lauantai 23. maaliskuuta 2013
Ratkaisu Kyproksen ongelmaan
Jos EU:n päättäjillä on eettinen oikeus vaatia Kyproksen pankkien asiakkailta erityistä talletusveroa ja Kyproksen hallituksella on laillinen oikeus tällaisen asettamiseen, niin eikö näillä ole vastaavat oikeudet myös kyseisten pankkien omistajien verottamiseen erityisellä omistusverolla?
Eikö tällainen vero olisi parempi, sillä kohdistuisihan se selvemmin niihin, jotka kyseisistä pankeista ovat voitotkin keränneet? Eikö tällainen vero olisi myös vaikeammin kierrettävissä? Eikö tämä olisi parempi myös pitkällä tähtäimellä ja yleisenä ohjeena, sillä talletusten verottamista ei voida missään muodossa laajentaa yleiseksi käytännöksi, kun taas rahanpainokoneen omistamisen verottaminen voisi hyvinkin laajeta vaikka maailmanlaajuiseksi? Sen voisi myös korvata sillä, että (ainakin) pankkien omistajilta poistettaisiin osakeyhtiöiden nauttima voittojen ja tappioiden epäsuhta, osakkeisiin rajattu omistajan vastuu. Näin pankkien omistaminen ja rahan lainaksi tekeminen saisi vain sen arvon, mikä sille tasapainoisilla markkinoilla kuuluukin.
lauantai 9. maaliskuuta 2013
Sitä saa mitä tilaa, päättäjätkin, Himaseltakin
Pekka
Himasen Sinisen kirjan sisällön laadusta ja rahoituksen asiallisuudesta on
syntynyt vilkas keskustelu ja hyvä niin. Koko projektin tärkeintä kysymystä ei
kuitenkaan ole avattu
keskustelulle. Mihin tarpeeseen kirjalta odotetaan vastausta? Etsitäänkö
talouden ohjaamiseen jotain uutta suuntaa vai vaan tukea vanhalle?
Kun
puhutaan suomalaisten taloudellisen hyvinvoinnin turvaamisesta ja kestävästä
kehityksestä, ratkaisuja voidaan etsiä kahdelta suunnalta. Toisaalta kysymällä
miten suomalaisten tulee menetellä, jotta yrityksemme pärjäisivät kansainvälisen
kilpailun paineessa, jossa yhä tärkeämpiä menestystekijöitä ovat mm. verojen välttäminen,
alhaisen sosiaaliturvan työvoiman käyttö ja luonnonsuojelun puutteiden hyödyntäminen.
Toisaalta kysymällä miten meidän tulisi toimia, jotta sellaisten
kansantalouksien kilpailukyky paranisi, jotka omassa toiminnassaan noudattavat
sosiaalisen ja ekologisen kestävyyden periaatteita.
Tämä osittain
yhteen sovittamaton tavoitteiden kaksijakoisuus ei ollut kirjan tilaajan
mielessä, eivätkä sitä kirjoittajatkaan ymmärtäneet. Siksi siitä tuli sellainen
sekasoppa kuin tuli.
Tarve
tällaiselle kirjalle on silti olemassa. Tulevaisuuteen ja kestävään talouteen
tähtäävänä sen tulee kuitenkin perustua edellä mainittuun tavoitteiden jaotteluun
ja vieläpä jälkimmäistä painottaen.
Pari tärkeää
lisäehtoa on kuitenkin asetettava. Lähtökohdaksi on otettava se tosiasia, ettei
missään eikä minkään yrityksen tavoitteena ole työntekijöiden irtisanominen
eikä kukaan pyri elinympäristönsä tuhoamiseen. Niin köyhien kuin rikkaidenkin
maiden yritykset joutuvat tekemään niin vain kovan kansainvälisen kilpailun
paineessa. Jos tämä paine pienenisi, sekä ihmisten että luonnon hyvinvointi
paranisi niin meillä kuin muuallakin.
Kun tämä talouden kestävyydelle keskeinen käsite, kilpailupaine, on
kirjoittajille aivan vieras, miten he voisivat tuottaa asiasta järkevän kokonaisnäkemyksen?
Selonteon
keskiössä tulee olla globaalin kilpailupaineen alentaminen. Kun vielä tiedetään
että voittamiseen kannattaa uhrata sitä enemmän ihmisten ja luonnon
voimavaroja, mitä arvokkaampi on palkinto, on kysyttävä millaisia talouden
arvokkaimmat palkinnot ovat. Onko kansainvälisissä laeissa ja käytännöissä
kenties sääntöjä ja ominaisuuksia, joilla on tieten tahtoen kasvatettu talouden
luonnollisten palkintojen arvoa? Kun rikastuminen on ilmeinen palkinto, mitkä kansainväliset
käytännöt kiihdyttävät vaurauden kasaantumista harvoille?
