Soininvaaran blogiin
Perustuloon suhtautumisessa on kysymys ihmiskäsityksestä. Jokaisella meistä on jo varhaislapsuudessa saatu käsitys siitä mikä ihmistä ohjaa ja mitä kunnon ihmisen on tehtävä. Kuten muistakin varhaisista tunnesitoumuksista, mm. uskonnollisesta asenteesta, siitä on vaikea vapautua vanhempanakaan, seuraavissa sukupolvissakaan.
Niinpä raahaamme tunnetasolla mukanamme myös työelämän oppeja ja asenteita, jotka ovat joskus olleet tarpeellisia, mutta jotka nykyisin ovat vain haitaksi. Kun vanhempamme ja isovanhempamme aloittivat työelämänsä – ja saivat ja kasvattivat lapsia – suuri osa töistä oli raskasta ruumiillista työtä, jota peräti harva huvikseen tekisi. Pontimen täytyi olla tuntuva, vieraalta saatu palkka tai oman pellon sato. Nälän uhka. Yhteiskunnallinen kannustinkin oli selvä, työn tulokset olivat konkreettisia, kaikkien tarvitsemia hyödykkeitä puutteen voittamiseksi. Työ on välttämätöntä ja pakollista.
Aika on muuttunut. Raskaan ruumiillisen työn osuus on enää murto-osa entisestä. Varsin pieni osa kansalaisista tekee ne työt, jotka riittävät poistamaan materiaalisen puutteemme. Suurin osa työsuorituksista kuluu aivan muihin tavoitteisiin. Ainakin kaksi suurta ryhmää on periaatteessa erotettavissa.
Ensimmäisen muodostaa alati laajeneva nollasummatyön osuus. Kaikki myynnin, mainonnan ja sodankäynnin työt, jotka tähtäävät markkinaosuuksien kasvattamiseen ovat sellaisia. Koko joukko myös muista töistä, niin yksityisten kuin yhteiskuntienkin maksamista, on tavallaan turhaa, tarpeellista vain korjaamaan nollasummapelien aiheuttamia vinoutumia. Näillä töillä ei ole suoraa yhteiskunnallista arvoa vaan niitä tehdään yleensä vain rahasta ja itsekkäistä motiiveista.
Toisen ryhmän muodostavat taide, tutkiminen, kehittäminen ja opettaminen. Näille töille on tunnusomaista se, että niiden tarkoituksena on tuottaa yhteistä arvoa; niille on yhteiskunnallinen kannustin. Parhaille osaajille raha on toisarvoinen. Ei merkityksetön, mutta vain sosiaalisen tunnustuksen mittari, ei toimeentulon turvaaja. Heidän aikaansaannoksensa olisi suunnilleen sama, jos kaikille annettaisiin turvattu työmahdollisuus ja rahamittainen arvoasteikko supistettaisiin murto-osaan. Ihminen on luonnostaan luova.
Perustulon vastustajia näyttää yhdistävän esi-isiemme ihmiskuva: kaikki työ on raskasta eikä kukaan tee sitä kuin pakosta. Tämä kuva ei enää vastaa todellisuutta kuin propagandana. Mitä enemmän sitä toitotetaan, sitä todemmaksi se muuttuu. Harmillista on, että pakolla luodut työpaikat osuvat nollasummatöihin, kun tehdastyöt vähenevät ja luoville huipuille on tilaa vain rajoitetusti.
Olisi jo aika siirtyä moderniin ihmiskuvaan, jossa ihminen on luonnostaan luova ja yhteiskunnallinen olento. Meillä on hyvin varaa antaa vähemmillä eväillä varustettujen vain loikoilla yhteisillä varoilla. Se minimoi heidän aiheuttamansa tappiot mutta myös antaa mahdollisuuden aivan uudenlaisille luovuuksille, joita nykysysteemi ei vielä ymmärrä palkita.
Perustulon idea on siinä, että se yhdistää saajiaan. Siksi se on annettava niin rikkaille kuin köyhille, niin työllisille kuin työttömille. Niin kuin lapsilisä se on ymmärrettävä menneiden sukupolvien perintönä uusille, ketään syrjimättä, ketään kyykyttämättä.
