Tuloerojen oikeutus ja siunauksellisuus (2)

Soininvaaran blogiin

az:

On jotenkin järkyttävää kuinka tarkasti Ludwig Von Mises ennusti kommunismin mahdottomuuden jo vuonna 1922, kuinka vastaan sanomattoman rationaalista hänen argumentaationsa oli, ja kuinka länsimaisen ns. älymystön enemmistö oli tälle sokea. .. Yhä moni ajattelee, että jos vain ihmisluonto olisi ollut vähemmän itsekäs tms. niin kommunismi olisi voinut toimia.

Olen aivan samaa mieltä. Von Mises oli tässä aikaansa edellä. Eikä sellaista ”vähempää itsekkyyttä” ole olemassa, jolla asiat olisivat voineet kehittyä toisin.

Kuitenkin on todettava, etteivät neuvostokommunismin ongelmat johtuneet hintasysteemin puutteesta. Tuotteillahan oli hintoja, joten joku systeemi niitä kehitti. Käytännössä puolue määräsi hinnat ja luonnollisesti se sääteli hintoja ja saatavuuksia omaksi edukseen. Puolueen oli kuitenkin otettava huomioon, että sen valta oli loppujen lopuksi vain kansan toiveiden ja uskon varassa. Oli luotava uskottavuutta; omaksuttava jokin suuri tehtävä, johon puolueen valtaa välttämättä tarvitaan, nostettava kansan elintasoa ja sallittava myös jonkinlainen takaisinkytkentä. Suuri tehtävä oli kapitalismin vastustaminen ja sosialistisen talouden kasvattaminen, hinnoittelulla pyrittiin takaamaan toimeentulo kaikille ja takaisinkytkentä tapahtui vapailla vaaleilla. Tosin minimaalisella vaikutuksella, koska puolueella oli yksinoikeus ehdokasasetteluun. Kommunistinen talous romahti hintamekanismin takaisinkytkennän monipolvisuuteen ja vinouteen, mikä johtui puolueen suuresta tehtävästä ja siihen tarvitsemastaan vallasta säädellä sekä hintoja että omaa kokoonpanoaan.

Kapitalismin hintamekanismi on verrattomasti parempi, koska se on suorempi. Silti siinäkin on mutkia. Jotta tuotanto ohjautuisi mahdollisimman suoraan kuluttajien ja ylipäätään ostajien ohjaamana, kaikilla ostajilla pitäisi olla yhtäläinen pääsy kaikkiin tuotteisiin ja niitä koskeviin tietoihin. Näin ei kapitalismissa ole. Pääomia keskittääkseen ja kehitystä nopeuttaakseen kansakunnat ovat antaneet yrityksille oikeuksia säädellä hintoja ja pääsyjä paitsi jo aiemmissa kommenteissani esitetyillä tavoilla niin esim. sopimalla yksinoikeuksista tuotteisiinsa tai kieltäytymällä myymästä kilpailijoille. Näin markkinat tulevat tavallaan maksullisiksi ja yritysten välinen kilpailu kohdistuu paitsi kuluttajien suosioon niin kilpailuun kyseisten oikeuksien hankkimisesta ja hallinnasta.

Kapitalismissa on siis periaatteessa sama vika kuin kommunismissakin. Vaikka se on monta astetta lievemmässä muodossa, se saattaa silti suistaa talouden raiteiltaan, sillä tämä vika ei ole itsestään korjautuvaa vaan pahenevaa laatua.

---

Mitä tulee kysymykseen perustutkimuksen, soveltavien tieteiden, tilastojen laatimisten, teknisten keksintöjen ja eri taiteen alueiden rahoittamisesta, niin kaksi perustavaa asiaa on otettava huomioon.

Ensimmäinen on se, että jos joistain tieteen/taiteen tuloksista on hyötyä joillekin, he ovat niistä valmiit maksamaan ja että sekä hyödyt että maksuhalukkuudet jakautuvat epätasaisesti.

Toinen on se, että biteiksi saatettavan informaation jakelukustannukset ovat käytännössä nolla ja että jakelun hallinnointi ja rajoittaminen kuluttaa yhteisiä voimavaroja.

Kun hyväksytään nämä lähtökohdat, saadaan: mistä tahansa informaatiosta hyötyjien joukosta löytyy aina osajoukko, joka on valmis maksamaan sen tuottamisesta siitä huolimatta, että muut saavat sen ilmaiseksi, siis ilman että informaation jakamista rajoitetaan.

Jos halutaan parantaa minkä tahansa informaation maailmanyhteisöllistä hyötysuhdetta, informaation maailmanlaajuisia markkinoita on kehitettävä tältä pohjalta.

