänoikeudet sekä liikesalaisuuslainsäädäntö) joiden tarkoituksena on luoda vaurautta ja kasvattaa taloutta senkin uhalla, että tällainen säätely johtaa väistämättä kierteeseen, jossa tuloerot syvenevät, löysän rahan määrä kasvaa ja sitä lainataan yhä enemmän ja yhä huonommin tuottaviin kohteisiin, kunnes velkojen maksu ehtyy, talous lamaantuu ja maksun maksavat tavalliset kansalaiset, ja kierros alkaa alusta.

Toinen askel on sen ymmärtäminen, ettei ratkaisuna ole säätelyn lisääminen vaan sen säätelyn keventäminen, jolla pääomien keskittymistä nyt tuetaan. Avainasemassa on markkinatiedon vapauttaminen. Myyjiä, tuotteita ja hintoja koskevat salaisuudet eivät kuulu markkinatalouteen. Ne ovat juuri sitä tietoa, jonka perusteella markkinoiden oletetaan ohjautuvan yhteiseksi eduksi. Kapitalismissa kielto paljastaa markkinatietoja, erityisesti pankkisalaisuuksia, vastaa sosialismin sensuuria. Ei saa levittää tietoja, jotka saattaisivat paljastaa ikäviä asioita ja horjuttaa kansalaisten luottamusta järjestelmään ja heikentää rikkaiden mahdollisuuksia edelleen kartuttaa omaisuuksiaan.

Kolmas askel on sen tunnustaminen, ettei nykytalouden ongelmaan ole kansallista ratkaisua. Kansalliset säädökset pääomien kartuttamiseksi perustuvat paitsi ideologiaan (koko maailman etu on, että rikkaat rikastuvat ja kehittävät taloutta) niin erityisesti kilpailukyvyn kasvattamiseen (meidän etumme on, että meidän tuotantoamme ja rikkaitamme tuetaan, jotta pärjäisimme kansainvälisessä kilpailussa). Kapitalistinen talous on sodankäyntiä pääomista eikä mikään yksityinen maa voi luopua omasta aseistuksestaan.

Ainoa mahdollisuus on kaikkien velkaisten maiden tavallisten kansalaisten herääminen vaatimaan markkinatalouteen kuuluvia oikeuksiaan saada tietoa kaikesta mitä markkinoilla tapahtuu. Tästä kirjoitin jo kommenttina Haaparannan alustukseen Kumousyllätys.

Pankkisalaisuudet eivät kuulu markkinatalouteen. Rajattu omistajanvastuu ei kuulu markkinatalouteen. Ne kuuluvat kapitalismiin samalla tavalla kuin sensuuri ja itsensä uudistava johto kuuluu sosialismiin. Tästä päästään muutoksen alkuun.

Kumousyllätys

2011-03-06T21:27:00.003+02:00

Akateemiseen talousblogiin

Haaparanta:

Tässä tapauksessa, jos pienikin ryhmä alkaa painottaa enemmän muitakin ihmisiä päätöksissään kuin aiemmin, niin muutos voi tapahtua koko yhteiskunnan tasolla, koska muut ottavat tämän ryhmän muutoksen huomioon. Jos siis joku ryhmä vain päättää alkaa kapinoida, niin muidenkin usko siihen, että heitä ei petetä, jos he itse alkavat kapinoida, kasvaa.
No niin, siitä vain hymiöitä klikkaamaan ja twiittaamaan mitä omassa mielessä liikkuu, ehkä se johtaa vallankumoukseen. Mitähän sekin voisi olla?

Pienen joukon aloittama kapina voi onnistua, kuten Haaparanta toteaa, jos se perustuu entistä laajemmin muidenkin ihmisten tarpeita huomioon ottavaan ideologiaan, arabikadulla demokratiaan. Vaaditaan vapaita vaaleja ja mielipiteenvapautta. Tiedon esittämisen ja vastaanottamisen vapaus on kriittinen kahdessakin mielessä. Se saa ihmiset yhteen saman päämäärän puolesta ja toiseksi tämän päämäärän on oltava entistä suurempi vapaus tietojen jakamiselle. Haaparannan esimerkissä a = toisten huomioon ottaminen = tieto siitä, että kannattaa siirtyä demokratiaan (sillä jos kapinoitsijat haluavat vain uuden diktaattorin, yhteistä etua ei saada) ja että kaikki tietävät julkisesti kaikkien tietävän sen (koska muuten ei synny muutoksen vaatimaa luottamusta ja yhteistoimintaa).

Näkemykseni mukaan arabikatu on kuitenkin vain osa suurempaa liikehdintää, jonka haaraosastoja on Kiinassa ja Venäjällä, mutta myös Islannissa ja Kreikassa. Ja lisää näyttää olevan tulossa.

Tämä laajempi turhautuminen ja kapina ei kumpua niinkään poliittisen kuin taloudellisen vaikutusvallan puutteesta. Se kohdistuu globaaliin talousjärjestelmään, joka kasaa valtaa ja vaurautta harvoille, mutta aiheuttaa työttömyyttä ja köyhyyttä monille. Kun arabimaissa kohteina ovat diktaattorien lähipiirit ja niiden rikkaudet, niin laajemmin kohteina ovat pankit ja suuryritykset ja niiden omistajien ja johtajien rikkaudet (joita myös useat diktaattorit toimillaan kartuttavat).

Myös rikkaiden piireillä on käytössään diktatuurinomaista valtaa, siis sellaista, jolla he voivat kartuttaa omaisuuksiaan ja rankaista niitä, jotka eivät kartuttamiseen osallistu. Tietoja, lainahanoja ja kaupankäyntiä säätelemällä finanssipiirit pääsevät asemaan, jossa niiden sana on laki. Oletetaan lisäksi, että kansalaisten kiukku on oikeutettu; että finanssipiirien ahneus, aivan kuten diktaattoreidenkin, johtaa lopulta kaikille epäedulliseen tulokseen. Ja että on olemassa ominaisuus/tieto a, joka aikaansaa muutoksen parempaan.

Saadaan Basun/Haaparannan nelikenttä. Vasemmalla ylhäällä on nykytilanne, jossa finanssipiirejä vastaan ei kapinoida. Ruudut oikealla ylhäällä ja vasemmalla alhaalla ilmaisevat miksi. Kenenkään, minkään yrityksen sen enempää kuin valtiovallankaan, ei pienellä a:n arvolla kannata yksin pyrkiä muutokseen, koska se heikentäisi asemaansa tässä taloudessa. Kansalaista ei otettaisi vakavasti, yritys menettäisi kilpailukykyään, valtiolle ei myönnettäisi lainaa tms. Ruudussa oikealla alhaalla ilmenee kuitenkin, että riittävillä a:n ominaisuuksilla/arvoilla toinenkin tasapaino on mahdollinen ja jopa väistämätön.

Kysymys kuuluu mitä a:lta vaaditaan. Ilmeisesti samoja asioita kuin diktatuuriakin vastaan kapinoitaessa, nyt talouteen sovellettuna ja kansainvälisellä tasolla.

Ensiksi a on toisten huomioimista ja tietoa siitä, että se kannattaa. Toiseksi se on jokaisen mahdollisuutta kommunikoida vapaasti ja levittää tietoa siitä, että toisten huomioiminen ja tiedon vapaus kannattaa. Yhteensä se on pyrkimys korvata diktatorinen talousjärjestelmä demokraattisella. Diktatorinen tarkoittaa taloutta, jossa finanssipiirit mm. hallinnassaan olevia tietoja valikoiden salaamalla ja tuotteitaan valikoiduille asiakkaille myymällä aiheuttavat yhteiseen talouteen haitallisen epätasapainon. Demokraattinen tarkoittaa vastaavaa kuin politiikassakin. Politiikan mielipiteenvapautta ja yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta vastaa taloudessa vapaus arvokkaiden tietojen levittämiseen ja vastaanottamiseen sekä yleinen ja yhtäläinen osto-oikeus. Toisin sanoen, esimerkiksi pankkien tilikirjojen ja yritysten hinnastojen ja sopimusten julkaiseminen on kenelle tahansa sallittua ja toivottavaakin. Salassapitosopimuksetkaan eivät nauti lain suojaa. Mihinkään taloudelliseen informaatioon ei kenelläkään ole yksinoikeutta.

Taloustiede ei tule enää olemaan entisensä sen jälkeen, kun se mm. edellä kuvatulla tavalla mallintaa kaavoihinsa yleisinhimillisen ominaisuuden ajatella myös muiden tarpeita ja antaa arvon jaetulle, yhteiselle tiedolle. Kiintoisaa vaikkakin vähemmän yllättävää on se, että mitä enemmän tälle ominaisuudelle annetaan arvoa, sitä perustellummin taloustiede tukee paitsi demokratiaa niin myös Wikileaksin ja piraattien ideologiaa.

Tässä on paikka myös pienelle tutkiskelulle. Minkä puolella henkilö, joka meillä haluaa panna kuriin paljastussivustot ja piraatit, koska ne uhmaavat yhteiskunnan vakautta ja kannustavat ihmisiä laittomuuksiin, olisi arabikadulla? Ei epäilystäkään, hän olisi myös siellä vakauden puolella, kapinoijia vastaan ja pitäisi diktaattorin lähipiirin omaisuuksia oikeutettuina, koska diktaattorillakin on oltava oikeus tehdä taloudellisia sopimuksia ja salata bisneksiensä määrät ja laadut.

Kunnes jotain yllättävää tapahtuu. Ehkä jotkut taloustieteilijät heräävät.

Sähköinen omaisuus

2011-02-12T21:03:00.001+02:00

Kemppisen blogiin

Vakava kysymys: kenen etua se palvelee, että nykyiset säännökset ovat niin mutkikkaita, että niiden tulkinta hipoo ylivoimaista? Valitettavasti olen näkevinäni tiettyä tarkoitushakuisuutta, kun huomio käännetään kerran toisensa jälkeen pikkuasioihin, tarkkaavaisuutta ei riitä isoihin asioihin.

Keiden etua palvelee se, että Raamattu/Koraani on niin mutkikas esitys, että sen tulkinnoista voidaan loputtomasti kiistellä? Varmaankin se on kaikkien niiden etu, jotka hyötyvät ihmisten uskosta siihen, että Raamattu/Koraani on jonkin korkeamman voiman sanelemaa totuutta, jota ilman ihmiskunta ei selviä. Se on erityisesti niiden etu, jotka ovat hankkineet itselleen vallan ja oikeuden tulkita näitä tekstejä. Kun huomio kiinnittyy profeettojen sanomisiin ja niiden tulkintoihin, tarkkaavaisuutta ei riitä sen isomman asian pohtimiseen, onko Raamattu/Koraani ihan ”aikuisen oikeasti” jonkin Jumalan aikaansaannos vai tavallisten ihmisten sepitettä, itsekkäistä motiiveista syntynyttä ja itsekkäillä motiiveilla tulkittua.

Keiden etua palvelee se, että informaation omistamista koskevat kirjoitukset, patentteja, tekijänoikeuksia ja liikesalaisuuksia koskevat, ovat niin epämääräisiä, että sadat tutkijat ovat voineet kirjoittaa niiden oikeasta olemuksesta tuhansia teoksia? Varmaankin se on kaikkien niiden etu, jotka hyötyvät siitä, että ihmiset uskovat patenttien, tekijänoikeuksien ja liikesalaisuuksien olevan jonkin korkeamman voiman määräämiä säädöksiä, joita ilman ihmiskunta tuhoutuu. Se on niiden etu, joilla on paras mahdollisuus saada, ostaa ja omistaa kyseisiä oikeuksia. Ja se on niiden etu, jotka laativat ja tulkitsevat näitä säädöksiä. Kun huomio kiinnittyy yksityiskohtiin, tarkkaavaisuutta ei riitä sen ison asian pohtimiseen, mihin näitä oikeuksia ollenkaan tarvitaan.

Saisimmeko huonompia kännyköitä, jos Nokia tietäisi Applen salaisuudet ja Apple Nokian? Lisäisikö se terrorismin ja sotien vaaraa, jos rikkaiden lisäksi myös köyhät voisivat vapaasti hyödyntää tieteiden ja tekniikan kehitystä? Saisimmeko huonompaa taidetta, jos sen arvoa ei mitattaisi määrillä? Heikkenisikö luottamus pankkien vastuullisuuteen, jos pankkisalaisuudesta luovuttaisiin? Kasvattaisiko se luonnon kuormittumista, jos kilpailu kaupallisen informaation omistusoikeuksista laantuisi? Vai kävisikö päinvastoin?

Sitten on vielä asian uskomuksellinen ydin. Informaation omistusoikeutta perustellaan sillä, ettei kukaan vaivaudu luomaan/kehittämään hyödyllistä informaatiota, ellei hän saa yksinoikeutta sen kaupalliseen hyödyntämiseen. Tämä väite ei perustu tietoon, ei teoriaan eikä käytäntöön. Niillä, jotka ovat uteliaita, oppivaisia, tietäviä ja taitavia, on luontainen halu tieteillä, taiteilla, keksiä uutta ja myös vaurastua. Heidän onnistumisensa riippuu siitä, millaisia resursseja heillä on käytössään, ei siitä, saavatko he yksinoikeuden työnsä tuloksiin.

Mihin rahaa tarvitaan?

2011-02-10T19:01:00.002+02:00

Tuomas Enbusken radio-ohjelmaan

Hyvä ohjelma, kuten Enbuskella aina. Mutta miten ihmeessä kukaan haastateltavista, Markku Kuismakaan, ei osannut tehdä käsitteellistä eroa kapitalismin ja markkinatalouden välillä. Siinä on kuitenkin lähde nykytalouden ymmärtämiseen ja sen vikojen korjaamiseen. Avainkäsite on informaatio.

Markkinatalouden idea on sama kuin demokratiankin, vallankäytön minimoiminen, alhaalta ohjautuvuus. Kun demokratian tunnusmerkkejä ovat poliittisen informaation julkisuus ja yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, niin markkinatalouden tunnusmerkkejä ovat taloudellisen informaation julkisuus ja yleinen ja yhtäläinen osto-oikeus. Markkinataloudessa valtiovalta ei anna lain suojaa tuotteiden hintoja ja laatuja koskeville salaisuuksille eikä myöskään niitä koskeville sopimuksille. Jokainen saa pitää omat salaisuutensa oman harkintansa mukaan, mutta kukaan ei saa estää ketään paljastamasta tietojaan. Ideaalissa markkinataloudessa informaatio on hyödyntämisen, ei omistamisen kohde. Luonnostaan ei-niukkaa hyödykettä ei ole keinotekoisesti, valtiovallan säädöksin tehty niukaksi.

Kapitalismi on vallankäytön järjestelmä ja sen perusta on poliittinen kilpailu maailman resursseista. Kapitalismissa informaation hyödyntämisrajoitukset kuten patentit, tekijänoikeudet ja pankkisalaisuudet perustuvat alkujaan kansallisille lainsäädännöille, joiden tarkoituksena on ollut kunkin kansakunnan yritysten etujen turvaaminen muiden maiden yritysten kilpailua vastaan. Aivan kuten asevoimien salauskäytännöt on tehty muiden maiden armeijoita vastaan.

Talouden globalisaatio ei kuitenkaan sovi tähän kuvioon. Kun mainitut informaation hyödyntämisrajoitukset on tehty WTO:n toimesta ylikansallisiksi ja kun myös yritysten omistus ja toiminta on kehittynyt ylikansalliseksi, yrityksille annetut informaation omistusoikeudet ovat irronneet kansallisista siteistään. Patentit, tekijänoikeudet ja yrityssalaisuudet ovat alkaneet hyödyttää yritysmaailmaa ja erityisesti pankkisektoria yhteiskuntia vastaan. Ja kuten kaikissa valtakilpailuissa, voiton vievät suurimmat ja vahvimmat, ne tavaroiden ja rahan tuottajat, jotka ovat jo saavuttaneet sellaisen koon, ettei niiden valtaa voida enää yksittäisten yhteiskuntien toimin kaventaa.

Vaikka peruslogiikka on näin selvä ja simppeli, miksi se on jäänyt täysin huomiotta nykyisessä keskustelussa? Henry Brade näkee kapitalismin ongelmat hyvin, mutta miten suurempi omavarais-, automaatio- tai yhteistalous ne poistaisi ja millä käytännön toimilla niihin päästäisiin? Simo S. Hämäläinen puolustaa aivan oikein kapitalismia sosialismiin verrattuna, mutta mikä estää häntä vertaamasta vastaavasti käytännön kapitalismia ja ideaalia markkinataloutta? Markku Kuisma ymmärtää hyvin markkinoiden hyvät puolet ja kapitalismin ääri-ilmiöiden haitat, mutta hänkin näyttää pitävän ongelmien syynä puutteellista säätelyä.

Ehkä on helpompaa nähdä talouden vaativan uutta tuloeroja tasaavaa säätelyä kuin nähdä nykyisten tuloerojen johtuvan aiemmista tuloeroja synnyttävistä säätelyistä. Näin ei kuitenkaan edistetä demokratiaa eikä markkinataloutta.

Tuloerojen haitat suurempia kuin hyödyt

2011-02-01T16:53:00.002+02:00

HS:n mielipidesivulle

Tuloerojen merkitys ihmisten hyvinvoinnille ei ole niin yksinkertainen asia kuin Markus Sormaala antaa ymmärtää (HS 31.1.). Tuloeroja ei voida tarkastella vain kansallisesta näkökulmasta, sillä mahdollisuutemme itse säädellä talouttamme ja verottaa rikkaitamme on käymässä yhä heikommaksi.

Mitä suurempia kannustimia maailmalla suuryritysten omistajille ja johtajille maksetaan, sitä enemmän myös meidän on omillemme maksettava, jotta he viitsisivät tehdä töitä, ja mitä pienemmällä palkalla jossain päin maailmaa on pakko tehdä töitä, sitä pienempiin palkkoihin meilläkin on tyydyttävä. Tämä on se globaalin kapitalismin välttämättömyys, josta jotkut nyt yrittävät tehdä hyveen selittämällä, että rikkaita tarvitaan verojen maksamiseen.

Globaalissa taloudessa rikkaat kuitenkin pystyvät pitkälti välttymään verojen maksamiselta. Erilaisten sijoitusjärjestelyjen, veroparatiisien ja pankkisalaisuuksien avulla rikkaiden palkkiot eivät niinkään kasvata kansakuntien kuin pankkien kassoja ja lainanantokykyä. Tuloerojen kasvu lisää yhteistä hyvinvointia vain niin kauan kuin lainakannan kasvu lisää hyvinvointia.

Viimeaikaisten tapahtumien perusteella asia ei enää näyttäisi olevan niin. Kokonaiset kansakunnat ovat joutuneet velkakierteeseen, josta selviämisestä ei ole mitään takeita. Asiaa ei yhtään helpota se, että köyhimpien maiden valtavat tuloerot johtavat aika ajoin sosiaalisiin konflikteihin, jotka vain pahentavat niiden taloudellista tilannetta.

Se, miten globaaleja tuloeroja voitaisiin vähentää, on toinen kysymys, mutta sen ratkaisemista ei millään tavalla auta se, että kansallisia tuloeroja puolustellaan.

Kulutusjuhlan mielekkyys

2011-01-15T13:07:00.004+02:00

Tutuhesan postituslistalle

Tässä aiemmin joku sanoi, että kapitalismin pahin uhka on se, että ihmiset rupeavat ajattelemaan kasvun ja kulutusjuhlien mielekkyyttä ja kaipaavat enemmän henkisiä ja moraalisia arvoja elämänsä tueksi.

Tämä pitää varmaan paikkansa siinä mielessä, että kulutusjuhlat eivät riitä tekemään ainakaan kaikista ihmisistä elämäänsä tyytyväisiä. Mutta se väite ei pidä paikkaansa, että tämä uhkaisi mitenkään kapitalismia. Kapitalismi on talousjärjestelmä ja sitä voi uhata vain toinen talousjärjestelmä, joko jonkin sortin sosialismi tai aito markkinatalous.

Kyse on siitä, onko erilaisilla henkisillä ja moraalisilla arvoilla myös jokin vaikutus siihen, miten yhteinen talous tulisi järjestää, ja jos on niin mikä.

Sikäli kun olen ymmärtänyt, niin ainakin Yhdysvalloissa erilaisilla henkisillä arvoilla ja niitä edustavilla liikkeillä on melkoisesti vaikutusvaltaa myös valtakunnan politiikkaan. Perinteisten kristillisten kirkkojen lisäksi siellä vaikuttaa mitä moninaisin kirjo henkisen tiedon lähteitä New Age liikkeestä skientologeihin. En kuitenkaan ole havainnut, että mikään niistä arvostelisi kapitalistista taloutta. Pikemminkin näyttää siltä, että kyseiset henkiset liikkeet arvostavat, puheistaan huolimatta, muiden lailla maallista mammonaa ja kaikkia kapitalistisia jos myös sosialistisia keinoja sen saamiseksi.

Olisiko moraalisilla arvoilla sitten mitään tekemistä talousjärjestelmien kanssa? On esitetty, että Adam Smithin lyhyesti esittämä ajatus talouden näkymättömästä kädestä on ymmärrettävä myös moraalisena kannanottona sen puolesta, että kun talous järjestetään tasapuoliseksi kaupankäynniksi ilman etuoikeuksia ja vahvempien vallankäyttöä, niin se moraalinen näkökanta täyttyy, jonka mukaan jokainen ihminen on yhtä arvokas osallistumaan myös talouteen.

Olen tasan samaa mieltä tästä, mutta Smithin analyysi jäi kesken. Tasa-arvoinen osallistujuus ei toteudu pelkästään sillä, että valtiovalta tms. poliittista valtaa omaava elin ei puutu talouden ohjaamiseen, niin kuin kapitalistit asian tulkitsevat, vaan myös talouden toimijoilta on edellytettävä sitä, etteivät ne anna toisille toimijoille enemmän arvoa kuin toisille. Markkinatalouden idea on se, ettei ihmisiä arvoteta vaan tuotteita. Omistajat/tuottajat/myyjät eivät valitse ostajista vaan ostajat valitsevat tuotteista. Siitä syystä aidossa, moraaliperustaisessa markkinataloudessa ei ole erityisiä rajoittavia oikeuksia kuten immateriaalioikeudet, eikä sellaista asiaa kuin tuotteita ja hintoja koskevat liikesalaisuudet. Jos myyjät voivat valita kenelle tietoja kertovat, estyy vapaa ja tasa-arvoinen valitseminen.

Onko mikään henkisen kehityksen liike, mukaanlukien kaikki kirkkokuntamme, vaatinut liikesalaisuuksien tai edes pankkisalaisuuden alasajoa? Tuskinpa. Onko kenellekään korkean moraalin puolesta puhujalle tullut edes mieleen, että patenttien ja tekijänoikeuksien perusta on mammonan tuottamisen tehostamisessa, ei suinkaan ihmisten välisen tasa-arvon laajentamisessa? Tuskinpa. Niinpä en oikein usko, että kulutusjuhlintaa voitaisiin hillitä henkisiin ja moraalisiin arvoihin tukeutumalla. Ellei sitten moraalisena pidetä kantaa, jonka mukaan jokaisen on kohdeltava jokaista kansalaista tasavertaisena talouteen osallistujana.

----

On huomattava, että vaikka globaalilla taloudella, niillä säännöillä kun sitä nyt käydään, on monia haittapuolia, sillä on myös hyviä puolia. Ilman ulkomaankauppaa elintasomme, ja pelkäänpä että luontommekin tila, olisi paljon nykyistä heikompi. Ilmeistä on myös, että tällä tavalla eristäytyneessä taloudessa olisi mahdotonta toteuttaa kovinkaan demokraattista hallintaa. Niin teoria kuin käytännön kokemukset puhuvat sitä vastaan.

Tästä syystä on vain ajan hukkaa yrittää etsiä ratkaisua joistain paikallisista ratkaisuista, olivatpa ne sitten paikallisrahoja tai ahneudesta vapaita paikallisdemokratioita. Kun ongelmat ovat globaaleja, myös ratkaisun on oltava globaali.

On kaksi mahdollisuutta. Helpommin mieleen tuleva on ylikansallinen hallitusvalta, joka hyvyydessään ja viisaudessaan säätelisi maailmantaloutta. Tätä on yritetty, mutta aina on törmätty ja tullaan törmäämään siihen, ettei ylikansallinen demokratia ole mahdollinen. Vaadittu valtaelin voisi koostua vain eri maiden vallanpitäjistä, ja tiedossa on, ettei tällainen joukko pysty tekemään mitään päätöksiä, jotka heikentäisivat rahavallan ja poliittisen vallan yhteisiä etuja. Siitä syystähän ongelmat juuri johtuvat, myös kansallisella tasolla.

Toinen mahdollisuus on tasan päinvastainen. Pyritään lopettamaan se talouden säätely, jolla kansainväliset elimet jo nyt ajavat rahavallan etuja.

Näistä merkittävin on informaation omistamista koskeva säätely. WTO edellyttää, että kaikki kansainvälisestä kaupasta nauttivat maat säätävät laajan suojan liikesalaisuuksille kuten myös patenteille ja tekijänoikeuksille. Kaikki nämä säädökset puolustavat kehittyneiden maiden ja rikkaiden ihmisten etuja köyhiä vastaan ja tekevät maapallosta yhä turvattomamman paikan kaikille. Ilman liikesalaisuuksia enronit, madoffit, fannie maet ja muutkin pankkikriisin aihiot eivät selvästikään olisi päässeet kasvamaan koko taloutta lamaannuttaviksi.

Näitä säädöksiä vastaan voi toimia vain laaja kansalaismielipide, jota jo paljon onkin olemassa. Tästä kertoo mm. Wikileaksin ja erilaisten piraattiliikeiden kannatus erityisesti nuorten keskuudessa. Kaikki toivo ei siten ole vielä menetetty.

----

Ilmeisesti vastauksena siihen kun väitin, että globaaliin ongelmaan on löydettävä globaali ratkaisu, Jari Jakonen kirjoitti: "Ja kiitos Linus Torvalds, että ryhdyit hukkaamaan omaa aikaasi ja ratkomaan omaa paikallista ongelmaasi, sillä nyt jopa meikäläisen tapainen rahamaailmamme syrjäisillä takamailla kituuttava köyhimys voi harrastaa radio-ohjelmien tekemistä!"

Kaikki kunnia ja kiitos Linukselle ja avoimelle lähdekoodille, mutta en ymmärrä miten ne voisivat toimia esimerkkinä paikallisten ratkaisujen toimivuudesta. Riippumatta siitä, mihin tarkoitukseen Linus alunperin on ajatellut käyttöjärjestelmäänsä, kyllä hänen on täytynyt varsin pian ymmärtää, ettei avoimen koodin järjestelmä ole periaatteessa mikään paikallinen ratkaisu vaan tasan päinvastoin. Sehän on globaaliksi ratkaisuksi mitä parhain, minkä käytäntökin on osoittanut. Vielä paremmin asiat olisivat, jos myös Bill Gatesin järjestelmät olisivat globaalisti avoimia.

Se, että Billin järjestelmät eivät ole avoimia, johtuu - kuten varmasti tiedät - kansainvälisen säätelyelimen, WTO:n säädöksistä koskien liikesalaisuuksia, tekijänoikeuksia ja patentteja. Muun muassa näillä säädöksillä kehittyneet maat, Yhdysvallat etunenässä, ovat laajentaneet oman paikallisen talousjärjestelmänsä globaaliksi talouden hallinnaksi.

Kirjoituksessani tarkoitin sitä, ettei mm. edellä mainittuja globaaleja säädöksiä vastaan voida taistella paikallisesti, esimerkiksi niin, että me täällä Suomessa luopuisimme mainituista lainsäädännöistä ja jättäisimme tekijänoikeus- ja patenttimaksut ulkomaille maksamatta. Kyllä ainoa mahdollisuuus on laajalla kansainvälisellä mielipiteellä ja äänestysvallalla vaikuttaa mainittuun kansainväliseen lainsäädäntöön.

Mitä tulee tälläkin keskusteluareenalla esillä olleeseen paikallisrahakysymykseen, niin siihen pätee sama. Paikallisena se ei muuta mitään olennaista, mutta globaalina, avoimena rahana se sen tekisi. Nykyiset rahat ovat periaatteessa paikallisia ja yksityisiä, valtiovaltoihin sidottuja ja sillä tavalla yksityisiä, että rahan käyttäjillä ja vaihtajilla on kunkin maan lakien mukainen oikeus pitää toimensa salassa. Tästä seuraa kaikenlaista harmia.

Näitä ongelmia ei ratkaise kuin globaali avoin raha, jonka periaate on yleisyys ja julkisuus. Kaikki tällä rahalla tehdyt tarjoukset, sopimukset ja kaupat ovat julkisia. Tätähän jo avointen markkinoidenkin idea edellyttää.

Bitit pääsivät loppumaan 2

2011-01-11T10:51:00.002+02:00

Soininvaaran blogiin

eikä se estä myöskään sitä, että kuka tahansa tunnettu tai tuntematon kirjailija ilmoittaa jakavansa kirjoja ilmaiseksi, kunhan kansa on ensin kerännyt hänelle kolehtia hänen ilmoittamansa määrän. Jos tuo järjestelmä [bittien myyminen könttäsummalla kaikille vapaaksi] toimii ja on nykyistä parempi, se toimii jo rinnan huonompien vaihtoehtojen rinnalla.

Kyseisen järjestelmän eräs sovellus on todella jo toiminnassa, mutta ikävä kyllä, se on heikkenemässä. Yhteiskunta ostaa tieteellistä tietoa kaikille vapaaksi, yleensä tutkijoiden kuukausipalkoista muodostuneella summalla – ei suinkaan kolehtivaroin. Nyt on kuitenkin rinnalle syntynyt yksityisiä toimijoita, joille tekijänoikeudet antavat mahdollisuuden tehdä rahaa ja ostaa arvovaltaa luomalla keinotekoista niukkuutta tieteen tulosten saatavuuteen. Asia, josta tässä edellä nimimerkki sidemiete jo kirjoittikin.

Kysymys ei ole vain tekijänoikeuksista vaan koko kapitalistisen ideologian voimistumisesta. Jotta kokonaiskuva selvenisi, on ymmärrettävä miten sosialismi, kapitalismi ja markkinatalous eroavat toisistaan.

Sosialistisen selityksen mukaan yhteiskunta vaurastuu, kun tuotantovälineet ovat poliittisessa kontrollissa. Kun kansalaisten parasta ajavalla valtiovallalla on hallussaan kaikki tärkeät voimavarat, se pystyy suunnittelemaan ja toteuttamaan sellaisen tuotannon, josta kaikki hyötyvät. Myös kaikki informaatio, tieteet ja taiteet ovat valtiovallan ohjauksessa: se ja se tieto on vapaasti kaikkien käytössä, sitä ja sitä tietoa jaetaan vain niille ja niille, sitä ja sitä tietoa ei sallita yleiseen levitykseen.

Kapitalistien tarkoituksena on yhteisen talouden kasvattaminen yksityisten yrittäjien omistuksessa ja ohjauksessa. Jotta pääomien kerääminen ja tuotannon kehittäminen tapahtuisi mahdollisimman tehokkaasti, valtiovalta antaa omistajille ja tuottajille tiettyjä etuja ja oikeuksia, mm. osakeyhtiöjärjestelmän ja IP-oikeudet. Yritykset voivat myös eri keinoin ohjata kaupantekoa. Tässä mielessä keskeinen on yrityksen oikeus säädellä pääsyä hallinnassaan olevaan informaatioon: se ja se tieto on vapaasti kaikkien käytössä, sitä ja sitä tietoa jaetaan vain niille ja niille, sitä ja sitä tietoa ei sallita yleiseen levitykseen.

Markkinatalouden sisältö ja tarkoitus ei ole talouden kasvattaminen eikä mikään muukaan yhteisesti määritelty hyvä, vaan yksilöiden välillä tasa-arvoisen, alhaalta ohjautuvan talouden luominen. Markkinataloudessa valtiovalta ei ohjaa taloutta erityisillä rajoituksilla tai oikeuksilla kuten IP-oikeuksilla. Tuottajatkaan eivät ohjaa kulutusta kohtelemalla eri asiakkaita eri tavoin mm. hallussaan olevien tietojen suhteen. Markkinatalous ohjautuu vain kuluttajien/ostajien valintojen tuloksena, kun jokaisella ostajalla on yhtäläinen pääsy kaikkiin tietoihin ja tuotteisiin.

Pääpiirteissään siis: Sosialismissa valtio omistaa kaikki taloudelliset tiedot. Kapitalismissa tuottajat omistavat oikeudet niihin. Markkinataloudessa kukaan ei omista oikeuksia mihinkään tietoihin/bitteihin.