Tästä syystä en oikein lämpene ehdotuksille, joissa perustulo tai kansalaispalkka hoidetaan verotuskikkailuilla ja jakamalla saajat ahkeriin ja laiskoihin. Selvin malli olisi tasavero, sama pääomatuloille, ja könttäsumma jokaiselle kuukausittain. Suuri tavoite on pidettävä kirkkaana mielessä. Toinen asia on, mihin kompromissiin on tyydyttävä.
sunnuntai 14. elokuuta 2011
Miten käy Euroopan: Sosiaalipolitiikka
Soininvaaran blogiin
Osmon analyysi on hyvä, mutta synteesin teko pahasti kesken. Nykytalouden keskeinen ongelma on todellakin se, että ihmisten perustarpeita suoraan palvelevan tehdas- ym. työn arvo laskee verrattuna tuotekehityksen, sisällöntuottamisen, asioidenajamisen ja rahoituksen arvoon verrattuna. Tulo- ja varallisuuserojen kasvun aiheuttama ongelma on maailmanlaajuinen eikä siihen ole kansallisia ratkaisuja.
On huomattava, ettei kyseinen ongelma johdu siitä, että maailmantaloudessa vallitsisi vapaa markkinatalous. Se johtuu siitä, ettei näin ole, vaan että jälleen kerran – aivan niin kuin jlbl edellä kirjoitti – vallassa ja varakkuudessa johtavat pyrkivät turvaamaan asemansa. Se tapahtuu, niin kuin aina, pitämällä yllä mielikuvaa sen järjestelmän välttämättömyydestä, jossa heidän työnsä on erikoisen arvokasta. Kastijärjestelmän, säätyjärjestelmän, sosialistinen järjestelmän jne. valta perustuu siihen mielikuvaan, että koko yhteiskuntajärjestys romahtaa, ellei ylemmillä ole valtaa hallita ja ohjata alempia. Siksi tarvitaan etuoikeutettujen tehtävien muodostamia luokkia, bramiineita, aatelisia, keskuskomitelaisia jne.
Nykyisen talousjärjestelmän aatelisia ovat tiedon tuottajien kärjet, tuotekehittelijät, sisällöntuottajat ja rahanlainaajat, joiden asemaa ja työtä suojaavat tietyt etuoikeudet, patentit, tekijänoikeudet ja rahan liikkeitä koskevat liikesalaisuudet. Ne eivät kuulu aitoon markkinatalouteen vaan ne ovat yhteiskunnallista, laeilla vahvistettua ohjausta, joiden suomien oikeuksien ja rikkauksien turvin pieni joukko parempiosaisia voi painostaa muut siivoamaan jälkensä.
Tämä käy helposti. Kun kaikki totuutena toistavat, että kukaan ei viitsi keksiä mitään, ellei siihen saa yksinoikeutta; kukaan ei viitsi kirjoittaa, säveltää tai tehdä elokuvia, jos työnsä palkitaan vain kertasuorituksella vaikka kuinka suurella; kukaan ei lainaa rahaa kenellekään, jos pankkisalaisuudesta luovutaan, niin mikään ei muutu kuin suuren romahduksen myötä.
Tämä on harmillista kahdessakin mielessä. Ensinnäkin kyseinen väite ei pidä paikkaansa. Niin kuin lapsilla on luontainen kyky ja tarve leikkiä, niin aikuisilla on kyky ja tarve keksiä uusia asioita, taidetta, tiedettä ja tekniikkaa. Ei tulosten saamiseksi tarvita yksinoikeuksia vaan mahdollisuuksia. Toiseksi, vaikka nykyaatelisten etuoikeuksista luopumisella saataisiin vähemmän taidetta, tiedettä ja lainarahoja, niin entä sitten? Onko meillä todellakin puutetta kirjoista, musiikkiesityksistä, kännykkäpeleistä ja rahavuorista? Vai niiden laadusta? Eikö pahin puute kuitenkin koske tasapainoisempaa taloutta ja luokattomampaa yhteiskuntaa, jokaisen yhtäläisen ihmisarvon tunnustamista?
----
Näin siis periaatteessa. Yhteiskunnallisen evoluution kannalta olennainen kysymys on kuitenkin se, miten kyseiset imperatiivit yhteisössä toteutuvat ja miten niiden jakauma ajan mittaa kehittyy. Teoreettisina vastapareina ovat keskusjohtoinen, hierarkkinen järjestelmä ja kansanvaltainen, tasa-arvoinen järjestelmä. Edellisessä järjestelmässä huipulla olevat pystyvät toteuttamaan halujaan ylenpalttisesti, mutta alemmilla tasoilla olevat eivät. Jälkimmäisessä kaikki pystyvät toteuttamaan halujaan suunnilleen samalla tasolla, kukaan ei ylenpalttisesti, muttei kukaan jää mistään osattomaksikaan.
