lauantai 24. lokakuuta 2009

Työ tietoyhteiskunnassa

Foresight.fi blogiin

Risto Linturi:
vuorovaikutus oli nopearytmistä ja löysimme uutta hyvin spontaanilla tavalla, joka alkoi haparoivasta uutta luotaavasta kysymyksestä, voisiko ajatella näin? Yleensä sellaisen esittäminen edellyttää luottamusta.
Miten tässä nyt ajatellaan. Tarkoitetaanko luottamusta siihen, mitä keskustelukumppani sanoo vai luottamusta siihen, ettei asiaa kerrota muille.

Jos tarkoitetaan edellistä, niin miten asiassa voisi toimia muuten kuin omaan kokemukseensa ja järkeensä luottaen, asia jota ei voi kenellekään opettaa.

Jos tarkoitetaan jälkimmäistä, pelätäänkö väärinymmärrystä, mahdollista naurunalaiseksi tai epäilyttäväksi joutumista, vai sitä että mahdollisen hyödyn uudesta ajatuksesta saa joku muu. Jos tarkoitetaan edellistä, asia on jo ohjeistettu. Kaikkiin uusiin ajatuksiin on syytä suhtautua asiallisesti mitään tai ketään syrjimättä. Mutta jos tarkoitetaan jälkimmäistä, asiaan on syytä perehtyä tarkemmin.

Se millaista tietoa tuotetaan riippuu siitä ketkä uusista tiedoista hyötyvät. Tieto, jonka arvo perustuu sen luottamuksellisuuteen eli siihen, että se on vain harvojen tiedossa, on pahimmillaan kiristystietoa. Tiedolla kiristäminenhän perustuu siihen, ettei se ole yleisessä tiedossa. Kuvioon kuuluu, että myös tieto hyötyjistä on salattavissa. Voisi ajatella, että tällaista tietoa suosivassa kulttuurissa ihmisten luovuus suuntautuu yksityisten voittojen saalistamiseen.

Toisessa ääripäässä on tieto, jonka arvo perustuu siihen, että se on täysin julkista. Parhaimmillaan se on tietoa itsestään, demokratiasta, siitä miten yhteisiä asioita koskevien tietojen julkisuus on eduksi yhteiselle hyvinvoinnille ja miten jokaiselle tulee antaa sama mahdollisuus vaikuttaa yhteisiin asioihin. Kuvioon kuuluu, ettei kyseisestä tiedosta ole kenellekään hyötyä, ellei se ole riittävän monen tiedossa. Voisi ajatella, että mitä paremmin ihmiset ymmärtävät demokratian idean sitä enemmän heidän luovuutensa suuntautuu yhteisen edun ajamiseen.

Kun nyt puhutaan tietoyhteiskunnasta, niin kysyä sopii voiko sellainen perustua luottamuksellisen tiedon kulttuurille edes siinä määrin kuin nykyiset tekijänoikeudet, patenttioikeudet ja markkinatietojen liikesalaisuudet tietojen julkista hyödynnettävyyttä rajaavat.

sunnuntai 18. lokakuuta 2009

Tietoyhteiskuntaa pukkaa

Liikenne- ja viestintäministeriön koordinoiman kansallisen tietoyhteiskuntastrategian uudistamiseen

Näissä kommenteissa on tainnut unohtua se, että kun puhutaan tietoyhteiskunnasta, on käsiteltävä myös tietojen omistusjärjestelmää. Kuinka tietoja omistetaan ja miten tiedoilla käydään kauppaa vaikuttaa siihen, mitä tietoja tarvitaan, millaisia tietoja kehitetään ja ketkä niistä hyötyvät.

Jos jatketaan entiseen tapaan eli pidetään kiinni tekijänoikeuksista ja patenttioikeuksista ja vielä laajennetaan niiden alaa, saadaan aivan erilainen tietoyhteiskunta kuin jos niiden alaa supistetaan tai jopa kyseisistä oikeuksista kokonaan luovutaan.

Kumpaan suuntaan suomalaisten kannattaisi tähdätä?

Selvää on, että tietojen yksinoikeusjärjestelmät, tekijänoikeudet ja patentit, toimivat niin kuin muutkin yksinoikeusjärjestelmät. Ne kasvattavat tuloeroja, koventavat kilpailua tietojen hallinnasta ja voimistavat sosiaalisia vastakkainasetteluja. Globalisoituessaan nämä ominaisuudet vaikuttavat yhteiskuntiin kahdella tavalla. Ensinnäkin, tietotuotanto, valta ja varallisuus keskittyy tietojen omistuskeskuksiin, maailman piilaaksoihin. Toiseksi, tietoköyhälistön asema heikkenee kaikkialla, myös Suomessa. Väistämättä, vaikka kaikilla olisi kummoiset laajakaistat käytössään.

Käsitykseni on, että me emme voi mitenkään sijoittua edes tyydyttävästi tietojen omistuskilpailussa, erityisesti idän uusia valtavia tietotehtaita vastaan. Ihan vain aivojen lukumäärästä johtuen. Sama koskee tietysti koko Eurooppaa.

Siinä tapauksessa omistuskilpailuun satsaamisen strategia on huono valinta. Parempi strategia olisi panostaa kilpailun sääntöjen muuttamiseen niin, että huonommillakin sijoituksilla elämänlaatu on hyvä. Se tehdään heikentämällä tietojen omistusarvoja, tekijänoikeuksia ja patentteja, periaatteessa aina niistä luopumiseen asti. Kun palkintoja, siis kyseisiä oikeuksia heikennetään, tietojen hallinnasta käytävä kilpailu laimenee ja niiden hyödyt jakautuvat tasaisemmin.

Tällä on tietysti yleisempääkin merkitystä kuin vain meille. Yleisesti ottaen voidaan sanoa, että mitä kovempaa on taloudellinen/poliittinen kilpailu maailman eri resursseista, sitä vaikeampaa on vähentää luontoon kohdistuvaa painetta. Tilannetta helpottaisi, jos niitä kilpailun palkintoja pienennettäisiin, jotka ovat itse asettamiamme.

torstai 15. lokakuuta 2009

Viilattuja pilkkuja

Kemppisen blogiin

Aloitin tämän jo Opetus ja oivallus kirjoitukseen, mutta kun tämänpäiväinen aihe liittyy siihen, laitan tähän molemmista.

Miten mahtoi olla tässä Haavikon tapauksessa. Vaatiko Heikki julkistamisen kieltoa moraalisista syistä (kirjassa ehkä harmittavia/vääriä tietoja) vai julkaisemisen kieltoa taloudellisista syistä (halu saada osuutensa tekijänoikeustuloista)?

Jälkimmäisen ymmärtäisin, mutta eihän voida ajatella, että myös moraaliset oikeudet periytyisivät tai olisivat muutenkaan siirrettävissä tai luovutettavissa.

Tähän kuin muihinkin vastaaviin ongelmiin on vain yksi looginen ratkaisu. Myöskään taloudellisten oikeuksien ei tulisi olla siirrettäviä.

Tätä puoltavia asioita on enemmänkin. Se, ettei nykyinen tekijänoikeusjärjestelmä sovellu digitaalisen tiedon ja internetin maailmaan, johtuu juuri siitä, että nykyisen tekijänoikeuslainsäädännön ydin on oikeuksien kaupallistamisessa, mikä edellyttää paitsi oikeuksien myös niiden kohteina olevien tietojen rajattua siirtämistä, kun taas internetin ydin on rajattomassa tiedonsiirrossa.

Kaupalliset eli siirrettävät tekijänoikeudet olivat ehkä perusteltuja maailmassa, jossa niillä toisaalta koottiin pääomia tiedonvälityksen materiaalisiin tarpeisiin, kirjapainoihin, kirjoihin jne. ja toisaalta palkittiin tekijöitä yhteiskunnalle arvokkaan tiedon tuottamisesta. Nyt maailma on toisenlainen.

Digitaalinen viestintä on lähes poistanut pohjan mainitulta ensimmäiseltä perustelulta. Saatuja tuloja ei enää tarvita niinkään tiedonvälityksen kehittämiseen kuin tiedon/teosten omistajien väliseen kilpailuun eli suurimpien tekijöiden ja tuottajien vallan ja vaurauden kasvattamiseen. Samalla on myös tekijänoikeuksien toinen perustelu tullut kyseenalaiseksi. Kehittääkö tekijänoikeuksilla eli tiedon kulun keinotekoisilla esteillä kannustettu tuotanto todella maailmaa paremmaksi paikaksi kaikille, vai kehittääkö se maailmaa muotoiseksensa, keinotekoisilla esteillä syrjäyttäjiin ja syrjäytettyihin jakautuneeksi maailmaksi?

Tekijänoikeuksien kokonaisremontti tuskin on vielä tämän päivän asia, mutta ehkä on hyvä välillä haaveilla, miltä maailma näyttäisi, jos yksilöiden taloudelliset oikeudet olisivat yhtä luovuttamattomia kuin heidän moraalisetkin oikeudet. Ettei sokeasti mennä päinvastaiseen suuntaan.