Sosialismin kohtalo on jo tiedossa. Kapitalismin kohtalo on vielä vaakalaudalla. Niiden vaikeuksilla on yhtäläisyyksiä. Kun sosialismissa kaikki kentältä tulevat tiedot ihmisten jokapäiväisistä ongelmista, koskivatpa ne toimeentuloa, terveyttä, ihmissuhteita tai ympäristöä, vääristyvät matkalla ylös vaatimukseksi tehokkaammasta säätelystä, niin kapitalismissa ne vääristyvät vaatimukseksi enemmästä rahasta. Rahaa on luotava ja velkaa kasvatettava. Niinpä tänään ”kapitalististen” velkojen kokonaismäärä uhkaa ylittää kriittisen pisteen, jonka jälkeen tilejä ei enää saada tasapainoon kuin tilikirjat polttamalla, kaikkine ikävine oheistoimintoineen.

Tekijänoikeuksissa tärkein kysymys ei todellakaan ole se, miten jotkut kirjailijat ja muusikot pärjäävät vaan se, miten ratkaista ne ongelmat, mihin se ideologia on maailmantalouden johtanut, johon tekijänoikeudetkin perustuvat.

Minun mielestäni tähän ei ole kuin yksi kelvollinen vastaus. On luovuttava kapitalismin opeista ja opeteltava markkinataloutta, vaikka tekijänoikeudet menevät siinä samalla.

Insentiivi

2011-01-10T13:02:00.004+02:00

Kemppisen blogiin

HG otti yllä esille tärkeän asian. Tavallisella terveellä ihmisellä on luonnostaan voimakas halu, tarve tai ”insentiivi” elää ja tehdä mitä osaa, kirjoittaa, rakentaa, soittaa, leipoa, tutkia, hoitaa lapsia, keksiä tai potkia palloa. Ei siihen mitään muuta tarvita kuin mahdollisuus siihen.

Se insentiivi, mistä taloustieteilijät ja poliitikot puhuvat, on aivan toinen asia. Sen perusta on ideologinen. Yhteiskunnalla on jokin päämäärä, jota kohti se haluaa jokaisen pyrkivän, ja siksi se säätelee ihmisten toimintaa asettamalla tähän suuntaan ohjaavia insentiivejä.

Tänään, kun ideologisena tavoitteena on talouden kasvattaminen, insentiivit rakennetaan taloutta kasvattamaan. Mutta se ei ole ainoa mahdollisuus. Entisessä Neuvostoliitossa insentiivit asetettiin puoluetta voimistamaan.

Voidaankin ajatella, että yhteiskunta toimii sitä paremmin, mitä heikompia ja mitä vähemmän ideologisia insentiivejä on. Useinhan ne pyrkivät saamaan ihmiset toimimaan aivan eri tavalla kuin mihin heidän omat halunsa ja taitonsa osoittavat. Silloin kaikki toiminta heikkenee.

---

Anonyymille, joka väitti että itäblokin kommunismin tuho johtui juuri siitä, että sen toimintamalli ei ollut yhtenevä ihmisten peruspsykologian kanssa, vastaan että juuri tätä tarkoitin. Sen lisäksi tarkoitin sitä, että tämä nykyinen kapitalismi on tekemässä saman virheen.

Adam Smithin ajatuksen pohjalta voidaan kuvitella ideaali markkinatalous, joka ohjautuu vain yksilöiden vapaiden ja painostamattomien vaihdantojen ohjaamana, kun kaikki tietävät mitä markkinoilla tapahtuu. Huomattakoon, että tämä ehto ei sisällä sopimusvapautta, sillä se kieltää sellaiset sopimukset, joilla joitakin toimijoita painostetaan tai heiltä salataan tietoja. Valtiovallan tehtävänä on ainoastaan valvoa, että vaihdannanvapaus säilyy.

Kapitalismissa valtiovalta säätää kuitenkin lakeja, joiden tarkoituksena on luoda insentiivejä kansan talouden kasvattamiseksi. Osaksi siitä syystä, että sellaistenkin kansalaisten elinoloja voitaisiin parantaa, jotka eivät itse tule toimeen. Osaksi siitä syystä, että kansakunta pärjäisi muita vastaan kilpailussa maailman taloudellisista resursseista.

Kapitalismin kasvukiihokkeet eivät ole vain joitain kasvua suosivia vero- tai yritystukiratkaisuja, joista tänään kiistellään, vaan tärkeimmät niistä ovat rakenteellisia, koko talouden toimintaa sääteleviä. Esimerkiksi osakeyhtiöjärjestelmän tarkoituksena on osakkeenomistajan henkilökohtaista vastuuta rajoittamalla tehostaa kapitaalin kasautumista tuotannon kasvattamiseksi. Myös immateriaalioikeuksia perustellaan sillä, että ne kannustavat tekijöitä tuottamaan enemmän tutkimista, taidetta ja keksintöjä kuin tuotettaisiin ilman tällaista lainsäädäntöä, puhtaan markkinaehtoisesti. ”Kapitalistisia” ovat myös säädökset liikesalaisuuksista. Ne antavat lain suojan salassapitosopimuksille, jotka eivät kuulu aitoon markkinatalouteen.

Jos katsotaan talouden kriisejä, vaikkapa tätä nykyistä, kaikissa on yhtenä tekijänä ollut joidenkin toimijoiden ylisuuri riskinotto, johon on edesauttanut mahdollisuus henkilökohtaisen vastuun välttämiseen ja tietojen salaamiseen. Nämä ovat olleet nimenomaan kapitalismin kriisejä, eivät markkinatalouden.

Downshifting on mainio asia, mutta vain jos sillä tarkoitetaan kapitalismin alasajoa kohti aitoa markkinataloutta.

Bitit pääsivät loppumaan

2011-01-07T10:21:00.004+02:00

Soininvaaran blogiin

Jatkan jo aiemmin aloittamaani asiaa, koska se liittyy myös tähän koulukirjakysymykseen ja koska asia näyttää olevan muutenkin vaikea. Alkuperäisen aiheen lähtökohta oli se, että oletetaan musiikin täydellinen hinnoittelu. Ja katsotaan, onko tällaisesta teoretisoinnista apua musiikin/kirjallisuuden hinnoittelun kehittämiselle. Vastakkain ovat täydellinen hinnoittelu tekijänoikeuksilla ja täydellinen hinnoittelu ilman tekijänoikeuksia.

Siis miten aikaansaadaan yhden biteiksi saatettavan teoksen täydellinen hinnoittelu, jos täydellisyydellä tarkoitetaan sitä, että hinta muodostuu ilman sekä kuluttajan että tuottajan ylijäämää eli 1) jokainen joutuu maksamaan teoksesta juuri sen verran kuin on siitä valmiskin maksamaan, 2) eikä kukaan, joka ei teoksesta mitään maksaisi, joudu siitä mitään maksamaan.

Tekijänoikeuksilla varustetun teoksen täydellinen hinnoittelu merkitsisi siten järjestelmää, jossa tekijä neuvottelisi hinnan jokaisen kanssa erikseen eikä kukaan ostaja voisi antaa teosta kenenkään muun kuunneltavaksi/luettavaksi tai kopioitavaksi.

Tekijänoikeuksitta täydellisessä hinnoittelussa tekijä asettaisi teoksen hinnaksi tasan sen, minkä edellisessäkin tapauksessa, mutta kaikki saisivat teoksen käyttöönsä vasta, kun viimeinenkin maksu on suoritettu, jonka jälkeen teos vapautuu aivan kaikille.

Kummallakin on hyvät ja huonot puolensa.

Tekijänoikeuksissa hyvää on se, että tämä järjestelmä on jo olemassa. Huono puoli on hinnoittelun epätäydellisyys ja kopioimiskiellon valvonnan työläys. Yksilöllinen hinnoittelu on lähes mahdoton suoritus, kun ostajia saattaa olla miljoonia. Kun tekijänoikeus on kaupallista omaisuutta, sitä ostetaan erilaisissa palasissa, erilaisilla ehdoilla ja eri hinnoilla, ja siten myös ostajat joutuvat sen kohteena olevista biteistä maksamaan eri hintoja erilaisissa tuotteissa. Nämä erot johtuvat kuitenkin tuottajapuolen tarpeista, eivät niinkään ostajan maksuhalukkuudesta. Ei tietoakaan täydellisestä hinnoittelusta.

Kopioimiskiellon valvonta on silti vakavampi ongelma, useassakin mielessä. Ensinnäkin, valvontaa on mahdotonta tehdä täydelliseksi, koska valvontamenetelmien kehittyessä myös niiden kiertämistekniikat kehittyvät. Toiseksi, tekijänoikeuksia ei voida kohdentaa tarkasti vaan niillä suojatulla teoksella on enemmän tai vähemmän epämääräiset ja kiistoja synnyttävät rajapinnat mm. plagiointiin ja vapaaseen käyttöön nähden.

Tekijänoikeusperustainen talous on periaatteessa valtion ohjaamaa, sosialistista taloutta. Tietotekniikan ja taiteiden kehityksen myötä sen pystyssä pitäminen tuottaa siksi yhä uusia ongelmia (mm. kuvaamasi oppikirjaongelma), jotka vaativat yhä uusien poikkeustapojen keksimistä, yhä monimutkaisempaa lainsäädäntöä, yhä enemmän poliiseja, lakimiehiä ja tuomareita, uusia panostuksia bittivarkaiden kiinnisaamiseksi ja pelotustuomioita lainrikkojille; kaikkea sitä kontrollia, jota aito taide ja tiede vieroksuvat.

Tekijänoikeuksitta toimittaessa huonoa on se, ettei tällainen järjestelmä ole vielä käytössä – tuskin edes ajateltu mahdolliseksi. Hyviä puolia on monta.
- Ensinnäkin, tällainen kaupankäyntitapa, siinä muodossa kuin esitin sen otsikon ”Oletetaan musiikin täydellinen hinnoittelu” alla, pyrkii minimoimaan sekä tuottajan että kuluttajan ylijäämät. Teoksen myyjä pyrkii asettamaan hintansa tasan sen suuruiseksi, mitä kuluttajat ovat korkeintaan valmiit maksamaan ja mikäli tämä onnistuu, kauppa on täydellinen.
- Toiseksi, kun tekijänoikeuksia ei ole, kaikki ne resurssit säästyvät, jotka nykyisin kuluvat tekijänoikeuslakien säätämiseen ja valvontaan, oikeuksien hallintaan, ristiriitojen ratkaisemiseen ym. kontrolliin.
- Kolmanneksi, kyseinen taide/tiede vapautuu heti kaupan synnyttyä edelleen vapaasti jalostettavaksi eikä tekijänoikeusriitoja synny.
- Neljänneksi, tämä kaupantekotapa tarjoaa edullisen tavan myös yhteiskunnalle ostaa ja tukea sellaisia tekijöitä ja teoksia, joita se pitää tärkeinä. Esimerkiksi, kun oppikirjojen tekijät asettavat teoksensa myyntiin, mikä tahansa yhteiskunnallinen instanssi, koulu, yliopisto tai muu yhteisö voi valita sieltä mieleisensä teokset ja asettaa niille oman ostohintansa oman arviointinsa mukaan. Jos jokin teos saa riittävästi ostotarjouksia, se ostetaan kaikille vapaaksi.
- Viidenneksi, kun teoksen bitit ovat kaikkien vapaasti käytettävissä, niiden jalostaminen fyysiseksi tuotteeksi, kirjaksi, äänilevyksi, teatteriesitykseksi tms. vapautuu aitoon markkinakilpailuun. Tekijänoikeustaloudessahan näin ei ole vaan tekijänoikeuksien haltija voi määrätä myös teoksen fyysisestä toteutuksesta, mistä tämä koulukirjaongelmakin osaltaan johtuu.

Oletetaan musiikin täydellinen hinnoittelu

2010-12-30T11:03:00.004+02:00

Soininvaaran blogiin

Kun Osmo esitti ajatuskokeen siitä, mitä tapahtuisi, jos olisi mahdollista hinnoitella kaikki musiikin kuuntelu markkinaehtoisesti juuri niin kuin musikantti ja säveltäjä itse haluavat, niin seuraavassa minä esitän ajatuskokeen siitä, mitä tapahtuisi, jos musiikki hinnoiteltaisiin markkinaehtoisesti niin kuin kuluttajat sen haluavat.

Oletetaan kattava internet, johon kaikilla musiikin tekijöillä ja kuluttajilla on helppo pääsy. Kappaleen tekijä esittelee uutuutensa netissä ja asettaa sille sellaisen hinnan, jonka hän arvioi kaikkien sellaisten kuluttajien yhdessä maksavan, jotka ovat halukkaita sen kuuntelemisesta tai muusta käytöstä jotain maksamaan. Nämä ilmoittavat maksuhalukkuutensa määrän ja optimitapauksessa ilmoitettu summa ja vaadittu summa kohtaavat tasan, rahat vaihtavat omistajaa ja teos avautuu kaikille vapaaksi. Tästä eteenpäin tekijänoikeuksia ei ole. Tekijä saa mitä pyysikin, jokainen ostajakuluttaja saa teoksen käyttöönsä itse valitsemallaan suorituksella, eikä niiltäkään sitä kielletä, jotka eivät siitä olisi mitään maksaneetkaan. Kaikki vapaaehtoista, painostamatonta vaihdantaa. Jos tekijä asettaa hinnan optimia pienemmäksi, myös jotkut maksuhalukkaat saavat teoksen ilmaiseksi. Jos tekijä asettaa hinnan optimia suuremmaksi, kukaan ei saa teosta.

Jos nyt verrataan toisiinsa näitä kahta ideaalia kauppatapaa, myyjien ”markkinataloutta” ja ostajien markkinataloutta, niin ero on valtava. Lainausmerkit syystä että edellinen kauppatapa vaatii poliittisesti säädetyt tekijänoikeudet, joilla taloutta säädellään aivan siinä mielessä kuin muitakin taloudellisia toimia säädellään ja jota pidetään markkinoiden vastaisena toimena.

Osmon esittämässä tapauksessa kehitys todellakin etenisi niin, että jossain vaiheessa ”radiolähetyksistä maksettaisiin yksilöllisesti jokaisen artistin vaatimusten mukaan ja jokaisesta koulubileissä soitetuista kappaleesta tulisi sellainen hinta kuin artisti on juuri tähän tilaisuuteen määrännyt.” Ja lisäisin vielä, että joka laitteessa olisi jokin valvova elin estämässä tai verottamassa luvatonta musiikin käyttöä. Vaikka tällaisen optimin toteuttaminen olisi teoriassa mahdollista, se ei tapahtuisi ilmaiseksi vaan yhä suurempi osa kuluttajien maksuista kuluisi muuhun kuin musiikkiin, nimittäin valvonnan ja sen kiertämisen byrokratiantäytteisen kilpajuoksun ylläpitämiseen. Tekniikan kehitys ei palvelisi niinkään kansalaisia kuin säätelijöitä ja valvojia.

Minun esittämässäni tapauksessa asia on päinvastoin. Siinä tekniikan kehitys palvelisi suoraan kyseiseen optimiin hakeutumista ja kulujen minimointia. Myös siinä tapauksessa, että joillakin taiteilijoilla tai teoksilla olisi sellaista arvoa, että yhteiskunta haluaisi sitä tukea ja omalla panoksellaan osallistua kaupantekoon.

Niinpä, vaikka tällainen mediayritysten ja tekijänoikeusjärjestöjen vallan alasajo tuntuukin tänään utopistiselta, uskoisin sen tulevan joskus vallitsevaksi käytännöksi – mutta milloin, sitä ei kannata ainakaan tekijänoikeusjärjestöiltä kysyä.

----

Veli-Markus Tapio:

oikeudet syntyvät pohjimmiltaan sopimuksella. Tekijänoikeus ei ole sen ”mielivaltaisempi” kuin omistusoikeus, panttioikeus tai perintöoikeus. On täysin mahdollista kuvitella maailma ilman varallisuusoikeuksia. Kulttuurievoluution tuloksena tällaiset oikeudet vain ovat osoittautuneet tehokkaiksi tavoiksi järjestää toimiva yhteiskunta. Jokainen oikeus on ”tarkoituksella pystytetty”.

Tottakai tekijänoikeus on mielivaltaisempi kuin tavallisen fyysisen kohteen omistusoikeus. Ainakaan minä en pysty ilman jälkimmäistä kuvittelemaan minkäänlaista järjestäytynyttä yhteiskuntaa, en edes järjestäytynyttä rosvolaumaa, sillä silläkin on omat omistusta koskevat sääntönsä ja oikeutensa. Sen sijaan olen kylläkin kuvitellut informaation markkinaehtoisen kaupankäyntitavan, jossa tekijänoikeuksia ei tarvita.

Jokainen oikeus on epäilemättä tarkoituksella pystytetty, mutta se ei merkitse sitä, että jokainen oikeus olisi pysyvästi tarkoituksensa mukainen. Samoina aikoina kuin ensimmäisiä tekijänoikeuksia rustailtiin 1700-luvulla, tiettyihin säätyihin kuuluvat henkilöt saivat yksinoikeuden tietyn kiinteän omaisuuden omistamiseen, ammatin harjoittamiseen, heidät voitiin vapauttaa veroista tai heille voitiin antaa oma veronkanto-oikeus tms. Varmaan nämäkin oikeudet olivat aikanaan tarkoituksenmukaisia, mutta maailman muututtua ne kävivät yleiseksi rasitukseksi ja niistä luovuttiin.

Mielenkiintoinen on Neuvostoliiton esimerkki. Sielläkin oli tarkoituksella pystytetty informaation omistusoikeusjärjestelmä. Sen mukaan taloudelliset tekijänoikeudet kuuluivat valtiolle. Varmaankin siellä väitettiin että ”toistaiseksi valtion omistamat tekijänoikeudet ovat paras tuntemamme tapa tuoda taiteen resurssien allokointiin suunnitelmallisuuden tehokkuutta. Tiedämme, ettei järjestelmämme ole täydellinen, mutta sosialismia ei tule kuitenkaan romuttaa ennen kuin paremmat keinot on löydetty.” No, eipä niitä juuri pidetty asiallisena etsiäkään ja koko homma puutui omaan mahdottomuuteensa.

Kun nyt vakavana esität että toistaiseksi tekijänoikeudet ovat kuitenkin paras tuntemamme tapa tuoda taiteen resurssien allokointiin markkinatalouden tehokkuutta. Kaikki tietävät, että järjestelmä ei ole täydellinen. Nykyistä järjestelmää ei tule kuitenkaan romuttaa ennen kuin paremmat keinot on löydetty, niin eikö tässä ole jotain tuttua. Kuvioon kuuluu, ettei silti ole mitään syytä etsiä parempaa järjestelmää. Kaikki hyvin niin kauan kuin ei tiedetä paremmasta. Pikemminkin, jos joku väittää sellaisen löytäneen, löytöön on suhtauduttava niin kuin sitä ei olisi esitettykään, sysättävä syrjään häiritsemästä suunnitelmia, joilla nykyistä järjestelmää viilataan paremmaksi. Tärkeintä on säilyttää vanha. Vai?

Kasettimaksu menköön C-kasetin mukana

2010-12-20T17:33:00.005+02:00

Soininvaaran blogiin

Katsokaa nyt missä metsässä tämäkin keskustelu vaeltaa. Se on täynnä havaintoja siitä, kuinka joka puolella on puita, joilla on vakava sairaus, hyvitysmaksujen epäloogisuus, Teoston mafiamaisuus, laillisenkin tiedonsiirron verottaminen, byrokratian lisääntyminen, pienten taiteilijoiden jääminen suurten varjoon, maksujen päällekkäisyys jne.

Ja sitten yritetään hoitaa puuta kerrallaan: jotain epäkohtaa voitaisiin ehkä vähentää, jos kerättäisiin taiteilijoille entinen toimeentulo vähän toisella, mutta kuitenkin tekijänoikeuksia kunnioittavalla tavalla. Ei kyllä oikein tiedetä millä, eikä osata nähdä, että samalla syntyisi taas uusi ristiriitainen vesa tähän samaan synkkään metsään.

Sen metsän nimi on tekijänoikeus, kaupan oleva yksinoikeus hyötyä teoksesta ja rajoittaa sen käyttöä muilta. Puiden huono kunto ei johdu tämän metsän hoitajien pahasta tahdosta eikä taitojen puutteesta vaan puuston DNA:sta. On vain looginen välttämättömyys, että koko se metsä, joka on kasvanut tekijänoikeuden periaatteille, vähitellen rämettyy uudistuskelvottomaksi.

Yhtä välttämätöntä on, että tieteen ja tekniikan kehitys, mm. internet, tulee ennemmin tai myöhemmin hävittämään tämän metsän. Se voi tapahtua hallitsemattomasti tai hallitusti.

Hallitsemattomasti se tapahtuu, jos jatketaan nykyiseen tapaan, tekijänoikeuspuolella keksitään yhä uusia keinoja, joilla tiedonsiirtoa voitaisiin verottaa ja rajoittaa ja kuluttajienoikeuspuolella keksitään yhä uusia tapoja kiertää rajoituksia, ja aikaa ja rahaa kuluu ja ihmisten eripuraisuus voimistuu ja lainkuuliaisuus heikkenee. Myös ja erityisesti maailmanlaajuisesti.

Hallitusti se tapahtuu, jos hyödynnetään teknistä kehitystä ja internetiä ratkaistaessa perusongelmaa, joka on: miten taiteilija/tieteilijä voi saada markkinaehtoisesti palkan työstä, josta on joillekin arvoa/hyötyä, ilman että rajoitetaan tiedon vapaata liikkumista. Oman ratkaisuehdotukseni olen jo esittänyt edellisessä asiaa koskeneessa viestiketjussa, mutta toistan sen vielä tässä – ja tulen toistamaan niin kauan kuin joku osoittaa, ettei se täytä edellä esitettyä vaatimusta.

Tehdään sivusto, jossa on näytteitä tms. tekijöiden aikaisemmista, jo julkaistuista teoksista ja uusista myytävistä teoksista, ja jossa kutakin myytävää teosta kaupataan esimerkiksi niin, että myyjä asettaa hinnan ja päivämäärän, jona myynti viimeistään tapahtuu, ja jossa on mahdollisuus kunkin ostajan ilmaista sitovasti, millä summalla hän on valmis ostamaan tuotteen, siitä huolimatta, että muut saisivat sen ilmaiseksi. Kun näistä sitoumuksista summautuu vaadittu hinta, rahat vaihtavat omistajaa ja teos avautuu kaikille vapaaksi. Ellei hinta täyty, myyjän tehtäväksi jää arvioida hyväksyykö hän pienemmänkin suorituksen vai peruuntuuko kauppa.

----

Mikä tarkkaan ottaen on se ongelma, jonka käsittelemiseen tai ratkaisemiseen tämä keskustelu pyrkii?

Joillekin suurimpana ongelmana näyttää olevan puutteellinen tieto siitä, millaisille muistivälineille musiikkia ladataan ja kuinka paljon. Joillekin pääongelma on se, miten nykyinen kulttuuritarjonta voitaisiin turvata mitään olennaista muuttamatta. Useimmille ongelma on hyvitysmaksujärjestelmän järjettömyys, mutta ratkaisusta ei niin väliä, kunhan tekijänoikeuksiin ja taiteilijoiden oikeutettuihin tuloihin ei kajota. Yhden mielestä suurin ongelma on siinä, että niin harvat ovat lukeneet OPM:n mietinnön.

Eikö tässä kuitenkin ja kaiken kaikkiaan pyritä löytämään ratkaisu siihen, miten taiteilija/tieteilijä voi saada markkinaehtoisesti palkan työstä, josta on joillekin arvoa/hyötyä, ilman että rajoitetaan tiedon vapaata liikkumista.

Mikä tässä ongelmanasettelussa on vikana? Sekö, että se on niin yksinkertainen ja selvä? Vai se, että siihen löytyy looginen ratkaisu? Vai sekö, että kyseinen ratkaisu siirtää kaikki edellä mainitut ongelmat sinne minne ne kuuluukin, roskikseen – ja vähän vähentää niiden kanssa puuhastelijoiden arvovaltaa?

----

Roomassa 1600-luvun alussa: ”Vaikka tämä uusi keksintö, kaukoputki, on mahdollistanut kauemmaksi näkemisen ja joku on saanut taivaankantta tutkiessaan aiheen väittää, että olettamalla Maa liikkuvaksi ja Aurinko paikallaan pysyväksi, kaikki taivaan ilmiöt selittyvät paremmin kuin eksentrien ja episyklien teorian avulla, niin on ymmärrettävä, että sellainen puhe on vain hypoteettista, ex suppositione. Sille väitteelle ei ole mitään käytännön todistetta eikä meidän siten tule hylätä sitä oppia, mitä Raamattu opettaa ja johon kaikki tieteemme ja taiteemme perustuvat.”

Helsingissä 2000-luvun alussa: ”Vaikka tämä uusi keksintö, internet, on mahdollistanut informaation rajattoman levittämisen ja joku on saanut aiheen väittää, että sen avulla voitaisiin tieteilijöillemme ja taiteilijoillemme maksaa markkinaehtoinen palkkio heidän töistään ilman, että informaation kulkua tekijänoikeuksien ja hyvitysmaksujen teorian mukaan rajoitettaisiin, niin on ymmärrettävä, että sellainen puhe on vain hypoteettista. Sille väitteelle ei ole mitään käytännön todistetta eikä meidän siten tule hylätä sitä oppia, mitä Taloustiede ja IP-oikeussäädäntö opettaa ja mille kaikki tieteemme ja taiteemme perustuvat. Ja jos vielä löytyy kohteita, jotka mahdollistavat vastikkeettoman tieteestä ja taiteesta nauttimisen ja oikeutetulta rahastamiselta välttymisen, nämä vapaan luovuuden lähteet on mitä pikimmiten tukittava ja otettava osaksi pyhän Rahan valtakuntaa, jota kaikkien tieteiden ja taiteiden on kumarrettava – niin kuin menestyksellä olemme tähänkin asti tehneet.

Varmuuskopioista teostomaksu

2010-12-20T17:13:00.004+02:00

Soininvaaran blogiin

Tämä kaikin puolin järjetön päätös hyvitysmaksupohjan laajentamisesta todistaa taas kerran sen, kuinka alun perin väärin ajateltu periaate johtaa oman logiikkansa mukaan ja ryhmäpsykologian voimin yhä ristiriitaisempiin ja yhteistä hyvää rapauttavampiin ratkaisuihin.

Tietysti tästä voidaan syyttää päätöksen tehneitä poliitikkoja, mutta kiinnostavampaa on tarkastella asian lobbaamispuolta. Taiteilijat keräsivät lähes 8000 kannattajaa hankkeensa taakse. Mukana sellaisia nimiä kuin Einojuhani Rautavaara, Hector, Aki ja Mika Kaurismäki, Esa-Pekka Salonen, Jörn Donner, Tuomari Nurmio, Anna-Leena Härkönen ja Anja Snellman. Kuka päättäjä nyt kehtaisi olla eri mieltä näin suurten ja paljon antaneiden taitelijoiden kanssa.

Mutta miksi nämä laittoivat nimensä adressiin?

Lähdetään perusteista. Laissa määriteltyjen kaupallisten tekijänoikeuksien, mikä on siis eri asia kuin tekijän oikeus tulla tunnustetuksi ja oikeutetuksi saamaan työstään palkka, ainoana perusteena on se, että teoksilla on yhteiskunnallista arvoa. Se ei riitä, että teoksilla on arvoa niiden kuluttajille, koska tämä asia kuuluu yksityisen vaihdannan piiriin. Taiteilijoiden tulojen turvaaminen ei myöskään voi olla peruste, koska samalla perusteella voi mikä tahansa ammattikunta vaatia erityisiä lakeja omien tulojensa turvaamiseksi.

Mikä se yhteiskunnallinen hyöty voisi olla, jonka perusteella taiteilijoita kannattaisi palkita erityisansaintajärjestelmällä? Oman ymmärrykseni mukaan palkitseminen olisi perusteltua, jos taideteosten ansiosta kansalaisista tulisi asenteiltaan ja ymmärryksiltään laajemmin yhteistä etua ajattelevia. Se olisi perusteltua, jos taide tekisi ihmisistä vähemmän itsekkäitä ja vähemmän kuppikuntaisia.

Miten on? Miksi hyvitysmaksuja kannattavat taiteilijat laittoivat nimensä adressiin? Oman kuppikuntaisen etunsa vuoksi, ymmärtämättä tai välittämättä siitä, miten järjetön se on yhteisen hyvinvoinnin kannalta. Jos siis jopa taiteen todelliset suurkuluttajat ja tekijät osoittavat näin, ettei taide, tai ainakaan tekijänoikeuksilla kannustettu taide, vaikuta yhteiskunnallista arvoa lisäävästi, niin koko kaupallisten tekijänoikeuksien järjestelmältä putoaa moraalinen perusta. Silloin se kehittyy turhia kuluja aiheuttavaksi, yhteisöllisyyttä rapauttavaksi säätelyksi ja byrokratiaksi, kuten näyttää jo käyneen.

---

Kyllä nyt Osmolta puuttuu logiikka ja luovuus tässä tärkeässä asiassa. Se, ettei teoksen tekijä pysty rahastamaan jokaista teoksen yksittäistä ”kuluttajaa”, ei suinkaan merkitse sitä, ettei tekijä voi saada palkkiota työstään. Esimerkiksi, yhteiskunta voi ostaa sellaisen teoksen, jota se pitää yhteisölleen arvokkaana ja jakaa sen kaikille. Tiede ja koulutushan toimii perinteisesti tällä periaatteella.

”Ongelman” on aiheuttanut tekniikan kehitys, internet, joka on tehnyt biteiksi saatettavan teoksen jakelun käytännössä ilmaiseksi. Ei tätä kehityksen tuomaa etua teosten jakelijana ole mitään järkeä lähteä verottamaan ja rajoittamaan. Sitä on hyödynnettävä, ja tässä tapauksessa sitä voidaan hyödyntää saattamalla teoksen ostajat yhteen internetin avulla niin suureksi joukoksi, että sen yhteinen maksuhalukkuus riittää palkaksi tekijälle. Kyse on siis sen saman mallin, jota yhteiskunta käyttää taidetta ostaessaan, laajentaminen myös yksityiselle puolelle.

Tämä mahdollisuus seuraa siitä, että jos on olemassa joillekin hyödyllinen/arvokas teos, aina löytyy joukko ihmisiä, jotka ovat halukkaita maksamaan siitä, vaikka muut saisivat sen ilmaiseksi.

En ole itse mikään it-alan mies, mutta niille jotka ovat, tässä vinkki. Tehdään sivusto, jossa on näytteitä tms. tekijöiden aikaisemmista, jo julkaistuista teoksista ja uusista myytävistä teoksista, ja jossa kutakin myytävää teosta kaupataan esimerkiksi niin, että myyjä asettaa hinnan ja päivämäärän, jona myynti viimeistään tapahtuu, ja jossa ostajalla on mahdollisuus ilmaista sitovasti, millä summalla hän on valmis ostamaan sen, siitä huolimatta, että muut saisivat sen ilmaiseksi. Kun näistä sitoumuksista summautuu vaadittu hinta, rahat vaihtavat omistajaa ja teos avautuu kaikille vapaaksi. Ellei hinta täyty, myyjän tehtäväksi jää arvioida hyväksyykö hän pienemmänkin suorituksen vai peruuntuuko kauppa.

Mitään muuta ei tarvita. Ei edes tekijänoikeuksia.

Nähdäkseni tätä ansaintalogiikkaa ei voida kritisoida muuten kuin sillä, että tuottajien mielestä he eivät saa niin hyvää palkkaa kuin heille heidän omasta mielestään kuuluisi. Toisaalta, eiköhän tämä sama kritiikki koske kaikkia muitakin ansaintalogiikkoja.

---

Osmo:

Minun on hyvin vaikea uskoa tuohon Matti H:n almuteoriaan. Se voi toimia demonstraationa yhden kerran, mutta on täysin mahdotonta, että sillä voitaisiin rahoittaa nykyinen kulttuuritarjonta.

Minun on puolestani vaikea uskoa, ettei se toimisi, erityisesti kun et osoita siitä mitään loogista virhettä etkä perustele kantaasi muuten kuin mahdottomuudella ”rahoittaa nykyinen kulttuuritarjonta”.

En ymmärrä miksi juuri nykyinen kulttuuritarjonta eli nykyisen ansaintalogiikan luoma tarjonta olisi sen parempaa kuin jonkin kehittyneemmän ansaintalogiikan luoma, uusi kulttuuritarjonta. Mitä kulttuuria se on, minkä tekijät ovat valmiit vaatimaan mitä kummallisempia veronkanto-oikeuksia itselleen, vain oman asemansa turvaamiseksi ja uudistusten estämiseksi.

