Omaan US-blogiini
Piraateilta kysytään usein, miten he järjestäisivät taiteellisten teosten kaupan niin, että 1)teosten tekijät saavat työstään ansaitsemansa palkan ja 2) piratismin aiheuttamista moninaisista haitoista päästään.
Piratismin aiheuttamat ongelmat johtuvat periaatteessa vain siitä, että sen jälkeen kun teos on saatettu bittimuotoon ja myyty vaikkapa vain yhdelle, sen laittoman levittämisen estäminen on hyvin hankalaa. Se vaatii kopioinninesto-ohjelmien käyttöä, internetliikenteen valvontaa, oikeudenkäyntejä, sattumanvaraisia rangaistuksia, myös teoksia käyttämättömien rahastusta jne. Tästä muodostuu loputon kilpajuoksu piraattien ja vastapuolen välillä. Kuten aina tällaisissa kilpailuissa, voiton vievät suurimmat ja vahvimmat toimijat, kustannusyhtiöt, mediatalot, tekijänoikeusyhdistykset ja virkavalta. Häviäjiä ovat paitsi kuluttajat niin myös tekijät. Tähdet pärjäävät hyvin, mutta muut yhä huonommin.
Ainoa looginen ratkaisu kyseisten ongelmien poistamiseksi on se, että teoksesta maksetaan täysi myyjän haluama hinta ennen kuin sitä myydään yhtään kappaletta. Se voidaan tehdä seuraavalla tavalla.
Tekijä esittelee teoksensa haluamallaan tavalla, vaikkapa näyttein, tähän tarkoitukseen luodulla internetsivustolla. Hän laittaa näyttöön sen kokonaishinnan, jonka hän teoksesta vaatii, ja sen aikamäärän, jonka kuluessa hän edellyttää kaupan tapahtuvan. Näihin tietoihin jokainen internetin käyttäjä pääsee käsiksi tarkoitukseen sopivan hakusysteemin kautta. Sitten jokainen, yksilö taikka ryhmä, joka haluaa teoksen omaan ja muiden käyttöön, sitoutuu maksamaan siitä sen summan, jonka arvoisena hän haluaan pitää. Maksu voi olla suuri tai pieni. Maksujen keräytyminen näkyy ruudulla ja kun vaadittu summa täyttyy, maksut siirretään ostajien tileiltä tekijän tilille ja teos avautuu kaikkien käyttöön. Ellei summa täyty määräaikaan mennessä, tekijä voi hyväksyä jo syntyneen summan tai hän voi luopua kaupasta.
Edellä esitetyllä kaupankäyntitavalla on joukko erityisiä ominaisuuksia verrattuna teosten nykyiseen kaupankäyntiin.
1) Se on aidosti markkinataloudellinen. Tekijä voi vapaasti päättää teoksensa hinnasta ja jokainen on vapaa osallistumaan teoksen hankintaan itse valitsemallaan summalla. Kauppa syntyy, jos myyjän ja ostajien toiveet kohtaavat. Mikään säätelijä tai oikeuksienhaltija ei tule väliin. Kaikkea, millä on arvoa kuluttajille, kannattaa tuottaa.
2) Se hyödyntää internetiä täysimääräisesti. Se ei edellytä internetin käytön rajoittamista , piraattien ahdistelua eikä kovien pelottelurangaistuksien käyttöä niin kuin nykyisen kaupankäynnin ylläpitäminen.
3) Se muodostaa perustan myös teoksen saattamiselle fyysiseen muotoon, esimerkiksi kirjaksi. Kun teoksen bitit ovat vapaasti käytettävissä, ne ovat sitä myös kirjapainoille, joten ne voivat myydä kirjoja niitä haluaville vain painatuksen hinnalla. Tämä voidaan toteuttaa varsinaisen
kaupankäynnin yhteydessä. Mukaan näyttöön tulee kirjanpainajan tai painajien tarjous: jos pokkarin tai kovakantisen tilaajia tulee se ja se määrä, kukin saa teoksesta kirjan siihen ja siihen hintaan. Ostajan ei tarvitse mainita kuin sen hinnan, jonka hän on valmis maksamaan.
4) Mainonnan osuus teoksen kaupittelussa vähenee, koska kenenkään muun kuin tekijän ei kannata teosta mainostaa. Se tarkoittaa sitä, että teokselle vieraiden vaikuttimien, poliittisuuden tai kaupallisuuden tuottamista ja kuluttamista ohjaava merkitys heikkenee.
5) Sama kaupankäyntitapa sopii kaikille biteiksi saatettaville, kirjallisuudelle, musiikille, tietokoneohjelmille kuin myös televisio-ohjelmille ja elokuville. Niin halvalle kuin kalliillekin tuotannolle löytyy riittävä ostajakunta niin kuin nytkin.
6) Tämä kaupankäyntitapa tarjoaa mahdollisuuden myös ja erityisesti sellaiselle ostamiselle, jonka motiivina on yhteinen hyvä. Jos jokin teos arvioidaan yleishyödylliseksi, vaikkapa oppikirja, yhteiskunta voi ostaa sen kaikkien käyttöön. Myös yksityinen sponsorointi on mahdollista. Jos jokin teos on jonkun mielestä todella merkityksellinen, hän voi ostaa sen vaikka yksin kaikkien käyttöön. Ostajat voivat myös toimia nimillään: nämä henkilöt ovat pitäneet kyseisen teoksen julkaisemista merkittävänä tapauksena. Asiantuntijuuskin saa arvonsa.
7) Viimeiseksi ehkä tärkein ero kapitalistiseen kaupankäyntiin verrattuna: kaupankäyntitapa, jossa teos avautuu myös niiden käyttöön, jotka eivät siitä ole maksaneet, sopii anteliaille ja yhteistä hyvää arvostaville luonteille. Silloin myös sellaisen informaation kannattavuus lisääntyy, jonka arvo ei vähene siitä, että se tulee yhteiseksi.
----
Luin kyllä kirjoituksesi jo kun se ilmestyi. Esittämäsi kirjastomalli on harkinnan arvoinen, varmaan parempi kuin nykyinen systeemi. Esittämääni malliin nähden sillä on kuitenkin yksi olennainen ero.
En väitä malliani ainoaksi ratkaisuksi. Väitän vain, että teos on myytävä "lopulliseen" hintaan ennen kuin siitä luovutetaan kenellekään ostajalle yhtään kappaletta. Muuten joudutaan käyttämään kopioinnin estoja ym. hankalia ratkaisuja. Tämä on tietysti teoreettinen väite, jonka tehoa voidaan käytännössä vähentää myymällä teosta kullekin kuluttajalle niin alhaiseen hintaan, ettei hänen kannata kopioida sitä kaveriltaan. Ymmärrettävästi tämä hinta lähenee nollaa kaverien määrän kasvaessa. Ainoa asia, joka saa kuluttajien valitsemaan maksun, on jonkinlainen oikeudentunto; tekijälle on maksettava ainakin vähän.
Ero sinun ja minun ratkaisujen välillä on se, että sinun mallissasi yhteiskunta ostaa teoksen sellaisella sopimuksella, jonka lopullinen hinta muodostuu "lainaajien" lukumäärän perusteella, kun minun mallissani hinnan asettaa tekijä, jonka yhteiskunta sitten hyväksyy tai hylkää.
Näillä on tietty teoksen arvon määrittelyä koskeva ero. Jos, kuten nykyisinkin, tekijän saama hinta määräytyy ostajien lukumäärän mukaan, myös teoksen arvo määräytyy sen mukaan. Silloin on asiallista väittää, että teos, joka myy kymmenkertaisen määrän toiseen teokseen nähden on myös kymmenen kertaa arvokkaampi yhteiskunnalle. Se on kuitenkin omituinen väite. Jokin tieteellinen teos, jonka mahdollisia ymmärtäjiä ja ostajia on vain kourallinen, saattaa olla pitkällä tähtäimellä yhteiskunnalle paljon arvokkaampi kuin jokin tuhansien ostama muotiromaani. Edellistä ei kuitenkaan kannata silloin edes tuottaa, koska ostajia olisi niin vähän.
Minun mallissani tekijä voi asettaa teokselleen sen todellista yhteiskunnallista arvoa vastaavan hinnan, jonka hän saa, mikäli myös ostajapuolella, siis yhteiskunnan "ostotoimistossa" sen arvo havaitaan.
Kaikkiaan voidaan sanoa, että esittämässäni mallissa erot tekijöiden palkkioissa ovat paljon pienempiä kuin nykyisessä tai esittämässäsi järjestelmässä. Siten tämä on osaltaan vastaus myös nykyiseen syvenevän taloudellisen kuilun ongelmaan.
----
Esittämäni malli ei todellakaan olisi kapitalistinen siinä mielessä, ettei sillä ole kapitaalia keskittävää vaikutusta. Sen sijaan se on aidon markkinataloudellinen siinä mielessä, ettei keskusbyroo voi sitä mitenkään ylhäältä päin hallita. Valtio voi toimia vain teoksen yhtenä mahdollisena ostajana muiden kanssa ilman mitään etu- tai omistusoikeutta mihinkään teokseen.
Nykyisinhän näin ei ole. Valtiovalta on ohjanut ja jatkuvasti ohjaa henkisen työn tekijöitä ja käyttäjiä tekijänoikeuslainsäädännön avulla, jolla se voi myös hallita yksinoikeuksia hankkimiinsa teoksiin.
Kirjoitukseni tarkoituksena on osoittaa, että on olemassa ainakin yksi tapa - muitakin voi vapaasti olla - joka toimii markkinaehtoisesti ja ilman tekijänoikeuslainsäädäntöä. Onkin kysyttävä, jos tekijänoikeuksia ei tarvita tekijöiden palkitsemiseen, mitkä ovat tekijänoikeuksien moraaliset perusteet?
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tulonjako. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tulonjako. Näytä kaikki tekstit
tiistai 21. helmikuuta 2012
sunnuntai 22. tammikuuta 2012
Keskustelua perustulosta
Pasi J. Matilaisen US-blogissa
On se noinkin. Siitä huolimatta perustulo on antisosialistisin, vähiten yksilönvapauteen puuttuva tapa hoitaa sosiaaliturva.
Kun ottaa huomioon, että rikkaiden ja köyhien välisen kuilun kasvaminen on tällä hetkellä suurin talousongelma - sen sosialistismallinen kaventaminen velkarahalla on eurooppalaisen velkaongelman yksi syy - on perustulo siihen teoreettisesti katsoen yksi ratkaisu. Ongelmana on kuitenkin sen vaikea soveltaminen ylikansalliseksi ratkaisuksi.
Kansalliseksi ratkaisuksi sen viaksi katsotaan kilpailukykyä heikentävä vaikutus. Tosin myös päinvastaiselle näkemykselle on perusteita. Joka tapauksessa se on kasvuneutraali ratkaisu ja siten linjassa kestävän kehityksen ajatuksen kanssa.
----
"Jokainen verotettu sentti, penni, kopeekka tai äyri (jne) on yksilönvapauden loukkaus eikä sillä ole aste-eroja."