Kemppisen Goebbels-kortti on syytä ottaa vakavasti. Kun kulttuurin taloudelliset oikeudet ovat ostettavissa ja siirrettävissä vahvimpien toimijoiden haltuun, myös kulttuurin moraalinen sisältö siirtyy vähitellen heidän hallintaansa. Sehän meidän tulisi jo tietää. Kaikki alkaa oikeutetuista pyrkimyksistä parantaa työllisyyttä ja kilpailukykyä. Se vaatii yhä kovempia otteita ja ennen kuin huomataankaan talousfasismin moraali on voittanut ja koko sen järjettömyys on todistettu välttämättömyydeksi.
----

Kemppinen:
tekijän moraaliset oikeudet periytyvät ja ovat myös rajoitetusti siirrettävissä.
En ehkä ilmaissut asiaa kovin selvästi, mutta en tarkoittanut nykyistä käytäntöä vaan sitä, miten asian pitäisi olla. Siinä määrin kuin moraaliset oikeudet teokseen periytyvät tai seuraavat kaupan mukana se on seuraus siitä, että niiden irrottaminen taloudellisista oikeuksista johtaa ristiriitoihin. Mikään muu seikka ei puolla tätä käytäntöä, joka sekin johtaa ristiriitoihin. Sillä, riippumatta siitä mitä nykyinen laki sanoo, teoksen taiteellisesta ja moraalisesta arvosta ei voi vastata kuin tekijä. Muuten taiteen tekemisen ja merkityksen yhteys katkeaa. Taiteesta tulee merkityksetöntä.

Olen edelleenkin sitä mieltä, että ainoa looginen ratkaisu on se, että myös taloudelliset oikeudet teoksiin ovat vain niiden tekijöillä. Käytännössä se tarkoittaisi sitä, että tekijä voisi myydä teoksen muttei oikeuksia. Teoksen ostajakin voisi käyttää sitä haluamallaan tavalla (rikkomatta kuluttajansuojaan tms. liittyviä rajoitteita). Kumpikaan ei kuitenkaan voisi estää teoksen julkistamista, jonka jälkeen se olisi kaikkien vapaasti käytettävissä. Teos olisi siis ostettava ennen julkistamista könttäsummalla sellaisen joukon (yhteiskunnan, faniryhmän tms.) toimesta, joka haluaa hyötyä/nauttia teoksesta siitä huolimatta, että muut saavat sen ilmaiseksi.

Tällä järjestelyllä poistuisivat ne ongelmat, jotka nyt liittyvät piratismiin ja muihin tekijänoikeusriitoihin.

Tietysti tämä heikentäisi joidenkin tuloja ja olisi monien mielestä väärin. Mutta en silti ole löytänyt tekijänoikeuksille kovinkaan vakuuttavia yhteiskunnallisia perusteita. Että ne kehittäisivät maailmaa parempaan suuntaan, auttaisivat meitä nykyisin vaikeimmissa ongelmissamme ja vähentäisivät syrjäytymistä, terrorismia ja luonnon tärveltymistä. Pikemminkin päinvastoin. Ne selvästi voimistavat tuloeroja, jakavat maailmaa vastakkaisiin leireihin ja voimistavat myös luonnon resursseista käytävää kilpailua.

maanantai 12. lokakuuta 2009

Yhteiskunnan pirstaloitumisesta

Haaparannan kirjoitukseen

Varsin hyvä kirjoitus mielestäni. Siinä esitettyyn suuntaan maailman talous on niin teoriassa kuin käytännössäkin kehittymässä, siis mikäli taloutta säädellään entisiin oppeihin ja mittareihin tuijottaen. Eikä tämä suunta näytä hyvältä.

Kuitenkaan, näin tekstiä tulkitsen, maailman ekonomistien terävinkään kärki ei ole halunnut/osannut esittää syrjinnän/syrjäytymisen vähentämiseksi sen parempaa ratkaisua kuin perustuloon siirtymisen – jonka välttämättömyydestä itse kirjoitin jo yli kaksikymmentä vuotta sitten. Sekään ei silti näytä kelpaavan:
Kunnollisen tällaisen järjestelmän rahoittaminen on kuitenkin niin kallista, että virallinen yhteiskunta ei voi siihen suostua.
Tämä saattaa pitää paikkansa tänään ja nykytalouden ehdoilla, mutta eihän se tarkoita sitä, että olisi olemassa jokin taloustieteellinen todiste perustuloa vastaan. Asiahan on päinvastoin. Onhan perustulo selvästi kustannustehokkain tapa taata tietty elintaso kaikille.

Lauseesi olennainen sisältö onkin sanoissa ”virallinen yhteiskunta”. Siis poliittinen järjestelmä ja taloudellinen järjestelmä, niiden päättävien elimien mukaan, ei voi suostua perustuloon. Tähän onkin aivan selvät syyt. Poliitikot saavat palkkansa erityisten ryhmien etujen ajamisesta ja se edellyttää luokittelevan säätelyn lisäämistä. Perustulon idea on päinvastainen, luokittelemattomuus ja säätelemättömyys. Se vähentäisi politiikan merkitystä ja poliitikkojen valtaa. Talouden päättävä kerros, omistajat ja heidän vasallinsa, saavat palkkansa muiden töiden ohjaamisesta. Perustulo lisäisi yksilöiden itseohjautuvuutta ja vähentäisi talouden ylimmän kerroksen valtaa ja vaurautta.
Vai käykö niin, että maailman ollessa täysin yhdentynyt ja kilpailun halvimmasta/tehokkaimmasta suorittajasta käydessä mahdottomaksi kaikki pääsevät takaisin viralliseen yhteiskuntaan?
Enpä usko. Sehän tarkoittaisi sitä, ettei maiden välillä enää vallitsisi merkittäviä eroja, mutta joka maassa rikkaimmat eläisivät kuin Yhdysvalloissa ja köyhimmät kuin Intiassa ja se siunattaisiin virallisesti välttämättömyydeksi. Luulisin, että jotain muuttuu sitä ennen. Toivoisin, että muutos olisi rauhallinen ja se saisi voimansa enemmänkin yksilöiden halusta laajentaa taloudellista vapauttaan kuin yritysten halusta kilpailla toisensa hengiltä tai valtiovaltojen halusta asein puolustaa taloudellisia etujaan.

Hyvinvoinnista ja bruttokansantuotteesta

Haaparannan blogiin

Tämä kirjoituksesi hyvinvoinnin mittareista on hyvä jatko edelliselle, jossa kysyit mitä kapitalismi on. Seuraavassa on vähemmän käsiteltyjä ajatuksia siitä, miten nämä asiat liittyvät toisiinsa.

Kysymys on näkökulman valinnasta. Kapitalismi on ehkä parhaiten määriteltävissä asenteeksi, jossa maailmaa katsotaan yritysten näkökulmasta. Sieltä sellaiset käsitteet kuin edullisuus ja tehokkuus saavat kapitalistisen sisältönsä. Jokin asia on edullinen, jos se edistää yritysten menestymistä, ja tehokas, jos se allokoi resurssit yritysten sisällä ja välillä optimaalisesti. Tästä joudutaan sitten kysymyksenasetteluihin, joissa käsitellään mm. kannustimia, yritysriskejä, finanssitaloutta, osakkeita ja johdannaisia, sekä työnantajien ja työntekijöiden välisen työn/päätöksenteon/palkkioiden jakautumista. Siis juuri niitä asioita, joita toit edellisessä kirjoituksessasi esille.

Yhteiskunnan tasolla tätä yritysten menestymistä mitataan parhaiten BKT:llä. On merkille pantavaa, että myös Roemerin ja Meaden ehdotukset kuuluvat tähän kategoriaan (paitsi Meaden yhteiskunnallinen osinko). Ne koskevat yritysten sisäistä järjestystä ja niiden mahdollinen edullisuus perustuisi siihen, että näin toimivat yritykset toisivat omistajilleen ja työntekijöilleen tehokkuusetuja. Se todettaisiin BKT:n nousuna, mutta ei välttämättä nettokansantuotteen tai HDI:n nousuna.

Tästä päästään toiseen näkökulmaan. Sosialismi on ehkä parhaiten määriteltävissä asenteeksi, jossa maailmaa katsotaan yhteiskunnan näkökulmasta. Jokin asia on edullinen, jos se lisää yhteiskunnan yhteistä toimintakykyä yhteisen päämäärän saavuttamiseksi, siten kun se oman poliittisen järjestelmänsä kautta tämän päämäärän määrittelee. BKT, HDI ja muut yhteistä taloutta, terveyttä, työllisyyttä ja luonnon tilaa kuvaavat indikaattorit ovat periaatteessa sosialistisia työkaluja.

Näiden talouden kehitystä kuvaavien indikaattoreiden ja samalla itse sosialismin ongelma on se, aivan niin kuin itsekin totesit, etteivät ne anna mitään pohjaa vastata tämän hetken polttaviin maailmanpoliittisiin kysymyksiin, kuten millaista ympäristöpolitiikkaa pitäisi tehdä, miten voitaisiin vähentää kansojen/uskontojen vastakkainasetteluja, miten heikentää huumeiden ja aseiden tuotannon kannattavuutta ja miten ratkaista moninaisia pakolais- ja syrjäytymisongelmia.

Kun kollegasi ehdotti, että kestävän kehityksen käsitteen käyttö tulisi kieltää, koska se ei tarkoita yhtään mitään, minä ehdotan sen lisäksi, että kyseisten talousindikaattorien käyttö tulisi kieltää, koska niillekään ei ole järkevää käyttöä. Päinvastoin, niidenkin käyttö johdattaa etsimään ratkaisuja paremmasta ja tehokkaammasta poliittisesta ohjauksesta, jolle ei kuitenkaan löydy järkevästi perusteltua sisältöä. Tällaisten pyrkimysten seurauksista historia tarjoaa monia onnettomia esimerkkejä.

Mielestäni nykytalouden ongelmaan ei ole muuta ratkaisua kuin näkökulman muuttaminen yksilön, tavallisen maailman kansalaisen näkökulmaksi. Jokin asia on edullinen, jos se lisää jokaisen yksilön mahdollisuutta toteuttaa itseään taloudellisesti, siis ilman että se tapahtuu minkään valtiovallan tai yrityksen tarkoitusperien mukaan ja ilman että se heikentää muiden mahdollisuutta taloudelliseen toimintaan. Tällekin näkökulmalle on nimi ja se on markkinatalous.