Siksi toiseksi, sitä mitä nykyisessä kulttuuritarjonnassa katsotaan arvokkaaksi, voidaan hyvin rahoittaa myös esittämälläni tavalla. Jos esimerkiksi yhteiskunnan, tai jonkin puolueen tai yrityksen mielestä jokin toivomasi dokumenttielokuva tai sen suunnitelma on kannatettava, se voi ostaa sen kaikille katsottavaksi. Ja niin edelleen. Mitä jää puuttumaan?

Vielä, koen käyttämäsi ilmaisun ”almuteoria” harhaanjohtavaksi ja vähän halventavaksikin. Katso Wikipedia, kohta almu. Kiinnostavaa, että jossakin päin almun antaminen on uskonnollinen velvollisuus, mistä syystä sitä tarkoittava termi zakat on toisinaan suomennettu almuveroksi. Siten olisi edes jotenkin ymmärrettävissä, että hyvitysmaksujärjestelmää kutsuttaisiin almusysteemiksi.

Suuri kaalihuijaus

2010-12-20T16:57:00.005+02:00

Soininvaaran blogiin

Onhan se harmillista, että kansalaiset ymmärtävät niin vähän politiikasta ja äänestävät tavoitteisiinsa nähden epäloogisesti, kuten Uschanov osoittaa. Vielä harmillisempaa on kuitenkin se, että myös ns. politiikan asiantuntijat ymmärtävät niin vähän siitä, miten yhteiskunnalliset järjestelmät toimivat ja miten niitä pitäisi kehittää, jotta kansalaisten tavoitteiden ja toteutumien välinen kuilu supistuisi.

Keskeinen väärinkäsitys koskee kapitalismia. Sen merkitystä arvioitaessa ollaan täysin eksyksissä, ellei ymmärretä kapitalistisen markkinatalouden ja aidon markkinatalouden eroa. Yhtä eksyksissä oltiin Neuvostoliitossa, kun ei ymmärretty kansandemokratian ja aidon demokratian eroa.

Kapitalismi on pohjimmiltaan valtiollinen instituutio, ei suinkaan mikään vapaiden yksilöiden vapaiden vaihdantojen ilmentymä. Kapitalistisen talouden säännöt säädetään valtioiden lainsäädännöissä, ja kunkin valtion tarkoituksena on edistää omaa kilpailukykyään taisteltaessa maailman resurssien hallinnasta. Niinpä on mahdollista, että myös yksilönvapauksia voimakkaasti rajoittavat maat, kuten Kiina, toimivat luontevasti ja menestyksekkäästi kapitalistisilla markkinoilla.

Kansainvälisen kapitalismin säännöistä pitkälti vastaava WTO ei myöskään ole mikään vapaiden yksilöiden äänitorvi. Se on valtioiden muodostama järjestö, jonka aikaansaannokset, mm. GATS ja TRIPS sopimukset – edellinen koskee palvelujen kaupan vapauttamista ja jälkimmäinen immateriaalioikeuksia – on tehty taloudellisesti vahvimpien valtioiden ehdoilla ja tietenkin palvelemaan lähinnä niiden etuja.

Kapitalistisen talouden perusyksikkö ei suinkaan ole yksilö, niin kuin kapitalistinen propaganda uskottelee. Se on yritys, erityisesti osakeyhtiömuotoinen yritys, joka on itsenäinen oikeushenkilö, kollektiivi, jonka omistajien vastuu sen tekemisistä rajoittuu osakkeiden arvon menetykseen. Yritys on kollektiivi myös siinä mielessä, että se toimii käskysuhteisesti yhden johdon alla. Politiikan puolella lähin vertailukohta on puolue, johon yksilö voi vapaasti liittyä, jos hyväksyy puolueen tavoitteet ja täyttää kelpoisuusvaatimukset. Mm. Kiinan kommunistinen puolue on tällainen.

Kuten jo muidenkin kommenteista on ilmennyt, osakeyhtiöiden hallitsemalla taloudella on hyvät ja huonot puolensa. Se on suunniteltu kasaamaan pääomia tuotannon kasvattamiseksi, jotta sen synnyttäneen/legitimoiman valtion muukin talous kasvaisi, osittain luodessaan työpaikkoja kansalaisilleen ja osittain verotuksen kohteena. Tässä se on onnistunutkin, toisaalta hyvin, toisaalta huonosti. Teollisuustuotanto on kasvanut ennennäkemätöntä vauhtia, mutta aina silloin tällöin jotkut kasvuodotukset ovat pullistuneet epärealistisiksi ja niihin liitettyjä velkoja ei ole voitu maksaa, ja kasvu on taantunut. Nyt näyttää siltä, että kasvun velkavetoisuus, johon myös pankkien osakeyhtiömuoto on osatekijänä, on kroonistumassa vaikeasti parannettavaksi taudiksi.

Selitys tähän on se, että Tiedemiehen käsittein luonnonoikeudelliseen viitekehykseen kuulumattomat oikeudet, minun käsittein aitoon markkinatalouteen kuulumattomat oikeudet, mm. laaja liikesalaisuussuoja, yhtiöiden rajattu vastuu ja immateriaalioikeudet, eivät enää toimi tarkoitetulla tavalla ja tuo vaurautta niille yhteiskunnille, jotka ovat ne yritystensä menestykseksi säätäneet. Talouden globalisoituessa yritykset ovat voineet hyödyntää paitsi edellä mainittuja oikeuksia myös niitä eroja, joita verotuksessa ja ihmisten kohtelemisessa eri yhteiskunnissa on. Näiden yhteisvaikutuksesta yrityksille, siis niiden omistajille, on kasaantunut varallisuutta/saamisia siinä määrin, että talouden tasapaino on vaarantunut.

Edellisen perusteella kehityksellä näyttäisi olevan kaksi vaihtoehtoa. Toinen on se, että tasapainoon päästään hyperinflaation tms. aiheuttaman globaalien markkinoiden romahtamisen kautta ja siirtymällä enemmän säädeltyihin kansallisiin talouksiin. Toinen on se, että kyseisiä aitoon markkinatalouteen kuulumattomia oikeuksia heikennetään radikaalisti.

---

Kiitos pekalle hallintarekisterin toiminnan asiantuntevasta esityksestä. Mutta mistä käsitys: ”Toisin kuin yleensä tälläkin palstalla kirjoittavat markkinatalouden vastustajat antavat ymmärtää, valtaosa hallintarekisterissä olevista osakkaista ei ole rikollisia tai hämärämiehiä, vaan ulkomaalaisia eläke- ja sijoitusrahastoja.”

Kävin oikein läpi tämän palstan kirjoituksia enkä löytänyt yhtään markkinataloutta vastustavaa kirjoitusta. En myöskään löytänyt yhtään kirjoitusta, jossa olisi annettu ymmärtää, että valtaosa hallintarekisterissä olevista osakkaista on rikollisia tai hämärämiehiä. Mitä haluat sanoa?

Sen sijaan joissakin kirjoituksissa, ainakin omissani, on kritisoitu kapitalismia sellaisista ominaisuuksista, jotka eivät kuulu aitoon markkinatalouteen, kuten markkinoilla olevien tuotteiden, hintojen ja toimijoiden salaaminen, jotka ominaisuudet siitä huolimatta, että niitä hyödyntävät aivan kunnialliset yhteisöt, mahdollistavat myös joidenkin hämärämiesten hämärät toimet.

---

pekka:

Kyllä hallintarekisterin vastustus on yksi muoto vapaan markkinatalouden vastustuksesta. Halutaan estää kilpailun tuoma osakekaupan kustannusten alentaminen hallintarekisterin avulla.

Olen edelleen sitä mieltä, että ymmärtääksemme paremmin talouden toimintaa meidän on ainakin teorian tasolla erotettava kapitalismi ja markkinatalous toisistaan.

Tästä aiheesta ei ole liiemmälti kirjallisuutta, mutta siitä ymmärtämäni perusteella markkinatalouden idea on seuraava: kun ihmiset voivat vapaasti ja tasavertaisesti valmistaa ja myydä tuotteitaan ja ostajat voivat vapaasti ja tasavertaisesti valita ja ostaa myytäviä tuotteita, niin tuotanto ohjautuu ikään kuin näkymättömän käden ohjaamana kaikkien yhteiseksi hyväksi. Tasavertaisuuden edellytyksenä on se, ettei mikään korkeampi elin säätele tuottamista ja kuluttamista, että kaikkien tuotteiden laadut ja hinnat ovat julkista tietoa ja että tuotteiden hinnat ovat kaikille samat. Markkinatalouden sisältö ja tarkoitus on oikeudenmukaisuus ja tasapuolisuus. Kun kaupankäynnissä myyjät kohtelevat kaikkia ostajia tasapuolisesti, yhteinen hyvä kukoistaa ja talouskin kasvaa sen verran kuin siihen on yleistä tarvetta.

Kapitalismin sisältö ja tarkoitus on talouskasvu. Markkinat ovat vain kasvun väline, jota käytetään siinä mitassa kuin tämän tavoitteen kannalta on perusteltavissa. Kapitalismia puolustava selitys kuuluu: kun yhteiskunnan talous kasvaa, vaikkakin antamalla tuottajille erityisiä tasavertaisuutta loukkaavia oikeuksia, kasvun hedelmiä putoaa vähitellen myös kaikille ja yleinen hyvinvointi paranee.

Edellisen perusteella on selvää, että hallintarekisteri perustuu kapitalistiseen selitykseen yhteisestä hyvästä: se on oikein, mikä vähentää talouden kasvattajien kuluja. Se ei perustu markkinaideaan, jonka mukaan se on oikein, mikä on tasapuolista ja paljastaa kaikkien tuotteiden sisällöt ja hinnat. Siten hallintarekisterin vastustajat eivät ainakaan välttämättä vastusta markkinataloutta vaan kapitalismia.

Mitä eduskunnan pitäisi tehdä alle 25-vuotiaille koulutusta vältteleville nuorille

2010-12-20T16:47:00.002+02:00

Soininvaaran blogiin

Pari sukupolvea sitten useat ajattelivat, että joidenkin lasten kovapäisyys opinasioissa johtui heidän laiskuudestaan tai muusta luonteen heikkoudesta. Asian ajateltiin korjautuvan, kun opin tärkeys osoitetaan kyseisille onnettomille seisottamalla oppimattomia nurkassa, nolaamalla heitä luokan edessä ja tarpeen vaatiessa osoittamalla heille heidän arvonsa ja asemansa lyömällä karttakepillä sormille.

Nyt näiden asenteiden perilliset ajattelevat, että joidenkin nuorten kovapäisyys työhön nähden johtuu heidän laiskuudestaan tai muusta luonteen heikkoudesta. Asian ajatellaan korjautuvan – joidenkin tämänkin blogin kommentoijien mielestä – sillä, että työnteon tärkeys saatetaan kyseisten onnettomien tietoon juoksuttamalla heitä luukulta luukulle, nöyryyttämällä heitä mm. palkattomilla töillä ja tarpeen vaatiessa osoittamalla heille heidän arvonsa ja asemansa kaventamalla heidän toimeentuloaan.

No, toivottavasti sukupolven kahden kuluttua tästäkin hullutuksesta päästään.

Tulevaisuus on Aasiassa

2010-12-15T19:21:00.003+02:00

Soininvaaran blogiin

Ilpo Pernaa:

Tuossa on villakoiran ydin. Länsimainen ihminen rypee yltäkylläisyydessä ja ikävystyy. Enää eteen ei tarvitse ponnistella. Kansalaispalkka olisi viimeinen naula suomalaisen kilpailukyvyn ja kansantalouden arkkuun.

Miten ihmeessä sinä tällaiseen johtopäätökseen päädyit. Kun eletään yltäkylläisyydessä eikä perustoimeentulon eteen tarvitse enää ponnistella – arviolta neljäsosa työvoimasta riittäisi nykytekniikalla valmistamaan perustason ruoat, asunnot, vaatteet, kännykät, liikennevälineet jne. kaikille – niin eikö ”syyllinen” joidenkin nuortemme ponnistelemattomuuteen ole nimenomaan yleinen yltäkylläisyys. Sehän selittää myös sen, miksi esimerkiksi Aasiassa nuoret ponnistelevat.

Kuitenkin olen saanut käsityksen, että sinä muiden mukana toimit sen eteen, että yltäkylläisyyden aste vielä nousisi. Mitä järkeä siinä on, ainakaan jos tarkoituksena on saada ihmiset tekemään töitä. Tai jos tarkoituksena on keventää luonnon kuormitusta. Tai jos tarkoituksena on lieventää yhteiskunnallisia vastakkainasetteluja.

Ainoa ratkaisu, joka sopii edellä mainittuihin tarkoituksiin on nimenomaan kansalaispalkka, sama perustulo kaikille, niin työllisille kuin työttömille. Niille, jotka pyrkivät parempiin tuloihin, työnteko on silloin aina kannattavaa, koska mikään palkka ei perustuloa vähennä. Niille, jotka tyytyvät pienempään elintasoon ja luonnon kuormittamiseen, perustulo tarjoaa toimeentulotavan, joka ei heitä luokittele eikä nöyryytä, koska kaikki sen saavat. Eikö näin juuri pitäisi olla?

Mitä tulee kilpailukykyyn Aasian nousevien talouksien kanssa, niin se kilpailu hävitään riippumatta siitä, kuinka täällä ponnistellaan. Jos maailmantalous kehittyy ”business as usual” eli vahvempi valtaa heikomman, emme tule pärjäämään millään tuotannon osa-alueella, emme rahoituksessa, emme omistamisessa, emme kaupanteossa, emme perustuotannossa, emme massatuotannossa, emme tekniikan kehittämisessä, emme tieteissä emmekä taiteissa kuin sattumoisin.

Ainoa järkevä strategia meille ja koko Euroopalle on kilpailupaineen keventämisen strategia. Maailman talouden omistuksia ja kauppoja koskevia sääntöjä on pyrittävä muuttamaan sellaisiksi, ettei voittamisen ja häviämisen ero ole niin suuri, jolloin heikommatkin taloudet voivat tulla hyvin toimeen.

Kapitalismi on eettisesti kyseenalainen järjestelmä

2010-11-23T12:40:00.002+02:00

Mielipidekirjoitus Hesariin

Jukka Kilpi perustelee vieraskynäkirjoituksessaan 22.11. markkinatalouden eettisyyttä vertaamalla sitä poliittiseen demokratiaan ja sen valinnanvapauteen. Valinnanvapauden tärkeyttä korostaessaan Kilpi on aivan oikeassa, mutta unohtaa mainita, että nykyinen talous on kapitalismia, josta on pitkä matka sellaiseen markkinatalouteen, jossa toteutuu aito valinnanvapaus.

Talouden valinnanvapautta ja eettisyyttä ei voida lisätä panostamalla koulutukseen, sosiaaliturvaan ja tuloerojen tasaamiseen, kuten Kilpi ehdottaa. Myöskään yritysten yhteiskuntavastuun korostamisella, johtajien palkkojen paheksunnalla tai yleisellä hyväntekeväisyydellä ei ole mitään tekemistä valinnanvapauden eikä siis myöskään kapitalismin eettisyyden kanssa.

Demokratialle on olennaista, että valinnan vapaus toteutuu alhaalta päin. Vaaleissa on noudatettava yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta ja kaikkien valintaan vaikuttavien tietojen täytyy olla julkisia. Jotta nämä ehdot toteutuisivat, demokratiassa ei voi olla täydellistä sopimusvapautta. Ei voida sopia esimerkiksi äänien myynnistä tai siitä, ettei joidenkin ääniä lasketa. Ei myöskään voida sopia siitä, että joitakin valintaan vaikuttavia tietoja ei julkaista. Tiedon vapaus on demokratian kulmakivi.

Kapitalismi ei perustu edellä mainituille demokratian periaatteille. Kapitalismi on nimensä mukaan järjestelmä, jonka tarkoitus on kartuttaa ja keskittää pääomia mahdollisista eettisistä ongelmista huolimatta. Siksi kapitalismi eroaa markkinataloudesta. Keskeisenä erona on kapitalismin laaja sopimusvapaus yhdistettynä siihen, että markkinoilla tehtäviin valintoihin vaikuttavia tietoja pidetään yksityisomaisuutena. Pääomien kartuttajat voivat siten salata tärkeitä tietoja ja salaisuuksiensa suojassa ryhtyä kovinkin epäeettisiin tekoihin.

Toinen merkittävä ero markkinatalouden ja kapitalismin välillä on siinä, että markkinataloudessa itse kukin vastaa omista veloistaan täysimääräisesti. Kapitalismissa pääomien kartuttaminen tapahtuu pääosin rajoitetun vastuun yhtiöissä, joiden omistajat vastaavat yhtiöidensä sitoumuksista vain sijoitustensa määrällä.

Näitä kahta aidolle markkinataloudelle vierasta ominaisuutta, laajaa liikesalaisuutta ja rajoitettua vastuuta hyödyntäen yritykset voivat ja niiden kannattaa voittoja tavoitellessaan ottaa hyvinkin suuria ja epäeettisiä riskejä, koska mahdolliset tappiot voidaan pitkälti maksattaa muilla.

Kun tänään ja huomenna monet kohtaavat erilaisten pankkikriisien aiheuttamia vastoinkäymisiä, niistä ei voida syyttää markkinataloutta. Niistä on syytettävä kapitalismia. Ehkä pieni syyttävä sormi voidaan kuitenkin osoittaa niihin, jotka tietoisesti sekoittavat kapitalismin ja markkinatalouden toisiinsa.

Tuloerojen oikeutus ja siunauksellisuus (3)

2010-11-16T11:41:00.003+02:00

Soininvaaran blogiin

Kari Koskinen:

Eikö tästä pitäisi loogisena johtopäätöksenä olla, että suositaan pidempää aikapreferenssiä? Käytännössä siis pitäisi ajaa mm. perintö-, omaisuus- ja pääomatulojen verottamisesta luopumista.
Jos sitten ajetaan jotakin muuta, niin sitten joko tuosta “laajemmasta solidaarisuudesta” puhuminen on lämpimikseen puhumista tai sitten veropoliittisia kannanottoja tehdään populistisin perustein, ei aatteellisin.
Tai sitten minä olen ymmärtänyt jotain väärin.

Väärin olet ymmärtänyt – etkä ole ainoa.

Jotta koko ajatuksessa yhteiskunnallisesta aikapreferenssistä olisi jotain mieltä, täytyy olla määriteltynä jokin yhteinen hyvä, joka tulevaisuudessa saadaan, jos tänään noudatetaan tiettyjä yhteisiä sääntöjä. Jos tämän yhteisen hyvän hyvyydestä jokaisella on vapaus ajatella toisella tavalla, yksilönvapauden näkökulmasta se ei kelpaa yhteisten sääntöjen perusteeksi. Siitä syystä aikapreferenssin käsite on olemassa vain uskonnollisessa tai ideologisessa maailmassa, jossa uskonnon tai ideologian asiantuntijat tietävät muita paremmin, miten ihmisten tulee elää.

Uskonto on kaikkien aikapreferenssisysteemien äiti. Kun tänään teette mitä Raamattu, Koraani tms. opettaa, niin pääsette kuoltuanne taivaaseen. Myös kommunismin houkutus ja valta perustui aikapreferenssin hyödyntämiseen. Kun tänään uhraudutte taistelemaan proletariaatin etujen puolesta, niin tulevaisuudessa teitä odottaa kommunismin ihanuus, jossa ketään ei riistetä eikä puutetta ole.

Tämän päivän vallitseva ideologia on talouskasvu. Kun tänään teette niin kuin Taloustiede opettaa, niin tulevaisuudessa kaikki voivat paremmin. Ohjataan (painostetaan/lahjotaan) ihmisiä tänään kehittämään tekniikkaa ja kartuttamaan pääomia erityisillä kannustimilla, jotta tulevaisuudessa voidaan kuluttaa enemmän, elää rauhanomaisemmin ja pitää luonto terveempänä.

Kyseessä on ideologinen selitys, josta voidaan olla perustellusti toista mieltä. Voidaan hyvin väittää, että pääomien keskittäminen voimistaa eriarvoisuutta ja se kasvattaa terroria ja synnyttää sotia, jotka asetekniikan kehittyessä tulevat entistä tuhoisammiksi ja kaikki voivat huonommin.

Etukäteen ei voida tietää, kumpi selitys on ”oikeassa”, mutta se tiedetään varmasti, että ideologisen systeemin, myös talouskasvuideologian, ylläpitämisessä yhteisiä voimavaroja käytetään rajoittamaan yksilöiden vapautta ajatella ja toimia yhteiseksi hyväksi niin kuin itse kukin hyväksi näkee. Siten ainakin yksilönvapauden kannattajien – kuten olen ymmärtänyt myös sinun olevan – tulisi pyrkiä eroon talouskasvulla perustelluista talouden kannustimista ja käytännöistä. Itse uskoisin sen koituvan kaikkien hyväksi.

----

Kari Koskinen:

Jos verotus kohdistuu työhön, tehdyn työn määrä vähenee ja jos taas säästämiseen (esim. perintövero), niin silloin säästetään vähemmän. Ei tähän mekanismiin minusta mitään talouskasvuja tai vastaavia tarvitse sotkea.

Perintövero on markkinoista irrallisen suorituksen verona erikoistapaus ja, kuten sanoit, verojärjestelmän pikkuviilausta. Omaisuusverokin on kyseenalainen ja tarpeeton, jos omaisuuden kertyminen on suhteellisen tasaista. Sen sijaan pääomatulojen verotus ei ole vähäpätöinen asia, ja nyt puhun yleismaailmallisesti, koska se liittyy nimenomaan talouskasvuun.

Nykyisen ja tulevan suhteen neutraalissa verotuksessa verotettaisiin kaikki inflaatiota suuremmat pääomatulot pois. Se vastaisi siis sukanvarteen säästämistä, jonka jokainen ymmärtää olevan edellä mainitulla ehdolla neutraali. Se että näin ei tehdä, johtuu siitä, että yhteiskunta haluaa kartuttaa ja keskittää pääomia talouden kasvattamiseen. Samasta syystä investointeja verotetaan vähemmän kuin työntekoa, pidetään yllä IP-oikeuksia jne.

Ongelmana näissä talouden kasvua kiihdyttävissä säännöissä on se, että ne muokkaavat talousrakenteita sellaisiksi, että ne eivät toimi kunnolla ilman kasvua. Taloudesta tulee kasvupakotteista, mikä stressaa niin ihmisiä kuin luontoa.

Väärinkäsityksen välttämiseksi: en tarkoita, että kasvu on pahasta tai että sitä pitäisi jotenkin rajoittaa. Se olisi vielä tyhmempää. Tarkoitan että jokaisella yksilöllä on luonnostaan taipumus parantaa hyvinvointiaan ja se riittää yhteisen talouden kasvattamiseksi. Siihen ei tarvita dopingia.

Tuloerojen oikeutus ja siunauksellisuus (2)

2010-11-11T15:09:00.003+02:00

Soininvaaran blogiin

az:

On jotenkin järkyttävää kuinka tarkasti Ludwig Von Mises ennusti kommunismin mahdottomuuden jo vuonna 1922, kuinka vastaan sanomattoman rationaalista hänen argumentaationsa oli, ja kuinka länsimaisen ns. älymystön enemmistö oli tälle sokea. .. Yhä moni ajattelee, että jos vain ihmisluonto olisi ollut vähemmän itsekäs tms. niin kommunismi olisi voinut toimia.

Olen aivan samaa mieltä. Von Mises oli tässä aikaansa edellä. Eikä sellaista ”vähempää itsekkyyttä” ole olemassa, jolla asiat olisivat voineet kehittyä toisin.

Kuitenkin on todettava, etteivät neuvostokommunismin ongelmat johtuneet hintasysteemin puutteesta. Tuotteillahan oli hintoja, joten joku systeemi niitä kehitti. Käytännössä puolue määräsi hinnat ja luonnollisesti se sääteli hintoja ja saatavuuksia omaksi edukseen. Puolueen oli kuitenkin otettava huomioon, että sen valta oli loppujen lopuksi vain kansan toiveiden ja uskon varassa. Oli luotava uskottavuutta; omaksuttava jokin suuri tehtävä, johon puolueen valtaa välttämättä tarvitaan, nostettava kansan elintasoa ja sallittava myös jonkinlainen takaisinkytkentä. Suuri tehtävä oli kapitalismin vastustaminen ja sosialistisen talouden kasvattaminen, hinnoittelulla pyrittiin takaamaan toimeentulo kaikille ja takaisinkytkentä tapahtui vapailla vaaleilla. Tosin minimaalisella vaikutuksella, koska puolueella oli yksinoikeus ehdokasasetteluun. Kommunistinen talous romahti hintamekanismin takaisinkytkennän monipolvisuuteen ja vinouteen, mikä johtui puolueen suuresta tehtävästä ja siihen tarvitsemastaan vallasta säädellä sekä hintoja että omaa kokoonpanoaan.

Kapitalismin hintamekanismi on verrattomasti parempi, koska se on suorempi. Silti siinäkin on mutkia. Jotta tuotanto ohjautuisi mahdollisimman suoraan kuluttajien ja ylipäätään ostajien ohjaamana, kaikilla ostajilla pitäisi olla yhtäläinen pääsy kaikkiin tuotteisiin ja niitä koskeviin tietoihin. Näin ei kapitalismissa ole. Pääomia keskittääkseen ja kehitystä nopeuttaakseen kansakunnat ovat antaneet yrityksille oikeuksia säädellä hintoja ja pääsyjä paitsi jo aiemmissa kommenteissani esitetyillä tavoilla niin esim. sopimalla yksinoikeuksista tuotteisiinsa tai kieltäytymällä myymästä kilpailijoille. Näin markkinat tulevat tavallaan maksullisiksi ja yritysten välinen kilpailu kohdistuu paitsi kuluttajien suosioon niin kilpailuun kyseisten oikeuksien hankkimisesta ja hallinnasta.

Kapitalismissa on siis periaatteessa sama vika kuin kommunismissakin. Vaikka se on monta astetta lievemmässä muodossa, se saattaa silti suistaa talouden raiteiltaan, sillä tämä vika ei ole itsestään korjautuvaa vaan pahenevaa laatua.

---

Mitä tulee kysymykseen perustutkimuksen, soveltavien tieteiden, tilastojen laatimisten, teknisten keksintöjen ja eri taiteen alueiden rahoittamisesta, niin kaksi perustavaa asiaa on otettava huomioon.

Ensimmäinen on se, että jos joistain tieteen/taiteen tuloksista on hyötyä joillekin, he ovat niistä valmiit maksamaan ja että sekä hyödyt että maksuhalukkuudet jakautuvat epätasaisesti.

Toinen on se, että biteiksi saatettavan informaation jakelukustannukset ovat käytännössä nolla ja että jakelun hallinnointi ja rajoittaminen kuluttaa yhteisiä voimavaroja.

Kun hyväksytään nämä lähtökohdat, saadaan: mistä tahansa informaatiosta hyötyjien joukosta löytyy aina osajoukko, joka on valmis maksamaan sen tuottamisesta siitä huolimatta, että muut saavat sen ilmaiseksi, siis ilman että informaation jakamista rajoitetaan.

Jos halutaan parantaa minkä tahansa informaation maailmanyhteisöllistä hyötysuhdetta, informaation maailmanlaajuisia markkinoita on kehitettävä tältä pohjalta.

Tuloerojen oikeutus ja siunauksellisuus

2010-11-09T10:52:00.004+02:00

Soininvaaran blogiin

Ymmärrän az:aa ja kapitalisteja oikein hyvin, ymmärrän myös kommunisteja ja vihreitä. Luulisin, etteivät näiden ryhmien päämäärät eroa toisistaan missään olennaisessa asiassa. Ihannemaailmassa kaikki elävät yltäkylläisyydessä, terveinä ja sovussa toistensa ja luonnon kanssa.

Myös niillä välineillä, joilla päämäärään toivotaan päästävän, on paljon yhtäläisyyksiä. Kommunistien suuri ajatus on teknisen ja taloudellisen kehityksen nopeuttaminen. Kun tuotantoa saadaan riittävästi jokaiselle, ihmiset eivät enää varasta rikkailta eivätkä riistä köyhiltä. Tarvitaan terästä, energiaa, rautateitä ja maatalouden teollistamista. Siksi tarvitaan ennen kaikkea pääomien keskittämistä. Tehokkaimmin se tapahtuu tuotannontekijöiden itsensä eli työläisten johtamana. Näin kommunistit perustelevat oman välineensä.

Tämä sinänsä järkevältä tuntuva idea on jo käytännössä kokeiltu ja huonoksi havaittu. Mikä virhe kommunistien logiikassa on? Kokemuksesta tiedämme virheen olevan siinä, ettei ole ymmärretty välineen olevan aina myös päämäärä ja että alkuperäisen päämäärän pysyessä saavuttamattomana, välineen vahvistamisesta tulee yhä tärkeämpää. Kommunismin ongelmien ilmaantuessa niiden ajatellaan johtuvan siitä, ettei työväellä ole vielä riittävästi valtaa, ettei se ole vielä riittävän keskittynyttä, että vastustajia on liikaa, että työläiset eivät ole tarpeeksi tiedostavia, ahkeria tms. Näin niitä pääomia, jotka oli alun perin tarkoitettu tuotannon kehittämiseen, kuluu aivan liikaa kyseisen välineen vahvistamiseen ja ylläpitämiseen, valtakilpailuun, byrokratiaan, kontrolliin, säätelyyn, sensuuriin jne. Kunnes koko homma rapistuu romuksi.

Kapitalistienkin suuri ajatus on teknisen ja taloudellisen kehityksen nopeuttaminen. Kun talous kasvaa ja tekniikka kehittyy, köyhyys poistuu ja luonto säästyy. Tarvitaan uusia keksintöjä ja enemmän investointeja. Siksi tarvitaan pääomien kartuttamista ja parhaiten se tapahtuu kannustamalla ihmisiä erityisillä eduilla. Luodaan osakeyhtiöjärjestelmä, jossa omistajat vastaavat yritysten veloista vain sijoituksellaan, ei muulla omaisuudellaan. Näin halukkaat voivat kasvattaa talouttaan suurillakin riskeillä, koska niiden lauetessa saadaan myös muut maksajiksi. Verotetaan pääoman kasvattamista ja investointeja kevyemmin kuin työtä. Näin saadaan ohjattua terävimmät aivot pankkeihin ja yritysten omistajiksi. Palkitaan keksijöitä ja tiedonvälittäjiä yksinoikeuksilla, jotta henkisen työn tulokset saataisiin paremmin kartuttamaan pääomia. Siunataan oikeus markkinasalaisuuksiin, jotta kapitalisteja kannustaisi myös mahdollisuus päivänvaloa kestämättömiin operaatioihin. Ja vahvistetaan etuoikeuksien vaikutusta saattamalla ne mahdollisimman laajan kilpailun kohteeksi poistamalla kansallisia esteitä pääoman kartuttamiselta.

Kun tulee ongelmia, lamoja, sosiaalisia kuluja tai luonnon sairastumisia, niiden ajatellaan johtuvan liian vähästä kapitalismista. Kannustimet ovat vääriä tai liian pieniä, investoinnit eivät kohdistu oikein, rikkaita on liian vähän, valtiovallat keräävät liikaa veroja, ihmiset ovat laiskoja ja vapaamatkustavat. Välineestä tulee päämäärä. On saatava enemmän kannustimia, tehokkaampia pankkiireita, parempaa kontrollia, suurempia tukipaketteja, laiskurit työhön jne. Näin ne pääomat ja voimavarat, joilla pitäisi kehittää tuotantoa, kuluvat yhä enemmän erilaisiin valtakilpailuihin ja säätelyihin ja pitämään järjestelmää ylipäätään toiminnassa. Saattaa olla, että koko homma rapistuu romuksi.

Mutta mikä on vihreiden suuri ajatus? Toistaiseksi ei mikään. En kuitenkaan näe vihreille mitään muuta mahdollista suurta ajatusta kuin että parhaiten ihannemaailmaa kohti edetään luopumalla talouskasvuun kannustamisesta. Ihmiset kehittävät tekniikkaa, keräävät pääomia ja kasvattavat tuotantoa omasta halusta ja tarpeesta aivan riittävästi. Ei siihen täydy heitä ylhäältä päin painostaa eikä ohjata eikä erioikeuksin kannustaa. Riittää, kun työstään saa sen palkan, jonka aidoilla, kannustimista puhdistetuilla markkinoilla siitä saa. Kun taistelu pääomista heikkenee, kulut vähenevät ja luontokin voi paremmin.