Mitä ihmettä. Verojen maksaminenhan on vapaaehtoista kaupankäyntiä. Me elämme vapaassa maailmassa, jossa jokainen, ainakin Suomessa, on vapaa muuttamaan sinne, missä veroja ei kanneta. Tai jos sellaista maata ei löydy, on vapaa kavereidensa kanssa sellaisen perustamaan, alueesta kilpailemaan ja hallinnon muodostamaan. Näin nämä nykyisetkin valtiot ovat muodostuneet. Siinä ohessa selviää sitten myös, miksi veroja kannetaan. Selviää myös, että yksilönvapauksien laajuus riippuu enemmänkin valitusta hallintomallista kuin verojen suuruudesta.
"Tuloerojen kasvu ei ole mikään ongelma sinänsä; mahdollisen kateudenkin osalta ongelma on kateellisen ihan oma. Se sen sijaan on ongelma, jos tuloerojen kasvu johtuu siitä, että rikkaat ryöstävät köyhiä - kuten vaikkapa poliitikkojen ottaessa köyhien nimissä velkaa"
Kateus on tähän väärä sana; se ei todellakaan muodosta ongelmaa. Suurten tuloerojen, silloin kun ne perustuvat ahneuteen ja yhteisen edun unohtamiseen, aiheuttama epäoikeudenmukaisuuden tunne sen sijaan on ongelma. Se saa ihmiset vihaisiksi, se rapauttaa luottamusta yhteisiin arvoihin ja se saattaa johtaa kaikkien hyvinvointia hävittäviin tekoihin.
Eikä koettu epäoikeudenmukaisuus liity vain poliitikkojen itselleen keräämiin omaisuuksiin, ainakaan meillä, vaan myös ja erityisesti finanssipiirien itselleen keräämiin omaisuuksiin, joiden ei katsota olevan missään suhteessa heidän yhteiskunnalle tuottamaansa hyötyyn. Omaa ahneuttaan pankit ja sijoittajat ovat mm. ylilainoittaneet kansantalouksia, mistä nyt kaikki saavat kärsiä. Ei siihen mikään heitä ole pakottanut. Tosin poliittinen ja taloudellinen eliitti on pitkälti samaa ja siten niillä on myös yhteiset edut - kuten itsekin tulit esittäneeksi.
"Kasvuneutraali ratkaisu?"
Yhteiskunnan toimi, esim. verotulojen kohdistaminen, on kasvuneutraali, jos sillä ei tähdätä sen enempää talouden kasvattamiseen kuin sen supistamiseen. Perustulo on juuri tällainen verotulojen kohdistamistapa, sillä se antaa päätäntävallan kansalaisille. Kukin voi käyttää perustuloaan niin kasvua tukevasti tai tukemattomasti kuin haluaa.
----
Muistutan siitä, että sinä otit asian esiin periaatteellisella tasolla (jokainen verotettu sentti, penni, kopeekka tai äyri (jne) on yksilönvapauden loukkaus eikä sillä ole aste-eroja). Niinpä:
"Jos minä haluan ostaa palvelun X, voin vertailla yrityksiä A, B, C... ja tehdä valintani niiden välillä mm. hinnasta, laadusta ja mielikuvasta riippuen, tai yrittää hoitaa asian itse, jos mikään tarjotuista vaihtoehdoista ei miellytä. Se on vapaaehtoista kaupankäyntiä."
Kun tähän vaihdetaan yrityksen tilalle valtio, se on myös periaatteellisella tasolla vapaaehtoista kaupankäyntiä.
"Hallinnon (tai valtion) muodostaminen on kyllä jopa aika koominen ehdotus kaverille, joka vastustaa valtioita kaikissa muodoissaan eikä koe niillä olevan moraalista oikeutta olla olemassa."
Yritin tällä kommentilla houkutella mielikuvituksesi utopiasta reaalimaailmaan, mutta ilmeisesti epäonnistuin. Silti vielä neuvon: ihanteellisintakaan maailmankuvaa ei kannata rakentaa sellaiselle ihmiskuvalle, joka on täydellisessä ristiriidassa sen kanssa, mitä ihmisen biologiasta ja psykologiasta tiedetään.
Et ehkä tiedä tai muista, mutta myös kommunismin ihanne oli maailma, jossa kukaan ei riistä toista, väkivaltaa ei ole ja valtiotkin kuoleutuvat. Luokkataistelun ja proletariaatin diktatuurin oli tarkoitus olla vain väliaikaisia keinoja tähän päämäärään pääsemiseksi - joka siis oli sama kuin sinullakin. Niihin ajauduttiin välttämättömyyden pakosta, koska ensin oli päästävä heidän mielestään pahimmista riiston ja väkivallan käyttäjistä eli kapitalisteista ja tsaarin johtamasta valtiosta.
Nyt on kyse siitä, millaisiin keinoihin nämä sinun laillasi ajattelevat ihmiset pyrkivät yrittäessään päästä heidän mielestään pahimmista riiston ja väkivallan käyttäjistä eli valtiovalloista. Eikä vastaus ole vaikea. Väkivallan monopoli on otettava valtioilta yksityisille yrityksille. Sitä perustellaan seuraavasti: koska yritykset toimivat markkinoiden ehdoilla, kannattamaton väkivalta häviää ja kannattava toimii yhteiseksi hyväksi, kunnes näin saavutettu yleinen yltäkylläisyys ja oikeudentunto tekee sen, ettei mitään väkivaltaa enää tarvita.
Tämä on tasan yhtä uskottava kuin kommunistien perustelu: koska puolue on kansanvaltainen, sen toimet hävittävät kansan vastaisen väkivallan ja jäljelle jää vain yhteistä hyvää ajava väkivalta, kunnes näin saavutettu yleinen yltäkylläisyys ja oikeudentunto tekee sen, ettei mitään väkivaltaa enää tarvita.
Jälkimmäiseen selitykseen uskovien toimet johtivat siihen, että käytännössä valta tuli kommunististen puolueiden johtamille valtioille ja väkivaltakoneistoille.
Edelliseen selitykseen uskovien pyrkimysten onnistuessa valtiot ja väkivaltakoneistot alistuvat finanssipiirien käskyvaltaan.
Toivottavasti tässä ei onnistuta.
On se noinkin. Siitä huolimatta perustulo on antisosialistisin, vähiten yksilönvapauteen puuttuva tapa hoitaa sosiaaliturva.
Kun ottaa huomioon, että rikkaiden ja köyhien välisen kuilun kasvaminen on tällä hetkellä suurin talousongelma - sen sosialistismallinen kaventaminen velkarahalla on eurooppalaisen velkaongelman yksi syy - on perustulo siihen teoreettisesti katsoen yksi ratkaisu. Ongelmana on kuitenkin sen vaikea soveltaminen ylikansalliseksi ratkaisuksi.
Kansalliseksi ratkaisuksi sen viaksi katsotaan kilpailukykyä heikentävä vaikutus. Tosin myös päinvastaiselle näkemykselle on perusteita. Joka tapauksessa se on kasvuneutraali ratkaisu ja siten linjassa kestävän kehityksen ajatuksen kanssa.
----
"Jokainen verotettu sentti, penni, kopeekka tai äyri (jne) on yksilönvapauden loukkaus eikä sillä ole aste-eroja."
Mitä ihmettä. Verojen maksaminenhan on vapaaehtoista kaupankäyntiä. Me elämme vapaassa maailmassa, jossa jokainen, ainakin Suomessa, on vapaa muuttamaan sinne, missä veroja ei kanneta. Tai jos sellaista maata ei löydy, on vapaa kavereidensa kanssa sellaisen perustamaan, alueesta kilpailemaan ja hallinnon muodostamaan. Näin nämä nykyisetkin valtiot ovat muodostuneet. Siinä ohessa selviää sitten myös, miksi veroja kannetaan. Selviää myös, että yksilönvapauksien laajuus riippuu enemmänkin valitusta hallintomallista kuin verojen suuruudesta.
"Tuloerojen kasvu ei ole mikään ongelma sinänsä; mahdollisen kateudenkin osalta ongelma on kateellisen ihan oma. Se sen sijaan on ongelma, jos tuloerojen kasvu johtuu siitä, että rikkaat ryöstävät köyhiä - kuten vaikkapa poliitikkojen ottaessa köyhien nimissä velkaa"
Kateus on tähän väärä sana; se ei todellakaan muodosta ongelmaa. Suurten tuloerojen, silloin kun ne perustuvat ahneuteen ja yhteisen edun unohtamiseen, aiheuttama epäoikeudenmukaisuuden tunne sen sijaan on ongelma. Se saa ihmiset vihaisiksi, se rapauttaa luottamusta yhteisiin arvoihin ja se saattaa johtaa kaikkien hyvinvointia hävittäviin tekoihin.
Eikä koettu epäoikeudenmukaisuus liity vain poliitikkojen itselleen keräämiin omaisuuksiin, ainakaan meillä, vaan myös ja erityisesti finanssipiirien itselleen keräämiin omaisuuksiin, joiden ei katsota olevan missään suhteessa heidän yhteiskunnalle tuottamaansa hyötyyn. Omaa ahneuttaan pankit ja sijoittajat ovat mm. ylilainoittaneet kansantalouksia, mistä nyt kaikki saavat kärsiä. Ei siihen mikään heitä ole pakottanut. Tosin poliittinen ja taloudellinen eliitti on pitkälti samaa ja siten niillä on myös yhteiset edut - kuten itsekin tulit esittäneeksi.
"Kasvuneutraali ratkaisu?"
Yhteiskunnan toimi, esim. verotulojen kohdistaminen, on kasvuneutraali, jos sillä ei tähdätä sen enempää talouden kasvattamiseen kuin sen supistamiseen. Perustulo on juuri tällainen verotulojen kohdistamistapa, sillä se antaa päätäntävallan kansalaisille. Kukin voi käyttää perustuloaan niin kasvua tukevasti tai tukemattomasti kuin haluaa.
----
Muistutan siitä, että sinä otit asian esiin periaatteellisella tasolla (jokainen verotettu sentti, penni, kopeekka tai äyri (jne) on yksilönvapauden loukkaus eikä sillä ole aste-eroja). Niinpä:
"Jos minä haluan ostaa palvelun X, voin vertailla yrityksiä A, B, C... ja tehdä valintani niiden välillä mm. hinnasta, laadusta ja mielikuvasta riippuen, tai yrittää hoitaa asian itse, jos mikään tarjotuista vaihtoehdoista ei miellytä. Se on vapaaehtoista kaupankäyntiä."
Kun tähän vaihdetaan yrityksen tilalle valtio, se on myös periaatteellisella tasolla vapaaehtoista kaupankäyntiä.
"Hallinnon (tai valtion) muodostaminen on kyllä jopa aika koominen ehdotus kaverille, joka vastustaa valtioita kaikissa muodoissaan eikä koe niillä olevan moraalista oikeutta olla olemassa."
Yritin tällä kommentilla houkutella mielikuvituksesi utopiasta reaalimaailmaan, mutta ilmeisesti epäonnistuin. Silti vielä neuvon: ihanteellisintakaan maailmankuvaa ei kannata rakentaa sellaiselle ihmiskuvalle, joka on täydellisessä ristiriidassa sen kanssa, mitä ihmisen biologiasta ja psykologiasta tiedetään.