Käytännön kehitys näyttäisi kulkevan vuorotellen kumpaakin suuntaan poiketen, mutta kuitenkin niin, että pitkällä aikavälillä yhteisen arvomaailman muodostavat yhteisöt ovat laajentuneet ja voiton ovat vieneet tasa-arvoisemmin rakentuneet. Tälle on ilmeinen selitys. Kehitys on tiedon kehittymistä ja yhteiskunnallinen kehitys on yhteiskunnallisen tiedon, siis yhteisen, kaikkien samalla tavalla ymmärtämän tiedon kehittymistä. Tähän nähden seuraava kommenttisi on ymmärrettävä mutta outo.
Tällä logiikallahan voitaisiin useita suuria onnettomuuksia, vaikkapa toista maailmansotaa ja neuvostososialismia kutsua menestyksiksi, koska niiden tuhkasta on noussut entistä tasa-arvoisempi Eurooppa.
Ymmärrän kehityksen sillä tavalla, että tällaisista onnettomuuksista otetaan oppia ja niitä yritetään välttää. On pyrittävä ilman suuria onnettomuuksia siihen yhteiskunnalliseen tilanteeseen, mikä niiden tuhkasta nousisi.
Monet merkit viittaavat siihen, että olemme jälleen kerran suuren onnettomuuden uhkaamia. Taloudet romahtelevat siellä täällä ja dominovaikutus saattaa kaataa koko systeemin. Olennainen kysymys kuuluu: jos maailmantalous romahtaisi suuria tuhoja aiheuttaen, millainen talous siitä nousisi, mikä ei enää romahtaisi samalla tavalla? Siihen olisi pyrittävä.
Jos näkemykseni on oikea, se tarkoittaa että meidän olisi jo nyt pyrittävä entistä tasa-arvoisempaan maailmantalouteen. Talouden (mahdollisuuksien) tasa-arvoisuus ei kuitenkaan tarkoita ylhäältä ohjattua, sosialistista tasa-arvoa, eikä myöskään tuottajien välistä, kapitalistista tasa-arvoa, vaan kuluttajien eli ostajien keskinäistä tasa-arvoa, jonka ominaispiirteistä olen tässäkin blogissa useasti kirjoittanut.
Mitä tulee kansalaispalkkaan, niin se on selvästi linjassa talouden tasa-arvostumiskehityksen kanssa. Se ei kuitenkaan poista tarvetta erityisen suuriin ja tärkeisiin sosiaalisiin tukiin.
Kulutustavaroiden valmistus alkaa olla työllistäjänä mennyttä. …Teollisuuden työpaikat ovat siirtymässä tuotekehitykseen. Siinä ihmisten väliset tuottavuuserot ovat aivan toista luokkaa kuin tehdassaleissa tai viljapelloilla. Osaaminen voidaan hinnoitella korkealle – toistaiseksi. Kiina tuottaa miljoona insinööriä vuodessa. Joukossa on tosi hyviä ja paljon.
Työ ei lopu, mutta jos pannaan kansantaloudessa tarjolla olevat työtunnit tuottavuuden mukaan jonoon, viimeisistä tunneista kuluttaja ei suostu paljonkaan maksamaan. Joko viimeisiä tunteja ei tehdä, jolloin seurauksena on kasvava rakenteellinen työttömyys, tai viimeisistä tunneista maksetaan kovin vähän, jolloin seurauksena ovat kasvavat palkkaerot.
Osmon analyysi on hyvä, mutta synteesin teko pahasti kesken. Nykytalouden keskeinen ongelma on todellakin se, että ihmisten perustarpeita suoraan palvelevan tehdas- ym. työn arvo laskee verrattuna tuotekehityksen, sisällöntuottamisen, asioidenajamisen ja rahoituksen arvoon verrattuna. Tulo- ja varallisuuserojen kasvun aiheuttama ongelma on maailmanlaajuinen eikä siihen ole kansallisia ratkaisuja.