Sähköä Ilmassa

2010-11-06T20:40:00.004+02:00

Kemppisen blogiin

Mielenkiintoisia, periaatteessa samanlaisia asioita tapahtuu tänään niin talouden kuin uskonkin opeissa.

Kirkossa kiistellään siitä, tuleeko kirkon säädellä ihmisten toimia niin kuin Raamatun ja kirkon parhaat asiantuntijat opettavat vai pitääkö kuunnella tavallisten kristittyjen toiveita. Kun kaikkia on kuultu, päädytään jonkinlaiseen kompromissiin. Kirkon kiistassa on kuitenkin olemassa kolmaskin osapuoli, ne, jotka eivät pidä Raamattua sen jumalallisempana ilmoituksena kuin Koraania, Bhagavad-Gitaa tai Isoa tietosanakirjaa. Onneksi yhteiskunta ei enää vaadikaan kaikkien noudattavan kirkon oppeja, vaan maalliset lait voidaan tehdä tavallisten ihmisten tavallisten tarpeiden mukaan.

Ei kuitenkaan aivan. Toinenkin uskon reliikki on olemassa, nimittäin materialismi/ekonomismi, vakaa luottamus siihen, että pelastus on taloudellisessa kasvussa. Sen oppien mukaan ihmisiä on kannustettava tuottamaan ja vaurastumaan. Näin on laadittu mm. lait tekijänoikeuksista ja patenteista.

Nyt on virinnyt vilkas keskustelu siitä, mitä näille oikeuksille pitäisi tehdä. Asiantuntijoillekin on jo käymässä ilmeiseksi, että patenttioikeus vain haittaa yleistä kehitystä ja että biteiksi saatettavan informaation yksinoikeudet eivät niinkään nosta kansalaisten sivistys- kuin ahneustasoa.

Sellaiselle kansalaiselle, joka ei usko taloudellisen kasvun tuomaan pelastukseen, kyseisten alojen asiantuntijoiden viisaatkin mielipiteet ovat kuitenkin yhtä tyhjän kanssa. Aivan kuten uskonryhmään kuulumattomalle ryhmän oppineiden väittely siitä, miten vastata muuttuviin käytännön kysymyksiin pitäen kuitenkin kiinni uskon perusteista, on toisarvoista.

Kaikella kunnioituksella – Kemppisen kirjoitukset ovat mielestäni blogimaailman parasta – ehkä hänen ei kuitenkaan pitäisi niinkään harmitella sitä, että Benklerin ja Zittrainin teokset ovat jääneet liian vähälle huomiolle, kuin sitä, että Matti H(yryläise)n kirjoituksia ei ole juuri ollenkaan huomioitu (mukaan lukien kirja Uusi yhteiskuntajärjestelmä, omakustanne – tietysti – vuodelta 1987). Kun Benklerin ja Zittrainin ajatukset ovat kaikessa järkevyydessään näkemyksiä IP-oikeuksista "taloususkon" sisältäpäin, niin Hyryläisen näkemykset ovat sitä ulkoapäin; kun talouskasvu ei ole mukana kuvassa, ei hyvässä ei pahassa.

Zittrain, jonka joku väitti hiukan virheellisesti selvittävän vain taloudelliseen kasvuun tukeutuvia verkkoja, käyttää usein avainsanaa ”sustainability”, kestävä kehitys. Itse käyttäisin tuota sanaa toisin kuin sos. dem. (lyhenteen ”dem” ei tarkoita dementikkoja).

Lienen se joku, joka viittasi Zittrainiin. Voin hyvin olla väärässä, ja toivoisin olevanikin. En ole lukenut kyseistä kirjaa vaan vain muiden arvioita siitä.

Kritisoin sitä tapaa, jolla IP-oikeuksien heikentämistä nykyisin lähes poikkeuksetta perustellaan: vaikka näitä oikeuksia järkeistettäisiin, vähennettäisiin tai peräti niistä luovuttaisiin, se ei haittaisi talouskasvua.

Tämä perustelu on aivan samaa luokkaa kuin: vaikka siunaisimme homoparit, pääsisimme silti taivaaseen.

Taivasuskon suhteen yhteiskuntamme on jo niin kehittynyt, että ne, jotka eivät usko taivaaseen ja ylösnousemukseen, voivat järjestää asiansa pitkälti maallisen oikeuden mukaan. Sen sijaan talouden kasvu-uskon suhteen elämme vielä aikaa ennen reformaatiota. Lainsäädäntömme useat taloutta koskevat osat ja tulkinnat, muutkin kuin patentti- ja tekijänoikeuslait, perustuvat uskolle, että tekniikan kehitys ja talouden kasvu pelastaa maailman. Uskokoon ken haluaa, mutta yhteisiä lakeja ei pitäisi laatia senkään uskon perusteella.

Katkerien kanava

2010-10-30T12:12:00.002+03:00

Soininvaaran blogiin

Ketjun alussa Tpyyluoma kysyy miten toteutetaan Soininvaaran toivoma vähän rennommin ottava yhteiskunta, joka ei tähtää maksimaaliseen taloudelliseen tehokkuuteen ja jossa olisi sijaa myös niille, jotka eivät tehoyhteiskunnassa menesty.

Tähän on looginen vastaus. Talouden tehokkuusvaatimukset koetaan rasittaviksi silloin, kun kyse ei ole pelkästään omien tarpeiden tyydyttämisestä vaan tärkeämmäksi tulee ulkoa asetettu vaatimus menestyä taloudellisessa kilpailussa. Kyse on kilpailupaineesta, jonka suuruus noudattaa yksinkertaista kaavaa. Paine on sitä kovempi, mitä suurempi ero on voittajien palkkioiden ja häviäjien menetysten välillä.

Erityisen painostavaa palkitseminen on silloin, kun se on progressiivista eli kilpaillaan sellaisista taloudellisista eduista tai oikeuksista, joiden arvo kasvaa menestymisen myötä. Esimerkiksi, jos kaikkien olisi tienattava elantonsa juoksukilpailuissa ja palkitut saisivat seuraavissa kilpailuissa etumatkaa tai oikeuden asettaa esteitä jäljessä tulijoille, kilpailusta tulisi kaikille hyvin ahdistavaa. Palkintosijoista kamppailevien pitäisi uhrata voittamiseen yhä enemmän aikaa ja vaivaa ja luontoa, koska menestyjien kärki kapenisi, mutta myös viimeisistä sijoista kilpailleiden olisi pakko antaa kaikkensa välttääkseen täydellisen tappion.

Näinhän jotkut kuvaavat nykytalouttakin: on juostava, jotta pysyisi edes paikallaan.

Rennon yhteiskunnan kannattajien samoin kuin luonnonsuojelijoiden ja vähäosaisten puolustajien kannattaisikin yhdistää voimansa sellaisen politiikan ajamiseen, jolla pyritään vähentämään talouskilpailun palkintojen progressiivisuutta.

Mitä sellaisia tavoitteita olisi? Ainakin informaation hyödyntämisen kaupalliset yksinoikeudet (liikesalaisuudet, tekijänoikeudet ja patentit) ovat tällaisia palkintoja. Niiden arvohan muodostuu vain oikeudesta asettaa esteitä muille. Mitä paremmin näillä oikeuksilla ansaitsee, sitä enemmän voi ostaa uusia yksinoikeuksia, joilla vaikeuttaa muiden menestystä.

Olennaista on, että kyseiset palkinnot ovat yhteiskunnan asettamia, tarkoituksena painostaa kaikkia juoksuun. Niistä voidaan myös yhteisin päätöksin luopua, kun todetaan painostamista olevan jo liiaksikin.

Pakoa, johonkin mutta mihin (2)

2010-10-21T18:27:00.002+03:00

Akateemiseen talousblogiin

Nimimerkki Idiootin esittämä lainaus Lutherilta on kiintoisa kuvaus senaikaisesta rönsyilevästä kielenkäytöstä, jonka sanoma on: yletön rikastuminen koronkiskonnalla on väärin. Moni jakoi silloin tämän näkemyksen – eikä varmaan aiheetta. Tämän päivän versio samasta ajatuksesta on: yletön rikastuminen optioilla, swapeilla yms. on väärin. Ja moni jakaa tänään tämän näkemyksen – eikä varmaan aiheetta.

Luin Haaparannan alustuksen niin, että siinä herätettiin kysymys siitä, miten niiden, jotka kokevat jonkun yhteiskunnallisen järjestelmän vääryyden, on paras menetellä; yrittääkö vaikuttaa asiaan kyseisen järjestelmän, esim. kirkon, sisällä vai paetako johonkin.

Mahdollisuus vaikuttaa järjestelmän sisällä riippuu siitä, kuinka hierarkkisesti järjestelmä on rakentunut eli millaiset mahdollisuudet alhaalta tulevilla on vaikuttaa yhteisiin päätöksiin. Jos järjestelmä on hyvin hierarkkinen, kuten paavin kirkko, mahdollisuudet ovat olemattomat. Siksi tarvittiin pakeneminen. Pelkkä yksittäisten ongelmien aiheuttama pako ei kuitenkaan muuta mitään. Järjestelmästä voidaan paeta vain jollekin toiselle periaatteelle nojaavaan järjestelmään. Kuten paavin ja Lutherin kiistassa oli asia.

Lutherin pako koski kuitenkin vain uskonnollista järjestelmää, jossa muutos olikin merkittävä. Sen seurauksena ev.lut. kirkossa on ylipäätään mahdollista tuoda naispappeus ja homoliittojen siunaaminen agendalle eikä välttämättä tarvitse paeta kirkosta vaikuttaakseen asiaan.

Lutherin uudistus ei siis koskenut aikansa taloutta, joka kehittyi entiseen tapaan; tuskin koronkiskontakaan väheni. Mutta mikä olisi talousjärjestelmiin sovellettuna vastaava ”pako” uuteen?

Kysymys on ajankohtainen, sillä olemmehan tänään vähän samanlaisen ongelman edessä. Ihmiset eivät enää usko kapitalistisen talouden itsekorjaavuuteen muuten kuin lamojen ja sotien kautta. Eivät myöskään siihen, että sen sisällä olisi mahdollista tehdä muutoksia, jotka kääntäisivät luonnon kuormituksen laskuun. Sosialismikaan ei ole vaihtoehto; sehän on vielä hierarkkisempi ja jähmeämpi järjestelmä kuin kapitalismi.

Edellisen viestini lopussa hahmottelin tässä mielessä ”protestanttisen” talouden ehtoja. Tarkemmin niistä on kotisivuni kirjoituksissa.

Kuilu ja heiluri

2010-10-20T21:15:00.003+03:00

Kemppisen blogiin

Anssi: "Kyllä minusta varsin hyvin pätee se jako, jonka mukaan taloudelliset asiat perustuvat joko vapaaehtoisiin yksityisiin sopimuksiin (kapitalismi) tai verotukseen, lakiin ja sääntelyyn (sosialismi). Ja siis käytännössä molempiin (sekatalous, Suomessa 50-50, jos lukuja katsoo)."

Anssin jako vuotaa kuin seula siitä syystä, että juuri laeilla säännellään, mikä asema yksityisillä sopimuksilla on; mitkä sopimukset ovat kiellettyjä (esim. orjatyösopimus ja kartellisopimus), mitkä ovat aidosti vapaaehtoisia eli sellaisia, joita lait eivät vaadi pidettäviksi (esim. virheellisin tiedoin tehty sopimus) ja mitkä sopimukset ovat sellaisia, joiden noudattamisen lainlaatija haluaa taata (suurin osa kaupallisista sopimuksista).

Tämä akseli muodostaa jatkumon, jolla ei ole mitään tekemistä kapitalismi vai sosialismi kysymyksen kanssa, ja sillä liikkuminen mahdollistaa sen, että meillä on mahdollisuus myös aitoon ”kolmanteen tiehen”. Vaaditaan vain jokin uusi periaate, jolla sopimuksia siirretään luokasta toiseen.

Ainakin yksi selvä kohde on olemassa, jota koskeva muutos muuttaisi koko talouden rakenteen aivan toiseksi – tai kolmanneksi. Tarkoitan tiedon tai yleisesti bittijonon omistamista. Nykyisin tiedon taloudellista omistamista ja hyödyntämistä koskevat sopimukset kuuluvat niihin, joiden noudattamisen lainsäätäjä haluaa taata. Tarkoituksena on kannustaa informaation tuottamista ja suojella oman talouden kilpailukykyä. Tuottamista kannustetaan patentti- ja tekijänoikeuslainsäädännöillä, jotka edellyttävät sen, että patentteja ja tekijänoikeuksia koskevat kaupalliset sopimukset pitävät. Oman kansallisen talouden kilpailukykyä suojellaan liikesalaisuuslainsäädännöllä, mikä edellyttää sen, että liikesalaisuutta koskevat sopimukset pitävät.

Tietotekniikan kehityksen ja talouden globalisaation myötä on kumpikin peruste tullut epäilyksen alaiseksi. Miksi ihmisiä täytyy vaikeasti valvottavin laein kannustaa tieteilemään ja taiteilemaan, kun he tekevät sitä muutenkin, ja kun tekijöiden palkitseminen ei edellytä tiedon "omistusoikeuden" siirtämistä? Entä miten liikesalaisuussopimuksista kiinni pitäminen hyödyttää maailmanyhteisöä ja globaalia taloutta? Tuotettaisiinko entistä huonompia kännyköitä, jos Nokia tuntisi Applen salaisuudet ja Apple Nokian?

Kolmas tie on teoriassa olemassa. Se ei kuitenkaan ole siellä, mistä sitä yleensä etsitään, sääntelyn lisäämisen suunnalla, vaan päinvastaisella suunnalla. Siirretään bittijonon omistamista koskevat sopimukset aidosti vapaaehtoisten joukkoon.

Pakoa, johonkin mutta mihin

2010-10-19T13:05:00.005+03:00

Akateemiseen talousblogiin

Haaparannalta hyvä kirjoitus tärkeästä asiasta. Laajempiakin ajatuksia herättävä.

Onhan kirkon asema ja esimerkki kulttuurimme muokkaajana keskeinen. Tuskin on väärin sanoa, että niin nykyinen demokratia kuin markkinatalouskin ovat kristillisten uskonmuotojen kehityksen tuloksia.

Suuria, kulttuuria muokkaavia uskonnollisia ”pakoja” on kirkollamme ollut kaksi. Ensimmäinen tuhatluvulla, kun läntinen kirkko erosi vanhasta, ortodoksisesta kirkosta. Syitä oli varmaan monia, mutta teologinen kiista käytiin siitä, lähteekö Pyhä henki vain Isästä vai sekä Isästä että Pojasta. Pojan lisäämistä aikaisempaan uskontunnustukseen vaati läntinen kirkko, tietysti, koska juuri kyseinen uskonnäkemys ilmaisi kirkkojen tasavertaisuuden ja mahdollisti isäkirkosta eroamisen.

Toinen suuri ”pako” tapahtui 1500-luvulla protestanttien erotessa paavinkirkosta. Teologisesti kiista koski sitä, onko paavilla yksinoikeus pelastuksen ehtoihin vai pelastuuko ihminen vain uskosta ja armosta, periaatteessa ilman kirkkoakin.

Kumpaakin ”pakoa” oli edeltänyt pitkä hämmennyksen aika, mutta vallitsevien olojen kritiikki muutti historian kulkua vasta, kun määriteltiin uudet uskonperusteet, joihin voitiin ”paeta” ja joita voitiin ”äänestää”. Olennaista on, että uudet opit olivat vanhoja tasa-arvoisempia. Nykyiset kiistat naisten pappeudesta ja homojen oikeuksista ovat tämän päivän versioita yli tuhat vuotta aikaisemmasta Pojan asemaa koskevasta kiistasta. Eikä ole epäilystäkään, etteikö luterilainen kirkko olisi uskollinen perimälleen ja naiset ja homot tulevat saamaan samat uskonnolliset oikeudet kuin heteromiehetkin.

Tänään tärkeimmät kysymykset eivät kuitenkaan koske enää niitä oppeja, joille kirkko rakentuu vaan niitä, joille poliittiset ja taloudelliset instituutiot rakentuvat.

Aikalaisen on tietysti mahdotonta nähdä omaa aikaansa historiallisessa perspektiivissä, mutta useat seikat viittaavat siihen, että maailmantalous on juuri nyt harvinaisen suuren hämmennyksen tilassa. Miten kansakunnat selviävät veloistaan? Miten kauppataseiden epätasapainot ratkeavat? Miten köyhät kestävät rikkaiden keskellä? Miten rikkaat kestävät köyhien keskellä? Miten sovittaa jatkuvan kasvun vaatimus luonnon kestävyyden vaatimukseen? Mihin paeta?

Tehdään pieni ajatusleikki. Jos nykytalous olisi paavin taloutta – yhtymäkohtiahan on – mille periaatteille perustuisi Lutherin talous? Paavi siis sanoisi: kun raha kirstuun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa, ja lisäisi vielä: vapaamatkustamista ei sallita. Mitä Luther sanoisi? Hän luultavasti protestoisi, kieltäisi jyrkästi rahan pelastavan vaikutuksen ja selittäisi, että me kaikki olemme vapaamatkustajia, miksi te sitä kavahdatte. Varmaankin Luther vaatisi poistettaviksi kaikki sellaiset käytännöt, jotka korostavat rahan valtaa; jotka on laadittu vain kasvattamaan taloutta. Erityisen vihainen hän olisi niille, jotka pitävät vapaamatkustamista syntinä sellaisissakin tapauksissa, kun se ei ole pois keneltäkään. Luultavasti hän myös vaatisi talouden salaisuuksien avaamista kaikelle kansalle.

Olisiko jo aika protestanttiselle taloudelle?

Korkein oikeus metsässä (2)

2010-10-17T20:25:00.006+03:00

Kemppisen blogiin

Anonyymille: Piraattien tekstien perusteella pidän heidän ohjelmaansa juuri niin kapeana kuin vapaan kopioimisen idealle voidaan rakentaa. Siitä kertoo jo liikkeen onneton nimivalinta, mutta myös se, että he puolustavat vapaata kopioimista pitkälti samoilla perusteilla kuin toiset puolustavat päinvastaista kantaa eli musiikin yms. kulutuksen määrällä. He näkevät asian lähinnä optimointitehtävänä ja kannattavat vain siinä määrin vapaata kopioimista, ettei se vähennä tuotantoa.

Piraateilta puuttuu laajempi näkemys. He eivät ole oivaltaneet, että heidän tavoitteissaan on jotain, joka edustaa itse asiassa aivan uutta talousideologiaa.

Kyse on informaation omistamisesta. Kaupallisesti hyödynnettävä informaatio voidaan omistaa joko yhteiskunnallisesti, yksityisesti tai sitä ei omista kukaan.

Sosialistisessa taloudessa yhteiskunta omistaa periaatteessa kaiken kaupallisesti hyödynnettävän informaation. Valtiovalta säätelee sen saatavuutta ja käyttöä ja ohjaa sitä myös vapaaseen käyttöön, ellei se vaaranna valtion säätelyvaltaa. Informaation rajoittaminen vaatii paljon energiaa, estää informaation kehittymistä ja synnyttää kumuloituvaa virheinformaatiota (kuten Neuvostoliiton tuotantojärjestelmässä tapahtui). Kaikille muille kuin sosialisteille on selvää, ettei näin järjetön systeemi voi toimia kunnolla.

Kapitalismissa kaupallisesti hyödynnettävä informaatio on valtiovallan säädöksin määrätty yksityisesti omistettavaksi, tosin poikkeuksin. Tällaisia kaupallista informaatiota yksityistäviä säädöksiä ovat mm. lait liikesalaisuuksista, patenteista ja tekijänoikeuksista. Ilman kyseisiä lakejahan liikesalaisuuksien paljastaminen, piratismi, yms. kuuluisi yksilönvapauden piiriin. Kapitalismissa informaation yksityiset omistajat säätelevät hallitsemansa informaation saatavuutta ja käyttöä ja ohjaavat sitä myös vapaaseen käyttöön, ellei se vaaranna heidän säätelyvaltaansa. Informaation rajoittaminen vaatii paljon energiaa, estää informaation kehittymistä ja synnyttää kumuloituvaa virheinformaatiota (kuten viimeksi subprime lainojen kohdalla). Kaikille muille kuin kapitalisteille on selvää, ettei näin järjetön systeemi voi toimia kunnolla.

Nykyinen talouspoliittinen sekoilu johtuu siitä, että kapitalismin ja sosialismin välinen kilpailu on jo käyty ja kaikki ovat ideologisesti samalla puolella; kasvuun on pyrittävä sopivalla sekoituksella kapitalismia ja sosialismia. Kunnolla toimivaa ratkaisua ei tästä sekoituksesta kuitenkaan löydy.

Umpikujasta päästään vasta, kun otetaan mukaan kolmas ideologinen ulottuvuus, informaation omistamattomuus, sen ”omistusoikeuden” siirtämättömyys. Tämän ajatuksen mukaan jokainen voi hyödyntää vapaasti saamaansa ja kehittämäänsä informaatiota (toisten yksityisyyttä loukkaamatta). Jokainen on myös vapaa myymään valmistamansa informaation, keksinnön, taideteoksen yms. markkinahintaan ja ansaita sillä elantonsa. Kaupalla ei kuitenkaan voida siirtää mitään rajoittavaa omistusoikeutta eikä siis myöskään luopua omasta vapaudesta hyödyntää informaatiota edelleen haluamallaan tavalla. Tämän ”mahdottoman” yhtälön yksi käytännön ratkaisu on esitetty täällä.

Korkein oikeus metsässä

2010-10-16T10:56:00.002+03:00

Kemppisen blogiin

Tekijänoikeuksien oikeellisuutta tai tarpeellisuutta arvioitaessa on asiaa tarkasteltava paljon laajemmassa kuviossa kuin mistä JarMom puhuu. Kyse on siitä, mihin suuntaan tekijänoikeudet ja niiden perusteena oleva ideologia maailmaa muuttaa. Mikä on kyseisten yksinoikeuksien suhde nykytalouden keskeisiin ongelmiin, finanssikupliin ja työttömyyteen, ja mikä on tällaisen talouden suhde luonnon ylikuormittumiseen, pakolaisuuteen, terrorismiin ja sotiin.

Pohjimmiltaan kyse on kasvuideologiasta, jonka mukaan talouskasvu on välttämätön ihmiskunnan hyvinvoinnille. ”Ideologiaton” kasvu, siis se, johon yksilöiden omat kasvuhalut ja teot johtavat, ei sen mukaan riitä vaan kasvua täytyy ylhäältä säädellysti tehostaa. Tällaisia säädöksiä on lainsäädännössämme lukuisia, mm. patentti- ja tekijänoikeuslait. Niiden perusteena on ajatus, että ilman yksinoikeuksilla palkitsemista ihmiset eivät viitsi tieteillä ja taiteilla eli kasvattaa taloutta riittävästi. Se kuitenkin jää selvittämättä, miten riittävyyttä arvioidaan.

Tehostettu kasvu kasvattaa korostetusti talouden kasvattajien taloutta ja kauppa kaupalta kasvu keskittyy suuromistajille ja tulevan kasvun kauppiaille, finanssitalouteen, kuten on nähty. Tehostetut odotusten markkinat kasvavatkin aika ajoin riittävän suuriksi kupliksi, jolloin ne puhkeavat johtaen lievimmillään henkilökohtaisiin murhenäytelmiin ja pahimmillaan sotiin.

Aikamme suuri kysymys onkin, mihin enää tarvitsemme talouskasvun tehostamista ja siihen tähtäävää lainsäädäntöä, kun kasvun ”välttämättömyydellä” on selvä yhteys vaikeimpiin ongelmiimme, luonnon ylikuormittumiseen ja sosiaalisen eriarvoisuuden voimistumiseen.

Jos tehostetun kasvun talous on huono idea, myös yhteiskunnan säätämät yksinoikeudet informaation kaupalliseen hyödyntämiseen ovat huono idea.

Teoreettisesti asia selvä. Mutta poliittisesti se on vaikea, koska koko poliittinen kenttämme perustaa politiikkansa kasvuideologiaan. Sen kyseenalaistaminen on kuin Muhammedia pilkkaisi. Ikävä todeta, mutta vieläkään ei ole syntynyt sellaista poliittista liikettä, joka ymmärtäisi sen, ettei maailmantalous tarvitse kasvaakseen ja hyvin toimiakseen erityisiä kiihokkeita kuten informaation kaupallisia yksinoikeuksia (sen enempää kuin markkinatietoja koskevia liikesalaisuuksia). Ne eivät kuulu yksittäisten ihmisten toiveista rakentuvaan markkinatalouteen vaan kapitalistis-sosialistiseen talouteen, jossa yritysten ja valtiovaltojen edut aina menevät kansalaisten etujen edelle.

Mustavalkoisesta puuttuu vihreys

2010-09-05T18:48:00.001+03:00

Soininvaaran blogiin

Kiintoisaa keskustelua, mutta aika vähän mitään, mikä osoittaisi parempaan huomiseen.

Minäkin olen seurannut vihreiden poliittista kehitystä tai sekoilua jo pidemmän aikaa. Olin jopa mukana Tampereen kokouksessa 24 vuotta sitten, kun puolueen perustamisesta ”keskusteltiin”. Ei hyvältä näyttänyt – siis sen paremmalta kuin nytkään.

Kyse on aatteen puutteesta. Luonnon suojeleminen ei sinänsä ole poliittisesti toimiva aate. Siitä yksinkertaisesta syystä, että kaikki kannattavat sitä. Insinööritkin kehittävät jatkuvasti yhä vähemmän luontoa kuluttavaa tekniikkaa. Se ei kuitenkaan riitä.

Poliittisen aatteen on sisällettävä jokin selitys siitä, mikä on ongelman ydin ja millä keinoilla päästään parempaan tulokseen. Tämän selityksen sisällöstä riippuu se, millaiseksi liikkeen tulevaisuus muodostuu. Jos liike haluaa aikaansaada jonkin suuren muutoksen, sen aatteellisen selityksen on myös oltava suuri ja poikettava muiden käyttämistä selityksistä.

Tässä keskeisessä asiassa vihreillä ei alkujaankaan ollut mitään uutta annettavaa. Liike jakautui kannattamaan kahta tuttua strategiaa, radikaalia ja demokraattista. Radikaalin opin mukaan mikään muu ei auta kuin vihreä vallankumous, jossa ekotietoisten etujoukko ottaa vallan. Demokraattisen strategian mukaan mitään suurta ei muuteta. Keskustellaan yhdessä luonnonsuojelun tärkeydestä ja annetaan kuluttajille kenenkään mieltä pahoittamattomia ohjeita. Maailma pelastuu, kun jokainen lajittelee roskat, sammuttaa turhat valot, ostaa lähiruokaa ja ajaa ekoautolla.

Jotain uuttakin on sitten 80-luvun syntynyt. Vasemmiston aatteellisen konkurssin myötä myös luonnonsuojelu on saanut markkinoihin nojaavan ratkaisumallin. Koska ihmiset ovat itsekkäitä materialisteja, paras tapa suojella luontoa on hinnoitella sille aiheutetut haitat kuormitusoikeuksiksi. Markkinoille alistettuina ne ohjaavat koko maailman taloutta käyttämään vähemmän haitallisia tuotantomenetelmiä.

Tässä on jo järkeä, mutta vain nimeksi. Ongelmaksi muodostuu markkinoiden rakenne. Jos siinä on erityisiä vaurautta ja tuotantoa keskittäviä ominaisuuksia, kuten nykyään on, päästöoikeuksien saattaminen markkinoille vain voimistaa sitä eroa, mikä rikkailla ja köyhillä on nauttia luonnon antimista. Ja sitä suuremmaksi kasvaa se luonnonvarojen kulutus, joka joudutaan käyttämään sosiaalisten ristiriitojen ratkaisemiseen, poliittisiin päätöksiin, köyhien avustamiseen, muurien rakentamiseen ja sotajoukkojen lähettämiseen. Niin kuin tätä ei olisi jo kylliksi.

Ehkä olisi jo aika vähän kehittyneemmälle vihreälle aatteelle. Sen mukaan ihminen kuormittaa luontoa, koska hän on paitsi kuluttaja niin myös tuottaja, joka kilpailee tuotannon omistamisesta ja siihen liittyvästä poliittisesta ja taloudellisesta vallasta. Kilpailussa mikään omistuksen määrä ei riitä, koska sijoittuminen on suhteellista. Aina on pärjättävä muita vastaan ja omistettava enemmän, koska vain voittajat saavat määrätä siitä, ketkä saavat omistaa, tuottaa ja kuluttaa ja miten.

Tämän ajatuksen mukaan luonnon kuormitus pienenee omistamiskilpailun palkintoja pienentämällä. Mitä pienempi on voiton ja häviön ero, sitä vähemmän energiaa – ydin- tai muuta voimaa – kilpailuun kannattaa käyttää. Vaikka emme voi tehdä itsestämme vähemmän ahneita ja kilpailuhenkisiä, voimme sopia palkintojen pienentämisestä, jolloin nollasummakilpailuun ja toisten alistamiseen käytettävän energian tarve vähenee.

Millaisista palkinnoista on kyse? Kun neutraalina pidetään markkinateorian mukaista palkitsemista, jossa tuottaja saa palkkansa vain sen mukaan kuin kuluttajat hänelle kaikille avoimilla markkinoilla maksavat, kaikki sen yli menevä johtaa turhaan tuotantoon ja kulutukseen. Nykyinen ”markkinatalous” ei sisällä vain muutamia tällaisia tuottajille kohdistettuja palkintoja vaan se suorastaan rakentuu sellaisille. Eräs keskeinen avoimiin markkinoihin kuulumaton palkinto on lailla säädetty tuottajan oikeus salata markkinoita koskevia tietojaan. Markkinat eivät silloin ole yhtä avoimet kaikille vaan ne ovat avoimemmat niille, jotka omistavat enemmän markkinoita koskevia tietoja. Siksi niiden hankintaan ja salaisina pitämiseen kannattaa uhrata energiaa ainakin yhtä paljon kuin kilpailijat tekevät. Siksi tuotannon suuret omistajat ja rahoittajat pitävät kaikin keinoin kiinni oikeudestaan mm. pankkisalaisuuteen. Ilman salaisia rahavirtoja ja operaatioita rahoittajien valta heikkenisi olennaisesti. Samalla heikkenisi heidän mahdollisuutensa ottaa niin suuria riskejä, että niiden realisoituminen koituu kaikkien tappioksi.

Myös patentit ja tekijänoikeudet ovat valtiovallan säätämiä yksinoikeuksia, joiden hallinnasta käytävä kilpailu on armotonta paitsi pikkutekijöitä niin myös luontoa kohtaan. Sen lisäksi ne, niin kuin muutkin yksinoikeudet, voimistavat rikkaiden ja köyhien välistä eroa ja sen mukanaan tuomia sosiaalisia ongelmia, muun muassa pakolaisuuteen liittyviä.

Heti kun luonnon suojelemiseen keskittyvä puolue unohtaa sekä ekodiktatuurihaikailut että pienten tekojen politiikan ja kohdistaa tarmonsa sen hyödyttömän kulutuksen vähentämiseen, joka käytetään vain omistamiskilpailuun, niin minäkin käyn äänestämässä.

Kilpailun käsitteestä

2010-06-05T19:18:00.003+03:00

Akateemiseen talousblogiin

lisääntyvä kilpailu nimenomaan vähentää eikä lisää yritysten valtaa

Kilpailun käsitteen kanssa täytyy olla tarkkana. En puhunut lisääntyvästä kilpailusta vaan kovenevasta kilpailusta. Kilpailun kovenemisen sisältö on, toisin kuin kilpailun lisääntymisen, helposti sekä teoreettisesti että arkipuhetta vastaavasti määriteltävissä. Kilpailu on sitä kovempaa, mitä enemmän voimavaroja sen voittamiseen käytetään/uhrataan.

Kilpailun olemukseen kuuluu palkinto, josta kilpaillaan ja joka on jakamaton. Voittajan palkinto on tietysti suurin ja viimeisiksi tulleiden palkinto voi olla jopa negatiivinen. Peruslogiikkoja on kaksi. Ensiksi, kilpailu on sitä kovempaa mitä suurempi on voiton ja häviön ero, sillä sitä enemmän voimavaroja voiton saamiseen ja tappion välttämiseen kannattaa kuluttaa. Toiseksi, kilpailu on sitä kovempaa, mitä suurempia ja organisoidumpia kilpailijat ovat, sillä suuret yksiköt uhraavat kilpailuun enemmän voimavaroja kuin pienet.

Toisen maailmansodan kokemusten jälkeen valtioiden välisen kilpailun koventamista vain harvat enää kannattavat. Yritysten välisen kilpailun koventamisen puolesta kuitenkin puhutaan yleisesti, vaikka sen kehitys osoittaa samaan suuntaan.

