Vastauksia epäilijälle

Akateeminen talous blogiin

”Eikö sinun markkinatalousmaailmassasi saa kerätä varallisuutta”

Noin kummalliseen kysymykseen mikään kirjoittamastani ei anna aihetta. Totta kai jokainen saa rikastua, mutta markkinoiden ehdolla.

”Ei minusta taloustieteessä ole mitään ideologiaa tai kasvunormatiivisuutta.”

Olet oikeassa siinä, että periaatteessa tiede on aina neutraalia. Sen kehittymistä kuitenkin ohjaavat yhteiskunnan tarpeet. Nykyisin kovassa huudossa on kannustintaloustiede, jonka tarkoituksena on talouskasvuun kannustaminen. Osaksi tämä johtuu yhteiskunnan omaksumasta kasvuideologiasta, uskosta jonka mukaan yleinen talouskasvu on ihmiskunnalle hyväksi, osaksi se johtuu erityisestä, kilpailun aikaansaamasta tarpeesta kasvuun; jollei yhteisön talous kasva muiden mukana, muut syövät sen. Jälkimmäinen ehto koskee myös niitä, jotka eivät itse usko kasvuideologiaan.

Kaikkiaan tämä johtaa siihen, että kasvusta kilpailevat osapuolet tilaavat tutkijoilta yhä ”tehokkaampia” menetelmiä talouskasvun aikaansaamiseksi. Lainausmerkit johtuvat siitä, että lyhyen tähtäimen kilpailulliset edut ovat pitkällä tähtäyksellä yhteiseksi haitaksi. Periaate on sama kuin sodankäynnissä. Kun kumpikin osapuoli pyrkii yhä tehokkaammin voittoon, lopputuloksena on yhteinen kaaos ja hävitys.

Nykyiset suuryritykset ja rahoituslaitokset ovat pitkälti kasvutaloustieteen aikaansaannoksia. Nyt on kuitenkin käymässä ilmi että rahan kasvupyrkimykset ovat johtaneet aivan liian ”tehokkaaseen” lainojen luomiseen ja koko nykyinen raharakennelma uhkaa sortua.

Markkinaideologian mukaan katsotaan, että jokainen haluaa aivan omasta tahdostaan parantaa elintasoaan sekä tuottajana että kuluttajana. Siihen ei tarvita erityisiä yhteiskunnan asettamia kannusteita; vapaa osallistuminen markkinoille riittää.

”Miten asioita sitten vertaillaan, jos mittatikkuna ei ole raha?”

Kysehän oli oikeudenmukaisuudesta ja siihen esitin mittatikuksi sen, miten tasa-arvoisesti alhaalta päin voidaan vaikuttaa asioihin. Esimerkiksi: sen perusteella demokratia on oikeudenmukaisempi yhteiskunta kuin diktatuuri. Miten sinä mittaisit rahalla tällaisia asioita?

”Eikös tämä [yleinen ja yhtäläinen osto-oikeus] ollut Neuvostoliitossa, ja se johti siihen että shampanjat loppuivat mutta kaalinpäät jäivät tiskille.”

Ei ollut Neuvostoliitossa yleistä ja yhtäläistä osto-oikeutta. Siellä koko valmistusketjun kaupankäynti perustuotannosta jatkojalostukseen, tuotantoon, kuljetukseen ja kauppaan oli keskusjohtoista. Vain vähittäiskauppa oli vapaata kaikille, tosin ei sekään kokonaan. Parempia asiakkaita varten oli erikoiskaupat, joista ei samppanja loppunut.

Tässä suhteessa kapitalismi muistuttaa sosialismia, sillä myös siinä kuluttajien ostovapaus koskee vain vähittäiskauppaa. Kaupankäynti perustuotannosta jatkojalostukseen, tuotantoon, kuljetukseen ja kauppaan perustuu kahdenvälisiin salaisiin sopimuksiin ja on kuluttajan kontrollin ulottumattomissa.

”Eikä sitten [ilman patentteja] ole myöskään uusia keksintöjä, kun muut pöllivät ne heti. Ei ole motiivia kehittää mitään.”

Täytyy olla kovin altis kapitalistiselle propagandalle ken tällaiseen uskoo. Tämä on itse asiassa läheistä sukua sosialistiselle propagandalle, jonka mukaan kukaan ei osaa tehdä mitään, ellei häntä siihen ylhäältä ohjata.