Kapitalismi eroaa markkinataloudesta juuri siinä, että kapitalismille on yhteiskunnan toimesta annettu ideologinen tarkoitus, talouden kasvattaminen, BKT:llä mitattava, kun taas markkinataloudella ei tällaista tarkoitusta ole. Sen tarkoituksena on luoda tasapuoliset kaupankäyntimahdollisuudet kaikille, jotta jokainen yksilö voi toteuttaa taloutta omien tarpeidensa mukaan. Teoriassa markkinatalouden astetta mitataan yksilöiden markkinoille pääsyn kustannuksilla. Mitä pienemmät nämä kustannukset kokonaisuudessaan ovat, sitä markkinataloudellisempi yhteiskunnan/maailman talous on.

On huomattava, että paitsi valtiovallat myös yritykset säätelevät markkinoille pääsyä erityisesti myyjinä toimiessaan. Jotta jokaisella yksilöllä olisi täysi mahdollisuus toimia ostajana, kullakin täytyisi olla mahdollisuus samaan tietoon kaikesta myytävästä ja kaikista hinnoista ja sama vapaus ostaa kaikkea myytävää kuin kenellä tahansa muulla. Ellei näin ole, markkinoille pääsyllä on jokin hinta joillekin. Kapitalistisessa taloudessa näin ei ole ja kyseisestä hinnasta voidaan esittää arvioita. Jonkinlaisen kuvan osasta sitä saa, kun arvioi miten arvokkaana yritykset pitävät tuotteita, hintoja ja asiakkaita koskevia liikesalaisuuksia. Se, millä hinnalla vaikkapa Exxon tai Goldman Sachs myisi kirjanpitonsa julkiseksi, vastaa sitä kustannusta, jonka kyseinen yritys käyttää joiltakin markkinoille pääsyn estämiseen. Tietysti yritykset säätelevät markkinoita eli asettavat kustannuksia markkinoille pääsylle muillakin tavoilla, muun muassa myymällä yksinoikeuksia tuotteidensa hyödyntämiseen.

Miksi valtiovallat laillistavat tällaiset antimarkkinataloudelliset käytännöt? Samasta syystä kuin ne itsekin säätelevät taloutta. Omaksi edukseen. Valtiovallat käyvät keskenään taloussotaa, jossa eturintamassa ovat kansalaistensa omistamat ja kansalaisiaan työllistävät yritykset. Niiden kilpailukykyä on voimistettava ja siksi niidenkin on annettava säädellä markkinoita omaksi edukseen. Nyt tämä peruste on kuitenkin kääntymässä itseään vastaan.

Omistuksen ja kaupan kansainvälistyessä valtiovaltojen ja tavallisten kansalaisten on yhä vaikeampi suoraan hyödyntää yrityksiä, jolloin niille annetut säätelyoikeudet lisäävät lähinnä kansainvälisen omistajajoukon valtaa ja vaurautta. Koska kyseiset oikeudet ovat sitä arvokkaampia mitä suuremmista yrityksistä on kyse, kilpailu niiden omistamisesta vain kovenee kehityksen myötä. Samalla kasvaa se kulutus, jonka yritykset käyttävät kilpaillessaan näiden oikeuksien hallinnasta. Sen kulutuksen luonto ja tavalliset kansalaiset maksavat aivan niin kuin tavallisenkin sodankäynnin kustannukset.

Mielestäni tämä selittää varsin johdonmukaisesti sen, miksi valtiovallat ovat tänään niin suurissa vaikeuksissa yrittäessään huolehtia köyhien toimeentulosta ja luonnon terveydestä.

Eikö tämän logiikan esittäminen tulisi sisältyä aivan taloustieteen perusopintoihin. Ymmärtääkseni niitä vaivaa vakava puute juuri tällä alueella, jolla käsitellään sosialismin, kapitalismin ja markkinatalouden eroja ja yhtäläisyyksiä.
----

Mikäli olen oikein ymmärtänyt, täydellisen kilpailun käsite on kuvaus teoreettisesta taloudesta, jossa yksikään yritys ei voi sanella hintoja vaan talous on tasapainossa, jossa marginaalikustannukset ovat yhtä suuret kuin marginaalituotot ja talous toimii tehokkaimmalla mahdollisella tavalla. Jotta näin olisi, taloudelta edellytetään ideaaleja ominaisuuksia: markkinoilla toimii lukemattomia myyjiä ja ostajia, tuotteet ovat kaikilla samat, markkinoille on vapaa pääsy, kaikilla on täydellinen tieto tuotteista ja hinnoista, vaihdantakustannuksia ei ole, ja muitakin on esitetty.

Mihin tätä käsitettä tarvitaan ja käytetään? Paitsi taloustieteen omiin tarkoituksiin täydellisen kilpailun ideaa käytetään myös yhteiskunnallisiin tarkoituksiin. Sillä vaikutetaan kansalaisiin ja päättäjiin opettamalla, että mitä täydellisempää kilpailu on, sitä tehokkaammin talous toimii. Siis ellei ulkoisvaikutuksia ja julkisia hyödykkeitä oteta huomioon.

Tätä sinänsä järkevää oppia käytetään kuitenkin nykyisin hyvin tarkoitushakuisella tavalla. Kaikki edellä mainitut täydellisen kilpailun ehdot esittävät ideaaleja, joita ei käytännössä ole, mutta joita kohti voidaan pyrkiä. Edellisessä kommentissani esittämistä syistä johtuen päähuomion on saanut markkinoille pääsyn vapaus, ja sillä on ymmärretty yritysten vapautta ensisijaisesti valtiovaltojen asettamista kilpailun esteistä kuten tulleista ja toissijaisesti yritysten toisilleen asettamista esteistä kuten kartelleista. Näiden vapauksien tarpeellisuutta taloustieteilijöiden valtavirta mielellään korostaa.

En ole kuitenkaan huomannut, että ekonomistit olisivat samanlaisella innokkuudella puhuneet toisen täydellisen kilpailun ideaalin, täydellisen informaation, puolesta. Kun täydellisen kilpailun teoria sanoo, että tuotteita, hintoja ja kauppoja koskevien tietojen tulisi olla julkisia, ekonomistit ovat joko hiljaa tai opettavat päinvastaista. Silloin tavoitteena ei enää olekaan talouden tasapainottaminen vaan talouden kasvattaminen senkin uhalla, että siitä tulee tempoilevaa ja kuluttavaa – kuten tänäänkin nähdään.

Tähän liittyy vielä kiintoisa väärinkäsitys. Kun nyt taas on herätty vaatimaan mm. pankkisalaisuuden avaamista, tosin vain rajoitetusti ja viranomaisille, ekonomistitkin puhuvat säätelyn tarpeesta. Yleensä valtiovallan suorittamaksi säätelyksi katsotaan jonkin lain tai säädöksen asettaminen jossain tietyssä tarkoituksessa. Se, että tuotteita, hintoja ja kauppoja koskevat tiedot ovat laeilla suojattuja liikesalaisuuksia, joiden luvattomasta paljastamisesta yhteiskunta rankaisee, on säätelyä, jonka tarkoitus on sama kuin tullienkin, omien yritysten kilpailukyvyn ylläpitäminen. Liikesalaisuuksien avaaminen yleisölle ei suinkaan vaadi säätelyä vaan säätelyn purkua, juuri niin kuin täydellisen kilpailun malli edellyttääkin. Ilman kyseistä säätelyä talouden toimijat voivat kyllä tehdä kyseisiä tietoja koskevia salassapitosopimuksia, mutta yhteiskunta ei anna niille lain suojaa. Toisin sanoen, jos osapuoli rikkoo sopimusta hän voi niin tehdä ilman että rikotulla osapuolella on mahdollisuus lakiin vedoten vaatia korvausta sopimuksen rikkomisesta.

Artturi Björk:
Markkinat eivät toimi oikeastaan ollenkaan, jos valtio ei takaa väkivaltamonopolillaan sopimusten noudattamista. Siis kaikkien täysivaltaisten yksilöiden tekemiä sopimuksia. Ei niin, että se pitää voimassa kaikkia muita sopimuksia, mutta ei salassapitosopimuksia.
Näin ei yleensä ajatella, eikä ole aihettakaan. Esimerkiksi yhteisestä hinnoittelusta tms. tehtyjä kartellisopimuksia pidetään markkinoita vääristävinä, koska ne etäännyttävät markkinoita täydellisen kilpailun ideaalista. Talouden vapautta haittaavina pidetään myös erinäisiä suojelusopimuksia, joita mm. mafia harrastaa. Samoin on katsottu, että korruptiosopimukset, yksityistenkin yritysten väliset, ovat haitaksi paitsi yhteiskuntarauhalle myös taloudelle. Asekaupan, huumekaupan ja ihmiskaupan, yhteensä satoja miljardeja euroja vuodessa, kannattavuus perustuu pitkälti siihen, että yksityisten ihmisten välisiä sopimuksia pidetään periaatteessa yksityisasioina.

Edellä mainittujen taloutta haittaavien sopimusten kohdalla tilanne on se, että useimmissa kehittyneissä maissa ne ovat laeilla kiellettyjä, mutta ”yksityisasioina” eivät julkisiksi vapautettuja. Tästä syystä näiden sopimusten käsittely ja kohtalo pysyy yksityisten yritysten ja valtioiden virkamiesten eli viime kädessä hallitusten välisenä asiana. Se taas merkitsee sitä, että ne ovat korruptoitavissa yritysten ja hallitusten välillä ilman että kenelläkään ulkopuolisella on mahdollisuutta edes tietää asiasta puhumattakaan puhaltaa peliä poikki. (Katsoitko keskiviikkoiltana ykköseltä asiaa valaisevaa dokumenttia Kauppaa lahjonnan voimin?)