Väärinkäsitys aiheutuu aiheesta käytettyjen termien, kilpailun vapautumisen, kovenemisen ja laajenemisen toisiinsa sekoittamisesta.

Kilpailun vapautumisella tarkoitetaan yleensä talouden vapautumista poliittisesta ohjauksesta ja se on taloudelle hyväksi, mutta vain siinä määrin kuin se vähentää poliittisen ohjauksen hallinnasta käytävän kilpailun kuluja.

Kilpailun koveneminen on logiikkansa mukaan itseään voimistava ilmiö. Voittajat voimistuvat, jolloin voiton ja tappion ero eli palkinto kasvaa ja yhä suurempia uhrauksia kannattaa sen voittamiseksi tehdä. Tämä pätee niin politiikassa kuin taloudessa. Nykyisen talouden ongelmana onkin sen oman, yritysten tasolla vaikuttavan kilpailun koveneminen. Suuret kasvavat ja rikkaat rikastuvat ja häviäjät jäävät yhä enemmän jälkeen kehityksestä. Erojen kasvaminen koventaa kilpailua edelleen ja kasvusta huolimatta yhä suurempi osa siitä kuluu yritysten välisten voimasuhteiden setvimiseen ja pienempi osa hyödyttää yritysten ulkopuolista maailmaa.

Kilpailun laajenemisella voidaan ymmärtää tasavahvojen kilpailijoiden määrän lisääntymistä, jolloin kuluttajilla tai äänestäjillä on suurempi valinnanmahdollisuus ja sen kautta taloutta tai politiikkaa ohjaava vaikutus. Tämä ei kuitenkaan tapahdu itsestään vaan se edellyttää politiikalta tai vastaavasti taloudelta sellaista sääntöjen muutosta, jolla heikennetään palkintojen arvoa ja siten tehdään kilpailusta vähemmän valtaa ja voimia keskittävää.

Politiikassa voittajien palkinto on sitä suurempi, mitä itseään täydentävämpää valta on. Tässä mielessä arvokkaimpia palkintoja ovat 1) oikeus suosia omia kannattajia muihin nähden eli oikeus myöntää poliittisia yksin- ja erioikeuksia ja 2) oikeus vääristellä asioita omaksi edukseen eli oikeus sensurointiin ja tietojen salaamiseen. Demokratiaan siirtyminen merkitsee näiden palkintojen heikentämistä. Laaditaan säädökset yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta, sensuurista luopumisesta ja hallintoa koskevien tietojen julkisuudesta. Palkinnon pienentyessä kilpailukulut vähenevät ja yhteisön voimavaroja vapautuu muuhun kehitykseen. Siksi demokratiat kehittyvät diktatuureja paremmin.

Samoin, jos halutaan laajentaa yritysten välistä taloudellista kilpailua, on pienennettävä talouden palkintoja. Arvokkaimmat palkinnot ovat vastaavat kuin politiikassa, 1) yritysten oikeus hyödyntää ja myöntää taloudellisia yksin- ja erioikeuksia ja 2) oikeus tuotantoa koskevien tietojen salaamiseen suurelta yleisöltä. Myös näiden palkintojen pienentäminen noudattaa samaa logiikkaa. Laaditaan säädökset yleisestä ja yhtäläisestä osto-oikeudesta ja markkinatietojen eli tuotteiden hintojen ja laatujen ja tehtyjen kauppojen julkisuudesta. Palkinnon pienentyessä tuotannon kilpailukulut vähenevät ja voimavaroja vapautuu muuhun kehitykseen. Siksi kapitalismi on parempi järjestelmä kuin sosialismi. Ja siksi kapitalismin vaikeuksissa sitä on kehitettävä edellä mainittuun suuntaan, sinänsä odotetusti, kohti täydellisempiä markkinoita.

AT-blogin vuosipäivä

2010-06-04T09:39:00.002+03:00

Akateemiseen talousblogiin

Kiitos bloginpitäjille. Olen pitänyt tämän blogin rauhallisesta temposta, joka antaa aikaa harkitumpaankin kommentoimiseen.

Arvostan myös blogille annettuja tavoitteita, taloustieteen olemuksen ja tavoitteiden selittämistä ja uusien taloutta koskevien analyysien tuottamista. Tavallisena ajattelevana kansalaisena olen antanut omankin panokseni tähän keskusteluun.

Kuitenkin minulle on jäänyt vähän sellainen tunne, että emme oikein puhu samoista asioista. Tavallinen kansalainen näkee, luonnollisesti, taloustieteen eri näkökulmasta kuin taloustieteilijä. Taloustieteilijälle taloustiede on leipä, jonka leveys riippuu siitä, kuinka hyvältä leipä maistuu sen ostajien, toisten tieteilijöiden ja poliittisten ja taloudellisten päättäjien mielestä. Koska ostajat puolestaan ovat kiinnostuneita edustamastaan edusta eli siitä, miten kansakunnan talous menestyy ja miten yritysten tuotanto kasvaa, sen makuisia leipiä tuotetaan.

Tavallinen kansalainen on kuitenkin enemmän huolissaan omasta hyvinvoinnistaan kuin kansan kilpailukyvystä tai yritysten tuotantoluvuista. Nykyisin hänen hyvinvointinsa on kuitenkin vahvasti sidottu yritysten hyvinvointiin. Mitä paremmin yrityksillä menee, sitä paremmin ne pystyvät työllistämään ihmisiä ja tuottamaan hyödykkeitä kaikille. Tässä ei olisi ongelmaa, jos yritykset toimisivat rajattomien mahdollisuuksien maailmassa ja voisivat keskittyä vain hyödykkeiden tuottamiseen. Näin ei kuitenkaan ole. Yritykset joutuvat toimimaan monella tavalla rajallisilla markkinoilla ja kilpailemaan niiden hallinnasta.

En ole ainoa, joka on huolissaan siitä, mitä tästä seuraa. Kilpailun koveneminen johtaa siihen, että yrityksille on annettava yhä enemmän rahaa ja valtaa, jotta ne toisaalta menestyisivät kilpailussa toisiaan vastaan ja toisaalta pystyisivät korvaamaan ne tappiot, joihin tässä kilpailussa häviävät ajautuvat. Näin yhä suurempi osa yhteisistä resursseista kuluu toimiin, jotka tavallisen kansalaisen kannalta ovat yhtä hyödyttömiä kuin sodankäynti.

Kiihtyvän kilpailun ongelma ei voi olla tuntematon taloustieteilijöillekään. Silti tätäkin blogia lukiessa näyttää siltä, että akateemisten taloustieteilijöiden kiinnostus, työ ja tulokset myötäilevät aihetta miten taloussota voitetaan ja sen aiheuttamat tappiot korjataan. Tavallisen kansalaisen etuja palvelisi enemmänkin taloustiede, joka keskittyisi tutkimaan, miten taloussodalta vältyttäisiin; miten yritysten välisen kilpailun painetta voitaisiin laskea. Olisiko sellaiselle taloustieteelle jo aika?

Taiteenkin yksinoikeudet kasvattavat tuloeroja

2010-05-24T10:40:00.005+03:00

Hesarin yleisönosastoon

Ei kaikkien vapaan tiedonvälityksen kannattajien motiivina suinkaan ole "kivaa, kun ei tarvitse maksaa" kuten Jaakko Kuusisto (HS 21.5.)
näkemyksenään esitti.

Taustalla on huoli yhteiskunnan eriarvoistumisesta. Kaikki kaupalliset yksinoikeudet, niin patentit kuin taiteen tekijänoikeudet, toimivat käytännössä valtaa ja vaurautta keskittävästi. Kuilu rikkaampien ja köyhempien taiteilijoiden välillä on jo kasvanut tolkuttomaksi ja samoin on käynyt taiteilijoiden oikeuksia omistaville yhtiöille. Osakkeenomistajien edut ovat jo voittaneet taitelijoiden edut.

Toinen huoli koskee näin tuotetun taiteen laatua. On huomattava, etteivät tekijänoikeudet ole mitään luonnollisia oikeuksia vaan yhteiskunnan myöntämiä rajoittavia oikeuksia, joille on siis oltava myös yhteiskunnallinen peruste. Yksinoikeudet ovat oikeutettuja vain, jos niiden kannustamalla tuotannolla on yhteistä hyvää edistävää arvoa. Tästä en ole lainkaan varma. Enkä usko että nykyinen suuntaus eli lisää tätä samaa, seksiä, väkivaltaa, big brothereita, mitenkään parantaa yhteistä hyvinvointiamme.

Virheellinen on myös yleinen väite, että ilman kaupallisia yksinoikeuksia rojalteineen taiteilijat eivät saa teoksistaan mitään tuottoja. Kaikkea informaatiota voidaan myydä myös kertasuorituksena, ilman yksinoikeutta. Jos joku teos on joidenkin mielestä todella hyvä, he ovat valmiit maksamaan siitä tekijälle kertakorvauksen, vaikka muut saisivat teoksen ilmaiseksi. Internet tarjoaa kiintoisan mahdollisuuden tällaiselle kaupankäynnille. Taiteilijat voivat tietysti väittää, ettei näin saatu hinta ole riittävä - toisaalta on paljon muitakin ryhmiä, jotka eivät omasta mielestään tienaa riittävästi.

Vielä on korjattava se Kuusistonkin toistama väärinkäsitys, jonka mukaan informaation vapauttaminen julkiseksi olisi luovan työn sosialisointia. Normaalipuheessa sosialismilla tarkoitetaan valtiojohtoista taloutta, jossa valtiovalta päättää mistä taiteesta maksetaan ja kuinka paljon ja minkä julkaiseminen on kiellettyä. Tieteen ja taiteen rajaton vapauttaminen kaikkien hyödynnettäväksi on täysin vastoin sosialistista aatetta ja käytäntöä.

Biologien henkiinjäämistaistelu

2010-05-24T10:34:00.002+03:00

Kemppisen Blogiin

Jokapojan darvinismi on jäänyt uskonnon vangiksi. Sen tehtävä on ollut todistaa, ettei jumalaa ole olemassa. Tästä syystä darvinismin peruslause väittää, ettei kehityksellä ole mitään (jumalan asettamaa) tarkoitusta vaan kaikki on periaatteessa sattuman leikkiä. Koska jumalaa ei ole, vahvimmat tai parhaiten ympäristöönsä soveltuvat johtavat kehitystä, mistä saadaan kulloinkin tarkoitukseen sopivaa poliittista propagandaa.

Se, ettei kehityksellä ole (ulkopuolelta annettua) tarkoitusta, ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö kehityksellä olisi suuntaa, joka voidaan ymmärrettävästi ilmaista. Tämä suunta on (tietysti) ymmärryksen kehittyminen.

Tämä maailmanselitys poikkeaa olennaisesti vahvimman voittamisen tai soveliaimman eloonjäämisen maailmanselityksestä. Vahvimpien menestymiseen uskominen korostaa rajojen asettamista, kilpailuja ja vastakkainasetteluja. Se tähtää hyvän voittoon pahasta, milloin mistäkin, tänään mm. terrorismista ja rosvovaltioista. Soveliaimpien menestymiseen uskominen ei asiaa muuta; kannattaa sopeutua vahvimpien valtaan.

Ymmärryksen kehittymisen maailma on olennaisesti erilainen. Se korostaa tiedon rajattomuutta ja yhtenäisyyttä, ymmärtäminenhän on mm. näennäisesti vastakkaisten ajatusten yhteensovittamista toisella tasolla (esim. fasismi ja kommunismi ovat vastakkaisia omasta mielestään, mutta ne ovat molemmat samalla puolella, kun niitä verrataan demokratiaan).

Näin ajatellen ymmärryksen kehittyminen on maailman ominaisuus, kuten painovoima, jota ei tarvitse sen enempää kannustaa kuin rajoittaakaan. Keinotekoiset rajoitukset, erityisesti tiedon ja samalla ymmärryksen hallinnan yksinoikeudet, vain haittaavat maailmamme kehitystä.

Sisällön suoja

2010-04-26T11:27:00.006+03:00

Kemppisen blogiin

Kun on valitettu Kemppisen selitysten epäselvyyttä sananvapaus vai -oikeus kysymyksessä, ehkä seuraavasta on avuksi. Vika ei ole selittäjässä vaan selitettävässä. Sisäisesti ristiriitaista asiaa on mahdotonta selittää ymmärrettävästi. Ristiriita poistuu vasta, kun sen syy ja sisältö ymmärretään.

Tässä(kin) tapauksessa on mentävä taaksepäin aikoihin, jolloin vallalla oli usko kaikkivaltiaaseen ja oikeamieliseen jumalaan ja hallitsijaan. Tällaisessa maailmassa ihminen ei ole luonnostaan vapaa, vaan hän on vapaa vain siinä määrin ja niissä asioissa kuin vapautta hänelle ylhäältä oikeutena annetaan.

Oikeusjärjestelmämme on tämän maailmankatsomuksen perillinen. Siksi EU:n perusoikeuskirjassakin arvovaltaisesti ja hyväntahtoisesti annetaan ihmisille oikeuksia vapauteen. Erikseen nimetään oikeudet sananvapauteen, vapaaseen liikkumiseen ja kokoontumiseen, perheen perustamiseen, omistamiseen, työntekoon jne..

Tähän nähden on varmaan ihan oikein selittää, että ”Tekijänoikeus on omistusoikeuden tavoin suojattu ja osa perusvapauksia, kun taas sananvapaus on perusoikeus”, vaikka, anonyymin sanoin ”Minä en ymmärrä senkään vertaa. Oikeastaan en ymmärrä ennää mittään.”

Selvempään oikeusperiaatteeseen ja siksi myös ristiriidattomampaan käytäntöön päädytään, jos ajatellaan, että ihminen on luonnostaan vapaa. Että hän ilman jumalan tai hallitusvallan suomaa oikeuttakin haluaa ja osaa liikkua ja kokoontua vapaasti, luoda, vastaanottaa ja levittää tietoja, muodostaa perhe ja tehdä työtä. Toisaalta ihminen on luonnostaan vapaa myös valehtelemaan ja varastamaan, rajoittamaan toisten sanomisia, liikkumisia ja työntekoja, vapaa kiristämään, alistamaan ja tappamaan.

Tämän ajatuksen mukaan oikeus toteutuu periaatteessa siten, että yhdenvertaiset ja vapaat kansalaiset kieltävät yhteisillä laeilla sellaiset teot, jotka tuottavat heille enemmän haittoja kuin hyötyjä. Tämän tehtävän suorittamiseksi he perustavat poliittisen järjestelmän, joka säätää lakeja, oikeusjärjestelmän, joka toteuttaa lakien mukaista oikeutta ja virkamiesjärjestelmän, joka toimeenpanee päätökset. Näille on välttämätöntä antaa erityisiä, muille kuulumattomia oikeuksia tehtäviensä suorittamiseksi. Esimerkiksi, eduskunnalla on yksinoikeus tehdä lakeja, tuomioistuimilla yksinoikeus antaa tuomioita, poliiseilla yksinoikeus omiin tehtäviinsä jne.

Yksilöillä on vapaus toimia halunsa ja järkensä mukaan. Oikeuksia on vain yhteiskunnalla, ja niiden tarkoituksena on vain rajoittaa yksilöiden vapauksia ja vain tekoihin, jotka ovat yhteiskunnalle haitaksi. Pekalla on vapaus omistaa paitansa. Kallella ei ole oikeutta ottaa sitä Pekalta. Yhteiskunnalla on oikeus estää Kallea käyttämästä vapauttaan ottaa Pekalta paita.

Jos näin ajatellaan, sananvapauden ja tekijänoikeuksien välinen ristiriita ratkeaa. Sananvapauden sisältö ei muutu. Jokaisella on vapaus luoda, vastaanottaa ja välittää millaista informaatiota tahansa, mutta yhteistä hyvää haittaavista kuten perättömästä lausumasta, kunnianloukkauksesta tms. oikeudella on oikeus tuomita rangaistus, nykyiseen tapaan.

Sen sijaan tekijänoikeudet eivät ole tämän ajatuksen mukaan oikeuksia vaan ”oikeuksiksi väärennettyjä vapauksia”. Keksinnön, taideteoksen tms. tekijällä on luonnollinen vapaus pitää kyseinen informaatio salassa, hyödyntää sitä itse, julkistaa se tai myydä se eniten tarjoavalle. Mutta hänellä ei ole sellaista oikeutta kyseiseen informaatioon, jolla hän voisi oikeuteen vedoten estää joltakin informaation vapaasti saaneelta sen hyödyntämisen, kuten kaupallinen yksinoikeus. Kaupallisen yksinoikeuden peruste ja sisältö ei ole oikeudellinen vaan taloudellinen ja taloudellisesti perusteltujen yksityisten oikeuksien tarkoituksena ei suinkaan ole yhteisen hyvän edistäminen, eivätkä ne niin toimikaan, vaan oikeuksien järjestäjien ja haltijoiden vallan ja vaurauden kasvattaminen, missä tarkoituksessa ne ehkä liiankin hyvin toimivat.

Piratismi on tekijänoikeuden ydin

2010-04-07T09:53:00.002+03:00

Kemppisen blogiin

Pari blogia sitten nimimerkki alo vertasi tekijänoikeuksia suolaveroihin ja -monopoleihin, jotka olivat aikoinaan monissa maissa noudatettuja käytäntöjä. Ne kartuttivat osaltaan valtioiden kassoja ja paransivat niiden kykyä taistella toisiaan vastaan. Tietysti myös monet säätyläiset ja virkamiehet vaurastuivat suolamonopolien avulla, mutta rahvasta ne rasittivat.

Saattaa silti olla niin, että myös tavallisten kansalaisten enemmistö piti suolamonopoleja periaatteessa oikeina ja tarpeellisina. Ihmisillähän on taipumus uskoa siihen, mitä ylhäältä opetetaan ja lakihan on oikeuksien oikea ilmoitus.

Ehkäpä Gandhi oli tosiaan samalla asialla kuin nykyiset piraatit. Miksei jokaisella voisi olla oikeus hyödyntää vapaasti sellaisia hyödykkeitä, jotka ovat ehtymättömiä kuten valtameren suola tai ihmisten luoma informaatio. Eikö keinotekoisten talousrajoitteiden asettaminen luo raja-aitoja ihmistenkin välille?

Eivät suolamonopoleista leipänsä saaneet tätä kiistäneetkään. He uskoivat ihmisten eriarvoisuuteen ja rajojen järkevyyteen ja kummankin pysyvyyteen. Monopolit sopivat hyvin maailmaan, joka oli jakautunut säätyläisiin ja rahvaaseen ja emämaihin ja siirtomaihin.

Eivät myöskään informaatiomonopolien (tekijänoikeuksien, patenttien ja tavallaan myös rahaa koskevien liikesalaisuuksien) luoman status quon kannattajat tänään kiistä sitä, että ne voimistavat tuloeroja ja ovat synnyttämässä informaationomistajien ”säädyn”, jonka yhteiskunnallinen valta on aivan eri luokkaa kuin tavallisten kuolevaisten. Ja vaikka menestyneimpien oikeudenomistajien ja heidän vasalliensa oikeuksien käytön todetaan aiheuttavan monenlaisia ongelmia, ”informaatiosäädyn” rahastusoikeuksia pidetään tänään ainakin yhtä oikeina ja välttämättöminä kuin suolamonopoleja aikanaan.

Niinpä kannattavinta onkin nykyisin tuottaa informaatiota, joka todistaa hyödyllisyytensä omistajiensa menestyksellä, aivan niin kuin aseet todistavat hyödyllisyytensä haltijoidensa vallalla. Ja määrä syö laadun.

Elinvoiman lähteille

2010-03-31T10:03:00.005+03:00

Kommentti Sitran elinvomaprojektiin

"[O]nnistuimme prosessimme myötä määrittelemään ja jopa operationalisoimaan uuden toimintaparadigmamme kannalta keskeisen elinvoimakäsitteen."

Olisiko tässä sanottu vähän turhan optimistisesti.

"Hyvinvointia ei voida saavuttaa ja ylläpitää ilman talouden kasvua ja kilpailukykyä. Toisaalta kilpailukyky murroksessa edellyttää välttämättä uudistumista ja elinvoimaa. Mutta elinvoimaa voi olla – ja Suomella on sitä ollut – ilman kilpailukykyä ja hyvinvointia. Elinvoima sinänsä ei kuitenkaan ole riittävä edellytys kilpailukyvylle ja hyvinvoinnille. Kyse on siitä suuntautuuko elinvoima uudistumiseen ja kilpailukyvyn kehittämiseen. Talouden kasvun ja kilpailukyvyn edistämisen vaatimat toimenpiteet saattavat johtaa – ja ovat myös usein johtaneet – negatiivisiin hyvinvointivaikutuksiin. Saavutettu hyvinvointi voi olla elinvoiman kannalta joko rakentavaa (investoinnit tulevaisuuteen) tai rappeuttavaa (vahingollinen kuluttaminen nykyhetkessä)."

Miten tätä voi muuten lukea kuin että kansalaisten elinvoiman perimmäinen tarkoitus on kansakunnan taloudellisen kilpailukyvyn parantaminen. Mikä tässä ajatuksessa on uutta ja innostavaa? Eikö näin ole kyllästymiseen asti ajateltu ja sen mukaan toimittu ja eivätkö myös kaikki hitlerit ja stalinit ole pyrkineet elinvoimaistamaan kannattajiaan ja kansojaan voimakkaammiksi ja kilpailukykyisemmiksi?

Miten nouseva sukupolvi voisi innostua kasvuun ja kilpailukykyyn panostamisesta, kun se näkee nykytalouden aiheuttamat maailmanlaajuiset uhat. Kilpailussa menestyvien ja menestymättömien välinen kuilu kasvaa. Sosiaaliset ongelmat lisääntyvät ja luonto ylikuormittuu. Eikä se tapahdu sen vuoksi, että ihmiset saisivat jokapäiväisen leipänsä vaan sen vuoksi, että kilpailu omistuksesta ja markkinoista on niin kovaa. On taisteltava öljystä, metsistä ja kaloista ja parhaista aivoista, joilla edellä mainittuja saadaan haalittua itselle. On laajennuttava ja kasvettava, on etsittävä kustannussäästöjä ja annettava potkuja, on huijattava ja hyväksikäytettävä, on suojauduttava ja hyökättävä.

Millaista elinvoimaa tästä saa? Eikö pitäisi pikemminkin innostua päinvastaisesta suunnasta. Tutkia miksi kilpailu markkinoista on niin armotonta. Mitkä talouden säännöt kannustavat liialliseen kovuuteen ja miksi niitä noudatetaan.

Kilpailustahan ei mihinkään päästä, eikä pidäkään. Mutta palkinnon suuruudella voidaan säädellä sitä, miten paljon voimavaroja vain toisten voittamiseen käytetään. Ja kaupan ja omistamisen säännöillä voidaan säädellä sen palkinnon suuruutta, joka omaisuuden ja markkinoiden hallintaan liittyy.

Jos tästä suuresta elinvoimatalkoisiin osallistuvasta joukosta löytyisi vähääkään todella uuteen ja tarpeelliseen muutokseen tähtäävää luovuutta, niin näihin kysymyksiinhän se kohdistuisi. Vielä siitä ei näy jälkeäkään.

Mikä on muuttunut (2)

2010-02-05T09:29:00.002+02:00

Soininvaaran blogiin

Se, että “voimme yhtä hyvin tehdä itse” jonkin asian, ei tarkoita sitä, etteikö joku muu voisi tehdä sitä merkittävästi nopeammin ja paremmin. Tällöin on tarkoituksenmukaista jakaa hommat siten, että kaikki keskittyvät tekemään sitä, minkä osaavat parhaiten, jolloin hyödyllisiä asioita saadaan tehtyä enemmän kuin turaamalla kaikki itse kasaan.

Tässä on taas esimerkki siitä, miten syvälle tavallisten hyvää tarkoittavien ihmisten asenteisiin ja ajatuksiin talouskasvuideologia on vaikutuksensa ulottanut. Asioiden arvoa mitataan sillä, miten paljon hyödyllisiä tuotteita saadaan tehdyiksi ja rahalla vaihdettaviksi.

Ihminen ei kuitenkaan saa onneaan siitä, miten paljon hän voi ostaa toisten tekemiä hyödykkeitä, vaan siitä, miten paljon hän itse voi hyötyjä tuottaa, itselleen ja muille.

Eihän työttömyyskään ole ainakaan enää tavaranpuuteongelma. Jokaiselle pystytään järjestämään asunto, vaatteet ja ruoka ja näin meillä myös tehdään. Työttömyys on mielen ongelma. Työtön on onneton, koska hän ei itse voi olla mukana tuottamassa hyödyllisiä asioita. Eikä tämä ongelma koske vain palkkatyöstä syrjäytettyjä vaan myös niitä palkkaa nauttivia, joiden työ on laajemmin arvioiden merkityksetöntä tai peräti haitallista. Silloin työntekijä saa merkityksentunteensa vain palkastaan, ja koska jokainen haluaa olla tunnustettu ja arvokas, tämä johtaa päättelyyn: saan palkkaa, olen siis olemassa. Muita ei minun rahoillani hyysätä.

Tällaiselle tarkoituksenmukaisuudelle rakentuva talous ei ole kestävällä pohjalla. Aika ajoin se johtaa toimettomien joukkojen mielettömiin tekoihin, pieniin ja suuriin.

Mikä on muuttunut (1)

2010-02-05T09:20:00.002+02:00

Soininvaaran blogiin

1970-lukuun verrattuna olennainen muutos on tapahtunut tieteen ja erityisesti tietotekniikan kehityksessä. Ihmisten tiedollinen suorituskyky on kasvanut valtavasti samalla kun ihmisten fyysinen suorituskyky on pysynyt suunnilleen samana. Tiedosta on tullut ylivoimainen tuotannon ja rahan tekijä.

Se merkitsee sitä, että ne, jotka tuottavat ja hallitsevat taloudellisesti merkittäviä tietoja, kasvattavat vääjäämättä taloudellista kilpailukykyään eli voittojaan muihin nähden. Se merkitsee sitä, että tietojen hallinnalla vaurastuva vähemmistö voi ostaa ja omistaa yhä suuremman osan myös maapallon rajallisista materiaalisista resursseista. Ja se merkitsee sitä, että suhteellinen köyhyys tulee edelleen voimistumaan ja nykyisten velkojen langetessa maksuun absoluuttinenkin köyhyys tulee kasvamaan.

Tekniikan kehityksen ansiosta ilmiö on maailmanlaajuinen ja palautumaton eivätkä meidän kansalliset ratkaisumme vaikuta tähän kehityskulkuun sitä eikä tätä. Sota köyhyyttä vastaan muuttuu vähitellen sodaksi köyhiä vastaan. Sillä aina ovat vahvat nähneet oikeudekseen ja velvollisuudekseen raivata tieltään heikot, maksuihin kykenemättömät, kehityksen esteet.

Traagista on että kaikki tapahtuu sääntöjen mukaan, maan tavalla, kehitystä tavoitellen. Niin kuin sotiin aina ajaudutaan.

Taustalla on ideologia, jonka mukaan ihmisen tärkein tehtävä on tuottaa taloudellista kasvua. Siksi taloutta kasvattaville informaatioille on luotu yksinoikeusjärjestelmät, patentit ja tekijänoikeudet, jotka kiihtyvällä vauhdilla jauhavat tuloja niitä hallinnoivien yritysten omistajille.

Jotenkin surkuhupaisaa on sekin, että aivan niin kuin kansandemokratioissa kansalaiset tyytyivät siihen, että demokratian edistämiseksi vallanpitäjät tarvitsevat toimilleen salaisuuden suojan ja sensuurin, niin kapitalismissa kansalaiset tyytyvät siihen, että talouskasvun edistämiseksi yritykset tarvitsevat toimilleen salaisuuden suojan. Jopa markkinatiedot eli juuri ne tiedot, joiden yleisellä tuntemisella markkinoiden selitetään ohjautuvan, ovat nimettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta lain säädöksin yksityisesti omistettavia ja niiden luvaton yleisölle paljastaminen on rangaistava teko.

Taloudellisesti merkittävien tietojen hallinta keskittyy lopulta suuren rahan liikkeiden hallinnointiin. Koska taloutta on kasvatettava, talouden rahoittajille, pankeille, on säädettävä laaja oikeus salaisuuksiin. Ilman pankkisalaisuutta pankit eivät saa käyttöönsä kaikkea sitä hämäräperäistäkin rahaa, jota ne menestyäkseen tarvitsevat. Ilman pankkisalaisuutta pankit eivät voi rahoittaa kaikkia niitä hämäräperäisiäkin projekteja, joista he voittonsa ottavat. Ilman pankkisalaisuutta pankkien kannattavuus ja valta heikkenisi eivätkä ne kasvaisi niin suuriksi, että niiden tappiot koituisivat yhteiskunnan maksettaviksi. Siitä eivät pankkiirit pitäisi.

Ilman yksityisesti omistettavia markkinatietoja koko kapitalistinen talous romahtaisi markkinataloudeksi, ja siitä eivät kasvuideologiaan uskovat pitäisi.

Diktaattori

2010-01-18T12:33:00.001+02:00

Kemppisen blogiin

Taloudenpidon universaali rationaalisuus on hyvä kysymys, vaikkakaan en ennusta sen tiimoilta Nobelia kenellekään. Asia on nimittäin kovin yksinkertainen, vain liuskan mittainen, eli hinnaltaan arvoton.

Mahdollisia vastauksiahan on periaatteessa vain kaksi. Joko on olemassa jokin talouden yhteinen rationaalisuus tai sitä ei ole. Jos sellainen oletetaan olevaksi, on määriteltävä se tarkoitus, johon nähden talouden valintojen rationaalisuutta mitataan. Tänään pääehdokkaita ovat 1) tuotannon kasvattaminen 2) köyhyyden vähentäminen 3) luonnon tasapainon ylläpitäminen.

Valittiinpa näistä mikä tahansa tai yhdistelmä tai jokin aivan muu tarkoitus, sen toteuttajat hyötyvät siitä, että he tietävät miten ihmiset käyttäytyvät. Mitä ihmiset haluavat, mitä he pelkäävät, miten he pelaavat. Näitä tutkittaessa taloustiede kehittyy. Tarkoituksena on tuottaa kaavoja ja laskelmia, joita hallitukset ja yritykset voivat hyödyntää optimoidessaan toimintaansa ja luodessaan kannustimia, joilla ihmisiä ohjataan toimissaan rationaalisemmiksi – siis siinä mielessä mitä kulloinkin rationaalisena pidetään.

Toinen mahdollisuus on, ettei mitään yleistä eikä yhteistä talouden rationaalisuutta ole olemassa ja sellaisen määrittely on vain yhteiseksi haitaksi. Että yhteinen talous kehittyy paremmin sen mukaan, mitä kukin yksilö oman halunsa ja ymmärryksensä mukaan taloudelta toivoo. Mitä kukin haluaa tuottaa ja myydä ja mitä ostaa ja kuluttaa ja miksi.

Tämänkin näkökannan vaaliminen edellyttää tietoja, ehkä tieteenhaaraakin. Mutta sen asettamat kysymykset ovat aivan toisia kuin yhteisen rationaalisuuden asettamat. Kun yhteisen rationaalisuuden edistäjien on tärkeä tietää, millaisilla rajoituksilla ja kannustimilla saadaan millaisiakin tuloksia, niin omakohtaisen rationaalisuuden kannalta tällaisen tiedon hankinta on turhaa ja haitallistakin, koska kenenkään tarkoituksena ei ole ohjata muiden taloutta mihinkään yhteisesti hyväksi katsottuun suuntaan.

Omakohtaisille rationaalisuuksille rakentuvan talouden peruskysymys kuuluu, millaiset yhteiset omistamisen ja kaupan säännöt parhaiten toteuttavat sen, ettei kukaan voi painostaa ketään mihinkään yhteiseen rationaalisuuteen. Kun tiedetään, että taloudellinen painostus voi tapahtua vain säätelemällä markkinoille pääsyjä ja hyödykkeiden hintoja, saadaan säännöt, jotka kieltävät kaikilta pääsyjä ja hintoja koskevien etujen, oikeuksien ja rajoituksien antamisen ja niillä käytävän kaupan.

Tämän mukaan, mikäli siis taloudenpidolle ei oleteta mitään yhteistä tarkoitusta, tässäkin blogissa käsitellyt kysymykset siitä, miten patentteja ja tekijänoikeuksia olisi yhteisen edun nimissä käytäntöön sovellettava, ovat turhia ja haitallisiakin. Kysymysten tulisi kuulua, miten niistä parhaiten päästään eroon.