Onnetonta tällaisessa propagandassa on se, että ihmiset alkavat tosissaan uskoa siihen ja muuttavat käyttäytymistään. Sinänsä aloitteellisista ja uutta luovista hengistä kehittyy vähitellen alamaisia, jotka odottavat ohjeita ylhäältä tai eivät viitsi tehdä mitään ilman suuren palkinnon odotusta.

Kapitalismista ja vauraudesta

Jani Korhosen Uuden Suomen blogiin
Jani: "kommunismi kannustaa ihmistä huonoihin suorituksiin ja kykyjensä salaamiseen. Kapitalismi taas kannustaa mahdollisimman hyviin suorituksiin ja ponnistuksiin kykyjen äärirajoille asti."

No ei. Sekoitat idealismin ja realismin. Ideaalissa kommunismissa kannustetaan ihmisiä hyviin suorituksiin: kukin kykyjensä mukaan, kullekin tarpeensa mukaan. Keskuskomitea hoitaa asiat tällä periaatteella kaikkien eduksi. Tämän uskomuksen vuoksi se on ollut niin puoleensa vetävä ideologia.

Reaalikommunismi on aivan eri asia. Sen heikkous on siinä, että keskuskomiteakin muodostuu tavallisista ahneista ihmisistä, jotka tuntevat omat tarpeensa paremmin kuin muiden ja jotka valjastavat muidenkin kyvyt oman asemansa pönkittämiseen. Siten koko homma menee pieleen.

Ideaalissa kapitalismissakin kannustetaan hyviin suorituksiin: kun kukin ajaa omaa etuaan vahingoittamatta muita tai heidän omaisuuttaan, näkymätön käsi aikaansaa sen, että kaikkien hyvinvointi kasvaa. Tämän uskomuksen vuoksi se on ollut niin puoleensa vetävä ideologia.

Reaalikapitalismi on aivan eri asia. Näkymätöntä kättä ei oikeasti ole olemassa. Pääosassa ovat varakkaimpien kapitalistien kädet, tavallisten ahneiden ihmisten kädet, jotka pystyvät - syistä joista kirjoitin Flemmingin blogissa - aivan ilman väkivaltaakin kasvattamaan eroaan köyhälistöön nähden. Kun mikään ero ei kasva ikuisesti, se tasaantuu kriisien ja sotien kautta, kuten itsekin totesit tapahtuneen 1930-luvun alun suuressa lamassa ja toisessa maailmansodassa - ja kuten taas kohta tulee tapahtumaan.

Nyt tulisi jo jättää tämä vanhentunut kapitalismi-sosialismi vastakkainasettelu ja ymmärtää, että ne molemmat ovat ylhäältä ohjattuja järjestelmiä, kommunismi poliittisen eliitin ja kapitalismi taloudellisen eliitin säätelemä, tosin poliittisen eliitin myötävaikutuksella. Näiden kummankin vastapuoli on alhaalta päin vapaa markkinatalous. Sen edellytyksiä nyt olisi tutkittava, sillä tulevaisuus ei ole kapitalismin eikä sosialismin vaan markkinatalouden.

Johtaako kapitalismi varallisuuden keskittymiseen

Jouni Flemmingin US-blogiin

Jouni Flemming: "Valitettavan moni ihminen uskoo, että kapitalismi johtaa vaurauden keskittymiseen harvojen käsiin. Aivan kuin kapitalismiin olisi sisäänrakennettu taipumus päätyä tilanteeseen, jossa muutama suurkapitalisti omistaa kaiken. Tämä harhaluulo on mahdollista korjata, mikäli tutkimme avoimin mielin aiheeseen liittyviä empiirisiä faktoja ja loogisia lainalaisuuksia."

Kun alku on väärin, loppukin on.

Muut ovat jo kommentoineet aiheeseen liittyviä empiirisiä faktoja, joten otan esille loogiset lainalaisuudet.

Erilaisten sattumien kautta ihmisillä on varsin epätasa-arvoiset lähtökohdat talousjärjestelmästä riippumatta. Jotkut syntyvät ja kasvavat nälässä ja jotkut ylenpalttisuudessa. Kun tällaisessa maailmassa, siis nykyisessä globaalissa todellisuudessa, käydään Flemmingin kapitalistiseksi esittämällä tavalla vapaata kauppaa niin että molemmat hyötyvät, se johtaa seuraavaan:

Kun nälkä on tarpeeksi kova, sen kokija tekee vapaaehtoisesti kaupat, jossa hän saa kanan syödäkseen sellaista työpanosta vastaan, jolla kanan omistaja kasvattaa itselleen kaksi kanaa. Pian nälkäisellä on nälkä uudestaan ja hän tekee samanlaiset kaupat. Köyhä pysyy köyhänä, mutta kanatehtailija rikastuu kana kerrallaan. Vapaa kilpailukaan ei tässä auta, sillä naapurikanatehtailijan kannattaa toimia samalla tavalla. Ymmärrettävästi tässä nälkä tarkoittaa kaikkea menestymisen tarvetta, mahdollisuutta saada työpaikka, lainaa, kaupallisia oikeuksia tai hankinta- ja myyntikanavia. Ja kana tarkoittaa kaikkea menestymiseen tarvittavaa, työpaikkaa, rahaa, kaupallisia oikeuksia sekä hankinta- ja myyntikanavia. Kun näillä ja työllä käydään vapaata kauppaa, se hyödyttää aina enemmän niitä, joilla jotain tarpeellista jo on kuin niitä, joilta sitä puuttuu.

Se ettei tämä kuitenkaan johda tilanteeseen, jossa muutama suurkapitalisti omistaa kaiken, johtuu parista seikasta.

Ensinnäkin siitä, että tarpeeseensa myös köyhät varastelevat ja toimivat vastoin yhteistä etua. Siksi rikkaiden kannattaa perustaa yhteiset asevoimat omaisuuksiaan ja oikeuksiaan vartioimaan. Näin kehittyy vähitellen valtiovalta lakeineen ja elimineen, joiden alaisiksi ja jäseniksi myös köyhät kuuluvat. Heidän joukkovoimallaan lakeja laaditaan sitten myös heidän edukseen. Laaditaan työläisiä suojelevia eli työnantajia haittaavia lakeja ja verotetaan rikkaita ja näitä rahoja ohjataan köyhempien opetukseen, sairaanhoitoon ja muuhun hyvinvointiin. Näillä kansallisilla kapitalisminvastustustoimilla on kuitenkin rajansa, sillä talouden globalisoituessa ne menettävät vähitellen tehoaan. Tuloja ja omaisuuksia voidaan siirtää sinne, missä niitä ei veroteta, ja tuotantoa voidaan siirtää sinne, missä työläisten järjestäytyminen on kielletty. Kun globaalia verotusta sen enempää kuin työlainsäädäntöäkään ei ole, rikkaiden ja köyhien välinen kuilu kasvaa kasvamistaan.

Näin tullaankin nykypäivään ja huomiseen ja siihen toiseen syyhyn, miksei rikkauksien keskittyminen jatku ikuisesti. Kun vapaassa maailmankaupassa rikkaat rikastuvat, heille tulee ongelmia rahojensa sijoittamisessa. Tuotantoon sijoittamisen kannattavuus heikkenee, koska köyhien ostovoima ei kasva riittävästi. Niinpä rikkaat lainaavat pankkien kautta rahojaan kuluttajille ja heidän etujaan edustaville, demokraattisille valtiovalloille. Kun kapitalistinen prosessi jatkuu kuitenkin samanaikaisesti, ajaudutaan tilanteeseen, jossa velkoja ei voida maksaa takaisin. Seuraa pankkien konkursseja, luottolama tai megainflaatio, talouden lamaantuminen, soppajonojen kasvu, aseiden kalsketta, omaisuuden hävittämistä ja sen uudelleen jakautumista. Näin kapitalismi aina silloin tällöin itse tasoittaa omat huippunsa – tosin tavalla, jota kukaan ei toivoisi.

Älyköt, rikokset ja rangaistukset

Akateemiseen talousblogiin

Haaparannan kirjoituksesta löytyy paljon hyvää, mutta miksi asian kehittely jätetään puolitiehen.

Määräävä tekijä on todellakin kulttuuri, ne uskomukset, ajattelutavat ja tottumukset, joiden mukaan tavallisessa elämässä toimitaan. Erityisen tärkeitä ovat ne uskomukset ja säännöt, joiden mukaan palkitaan niitä, jotka voimistavat tavallisen kulttuurin mukaista elämää, ja rangaistaan niitä, jotka rikkovat kulttuurin arvoja.