Kadetti ja kylteri III

Kemppisen blogiin

Mielenkiintoinen kolmiosainen avaus. Aluksi vähän ihmettelin, sitten vähän ymmärsin ja lopussa Kemppinen kertoikin, mikä tästä luokittelusta puuttuu. Aloitteellisuus. Jos jokin asia on uusi, sille ei vielä ole vartijoita eikä sille ole hintaa. Vartijoiden ja kauppiaiden lisäksi tarvitaan uusien asioiden tuottajat, sillä ilman uutta ei ole vanhaakaan. Kolmas tekee kertomuksesta uudistuvan, kehittyvän.

Uusien asioiden tuottaminenhan ei kuulu vartijoiden eikä kauppiaiden toimenalaan. Päinvastoin, he vierastavat todella uusia asioita, sillä ne sekoittavat vanhat ansaintakuviot.

Jaottelu kulkisi siis niin, että alussa on sana eli idea eli ideologia. Sitten on sanan opettaminen eli vartiointi eli politiikka. Kolmanneksi on sanasta hyötyminen eli kaupankäynti eli talous. Nämä kaikki tarvitaan tekemään yhteiskunnan.

Seuraavassa tyypillinen ideologien tehtäviin kuuluva aloitteellisuus.

Nykyisin meitä ja maailmaa näyttää hallitsevan talouskasvun ideologia: anna kaikki kauppiaille niin pelastut. Tätä sanaa poliitikkomme opettavat ja sen pohjalle sääntöjä kirjoittavat, joiden valtaa vartijat vartioivat ja joiden sääntöjen mukaan kauppiaat kauppaa käyvät.

Jotkut kuitenkin epäilevät kauppiaiden vallan oikeutusta, aivan niin kuin on epäilty jumalan valitsemien hallitsijoiden oikeutusta ja työväen yksinvallan oikeutusta. Mutta miten kertomus jatkuisi, jotta se ei loppuisi.

Ehkä Kemppisen esittämä esimerkki johdattaa jäljille: ”se mikä muutoin olisi kiristämistä, pakottamista tai kiskontaa arvioidaan eräissä tilanteissa eteväksi neuvottelutaktiikaksi.”

Pohjimmiltaan kehitys on sanan kehittymistä, tiedon lisääntymistä. Se kehittyy ratkaisemalla ongelmia, selittämällä ristiriitaiset sanat osaksi laajempaa yhtenäisyyttä eli ymmärrystä. Toisen sanan mukaan kiristäminen, pakottaminen ja kiskonta on oikein, toisen mukaan se on väärin. Mikä on ratkaisu?

Jo tiedetään, ettei uutta tietoa synny vartijoiden toimin, kiristämällä, pakottamalla eikä kiskomalla. Kehitys edellyttää vartijoiden tehtävien vähentämistä, myös kauppiasvallan tapauksessa.

Jumalan kuten työväenkin valitsemien vartijoiden tehtäviä vähennettiin yksinkertaisella tavalla. Pienennettiin kiristämisellä ja pakottamisella saatavaa palkintoa, vallan arvoa. Siirryttiin demokratiaan vapaine vaaleineen. Olennaista oli se, että näin rajoitettiin vallanpitäjien vapautta käydä kauppaa oikeuksilla valtaan ja saaduilla voitoilla hankkia lisää valtaa ja lisää omaisuutta – eikä suinkaan se, että valta siirrettiin kansalle tai enemmistölle.

Talouden kaikkivoipaisuuteen uskovien kauppiasvalta toimii niin kuin muutkin vallat. Se saa voimansa kauppaamalla eriarvoisia paikkoja omaan taivaaseensa. Jokainen kauppias on sen pappi ja jokaisen edellytetään kasvattavan valtaansa myymällä eriarvoisia asemia omiin tuotteisiinsa, suosimalla toisia ja syrjimällä toisia.

Kauppiasvaltaa myös vähennetään samalla tavalla kuin muitakin valtoja, demokratisoimalla. Annetaan jokaiselle toisaalta yhtäläinen vapaus toimia kauppiaana ja toisaalta yhtäläinen vapaus toimia ostajana, mutta ei anneta vapautta käydä kauppaa kaupankäynnin oikeuksilla, syrjivillä sopimuksilla.