Riittääkö perusturva

2010-01-17T15:43:00.002+02:00

Soininvaaran blogiin

Saara sanoi edellä jo lähes kaiken olennaisen. Vain se jäi auki, että miksi ihmeessä valtiovalta eli me kaikki yhdessä pidämme yllä kuvatunlaista hakurumbaa satoine tukiluukkuineen ja työllistämisprojekteineen ja tuhlaamme tuhansien ja taas tuhansien ihmisten aikaa sekä tuottavuudeltaan että kehittävyydeltään nollaluokkaa olevaan puuhasteluun.

Se johtuu harhaoppisuuden pelosta. Ei ole kivaa poiketa joukosta ja joskus voi itse kullekin tulla tarve osoittaa kannattavansa oikeaa oppia, eli siis tässä tapauksessa talouden numeroiden kasvattamista ja työllisyyden edistämistä. Silloin väärän opin noudattajien häpäiseminen kuuluu asiaan. Palkkatyöhaluttomia on meillä tänään nöyryytettävä samasta syystä kuin jumalan kieltäjiä ja aseista kieltäytyjiä aikanaan nöyryytettiin – ja vieläkin jossain nöyryytetään. Kiusaaminen heikentää kohteiden itsetuntoa ja heidän mahdollisuuttaan nousta omilleen ja muuttaa asioita. Ja muutoksen mahdollisuutta parempiosaiset tietysti karttavat.

Siten, vaikka enemmistö kansalaisista olisi sitä mieltä, ettei yhteinen hyvinvointimme tarvitse työhaluttomien ja -kyvyttömien työpanosta eikä siis myöskään niiden työpanosta, jotka edellisiä luokittelevat ja lajittelevat ja ohjaavat luukulta luukulle ja koulutuksesta koulutukseen, se ei johda mihinkään.

Ilmeinen ratkaisuhan olisi yleinen ja yhtäläinen perustulo, mutta sellaiseen suhtaudutaan vähän kuin 1800-luvulla suhtauduttiin yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen. Hyvä idea mutta käytännössä mahdoton, koska se muuttaisi käytäntöjä aivan liiaksi. Sillä vaikka suuret muutokset ovat joskus olleet meille hyväksi, nyt meillä on niitä jo tarpeeksi. Vai?

Kadetti ja kylteri III

2010-01-09T11:16:00.006+02:00

Kemppisen blogiin

Mielenkiintoinen kolmiosainen avaus. Aluksi vähän ihmettelin, sitten vähän ymmärsin ja lopussa Kemppinen kertoikin, mikä tästä luokittelusta puuttuu. Aloitteellisuus. Jos jokin asia on uusi, sille ei vielä ole vartijoita eikä sille ole hintaa. Vartijoiden ja kauppiaiden lisäksi tarvitaan uusien asioiden tuottajat, sillä ilman uutta ei ole vanhaakaan. Kolmas tekee kertomuksesta uudistuvan, kehittyvän.

Uusien asioiden tuottaminenhan ei kuulu vartijoiden eikä kauppiaiden toimenalaan. Päinvastoin, he vierastavat todella uusia asioita, sillä ne sekoittavat vanhat ansaintakuviot.

Jaottelu kulkisi siis niin, että alussa on sana eli idea eli ideologia. Sitten on sanan opettaminen eli vartiointi eli politiikka. Kolmanneksi on sanasta hyötyminen eli kaupankäynti eli talous. Nämä kaikki tarvitaan tekemään yhteiskunnan.

Seuraavassa tyypillinen ideologien tehtäviin kuuluva aloitteellisuus.

Nykyisin meitä ja maailmaa näyttää hallitsevan talouskasvun ideologia: anna kaikki kauppiaille niin pelastut. Tätä sanaa poliitikkomme opettavat ja sen pohjalle sääntöjä kirjoittavat, joiden valtaa vartijat vartioivat ja joiden sääntöjen mukaan kauppiaat kauppaa käyvät.

Jotkut kuitenkin epäilevät kauppiaiden vallan oikeutusta, aivan niin kuin on epäilty jumalan valitsemien hallitsijoiden oikeutusta ja työväen yksinvallan oikeutusta. Mutta miten kertomus jatkuisi, jotta se ei loppuisi.

Ehkä Kemppisen esittämä esimerkki johdattaa jäljille: ”se mikä muutoin olisi kiristämistä, pakottamista tai kiskontaa arvioidaan eräissä tilanteissa eteväksi neuvottelutaktiikaksi.”

Pohjimmiltaan kehitys on sanan kehittymistä, tiedon lisääntymistä. Se kehittyy ratkaisemalla ongelmia, selittämällä ristiriitaiset sanat osaksi laajempaa yhtenäisyyttä eli ymmärrystä. Toisen sanan mukaan kiristäminen, pakottaminen ja kiskonta on oikein, toisen mukaan se on väärin. Mikä on ratkaisu?

Jo tiedetään, ettei uutta tietoa synny vartijoiden toimin, kiristämällä, pakottamalla eikä kiskomalla. Kehitys edellyttää vartijoiden tehtävien vähentämistä, myös kauppiasvallan tapauksessa.

Jumalan kuten työväenkin valitsemien vartijoiden tehtäviä vähennettiin yksinkertaisella tavalla. Pienennettiin kiristämisellä ja pakottamisella saatavaa palkintoa, vallan arvoa. Siirryttiin demokratiaan vapaine vaaleineen. Olennaista oli se, että näin rajoitettiin vallanpitäjien vapautta käydä kauppaa oikeuksilla valtaan ja saaduilla voitoilla hankkia lisää valtaa ja lisää omaisuutta – eikä suinkaan se, että valta siirrettiin kansalle tai enemmistölle.

Talouden kaikkivoipaisuuteen uskovien kauppiasvalta toimii niin kuin muutkin vallat. Se saa voimansa kauppaamalla eriarvoisia paikkoja omaan taivaaseensa. Jokainen kauppias on sen pappi ja jokaisen edellytetään kasvattavan valtaansa myymällä eriarvoisia asemia omiin tuotteisiinsa, suosimalla toisia ja syrjimällä toisia.

Kauppiasvaltaa myös vähennetään samalla tavalla kuin muitakin valtoja, demokratisoimalla. Annetaan jokaiselle toisaalta yhtäläinen vapaus toimia kauppiaana ja toisaalta yhtäläinen vapaus toimia ostajana, mutta ei anneta vapautta käydä kauppaa kaupankäynnin oikeuksilla, syrjivillä sopimuksilla.

Keskeinen yhtäläisen vapauden vaatimus koskee tietoa. Kun tulee aika heikentää kauppiaiden valtaa, sen välttämättömänä askeleena on luopua siitä yhteisestä tuesta, jota kauppiassalaisuudet nauttivat. Kehitys ei uudistu, ellei tietoja kaikista kaupankäynnin kohteista ja hinnoista, joista mm. yritysten kirjanpidot kertovat, pidetä julkisina tietoina, joiden paljastumista ei kenenkään tule estää.

Joulusaarna, tai sinne päin

2010-01-02T10:50:00.002+02:00

Akateemiseen talousblogiin

Joulusaarnan jatkoksi vähän uuden vuoden saarnaa.

Kysyttäessä millaisella informaatiolla yhteiskunnallisia päätöksiä, siis lakeja, asetuksia ja hallituksen toimia, tulisi tehdä, mieleen tulee kaksi vaihtoehtoa. Joko korostetaan asiantuntijoiden tietoa, joka käsittelee yhteiskunnallisia vaikutussuhteita: jos halutaan sitä tai tätä, on paras toimia niin tai näin. Tai sitten korostetaan tavallisten yksilöiden toiveita jokapäiväisestä leivästä ja terveydestä.

Ongelma on siinä, etteivät ne ole erotettavissa toisistaan. Yksilöiden, jotka haluavat leveämpää leipää, kannattaa turvautua asiantuntijoihin, jotka osaavat neuvoa kuinka he parhaiten pääsevät tavoitteisiinsa.

Asiantuntevuus on kuitenkin sidoksissa yhteiskunnan sääntöihin. Ellei mitään yhteistä sääntöä ole olemassa, asiantuntijat neuvovat ihmisiä juonittelun ja voimankäytön saloihin, koska ilman rajoituksia parhaat juonittelijat ja voimankäyttäjät menestyvät parhaiten. Sitten menestyneiden ja asiantuntijoiden kannattaa laeilla ja säännöillä vakiinnuttaa asemansa. Näin päädytään jonkinlaiseen alueelliseen harvainvaltaan, institutionaalisen väkivallan ja juonittelun yhteisöön, esimerkiksi sääty-yhteiskuntaan. Sellaisessa yhteisössä tutkijoiden vahvistama neuvo tavallisille kansalaisille on: yritä sääntöjen rajoissa juonitella ja taistella itsesi harvojen etuoikeutettujen joukkoon.

Sama tieteellinen neuvo koskee koko yhteisöä suhteessa muihin yhteisöihin. Sellainen yhteisö menestyy, jonka vallanpitäjät onnistuvat juonittelua, painostusta ja väkivaltaa käyttämällä valtaamaan alueita muilta yhteisöiltä.

Ajan myötä, kun suuret institutionalisoituneet väkivaltakoneistot joutuvat vastakkain, joudutaan kuitenkin hankaluuksiin. Sotakoneistojen kehittyessä niiden aikaansaamat tuhot ja menetykset ylittävät niillä saavutettavat voitot. Järjestelmän sisäinen asiantuntevuus johtaakin laajemman kokonaisuuden kautta huonoon tulokseen. Tarvitaan laajempaa asiantuntevuutta.

Esimerkkitapauksessa se tarkoittaa tietoa siitä, että yhteiset säännöt kannattaa muuttaa sellaisiksi, ettei juonittelulla ja väkivallalla pääse niin helposti sellaiseen asemaan, jossa voi ohjata maita ja omaisuuksia itselleen. Se tehdään rajoittamalla vallanpitäjien valtaa demokraattisilla säännöillä, joiden mukaan vallanpitäjät valitaan vapailla vaaleilla ja näin annetaan enemmän painoa tavallisten kansalaisten järjestymättömille, epätieteellisille toiveille.

Siirrytään tähän päivään ja niihin vaikeuksiin, joihin Kööpenhaminassa törmättiin ja joihin Haaparanta viittasi. Maailman kansantalouksien ja yritysten kasvu on törmännyt rajoihin, joiden ylittäminen uhkaa aiheuttaa kokonaisuudelle enemmän haittoja kuin hyötyjä. Eikä se päätöksentekomekanismi, jonka ohjeiden mukaan maailmantalous kehittyy, löydä keinoa uhan torjumiseksi.

Tilanne muistuttaa niitä vaikeuksia, joihin harvainvallat joutuivat mm. Euroopassa, kun helposti valloitettavat alueet loppuivat ja kilpailu koveni alkaen kuluttaa enemmän voimavaroja kuin voitettiin.

Kun talouskasvun aiheuttamaa ongelmaa yritetään ratkaista tilanteessa, jossa taloustieteen päätehtävänä on auttaa kansallisia talouksia nopeuttamaan kasvuaan ja valtaamaan uusia markkina-alueita, tehtävä on ymmärrettävästi vaikea.

Ehdotettu ratkaisuperiaate, että jokaisella olisi sama oikeus tiettyyn määrään luonnon saastuttamista ja tästä oikeudesta voitaisiin käydä kauppaa tai sitä verottaa, on vastaava kuin jos maiden valtaamiskilpailun ongelmiin olisi esitetty ratkaisuksi se, että vedetään rajat asukasluvun mukaan, mutta muu meno jatkuisi niin kuin ennenkin. Mutta miksi tähän pitäisi suostua, koska mikään olennainen ei muuttuisi. Maiden hyödyntämisen paine ja sen vaatima luonnon ja köyhien alistaminen jatkuisi entisen suuruisena.

On otettava oppia historiasta. Ratkaisu ei ole se, että kaikille annetaan sama valta tai omaisuus vaan sama oikeus hankkia valtaa tai omaisuutta. Politiikassa se tarkoittaa yleistä ja yhtäläistä oikeutta toisaalta ehdokkuuteen ja toisaalta äänestämiseen, taloudessa se tarkoittaa yleistä ja yhtäläistä oikeutta toisaalta tuotteiden myymiseen ja toisaalta ostamiseen. Kummassakaan tapauksessa se ei tarkoita vapaata oikeutta kaupantekoon.

Tätä ratkaisuperiaatetta on syytä kutsua talouden demokratiaksi, koska sen periaatteet vastaavat poliittisen demokratian periaatteita.

Keskeinen periaate on vapaus tietoon, mikä politiikassa tarkoittaa hallinnon avoimuutta ja sananvapautta ja taloudessa yritysten talouden avoimuutta, siis kirjanpitojen julkisuutta ja sitä koskevaa sananvapautta. Toinen keskeinen periaate koskee asiakkaiden syrjimättömyyttä. Tuotteen myyjä ei saa antaa kenellekään toista parempaa asemaa ostajana, niin kuin ei politiikassakaan ehdokas saa tehdä ketään suosivia sopimuksia.

Demokratian luonnon kuormitusta vähentävä vaikutus perustuu palkinnon pienentämiseen. Taloudessa suurin palkintohan on tuottajan/myyjän valta suosia toisia ja syrjiä toisia ja salata asioita. Sillä vallalla omaisuudet tehdään. Kun tätä palkintoa pienennetään, heikkenee myös se paine, jolla kilpailua vallasta käydään. Mitä pienempi on palkinto, sitä vähemmän luonnonvaroja voittamiseen kannattaa uhrata.

Tällaista uutta vuotta. Mikäli on tarvetta parempaan.

Brändäys, hyvä vai huono asia

2009-12-26T16:00:00.001+02:00

Soininvaaran blogiin

Touko Mettinen esitti kiinnostavan väitteen: ”Länsimaissa ruuan ym. tuotanto on jo aivan riittävää, olisi kaikkein vihreintä, että puolet kansasta valmistaisi toiselle puoliskolle esim. avattaria ja toinen puoli taas kaupoissa myisi merkkifarkkuja ja cappuccinoa.”

Mutta miten korkealle tyypillisen länsimaan elintaso mahtaisi näin nousta, jos muuta kauppaa ei olisi? Eivät taitaisi rahat kauaa riittää merkkituotteisiin, tuskin avattariinkaan. Mielikuvakauppa ei todellakaan ole ratkaisu edes luonnon ylikuormittumisen ongelmaan.

Brändäys, kun siitä erotetaan käytön laatu/hinta kysymykset, on aito pyramidipeli, joka toimii vaurastumisen unelmalla. Brändillä ostetaan arvostusta ja kalliilla brändillä saa enemmän arvostusta kuin halvalla – siksihän se on kalliimpi. Kaikki brändeihin käytetty varallisuus kulkeutuu vähitellen huipulle luoden yhä rikkaampia brändien omistajia ja yhä kalliimpia brändejä, joilla vaurastuneet osoittavat vaurautensa. Mutta koska brändit liittyvät tavaroihin, bränditalous kasaa huipulle merkkikellojen ja vaatteiden lisäksi merkillisiä autoja, huvijahteja, ravintola-annoksia, lentokoneita, rakennuksia ja maa-alueita – ja mahdollisimman paljon, koska kaksikymmentä Hermes pukua nostattaa enemmän arvostusta kuin kaksi.

Tämäkään pyramidi ei pysyisi pystyssä ellei sen pohjalla olisi lukematon määrä köyhiä työläisiä, jotka näitä tuotteita valmistavat ilman että itse voivat niistä nauttia, ja keskellä olisi valtava joukko keskituloisia, joiden unelmana on siirtyä Opelista Audiin ja Hakunilasta Matinkylään ja Alkossa alahyllyltä ylemmille.

Brändipyramidin ongelma on sama kuin muidenkin pyramiditalouksien. Se edellyttää jatkuvaa kasvua ja se edellyttää Opelien ja Audien tuotannon kasvua ja se luonnon kuormituksen kasvua.

Jos nyt jotain asialle pitäisi tehdä, niin ainakin voitaisiin kysyä, mitä järkeä on brändinrakentajien verovapaudella, siis sillä, että yritykset voivat vähentää mm. mainontaan käyttämänsä varat verotuksessa.

Talouden päävärit

2009-12-17T15:51:00.002+02:00

Tulevaisuudentutkimuksen seuran postituslistalle

Lauri kirjoitti:

Mutta minulle on arvoitus tuo laajasti kannatettu halu tehdä ero 'kapitalismin' ja 'markkinatalouden' välille. Minulle on jäänyt käsitys, että yritetään etsiä jotain abstraktiota - miksei; varjoja luolan seinillä. Se tekee vääryyttä todellisille talouksille, niille historiallisille yhteiskunnille, joiden 'päällä' ne taloudelliset mekanismit 'kelluvat' monimutkaisista historiallisista, kulttuurisista ja sosiaalisista syistä johtuen. Minusta tuo spekulointi tekee vääryyttä todellisuudelle. ... Hyman Minsky lausui aikanaan, että kapitalismeja on 57 sorttia niinkuin Heinz mainostaa ketchup'eja olevan. Siinä on ideaa.

Kun olen yksi niistä, jotka haluavat tehdä eron kapitalismin ja markkinatalouden välillä, niin vastaan omasta puolestani. Jatketaan Minskyn ideaa Heinzin tuotteilla. Niitä on 57 eri sorttia ja väriä. Mutta miten värejä kuvataan, jotta tätä tietoa voidaan hyödyntää esimerkiksi houkuttelevan värisiä pikkelsejä valmistettaessa tai televisioita rakennettaessa.

Jos katsotaan vain ketsuppeja, punaisen ja sinisen sekoittaminen ehkä riittää, mutta kurkkupikkelsin väriä kuvattaessa pitäisi jotain lisätä ja paljon, vihreää tai keltaista ehkä. Kuinka monta eri väriä tarvitaan, jotta kaikkia värejä voitaisiin kuvata ja miten nämä värit olisi määriteltävä, jotta se parhaiten vastaisi sitä, miten värejä käytännössä tuotetaan. Kohtalaisen hyvään tulokseen päästään kolmella päävärillä ja niitä tai niiden aallonpituuksia sekoittamalla.

Kun koetamme ymmärtää, miten 57 eri kapitalismia - ynnä merkantilismit, sosialismit ja kommunismit - toimivat ja mitkä tekijät ovat vaikuttaneet siihen, miksi talous toimii eri tavoin eri maissa, eri yhteiskunnissa ja eri historian ajankohtina, emme saa asioista mitään tolkkua, ellei meillä ole peruskäsitteitä, joilla kuvaamme eri tavalla toimivia talouksia. Nyt käytämme vain kahden päävärin palettia, joista toinen ilmaisee valtiojohtoisuuden punaista ja toinen markkinavapauden sinistä. Se ei kuitenkaan riitä. Valtiojohtoinen talous on sidottu poliittisen kilpailun vaatimuksiin ja vapaa markkinatalous on sidottu yritysten voiton maksimoinnin vaatimuksiin. Sekoitettiinpa näitä vaatimuksia millaisessa suhteessa tahansa, emme saa taloutta, joka ottaisi huomioon heikoimpien ihmisryhmien ja luonnon kestävyyden taloudelle asettamat vaatimukset. Joku väri tästä paletista puuttuu.

Ehdotukseni on, että niin sanottu markkinavapaus jaetaan kahdeksi eri käsitteeksi, markkinoiden vapaudeksi ylhäältä eli myyjistä päin ja markkinoiden vapaudeksi alhaalta eli ostajista päin. Edelliselle on tunnusomaista sopimusvapaus myyjien ja ostajien kesken. Koska myyjät ovat kuitenkin omistusketjussa ylempänä kuin ostajat, tällä tavalla vapaa talous kasaa varallisuutta ja valtaa kaupan, tuotannon ja rahoituksen yläpäähän suuryritysten omistajille. Siksi on syytä kutsua tätä kapitalismiksi. Jälkimmäiselle on tunnusomaista se, että jokaisella ostajalla on sama vapaus myyjien tuotteisiin eli myyjät eivät syrji ketään ostajia minkäänlaisilla erityiskohteluilla tai -sopimuksilla. Tätä ominaisuutta voidaan kutsua markkinataloudeksi tai yhtä hyvin talouden demokratiaksi, koska sen sisältö on täysin sama kuin poliittisenkin demokratian; kaikilla äänestäjillä on yhtäläinen, ketään syrjimätön vapaus valita tarjolla olevista tuotteista tai päätöksistä.

Näin saadaan talouden kolmen päävärin paletti. On huomattava, ettei tähän vielä liity mitään arvovalintaa. Tässä esitetään vain valtiojohtoisuuden punaisen, yritysjohtoisuuden sinisen ja kansalaisjohtoisuuden vihreän paletti, joita kaikkia värejä tarvitaan talouden ymmärtämiseksi ja entistä kehittyneemmän talouden rakentamiseksi.

Toinen asia on se, että maailman talouden suuret ongelmat, köyhyys ja luonnon ylikuormitus, selittyvät juuri sillä, että taloustieteilijöillä - poliitikoista ja tavallisesta kansasta puhumattakaan - on ollut käytössään vain sinisen ja punaisen talouden paletti. Niinpä, vaikka köyhyyden ja luonnon ylikuormituksen ongelmia on kuinka yritetty ratkaista eri maiden yliopistoissa, hallituksissa, YK:ssa, Davosissa, Kiotossa, Dohassa ja nyt Kööpenhaminassa, tuloksena on aina ollut vain entistä voimakkaammin köyhiä rasittava ja luontoa kuluttava maailman talous. Sinisestä ja punaisesta kun ei saada vihreää vaikka mitä tekisi.

En tiedä miten siihen päästään, mutta kaikkien niiden, jotka ovat kyllästyneet nykyisen politiikan ja talouden kyvyttömyyteen edellä mainittujen ongelmien ratkaisemisessa, kannattaa ottaa ajatuksiaan ja tekojaan ohjaavaan palettiinsa edellä kuvattu vihreän värinen talous.

Žižek

2009-12-14T08:27:00.005+02:00

Tulevaisuudentutkimuksen seuran postituslistalle

Veikolle kiitos Zizekin ajatusten tarkemmasta esittelystä. (Jälkimmäisen viestisi kiitettävyydestä en tosin ole varma ;-).

Kapitalismi on vampyyri. Se nousee aina kuolleista. Maon kulttuurivallankumouksestakin seurauksena oli vain kapitalismin voittoisa paluu. Zizek uumoilee, että Kiinan kommunistit nyt ohjailevat räjähdysherkintä kehityskulkua kapitalismin historiassa. Yhtä hämmästyttävä opetus liittyy länsieurooppalaiseen kolmannen tien, sosialidemokratian, kasvuun. Zizek sanoo että opetus kuuluu: me osaamme tehdä sen paremmin. Nykypäivän ”tietotyön” synnyn myötä ristiriita yhteiskunnallisen tuotannon ja kapitalististen suhteiden välillä on jyrkentynyt entisestään. Tämä tarjoaa ensimmäistä kertaa mahdollisuuden ”absoluuttiselle demokratialle”. Vastarinta on antautumista -artikkelissaan Zizek esittelee kahdeksan vasemmistolle mahdollista vaihtoehtoa. Hän nimittää niitä kyllä kehnoiksi, mutta kuitenkin.

Kyseiset, esittämäsi kahdeksan kohtaa eivät silti muuta edellisessä viestissäni ilmaisemaani kritiikkiä. Zizekillä ei ole harmaata aavistustakaan siitä, missä päin ratkaisu on. Jos hänellä olisi, hän olisi sen varmasti esittänyt eikä mikään hänen kirjoituksistaan haparoisi muualle, ei kolmanteen sosialidemokratiaan, ei välitiloihin, ei jumalalliseen väkivaltaan, ei joka päivän käytäntöihin eikä kielellisiin uudelleenmuotoiluihin.

Kapitalismin "vampyyrimaisuus" ei johdu liian paljosta eikä liian vähästä valtiovallan ohjauksesta. Sitä ei voida ratkaista tämän kysymyksen tiimoilta. Kapitalismin "vampyyrimaisuus" perustuu sen oman valtarakenteen jyrkkyyteen. Eikä sen jyrkkyys johdu siitä, että kapitalismi on liian markkinataloudellista vaan siitä, että se on liian vähän markkinataloudellista.

Siitä, miksi kapitalismi ei ole markkinataloutta ja millaisilla muutoksilla siitä tulisi puhtaampaa, vähemmän painostavaa ja vähemmän tuhoavaa markkinataloutta, olen kertonut tälläkin palstalla vuosien mittaan monen monta kertaa. Mutta kertaus on opintojen äiti.

Olennainen asia on se, että kapitalismissa vapaus ymmärretän ostajan ja myyjän tasapuolisena vapautena tehdä sopimuksia, minkä asetelman alkuperäinen epätasa-arvo johtaa kehittyessään myyjien organisaatioiden eli tuottajien ja kaupan ylivaltaan ostajiin eli viime kädessä kuluttajiin nähden. Tilanne on vastaava kuin jos politiikassa vapaus ymmärrettäisiin lain laatijoiden ja lain kohteiden keskinäisenä vapautena neuvotella asioista. Niin tehtiinkin ennen demokratiaa, mutta järjestelmä toimi huonosti ja epätasa-arvo kasvoi. Aidot markkinat ovat demokraattiset ja niiden vapaus tarkoittaa ostajien välistä tasa-arvoa, jossa jokaisen raha on yhtä arvokasta ja jokaisella on vapaa pääsy kaikkiin tuotannon ja kaupan tietoihin. Aivan vastaavasti kuin demokraattisessa politiikassa vapaus tarkoittaa äänestäjien välistä tasa-arvoa, jossa jokaisen ääni on yhtä arvokas ja kaikilla on vapaa pääsy kaikkiin hallinnon tietoihin.

Tässä se kaivattu kertomus "absoluuttisesta demokratiasta" lyhyesti sanottuna on, jonka toivoisin kaikkien zizekkienkin lopulta ymmärtävän.

Lehmänkauppa se on joka kannattaa

2009-12-12T09:52:00.006+02:00

Akateemiseen talousblogiin

Kiintoisa ja tärkeä alustus. Havainnolliset esimerkit. Mutta onko kirjoitus lehmänkauppojen puolesta vai niitä vastaan? Marko Terviö:

“Lehmänkaupoilla” on suomen kielessä turhan negatiivinen kaiku. … Lehmänkaupat ovat kuitenkin edustuksellisen demokratian olennainen osa, jota ilman päätöksenteko helposti halvaantuisi.

Seuraava esimerkki havainnollistaa lehmänkauppojen roolia enemmistödemokratiassa. Eräässä maassa asukkaat jakautuvat tasaisesti kolmen puolueen kannattajaksi, ja kansanedustajat ajavat vain äänestäjiensä etua. Kutsutaan puolueita nimillä Itäpuolue, Länsipuolue ja Pohjoispuolue. Edustajien on päätettävä kolmen, periaatteessa täysin toisistaan riippumattoman julkisen projektin toteuttamisesta. Kutsutaan projekteja nimillä A, B ja C. Toteuttamispäätökset ovat joko-tai laatua. Koska päätökset vaativat enemmistön äänistä, niin minkä tahansa projektin toteuttaminen vähintään kahden puolueen tuen.

Asukkaiden hyödyt on esitetty seuraavassa taulukossa puolueittain. Hyöty tarkoittaa tässä hyvinvointivaikutuksia ryhmän jäseniin, esim. kuluttajien ylijäämät miinus verot.

_______ A ____ B_____ C
Itä ____ 5____ -1____ -1
Länsi__ -1 ____ 5____ -1
Pohj.__ -1____ -1 ____ 5
Yht. ___ 3 ____ 3 ____ 3

Taulukon viimeiseltä riviltä nähdään, että kaikki kolme projektia olisivat “tehokkaita,” eli niiden yhteenlaskettu vaikutus hyvinvointiin on positiivinen. Mutta jos jokaisesta projektista päätetään erikseen, niin yhtään projektia ei toteutettaisi, koska joka projektissa on yksi nettohyötyjä ja kaksi nettomaksajaa. Erillisinä päätöksinä kaikki projektit siis äänestettäisiin nurin 2/3 enemmistöllä, vaikka ne toteutettuina tuottaisivat kokonaishyödyn +9.
…
Lopuksi lisähuomio harjoitustehtävän muodossa. Mitkä lehmänkaupat olisivat mahdollisia seuraavien preferenssien vallitessa, ja mitkä niiden hyvinvointivaikutukset?

_______ A ____ B____ C
Itä____ 3____ -1____ -1
Länsi__ -1____ 3____ -1
Pohj.__ -5____ -5____ 3
Yht.___ -3____ -3____ 1

Ensimmäinen esimerkki havainnollistaa lehmänkauppojen etuja. Esimerkiksi Itäpuolueen ja Länsipuolueen johtajien välisellä lehmänkaupalla saadaan aikaan projektit, joiden yhteenlaskettu hyöty on positiivinen, mutta jotka ilman lehmänkauppaa olisivat jääneet syntymättä.

Toinen esimerkki havainnollistaa lehmänkauppojen haittoja. Siinä jokainen lehmänkauppa vähentää yhteenlaskettua hyötyä, mutta silti sellainen kannattaa tehdä. Idän ja Lännen kannattaa jälleen lyöttäytyä yhteen ja toteuttaa kannattamansa projektit, vaikka näin aiheutettu yhteenlaskettu haitta on suurempi kuin että jompikumpi liittoutuisi Pohjoisen kanssa. Ainoa hyödyllinen olisi yksin Pohjoisen kannattama projekti.

Näistä esimerkeistä ei todellakaan voida sanoa mitään lehmänkauppojen saldosta. Niinpä blogin pitäjä aivan oikein toteaa: ”Teoreettiseen ideaaliratkaisuun ei lehmänkauppojenkaan avulla päästä”.

Teoreettinen ratkaisu vaatiikin syvemmän analyysin. Avainkäsitteen Marko jo mainitsikin, koska sitä vaadittiin esimerkin reunaehtona. Se on enemmistödemokratia. Teoreettisessa tarkastelussa se on kuitenkin vain yksi tapa tehdä yhteisiä päätöksiä.

Kyseiset päätökset voitaisiin tehdä myös diktatorisesti. Jos päättäjä olisi Itäpuolueen johtaja, edellisten esimerkkien yhteistuloksena olisivat projektit, joiden yhteen laskettu hyöty olisi nolla. Sama tulos olisi Lännen vallan alla. Ainoa positiivinen tulos saataisiin, jos Pohjoisen johtaja päättäisi yksin projekteista.

Asiaa arvioitaessa on kuitenkin otettava huomioon se, etteivät diktaattorit sen enempää kuin muutkaan johtajat pääse asemaansa yksin vaan heidän valtansa rakentuu yhteisen edun nimissä tehdyille liittoutumille ja lehmänkaupoille. Niinpä esimerkkimmekin diktaattoriksi päätyisi johtaja, joka kykenisi tekemään laajimmat ja yhtenäisimmät liittoutumat. Tässä tapauksessa hän olisi siis joko Idän tai Lännen johtaja ja tulos olisi nolla.

Teoreettisessa tarkastelussa voidaan kuitenkin olettaa myös kolmas tapa tehdä yhteisiä päätöksiä. Sanottakoon tätä vaikka aidoksi demokratiaksi. Se perustuu ajatukselle, että jokainen ottaa yhteisen edun huomioon jo arvioidessaan omaa etuaan ja jokaisen mielipide on yhtä hyvä ja riippumaton sen kannattajien määrästä. Yhteinen päätös tehdään silloin arvan perusteella.

Kun tätä sovelletaan esimerkkeihimme, sattuma päättää noudatetaanko Idän, Lännen tai Pohjoisen johtajan toivetta. Ensimmäisessä esimerkissä saadaan sama hyvä tulos valiutuipa päättäjäksi kuka tahansa, mutta vältetään enemmistödemokratiaa vaivaava päätöksenteon halvaantuminen. Toisessa esimerkissä sattuman käytöllä saadaan kahdella mahdollisuudella kolmesta huono päätös mutta yhdellä kolmesta hyvä päätös. Näin vältetään se, että joka tapauksessa päädytään huonoon päätökseen niin kuin käy enemmistödemokratiassa ja diktatuurissa.

Päätöksenteko-ongelmaan löytyy siis teoreettisesti parempi ratkaisu kuin enemmistödemokratia tai diktatuuri. Tämän poliittisen järjestelmän ratkaisun esitin jo vuonna 1987 kirjassani Uusi yhteiskuntajärjestelmä ja tällä on oma sovelluksensa myös talouden päätäntäjärjestelmään. (Harmi vain, että ihmiset käsittelevät myös ajatuksia lehmänkaupoin niin että vain sellaisia ymmärretään ja kannatetaan, joilta saa vastakannatusta ja jotka eivät uhkaa status quota. Niinpä kirjani ehdottama ”projekti” on kohdannut saman kohtalon kuin Pohjoisen projektit esimerkissämme).