Kulttuurit eivät perustu poliittiseen voimaan eivätkä talouteen vaan uskontoihin ja ideologioihin. Ne vastustavat tosiasioita, jos niiden logiikka uhkaa kulttuurin käytäntöjä. Siksi jokainen kulttuuri asettaa omat esteensä kehitykselle. Meidän on helppo nähdä kehityksen esteet vaikkapa neuvostososialistisessa kulttuurissa ja muslimikulttuurissa, mutta myös oma kristillinen kulttuurimme on ollut varsin estepitoinen ja sama pätee tietysti myös nykyiseen talouskulttuuriimme. Ei sekään perustu tosiasioihin vaan tiettyihin uskomuksiin, joista kiinni pitäminen näyttää nyt johtavan umpikujaan.

Mutta takaisin aiheeseen. Edellisen perusteella on selvää, että mitä voimakkaammin kulttuurissa palkitaan menestyjiä ja rangaistaan toisin ajattelijoita, sitä jäykempi kulttuurista muodostuu ja sitä voimakkaammin se vastustaa uudistuksia. Diktatuurit ovat niin hitaasti kehittyviä juuri siitä syystä, että ylimmät palkinnot ovat niin suuria (yksinvalta ja muhkeat omaisuudet pankkitileillä yms.) ja rangaistukset niin kovia (kiduttamiset ja kuolemantuomiot). Länsimainen demokraattinen kulttuuri on diktatuureihin verrattuna paremmin kehittyvä, koska ylimmät poliittiset palkinnot ovat pienempiä (pääministerin valta ja kohtuullinen palkka) ja rangaistukset lievempiä (sakot tai vankila).

Nykyisessä talouskulttuurissa on kuitenkin huolestuttavia piirteitä, sillä siinä on käynnissä nopea palkkioiden kasvu (johtajien palkkioiden ja omistajien omaisuuksien kasvu) ja rangaistusten koveneminen (työttömien toimeentulon heikkeneminen ja äärimmäisen köyhyyden kasvu). Tämä tulee hidastamaan kaikkea kehitystä maailmassa, niin taloudellista kuin poliittistakin.

Neuvostoliitto ja sen johtama sosialistinen leiri säilyi niin kauan kuin maailmaa valloitettiin poliittisilla sopimuksilla ja aseilla ja sen poliittinen voima pystyi alistamaan liittolaismaat ja uhkaamaan muita. Kun poliittisella vallalla ei enää saatu taloudellisia voittoja, Neuvostoliiton aseet menettivät arvonsa ja se romahti taloudelliseen heikkouteensa.

Nyt Yhdysvaltoja ja sen johtamaa kapitalistista taloutta uhkaa vastaava kohtalo. Kun taloudellisilla sopimuksilla, rahoilla ja omistuksilla ei pystytä ostamaan arvokkaimpia elämän edellytyksiä, luonnon terveyttä ja terrorista ja sodista vapaata maailmaa, Yhdysvallat menettää taloudellisen valtansa. Se romahtaa aatteelliseen heikkouteensa, kulttuurinsa asettamiin esteisiin. Dollarin valta loppuu ja sen myötä koko nykyinen kapitalistinen maailmantalous taantuu ties mille tasolle.

Kulttuurin asettamilla esteillä tarkoitan tässä yhteydessä niitä esteitä, jotka estävät taloustieteissä kulttuurien välisten askelten ottamisen. Lainaan Juhana Vartiaista:

se, että työnteon kannustimia terävöitetään, romahduttaa yhteiskuntamoraalin, koska se kertoo että kaikki muut yhteiskunnan jäsenet ovatkin potentiaalisia pinnareita. … Jos tähänastinen yhteiskuntasopimus on osittain generoinut solidaarista “ei-tasapaino”-käyttäytymistä, pitäisi jotenkin luoda sellainen yhteiskuntasopimus joka säilyttää solidaarisuuden eetoksen samalla kun työpanos saadaan kasvamaan. Ei minulla tietysti tähän dilemmaan mitään vastausta ole mutta pohdiskelusi oli kovin kiinnostavaa.

Sekä Haaparanta että Vartiainen näkevät ongelman oikein. Talouden piiskaaminen vauhtiin tuloeroja kasvattamalla kasvattaa palkintoja ja koventaa rangaistuksia ja sen tien päässä on lama ja sota. Toisaalta velatkin on maksettava ja vanhuksetkin elätettävä. Jotain uutta on keksittävä.

”Ei minulla tietysti tähän dilemmaan mitään vastausta ole ..” Miksi tietysti? Onko kyseessä sama tietysti, kun jotkut sosialistiset taloustieteilijät havaitsivat sosialismin umpikujan tietysti tietämättä vastausta, koska ainoa pätevä ratkaisu olisi ollut kapitalismiin tai markkinatalouteen siirtyminen, mutta sen vaatimista ei siinä kulttuurissa tietenkään saanut ääneen ajatella.