Et ehkä tiedä tai muista, mutta myös kommunismin ihanne oli maailma, jossa kukaan ei riistä toista, väkivaltaa ei ole ja valtiotkin kuoleutuvat. Luokkataistelun ja proletariaatin diktatuurin oli tarkoitus olla vain väliaikaisia keinoja tähän päämäärään pääsemiseksi - joka siis oli sama kuin sinullakin. Niihin ajauduttiin välttämättömyyden pakosta, koska ensin oli päästävä heidän mielestään pahimmista riiston ja väkivallan käyttäjistä eli kapitalisteista ja tsaarin johtamasta valtiosta.
Nyt on kyse siitä, millaisiin keinoihin nämä sinun laillasi ajattelevat ihmiset pyrkivät yrittäessään päästä heidän mielestään pahimmista riiston ja väkivallan käyttäjistä eli valtiovalloista. Eikä vastaus ole vaikea. Väkivallan monopoli on otettava valtioilta yksityisille yrityksille. Sitä perustellaan seuraavasti: koska yritykset toimivat markkinoiden ehdoilla, kannattamaton väkivalta häviää ja kannattava toimii yhteiseksi hyväksi, kunnes näin saavutettu yleinen yltäkylläisyys ja oikeudentunto tekee sen, ettei mitään väkivaltaa enää tarvita.
Tämä on tasan yhtä uskottava kuin kommunistien perustelu: koska puolue on kansanvaltainen, sen toimet hävittävät kansan vastaisen väkivallan ja jäljelle jää vain yhteistä hyvää ajava väkivalta, kunnes näin saavutettu yleinen yltäkylläisyys ja oikeudentunto tekee sen, ettei mitään väkivaltaa enää tarvita.
Jälkimmäiseen selitykseen uskovien toimet johtivat siihen, että käytännössä valta tuli kommunististen puolueiden johtamille valtioille ja väkivaltakoneistoille.
Edelliseen selitykseen uskovien pyrkimysten onnistuessa valtiot ja väkivaltakoneistot alistuvat finanssipiirien käskyvaltaan.
Toivottavasti tässä ei onnistuta.
perjantai 3. kesäkuuta 2011
Turha arvovaltariita näennäisistä kynnyskysymyksistä
Soininvaaran blogiin
No ei. Sijoitettuja varoja ei välttämättä käytetä kulutukseen ollenkaan. Sijoitettaessa ne muuttuvat finanssipelin pelimerkeiksi, joilla on aivan eri tehtävä ja tarkoitus kuin kulutuksella. Niiden tarkoitus on lisääntyä, tuottaa lisää pelimerkkejä, ei kulutusta. Tässä toimessaan niitä lainataan yrityksille ja valtiovalloille tarkoituksena saada merkit korkojen kera takaisin, jotta ne voitaisiin sijoittaa edelleen.
Eikä kyse ole pikkusummista. Jos, hatusta vetäen, 20% rikkaimmista omistaa 80% maailman varallisuudesta ja he käyttävät kulutukseensa 20% varoistaan, yli puolta maailman varallisuudesta ei käytetä koskaan kulutukseen vaan finanssipelin pyörittämiseen.
Tällä on se huono puoli, että näiden pelimerkkien osuuden lisääntyessä niitä kannattaa lainata yhä huonompiin ja lyhyemmän tähtäimen kohteisiin, pankkien ponzipeleihin, rakennuttajille, jotka eivät saa talojaan kaupaksi ja valtiovalloille, joiden takaisinmaksuedellytykset ovat minimaaliset.
Niinpä, aika ajoin tätä peliä ei enää voida jatkaa ja valtavat määrät pelimerkkejä ja myös kuluttajien rahoja katoaa todellakin mustaan aukkoon pörssiromahduksen tai inflaation seurauksena.
----
En minäkään ole innostunut Roope Ankan mielenlaadusta tosielämään siirrettynä. Kuitenkaan tällaiset mielenlaadut eivät ole aivan harvinaisia. Maailmassa on toista tuhatta dollarimiljardööriä ja arvatenkin satoja tuhansia, joiden omaisuus luetaan kymmenissä miljoonissa, ja joukkoon pyrkijöitä riittää. Heidän yhteenlasketun omaisuutensa rinnalla Kreikan ja Portugalin velat ovat pikkurahoja.
Eivät he kuitenkaan tuhlaa omaisuuksiaan kulutukseen – kuinka voisivatkaan – vaan he elelevät ylellisesti jo niistä saatavilla pääomatuloilla, korkotuloilla, joista niistäkin jää yli edelleen sijoitettaviksi.
Eikä tällainen yksityinen vaurastuminen suinkaan ole haitatonta, kuten jo edellisissä viesteissä kirjoitin. Raha ei ole mitään häviämätöntä ainetta tai energiaa, joka kriiseissä vain vaihtaa omistajaa. Raha on luottamusta arvojen yhteiseen mitattavuuteen. Jos tämä luottamus heikkenee, myös rahan arvo yhteisenä mittana heikkenee; kaupankäynti vaikeutuu ja rahaa häviää mustaan aukkoon niin kuin pörssiromahduksissa ja lamoissa aina käy. Kaikki kärsivät, köyhät eniten.
Nykytalouden suuri ongelma ja uhka on juuri se, että rahan arvo finanssipelissä ja hyödykkeiden tuottamisessa on vauhdilla eroamassa toisistaan. Tavallisten ihmisten, jotka käyttävät rahansa kulutukseen, luottamus siihen, että finanssipeleissä pyörivät rahat lopulta hyödyttävät heitäkin, alkaa murentua, ja syystäkin. Kapitalistinen talous on rakenteeltaan ponzitaloutta, jossa rahan tekeminen rahalla, siis uskoa ja luottamusta tuottamalla, on yksityisesti arvioiden vähän kannattavampaa kuin rahan tekeminen hyödykkeitä tuottamalla. Kun yhteisesti arvioiden näin ei kuitenkaan tuoteta mitään reaalista hyötyä, aika ajoin suurempia ja pienempiä ponzirakenteita sortuu haitaten kaikkien elämää.
Eli suomeksi: eivät ne sijoitetut rahat mene mihinkään mustaan aukkoon, vaan kyllä ne ennen pitkää kulutetaan johonkin. [siis niistä joskus maksetaan alv]
No ei. Sijoitettuja varoja ei välttämättä käytetä kulutukseen ollenkaan. Sijoitettaessa ne muuttuvat finanssipelin pelimerkeiksi, joilla on aivan eri tehtävä ja tarkoitus kuin kulutuksella. Niiden tarkoitus on lisääntyä, tuottaa lisää pelimerkkejä, ei kulutusta. Tässä toimessaan niitä lainataan yrityksille ja valtiovalloille tarkoituksena saada merkit korkojen kera takaisin, jotta ne voitaisiin sijoittaa edelleen.
Eikä kyse ole pikkusummista. Jos, hatusta vetäen, 20% rikkaimmista omistaa 80% maailman varallisuudesta ja he käyttävät kulutukseensa 20% varoistaan, yli puolta maailman varallisuudesta ei käytetä koskaan kulutukseen vaan finanssipelin pyörittämiseen.
Tällä on se huono puoli, että näiden pelimerkkien osuuden lisääntyessä niitä kannattaa lainata yhä huonompiin ja lyhyemmän tähtäimen kohteisiin, pankkien ponzipeleihin, rakennuttajille, jotka eivät saa talojaan kaupaksi ja valtiovalloille, joiden takaisinmaksuedellytykset ovat minimaaliset.
Niinpä, aika ajoin tätä peliä ei enää voida jatkaa ja valtavat määrät pelimerkkejä ja myös kuluttajien rahoja katoaa todellakin mustaan aukkoon pörssiromahduksen tai inflaation seurauksena.
----
Eli, öö, siis Roopeankka? En oikein tiedä, millainen mielenlaatu pitää olla, että kerää rahaa pelkästään siksi että kerää rahaa. No, keräähän sitä ihmiset postimerkkejäkin. Ja haittaahan tuollaisestakaan toiminnasta ei ole, koska viimeistään monttubileiden jälkeen ne rahat siirtyvät jollekin muulle.
En minäkään ole innostunut Roope Ankan mielenlaadusta tosielämään siirrettynä. Kuitenkaan tällaiset mielenlaadut eivät ole aivan harvinaisia. Maailmassa on toista tuhatta dollarimiljardööriä ja arvatenkin satoja tuhansia, joiden omaisuus luetaan kymmenissä miljoonissa, ja joukkoon pyrkijöitä riittää. Heidän yhteenlasketun omaisuutensa rinnalla Kreikan ja Portugalin velat ovat pikkurahoja.
Eivät he kuitenkaan tuhlaa omaisuuksiaan kulutukseen – kuinka voisivatkaan – vaan he elelevät ylellisesti jo niistä saatavilla pääomatuloilla, korkotuloilla, joista niistäkin jää yli edelleen sijoitettaviksi.
Eikä tällainen yksityinen vaurastuminen suinkaan ole haitatonta, kuten jo edellisissä viesteissä kirjoitin. Raha ei ole mitään häviämätöntä ainetta tai energiaa, joka kriiseissä vain vaihtaa omistajaa. Raha on luottamusta arvojen yhteiseen mitattavuuteen. Jos tämä luottamus heikkenee, myös rahan arvo yhteisenä mittana heikkenee; kaupankäynti vaikeutuu ja rahaa häviää mustaan aukkoon niin kuin pörssiromahduksissa ja lamoissa aina käy. Kaikki kärsivät, köyhät eniten.
Nykytalouden suuri ongelma ja uhka on juuri se, että rahan arvo finanssipelissä ja hyödykkeiden tuottamisessa on vauhdilla eroamassa toisistaan. Tavallisten ihmisten, jotka käyttävät rahansa kulutukseen, luottamus siihen, että finanssipeleissä pyörivät rahat lopulta hyödyttävät heitäkin, alkaa murentua, ja syystäkin. Kapitalistinen talous on rakenteeltaan ponzitaloutta, jossa rahan tekeminen rahalla, siis uskoa ja luottamusta tuottamalla, on yksityisesti arvioiden vähän kannattavampaa kuin rahan tekeminen hyödykkeitä tuottamalla. Kun yhteisesti arvioiden näin ei kuitenkaan tuoteta mitään reaalista hyötyä, aika ajoin suurempia ja pienempiä ponzirakenteita sortuu haitaten kaikkien elämää.
tiistai 1. helmikuuta 2011
Tuloerojen haitat suurempia kuin hyödyt
HS:n mielipidesivulle
Tuloerojen merkitys ihmisten hyvinvoinnille ei ole niin yksinkertainen asia kuin Markus Sormaala antaa ymmärtää (HS 31.1.). Tuloeroja ei voida tarkastella vain kansallisesta näkökulmasta, sillä mahdollisuutemme itse säädellä talouttamme ja verottaa rikkaitamme on käymässä yhä heikommaksi.
Mitä suurempia kannustimia maailmalla suuryritysten omistajille ja johtajille maksetaan, sitä enemmän myös meidän on omillemme maksettava, jotta he viitsisivät tehdä töitä, ja mitä pienemmällä palkalla jossain päin maailmaa on pakko tehdä töitä, sitä pienempiin palkkoihin meilläkin on tyydyttävä. Tämä on se globaalin kapitalismin välttämättömyys, josta jotkut nyt yrittävät tehdä hyveen selittämällä, että rikkaita tarvitaan verojen maksamiseen.