Sekularismin ja islamismin konflikti

2009-12-10T20:12:00.007+02:00

Soininvaaran blogiin

Siitä olen samaa mieltä Osmon kanssa, että olennainen raja kulkee uskonnollisten ja uskonnottomien välillä. Se ei siis kulje maltillisten ja fundamentalistien välillä, niin kuin maltilliset asian mielellään näkevät.

Maltillisuudessa piilevä vaara on siinä, että maltillisetkin myöntävät jonkin uskonnollisen auktoriteetin olemassaolon ja joidenkin uskon käytäntöjen oikeuden – muutenhan he olisivat uskonnottomia. Uskon ja järjen käytön raja voidaan kuitenkin vetää vain uskoon perustuen. Siksi maltillistenkin uskovien on erittäin vaikea kritisoida sellaisia tekoja, jotka heidän mielestään ovat aivan järjettömiä, mutta joita heidän uskonsa auktoriteetit heille opettavat. Kyseiset opettajat puolestaan ovat johtavassa asemassa kilpailtaessa toisuskoisia ja uskonnottomia vastaan ja tätä vastakkainasettelua he hyödyntävät pysyäkseen vallassa.

Maltillisen kannattamisen dilemma ei koske vain uskontoja. Edellä Riccado esitti tähän liittyen: ”Mutta hyvin kelpaavat mafiosojen rahat Sveitsin pankkeihin, eikä ole tästä asiasta kauheasti kansanäänestyksiä. Mutta [länsimainen] ihminen on sillä tavoin yksinkertaisesti rakennettu, että ‘roisto’ on se, joka kulkee oudossa hunnussa tai rakentaa minariittejä. Mies joka Italialaisessa silkkikravatissa astelee paksu rahasalkku kädessään UBS:n ovesta sisään herättää vain kunnioitusta”.

Kristillisen kulttuurin merkittävin ”uskontohan” on nykyään kapitalismi, jonka tietyt peruskäytännöt lähes kaikki uskovat oikeiksi. Niinpä maltillisetkin kapitalistit, jotka vain haluavat työstään palkan ja elää muuten rauhassa, kannattavat sellaisia taloustapoja, joita hyödyntäen fundamentalistikapitalistit rakentavat goldman sachseja, enroneita, fannie maeitä ja halliburtoneita ja fanaattisimmat heistä sellaisia kuin Wincapita ja Bernard L. Madoff Investment Securities.

Edellä mainitut rahavaltakeskittymät – joiden aiheuttamat tuhot ovat monikymmenkertaiset islamin fundamentalistien aiheuttamiin tuhoihin verrattuna – ovat mahdollisia vain koska maltillisetkin kapitalistit uskovat siihen, että kaupankäynti on ihmisten yksityisasia. Että se mitä pankki sopii asiakkaan kanssa ei kuulu kenellekään muulle; että se millaisia asioita kukin myy ja mihin hintaan on vain myyjän ja ostajan välinen asia.

Kiintoisaksi asian tekee se, että kaupankäynnin periaatteellinen yksityisyys on nimenomaan kapitalismin uskonkappale. Se ei seuraa markkinatalouden opista, jonka mukaan markkinat toimivat sitä paremmin, mitä täydellisempi tieto ihmisillä on siitä, mitä on kaupan ja millä hinnalla. Markkinaopin mukaan kaupankäynti on periaatteessa julkista.

Mikään järkisyy ei puolla sitä, että mafiosot ja madoffit saavat vapaasti kävellä salkkuinensa USB:n ja Credit Suissen ovista. Se on mahdollista vain jos ja kun ihmiset eivät tiedä, mitä heidän salkuissaan on, koska sitä ei tarvitse muille kertoa, koska kapitalismin papit niin opettavat ja maltillisetkin seurakuntalaiset siihen uskovat ja siitä demokraattisesti lailla säätävät.

Mitä tulee islamin fundamentalismiin, luulisin ettei meillä ole mitään sen parempaa keinoa sen heikentämiseen kuin olla itse uskomatta taloudellista valtaa keskittäviin kapitalismin oppeihin ja siten heikentää kapitalistifundamentalistien asemaa. Ymmärtääkseni islamia hyödyntävät fanaatikot saavat suuren osan innoituksestaan juuri sen länsimaisuuden vastustamisesta, joka taloudellisella ylivallallaan tunkeutuu kaikkialle.

----
Artturi:

”Kiintoisaksi asian tekee se, että kaupankäynnin periaatteellinen yksityisyys on nimenomaan kapitalismin uskonkappale.”
Kokeile ton kapitalismin tilalla liberalismia, niin jo toimii. Se, että ihmisellä on oikeus yksityisyyteen seuraa melko suoraan itsemääräämisoikeudesta.

No kokeillaan: Kiintoisaksi asian tekee se, että kaupankäynnin periaatteellinen yksityisyys on nimenomaan liberalismin uskonkappale.

Eikä mikään muutu. Itsemääräämisoikeuden ja yksityisyyden rajat jäävät silti määrittelemättä. Ja rajojen vetäminen joidenkin liberalismin auktoriteettien vanhojen kirjoitusten perusteella on yhtä mielekästä kuin naispappeuskysymystä on ratkaista kirkkoisä Augustinuksen tai Lutherin kirjoitusten perusteella.

Ihmiset nyt elävät yhteisöissä ja yhteisöissä kaikki ei voi olla yksityistä eikä edes kaikki kahdenkeskeinen ole oikeasti kahdenkeskeistä vaan useilla kahdenkeskeisillä sopimuksilla ja teoilla on erittäin suuri vaikutus kolmansille osapuolille ja koko yhteisölle. Kuten esimerkiksi oli niillä kahdenkeskeisillä sopimuksilla, joilla USA:ssa myytiin asuntolainoja tai joilla Madoff teki bisnestään. Puhumattakaan koko siitä kahdenkeskisten sopimusten vyyhdistä, jolla veronkierron, ihmiskaupan ja huumekaupan tuotot pestään yleisesti hyväksytyksi rahaksi.

Rahahan on mitä selvimmin julkinen hyödyke. Se on tavallaan koko samaa rahaa käyttävän yhteisön yhteinen sopimus vaihdettavan arvon mittariksi. Rahan käytön, siis ostamisen ja myymisen, pitäminen yksityisasiana ei ole millään järkisyillä perusteltavissa. Se perustuu vain siihen, että meille on pienestä pitäen opetettu, että se on yksityisasia ja tätä oppia ovat opettaneet tietysti ne, jotka siitä eniten hyötyvät, madoffit, pankkien perustajat ja pitäjät ja kaikki rahavallan käskyläiset.

Ja suuri maltillisten liberaalien enemmistö hyväksyy tämän tulkinnan ainakin yhtä hiljaisesti kuin islamin suuri maltillinen enemmistö hyväksyy sen, että islamissa naisten asema ei ole yhtä hyvä kuin miesten.

----

Sitten on tämä toinen yleinen väärinkäsitys, joka sekin juontanee juurensa siitä, että “oikeaksi” tiedetystä tuloksesta johdetaan sitä tukevia väittämiä, vaikka niiden suhde todellisuuteen olisi kuinka vino. Kysymys koskee informaation yksityisyyttä/julkisuutta.

Kaikki informaatio, hintatiedot mukaan lukien, on luonteeltaan ei-niukkaa ja sen kautta myös julkista. Kun henkilöllä on mikä tahansa informaatio tiedossaan, ilman ulkoista painostusta hän on vapaa pitämään tiedon omanaan tai antamaan sen kenelle haluaa tai vaikkapa julkiseksi kaikille. Tietojen ”liberaaliin” julki tulemiseen ei vaadita yhteiskunnalta mitään painostuskeinoja.

Tietojen salassa pitäminen vaatii sen sijaan yleensä ulkoisen painostuksen. Vain sellainen yhteinen salaisuus, jonka paljastumista jokainen sen tietäjä pitää omaehtoisesti vahingollisena, siis ilman muilta salaisuudenhaltijoilta kohdistunutta uhkaa, on ulkoisesta painostuksesta vapaata. Kaikki salassapitosopimukset sisältävät kuitenkin aina uhan, eivätkä siten kuulu liberaaliin maailmaan.

Tästä syystä talous, joka osittain perustuu salaisuuksille eli jossa salaisuuksilla on jokin rahallinen arvo, vaatii aina jonkinlaisen väkivaltakoneiston, valtiollisen tai yksityisen, jolla salaisuudet pidetään salaisuuksina. Asia on siis aivan päinvastoin kuin esitit ja todistustaakka väkivallan tarpeellisuudelle on sinulla.

Tämä tieto tarjoaa myös yksinkertaisen ja ilmaisen keinon hintatietojen saattamiseksi julkisiksi. Valtiovalta pitää kaikkien hintatietojen, niin yritysten sisäisten kuin välisten, niin pankkien, tuotantolaitosten kuin kaupankin hintojen, salaamista koskevia sopimuksia ja niihin sisältyviä sanktioita pätemättöminä tai mitättöminä. Silloin kyseiset tiedot tulevat julkisiksi sitä mukaa kuin löytyy ihmisiä, jotka arvostavat niiden julkistamista.

En malta olla puuttumatta vielä yhteen yksilönvapautta koskevaan asiaan. Yhtenä perusteena oikeudelle pitää arvokkaita tietoja salaisina esitetään niiden kannustinvaikutus. Kannustin on kuitenkin jo käsitteenä jotain ulkoapäin tulevaa. Kun valtiovalta ryhtyy toimiin kannustaakseen ihmisiä johonkin toimintaan, se on säätelyä, joka kaventaa yksilön omaehtoisen valinnan aluetta.

Suomen elinvoiman lähteet

2009-12-10T20:08:00.001+02:00

Ensimmäisen työpajan satoa

Pitäisikö vielä lähteä aivan alusta ja miettiä mikä on ongelma. Mikä elinvoimaamme eniten nakertaa?

Sikäli kun olen ihmisten tuntoja oikein tulkinnut, niin tavallista kansalaista masentaa ehkä eniten taloudellisen kilpailun koveneminen.

Se masentaa, että pysyäkseen muiden mukana on opiskeltava yhä enemmän ja tehtävä yhä lujemmin töitä. Ja vaikka opiskelisi kuinka hyvin, työpaikasta on vielä taisteltava. Ja vaikka tekisi töitä kuinka hyvin, työpaikka voi silti mennä alta.

Se masentaa, että kilpailun kiristyessä ihmisten itsekkyys voimistuu. Omaa on nostettava ja muita painettava. Huomiota on saatava ja kyynärpäitä käytettävä. Ahneudesta palkitaan, ei toisten huomioon ottamisesta.

Se masentaa, että työstä palkitaan niin paljon heikommin kuin omistamisesta. Että maailman taloudesta on tulossa yksi suuri kasino, jossa harvat omistajat ja johtajat voittavat ja muut häviävät.

Se masentaa, että koko tämä kilpailutalous on niin kuluttavaa. Se kuluttaa ihmisiä ja se kuluttaa luontoa, eikä kukaan osaa tai halua sanoa, miten tästä kierteestä päästäisiin.

Ja se masentaa lopullisesti, että ne keinot, joilla kansalaisia nyt yritetään piristää ja elinvoimaistaa, ovat juuri sellaisia kannustimia, jotka edelleen koventavat taloudellista kilpailua.

Kannustimien taikaa

2009-11-26T15:18:00.007+02:00

Akateemiseen talousblogiin

Kuuluisa ekonomisti nimeltä Planner oli lomilla Karibianmeren saarella, jonka päällikkö oli Maximin. Kun päällikkö kuuli Plannerin olevan maisemissa, kutsui Maximin tämän illalliselle kertoakseen seuraavan ongelman.

Saaren ihmiset elivät kalastuksesta. Vanhoina hyvinä aikoina saarella oli ollut vain kaksi kylää. Ensimmäisessä kylässä kaikki olivat ahkeria, mutta toisessa ihmiset olivat laiskoja (tai neutraalisti sanottuna toisen kylän ihmiset arvostivat vapaa-aikaa enemmän). Molemmissa kylissä oli hyviä ja huonoja kalastajia — toiset vain syntyivät hyviksi kalamiehiksi (tai -naisiksi). Huonot olisivat voineet olla hyviä jossain toisessa puuhassa, mutta saaren ainoa elinkeino oli kalastus.

Molemmissa kylissä hyvät kalastajat antoivat saaliistaan huonoille, koska ei ole kenenkään oma syy, että on sattunut syntymään kehnoksi kalastajaksi. Kaikki yrittivät parhaansa ja tuntui oikeudenmukaiselta tasata epätasa-arvoa. Ahkera kylä ei kuitenkaan lahjoittanut saalistaan laiskalle kylälle. Ei tuntunut hyvältä antaa laiskoille.

Nyt Maximinilla oli kuitenkin ongelma. Hurrikaani tuhosi kylät ja oli päätetty muodostaa vain yksi kylä. Aikaa kului ja lopulta kukaan ei tiennyt mistä kylästä toinen oli. Kuitenkin kylässä oli edelleen hyviä ja huonoja kalastajia, joista jokainen oli joko laiska tai ahkera.

Oikeudenmukaisena johtajana Maximin tuumi, että olisi reilua jos edelleen lahjakkaat kalastajat lahjoittaisivat saalistaan kehnoille. Siksipä oli säädetty laki, että saaliit jaetaan tasan. Nyt vain oli käynyt niin, että jokainen tuli rantaan kehnon saaliin kanssa väittäen olevansa syntynyt huonoksi kalastajaksi. Maximin ymmärsi, että lakiin sisältyi kannustinongelma ja kysyi neuvoa Plannerilta. Olisiko Plannerilla mitään temppua joka ratkaisisi ongelman?

Tottakai, Plannerin ratkaisu oli taikatemppu nimeltään kannustimien yhteensopivuus. Planner kertoi, että väestö täytyi saada jakautumaan neljään ryhmään:

(1) hyviin ja ahkeriin;
(2) huonoihin ja ahkeriin;
(3) hyviin ja laiskoihin;
(4) huonoihin ja laiskoihin.

Kuinka tämä temppu saadaan aikaan? No, Planner sai tarvitsemansa teknisen aineiston paikalliselta Satakomitealta ja kertoi että jokainen saa itse valita mihin ryhmään kuuluu. Jos valitset ryhmän 1, niin joudut kalastamaan 20 kalaa ja luovuttamaan 2 kalaa ryhmälle 2. Valinnasta 2 seuraa 15 kalan kiintiö ja 3 kalan luovutus ryhmälle 3. Valinnasta 3, tulee 9 kalan nakki ja kaiken saa pitää itse. Ryhmään 4 valikoituvat kalastavat 8 ja luovuttavat 1 kalan ryhmälle 3. Satakomitealta saadun tiedon perusteella jokainen haluaa nyt valita ryhmän totuudenmukaisesti.

Maximin totesi, että nerokasta mutta…epäoikeudenmukaista: huonoiksi syntyneet joutuvat maksamaa laiskoille (ryhmistä 2 ja 4 ryhmään 3). Sorry päällikkö, mutta tämän parempaa taikatemppua kannustimien yhteensopivuus ei voi tarjota, totesi Planner.

Planner lensi kotiin, mutta palasi vuosia myöhemmin paikalle. Ihmiset olivat jälleen onnellisia, joten Planner oli tyytyväinen — kannustimet näyttivät toimivan! Hän tapasi myös päällikön, joka oli iloinen jälleennäkemisestä. Maximin myönsi, että Plannerin taikatemppu toimi mutta…vain viikon verran. Ihmiset tosiaan aluksi kalastivat kuten toive oli, mutta epätasa-arvo alkoi jäytää kylää. Kalojen luovutukset laiskoille aiheuttivat närää ja niitä alettiin luovuttaa vanhentuneina yms.

Mutta Maximin ymmärsi mitä tuli tehdä. Taikatempun vuoksi hän nyt tiesi kuka oli hyvä, huono, laiska tai ahkera. Nyt kaksi kylää saatettiin muodostaa uudelleen, joten ahkerat ja laiskat laitettiin takaisiin kyliinsä. Vanhat tapa, jossa kaloja jaettiin hyviltä huonoille kylien sisällä saattoi palata.

Tämänsisältöisen illallispuheen piti taloustieteilijä Ray Rees, 17.11.2009 (CESifo, Munchen).

Kiintoisa esimerkki – mutta mikä on opetus?

Tulkitsenko nyt aivan väärin, jos kuvittelen esimerkin osoittavan, että oikeudenmukaisessa ja hyvin toimivassa kalastajataloudessa laiskat ja ahkerat on hyvä erottaa omiksi kylikseen. Ainoa uhka on hurrikaani, joka sekoittaa pakan ja hävittää tiedon siitä, kuka kuuluu ahkeriin ja kuka laiskoihin.

Nykytalouteen sovellettuna yhteiskuntaa voidaan parhaiten kehittää erottamalla ahkerat ja laiskat tuottajat omiksi ryhmikseen. Vaikeutena on vain se, ettei käytettävissä ole mitään kovin hyvää tapaa, jolla laiskat voitaisiin erottaa ahkerista. Plannerin hieno suunnitelmakin meni myttyyn.

Jos nyt laiskat ja ahkerat on kuitenkin erotettava toisistaan, on käytettävä puutteellisiakin kannustimia. Taitamattomien ryhmästä laiskat voidaan erottaa ahkerista vähentämällä koko ryhmän toimeentuloa. Silloin ahkerat hakeutuvat töihin vaikka kuinka pienellä palkalla ja laiskat jättäytyvät muiden vapaaehtoisella avulla eläväksi ryhmäksi. Taitavien ryhmästä ahkerat voidaan erottaa laiskoista kasvattamalla koko ryhmän toimeentuloa, jolloin kannustinvaikutus kohdistuu ahkeruuteen ja ahkerat taitavat nousevat omaksi ryhmäkseen. Siksi tarvitaan erityisiä oikeuksia niille, jotka erityisen tehokkaasti edistävät talouden kasvua.

Mutta palataan kalastajiin. Kehityksen edetessä ahkerien kylä kasvaa kaupungiksi ja valtiovallaksi ja kulttuuriksi ja sen ahkeruus ja kalastuskyky tehostuu tehostumistaan. Siitä tulee jopa niin tehokas, että kalat alkavat merestä loppua. Ensin siitä kärsii laiskojen kalastajien kylä, joka on siihen asti elänyt tyytyväisenä lähivesien kalastuksella. Laiskojen kylän on pakko muuttaa ahkerien maahan, joiden tehokkaammat laivat kalastavat laajemmilta alueilta.

Ei siis tarvita hurrikaania sekoittamaan pakkaa. Riittää, kun ahkerat ja laiskat erotetaan toisistaan. Aikaa myöten se kuitenkin johtaa siihen, että he taas sekoittuvat keskenään. Mutta erotteluahan juuri neuvottiin pakan lopulliseksi järjestämiseksi! Jokin tässä mättää.

Juuri näiden plannereiden ja maximinien ohjeillehan nykyisen maailman talous perustuu. Ja nyt sitten harmitellaan sitä, etteivät plannerit tiedä, mitä liikakalastukselle, ylituotannolle ja ilmastonmuutokselle pitäisi tehdä, eikä maximineillä ole enää auktoriteettia mihinkään.

Olisiko perustava virhe tehty jo silloin, kun plannerit ja maximinit kuvittelivat, että laiskuus on erilaista kuin osaamattomuus; että taitamaton on syytön taitamattomuuteensa, mutta laiska on syypää laiskuuteensa. Ja koska laiskuus on synti, laiskoja on rangaistava ja ahkeria palkittava ja se on vain oikein, että ahkerat vievät kalat laiskojenkin pöydästä.

Samalla logiikalla se on vain oikein, että lopulta kalat loppuvat myös ahkerien pöydästä, sillä tässä kulttuurissahan ahkeruus on määritelty ahkeruudeksi kalastaa ja tuottaa – eikä suinkaan ahkeruudeksi olla hyviä toisillemme tai ahkeruudeksi ajatella asioita vähän laajemmin.

----

Matti Liski:

Huomaan nyt kuitenkin, että tarina yrittää ujuttaa tehokkuusargumenttia, joka on ehkä arvolatautunut. Miksi laiskoille ei voisi maksaa? Kuten kommentoit, ehkä laiskuuskaan ei ole omaa syytä. En tiedä.

Tyytyväisenä luin tämän vastauksen. Ehkä taloustieteillä – siis joillakin taloustieteilijöillä – sittenkin on vielä mahdollisuus sellaiseen uuteen avaukseen, jolla nykyisestä umpikujasta päästään.

Keskeinen ongelma on mielestäni juuri siinä, miten talousteoriassa voitaisiin ottaa huomioon tuottamattomuuden tai laiskuuden arvo, toisin sanoen neutraloida talouden tehokkuusargumentti, joka on selvästi ideologinen. On totta, että ihmiset haluavat enemmän tuotantoa ja luonnon muuttamista tavaroiksi, mutta yhtä totta on, että he haluavat enemmän vapaa-aikaa ja puhdasta luontoa. Miten nämä tavoitteet saataisiin taloustieteissä samalle viivalle?

Nythän näin ei ole vaan tieteenala on keskittynyt ratkaisemaan kasvuideologisia tehtäviä. Miten yrityksiä on kohdeltava, jotta niiden toiminta olisi mahdollisimman tuottavaa. Miten kannustetaan omistajia/johtajia/työläisiä tehokkaammiksi. Miten opetus/terveydenhoito tulisi järjestää, jotta se parhaiten palvelisi tuotantoa. Ja tietysti: miten saada koko talouden verenkierto eli rahan virtaus mahdollisimman voimakkaaksi ja tehokkaaksi.

Tuotannon tehostamiseen ja kasvattamiseen keskittymällä on parannettu ihmisten hyvinvointia, mutta aiheutettu myös monia vaikeita ongelmia. Luontoa uhkaa ylikuormittuminen, tuloerot ja sosiaaliset ristiriidat ovat voimistumassa ja talouden verenkierto on altistunut vakaville rytmihäiriöille.

Voitaisiinko nyt ajatella, että sen sijaan että yritetään ratkaista vinoutuneen kasvun aiheuttamia epäkohtia jälkikäteen, puututtaisiin vinoutumisen alkuperäiseen syyhyn, siihen, että kansantalouksia kannustetaan kasvuun laeiksi ja asetuksiksi puetulla säätelyllä, joka kasvattaa tuloeroja ja luo ylimääräistä painetta luonnon hyödyntämiseen. Ja vähennetään tätä säätelyä. Eikö tämä olisi hyötysuhteeltaan paras tapa välttyä talouskasvun haitoilta.

Jotta näin osattaisiin menetellä, olisi ensin tutkittava, mitkä ovat kasvuneutraalin talouden ehdot. Millaiset yhteiset säännöt parhaiten toteuttavat sen, ettei tuotannon kasvattamisella ole ideologista arvoa eli sitä ei palkita yli sen, mihin ihmisten oma vapaa valinta työn ja vapaa-ajan sekä kulutuksen ja luonnon koskemattomuuden välillä kunkin johtaa?

Kuuluuko edellä esitetyn kysymyksen käsittely mitenkään taloustieteiden piiriin? Jos se kuuluu, niin olisi kiinnostavaa tietää, millaisia ajatuksia asiasta on esitetty. Jos se ei kuulu, niin onko siihen jokin erityinen syy?

Kaupan mahdoton yhtälö

2009-11-21T21:38:00.007+02:00

Soininvaaran blogiin

Artturi Björk:

Liberaalius on sitä, että kannattaa ihmisten itsemääräämisoikeutta riippumatta siitä mihin ne ihmiset käyttävät tätä oikeuttaan (kunhan eivät loukkaa muiden oikeutta samaan).

Jo vain. Niinpä on liberaalia käyttää rahojaan korruptioon, kunhan ei loukkaa muiden oikeutta ostaa erityisiä palveluksia poliitikoilta tai virkamiehiltä. Tietysti on myös liberaalia kaupanteossa huijata ja salata asioita jotka vain häiritsisivät kaupantekoa, kunhan sallii muidenkin menettelevän samalla tavalla. Tosi liberaalia on suurten kesken tehdä pieniä syrjiviä sopimuksia, kunhan ei loukkaa muiden oikeutta samaan.

Vai olisiko tämä sittenkin ns. uusliberalismia?

Tiedemies:

Silloin kun yhteiskunnallisessa keskustelussa ei ole mielekästä ottaa kantaa arvoihin, on syytä ottaa kantaa tehokkuuteen.

Tämähän olisi vallan mainio neuvo, jos olisi olemassa tehokkuutta an sich. Mutta kun ei ole. Jos joku haluaa tehokkaasti nauttia hiljaisuudesta ja luonnosta, hän ei varmaankaan halua lähimailleen kauppakeskusta, toisin kuin sellainen, joka haluaa tehokkaasti myydä tavaroita.

Se että nykyisin tehokkuudella ymmärretään tuotannon ja kaupan tehokkuutta on vain tämän kulttuurin ja ajan ominaisuus. Ajatus tai ideologia, jonka mukaan ihmisten elämä on sitä parempaa, mitä tehokkaammin yritykset tavaroita tuottavat, on (lähes) yhtä ontto kuin ideologia, jonka mukaan työläisten elämä on sitä parempaa, mitä tehokkaammin työläisten puolue heidän etujaan ajaa.

Jälkimmäinen ideologia osoittautui virheelliseksi viimeistään kaksikymmentä vuotta sitten, kun tavalliset sosialistimaiden kansalaiset huomasivat, että puolueen tehokkuus kasvattikin lähinnä puolueen johtajien ja jäsenten hyvinvointia ja heikensi muiden. Nykyisen talousideologian vuoro koittaa, kun ihmiset huomaavat, että talouden tehokkuuden edistäminen kasvattaa lähinnä tuotannon ja kaupan omistajien ja ohjaajien hyvinvointia ja heikentää muiden.

Ehkä tavallisten ihmisten hyvinvoinnin kannalta olisikin tehokkaampaa arvioida asioita vähän vähempiä tehoja vaativasta näkökulmasta.

Elinvoimaprojektista

2009-11-17T15:46:00.004+02:00

Suomen elinvoiman lähteet blogiin

Mielestäni tässä Sari Baldaufin kokoamassa väliraportissa parasta ovat kysymykset: ”Ollaanko jääty puolustamaan historian linnakkeita? Ovatko tulevaisuuden ja elinvoimaisuuden kannalta oleelliset kysymykset toisaalla? Ja siten myös ihmisten etu?”

Kenelle elinvoimaa ollaan etsimässä? Niille nuorille, jotka tänään viiltelevät itseään? Niille opiskelijoille, jotka tänään tarvitsevat psykiatrista apua? Vai niille, joiden huomenna odotetaan itseään säästämättä taistelevan Suomen kilpailukyvyn puolesta? Vai onko kyse samoista ihmisistä.

Oletetaan, että he ovat samoja. Valittavana on kaksi strategiaa. Toisen mukaan tarjoamme kilpailukyvystä taisteleville entistä parempia etuja, joiden kannustamana kasvatetaan varallisuutta, jolla sitten ostetaan lääkkeitä ja hoitoja erilaisiin haavoihin. Toisen mukaan vähennämme niitä kannusteita ja etuja, joista taisteleminen aiheuttaa erilaisia haavoja, ja saamme terveempiä ihmisiä tekemään töitään.

Edellinen strategia johtaa polarisoituneeseen yhteiskuntaan, joka toimii sillä tasolla kuin rikkaammat viitsivät maksaa veroja ja pitää huolta köyhemmistä. Jälkimmäinen johtaa tasaisemman huoltosuhteen yhteiskuntaan.

Olen ymmärtävinäni, että tämä elinvoimaprojekti on lähtöasetelmastaan automaattisesti asettumassa kuvaamani ensimmäisen strategian kannalle. Sallittakoon kuitenkin eriävä mielipide. Minun mielestäni tulevaisuuden ja kestävän kehityksen kannalta jälkimmäinen strategia on parempi.

Mitä kyseiset talouden kasvattamiseen tarkoitetut kannusteet ja edut ovat?

Kaikki joillekin myönnettävät rajoittavat oikeudet, niin valtiovallan kuin yritystenkin antamat, toimivat kannustimina, jotka voimistavat yhteiskunnan jakautumista voittajiin ja häviäjiin. Tänään tärkeimmät niistä kohdistuvat informaation hyödyntämiseen, joka voimavara sinänsä on ehtymätön ja vain kasvaa sitä jaettaessa. Tarkoitan tekijänoikeuksia ja patentteja, jotka keinotekoisesti, valtiovallan toimesta luovat niukkuutta tietojen hyödyntämiseen ja samalla voimistavat hyvinvointieroja.

Vaikka emme voi sivuuttaa näitä koskevia kansainvälisiä sopimuksia, voimme silti tehdä kaksi asiaa tulevaisuutemme eteen.

Voimme tulkita kyseisiä sopimuksia niin keveästi kuin mahdollista. Siihen ei ole sen enempää eettistä kuin taloudellistakaan estettä, sillä osattomien etujen puolustamista pidetään yleensä moraalisena tekona ja taloudellisestikin näiden oikeuksien tulot ovat suomalaisille miinusmerkkiset.

Toiseksi voimme vaikuttaa siihen, mihin suuntaan kansainväliset sopimukset asiassa kehittyvät. Voimme pienenä kansakuntana ottaa kaikkien heikompien asian omaksemme. Enkä tarkoita tiedollisesti heikompia enkä taidollisesti heikompia vaan taloudellisilta oikeuksiltaan ja varallisuudeltaan heikompia. Kyseessä eivät myöskään ole lukumäärältään heikommat, sillä ympäri maailman ihmiset ovat alkaneet huomata, miten suuri tuloeroja voimistava merkitys informaatio-oikeuksien omistamisella on ja miten ristiriitaisiin käytäntöihin niiden ylläpitäminen johtaa.

Mitä puuttuu – ja minkä hankkiminen vaatii ja antaa elinvoimaa – on tietoa kyseisestä asiasta ja ajatuksia siitä, miten tällainen kenenkään erityisiä etuja ajamaton pyrkimys voidaan politisoida yhteiseksi, tavoitteelliseksi toiminnaksi.

Kaikkiaan minun on vaikea nähdä, miksi nuoret innostuisivat pyrkimyksistä, joiden tarkoituksena on kilpailukyvyn parantaminen tai talouskasvun nopeuttaminen, kun niin teoria kuin käytäntökin todistavat sitä, ettei kasvu enää lisää ihmisten hyvinvointia vaan siihen pakolla pyrkiminen päinvastoin kaventaa heidän vapauttaan valita.

Miksi siis puolustaa tätä historian linnaketta? Eikö pitäisi tunnustaa maailman muuttuminen ja kääntää katse valoisampaan suuntaan.

Liiketoimintamallipatentti

2009-11-16T11:31:00.002+02:00

Kemppisen blogiin

On avartavaa arvioida patenttikysymystäkin ideaalitapausten kautta.

Toisessa ääripäässä on maailma, jossa patenttioikeutta ei ollenkaan ole. Ihmiset keksivät ja kehittävät asioita parantaakseen omaa hyvinvointiaan tai vain etsimisen ja löytämisen ilosta, mutta kuka tahansa voi vapaasti hyödyntää muiden keksimiä ja kehittämiä asioita. Toisessa ääripäässä on maailma, jossa kaikkien uusien tietojen, taitojen, keksintöjen ja löytöjen taloudelliseen hyödyntämiseen saa ikiaikaisen yksinoikeuden.

Edellinen ideaali on käytännössä mahdollinen, jälkimmäinen ei. (Kuvitelkaa maailma, jossa kaikki uudelle mantereelle matkustavat maksavat markkinaehtoisia maksuja Kolumbuksen jälkeläisille ja differentiaalilaskennan hyödyntäjät Newtonin ja Leibnizin oikeudenomistajille – ja tietysti epäselvyyksistä syntyneiden riitojen ratkaisijoille.)

Yksinoikeusjärjestelmillä on arvoa vain joidenkin arvokkaampien asioiden saavuttamiseksi. Patenttioikeuden arvoksi on esitetty tekniikan kehityksen ja talouskasvun nopeuttaminen, joka sekin on tietysti vain väline johonkin vielä tärkeämpään, mitä se sitten lieneekään.

Nopeuttaako patenttioikeus tekniikan kehitystä vai ei. Kuka tietää. Saavutetaanko mahdollisella nopeuttamisella jotain periarvokasta. Kuka tietää. Mitä tiedetään on se, että muiden erityisoikeuksien lailla patenttioikeus keskittää valtaa ja varallisuutta harvoille. Ja että ne joilla on valtaa ja varallisuutta määrittelevät sen, mikä on oikein ja riittävää: että teknisen ja taloudellisen kehityksen joillekin aiheuttamat haitat johtuvat vain siitä, ettei kehitys ole riittävän nopeaa ja että siksi patenttioikeudellakin vallattua aluetta on edelleen laajennettava ja näin jatkettava ja pommitettava vielä senkin jälkeen, kun sota on jo hävitty ja jäljellä on vain murusia siitä, mitä lähdettiin tavoittelemaan.