Ainoa pätevä ratkaisu kapitalismin ongelmiin on aitoon markkinatalouteen siirtyminen. Mutta ei sen esittämisellä kapitalistisen kulttuurin arvoasteikossa nouse, sillä se loukkaa kapitalismin perususkomuksia. Kapitalismissa uskotaan tuotteiden myyjiä, hintoja ja laatuja koskeviin liikesalaisuuksiin, mm. pankkisalaisuuteen. Siinä uskotaan kaupattaviin oikeuksiin, mm. patenttioikeuteen ja tekijänoikeuteen. Ja siinä uskotaan rajattuun omistajan vastuuseen eli osakeyhtiöön. Markkinataloudessa ei ole tällaisia ostamisen vapautta rajoittavia sääntöjä eikä oikeuksia eikä vastuun rajoittamisia. Markkinatalous on aivan eri kulttuuri kuin kapitalismi. Markkinatalouden ihmiskuva on aivan eri kuin kapitalismin.

Kapitalistinen ihminen tarvitsee porkkanoita ja keppejä, jotta hän tekisi työtä ja olisi hyödyksi yhteisölleen – vähän niin kuin sosialistinenkin ihminen. Kapitalismiin uskova on joko ahne tai pinnari. Ahne ei tee mitään ilman palkkiota eikä pinnari tee mitään ilman rangaistusta. Niinpä kapitalistinen yhteisö kehittyy vähitellen kuvansa mukaiseksi, ahneiden ja pinnareiden maaksi.

Markkinatalous perustuu ihmiseen, joka on luonnostaan utelias, työteliäs ja uutta luova, kuka enemmän kuka vähemmän. Hän työskentelee itsensä ja lähimmäistensä hyvinvoinnin parantamiseksi luonnostaan, ilman ulkoista porkkanaa tai keppiä. Riittää, kun hän voi vapaasti myydä omia tuotteitaan ja ostaa muiden tuotteita. Niistä, jotka ovat saaneet vähemmän, pidetään yhdessä huolta.

Tällaisessa kulttuurissa palkinnot ovat pienempiä ja rangaistukset lievempiä kuin nykyisessä. Siksi siinä on vähemmän epätoivoa ja rikollisuutta ja siksi se kehittyy nykyistä nopeammin.

Mikä on muuttunut (2)

Soininvaaran blogiin

Se, että “voimme yhtä hyvin tehdä itse” jonkin asian, ei tarkoita sitä, etteikö joku muu voisi tehdä sitä merkittävästi nopeammin ja paremmin. Tällöin on tarkoituksenmukaista jakaa hommat siten, että kaikki keskittyvät tekemään sitä, minkä osaavat parhaiten, jolloin hyödyllisiä asioita saadaan tehtyä enemmän kuin turaamalla kaikki itse kasaan.

Tässä on taas esimerkki siitä, miten syvälle tavallisten hyvää tarkoittavien ihmisten asenteisiin ja ajatuksiin talouskasvuideologia on vaikutuksensa ulottanut. Asioiden arvoa mitataan sillä, miten paljon hyödyllisiä tuotteita saadaan tehdyiksi ja rahalla vaihdettaviksi.

Ihminen ei kuitenkaan saa onneaan siitä, miten paljon hän voi ostaa toisten tekemiä hyödykkeitä, vaan siitä, miten paljon hän itse voi hyötyjä tuottaa, itselleen ja muille.

Eihän työttömyyskään ole ainakaan enää tavaranpuuteongelma. Jokaiselle pystytään järjestämään asunto, vaatteet ja ruoka ja näin meillä myös tehdään. Työttömyys on mielen ongelma. Työtön on onneton, koska hän ei itse voi olla mukana tuottamassa hyödyllisiä asioita. Eikä tämä ongelma koske vain palkkatyöstä syrjäytettyjä vaan myös niitä palkkaa nauttivia, joiden työ on laajemmin arvioiden merkityksetöntä tai peräti haitallista. Silloin työntekijä saa merkityksentunteensa vain palkastaan, ja koska jokainen haluaa olla tunnustettu ja arvokas, tämä johtaa päättelyyn: saan palkkaa, olen siis olemassa. Muita ei minun rahoillani hyysätä.

Tällaiselle tarkoituksenmukaisuudelle rakentuva talous ei ole kestävällä pohjalla. Aika ajoin se johtaa toimettomien joukkojen mielettömiin tekoihin, pieniin ja suuriin.