Asialle olisi jotain tehtävä. Mutta näitä asioita ei voida kontrolloida poliittisen vallan avulla, koska eivät poliitikot voi itseään kontrolloida, eikä myöskään taloudellisen vallan avulla, samasta syystä. Ainoaksi mahdollisuudeksi jää demokraattinen kontrolli, mikä ei ole kontrollia ollenkaan vaan perustuu yksilöiden suorittamiin vapaisiin taloudellisiin valintoihin hankkimiensa tietojen pohjalta, kun tuotteita, hintoja ja kauppoja koskevat tiedot eivät ole salaisiksi säädettyjä.

Tätä mieltähän täydellisen kilpailun teoriakin asiasta on.

Harakka on kaunis lintu

Akateemiseen talousblogiin

Muistaakseni Brechtin näytelmässä Galileo oli kohtaus, jossa Galilei pyysi paavin kardinaaleja katsomaan kaukoputkeensa ja toteamaan kuinka Jupiterilla on kuita kiertolaisinaan. Kardinaalit kieltäytyivät. Miksi? Eivät suinkaan siksi, että ilman katsomistakin tiesivät Galilein olevan väärässä vaan siksi, että tiesivät hänen olevan oikeassa. Kyvyttömyys selittää uudet havainnot vanhalla teorialla muuttui peloksi ja vihaksi.

Haaparannan reaktiossa Harakan kirjaa kohtaan saattaa olla kyse samasta asiasta. Harakka tuo esille nykytalouden vakavia ongelmia, joihin Haaparannan edustama taloustiede ei tiedä kunnollista ratkaisua. Eikä kyse ole luvuista ja määristä, joihin Haaparanta yrittää johdattaa keskustelun, vaan systeemiongelmasta. Kapitalistinen talous ei näytä etsiytyvän tasapainoon kuin lamojen ja sotien kautta. Tämän havainnon kohtaaminen on pelottava asia.

Aivan kuten Haaparanta asiaa tutkimatta mutta silti oikein arvaa, Harakka ei esitä ongelman ratkaisuksi mitään omintakeista. Hän esittää vain taloustieteilijöillekin tutut varovaiset ehdotukset. Kahdenväliset johdannaiset on siirrettävä päivänvaloon. Pankkisalaisuuden aika on ohi.

Ilmeisesti Haaparanta ei kuitenkaan haluaisi kuulla näitä vaatimuksia tavallisen kansalaisen suusta, mahdollisena poliittisena ohjelmana. Se, että yrityksillä on lailla säädetty oikeus tuotteiden sisältöjä ja hintoja koskevaan yrityssalaisuuteen, on yksi kapitalistisen talouden peruspilareita. Siitä voidaan poiketa vain hyvän asiantuntemuksen ja tarkan harkinnan perusteella, kummatkin asioita, joihin tavalliset kansalaiset eivät pysty. Asia on jätettävä asian tuntijoille.

Joku taloustieteen kehittyneimpiä totuuksia tuntematon voisi vaikka väittää, että kapitalismi ei ole aitoa markkinataloutta, koska markkinamekanismin pohjimmaisena tarkoituksena ei ole yksityisen hyödyn vaan yhteisen hyvän edistäminen ja että markkinoiden kunnollinen toiminta edellyttää paitsi teoriassa niin myös todellisuudessa kaikkien myytävien tuotteiden sisältöjen ja hintojen täyden julkisuuden. Se olisi tänään yhtä harhaoppista kuin aikanaan oli väittää, että maa todellisuudessa kiertää aurinkoa.

Mikä on teorian ja käytännön suhde? Kiintoisaa on, ettei paavikaan oppineineen vastustanut sitä, että Maa kiertää teoriassa Aurinkoa. Paavin kardinaali Roberto Bellarmino kirjoitti Paolo Foscarinille, joka oli kirjassaan puolustanut aurinkokeskeistä mallia, mainion kirjeen:
Mielestäni Teidän Korkeutenne ja Signor Galilei toimitte viisaasti, kun ette puhu ehdottomasti, vaan rajoitutte puhumaan hypoteettisesti. .. Kun sanotaan, että olettamalla Maa liikkuvaksi ja Aurinko paikallaan pysyväksi, kaikki taivaan ilmiöt selittyvät paremmin kuin eksentrien ja episyklien teorian avulla, niin tällöin puhutaan erinomaisen harkitsevasti … Tällainen puhetapa riittää matemaatikoille. Sen sijaan, jos halutaan väittää, että Aurinko todellisuudessa on maailmankaikkeuden keskus … ja että Maa sijaitsee kolmannessa taivaassa ja kiertää suurella nopeudella Auringon ympäri, niin tämä on hyvin vaarallinen asenne, joka on omiaan paitsi vihoittamaan kaikki skolastikkofilosofit ja teologit, lisäksi myös loukkaamaan meidän pyhää uskoamme olemalla Raamatun vastainen.
Jos Haaparanta olisi tutustunut Luoton loppuun sillä perusteellisuudella kuin Bellarmino Foscarinin teokseen, hän olisi voinut kirjoittaa seuraavasti:
Mielestäni Harakka ja muut kapitalismin kriitikot toimisivat viisaasti, jos he rajoittuisivat puhumaan hypoteettisesti. .. Kun sanotaan, että olettamalla markkinatiedot julkisiksi, kaikki markkinoiden ilmiöt selittyvät paremmin kuin johdannaisten ja kannustimien teorioiden avulla, niin tällöin puhutaan erinomaisen harkitsevasti … Tällainen puhetapa riittää taloustieteilijälle. Sen sijaan, jos halutaan väittää, että markkinatiedot olisi todellisuudessa saatettava julkisiksi, jotta markkinat edistäisivät yhteistä hyvää, niin tämä on hyvin vaarallinen asenne, joka on omiaan paitsi vihoittamaan kaikki suuromistajat ja heidän edunvalvojansa, lisäksi myös loukkaamaan meidän pyhää uskoamme olemalla kapitalistisen taloustieteen vastainen.

Toinen välitilinpäätös tekijänoikeuskeskustelusta

Soininvaara jatkaa:

Oletko ajatellut samaa mallia julkisten menojen rahoittamiseen?
Moottoritie rakennetaan, jos riittävän moni lahjoittaa siihen rahaa, mutta kaikki saavat ajaa, vaikka eivät olisi maksaneetkaan?
Sovellettuna kyllä. Yhteiselle hyvinvoinnille välttämättömien julkisten hyödykkeiden rahoituksessa kannatan veropohjaista mallia – ei siis kovin tavatonta – jolloin myös lapset, sairaat, kotiäidit ja -isät työttömät, spurgut ja erilaiset elämäntapaeksentrikotkin saavat käyttää moottoriteitä, tiedon valtateitä, sairaalapalveluja jne., vaikka eivät niistä mitään maksaisikaan. Enkä todellakaan pidä tätä nykysuuntausta viisaana, jossa ”vapaamatkustaminen” nähdään suurena ongelmana, josta pitäisi päästä laittamalla kaikille hintalappu.

Välttämättömien julkisten hyödykkeiden ryhmään katson kuuluvan myös oppikirjat, kartat, tilastot ja tieteelliset julkaisut. Niiden kauppaan esittämäni malli sopii mainiosti. Yhteiskunta vain ostaa verovaroilla ja harkintansa mukaan niitä kuvaamastani kauppapaikasta vapaaseen käyttöön – pitkälti niin kuin nykyisinkin.
nuoret eivät halua maksaa sisällöistä yhtikän mitään. Jos ne nytkin näkevät paljon vaivaa välttyäkseen maksamasta taiteilijoille, miksi he tämän jälkeen eivät jäisi tyynesti odottamaan, että muut maksavat? Jos produktion rahoittaminen vaatii miljoonalta ihmiseltä pienen lahjoituksen, todennäköisyys sille, että juuri se minun roponi teki produktion mahdolliseksi, on aika pieni.
Millä tavalla maailma olisi onnettomampi paikka, jos nuoret jäisivät tyynesti odottamaan jotain? Ja voisitko ihan vain sanojen yleisen merkityssisällön säilyttääksesi puhua maksusta eikä lahjoituksesta, silloin kun mitään rahasuoritusta ei tapahdu ellei myös tuote vaihda omistajaa.
Jos olen menossa viikonlopuksi landelle ja perjantai-iltana keksin ostaa Leena Lehtolaisen romaanin. Miten se tässä mallissa toimisi niin, että Lehtolainen saa tästä itselleen jotain, eikä minun tarvitse odottaa kirjaa kuukausitolkulla?
Jos kyseessä on jo Lehtolaiselta julkiseksi ostettu kirja ja paperisille kirjoille on kysyntää, niin ostat sen kirjakaupasta tai marketista. Jos kyseessä ei ole jo Lehtolaiselta ostettu kirja, et voi sitä nytkään kaupasta saada. Se on jollakin kustantajalla odottamassa hyväksymistään, oikeuksien ostamistaan, oikolukuaan, painamistaan, ennakkomainontaansa ja kirjakauppoihin levitystään, mikä aika voi viedä kuukausia. Missä on ongelma?
Entä miljardi euroa maksavan suurfilmin rahoittaminen? Satamiljoonaa ihmistä antaa kympin, muuten produktiota ei synny, mutta sitten elokuva on kaikkien ilmaiseksi saatavilla?
Tämä onkin mielenkiintoinen kysymys, koska filmin tekemisestä on tullut niin kallista. Ehkä tässäkin on lähdettävä liikkeelle muualta kuin filmintekijöiden hyvinvoinnin turvaamisesta. Hyviä kysymyksiä ovat mm.: Mihin tarvitaan miljardi euroa maksavia filmejä? Missä mielessä suurella budjetilla tehdyt filmit ovat parempia kuin pienellä? Mitä hyvää sillä saavutetaan, että filmien teko keskittyy suurille yrityksille, lähinnä Hollywoodiin? Millaista elämänasennetta ne keskimäärin ilmentävät? Menettäisikö maailma jotain tärkeää, jos suuren budjetin filmien asema heikkenisi ja pienen budjetin filmien asema paranisi? Mannerheim-elokuvaa ei syntyisikään? Eikä Tappajahai seiskaa? Kamalaa.