Globaalissa taloudessa rikkaat kuitenkin pystyvät pitkälti välttymään verojen maksamiselta. Erilaisten sijoitusjärjestelyjen, veroparatiisien ja pankkisalaisuuksien avulla rikkaiden palkkiot eivät niinkään kasvata kansakuntien kuin pankkien kassoja ja lainanantokykyä. Tuloerojen kasvu lisää yhteistä hyvinvointia vain niin kauan kuin lainakannan kasvu lisää hyvinvointia.
Viimeaikaisten tapahtumien perusteella asia ei enää näyttäisi olevan niin. Kokonaiset kansakunnat ovat joutuneet velkakierteeseen, josta selviämisestä ei ole mitään takeita. Asiaa ei yhtään helpota se, että köyhimpien maiden valtavat tuloerot johtavat aika ajoin sosiaalisiin konflikteihin, jotka vain pahentavat niiden taloudellista tilannetta.
Se, miten globaaleja tuloeroja voitaisiin vähentää, on toinen kysymys, mutta sen ratkaisemista ei millään tavalla auta se, että kansallisia tuloeroja puolustellaan.
Tuloerojen merkitys ihmisten hyvinvoinnille ei ole niin yksinkertainen asia kuin Markus Sormaala antaa ymmärtää (HS 31.1.). Tuloeroja ei voida tarkastella vain kansallisesta näkökulmasta, sillä mahdollisuutemme itse säädellä talouttamme ja verottaa rikkaitamme on käymässä yhä heikommaksi.
Mitä suurempia kannustimia maailmalla suuryritysten omistajille ja johtajille maksetaan, sitä enemmän myös meidän on omillemme maksettava, jotta he viitsisivät tehdä töitä, ja mitä pienemmällä palkalla jossain päin maailmaa on pakko tehdä töitä, sitä pienempiin palkkoihin meilläkin on tyydyttävä. Tämä on se globaalin kapitalismin välttämättömyys, josta jotkut nyt yrittävät tehdä hyveen selittämällä, että rikkaita tarvitaan verojen maksamiseen.
Globaalissa taloudessa rikkaat kuitenkin pystyvät pitkälti välttymään verojen maksamiselta. Erilaisten sijoitusjärjestelyjen, veroparatiisien ja pankkisalaisuuksien avulla rikkaiden palkkiot eivät niinkään kasvata kansakuntien kuin pankkien kassoja ja lainanantokykyä. Tuloerojen kasvu lisää yhteistä hyvinvointia vain niin kauan kuin lainakannan kasvu lisää hyvinvointia.
Viimeaikaisten tapahtumien perusteella asia ei enää näyttäisi olevan niin. Kokonaiset kansakunnat ovat joutuneet velkakierteeseen, josta selviämisestä ei ole mitään takeita. Asiaa ei yhtään helpota se, että köyhimpien maiden valtavat tuloerot johtavat aika ajoin sosiaalisiin konflikteihin, jotka vain pahentavat niiden taloudellista tilannetta.
Se, miten globaaleja tuloeroja voitaisiin vähentää, on toinen kysymys, mutta sen ratkaisemista ei millään tavalla auta se, että kansallisia tuloeroja puolustellaan.
maanantai 24. toukokuuta 2010
Taiteenkin yksinoikeudet kasvattavat tuloeroja
Hesarin yleisönosastoon
Ei kaikkien vapaan tiedonvälityksen kannattajien motiivina suinkaan ole "kivaa, kun ei tarvitse maksaa" kuten Jaakko Kuusisto (HS 21.5.)
näkemyksenään esitti.
Taustalla on huoli yhteiskunnan eriarvoistumisesta. Kaikki kaupalliset yksinoikeudet, niin patentit kuin taiteen tekijänoikeudet, toimivat käytännössä valtaa ja vaurautta keskittävästi. Kuilu rikkaampien ja köyhempien taiteilijoiden välillä on jo kasvanut tolkuttomaksi ja samoin on käynyt taiteilijoiden oikeuksia omistaville yhtiöille. Osakkeenomistajien edut ovat jo voittaneet taitelijoiden edut.
Toinen huoli koskee näin tuotetun taiteen laatua. On huomattava, etteivät tekijänoikeudet ole mitään luonnollisia oikeuksia vaan yhteiskunnan myöntämiä rajoittavia oikeuksia, joille on siis oltava myös yhteiskunnallinen peruste. Yksinoikeudet ovat oikeutettuja vain, jos niiden kannustamalla tuotannolla on yhteistä hyvää edistävää arvoa. Tästä en ole lainkaan varma. Enkä usko että nykyinen suuntaus eli lisää tätä samaa, seksiä, väkivaltaa, big brothereita, mitenkään parantaa yhteistä hyvinvointiamme.
Virheellinen on myös yleinen väite, että ilman kaupallisia yksinoikeuksia rojalteineen taiteilijat eivät saa teoksistaan mitään tuottoja. Kaikkea informaatiota voidaan myydä myös kertasuorituksena, ilman yksinoikeutta. Jos joku teos on joidenkin mielestä todella hyvä, he ovat valmiit maksamaan siitä tekijälle kertakorvauksen, vaikka muut saisivat teoksen ilmaiseksi. Internet tarjoaa kiintoisan mahdollisuuden tällaiselle kaupankäynnille. Taiteilijat voivat tietysti väittää, ettei näin saatu hinta ole riittävä - toisaalta on paljon muitakin ryhmiä, jotka eivät omasta mielestään tienaa riittävästi.
Vielä on korjattava se Kuusistonkin toistama väärinkäsitys, jonka mukaan informaation vapauttaminen julkiseksi olisi luovan työn sosialisointia. Normaalipuheessa sosialismilla tarkoitetaan valtiojohtoista taloutta, jossa valtiovalta päättää mistä taiteesta maksetaan ja kuinka paljon ja minkä julkaiseminen on kiellettyä. Tieteen ja taiteen rajaton vapauttaminen kaikkien hyödynnettäväksi on täysin vastoin sosialistista aatetta ja käytäntöä.
Ei kaikkien vapaan tiedonvälityksen kannattajien motiivina suinkaan ole "kivaa, kun ei tarvitse maksaa" kuten Jaakko Kuusisto (HS 21.5.)
näkemyksenään esitti.
Taustalla on huoli yhteiskunnan eriarvoistumisesta. Kaikki kaupalliset yksinoikeudet, niin patentit kuin taiteen tekijänoikeudet, toimivat käytännössä valtaa ja vaurautta keskittävästi. Kuilu rikkaampien ja köyhempien taiteilijoiden välillä on jo kasvanut tolkuttomaksi ja samoin on käynyt taiteilijoiden oikeuksia omistaville yhtiöille. Osakkeenomistajien edut ovat jo voittaneet taitelijoiden edut.
Toinen huoli koskee näin tuotetun taiteen laatua. On huomattava, etteivät tekijänoikeudet ole mitään luonnollisia oikeuksia vaan yhteiskunnan myöntämiä rajoittavia oikeuksia, joille on siis oltava myös yhteiskunnallinen peruste. Yksinoikeudet ovat oikeutettuja vain, jos niiden kannustamalla tuotannolla on yhteistä hyvää edistävää arvoa. Tästä en ole lainkaan varma. Enkä usko että nykyinen suuntaus eli lisää tätä samaa, seksiä, väkivaltaa, big brothereita, mitenkään parantaa yhteistä hyvinvointiamme.
Virheellinen on myös yleinen väite, että ilman kaupallisia yksinoikeuksia rojalteineen taiteilijat eivät saa teoksistaan mitään tuottoja. Kaikkea informaatiota voidaan myydä myös kertasuorituksena, ilman yksinoikeutta. Jos joku teos on joidenkin mielestä todella hyvä, he ovat valmiit maksamaan siitä tekijälle kertakorvauksen, vaikka muut saisivat teoksen ilmaiseksi. Internet tarjoaa kiintoisan mahdollisuuden tällaiselle kaupankäynnille. Taiteilijat voivat tietysti väittää, ettei näin saatu hinta ole riittävä - toisaalta on paljon muitakin ryhmiä, jotka eivät omasta mielestään tienaa riittävästi.
Vielä on korjattava se Kuusistonkin toistama väärinkäsitys, jonka mukaan informaation vapauttaminen julkiseksi olisi luovan työn sosialisointia. Normaalipuheessa sosialismilla tarkoitetaan valtiojohtoista taloutta, jossa valtiovalta päättää mistä taiteesta maksetaan ja kuinka paljon ja minkä julkaiseminen on kiellettyä. Tieteen ja taiteen rajaton vapauttaminen kaikkien hyödynnettäväksi on täysin vastoin sosialistista aatetta ja käytäntöä.
maanantai 12. lokakuuta 2009
Tulonjako ja luonnonvarojen omistus
Soininvaaran alustus:
Jos Nokian puhelimen hinnasta, sanotaan sata euroa, menee vaikkapa viisi euroa valmistukseen ja toiset viisi jakeluun, niin yhdeksänkymmentä euroa menee jonnekin muualle. Mihin?
Ehkäpä ainakin suunnitteluun, johtamiseen, yritysjärjestelyihin, mainontaan, kiinteistöihin, lakiasioihin ja veroihin. Jos veroihin menee vaikkapa viisi euroa, puhelimen sadasta eurosta kuluu varoja yhteiskunnan tarpeiden tyydyttämiseen valmistuksen, jakelun ja verojen viisitoista euroa. Lisäksi suunnitteluun kuluu kymmenen euroa, joka tullee aikanaan koitumaan kuluttajien hyväksi. (Luvut ovat hatusta vedettyjä, kuitenkin suuntaa antavia).
Siten seitsemänkymmentäviisi euroa sadasta kuluu Nokialta kansalaisia hyödyttämättömiin kilpailukustannuksiin ja yhteiskuntabyrokratiaan. Kun suunnilleen sama osuus kuluu tuottamattomaan vääntämiseen muiltakin puhelimien valmistajilta ja muidenkin alojen yrityksiltä, jotka kaikki yhdessä muodostavat kapitalistisen talouden, kapitalismin hyötysuhteeksi saadaan polttomoottorilukemat 25 %. Onko tämä hyvä? Tästä enemmän kommentissani 14.3.aiheeseen ”Tulonjako voittaja vie kaiken –maailmassa”
Kapitalismin hukkalämpö ei kuitenkaan mene suoraan taivaalle vaan ensin kapitalistien taskuihin (näin kai voidaan sanoa, vaikka tunnesisältö ei ole sosialistin). Sieltä se menee osaksi talouden pyörittämisen kitkoihin ja osaksi luonnonvarojen ja maaomaisuuden hankintaan ja sen kitkoihin, joista aseteollisuudella on oma osuutensa.
Osmo on varmasti oikeassa siinä, että 2030-luvulla luonnonvarojen omistajat ovat rikkaita ja muut köyhiä. Mutta se ei johdu siitä, että luonnon arvo resurssina nousisi vaan siitä, että kapitalismin rikastuttama eliitti omistaa silloin vielä suuremman osan maasta ja luonnonvaroista kuin nyt. Ja köyhät omistavat niistä vielä pienemmän osan ja ovat vielä köyhempiä. Absoluuttisesti. Ellei siirrytä kapitalismia parempaan markkinatalouteen.