On huomattava, ettei kyseinen ongelma johdu siitä, että maailmantaloudessa vallitsisi vapaa markkinatalous. Se johtuu siitä, ettei näin ole, vaan että jälleen kerran – aivan niin kuin jlbl edellä kirjoitti – vallassa ja varakkuudessa johtavat pyrkivät turvaamaan asemansa. Se tapahtuu, niin kuin aina, pitämällä yllä mielikuvaa sen järjestelmän välttämättömyydestä, jossa heidän työnsä on erikoisen arvokasta. Kastijärjestelmän, säätyjärjestelmän, sosialistinen järjestelmän jne. valta perustuu siihen mielikuvaan, että koko yhteiskuntajärjestys romahtaa, ellei ylemmillä ole valtaa hallita ja ohjata alempia. Siksi tarvitaan etuoikeutettujen tehtävien muodostamia luokkia, bramiineita, aatelisia, keskuskomitelaisia jne.
Nykyisen talousjärjestelmän aatelisia ovat tiedon tuottajien kärjet, tuotekehittelijät, sisällöntuottajat ja rahanlainaajat, joiden asemaa ja työtä suojaavat tietyt etuoikeudet, patentit, tekijänoikeudet ja rahan liikkeitä koskevat liikesalaisuudet. Ne eivät kuulu aitoon markkinatalouteen vaan ne ovat yhteiskunnallista, laeilla vahvistettua ohjausta, joiden suomien oikeuksien ja rikkauksien turvin pieni joukko parempiosaisia voi painostaa muut siivoamaan jälkensä.
Tämä käy helposti. Kun kaikki totuutena toistavat, että kukaan ei viitsi keksiä mitään, ellei siihen saa yksinoikeutta; kukaan ei viitsi kirjoittaa, säveltää tai tehdä elokuvia, jos työnsä palkitaan vain kertasuorituksella vaikka kuinka suurella; kukaan ei lainaa rahaa kenellekään, jos pankkisalaisuudesta luovutaan, niin mikään ei muutu kuin suuren romahduksen myötä.
Tämä on harmillista kahdessakin mielessä. Ensinnäkin kyseinen väite ei pidä paikkaansa. Niin kuin lapsilla on luontainen kyky ja tarve leikkiä, niin aikuisilla on kyky ja tarve keksiä uusia asioita, taidetta, tiedettä ja tekniikkaa. Ei tulosten saamiseksi tarvita yksinoikeuksia vaan mahdollisuuksia. Toiseksi, vaikka nykyaatelisten etuoikeuksista luopumisella saataisiin vähemmän taidetta, tiedettä ja lainarahoja, niin entä sitten? Onko meillä todellakin puutetta kirjoista, musiikkiesityksistä, kännykkäpeleistä ja rahavuorista? Vai niiden laadusta? Eikö pahin puute kuitenkin koske tasapainoisempaa taloutta ja luokattomampaa yhteiskuntaa, jokaisen yhtäläisen ihmisarvon tunnustamista?
----
Jos vanhan mallin mukainen toiminta alkaa tökkiä, niin ihmisen käyttäytymisen biologinen pohja suuntaa kulttuurievoluutiota suuntaan, jossa ihminen voi paremmin toteuttaa biologisia imperatiivejaan (syöminen, seksi, yhteisön arvostus, vastavuoroisuus, yhteistoiminnan tuottama hyöty eloonjäämisessä jne.).
Näin siis periaatteessa. Yhteiskunnallisen evoluution kannalta olennainen kysymys on kuitenkin se, miten kyseiset imperatiivit yhteisössä toteutuvat ja miten niiden jakauma ajan mittaa kehittyy. Teoreettisina vastapareina ovat keskusjohtoinen, hierarkkinen järjestelmä ja kansanvaltainen, tasa-arvoinen järjestelmä. Edellisessä järjestelmässä huipulla olevat pystyvät toteuttamaan halujaan ylenpalttisesti, mutta alemmilla tasoilla olevat eivät. Jälkimmäisessä kaikki pystyvät toteuttamaan halujaan suunnilleen samalla tasolla, kukaan ei ylenpalttisesti, muttei kukaan jää mistään osattomaksikaan.
Käytännön kehitys näyttäisi kulkevan vuorotellen kumpaakin suuntaan poiketen, mutta kuitenkin niin, että pitkällä aikavälillä yhteisen arvomaailman muodostavat yhteisöt ovat laajentuneet ja voiton ovat vieneet tasa-arvoisemmin rakentuneet. Tälle on ilmeinen selitys. Kehitys on tiedon kehittymistä ja yhteiskunnallinen kehitys on yhteiskunnallisen tiedon, siis yhteisen, kaikkien samalla tavalla ymmärtämän tiedon kehittymistä. Tähän nähden seuraava kommenttisi on ymmärrettävä mutta outo.