Välitilinpäätös tekijänoikeuskeskustelusta

Soininvaaran blogiin

Juuso Koponen:
‘Kuvitellut voitot joita ei ole saatu’ eivät ole sen demonisempia kuin vaikkapa leipurin ajatus rahoista jotka hän toivoo saavansa sämpylöistään ja joilla hän vaikkapa aikoo ostaa lapsilleen vaatteita.
Eivätpä todellakaan ole enkä ole sellaista väittänytkään. Demonisiksi kuvitellut voitot saattavat muodostua, jos niiden varaan luodaan ansaintasysteemi, jota myydään joillekin, mutta joka on läpinäkymätön siinä mielessä, että asiakkailla on vajavainen käsitys siitä, miten voitot tehdään ja kenelle ne menevät, puhumattakaan että suurella yleisöllä olisi selvä käsitys siitä, mitä hyötyä tämän systeemin käytöstä heille on.

Kun väität, että immateriaalikaupan hyllyltä varastettu tavara vähentää alkuperäisen tavaran menekkiä, kyse on kuvitellusta voitosta, jota ei ole saatu, ja jos tällä perusteellaan ansaintasysteemiä (tekijänoikeusjärjestelmää), jonka asiakkailla (tekijöillä) on vajavainen käsitys siitä, miten voitot tehdään ja kenelle ne menevät (kuten tämäkin keskustelu osoittaa), ja jos suurella yleisöllä ei ole selvää käsitystä siitä, mitä hyötyä tämän systeemin käytöstä heille on, systeemi saattaa kehittyä varsin demoniseksi.
Rohkenen epäillä onko tekijänoikeuksien keskittäminen yksiin käsiin monenkaan ‘tekijänoikeuksien kannattajan’ unelma, saati kaikkien. Jos täällä jotain kannatetaan niin eiköhän sitä että oikeudet ovat oman työnsä tuloksiin kaikilla niillä jotka ovat luovan työn tehneet.
Käytin sarkasmia osoittaakseni mihin suuntaan yksinoikeuksilla on taipumus kehittyä. Ei Neuvostoliitossakaan useimpien tarkoituksena ollut systeemi, jossa keskusvalta omistaa kaikki taloudelliset oikeudet, vaan ihanne, jossa jokainen antaa kykyjensä mukaan ja saa tarpeidensa mukaan. Tämän toteuttamiseksi vaadittiin proletariaatin etujen ja etujoukon ansaittujen yksinoikeuksien kunnioittamista, ja loppu on historiaa.
Yritin itse viitata siihen että jo talous, saati yhteiskunta, on niin monimutkainen värkki että kun jostain narusta vetää on vaikea ennustaa missä kaikkialla kello kilahtaa. Yhteiskunnalliset kokeilut voivat johtaa odottamattomiin seurauksiin, ehkä (sadan/satojen vuosien aikaskaalassa) peruuttamattomiinkin seurauksiin.
Tästä olen tasan samaa mieltä. Minunkin mielestäni tämä nykyinen tekijänoikeusjärjestelmä (kansainvälisenä vasta vuodesta 1886) on sellainen kokeilu, joka voi johtaa odottamattomiin seurauksiin. Siksi olen yrittänyt tutkia, olisiko siinä jotain, joka ei olisi niinkään odottamatonta vaan joka on jo jossain muodossa tapahtunut aikaisemmin ja josta voisimme ottaa oppia.

Vielä huolestuneempi olen kuitenkin siitä suuremmasta systeemistä (kapitalismista), jonka osa tekijänoikeusjärjestelmä on. Eiväthän kapitalisminkaan kannattajat pyri yritysten ylivaltaan, luonnon hävittämiseen ja terrorisminvastaisiin sotiin, vaan parantamaan tavallisten ihmisten elinoloja. Sen toteuttamiseksi pyritään vain kasvattamaan tuotantoa ja kunnioittamaan niiden etuja ja oikeuksia, jotka tuotantoa kasvattavat (viittaan lääkepatenttikeskustelun kommenttini 12.8. kello 0:40).
Nähdäkseni harva täällä haluaa tilannetta, että kun teos tekijän käsistä lähtee jonkun muun tietoisuuteen, niin kaikki teokseen liittyvä toiminta on sen jälkeen vapaata ja säätelemätöntä.
Jos ei oteta lukuun tekijän moraalisia oikeuksia ja kuluttajansuojaa koskevaa lainsäädäntöä, niin juuri tätä olen ilmaissut kannattavani. Se tarkoittaa silloin sitä, että tekijän on saatava palkkio työstään ennen kuin hän päästää tuotteen käsistään. Se puolestaan tarkoittaa sitä, että tuote on myytävä kertasuorituksena, aivan niin kuin saappaita myydään, eikä siis niin, että saappaan hinta muodostuisi jotenkin sen perusteella, kuinka moni sitä käyttää tai kuinka paljon sillä kävellään. Tämä on keskeinen asia, aivan niin kuin Tiedemieskin kommentissaan 13.8.2009 kello 14:52 esitti. Tähän olen esittänyt mielestäni kehittämisen arvoisen kaupankäyntimenetelmänkin (katso kommenttini 10.8.2009 kello 21:41 aiheeseen Tekijänoikeuksien vastustajat tarkentakoot).

Kirjallisuudesta puheen ollen tällaisella ratkaisulla on ainakin seuraavat ominaisuudet.
- se toimii puhtaalla markkinaperiaatteella keskittämättä markkinavaltaa yrityksille
- kaikki kopiointiin liittyvät ongelmat katoavat
- se kaventaa kirjailijoiden välistä palkkiokuilua
- se ei vaadi tietosysteemeiltä erityisiä salaus-, salauksenpurku- tms. ominaisuuksia
- se ei vaadi verkon viranomaisvalvontaa
- se vähentää tiedonvälityksen sivukuluja
- sen jälkeen, kun tekijä on saanut määrittelemänsä summan ja julkaissut teoksensa verkossa, se on vapaasti ja markkinahenkisesti myös kirjanpainajien ja sähkökirjantekijöiden hyödynnettävänä palvelemaan niitä, jotka mieluummin lukevat kirjansa paperilta tai sähkökirjalta kuin tietokoneelta.

Enkä suoraan sanoen oikein ymmärrä, miksi tämä ratkaisu ei ole keskustelijoille vielä kelvannut.

Osmo:
Tuo Matti H:n esittämä menettely on niin hankala, että se tuottaa lukijoille paljon enemmän transaktiokustannuksia kuin se, että ostaa vain kirjan kirjakaupasta. Itse toivoisin, että tällainen helppous olisi minun edelleen käytettävissä.
En oikein ymmärrä, mitä transaktiokustannuksia tarkoitat. Jos on kiinnostunut tietystä aiheesta tai tietyn kirjailijan teoksista ja on nettisivu, jolta kirjoja voi etsiä, niin ei tässä ainakaan vielä ole suuria kustannuksia ostajalle. Jos sitten tällä sivulla on kirjailijan itsensä valitsema aineisto, jolla hänen tuotantoonsa voi tutustua, ja kuvaus tiettyyn hintaan myytävästä uudesta kirjasta ja lisäksi ruutu, johon voi laittaa summan, joka voidaan ottaa hänen tililtään, jos maksuja tulee riittävä määrä, ja mahdollisesti palkki, josta näkee ”latauksen” edistymisen, niin mitä kustannuksia tähän liittyy? Jos sivulta on vielä linkki kirjapainolle, joka lupaa tehdä siitä paperiversion ja lähettää sen vaikka kotiin tiettyyn hintaan, jos ostajia on tietty määrä, niin mikä tässä on vaikeaa? Ja jos on riittävästi ihmisiä, jotka haluavat maksaa siitä, että käyvät kirjakaupoissa katselemassa, hypistelemässä ja valitsemassa kirjoja, mikä sinänsä on kivaa, niin eihän sitä mikään estä, että he pitävät pystyssä kirjakauppoja.

kuinka monen noista 5000 uskoisit osallistuvan tähän vapaaehtoiseen kolehtiin, jolla ei ole vaikutusta siihen, saako kirjan luettavakseen.
Vapaaehtoisella kolehdilla, jolla ei ole vaikutusta siihen, saako kirjan luettavakseen, tarkoitat varmaan jotain muuta ehdotusta kuin esittämääni. Siinä nimittäin ostajalla on sellainen mahdollisuus, jota nykysysteemissäkään ei ole, että hän voi vaikuttaa kirjan saatavuuteen jopa itse valitsemallaan määrällä. Mitä enemmän hän maksaa, sitä suuremmalla todennäköisyydellä kirja julkaistaan hänenkin luettavakseen. Hän voi jopa ostaa sen yksin maksamalla koko summan ja vaikutus on sataprosenttinen. Tai hän voi kerätä kavereita mukaansa tai saman alan harrastajia tai samoista tiedoista kiinnostuneita. Nykysysteemissähän tämän valinnan tekee yli 90%:sti kustantaja ostajan puolesta. Tietääkseni vain muutama prosentti käsikirjoituksista läpäisee kustantajien seulan, joka on tietysti viritetty kustantajien etujen mukaiseksi. Vaikka valtaosa karsinnasta on aiheellista lukijoidenkin näkökulmasta, jo todennäköisyydet puhuvat sen puolesta, että useitakin helmiä jää tähän seulaan.