Kun tuotanto automatisoituu, jalostuksen osuus kakusta pienenee. Osaamisen ja suunnittelun osuus kasvaa. Nokian kännykästä kolme euroa menee valmistuskustannuksiin. … Kun kehitysmaiden massat vaurastuvat, luonnonvarojen kulutus lisääntyy. … Ehkä 2030-luvulla luonnonvarojen omistajat ovat taas rikkaita ja muut köyhiä, tai siis näitä paljon köyhempiä.
Jos Nokian puhelimen hinnasta, sanotaan sata euroa, menee vaikkapa viisi euroa valmistukseen ja toiset viisi jakeluun, niin yhdeksänkymmentä euroa menee jonnekin muualle. Mihin?
Ehkäpä ainakin suunnitteluun, johtamiseen, yritysjärjestelyihin, mainontaan, kiinteistöihin, lakiasioihin ja veroihin. Jos veroihin menee vaikkapa viisi euroa, puhelimen sadasta eurosta kuluu varoja yhteiskunnan tarpeiden tyydyttämiseen valmistuksen, jakelun ja verojen viisitoista euroa. Lisäksi suunnitteluun kuluu kymmenen euroa, joka tullee aikanaan koitumaan kuluttajien hyväksi. (Luvut ovat hatusta vedettyjä, kuitenkin suuntaa antavia).
Siten seitsemänkymmentäviisi euroa sadasta kuluu Nokialta kansalaisia hyödyttämättömiin kilpailukustannuksiin ja yhteiskuntabyrokratiaan. Kun suunnilleen sama osuus kuluu tuottamattomaan vääntämiseen muiltakin puhelimien valmistajilta ja muidenkin alojen yrityksiltä, jotka kaikki yhdessä muodostavat kapitalistisen talouden, kapitalismin hyötysuhteeksi saadaan polttomoottorilukemat 25 %. Onko tämä hyvä? Tästä enemmän kommentissani 14.3.aiheeseen ”Tulonjako voittaja vie kaiken –maailmassa”
Kapitalismin hukkalämpö ei kuitenkaan mene suoraan taivaalle vaan ensin kapitalistien taskuihin (näin kai voidaan sanoa, vaikka tunnesisältö ei ole sosialistin). Sieltä se menee osaksi talouden pyörittämisen kitkoihin ja osaksi luonnonvarojen ja maaomaisuuden hankintaan ja sen kitkoihin, joista aseteollisuudella on oma osuutensa.
Osmo on varmasti oikeassa siinä, että 2030-luvulla luonnonvarojen omistajat ovat rikkaita ja muut köyhiä. Mutta se ei johdu siitä, että luonnon arvo resurssina nousisi vaan siitä, että kapitalismin rikastuttama eliitti omistaa silloin vielä suuremman osan maasta ja luonnonvaroista kuin nyt. Ja köyhät omistavat niistä vielä pienemmän osan ja ovat vielä köyhempiä. Absoluuttisesti. Ellei siirrytä kapitalismia parempaan markkinatalouteen.
Tulonjako voittaja vie kaiken maailmassa
Soininvaaran blogiin
Tiedemiehelle: En ole varma, mitä yrität kertoa sanomalla: ”Tuloeroja on vaikea nähdä oikeudenmukaisuuskysymyksenä. Sen voi nähdä moraalisena ongelmana, mutta itse pyrin pidättäytymään yhteiskunnallisten ongelmien näkemistä näin. En siis kiistä, että tuloerot eivät olisi henkilökohtaisella tasolla ongelma monellakin tavalla ja varmasti köyhempi kokee ne epäoikeudenmukaisena ja aivan oikeutetusti.”
Otaksuisin kuitenkin sinun ajavan takaa sitä, ettei köyhyyttä kannata poistaa niinkään suoralla, ’moraalisista’ syistä annetulla tuella kuin parantamalla markkinamekanismin toimintaa. Köyhyyshän on yleistä maissa, joissa esimerkiksi maanomistuksen hankintaan liittyvä epäoikeudenmukaisuus vielä vaikuttaa ja vinouttaa markkinoita niin poliittisen ohjauksen kautta kuin varallisuuden epämarkkinataloudellisena jakautumisena.
Jos näin on, olemme samaa mieltä asiasta. Kirjoitit aiemmin myös: ”Rikastuakseen ihminen voi myös - jos nyt laittomat keinot jätetään pois - käyttää jonkinasteista painostusvoimaa ekstraktoidakseen muiden vaihdannasta itselleen ansiotonta tuloa. Eli siis ihminen voi rikastua myös verottamalla muita.
Esimerkiksi teosto ja gramex toimivat näin. Patenttien lisensointijärjestelyt toimivat näin. Iso osa ohjelmistotaloista toimii näin.”
Jos tällaisella ekstraktoinnilla rikastuminen perustuu poliittiseen ohjaukseen, esimerkiksi patenttilainsäädäntöön, niin eikö myös tällainen rikastuminen ole paitsi markkinamekanismin vastaista niin myös epäoikeudenmukaista. Sama koskee silloin myös sen ekstraktoinnin aiheuttamia rikastumisia, josta kirjoitin edellä osakeyhtiön toimintaperiaatetta kuvatessani, ja joka juuri tänään realisoituu pankkitukina yms. jotta pankinomistajien rikastuminen voisi taas jatkua entiseen tapaan.
Kun ottaa huomioon, kuinka olennaisia tekijöitä osakeyhtiöt, patentit, tekijänoikeudet ja lukemattomat muut tuotannon tehostamislait maailman taloudelle ovat, eikö ole aivan harhaanjohtavaa kutsua tätä taloutta markkinataloudeksi ja sen muodostamia tuloeroja sen enempää taloudellisesti perustelluiksi kuin oikeudenmukaisiksi.
----
Tiedemiehelle: Ei se mitään, vaikka et heti osaa vastata niin epäortodoksiseen kysymykseen kuin viime viestini lopussa esitin. Ei tähän kysymykseen päätyminenkään ole ollut nopea prosessi. Mutta älä sivuuta sitä. Sen tärkeämpää kysymystä taloustieteille ei ole sitten Adam Smithin esitetty.
Artturi Björkin talousteoriasta eggo sanoikin jo olennaisen. Siitä päästään koko jutun jujuun. Talousoppi, joka perustuu siihen, että suunnilleen kaikkea saa markkinoilla tehdä paitsi käyttää pakkovaltaa – uusliberalismin ydinlause – sulkee ymmärryksensä ulkopuolelle väkivallan ja sodan taloudellisine syineen ja seurauksineen. Näin rajatun talousopin keinoin on mahdotonta tehdä taloutta koskevia päätöksiä, joilla väkivaltaa saataisiin vähennettyä.
Kun väkivalta ymmärretään osaksi markkinamekanismia kilpailukustannuksena, saadaan yleinen teoria markkinataloudesta. Siinä sosialismikin, myös kansallis- ja cosa nostra tyyppinen, on markkinataloutta, jossa kilpailu omistamisesta ja ohjausvallasta on vapaata mutta käydään erittäin kovilla ja kalliilla keinoilla, porkkanoina vallan monopoli ja johdon taloudelliset erioikeudet, keppeinä joukosta erottamisen ja niskalaukauksen uhat. Kun voiton ja häviön ero on suuri, kilpailu on kuluttavaa ja se aiheuttaa hyötyihin nähden suuret kustannukset. Tästä syystä sosialistisen talouden hyötysuhde on huono ja se myös heikkenee sosialistisen yhteisön koon ja valtaeron kasvaessa.
Kapitalismi on hyötysuhteeltaan sosialismia parempi markkinatalous, koska se pystyy pitämään talouden kiertokulkua yllä pienemmillä kilpailukustannuksilla kuin sosialismi. Se johtuu siitä, että kapitalismissa voiton ja häviön ero ei ole niin suuri. Porkkanoina ovat yritysten omistajavalta ja suuret tulot ja keppeinä työttömyyden ja köyhtymisen uhat. Koska kapitalisminkin valta- ja varallisuuserot kuitenkin kasvavat sen laajenemisen myötä, myös kilpailu kovenee ja talouden globalisoituessa kulut kasvat liian suuriksi. Maailmantalouden ongelmat johtuvat pohjimmiltaan tästä asiasta. Nykyisen markkinatalouden hyötysuhde ei enää riitä kunnolla pyörittämään näin suurta taloutta. Saavutettuihin hyötyihin verrattuna ihmisten ja luonnon kuormitus on kasvamassa kestämättömäksi.
Yleisen markkinateorian anti on siinä, että se osoittaa miten markkinataloutta tulee kehittää ja talouden hyötysuhdetta parantaa. Kapitalismia ei suinkaan pidä lähteä korjaamaan sosialismin suuntaan lisäämällä olennaisesti poliittista säätelyä sen enempää köyhien kuin luonnonkaan hyvinvoinnin parantamiseksi, kuten nykyisin lähes kaikki ajattelevat. Se ei vähennä kapitalismin omia kilpailukuluja, mutta lisää sen valtakilpailun kustannuksia, minkä palkintona on pääsy säätelyn suorittajaksi. Hyötysuhde huononee edelleen ja häviäjiä ovat köyhät ja luonto.
Ainoa suunta kapitalististen markkinoiden hyötysuhteen parantamiseksi on pienentää voiton ja häviön eroa. Se tehdään vähentämällä porkkanoiden arvoa, jolloin myös keppien tarve vähenee. Kapitalismin arvokkain porkkana on sama kuin sosialisminkin, valta ohjata taloutta itselleen suotuisaan suuntaan. Kapitalismissa valtiovallat ovat vain hajauttaneet suuren osan ohjausvallasta yksityisille yrityksille, joiden valta on samalla rajattu ns. vapaaehtoisen kaupan piiriin. Se tarkoittaa sitä, että kapitalistinen valta muodostuu vain tuottajan vallasta kohdella tuotteidensa tarvitsijoita eriarvoisesti pääsyn, hinnan ja informaation suhteen. Niitä, jotka sitoutuvat tuottajan kanssa yhteistyöhön eli muodostamaan suuremman yksikön kohtelemaan tuotteidensa tarvitsijoita eriarvoisesti palkitaan helpommalla pääsyllä, alemmilla hinnoilla ja täydellisemmällä informaatiolla. Tämän käytännön laajenemisesta ja institutionalisoitumisesta ovat versoneet kaikki ne porkkanat, jotka ovat mahdollistaneet gatesit, buffetit ja madoffit kehittämään miljardibisneksensä, ja kaikki ne kepit, joilla miljoonat ei-ketkään on ajettu töistään köyhyyteen.
Kapitalismia kehittyneemmässä markkinataloudessa sen enempää valtiovallat kuin tuottajatkaan eivät kohtele tuotteidensa tarvitsijoita eriarvoisesti pääsyn, hinnan ja informaation suhteen. Siihen siirtyminen ei edellytä sosialistisen säätelyn ja lakien lisäämistä vaan vähentämistä. Kaikkien edellä mainittujen perusporkkanoiden käyttöhän on eri maiden laella suojattu. Riittää, kun kyseisiä suojia poistetaan ja eriarvoistamiselle jo syntyneiden instituutioiden laillisia oikeuksia heikennetään.