Keskeinen yhtäläisen vapauden vaatimus koskee tietoa. Kun tulee aika heikentää kauppiaiden valtaa, sen välttämättömänä askeleena on luopua siitä yhteisestä tuesta, jota kauppiassalaisuudet nauttivat. Kehitys ei uudistu, ellei tietoja kaikista kaupankäynnin kohteista ja hinnoista, joista mm. yritysten kirjanpidot kertovat, pidetä julkisina tietoina, joiden paljastumista ei kenenkään tule estää.

Toinen välitilinpäätös tekijänoikeuskeskustelusta

Soininvaara jatkaa:

Oletko ajatellut samaa mallia julkisten menojen rahoittamiseen?
Moottoritie rakennetaan, jos riittävän moni lahjoittaa siihen rahaa, mutta kaikki saavat ajaa, vaikka eivät olisi maksaneetkaan?

Sovellettuna kyllä. Yhteiselle hyvinvoinnille välttämättömien julkisten hyödykkeiden rahoituksessa kannatan veropohjaista mallia – ei siis kovin tavatonta – jolloin myös lapset, sairaat, kotiäidit ja -isät työttömät, spurgut ja erilaiset elämäntapaeksentrikotkin saavat käyttää moottoriteitä, tiedon valtateitä, sairaalapalveluja jne., vaikka eivät niistä mitään maksaisikaan. Enkä todellakaan pidä tätä nykysuuntausta viisaana, jossa ”vapaamatkustaminen” nähdään suurena ongelmana, josta pitäisi päästä laittamalla kaikille hintalappu.

Välttämättömien julkisten hyödykkeiden ryhmään katson kuuluvan myös oppikirjat, kartat, tilastot ja tieteelliset julkaisut. Niiden kauppaan esittämäni malli sopii mainiosti. Yhteiskunta vain ostaa verovaroilla ja harkintansa mukaan niitä kuvaamastani kauppapaikasta vapaaseen käyttöön – pitkälti niin kuin nykyisinkin.

nuoret eivät halua maksaa sisällöistä yhtikän mitään. Jos ne nytkin näkevät paljon vaivaa välttyäkseen maksamasta taiteilijoille, miksi he tämän jälkeen eivät jäisi tyynesti odottamaan, että muut maksavat? Jos produktion rahoittaminen vaatii miljoonalta ihmiseltä pienen lahjoituksen, todennäköisyys sille, että juuri se minun roponi teki produktion mahdolliseksi, on aika pieni.

Millä tavalla maailma olisi onnettomampi paikka, jos nuoret jäisivät tyynesti odottamaan jotain? Ja voisitko ihan vain sanojen yleisen merkityssisällön säilyttääksesi puhua maksusta eikä lahjoituksesta, silloin kun mitään rahasuoritusta ei tapahdu ellei myös tuote vaihda omistajaa.

Jos olen menossa viikonlopuksi landelle ja perjantai-iltana keksin ostaa Leena Lehtolaisen romaanin. Miten se tässä mallissa toimisi niin, että Lehtolainen saa tästä itselleen jotain, eikä minun tarvitse odottaa kirjaa kuukausitolkulla?

Jos kyseessä on jo Lehtolaiselta julkiseksi ostettu kirja ja paperisille kirjoille on kysyntää, niin ostat sen kirjakaupasta tai marketista. Jos kyseessä ei ole jo Lehtolaiselta ostettu kirja, et voi sitä nytkään kaupasta saada. Se on jollakin kustantajalla odottamassa hyväksymistään, oikeuksien ostamistaan, oikolukuaan, painamistaan, ennakkomainontaansa ja kirjakauppoihin levitystään, mikä aika voi viedä kuukausia. Missä on ongelma?

Entä miljardi euroa maksavan suurfilmin rahoittaminen? Satamiljoonaa ihmistä antaa kympin, muuten produktiota ei synny, mutta sitten elokuva on kaikkien ilmaiseksi saatavilla?

Tämä onkin mielenkiintoinen kysymys, koska filmin tekemisestä on tullut niin kallista. Ehkä tässäkin on lähdettävä liikkeelle muualta kuin filmintekijöiden hyvinvoinnin turvaamisesta. Hyviä kysymyksiä ovat mm.: Mihin tarvitaan miljardi euroa maksavia filmejä? Missä mielessä suurella budjetilla tehdyt filmit ovat parempia kuin pienellä? Mitä hyvää sillä saavutetaan, että filmien teko keskittyy suurille yrityksille, lähinnä Hollywoodiin? Millaista elämänasennetta ne keskimäärin ilmentävät? Menettäisikö maailma jotain tärkeää, jos suuren budjetin filmien asema heikkenisi ja pienen budjetin filmien asema paranisi? Mannerheim-elokuvaa ei syntyisikään? Eikä Tappajahai seiskaa? Kamalaa.