Entä kuinka moni noista 5000:sta, jotka tarvitaan elättämään kirjailijan, ostaisi kirjan esittämälläni tavalla? En osaa sanoa, mutta jos kirjailija saa nykyisin 10% kirjan myyntituloista, niin silloin tähän riittäisi vain 500 niistä 5000:sta, jotka ovat valmiit maksamaan kirjasta sen minkä nykyisinkin. Tai sitten samat 5000, jotka saisivat kirjan sisältämän informaation 90% alennuksella. Varsin edullinen tarjous, johon luulisi useammankin tarttuvan.

Lääkepatenteista voisi luopua

Soininvaaran blogiin

Tpyyluoma:
Mettinen penää reaalipolitiikkaa, hyvä niin. Jos puhutaan Suomen roolista, niin IPR-asioissa nimenomaan EU on vahva vallankäyttäjä, ja uudistushenkisiä auttaisi kovasti jos edes yksi jäsenvaltio olisi johdonmukaisesti uudistushenkinen. Parlamentista kyllä löytyy ymmärrystä ja tukea. Toinen reaalipoliittinen tosiasia on että IPR-uudistajien pitäisi löytää keskenään yhteinen linja, nyt IP-lobby pääsee aivan liian helpolla kun voi sanoa ettei vaihtoehtoja ole.

Tämän ketjun ensimmäinen kommentti, jossa on ymmärretty tehtävän mittakaava lähes oikein. Myytävät yksinoikeudet, niin lääkepatentit kuin tekijänoikeudetkin, ovat maailman laajuinen kysymys ja ongelma. Ne ovat vieläpä merkittävä osa vielä suurempaa ongelmaa, joka tänään ilmenee maailmassa taloudellisena lamana, terrorismina ja luonnon ylikuormittumisena. Sen ongelman nimi on Mikään ei riitä. Maailmaan on saatava enemmän lääkkeitä, enemmän autoja, enemmän kirjoja, enemmän musiikkia ja siksi ja erityisesti enemmän rahaa – ja jos ei muu auta, enemmän aseita.

Ja sen takia, näin selitetään, talouteen on luotava kannustinmekanismeja (sillä kukaanhan ei tämän ideologian mukaan tee mitään ilman kannustimia; lapsi ei leiki luonnostaan, nuori ei opi uteliaisuuttaan, aikuinen ei tee työtä edes markkinaehtoisesti palkittuna, vaan häntä täytyy siihen erityisiä oikeuksia antamalla suostutella).

Yhteiskunnan asettamia eli laeilla säädettyjä kannustinmekanismeja on monia. Luovaa henkistä työtä kannustetaan yksinoikeuksilla, patenteilla ja tekijänoikeuksilla. Tavaratuotantoa kannustetaan edellisten lisäksi mm. liikesalaisuusjärjestelmällä, verotusjärjestelmällä ja yritysten rajoitetun vastuun omistusjärjestelmällä. Kaikkein tärkeintä on tietysti rahatuotannon, tuon ”talouden verenkierron” kannustaminen. Siksi kannustimetkin ovat parhaat, pankkien omistajia ja johtajia kannustetaan töihin huikeilla voitoilla, joihin he voivat päästä tarmokkaasti hyödyntämällä liikesalaisuuksia, veroparatiiseja, johdannaisia, velkavipuja ja sitä ihanaa järjestelyä, että mitä suurempia riskejä otetaan sitä varmemmin voitot voidaan kotiuttaa itselle mutta tappiot maksattaa muilla. Kannustus onnistui tälläkin rahanluontikerralla yli odotusten ja joukko maailman luovimpia aivoja saatiin palkattua luomaan rahaa, siis luottoa, tähtitieteellisiä summia, lähes riittävästi. Jonkin verran jäi kuitenkin puuttumaan siitä, että kaikki vanhat velat olisi voitu maksaa uusilla.

Tpyyluoma esitti myös sen keskeisen asian, että pystyäkseen vaikuttamaan kansainvälisen talouden sääntöihin IPR-uudistajien pitäisi löytää keskenään yhteinen linja. Mikä se voisi olla?

Jokin kompromissi? Kannatetaan tekijänoikeuksia, mutta vain sopivasti ja yritetään lieventää niiden haittavaikutuksia? Voin vakuuttaa, että tämän linjan käytännöt tulevat olemaan teknisen kehityksen myötä yhä ristiriitaisempia ja yhä sekavampiin malleihin johtavia – aivan kuten sitä puoltavat puheenvuorotkin, mistä tämäkin areena tarjoaa hyvän esimerkin. Ei eri tarkoituksiin sopiville kompromisseille voida rakentaa yhteistä linjaa. Sen puutteessa tekijänoikeuksien kannattajilla on yliote ja tekijänoikeudet ja niiden valvontatavat vain kiristyvät, mitä ne ovat tehneetkin viimeisten muutaman kymmenen vuoden ajan siitä huolimatta, että haittapuolet ovat koko ajan olleet samat kuin nytkin.

Eihän kompromissiin pyritä vaan siihen joudutaan. Tekijänoikeuksia joko kannatetaan tai niitä vastustetaan. Eikä niiden kannatukselle ole mitään rajaa ennen kuin yksi yritys omistaa oikeudet kaikkiin maailman bitteihin – ja tietysti myös kaikkiin maailman rahoihin. Kuvitelma, että tekijänoikeuksille olisi jokin riittävä tai sopiva määrä on yhtä hölmö kuin kuvitelma, että ahneella olisi joskus tarpeeksi rahaa. Mutta ei tekijänoikeuksien vastustuksellekaan ole mitään rajaa ennen kuin kaikki on mitätöity. Siksi ainoa pyrkimys, joka tekijänoikeuksien uudistajia voi yhdistää, on niiden kaikkien mitätöiminen riippumatta siitä, millaiseen kompromissiin kukin on käytännössä valmis.

Gorbatshovilaisuudelle ei ole käyttöä tässäkään kysymyksessä. Sen jälkeen, kun puoli on valittu, siitä on hyvin vaikea luopua. Niin että katsokoon nyt itse kukin, kumpi ääripää enemmän miellyttää.

Tekijänoikeuksien vastustajat tarkentakoot

Soininvaara pyytää

Jotta en antaisi väärää todistusta, toivoisin että kaikki, joilla mielestään on ratkaisu, esittäisivät sen seuraaviin kahteen ongelmaan. … Kotimainen kirja .. menekki on 5 000 kpl, eli siis paljon tavanomaista enemmän. Olisi kohtuullista, että kirjailija saisi (eläke ym menoineen) 20 000 euroa … Ulkomainen käännösromaani .. Unohdamme nyt kirjailijan osuuden, koska muut maathan sen hoitavat ja me voimme loisia heidän rahoillaan.
Hetkinen, minä kun luulin että tässä on keskusteltu kaupallisista, myytävistä tekijänoikeuksista (patentit mukaan lukien), jotka ovat kansainvälisten sopimusten alaisia asioita ja joiden vaikutus on maailman laajuinen ja joiden tulevaisuus riippuu maailmantalouden tapahtumista.

Kysymys siitä, miten jonkun maan kirjailijoiden toimeentulo järjestyy jos tekijänoikeudet kumoutuvat, on yhtä relevantti kuin aikanaan oli kysymys siitä, miten jonkun sovhoosin kirjanpitäjille käy, jos kommunismi kaatuu. Edes kaikkien sovhoosien ja kolhoosien kaikkien kirjanpitäjien ja työläisten ja kaikkien heidän perheidensä mahdollisilla selviämiskeinoilla spekulointi ei mitenkään vaikuttanut kommunismin kohtaloon.

Kommunismi kaatui väärään ideologiaansa, väärään kuvaansa ihmisestä ja hänen hyvästään. Se rakentui ajatukselle että ihmiset eivät tee luonnostaan riittävästi työtä yhteisen hyvän eteen, mutta heidät voidaan siihen ylhäältä päin, oikeilla opeilla ja määräyksillä, kepein ja porkkanoin opettaa ja painostaa. Näistä virheellisistä lähtökohdista voitiin rakentaa valtava hirviö, jonka sisäinen logiikka lopulta kuitenkin johti niin ristiriitaisiin ja energiaa kuluttaviin käytäntöihin, että se sortui omaan mahdottomuuteensa.

Nyt se kysymys, jota minä luulin ja toivoin tässä keskustelussa käsiteltävän, on se, että perustuvatko tekijänoikeudet tai ovatko ne osana sellaista ideologiaa, väärää kuvaa ihmisestä ja hänen hyvästään, joka sisäisen logiikkansa mukaan ajautuu niin ristiriitaisiin ja yhteisiä voimavaroja syöviin käytäntöihin, että tekijänoikeudet lopulta kumoutuvat omaan mahdottomuuteensa.

Tekijänoikeuksien ihmiskuva perustuu ajatukselle, että luonnostaan ihmiset eivät tuota riittävästi taidetta/tiedettä/keksintöjä ihmisten yhteiseksi hyväksi. Siksi tarvitaan tekijänoikeuksia, keppejä ja porkkanoita, joilla ihmisiä voidaan opettaa ja painostaa tuottamaan enemmän bittejä.

Koska ihmiset kiistatta tekevät myös sellaista luovaa työtä, josta jotkut hyötyvät ja maksavat siitä, vaikka eivät saisi yksinoikeutta sen hyödyntämiseen vaan siitä hyötyisivät kaikki muutkin, olennainen kysymys on tuotannon riittävyydestä. Miten riittävyys yleensä määräytyy?