Avainasemassa on tiedon kulun esteiden hävittäminen, toisaalta siltä tiedolta, mikä käsittelee itse markkinoita, toisaalta siltä tiedolta, jota markkinoilla myydään. Tiedot hinnoista, tuotteista ja kaupoista eli bisnesten sisällöstä katsotaan julkiseksi tiedoksi, johon kaikilla on oikeus. Jos näin olisi jo menetelty, finanssikriisiä ei olisi päässyt tapahtumaankaan. Henkisen työn tulokseen sen tekijällä on omistus- ja myyntioikeus, mutta hän ei voi myydä sitä yksinoikeudella, ettei yksinoikeuden saajaa suosittaisi muihin nähden. Tähänkin päästään säätelyä vähentämällä eli poistamalla yksinoikeuksia koskevilta sopimuksilta lain suoja. Samalla poistuu tietoyhteiskunnan voimakkain tuloeroja muodostava alkutekijä, tieteen, taiteen ja tekniikan monopolit.
Selvää on, että yritysten ja kansantalouksien näkökulmasta edellä kuvattu markkinatalouden kehittäminen tuntuu mahdottomalta tehtävältä, mutta yhtä selvää on, että maailmantalouden näkökulmasta tämä on ainoa mahdollisuus.
Tiedemiehelle: En ole varma, mitä yrität kertoa sanomalla: ”Tuloeroja on vaikea nähdä oikeudenmukaisuuskysymyksenä. Sen voi nähdä moraalisena ongelmana, mutta itse pyrin pidättäytymään yhteiskunnallisten ongelmien näkemistä näin. En siis kiistä, että tuloerot eivät olisi henkilökohtaisella tasolla ongelma monellakin tavalla ja varmasti köyhempi kokee ne epäoikeudenmukaisena ja aivan oikeutetusti.”
Otaksuisin kuitenkin sinun ajavan takaa sitä, ettei köyhyyttä kannata poistaa niinkään suoralla, ’moraalisista’ syistä annetulla tuella kuin parantamalla markkinamekanismin toimintaa. Köyhyyshän on yleistä maissa, joissa esimerkiksi maanomistuksen hankintaan liittyvä epäoikeudenmukaisuus vielä vaikuttaa ja vinouttaa markkinoita niin poliittisen ohjauksen kautta kuin varallisuuden epämarkkinataloudellisena jakautumisena.
Jos näin on, olemme samaa mieltä asiasta. Kirjoitit aiemmin myös: ”Rikastuakseen ihminen voi myös - jos nyt laittomat keinot jätetään pois - käyttää jonkinasteista painostusvoimaa ekstraktoidakseen muiden vaihdannasta itselleen ansiotonta tuloa. Eli siis ihminen voi rikastua myös verottamalla muita.
Esimerkiksi teosto ja gramex toimivat näin. Patenttien lisensointijärjestelyt toimivat näin. Iso osa ohjelmistotaloista toimii näin.”
Jos tällaisella ekstraktoinnilla rikastuminen perustuu poliittiseen ohjaukseen, esimerkiksi patenttilainsäädäntöön, niin eikö myös tällainen rikastuminen ole paitsi markkinamekanismin vastaista niin myös epäoikeudenmukaista. Sama koskee silloin myös sen ekstraktoinnin aiheuttamia rikastumisia, josta kirjoitin edellä osakeyhtiön toimintaperiaatetta kuvatessani, ja joka juuri tänään realisoituu pankkitukina yms. jotta pankinomistajien rikastuminen voisi taas jatkua entiseen tapaan.
Kun ottaa huomioon, kuinka olennaisia tekijöitä osakeyhtiöt, patentit, tekijänoikeudet ja lukemattomat muut tuotannon tehostamislait maailman taloudelle ovat, eikö ole aivan harhaanjohtavaa kutsua tätä taloutta markkinataloudeksi ja sen muodostamia tuloeroja sen enempää taloudellisesti perustelluiksi kuin oikeudenmukaisiksi.
----
Tiedemiehelle: Ei se mitään, vaikka et heti osaa vastata niin epäortodoksiseen kysymykseen kuin viime viestini lopussa esitin. Ei tähän kysymykseen päätyminenkään ole ollut nopea prosessi. Mutta älä sivuuta sitä. Sen tärkeämpää kysymystä taloustieteille ei ole sitten Adam Smithin esitetty.
Artturi Björkin talousteoriasta eggo sanoikin jo olennaisen. Siitä päästään koko jutun jujuun. Talousoppi, joka perustuu siihen, että suunnilleen kaikkea saa markkinoilla tehdä paitsi käyttää pakkovaltaa – uusliberalismin ydinlause – sulkee ymmärryksensä ulkopuolelle väkivallan ja sodan taloudellisine syineen ja seurauksineen. Näin rajatun talousopin keinoin on mahdotonta tehdä taloutta koskevia päätöksiä, joilla väkivaltaa saataisiin vähennettyä.
Kun väkivalta ymmärretään osaksi markkinamekanismia kilpailukustannuksena, saadaan yleinen teoria markkinataloudesta. Siinä sosialismikin, myös kansallis- ja cosa nostra tyyppinen, on markkinataloutta, jossa kilpailu omistamisesta ja ohjausvallasta on vapaata mutta käydään erittäin kovilla ja kalliilla keinoilla, porkkanoina vallan monopoli ja johdon taloudelliset erioikeudet, keppeinä joukosta erottamisen ja niskalaukauksen uhat. Kun voiton ja häviön ero on suuri, kilpailu on kuluttavaa ja se aiheuttaa hyötyihin nähden suuret kustannukset. Tästä syystä sosialistisen talouden hyötysuhde on huono ja se myös heikkenee sosialistisen yhteisön koon ja valtaeron kasvaessa.
Kapitalismi on hyötysuhteeltaan sosialismia parempi markkinatalous, koska se pystyy pitämään talouden kiertokulkua yllä pienemmillä kilpailukustannuksilla kuin sosialismi. Se johtuu siitä, että kapitalismissa voiton ja häviön ero ei ole niin suuri. Porkkanoina ovat yritysten omistajavalta ja suuret tulot ja keppeinä työttömyyden ja köyhtymisen uhat. Koska kapitalisminkin valta- ja varallisuuserot kuitenkin kasvavat sen laajenemisen myötä, myös kilpailu kovenee ja talouden globalisoituessa kulut kasvat liian suuriksi. Maailmantalouden ongelmat johtuvat pohjimmiltaan tästä asiasta. Nykyisen markkinatalouden hyötysuhde ei enää riitä kunnolla pyörittämään näin suurta taloutta. Saavutettuihin hyötyihin verrattuna ihmisten ja luonnon kuormitus on kasvamassa kestämättömäksi.
Yleisen markkinateorian anti on siinä, että se osoittaa miten markkinataloutta tulee kehittää ja talouden hyötysuhdetta parantaa. Kapitalismia ei suinkaan pidä lähteä korjaamaan sosialismin suuntaan lisäämällä olennaisesti poliittista säätelyä sen enempää köyhien kuin luonnonkaan hyvinvoinnin parantamiseksi, kuten nykyisin lähes kaikki ajattelevat. Se ei vähennä kapitalismin omia kilpailukuluja, mutta lisää sen valtakilpailun kustannuksia, minkä palkintona on pääsy säätelyn suorittajaksi. Hyötysuhde huononee edelleen ja häviäjiä ovat köyhät ja luonto.
Ainoa suunta kapitalististen markkinoiden hyötysuhteen parantamiseksi on pienentää voiton ja häviön eroa. Se tehdään vähentämällä porkkanoiden arvoa, jolloin myös keppien tarve vähenee. Kapitalismin arvokkain porkkana on sama kuin sosialisminkin, valta ohjata taloutta itselleen suotuisaan suuntaan. Kapitalismissa valtiovallat ovat vain hajauttaneet suuren osan ohjausvallasta yksityisille yrityksille, joiden valta on samalla rajattu ns. vapaaehtoisen kaupan piiriin. Se tarkoittaa sitä, että kapitalistinen valta muodostuu vain tuottajan vallasta kohdella tuotteidensa tarvitsijoita eriarvoisesti pääsyn, hinnan ja informaation suhteen. Niitä, jotka sitoutuvat tuottajan kanssa yhteistyöhön eli muodostamaan suuremman yksikön kohtelemaan tuotteidensa tarvitsijoita eriarvoisesti palkitaan helpommalla pääsyllä, alemmilla hinnoilla ja täydellisemmällä informaatiolla. Tämän käytännön laajenemisesta ja institutionalisoitumisesta ovat versoneet kaikki ne porkkanat, jotka ovat mahdollistaneet gatesit, buffetit ja madoffit kehittämään miljardibisneksensä, ja kaikki ne kepit, joilla miljoonat ei-ketkään on ajettu töistään köyhyyteen.
Kapitalismia kehittyneemmässä markkinataloudessa sen enempää valtiovallat kuin tuottajatkaan eivät kohtele tuotteidensa tarvitsijoita eriarvoisesti pääsyn, hinnan ja informaation suhteen. Siihen siirtyminen ei edellytä sosialistisen säätelyn ja lakien lisäämistä vaan vähentämistä. Kaikkien edellä mainittujen perusporkkanoiden käyttöhän on eri maiden laella suojattu. Riittää, kun kyseisiä suojia poistetaan ja eriarvoistamiselle jo syntyneiden instituutioiden laillisia oikeuksia heikennetään.
Avainasemassa on tiedon kulun esteiden hävittäminen, toisaalta siltä tiedolta, mikä käsittelee itse markkinoita, toisaalta siltä tiedolta, jota markkinoilla myydään. Tiedot hinnoista, tuotteista ja kaupoista eli bisnesten sisällöstä katsotaan julkiseksi tiedoksi, johon kaikilla on oikeus. Jos näin olisi jo menetelty, finanssikriisiä ei olisi päässyt tapahtumaankaan. Henkisen työn tulokseen sen tekijällä on omistus- ja myyntioikeus, mutta hän ei voi myydä sitä yksinoikeudella, ettei yksinoikeuden saajaa suosittaisi muihin nähden. Tähänkin päästään säätelyä vähentämällä eli poistamalla yksinoikeuksia koskevilta sopimuksilta lain suoja. Samalla poistuu tietoyhteiskunnan voimakkain tuloeroja muodostava alkutekijä, tieteen, taiteen ja tekniikan monopolit.
Selvää on, että yritysten ja kansantalouksien näkökulmasta edellä kuvattu markkinatalouden kehittäminen tuntuu mahdottomalta tehtävältä, mutta yhtä selvää on, että maailmantalouden näkökulmasta tämä on ainoa mahdollisuus.
Tulonjako voittaja vie kaiken maailmassa
Soininvaaran blogiin
Jatkan Krugmanin vertausta eteenpäin, tosin omana versionani. Se, että joku marjanpoimija on neljä kertaa nopeampi kuin toinen ja joku kullankaivaja löytää kultasuonen ja joku ei, on asia, jolle kukaan ei voi mitään. Niinpä ihmiset yleensä hyväksyvät tästä johtuvat pienet ja suuret tulot, joita kuitenkin sosiaalisista syistä katsotaan aiheelliseksi verottaa ja vieläpä progressiivisesti.