----

Luin läpi Bilski v. Kappos 08-964 suullisen kuulustelun pöytäkirjan ja hyvin asianosaiset vaikeaa asiaa käsittelivät, erityisesti tuomari Breyer.

Eihän tällaisessa paikassa voida ottaa puheeksi patenttijärjestelmän oikeutusta sinänsä – yhtä vähän kuin kirkolliskokouksessa voidaan kyseenalaistaa jumalan kaikkivaltiutta – mutta Breyer joka tapauksessa muistutti, että patenteilla on kaksi pluspuolta, joista toinen on se, että näin keksinnöistä tulee julkisia ja patenttien voimassaolon lakattua keksinnöt ovat kaikkien hyödynnettävissä, ja toinen on se, että monopolin innoittamina ja suojassa ihmiset keksivät ja tuottavat enemmän. Sen lisäksi patenteilla on kaksi miinuspuolta, joista toinen on se, että monopolihinnoittelu vähentää kyseisten tuotteiden käyttöä ja toinen se, että (hyödyntämis)lupien hankkiminen hidastaa kehitystä. Ja Breyerin mukaan plussien ja miinusten tulisi olla tasapainossa.

Eivätkä ainakaan plussat ole siitä muuttuneet, kun patenttiviraston yli-insinööri Koristo joskus 60-luvun lopulla niitä meille taloon tulleille tutkijainsinööreille selitti. Eikä niitä silloinkaan kyseenalaistettu.

Se on vähän omituista, sillä suurimpaan osaan patentteja ensimmäinen plussa ei ollenkaan päde. Laite- ja tuotepatenteissa kaupattava tuote sisältää yleensä sinänsä riittävästi informaatiota keksinnön hyödyntämiseksi. Jos sellaisella tuotteella käydään kauppaa, keksintöä ei voi pitää salassa. Sama pätee myös useimpiin menetelmäpatentteihin, mm. kyseessä oleviin liiketoimintamallipatentteihin.

Kun lisäksi otetaan huomioon, että on täysin ratkaisematon kysymys, viekö yksinoikeus keksinnön hyödyntämiseen tekniikan kehitystä eteenpäin vai jarruttaako se sitä, ja ovatko yksinoikeudet sinänsä yhteiskunnalle eduksi, tätä toista plussaa ei pitäisi mielestäni ollenkaan käyttää patenttijärjestelmän perusteena.

Tuskinpa korkeat tuomarit, Breyerkään, näin syvälle asiaan voivat kajota, sillä paljon putoaisi pois. Patentoitavia olisivat vain menetelmät ja sellaiset, joita ei voi tavanomaisella ammattitaidolla johtaa myytävän tuotteen ominaisuuksista (tässä mielessä vanha lääkepatenttikäytäntömme oli järkevämpi kuin nykyinen).

Toisaalta, mihin muuhunkaan kohtaan rajan vetäisi ja millä perusteilla? Kuten herra Jakes kysyi: ”Why should transformation be the key?” Mitä tekemistä ”muuntamisella” on patentin plussien ja miinusten kanssa?

Tyhmyydestä tapetaan

2009-11-14T18:09:00.006+02:00

Kemppisen Blogiin

Vielä eilisestä. Ihanan haikeaa lukea ja muistella. Meidän perheemme ensimmäinen auto oli juuri piikkinokka Skoda – ja retkeiltiin Sopu teltalla. Sedilläni, Suomea rakentaneiden pikkuyritysten omistajajohtajilla, oli Roverit. Isä oli heillä töissä ja suunnitteli (lähes kopioi Homelitestä) ensimmäisen suomalaisen moottorisahan, Hyryn, jota valmistettiin tuhansia ja joilla metsiämme kaadettiin kaikille hyödyksi. Palkollisena hän ajeli vain Skodilla, DKV:illä jne. Oma ensimmäinen autoni oli Tipparellu, senaikainen tilankäytön ja taloudellisuuden ihme. Olivatko ajat silloin parempia vai huonompia?

Mitä tulee yhteiskunnan verkostoneisuuteen niin asiaa on tarkasteltava ideaalitapauksen valossa, vaikkei sellaista käytännössä ole. Ideaali verkko on täysin tasa-arvoisten toimijoiden verkko, jossa kenelläkään ei ole painostusvaltaa kehenkään nähden. Silloin myös, koska tieto on valtaa, kenelläkään ei ole salaisuuksia, henkilökohtaisia lukuun ottamatta. Periaatteessa maailmanlaajuisesti. Jokainen on korvattavissa/ohitettavissa.

Jos tältä pohjalta tarkastellaan Islamin ja Talibanien verkostoa, niin sen verkostomaisuus on ideaaliin nähden varsin puutteellinen. Vaikka mullahit ja imaamit toimivat periaatteessa tasa-arvoisena verkostona toisiinsa nähden, oppilaisiinsa nähden he ovat vertikaalisessa suhteessa. Näillä ryhmillä on myös tiukat yhteiset salaisuutensa muihin ryhmiin ja tietysti myös maailmanyhteisöön nähden.

Tämän analyysin mukaan samanlainen mutta vielä mahtavampi verkosto on (länsimainen) yritysten verkosto. Yritykset toimivat periaatteessa tasa-arvoisina toimijoina toisiinsa nähden, mutta sisäiseltä rakenteeltaan ne ovat käskysuhteisia ja myös niillä on tiukat sisäiset salaisuutensa ja painostuskeinonsa toisiin yrityksiin ja maailmanyhteisöön nähden.

Kummallakin verkostolla on suuri missio, joka niitä ajaa eteenpäin ja joka erottaa ne omaksi, omia etujaan ajavaksi verkostokseen. Toisella se on islaminuskon levittäminen, toisella talouden kasvattaminen. Samalla kumpikin verkosto vastustaa yleistä verkottumista, yleistä tiedon vapautumista ja tasa-arvoa. Yritykset pitävät kiinni liikesalaisuuksistaan ja informaation omistusoikeuksistaan yhtä ehdottomasti kuin Talibanryhmät omistaan. Ehkä ne tarvitsevat toisiaan.

----

Ehkä keskustelua voi vielä jatkaa käsitteen "ideaali" ominaisuuksista. Jos ajatellaan ideaalia tasa-arvoa edellä kuvaamassani teoreettisessa merkityksessä, sen tavoiteltavuus on riippumaton muista asioista. Tasa-arvo on arvo sinänsä. Mutta jos ajatellaan ideaalia diktatuuria, jossa kaikki tapahtuu yhden johtajan määräysten mukaan, se ei voi olla arvo sinänsä vaan diktatuurin tavoiteltavuus riippuu siitä, miten tavoiteltavia asioita diktaattori edistää.

Jos sitten tätä asetelmaa tarkastellaan tieteen valossa, joka ei, mielestäni oikein, tunnusta mitään tavoiteltavuutta itsensä ulkopuolella, niin eikö ideaali tiede ja ideaali tasa-arvo ole toisiaan vahvistavia. Ja jos pyrkimyksenä on tiedon ja ymmärryksen lisääminen maailmassa, pitäisi tavoitella suurempaa tasa-arvoa, suuntana siis ideaali tasa-arvo.

Jos tämä tuntuu loogiselta, niin eikö tänään, taloustieteiden umpikujassa, tulisi entistä syvemmin perehtyä kysymykseen, mitä ideaali tasa-arvo taloudessa oikeastaan tarkoittaa. Miksei asia kiinnosta juuri ketään?

----

Rienzille: Hyvä näkökohta. Pareto-optimaalisuus edellyttää nimenomaan täydellisten markkinoiden ideaalin, ja ne ovat väistämättä myös tasa-arvoiset markkinat siinä mielessä kuin esitin. Mutta myös päinvastainen ideaali, täydellisen hierarkian talous, on Pareto-tehokas, sillä siinäkään ei voida kenenkään asemaa parantaa heikentämättä jonkun toisen asemaa. Siten Pareto-ideasta ei juurikaan ole apua käytännön talouden järjestämiselle.

Asialla saattaa myös olla jotain tekemistä sen kanssa, että aika usein kuulee väitettävän, että asiat ovat kehittymässä paremmiksi, vaikka jotkut rikastuvatkin tolkuttomasti, jos köyhempienkin rahavarat kasvavat. Tämä on järjetön ajatus, sillä eiväthän ihmiset koe hyvinvointiaan suhteessa absoluuttiseen raha- tai tavaramääräänsä vaan muiden hyvinvointiin ja omiin ja läheistensä yleisiin tulevaisuudennäkymiin, joita kasvavat tuloerot heikentävät.

Demokratia ja diktatuuri

2009-11-10T09:47:00.003+02:00

Tutuhesan listalle

Ehkäpä koko demokratiakäsite kaipaa vähän tuuletusta.

Mikä on demokratian tarkoitus? Parantaa kansalaisten hyvinvointia vai kansakunnan menestystä? Onko kansakunnalla jokin tarkoitus maailmanyhteisölle? Entä maailmanyhteisön, ihmiskunnan tarkoitus ja päämäärä?

Jos ihmiskunnalle oletetaan jokin tarkoitus, esimerkiksi jumalan palveleminen tai maailmantalouden kasvattaminen tai maapallon suojeleminen, sitä voi myös kansakunta pitää tarkoituksenaan.

Jos tietty asia on hyväksytty kansakunnan päätavoitteeksi (selityksellä kun ensin hoidamme tämän asian, niin sen avulla saamme sitten myöhemmin kaikki muut asiat kuntoon), sen saavuttamiseen vaaditaan suunnitelmallisuutta, johtajuutta, organisointia ja porkkanoiden/keppien käyttöä. Kaikkea diktatorista ja demokratian vastaista.

Tämä on tilanne myös meillä ja tänään, kun kansakuntamme päällimmäisenä tavoitteena on talouden kasvattaminen ja kilpailukyvyn parantaminen. Siihen demokratia sopii yhtä huonosti kuin armeijan tehtäviin. Huolestuttavaa on, että kun kaikki kansakunnat kilpailevat samasta asiasta, menestyminen vaatii yhä voimakkaampaa panostusta, yhä epädemokraattisempia käytäntöjä, yhä jakautuneempia yhteiskuntia ja yhä väkivaltaisempaa maailmaa. Siksi demokratia on tänään kasvavissa vaikeuksissa kaikkialla.

Eikä tähän ole odotettavissa muutosta ennen kuin johtavissa talousmaissa ajaudutaan talouden kasvattamisessa sellaisiin vaikeuksiin, että kyseisen tavoitteen haitallisuus huomataan. Näinhän on jo osaksi käynytkin ja useat etsivät taas elämänsä tarkoitusta yhteisestä jumalasta tai pitävät maapallon pelastamista ihmisten tärkeimpänä tavoitteena. Demokratian asemaa se ei kuitenkaan paranna.

Demokratian perusta on ajatuksessa, ettei ihmiskunnalla ole mitään yhteistä tavoitetta eikä sellaiseen tule edes pyrkiä. Demokratiassa jokaisen oma tavoite on yhtä hyvä kuin toistenkin, edellyttäen kuitenkin ettei tavoitteena ole estää toisia pääsemästä heidän tavoitteisiinsa. Tämän vaatimuksen vaikeudesta johtuen käytännön demokratia on prosessi kohti sellaisia yhteisiä sääntöjä, jotka tämän entistä paremmin mahdollistavat. Niinpä enemmistövaltaan perustuva demokratia on vielä kaukana ideaalista demokratiasta. Seikka, mikä on myös käytännössä helposti havaittavissa. Kun enemmistön tavoitetta pidetään kaikkien yhteisenä tavoitteena, ajaudutaan siihen poliittiseen kilpailuun ja sääntöviidakkoon, jota Eero aiheestakin kammoksuu:
- demokratioissa ei saa polttaa tupakkaa sellaisissa paikoissa kuin diktatuureissa
- demokratioissa ääni vaaleissa annetaan ulkoisen painostuksen synnyttämänä
- demokratioissa valitut edustajat pyrkivät ratkaisuillaan turvaamaan tulevan valintansa

Ongelma on kuitenkin siinä, että diktatuureissa nämä ominaisuudet vaikuttavat vielä vahvempina. Jokaisessa diktatuurissa on asioita, jotka ovat ehdottoman kiellettyjä, jokaisessa diktatuurissa poliittinen toiminta tapahtuu painostuksen alla ja jokainen diktaattori pyrkii ratkaisuillaan turvaamaan tulevan valtansa.

Demokratisoitumisprosessissa olennaista on sen asian vapautuminen ja kehittyminen, mikä ei ole keneltäkään pois eikä rajoita mitään. Tämä asia on tieto, informaatio, ymmärrys. Yhteiskunta, jossa tärkeitä tietoja salataan, jossa tietojen hyödyntämiseen on yksinoikeuksia ja jossa ylemmän tieto on määritelmällisesti oikeampi kuin alemman tieto, on epädemokraattinen ja hidas oppimaan ja kehittymään. Tämän asian ymmärtäminen on demokratian kehittymisen edellytys ja ainoa este tälle on tietysti se, että aivan kuten jumalaan opetetut uskovat jumalan olevan oikeassa niin enemmistödemokratiaan opetetut uskovat enemmistön olevan oikeassa, vaikka kukaan ei osaa perustella asiaa ja vaikka he selvästi näkevät sen johtavan järjettömyyksiin.

Korruptiosta

2009-11-08T11:08:00.004+02:00

Kirjoitus Tutuhesan listalle

Pasi on oikeassa. Siitä on lähdettävä, että jokainen etsii joka tapauksessa omaa etuaan niin kuin sen itse ymmärtää siinä maailmassa jossa elää. Kuitenkin lähes poikkeuksetta ihmiset kokevat ja ajattelevat asian olevan niin, että jos ympärilläni menee hyvin, niin myös minulla menee hyvin. Ihmiset ovat luonnostaan sekä egoisteja että altruisteja. Kysymys on siitä, kuinka laajaksi kukin ympäristönsä ymmärtää.

Vaikka toimisi kuinka moraalisesti omassa yhteiskunnassaan, se saattaa yleisesti, laajemman yhteisön kannalta olla mitä moitittavinta. Yleistä moraalikoodistoa kun ei ole olemassa tässä monien uskontojen ja ideologioiden maailmassa.

Siitä syystä Pentin ehdottama moraaliin vetoaminen kapitalismin ja markkinatalouden erottelussa on tyhjä siihen asti, kun sille "mikä on oikein ja oikeudenmukaista muita kanssaihmisiä kohtaan" esitetään reaalisia sääntöjä, joilla on kaikille samat yksiselitteiset sisällöt.

Entä mikä sitten on oikeudenmukaista muita kanssaihmisiä kohtaan? Yleissääntönä ei voi olla mikään muu kuin se, että kaikkia on kohdeltava samoin säännöin, yhtä hyvin, ketään syrjimättä, koska kaikki kuuluvat samaan ihmisten yhteisöön. Entä mitä tarkoittaa syrjimätön kohtelu rahataloudessa? Se ei voi tarkoittaa mitään muuta kuin että jokaisen raha on yhtä arvokasta; että jokaisella on sama oikeus ostaa kenen tahansa myymiä tuotteita. Kaupan kohteina ovat siis tuotteet mutta ei oikeuksia tuotteisiin. Se puolestaan edellyttää sitä, että kaikki kaupankäynti on julkista. Ei ole tuotteita, hintoja eikä kauppoja koskevia salaisuuksia, koska jokaisen on voitava tietää, mitä yhteisessä taloudessa tapahtuu; keitä syrjitään ja keiden toimesta.

Edellä kuvattu on markkinatalouden ideaali, joka eroaa selvästi kapitalistisen talouden ideaalista, joka perustuu kaupankäynnin yksityisyyteen. Kapitalistisen ideologian mukaan talous on oikeudenmukaista silloin kun kauppaa voidaan käydä kaikesta yksityisin ja salaisin sopimuksin muiden siihen puuttumatta. Tähän ideologiaan nykytalous pitkälti perustuu johtuen lähinnä siitä, että maailmantaloudessa sääntöjä laativat kansakunnat, jotka ovat tavallaan yksityisiä toimijoita pitäen kiinni, tosin ilmeisen lyhytnäköisesti, omista eduistaan ja oikeuksistaan suosia toisia kansakuntia/toimialoja/yrityksiä ja syrjiä toisia.

Korruptio on nimenomaan erityisten oikeuksien tai erityiskohtelun ostamista olipa myyjänä yhteiskunnan virkamies tai yksityinen toimija. Siinä mielessä se kuuluu kapitalistisen ideologian piiriin ja on nykytaloudesta niin vaikeasti poistettavissa.

---
Silloin tällöin joku muistuttaa, että listallamme asioita pitäisi tarkastella tulevaisuusnäkökulmasta. Asiallinen vaatimus mutta vaatii tarkennusta. On kaksi tapaa ajatella tulevaisuutta. Toinen on kuvitella miten tekniikka, talous ja luonto muuttuu, kun sosiaalisissa järjestelmissä ei tapahdu suuria muutoksia. Toinen tapa on kuvitella tulevaisuuteen jokin suuri sosiaalinen muutos ja päätellä, miten se vaikuttaisi tekniikkaan, talouteen ja luontoon. Itse olen enemmän viehättynyt jälkimmäisestä ja siksi kehoittaisin muitakin "tutkimaan" tulevaisuutta tästä näkökulmasta. Silloin sellainen tulevaisuus näyttää ainakin minusta valoisimmalta, jossa maailmantalous muuttuu vapaasta kapitalismista olennaisesti lähemmäksi ideaalia markkinataloutta.

Työ tietoyhteiskunnassa

2009-10-24T11:11:00.002+03:00

Foresight.fi blogiin

Risto Linturi:

vuorovaikutus oli nopearytmistä ja löysimme uutta hyvin spontaanilla tavalla, joka alkoi haparoivasta uutta luotaavasta kysymyksestä, voisiko ajatella näin? Yleensä sellaisen esittäminen edellyttää luottamusta.

Miten tässä nyt ajatellaan. Tarkoitetaanko luottamusta siihen, mitä keskustelukumppani sanoo vai luottamusta siihen, ettei asiaa kerrota muille.

Jos tarkoitetaan edellistä, niin miten asiassa voisi toimia muuten kuin omaan kokemukseensa ja järkeensä luottaen, asia jota ei voi kenellekään opettaa.

Jos tarkoitetaan jälkimmäistä, pelätäänkö väärinymmärrystä, mahdollista naurunalaiseksi tai epäilyttäväksi joutumista, vai sitä että mahdollisen hyödyn uudesta ajatuksesta saa joku muu. Jos tarkoitetaan edellistä, asia on jo ohjeistettu. Kaikkiin uusiin ajatuksiin on syytä suhtautua asiallisesti mitään tai ketään syrjimättä. Mutta jos tarkoitetaan jälkimmäistä, asiaan on syytä perehtyä tarkemmin.

Se millaista tietoa tuotetaan riippuu siitä ketkä uusista tiedoista hyötyvät. Tieto, jonka arvo perustuu sen luottamuksellisuuteen eli siihen, että se on vain harvojen tiedossa, on pahimmillaan kiristystietoa. Tiedolla kiristäminenhän perustuu siihen, ettei se ole yleisessä tiedossa. Kuvioon kuuluu, että myös tieto hyötyjistä on salattavissa. Voisi ajatella, että tällaista tietoa suosivassa kulttuurissa ihmisten luovuus suuntautuu yksityisten voittojen saalistamiseen.

Toisessa ääripäässä on tieto, jonka arvo perustuu siihen, että se on täysin julkista. Parhaimmillaan se on tietoa itsestään, demokratiasta, siitä miten yhteisiä asioita koskevien tietojen julkisuus on eduksi yhteiselle hyvinvoinnille ja miten jokaiselle tulee antaa sama mahdollisuus vaikuttaa yhteisiin asioihin. Kuvioon kuuluu, ettei kyseisestä tiedosta ole kenellekään hyötyä, ellei se ole riittävän monen tiedossa. Voisi ajatella, että mitä paremmin ihmiset ymmärtävät demokratian idean sitä enemmän heidän luovuutensa suuntautuu yhteisen edun ajamiseen.

Kun nyt puhutaan tietoyhteiskunnasta, niin kysyä sopii voiko sellainen perustua luottamuksellisen tiedon kulttuurille edes siinä määrin kuin nykyiset tekijänoikeudet, patenttioikeudet ja markkinatietojen liikesalaisuudet tietojen julkista hyödynnettävyyttä rajaavat.

Tietoyhteiskuntaa pukkaa

2009-10-18T23:02:00.001+03:00

Liikenne- ja viestintäministeriön koordinoiman kansallisen tietoyhteiskuntastrategian uudistamiseen

Näissä kommenteissa on tainnut unohtua se, että kun puhutaan tietoyhteiskunnasta, on käsiteltävä myös tietojen omistusjärjestelmää. Kuinka tietoja omistetaan ja miten tiedoilla käydään kauppaa vaikuttaa siihen, mitä tietoja tarvitaan, millaisia tietoja kehitetään ja ketkä niistä hyötyvät.

Jos jatketaan entiseen tapaan eli pidetään kiinni tekijänoikeuksista ja patenttioikeuksista ja vielä laajennetaan niiden alaa, saadaan aivan erilainen tietoyhteiskunta kuin jos niiden alaa supistetaan tai jopa kyseisistä oikeuksista kokonaan luovutaan.

Kumpaan suuntaan suomalaisten kannattaisi tähdätä?

Selvää on, että tietojen yksinoikeusjärjestelmät, tekijänoikeudet ja patentit, toimivat niin kuin muutkin yksinoikeusjärjestelmät. Ne kasvattavat tuloeroja, koventavat kilpailua tietojen hallinnasta ja voimistavat sosiaalisia vastakkainasetteluja. Globalisoituessaan nämä ominaisuudet vaikuttavat yhteiskuntiin kahdella tavalla. Ensinnäkin, tietotuotanto, valta ja varallisuus keskittyy tietojen omistuskeskuksiin, maailman piilaaksoihin. Toiseksi, tietoköyhälistön asema heikkenee kaikkialla, myös Suomessa. Väistämättä, vaikka kaikilla olisi kummoiset laajakaistat käytössään.

Käsitykseni on, että me emme voi mitenkään sijoittua edes tyydyttävästi tietojen omistuskilpailussa, erityisesti idän uusia valtavia tietotehtaita vastaan. Ihan vain aivojen lukumäärästä johtuen. Sama koskee tietysti koko Eurooppaa.

Siinä tapauksessa omistuskilpailuun satsaamisen strategia on huono valinta. Parempi strategia olisi panostaa kilpailun sääntöjen muuttamiseen niin, että huonommillakin sijoituksilla elämänlaatu on hyvä. Se tehdään heikentämällä tietojen omistusarvoja, tekijänoikeuksia ja patentteja, periaatteessa aina niistä luopumiseen asti. Kun palkintoja, siis kyseisiä oikeuksia heikennetään, tietojen hallinnasta käytävä kilpailu laimenee ja niiden hyödyt jakautuvat tasaisemmin.

Tällä on tietysti yleisempääkin merkitystä kuin vain meille. Yleisesti ottaen voidaan sanoa, että mitä kovempaa on taloudellinen/poliittinen kilpailu maailman eri resursseista, sitä vaikeampaa on vähentää luontoon kohdistuvaa painetta. Tilannetta helpottaisi, jos niitä kilpailun palkintoja pienennettäisiin, jotka ovat itse asettamiamme.

Viilattuja pilkkuja

2009-10-15T10:05:00.003+03:00

Kemppisen blogiin

Aloitin tämän jo Opetus ja oivallus kirjoitukseen, mutta kun tämänpäiväinen aihe liittyy siihen, laitan tähän molemmista.

Miten mahtoi olla tässä Haavikon tapauksessa. Vaatiko Heikki julkistamisen kieltoa moraalisista syistä (kirjassa ehkä harmittavia/vääriä tietoja) vai julkaisemisen kieltoa taloudellisista syistä (halu saada osuutensa tekijänoikeustuloista)?

Jälkimmäisen ymmärtäisin, mutta eihän voida ajatella, että myös moraaliset oikeudet periytyisivät tai olisivat muutenkaan siirrettävissä tai luovutettavissa.

Tähän kuin muihinkin vastaaviin ongelmiin on vain yksi looginen ratkaisu. Myöskään taloudellisten oikeuksien ei tulisi olla siirrettäviä.

Tätä puoltavia asioita on enemmänkin. Se, ettei nykyinen tekijänoikeusjärjestelmä sovellu digitaalisen tiedon ja internetin maailmaan, johtuu juuri siitä, että nykyisen tekijänoikeuslainsäädännön ydin on oikeuksien kaupallistamisessa, mikä edellyttää paitsi oikeuksien myös niiden kohteina olevien tietojen rajattua siirtämistä, kun taas internetin ydin on rajattomassa tiedonsiirrossa.

Kaupalliset eli siirrettävät tekijänoikeudet olivat ehkä perusteltuja maailmassa, jossa niillä toisaalta koottiin pääomia tiedonvälityksen materiaalisiin tarpeisiin, kirjapainoihin, kirjoihin jne. ja toisaalta palkittiin tekijöitä yhteiskunnalle arvokkaan tiedon tuottamisesta. Nyt maailma on toisenlainen.

Digitaalinen viestintä on lähes poistanut pohjan mainitulta ensimmäiseltä perustelulta. Saatuja tuloja ei enää tarvita niinkään tiedonvälityksen kehittämiseen kuin tiedon/teosten omistajien väliseen kilpailuun eli suurimpien tekijöiden ja tuottajien vallan ja vaurauden kasvattamiseen. Samalla on myös tekijänoikeuksien toinen perustelu tullut kyseenalaiseksi. Kehittääkö tekijänoikeuksilla eli tiedon kulun keinotekoisilla esteillä kannustettu tuotanto todella maailmaa paremmaksi paikaksi kaikille, vai kehittääkö se maailmaa muotoiseksensa, keinotekoisilla esteillä syrjäyttäjiin ja syrjäytettyihin jakautuneeksi maailmaksi?

Tekijänoikeuksien kokonaisremontti tuskin on vielä tämän päivän asia, mutta ehkä on hyvä välillä haaveilla, miltä maailma näyttäisi, jos yksilöiden taloudelliset oikeudet olisivat yhtä luovuttamattomia kuin heidän moraalisetkin oikeudet. Ettei sokeasti mennä päinvastaiseen suuntaan.

Kemppisen Goebbels-kortti on syytä ottaa vakavasti. Kun kulttuurin taloudelliset oikeudet ovat ostettavissa ja siirrettävissä vahvimpien toimijoiden haltuun, myös kulttuurin moraalinen sisältö siirtyy vähitellen heidän hallintaansa. Sehän meidän tulisi jo tietää. Kaikki alkaa oikeutetuista pyrkimyksistä parantaa työllisyyttä ja kilpailukykyä. Se vaatii yhä kovempia otteita ja ennen kuin huomataankaan talousfasismin moraali on voittanut ja koko sen järjettömyys on todistettu välttämättömyydeksi.
----

Kemppinen:

tekijän moraaliset oikeudet periytyvät ja ovat myös rajoitetusti siirrettävissä.

En ehkä ilmaissut asiaa kovin selvästi, mutta en tarkoittanut nykyistä käytäntöä vaan sitä, miten asian pitäisi olla. Siinä määrin kuin moraaliset oikeudet teokseen periytyvät tai seuraavat kaupan mukana se on seuraus siitä, että niiden irrottaminen taloudellisista oikeuksista johtaa ristiriitoihin. Mikään muu seikka ei puolla tätä käytäntöä, joka sekin johtaa ristiriitoihin. Sillä, riippumatta siitä mitä nykyinen laki sanoo, teoksen taiteellisesta ja moraalisesta arvosta ei voi vastata kuin tekijä. Muuten taiteen tekemisen ja merkityksen yhteys katkeaa. Taiteesta tulee merkityksetöntä.

Olen edelleenkin sitä mieltä, että ainoa looginen ratkaisu on se, että myös taloudelliset oikeudet teoksiin ovat vain niiden tekijöillä. Käytännössä se tarkoittaisi sitä, että tekijä voisi myydä teoksen muttei oikeuksia. Teoksen ostajakin voisi käyttää sitä haluamallaan tavalla (rikkomatta kuluttajansuojaan tms. liittyviä rajoitteita). Kumpikaan ei kuitenkaan voisi estää teoksen julkistamista, jonka jälkeen se olisi kaikkien vapaasti käytettävissä. Teos olisi siis ostettava ennen julkistamista könttäsummalla sellaisen joukon (yhteiskunnan, faniryhmän tms.) toimesta, joka haluaa hyötyä/nauttia teoksesta siitä huolimatta, että muut saavat sen ilmaiseksi.

Tällä järjestelyllä poistuisivat ne ongelmat, jotka nyt liittyvät piratismiin ja muihin tekijänoikeusriitoihin.

Tietysti tämä heikentäisi joidenkin tuloja ja olisi monien mielestä väärin. Mutta en silti ole löytänyt tekijänoikeuksille kovinkaan vakuuttavia yhteiskunnallisia perusteita. Että ne kehittäisivät maailmaa parempaan suuntaan, auttaisivat meitä nykyisin vaikeimmissa ongelmissamme ja vähentäisivät syrjäytymistä, terrorismia ja luonnon tärveltymistä. Pikemminkin päinvastoin. Ne selvästi voimistavat tuloeroja, jakavat maailmaa vastakkaisiin leireihin ja voimistavat myös luonnon resursseista käytävää kilpailua.

Yhteiskunnan pirstaloitumisesta

2009-10-12T18:25:00.002+03:00

Haaparannan kirjoitukseen

Varsin hyvä kirjoitus mielestäni. Siinä esitettyyn suuntaan maailman talous on niin teoriassa kuin käytännössäkin kehittymässä, siis mikäli taloutta säädellään entisiin oppeihin ja mittareihin tuijottaen. Eikä tämä suunta näytä hyvältä.

Kuitenkaan, näin tekstiä tulkitsen, maailman ekonomistien terävinkään kärki ei ole halunnut/osannut esittää syrjinnän/syrjäytymisen vähentämiseksi sen parempaa ratkaisua kuin perustuloon siirtymisen – jonka välttämättömyydestä itse kirjoitin jo yli kaksikymmentä vuotta sitten. Sekään ei silti näytä kelpaavan:

Kunnollisen tällaisen järjestelmän rahoittaminen on kuitenkin niin kallista, että virallinen yhteiskunta ei voi siihen suostua.

Tämä saattaa pitää paikkansa tänään ja nykytalouden ehdoilla, mutta eihän se tarkoita sitä, että olisi olemassa jokin taloustieteellinen todiste perustuloa vastaan. Asiahan on päinvastoin. Onhan perustulo selvästi kustannustehokkain tapa taata tietty elintaso kaikille.

Lauseesi olennainen sisältö onkin sanoissa ”virallinen yhteiskunta”. Siis poliittinen järjestelmä ja taloudellinen järjestelmä, niiden päättävien elimien mukaan, ei voi suostua perustuloon. Tähän onkin aivan selvät syyt. Poliitikot saavat palkkansa erityisten ryhmien etujen ajamisesta ja se edellyttää luokittelevan säätelyn lisäämistä. Perustulon idea on päinvastainen, luokittelemattomuus ja säätelemättömyys. Se vähentäisi politiikan merkitystä ja poliitikkojen valtaa. Talouden päättävä kerros, omistajat ja heidän vasallinsa, saavat palkkansa muiden töiden ohjaamisesta. Perustulo lisäisi yksilöiden itseohjautuvuutta ja vähentäisi talouden ylimmän kerroksen valtaa ja vaurautta.

Vai käykö niin, että maailman ollessa täysin yhdentynyt ja kilpailun halvimmasta/tehokkaimmasta suorittajasta käydessä mahdottomaksi kaikki pääsevät takaisin viralliseen yhteiskuntaan?

Enpä usko. Sehän tarkoittaisi sitä, ettei maiden välillä enää vallitsisi merkittäviä eroja, mutta joka maassa rikkaimmat eläisivät kuin Yhdysvalloissa ja köyhimmät kuin Intiassa ja se siunattaisiin virallisesti välttämättömyydeksi. Luulisin, että jotain muuttuu sitä ennen. Toivoisin, että muutos olisi rauhallinen ja se saisi voimansa enemmänkin yksilöiden halusta laajentaa taloudellista vapauttaan kuin yritysten halusta kilpailla toisensa hengiltä tai valtiovaltojen halusta asein puolustaa taloudellisia etujaan.