Neuvostokommunistisesti ohjattuja tekoja ja tuotantoa syntyi riittävä määrä vuoden 1991 loppuun mennessä. En osaa ennustaa, koska tekijänoikeuksien ohjaamaa tuotantoa syntyy riittävä määrä, mutta kehottaisin nyt jo varautumaan ja miettimään millainen olisi informaationtuottamisjärjestelmä, jonka perusteena ei ole tuotannon kasvattaminen riittäväksi.
----

Ensin on ymmärrettävä kysymyksen mittakaava. Kun olet oivaltanut, miten tärkeästä ja maailmanlaajuisesta asiasta on kysymys, sinä varmaan ymmärrät, että konkreettisen esimerkin on oltava samaa kokoluokkaa. Niitä ei paljon ole, mutta Neuvostoliitolla oli oma tekijänoikeusjärjestelmänsä, jonka tarkoitus oli aivan sama kuin meilläkin, luoda mahdollisimman paljon taidetta, tiedettä ja keksintöjä yhteiseksi hyväksi. Neuvostoliiton järjestelmän piti olla jopa vielä tehokkaampi kuin lännessä ja siksi siellä kaikki tekijänoikeudet kuuluivat automaattisesti työnantajalle eli valtiovallalle, jotta se voisi mahdollisimman vapaasti hyödyntää ihmisten luovuutta yhteiseksi hyväksi. Lännessähän vain työsuhdeluovuuden tulokset siirtyvät automaattisesti yritysten haltuun. Muut luovuuden tulokset siirtyvät yritysten omistajille mm. tekijänoikeussysteemin luomien kannattavuussuhteiden kautta, jotka keskittävät yrityksiä yhä suuremmiksi, jotta ne voisivat yhä tehokkaammin ja vapaammin hyödyntää ihmisten luovuutta yhteiseksi hyväksi.

Kun olet ymmärtänyt, miten samanlaisesta asiasta on kyse, osaat varmasti päätellä, että myös niiden kehityksen kaari on samanlainen. Alun menestyksen jälkeen seuraa taantuminen. Luovan työn oikeuksien haltijalla on nimittäin kaksi toisilleen vastakkaista tehtävää suoritettavana. Toisaalta sen on tuotettava yleisesti hyödyllistä tietoa, toisaalta sen on pidettävä kiinni omistusoikeudestaan tietoihin. Tähän liittyvää logiikkaa ei ole vaikea nähdä. Tiedon omistusoikeuden haltijalle, valtiovallalle/yritykselle, tiedon omistusoikeuden säilyttäminen on tärkeämpää kuin tiedon yleishyödyllisyys, koska ilman omistusoikeutta se ei voi myöskään vaikuttaa tiedon yleishyödyllisyyteen. Nämä voidaan saattaa yhteen vain siten, että tiedon omistusoikeusjärjestelmän säilyttäminen määritellään yhteiseksi hyväksi. Siitä seuraa se, että tietojen tuottajat alkavat tiedostetusti tai tiedostamattaan tuottamaan enemmänkin tätä järjestelmää vahvistavaa taidetta/tiedettä/keksintöjä kuin aidosti ihmisten tarpeita tyydyttävää tuotantoa. Vähitellen tämä ristiriita voimistuu ja se syö kaiken todella uutta luovan energian.
----

Kun olen edellä parissa kirjoituksessa mielestäni hyvin perustellut, millaista haittaa tekijänoikeuksista on ihmisten hyvinvoinnille, niin eikö olisi jo tekijänoikeuksien puolustajien vuoro perustella omaa kantaansa. Löytyykö joukosta yhtäkään , joka osaisi selittää mikä on se logiikka, jonka mukaan tekijänoikeudet ovat ihmiskunnalle hyväksi. Onko niillä ehkä positiivisia vaikutuksia ihmisten tavallisten taloudellisten tai sosiaalisten ongelmien ratkaisemiseen? Terrorismin ja sotien vähentämiseen? Luonnonsuojeluun?

Kun yhteisiä lakeja tehdään ja pidetään voimassa (esimerkiksi tekijänoikeuksista), niiden perustelujen on tietysti nojattava yhteiseen hyvään. Ja todistustaakka on luonnollisesti tällaisten lakien tekijöillä ja voimassapitäjillä eikä suinkaan niillä, joiden mielestä tällaisia lakeja ei tarvita.

Mitä tulee sellaiseen yleisperusteluun, että kehitys vaatii tekijänoikeuksin suojattua taidetta ja tiedettä, koska se kehittää ihmisille ymmärtäviä tunteita, opettaa tärkeitä asioita ja loogista ajattelukykyä, niin tätä minun on vaikea uskoa, kun katson sitä vihanpitoa ja sekoilua, jota maailma on nykyisinkin pullollaan ja otan huomioon sen, että merkittävin osa siihen osallistujista on saanut asenteensa ja oppinsa tekijänoikeuksilla suojatuista kirjoista, telkkariohjelmista, opetusmateriaaleista jne.

Ja vielä tästä nykyisestä keskustelusta, miten ihmeessä koko tekijänoikeuksin tuotettu kirjallisuus ei ole pystynyt opettamaan useimmille siihen osallistujille sellaista yksinkertaista asiaa, että tekijänoikeuslain ylläpitäminen vaatii perustelut, ei sen poistaminen – vai onko se sittenkään ihme.
----
Neuvostoliitossa tekijöillä ei ollut oikeuksia – ne oli valtiolla. Nykyistä tilannetta länsimaissa ei voi mitenkään verrata kommunistiseen diktatuuriin. Sensijaan piraattien ajamaa “vapautusta” voi mielestäni hyvin verrata “tekijänoikeuksien kollektivisointiin” tai “tekijänoikeuksien sosialisointiin”. Sitähän se oikeastaan tarkoittaa.
Taas yksi esimerkki tekijänoikeuksilla kannustetun päättelykyvyn tasosta. Kollektiivi on sanakirjan mukaan yhteistoiminnallinen yksikkö, esimerkiksi sosialistinen valtio mutta myös yritys täyttää tämän ehdon. Jos tekijänoikeudet kollektivisoidaan, se tarkoittaa sitä, että ne otetaan tai ostetaan jonkin yhteistoiminnallisen yksikön haltuun, joka määrää mitä ihmisten töillä tehdään. Jos Neuvostoliitossa 100% tekijänoikeuksista oli valtion hallussa, niin kuinka suuren osan maailman tekijänoikeuksien arvosta luulisit nykyisin olevan yritysten hallussa? Paljonko alle sadan jää?

Tekijänoikeuksista luopuminen tarkoittaa tasan päinvastaista. Kollektivisointi puretaan, yksinoikeudet otetaan pois sekä valtiovalloilta että yrityksiltä, jolloin ne hyötyvät, jotka työnkin ovat tehneet. Sillä päinvastoin kuin täällä niin monella suulla totuutena toistetaan, henkisen työn tuloksia voidaan myydä myös ilman yksinoikeuksia ja juuri sellaiseen hintaan kuin niistä hyötyäkin on.

Tekijänoikeuksista

Soininvaaran blogiin

Ihmettelin kovasti sitä, että Osmo kritisoi sellaista kauppatapaa, jossa myyjä antaa informaatiolleen kiinteän hinnan ja sitä haluavat maksavat siitä halunsa mukaan ja jos hinta täyttyy, informaatio avautuu kaikille, mutta jos hintaa ei saada kokoon, kauppa peruuntuu ja kaikki saavat pitää rahansa, argumentilla koska pyyteettömästä lahjoituksestahan siinä on kyse .

Pyyteettömyydestä jo kirjoitinkin, mutta että lahjoitus? Kun Osmo vielä vahvisti kantansa, ajattelin, että jokin logiikka siinä täytyy piillä. Löytyihän se lopulta. Selvää on, että jos kauppaa ei synny eikä kukaan maksa eikä anna mitään, ei lahjoitustakaan voi tapahtua. Lahjoituksen täytyy siis tapahtua ostotapahtumassa. Myyjä lahjoittaa jotain? Tästä ei voi olla kyse, koska myyjä saa vastineeksi tasan sen, minkä hän on itse määritellyt. Ostajat lahjoittavat jotain? Tässä on myönteisen tulkinnan mahdollisuus.

Jos ostaja ei tunne saaneensa rahoilleen täyttä vastinetta, hän voi olla sitä mieltä, että osa suorituksesta oli lahjoitus. Näinhän tapahtuu tavallisessakin kaupankäynnissä. Jos ostaa kirjan kahdella kympillä, lukija saattaa sen luettuaan todeta kirjan korkeintaan vitosen arvoiseksi. Tällöin hän on tavallaan lahjoittanut viisitoista euroa kustannussysteemille, josta kirjailijakin saa pienen osan.

Mitä tämä tarkoittaa kuvaamassani kauppatavassa?

Ensin on mietittävä, millaisista informaatioista ihmiset yleensä maksavat jotain. Ainakin kaksi pääryhmää on erotettavissa. Ensimmäisen ryhmän muodostavat informaatiot, jotka johdattavat henkilökohtaisiin taide- tai tietoelämyksiin, voimakkaisiin tunteisiin ja ymmärrykseen. Tällaisen informaation sen kokija usein haluaa jakaa muiden kanssa. Toisen informaatioryhmän muodostavat rankinghyödykkeet, joiden arvo ostajalle on siinä, että hän voi sellaisen avulla parantaa yhteiskunnallista asemaansa tai jonka henki korostaa kilpailun tarpeellisuutta. Esimerkiksi kirjat Miten etuilla jonossa, Miten sijoitan varani muita paremmin ja tietysti myös Miten hävitämme vihollisemme maan päältä. Tällaisella tiedolla on puolestaan sellainen ominaisuus, että sen arvo on sitä pienempi mitä laajemmin se on tunnettu. Jos kaikki yrittävät samoin keinoin etuilla jonossa, järjestys ei olennaisesti muutu, mutta yhteistä energiaa kuluu hukkaan. Sotimisesta puhumattakaan.