Olennaista on kuitenkin se, mitä tapahtuu tulojen saannin jälkeen. Parhaidenkin marjanpoimijoiden rahat riittävät vain elämiseen ja siihen, että silloin tällöin voi ostaa uuden poimurin. Parhaiden kullankaivajien rahat riittävät muuhunkin. He voivat ostaa kullankaivuukoneiston. Tämän koneiston käyttäminen tuottaa varoja ja kuluttaa varoja ja näiden välinen erotus lisää omistajien varallisuutta niin kuin oikein on. Joskus kultaa ei kuitenkaan löydy, koneisto kuluu kelvottomaksi tai kullan hinta laskee ja koneiston menot ylittävät sen tulot. Omistajat ottavat velkaa pitääkseen koneiston toiminnassa ja saadakseen tuloja. Joskus sekään ei auta vaan koneisto on hylättävä.
Mutta miten käy velalle, jota on otettu myös marjanpoimijoilta? Ei hätää. Kullankaivajat ovat joskus suostutelleet marjanpoimijat sellaiseen sopimukseen, ettei näin arvokkaan koneiston velkoja tarvitse omistajien maksaa. Millä he muuten ostaisivat uusia koneistoja, jotka tuottavat kultaa kaikille ja kaikkihan kultaa haluavat, eikö vain.
Jotkut marjanpoimijat tyytyvät tappioonsa ehkäpä toivossa, että joskus itse pääsisivät tällaisen koneiston omistajaksi. Jotkut kuitenkin saattavat pitää näin syntyneitä tulo- ja varallisuuseroja epäoikeudenmukaisina, koska ne eivät johdu omistajien taidoista eivätkä sattumista vaan aikoinaan tehdystä sopimuksesta, jonka efektiivinen sisältö on rikkaiden rikastuttaminen. Jotkut jopa pitävät tällaista sopimusta ja sen mukaan toimivien koneistojen muodostamaa taloutta kokonaisuuden kannalta huonona ideana.
Ai niin, jäi mainitsematta tämän koneiston nimi. Se on osakeyhtiö.
----
Keskustelussa tekijänoikeuksien tarpeellisuudesta ja niiden mahdollisesta kaventamisesta on jotain samaa kuin kohtauksessa, jossa agentti Maxwell Smart yrittää päästä pinteestä sanomalla KAOSin miehelle että pudota aseesi, takanasi on kymmenen merijalkaväen sotilasta. Kun tämä ei tehoa, Smart kysyy että uskoisitko kaksi.
Jos koko väite kaupallisten, siis siirrettävien, tekijänoikeuksien siunauksellisuudesta on väärä, ei niiden vähäistäkään määrää ole syytä uskoa oikeaksi. Tutkitaan asiaa huolella.
Miksi tekijänoikeuksia pidetään edullisina yhteiskunnalle, tai maailmanyhteisölle, tekijänoikeudethan ovat maailmanlaajuinen käytäntö. Kahteen seikkaan vedotaan. Yksilöiden toimeentuloon ja yhteiseen hyvään.
Joidenkin mielestä suurin huoli on se, miten muusikot, kirjailijat ja keksijät pärjäisivät, elleivät he saisi niitä tuloja, joita he nyt saavat yksinoikeuksiensa myynnistä. Tähän on vastattava ensin periaatetasolla, ettei yhteiskunnan tehtävä ole ottaa mitään erityistä ammattiryhmää suojelukseensa ja pyrkiä säilyttämään sen toimeentulo alan mahdollisesti heikkenevistä näkymistä huolimatta. Ryhmiä on niin paljon, että yleinen perustulo on paras ratkaisu tähän väistämättömien sopeutumisten ongelmaan. Toiseksi, se, etteivät teosten yksinoikeudet ole myytäviä, ei suinkaan tarkoita sitä, etteivät niiden tekijät voisi itse teosten myynnillä ansaita elantoaan, kukin ansionsa mukaan. Tästä on tämänkin blokin kommenteissa tietoa.
Yhteiskunnan kannalta olennainen kysymys on, mitä yhteiskunnallisesti arvokasta muusikot, kirjailijat, keksijät jne. tuottavat kaupallisilla yksinoikeuksilla kannustettuina, jota he eivät ilman niitä tuottaisi. Tähän vastaamiseksi on ensin mietittävä, mikä on yhteiskunnallisesti arvokasta. Mitä asioita maailman kansalaisilta puuttuu, joiden lisäys parantaisi nimenomaan yhteistä hyvinvointia? Kirjoja? TV-ohjelmia? Autoja? Aseita? Lääkkeitä? Puhdasta luontoa? Yhteenkuuluvuudentunnetta? Kaikille turvattua lääkehuoltoa?
Sitten on arvioitava, miten hyvin näitä tuotetaan kaupallisten yksinoikeuksien kanssa ja miten hyvin ilman. Pääpiirteissään voidaan sanoa, että yksinoikeuksilla edellä mainittuja arvokkaita asioita tuotetaan tulevaisuudessa niin kuin nytkin. Maailma kehittyy tältä osin vain vielä enemmän sellaiseksi kuin se tänään on. Kirjallisuus kehittyy 7 päivää -suuntaan, TV-ohjelmat Big Brother -kehitelmiksi, autot sosiaalisen kilpailun palkinnoiksi, aseet tehokkaammiksi, lääkkeet ensin rikkaiden sairauksia parantaviksi, luonto – no jaa, ja yhteenkuuluvuudentunne heikkenee kohti I sue you -maailmaa, Malmö -vaikeuksia ja reset = peregruzka -väärinkäsityksiä.
Entä ilman yksinoikeuksia? Pääpiirteissään voidaan sanoa, että jos hengentuotteiden yksinoikeudet eivät ole kaupan ja siis yrityksille siirrettäviä, niistä saadut tulot ohjautuvat enemmän tuottajille itselleen kuin yritysten omistajille. Jos ostajina ovat yksilöt ja yleishyödylliset yhteisöt eivätkä yritykset, tuotannon laadun voi myös päätellä kehittyvän enemmänkin tavallisten ihmisten tarpeiden kuin yritysten omistajien tarpeiden mukaan. Taiteen ja tieteen ja rahan liitto heikkenisi. Tuloerot kapenisivat. Autoistakin vähenisi ylimääräistä tehoa ja statusta. Myös omistuskilpailun aiheuttama luonnon kuormitus vähenisi, koska voitot pienenisivät. Ihmisten yhteenkuuluvuudentunne lisääntyisi vielä senkin kautta, ettei tieteiden ja taiteiden leviämistä estettäisi keinotekoisilla raja-aidoilla.
Mielestäni tämä on loogisin tapa käsitellä koko tätä laajaa kysymystä. Tulos puolustaa vahvasti sitä jo useille muutenkin valjennutta näkemystä, että ihmisten yhteisen hyvinvoinnin kannalta olisi mitä tärkeintä luopua kokonaan henkisen työn kaupallisista yksinoikeuksista.
Jatkan Krugmanin vertausta eteenpäin, tosin omana versionani. Se, että joku marjanpoimija on neljä kertaa nopeampi kuin toinen ja joku kullankaivaja löytää kultasuonen ja joku ei, on asia, jolle kukaan ei voi mitään. Niinpä ihmiset yleensä hyväksyvät tästä johtuvat pienet ja suuret tulot, joita kuitenkin sosiaalisista syistä katsotaan aiheelliseksi verottaa ja vieläpä progressiivisesti.
Olennaista on kuitenkin se, mitä tapahtuu tulojen saannin jälkeen. Parhaidenkin marjanpoimijoiden rahat riittävät vain elämiseen ja siihen, että silloin tällöin voi ostaa uuden poimurin. Parhaiden kullankaivajien rahat riittävät muuhunkin. He voivat ostaa kullankaivuukoneiston. Tämän koneiston käyttäminen tuottaa varoja ja kuluttaa varoja ja näiden välinen erotus lisää omistajien varallisuutta niin kuin oikein on. Joskus kultaa ei kuitenkaan löydy, koneisto kuluu kelvottomaksi tai kullan hinta laskee ja koneiston menot ylittävät sen tulot. Omistajat ottavat velkaa pitääkseen koneiston toiminnassa ja saadakseen tuloja. Joskus sekään ei auta vaan koneisto on hylättävä.
Mutta miten käy velalle, jota on otettu myös marjanpoimijoilta? Ei hätää. Kullankaivajat ovat joskus suostutelleet marjanpoimijat sellaiseen sopimukseen, ettei näin arvokkaan koneiston velkoja tarvitse omistajien maksaa. Millä he muuten ostaisivat uusia koneistoja, jotka tuottavat kultaa kaikille ja kaikkihan kultaa haluavat, eikö vain.
Jotkut marjanpoimijat tyytyvät tappioonsa ehkäpä toivossa, että joskus itse pääsisivät tällaisen koneiston omistajaksi. Jotkut kuitenkin saattavat pitää näin syntyneitä tulo- ja varallisuuseroja epäoikeudenmukaisina, koska ne eivät johdu omistajien taidoista eivätkä sattumista vaan aikoinaan tehdystä sopimuksesta, jonka efektiivinen sisältö on rikkaiden rikastuttaminen. Jotkut jopa pitävät tällaista sopimusta ja sen mukaan toimivien koneistojen muodostamaa taloutta kokonaisuuden kannalta huonona ideana.
Ai niin, jäi mainitsematta tämän koneiston nimi. Se on osakeyhtiö.
----
Keskustelussa tekijänoikeuksien tarpeellisuudesta ja niiden mahdollisesta kaventamisesta on jotain samaa kuin kohtauksessa, jossa agentti Maxwell Smart yrittää päästä pinteestä sanomalla KAOSin miehelle että pudota aseesi, takanasi on kymmenen merijalkaväen sotilasta. Kun tämä ei tehoa, Smart kysyy että uskoisitko kaksi.
Jos koko väite kaupallisten, siis siirrettävien, tekijänoikeuksien siunauksellisuudesta on väärä, ei niiden vähäistäkään määrää ole syytä uskoa oikeaksi. Tutkitaan asiaa huolella.
Miksi tekijänoikeuksia pidetään edullisina yhteiskunnalle, tai maailmanyhteisölle, tekijänoikeudethan ovat maailmanlaajuinen käytäntö. Kahteen seikkaan vedotaan. Yksilöiden toimeentuloon ja yhteiseen hyvään.
Joidenkin mielestä suurin huoli on se, miten muusikot, kirjailijat ja keksijät pärjäisivät, elleivät he saisi niitä tuloja, joita he nyt saavat yksinoikeuksiensa myynnistä. Tähän on vastattava ensin periaatetasolla, ettei yhteiskunnan tehtävä ole ottaa mitään erityistä ammattiryhmää suojelukseensa ja pyrkiä säilyttämään sen toimeentulo alan mahdollisesti heikkenevistä näkymistä huolimatta. Ryhmiä on niin paljon, että yleinen perustulo on paras ratkaisu tähän väistämättömien sopeutumisten ongelmaan. Toiseksi, se, etteivät teosten yksinoikeudet ole myytäviä, ei suinkaan tarkoita sitä, etteivät niiden tekijät voisi itse teosten myynnillä ansaita elantoaan, kukin ansionsa mukaan. Tästä on tämänkin blokin kommenteissa tietoa.