Mitä
suomalaisten tulisi tehdä, jotta he menestyisivät maailmalla mutta käyttäen
keinoja, jotka haittaavat tai eivät ainakaan helpota rikkaiden rikastumista ja
näin lisää talouskilpailun painetta? Sillä kilpailun kovetessa ensin uhrataan
pienimmät ja heikoimmat, myös kansantalouksista.
Minusta
Himaselle työryhmineen pitää antaa toinen mahdollisuus. Mutta tarvitaan parempi
tehtävän asettelu. Ilman uusiin ratkaisuihin osoittavia uusia kysymyksiä odotettavissa
ei ole kuin vanhoja kliseitä uusilla kuorilla ja opaskirja ojasta allikkoon. Sellaisesta on vain
harmia niin tilaajille kuin tekijöillekin.
maanantai 4. maaliskuuta 2013
Taloustiede ja luova tuho
Luovan tuhon ajatus niin kuin käytäntökin ovat varsin kannatettavia asioita. Tuhoutukoot vähemmän tuottavat yritykset tuottavampien tieltä, kun tuottavuuden paranemisella tarkoitetaan sen panoksen pienenemistä, jolla yritys tuottaa kuluttajille tietyn arvoista tuotantoa.
Nykyisin yritysten tuhoutuminen ei kuitenkaan tapahdu sen perusteella, kuinka tuottavia ne ovat, vaan sen perusteella, kuinka kannattavia ne ovat. Eivätkä mittaajina ole kuluttajat vaan osakkeenomistajat.
Ei ole eduksi, aivan oikein, että valtiovallan toimin estetään luovan tuhon toiminta tukemalla verotuksellisin tai muin keinoin vanhoja huonosti tuottavia yrityksiä. Varsinainen ongelma on kuitenkin syvemmällä. Se on ensinnäkin niissä yleisissä tuissa, joita kukin valtiovalta antaa kaikille maassaan toimiville yrityksille, jotta ne pärjäisivät kilpailussa muiden maiden yrityksiä vastaan. Näitä institutionaalisia tukia – joista olen tässäkin blogissa aiemmin kirjoittanut – ei sinänsä katsota tuiksi vaan normaaliksi käytännöksi. Siitä huolimatta nämä käytännöt vääristävät koko globaalin talouden kentän kasvattamalla parhaiten niitä hyödyntävät yritykset niin suuriksi, ettei niitä huonosti tuottavinakaan päästetä kaatumaan.
Toiseksi, nykyisellä tavalla vapailla markkinoilla yrityksen kannattavuus riippuu paitsi siitä, kuinka edullisesti se kuluttajia palvelee, yhä kasvavassa määrin siitä, kuinka tehokkaasti se valtaa markkinoita muilta yrityksiltä toimilla, jotka eivät paranna yrityksen tuottavuutta. Malliesimerkki tällaisesta toiminnasta on mainonta. Tehokkaampi mainostaja voittaa vähemmän tehokkaan, vaikka kummankin tuotteet pysyvät samoina. Sama pätee monenlaisissa muissa asioissa. Tehokkaampi verojen välttäjä voittaa vähemmän tehokkaan, tehokkaampi lisenssien, lupien ja yksinoikeuksien haalija voittaa vähemmän tehokkaan, tehokkaampi riippuvuussuhteiden rakentaja voittaa vähemmän tehokkaan, tehokkaampi rahoituksen hankkija voittaa vähemmän tehokkaan jne. Tällaisessa taloudessa aivan väärät yritykset tuhoutuvat. Voittajia ovat ne, joiden luovuus kohdistuu oman edun ajamiseen toisten kustannuksella.
Tästä perusvinoutumasta nykytaloustieteellä ei ole mitään sanottavaa. Tärkeimmässä tehtävässään se on toivottoman huonoja tuloksia tuottava. Parempikin taloustiede on mahdollinen – sellaisen perusta on esitetty täällä, vapaasti luettavissa netissä.
Valitettavasti nekin, jotka periaatteessa kannattavat luovaa tuhoa, eivät kannata sitä silloin, inhimillistä sinänsä, kun se kohdistuu siihen yritykseen, instituutioon tai oppirakennelmaan, jolta he leipänsä saavat. Silloin uusia kilpailijoita ei heidän mielestänsä markkinoille tarvita.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)