Koska kuulun pieneen vähemmistöön, jonka mielestä Maon kulttuurivallankumous oli loistava menestys, sillä sen tuhkista löytyi selkeä suunta Kiinan modernisoitumiskehitykselle nimenomaan sen kaikenkattavan rikkirepivyyden takia
Tällä logiikallahan voitaisiin useita suuria onnettomuuksia, vaikkapa toista maailmansotaa ja neuvostososialismia kutsua menestyksiksi, koska niiden tuhkasta on noussut entistä tasa-arvoisempi Eurooppa.
Ymmärrän kehityksen sillä tavalla, että tällaisista onnettomuuksista otetaan oppia ja niitä yritetään välttää. On pyrittävä ilman suuria onnettomuuksia siihen yhteiskunnalliseen tilanteeseen, mikä niiden tuhkasta nousisi.
Monet merkit viittaavat siihen, että olemme jälleen kerran suuren onnettomuuden uhkaamia. Taloudet romahtelevat siellä täällä ja dominovaikutus saattaa kaataa koko systeemin. Olennainen kysymys kuuluu: jos maailmantalous romahtaisi suuria tuhoja aiheuttaen, millainen talous siitä nousisi, mikä ei enää romahtaisi samalla tavalla? Siihen olisi pyrittävä.
Jos näkemykseni on oikea, se tarkoittaa että meidän olisi jo nyt pyrittävä entistä tasa-arvoisempaan maailmantalouteen. Talouden (mahdollisuuksien) tasa-arvoisuus ei kuitenkaan tarkoita ylhäältä ohjattua, sosialistista tasa-arvoa, eikä myöskään tuottajien välistä, kapitalistista tasa-arvoa, vaan kuluttajien eli ostajien keskinäistä tasa-arvoa, jonka ominaispiirteistä olen tässäkin blogissa useasti kirjoittanut.
Mitä tulee kansalaispalkkaan, niin se on selvästi linjassa talouden tasa-arvostumiskehityksen kanssa. Se ei kuitenkaan poista tarvetta erityisen suuriin ja tärkeisiin sosiaalisiin tukiin.
sunnuntai 7. elokuuta 2011
Tiedonvälityksen pirstoutuminen johtaa arvojen eriytymiseen
Soininvaaran blogiin
Onhan se sekavaa ja ideologioita pirstaloivaa, kun äärioikeisto ja äärivasemmisto kannattavat aivan samoja asioita suurissakin kysymyksissä; kun tavallisetkin kansalaiset vaativat samalla demokratiaa ja vahvaa johtajuutta; kun poliittisen eliitin tärkein tehtävä on markkinoita tyydyttävien mielikuvien luonti ja kun yhteiskuntatieteilijöilläkään ei ole muuta annettavaa kuin vanhat fraasinsa.
Olen satavarma, ettei tätä turhiin ja tuhoisiin vastakkainasetteluihin johtavaa ideologista sekasotkua saada ratkaistuksi niin kauan kuin talousideologiaa opetetaan ja opitaan kaksinapaisena järjestelmänä, yksilö vastaan valtio. Toisessa ääripäässä on valtiovallan kokonaan hallitsema talous, kommunismi, ja toisessa ääripäässä on valtiovallaton, yksilöiden vapaasti käymä talous. Tällä janalla sitten etsitään parasta kompromissia, sopivasti veroja, sopivasti yksilönvapauksia, sopivasti vasemmistoa ja sopivasti oikeistoa. Kunnes eroa ei enää ole ja demokraattinen, yhteisiä etuja etsivä politiikka menettää aatteensa ja merkityksensä ja rahan ja väkivallan koneistot voittavat.
Demokratian ainoa mahdollisuus on nähdä valtiovallan taloudellinen rooli kaksijakoisena ja koko talousjärjestelmä kolmisuuntaisena.
Valtion ensimmäinen rooli on omistaa, hallita ja kasvattaa taloudellista valtaansa, mitä (sosialistista) roolia se tarvitsee kilpailussa muita valtioita vastaan (aivan samoin kuin yrityksen ensimmäinen rooli on omistaa, hallita ja kasvattaa taloudellista valtaansa). Äärimmilleen tämä on kehittynyt kuningashuoneiden, kommunistien, fasistien tms. yksinvallaksi. Tätä valtiovallan roolia on pienennetty siirtymällä kansanvaltaiseen järjestelmään, demokratiaan – yleensä vasta suuren kriisin jälkeen.