Yhteiskunnan kannalta olennainen kysymys on, mitä yhteiskunnallisesti arvokasta muusikot, kirjailijat, keksijät jne. tuottavat kaupallisilla yksinoikeuksilla kannustettuina, jota he eivät ilman niitä tuottaisi. Tähän vastaamiseksi on ensin mietittävä, mikä on yhteiskunnallisesti arvokasta. Mitä asioita maailman kansalaisilta puuttuu, joiden lisäys parantaisi nimenomaan yhteistä hyvinvointia? Kirjoja? TV-ohjelmia? Autoja? Aseita? Lääkkeitä? Puhdasta luontoa? Yhteenkuuluvuudentunnetta? Kaikille turvattua lääkehuoltoa?
Sitten on arvioitava, miten hyvin näitä tuotetaan kaupallisten yksinoikeuksien kanssa ja miten hyvin ilman. Pääpiirteissään voidaan sanoa, että yksinoikeuksilla edellä mainittuja arvokkaita asioita tuotetaan tulevaisuudessa niin kuin nytkin. Maailma kehittyy tältä osin vain vielä enemmän sellaiseksi kuin se tänään on. Kirjallisuus kehittyy 7 päivää -suuntaan, TV-ohjelmat Big Brother -kehitelmiksi, autot sosiaalisen kilpailun palkinnoiksi, aseet tehokkaammiksi, lääkkeet ensin rikkaiden sairauksia parantaviksi, luonto – no jaa, ja yhteenkuuluvuudentunne heikkenee kohti I sue you -maailmaa, Malmö -vaikeuksia ja reset = peregruzka -väärinkäsityksiä.
Entä ilman yksinoikeuksia? Pääpiirteissään voidaan sanoa, että jos hengentuotteiden yksinoikeudet eivät ole kaupan ja siis yrityksille siirrettäviä, niistä saadut tulot ohjautuvat enemmän tuottajille itselleen kuin yritysten omistajille. Jos ostajina ovat yksilöt ja yleishyödylliset yhteisöt eivätkä yritykset, tuotannon laadun voi myös päätellä kehittyvän enemmänkin tavallisten ihmisten tarpeiden kuin yritysten omistajien tarpeiden mukaan. Taiteen ja tieteen ja rahan liitto heikkenisi. Tuloerot kapenisivat. Autoistakin vähenisi ylimääräistä tehoa ja statusta. Myös omistuskilpailun aiheuttama luonnon kuormitus vähenisi, koska voitot pienenisivät. Ihmisten yhteenkuuluvuudentunne lisääntyisi vielä senkin kautta, ettei tieteiden ja taiteiden leviämistä estettäisi keinotekoisilla raja-aidoilla.
Mielestäni tämä on loogisin tapa käsitellä koko tätä laajaa kysymystä. Tulos puolustaa vahvasti sitä jo useille muutenkin valjennutta näkemystä, että ihmisten yhteisen hyvinvoinnin kannalta olisi mitä tärkeintä luopua kokonaan henkisen työn kaupallisista yksinoikeuksista.
Miesten ja naisten palkkaeroista
Soininvaaran blogiin
Olisiko paikallaan tiivistää keskustelu Osmon mielipiteisiin: “pidän epäkohtana, että alat, joille naisilla näyttää olevan taipumusta, ovat vaativuudestaan huolimatta niin huonosti palkattuja … Samanlainen epäkohta on myös miesten kesken: humanistiset alat ovat huonommin palkattuja kuin insinöörialat” ja Roguen kommentteihin: ”Eikö kysynnällä ja tarjonnalla ole mitään merkitystä? … Miksi humanistille pitäisi maksaa yhtä paljon kuin insinöörille, jos muiden ihmisten preferenssit ovat sellaiset, että insinöörin työ tuo heille enemmän hyötyä kuin humanistin?”
Luonteeltani kun olen enemmänkin sovitteleva kuin kärjistävä, haluaisin tässäkin löytää ratkaisun, jossa sekä Osmo että Rogue ovat oikeassa – erityisesti kun kummankaan järkeä ei ole syytä epäillä. Jonkin on silloin tietysti oltava väärässä, ja tässä tapauksessa ainoa mahdollinen väärässä olija on sellainen markkinarakenne, joka yliarvostaa insinöörien työtä humanistien ja hoitajien töihin verrattuna.
Mutta markkinathan ovat jo määritelmällisesti neutraaleja. Kuinka ne voivat yliarvostaa mitään? Markkinat ovat, ikävä kyllä, neutraaleja vain teoriassa. Todellisuudessa yhteiskunta säätelee taloutta myös itse markkinarakenteen kautta säätämällä siitä, mitkä asiat ovat yksityisesti omistettavia ja siis markkinoilla kaupankäynnin kohteina. Se puolestaan riippuu siitä, millaisia tavoitteita yhteiskunta asettaa itselleen. Jos ja kun tavoitteena on mahdollisimman nopea talouskasvu, yhteiskunta määrittelee yksityisesti omistettaviksi sellaisia asioita, joilla on kasvua nopeuttavia ominaisuuksia.
Näin on syntynyt esimerkiksi sellainen omistuksen kohde kuin osakeyhtiö, joka sisäiseltä rakenteeltaan ja mm. velkojiinsa nähden on kaikkea muuta kuin markkinataloutta, mutta jonka osakkeet ovat markkinoiden kohteita. Myös patentti, yksinoikeus keksinnön taloudelliseen hyödyntämiseen, on tällainen yhteiskunnan tekemä omistuksen kohde, joka on luotu nopeuttamaan tekniikan kehitystä ja talouskasvua. Sama pätee muihinkin yksinoikeuksiin, jotka ovat kaupankäynnin kohteita. Sitten on tietysti vielä sellaisten asioiden säätäminen omistuksen kohteiksi, joita yhteisöt tarvitsevat toisiaan vastaan kasvusta kilpailtaessa. Siksi liikesalaisuudet nauttivat lain suojaa.
Kaikki edellä mainitut käytännöt, joiden siis nykyisin katsotaan itsestään selvästi kuuluvan markkinatalouteen, ovat itse asiassa aitojen markkinoiden vastaisia. Ei niille ole muuta perustetta kuin tarve nopeuttaa talouskasvua. Koska nykyiset markkinat ovat tällä tavalla kasvupainotteiset, ne väistämättä palkitsevat paremmin insinöörejä kuin humanisteja. Mutta vika ei ole markkinoissa vaan aitojen markkinoiden puutteessa.
Nyt jos hitaamman kasvun töiden, kasvatuksen, hoivatyön, sosiaalityön ja opetuksen alipalkkaisuus nopeamman kasvun töihin, insinöörityöhön, rahoitukseen ja johtamiseen verrattuna on koettu yhteiskunnalliseksi epäkohdaksi, olisi kai kysyttävä, miksi vielä pidämme voimassa mm. edellä mainittuja markkinoita vinouttavia omistusmuotoja. Mihin vielä tarvitsemme erityisiä kasvukiihokkeita, kun ne selvästi voimistavat sosiaalisia ristiriitoja ja uhkaavat luonnon kestokykyä?
Olisiko paikallaan tiivistää keskustelu Osmon mielipiteisiin: “pidän epäkohtana, että alat, joille naisilla näyttää olevan taipumusta, ovat vaativuudestaan huolimatta niin huonosti palkattuja … Samanlainen epäkohta on myös miesten kesken: humanistiset alat ovat huonommin palkattuja kuin insinöörialat” ja Roguen kommentteihin: ”Eikö kysynnällä ja tarjonnalla ole mitään merkitystä? … Miksi humanistille pitäisi maksaa yhtä paljon kuin insinöörille, jos muiden ihmisten preferenssit ovat sellaiset, että insinöörin työ tuo heille enemmän hyötyä kuin humanistin?”
Luonteeltani kun olen enemmänkin sovitteleva kuin kärjistävä, haluaisin tässäkin löytää ratkaisun, jossa sekä Osmo että Rogue ovat oikeassa – erityisesti kun kummankaan järkeä ei ole syytä epäillä. Jonkin on silloin tietysti oltava väärässä, ja tässä tapauksessa ainoa mahdollinen väärässä olija on sellainen markkinarakenne, joka yliarvostaa insinöörien työtä humanistien ja hoitajien töihin verrattuna.
Mutta markkinathan ovat jo määritelmällisesti neutraaleja. Kuinka ne voivat yliarvostaa mitään? Markkinat ovat, ikävä kyllä, neutraaleja vain teoriassa. Todellisuudessa yhteiskunta säätelee taloutta myös itse markkinarakenteen kautta säätämällä siitä, mitkä asiat ovat yksityisesti omistettavia ja siis markkinoilla kaupankäynnin kohteina. Se puolestaan riippuu siitä, millaisia tavoitteita yhteiskunta asettaa itselleen. Jos ja kun tavoitteena on mahdollisimman nopea talouskasvu, yhteiskunta määrittelee yksityisesti omistettaviksi sellaisia asioita, joilla on kasvua nopeuttavia ominaisuuksia.
Näin on syntynyt esimerkiksi sellainen omistuksen kohde kuin osakeyhtiö, joka sisäiseltä rakenteeltaan ja mm. velkojiinsa nähden on kaikkea muuta kuin markkinataloutta, mutta jonka osakkeet ovat markkinoiden kohteita. Myös patentti, yksinoikeus keksinnön taloudelliseen hyödyntämiseen, on tällainen yhteiskunnan tekemä omistuksen kohde, joka on luotu nopeuttamaan tekniikan kehitystä ja talouskasvua. Sama pätee muihinkin yksinoikeuksiin, jotka ovat kaupankäynnin kohteita. Sitten on tietysti vielä sellaisten asioiden säätäminen omistuksen kohteiksi, joita yhteisöt tarvitsevat toisiaan vastaan kasvusta kilpailtaessa. Siksi liikesalaisuudet nauttivat lain suojaa.
Kaikki edellä mainitut käytännöt, joiden siis nykyisin katsotaan itsestään selvästi kuuluvan markkinatalouteen, ovat itse asiassa aitojen markkinoiden vastaisia. Ei niille ole muuta perustetta kuin tarve nopeuttaa talouskasvua. Koska nykyiset markkinat ovat tällä tavalla kasvupainotteiset, ne väistämättä palkitsevat paremmin insinöörejä kuin humanisteja. Mutta vika ei ole markkinoissa vaan aitojen markkinoiden puutteessa.
Nyt jos hitaamman kasvun töiden, kasvatuksen, hoivatyön, sosiaalityön ja opetuksen alipalkkaisuus nopeamman kasvun töihin, insinöörityöhön, rahoitukseen ja johtamiseen verrattuna on koettu yhteiskunnalliseksi epäkohdaksi, olisi kai kysyttävä, miksi vielä pidämme voimassa mm. edellä mainittuja markkinoita vinouttavia omistusmuotoja. Mihin vielä tarvitsemme erityisiä kasvukiihokkeita, kun ne selvästi voimistavat sosiaalisia ristiriitoja ja uhkaavat luonnon kestokykyä?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)