Valtion toinen taloudellinen rooli (sosiaalinen) on pitää kansalaisistaan huolta. Se voi tapahtua kahdella tavalla. Voidaan lisätä valtion vallassa olevien varojen määrää ja ohjata niitä huolenpitoa tarvitsevien eduksi, esimerkiksi verotuksen avulla. Tai voidaan estää kansalaisten keskinäinen eriarvoisuutta synnyttävä vallankäyttö, esimerkiksi kieltämällä varastaminen ja orjien pitäminen, mitkä toimet eivät lisää valtion ohjauksessa olevien varojen määrää. Edellisen tavan menetelmät ovat pitkälti samoja, verotus ja erioikeuksien myöntäminen, joilla ajetaan myös valtiovallan ja sen edustajien etuja. Siksi sosialistinen ja sosiaalinen sekoittuvat ja kansalaiset ovat syystä huolissaan siitä, keiden hyväksi heidän varojaan käytetään. Jälkimmäinen menetelmä tuottaa aivan päinvastaisen tuloksen. Eriarvoisuutta synnyttävän taloudellisen vallankäytön kieltäminen kaikilta heikentää myös vallanpitäjien mahdollisuuksia hyötyä toisten kustannuksella. Siksi suuret askeleet tähän suuntaan ovat perin harvinaisia ja syntyvät vain suurten poliittisten kriisien kautta.
Yksityisen taloudellisen vallankäytön minimoiminen on juuri se kolmas talouden suunta, jonka ymmärtämisestä ja hyödyntämisestä nyt on kyse. Ja joka siis osoittaa aivan eri suuntaan kuin sosialistinen, valtiovallan ohjaama talous ja kapitalistinen, yksityisten valtapiirien ohjaama ”vapaa” talous.
Teoriassa sillä on nimikin, aito markkinatalous. Aidon tarkoittaessa suoraan kuluttajien tarpeiden ohjaamaa taloutta, toisin kuin kapitalistinen markkinatalous, joka ohjautuu tuottajien ja sijoittajien tarpeiden mukaan. Periaatteessa ratkaisu on siis sama kuin politiikan demokratisointi. Yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta vastaa taloudessa yleinen ja yhtäläinen osto-oikeus.
Edellisen perusteella voidaan kehittää monia toimia talouden tasapainottamiseksi. Eräs on kuitenkin aivan keskeisessä asemassa. Taloudessa eli kaupankäynnissä tärkein vallankäytön väline on tietojen salaaminen ja sen väistämätön johdannainen, väärien tietojen syöttäminen. Kyseessä on niin kapitalistiseen kuin sosialistiseenkin ideologiaan kuuluva lainmukainen oikeus, jonka avulla valtaapitävät muodostavat verkostonsa ja suorittavat hyväksikäyttönsä.
Enronin ja Winclubin kaltaiset yksityiset rosvoukset ja nykyisen velkakriisin kaltaiset yhteiset onnettomuudet, toisin sanoen koko tämä varallisuuserojen kasvuun tukehtuva talous on mahdollinen vain, koska yksityinen rahaliikenne on periaatteessa, ideologisista syistä, lain suojaamana salassa pidettävä yksityisasia ja vain tietyin kohdin ja tiettyjen viranomaisten valvonnalle alttiina.
Aito markkinatalous toimii toisin. Siinä kauppoja koskevat salaisuudet eivät nauti lain suojaa, jolloin jokaisella kansalaisella on mahdollisuus tietää, mitä tapahtuu ja vapaasti käydä kauppaa niin kuin parhaaksi näkee, mutta tarvittaessa tuoda myös havaitsemiaan epäkohtia yleiseen tietouteen jo ennen kuin ne ovat kasvaneet hallitsemattomiksi.
Kukaan ei vielä tiedä, miten maailmantalous tulee selviämään nykyisestä epätasapainosta. Suuria muutoksia vaativa kriisi saattaa olla edessä paitsi edellä mainitusta myös siitä syystä, että kapitalistissosialistinen talous on rakenteellisesti pakkokasvuinen ja sovittamattomassa ristiriidassa luonnon hyvinvoinnin kanssa. Silloin on jotkut aivan keskeiset vanhat opit hylättävä ja talous nähtävä kolmisuuntaisena kaksinapaisuuden sijaan.
Jotta aatteellisuus ja merkityksellisyys saataisiin takaisin politiikkaan, on hyödynnettävä nettiä ja perustettava globaalisti toimiva verkosto ja puolue, jonka päätavoite on maailmankaupan kehittäminen aidon markkinatalouden suuntaan. Tämä tavoite yhdistäisi ne nykyisin kodittomat oikeistolaiset, jotka ymmärtävät yksilönvapaudet vapaudeksi tietää, taitaa ja käydä kauppaa eikä vapaudeksi rikastua muille esteitä asettamalla. Se yhdistäisi ne nykyisin kodittomat vasemmistolaiset, jotka haluaisivat tasoittaa tulo- ja varallisuuseroja, mutta eivät haluaisi lisätä valtiovallan osuutta taloudessa. Tämä tavoite yhdistäisi myös ne nyt kodittomat vihreät, jotka ymmärtävät, että kapitalistissosialististen arvojen ja käytäntöjen vallitessa luonnon hyvinvointiin tähtäävät pyrkimykset tulevat aina lopulta häviämään vallanpitäjien pyrkimyksille valtansa kasvattamiseksi ja rikkaiden pyrkimyksille rikkauksiensa kartuttamiseksi.
Onhan se sekavaa ja ideologioita pirstaloivaa, kun äärioikeisto ja äärivasemmisto kannattavat aivan samoja asioita suurissakin kysymyksissä; kun tavallisetkin kansalaiset vaativat samalla demokratiaa ja vahvaa johtajuutta; kun poliittisen eliitin tärkein tehtävä on markkinoita tyydyttävien mielikuvien luonti ja kun yhteiskuntatieteilijöilläkään ei ole muuta annettavaa kuin vanhat fraasinsa.
Olen satavarma, ettei tätä turhiin ja tuhoisiin vastakkainasetteluihin johtavaa ideologista sekasotkua saada ratkaistuksi niin kauan kuin talousideologiaa opetetaan ja opitaan kaksinapaisena järjestelmänä, yksilö vastaan valtio. Toisessa ääripäässä on valtiovallan kokonaan hallitsema talous, kommunismi, ja toisessa ääripäässä on valtiovallaton, yksilöiden vapaasti käymä talous. Tällä janalla sitten etsitään parasta kompromissia, sopivasti veroja, sopivasti yksilönvapauksia, sopivasti vasemmistoa ja sopivasti oikeistoa. Kunnes eroa ei enää ole ja demokraattinen, yhteisiä etuja etsivä politiikka menettää aatteensa ja merkityksensä ja rahan ja väkivallan koneistot voittavat.
Demokratian ainoa mahdollisuus on nähdä valtiovallan taloudellinen rooli kaksijakoisena ja koko talousjärjestelmä kolmisuuntaisena.
Valtion ensimmäinen rooli on omistaa, hallita ja kasvattaa taloudellista valtaansa, mitä (sosialistista) roolia se tarvitsee kilpailussa muita valtioita vastaan (aivan samoin kuin yrityksen ensimmäinen rooli on omistaa, hallita ja kasvattaa taloudellista valtaansa). Äärimmilleen tämä on kehittynyt kuningashuoneiden, kommunistien, fasistien tms. yksinvallaksi. Tätä valtiovallan roolia on pienennetty siirtymällä kansanvaltaiseen järjestelmään, demokratiaan – yleensä vasta suuren kriisin jälkeen.
Valtion toinen taloudellinen rooli (sosiaalinen) on pitää kansalaisistaan huolta. Se voi tapahtua kahdella tavalla. Voidaan lisätä valtion vallassa olevien varojen määrää ja ohjata niitä huolenpitoa tarvitsevien eduksi, esimerkiksi verotuksen avulla. Tai voidaan estää kansalaisten keskinäinen eriarvoisuutta synnyttävä vallankäyttö, esimerkiksi kieltämällä varastaminen ja orjien pitäminen, mitkä toimet eivät lisää valtion ohjauksessa olevien varojen määrää. Edellisen tavan menetelmät ovat pitkälti samoja, verotus ja erioikeuksien myöntäminen, joilla ajetaan myös valtiovallan ja sen edustajien etuja. Siksi sosialistinen ja sosiaalinen sekoittuvat ja kansalaiset ovat syystä huolissaan siitä, keiden hyväksi heidän varojaan käytetään. Jälkimmäinen menetelmä tuottaa aivan päinvastaisen tuloksen. Eriarvoisuutta synnyttävän taloudellisen vallankäytön kieltäminen kaikilta heikentää myös vallanpitäjien mahdollisuuksia hyötyä toisten kustannuksella. Siksi suuret askeleet tähän suuntaan ovat perin harvinaisia ja syntyvät vain suurten poliittisten kriisien kautta.
Yksityisen taloudellisen vallankäytön minimoiminen on juuri se kolmas talouden suunta, jonka ymmärtämisestä ja hyödyntämisestä nyt on kyse. Ja joka siis osoittaa aivan eri suuntaan kuin sosialistinen, valtiovallan ohjaama talous ja kapitalistinen, yksityisten valtapiirien ohjaama ”vapaa” talous.
Teoriassa sillä on nimikin, aito markkinatalous. Aidon tarkoittaessa suoraan kuluttajien tarpeiden ohjaamaa taloutta, toisin kuin kapitalistinen markkinatalous, joka ohjautuu tuottajien ja sijoittajien tarpeiden mukaan. Periaatteessa ratkaisu on siis sama kuin politiikan demokratisointi. Yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta vastaa taloudessa yleinen ja yhtäläinen osto-oikeus.
Edellisen perusteella voidaan kehittää monia toimia talouden tasapainottamiseksi. Eräs on kuitenkin aivan keskeisessä asemassa. Taloudessa eli kaupankäynnissä tärkein vallankäytön väline on tietojen salaaminen ja sen väistämätön johdannainen, väärien tietojen syöttäminen. Kyseessä on niin kapitalistiseen kuin sosialistiseenkin ideologiaan kuuluva lainmukainen oikeus, jonka avulla valtaapitävät muodostavat verkostonsa ja suorittavat hyväksikäyttönsä.
Enronin ja Winclubin kaltaiset yksityiset rosvoukset ja nykyisen velkakriisin kaltaiset yhteiset onnettomuudet, toisin sanoen koko tämä varallisuuserojen kasvuun tukehtuva talous on mahdollinen vain, koska yksityinen rahaliikenne on periaatteessa, ideologisista syistä, lain suojaamana salassa pidettävä yksityisasia ja vain tietyin kohdin ja tiettyjen viranomaisten valvonnalle alttiina.
Aito markkinatalous toimii toisin. Siinä kauppoja koskevat salaisuudet eivät nauti lain suojaa, jolloin jokaisella kansalaisella on mahdollisuus tietää, mitä tapahtuu ja vapaasti käydä kauppaa niin kuin parhaaksi näkee, mutta tarvittaessa tuoda myös havaitsemiaan epäkohtia yleiseen tietouteen jo ennen kuin ne ovat kasvaneet hallitsemattomiksi.
Kukaan ei vielä tiedä, miten maailmantalous tulee selviämään nykyisestä epätasapainosta. Suuria muutoksia vaativa kriisi saattaa olla edessä paitsi edellä mainitusta myös siitä syystä, että kapitalistissosialistinen talous on rakenteellisesti pakkokasvuinen ja sovittamattomassa ristiriidassa luonnon hyvinvoinnin kanssa. Silloin on jotkut aivan keskeiset vanhat opit hylättävä ja talous nähtävä kolmisuuntaisena kaksinapaisuuden sijaan.
Jotta aatteellisuus ja merkityksellisyys saataisiin takaisin politiikkaan, on hyödynnettävä nettiä ja perustettava globaalisti toimiva verkosto ja puolue, jonka päätavoite on maailmankaupan kehittäminen aidon markkinatalouden suuntaan. Tämä tavoite yhdistäisi ne nykyisin kodittomat oikeistolaiset, jotka ymmärtävät yksilönvapaudet vapaudeksi tietää, taitaa ja käydä kauppaa eikä vapaudeksi rikastua muille esteitä asettamalla. Se yhdistäisi ne nykyisin kodittomat vasemmistolaiset, jotka haluaisivat tasoittaa tulo- ja varallisuuseroja, mutta eivät haluaisi lisätä valtiovallan osuutta taloudessa. Tämä tavoite yhdistäisi myös ne nyt kodittomat vihreät, jotka ymmärtävät, että kapitalistissosialististen arvojen ja käytäntöjen vallitessa luonnon hyvinvointiin tähtäävät pyrkimykset tulevat aina lopulta häviämään vallanpitäjien pyrkimyksille valtansa kasvattamiseksi ja rikkaiden pyrkimyksille rikkauksiensa kartuttamiseksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)