Yhteisen hyvän kannalta ei ole mitään järkeä palkita rankinghyödykkeiden tuotantoa eikä siis myöskään pitää yllä sellaisia kaupankäyntitapoja, jotka tekevät niistä arvokkaita niin kuin nykyinen, kaupallisiin tekijänoikeuksiin perustuva järjestelmä tekee. Tämän ongelman esittämäni kaupankäyntitapa ratkaisee.

Kun jokainen ostettu informaatio tulee heti julkiseksi, sellaisten informaatioiden arvo ja tuotanto vähenee, joiden tärkein anti on neuvo rankingissa etenemiseen. Silloin saattaa joku ostaja, joka tällaista tietoa nimenomaan haluaisi, pettyä saamaansa ja kokea lahjoittaneensa tekijälle rahojaan (tuotantoteollisuutta ja väliportaitahan tässä järjestelmässä ei tarvitse palkita). Eikö tämä ole hyvä asia?

Keskustelua tekijänoikeuksista

Soininvaaran blogiin

Ilta-Sanomat:
Bostonilainen tuomioistuin totesi 25-vuotiaan Joel Tenenbaumin syylliseksi kaikkiaan 30 musiikkikappaleen laittomaan lataamiseen. Hänet määrättiin maksamaan levy-yhtiöille noin 16 000 euroa jokaisesta kappaleesta. Yhteensä pulitettavaa kertyi siis noin 480 000 euroa.

Miten tämä tapaus, jossa nuori mies ei ota keneltäkään mitään pois vaan ainoastaan loukkaa IPR-omistajien laillisia oikeuksia saattamalla musiikkikappaleita yleiseen käyttöön tuomitaan valtaviin korvauksiin pelotukseksi muille, eroaa siitä tapauksesta, jossa nuori mies ei ota keneltäkään mitään pois vaan ainoastaan loukkaa NKP:n laillisia oikeuksia saattamalla tietoja Neuvostoliiton luonnon tilasta yleiseen tietouteen ja tuomitaan siitä linnaan pelotukseksi muille?
----

Osmo kirjoitti:
Edelleen olen sitä mieltä, että mikromaksut ovat paras vaihtoehto, kunnes joku keksii paremman.
Kommentissani 1.8. perustelin mielestäni paremman tavan palkita luovan työn tekijöitä. Se antaa tekijälle ansaitsemansa palkkion työstään, minimoi yhteiskunnallisen kontrollin, vähentää tiedonjakelun kustannuksia ja on linjassa sen kanssa mihin suuntaan maailman taloutta tulisi muutenkin kehittää. Kiinnostaisi tietää, pidätkö silti vielä mikromaksuja parempana järjestelmänä ja jos pidät niin millä perusteilla.

Tonni käteen kirjoitti:
Tämä luovan potentiaalin haaskaaminen olisi edistyksen ja ongelmien ratkaisun hidastumisen lisäksi vaarallista siksi, että suorittavan työn tekijöitä on muutankin liikaa suhteessa työpaikkojen tarjontaan. Joutilaan huono-osaisen väestön määrän lisääntyminen taas lisää mm. konfliktien riskiä.
Hyvä tarkoitus. Mutta sen, miten henkisen työn tekijöiden joutilaisuutta voidaan vähentää, olet ymmärtänyt aivan väärin. Kaupalliset, myytävät yksinoikeudet tekevät luovan työn ansaintajakaumasta erittäin epätasaisen. Suurten yritysten muutamat suuret nimet tienaavat verrattomasti yli toimeentulotarpeensa, kun pienten nimien suuri joukko tienaa työllään paljon alle kohtuullisen toimeentulon. Edellyttäen että ihmiset käyttävät saman summan taiteeseen, tieteeseen ja tekniikkaan, ilman yksinoikeuksia toimien paljon suurempi osa henkisen työn tekijöistä saa siitä kohtuullisen toimeentulon.
----

Osmo:
Palataan mesenaattien aikaan. Tähän malliin luen myös Matti H:n esittämän mikrolahjoitusten mallin, koska pyytettömästä lahjoituksestahan siinä on kyse.
Näin lyhyeen esitykseen Osmo saa mahtumaan kaksi väärintulkintaa. Miten sellainen ostotapahtuma on pyyteetön, jossa ihmiset haluavat ostaa jonkin tuotteen ja maksamaan siitä rahaa ja saavat tuotteen, jos rahaa on tarpeeksi ja eivät saa, jos sitä ei ole tarpeeksi? Eikö tämä ole pyyteellistä kaupankäyntiä? Ja mistä tämä mikrolahjoituksen ajatus, kun nimenomaan toin ilmi, että ostajana voi olla niin yksityisiä kuin yhteisöjä, jopa yhteiskunta ostamassa oppikirjoja yms. yleiseen käyttöön?

Lisäksi sivuutit tärkeimmän pointtini, sen että sillä, miten tuotantoa kannustetaan, on suuri vaikutus siihen, millaista tuotantoa saadaan ja että sillä, millaista tuotantoa saadaan, on suuri merkitys sille, miten ihmisten sosiaaliset suhteet rakentuvat ja miten tuotanto kohtelee luontoa. Eikö tällä asialla ole mitään merkitystä?
Sen takia, että jos minä ajattelen, että muut maksakoot, saan sen tuotteen joka tapauksessa, jos muut maksavat. Jos muut eivät maksa, minun rahani eivät varmaankaan riitä maksamaan sitä yksin. Vain siinä tapauksessa, että minun kymmenen euroani olisivat se viimeinen, sillä olisi vaikutusta lopputulokseen.
Ihmisiä on kuitenkin erilaisia. Vaikka sinä ajattelet, että muut maksakoon, on myös ihmisiä, jotka ajattelevat että minä maksan. Näitä saattaa olla jopa enemmistö. Ihmisethän käyvät vaivojaan säästämättä äänestämässäkin, vaikka kaikki hyvin tietävät, että yhdellä äänellä ei ole mitään merkitystä lopputuloksen kannalta. Toimivatko he pyyteettömästi? Kuka tietää, mutta en ole koskaan tässä yhteydessä törmännyt tähän sanavalintaan.

Et vieläkään ottanut kantaa varsinaiseen pointtiini.

Tiedemies kirjoitti:
En ole, eikä tietääkseni kukaan muukaan tekijänoikeuksien vastustaja ole, esittänyt, etteikö kahdenvälisiä sopimuksia voisi tehdä niin, että vaikka Korso saa levityskopion sillä edellytyksellä, ettei laita sitä jakeluun.
En ehkä ole tässä blogissa sitä erikoisesti korostanut, mutta tekijänoikeuksien vastustajana olen myös aina ollut sellaisia sopimuksia vastaan, joilla yksityisesti sovitaan jakelun rajoittamisesta. Ne johtavat aina ristiriitaisiin tuloksiin ja hyödyttömiin käytäntöihin – kuten Osmo osoitti.

Tästä syystä biteiksi muutettava tuote ei voi olla tekijää lukuun ottamatta kenenkään muun hyödynnettävänä ennen kuin se on kaikkien hyödynnettävissä. Siksi kertamyynti on ainoa looginen tapa myydä informaatiota ilman tekijänoikeuksia. Joko niin tai yhä kiristyvillä oikeuksilla aivan muiden voimien toimesta.

Välimuodoista keskustelu niin, että yksinoikeudet periaatteessa hyväksytään, mutta yritetään keksiä niihin kaikenlaisia helpotuksia havaittujen epäkohtien poistamiseksi, on yhtä merkityksellistä kuin Gorbatshovin aikana oli hyväksyä periaatteessa NKP:n yksinvalta, mutta yrittää keksiä kaikenlaisia keinoja havaittujen epäkohtien poistamiseksi. Näin saatiin vain glasnost ja perestroika, joita juuri kukaan ei enää muistakaan.

Osmo kirjoitti:
Minä en vastusta liiketoimintamallin muuttamista toisenlaiseksi, mutta vastustan sitä ajatusta, että minulla olisi täsmälleen sama oikeus kuin sinulla tehdä rahaa kirjalla, jonka sinä olet kirjoittanut.

Tästä olen tasan samaa mieltä Osmon kanssa. Olisin jopa niin ankara, ettei kenelläkään muulla kuin tekijällä tarvitsisi olla mitään erityisesti suojeltua oikeutta tehdä rahaa toisen tekemällä kirjalla. Ideaalissa tapauksessa kaikki muut hyötyvät kirjasta/musiikista/keksinnöstä ja tekijä saa rahat. Siksi kannatan edelleen aiemmin esittämääni liiketoimintamallia, joka tämän mahdollistaa.
----

Tonni käteen kirjoitti suomalaisten menestymisestä:
Pitkäjänteinen tutkimus ja tuotekehitys on tietysti se pääprosessi, joka tuo tuottavuutta ja uusia tuotteita ja patentointi on yksi maailmalla laajasti hyödynnettävissä oleva prosessi tähän pääprosessiin kannustamiseksi ja lokkien loitolla pitämiseksi

Edellä on kaunokirjallisesti kiteytetty tätä keskustelua hallitsevan linjan tarkoitus ja seuraus, tuotekehitys lokkien loitolla pitämiseksi. Lokkien? luonnon? muiden töistä ilmaiseksi nauttivien? lasten? afrikkalaisten? kiinalaisten?

Hetkinen, meidän suomalaisten tulisi pitää kiinalaiset loitolla nojautuen strategiaan, jossa palkintamekanismi perustuu yksinoikeuksiin ja ihmisten määrään? Eiköhän tässä nyt kannusteta väärää hevosta. No ainakin afrikkalaiset pitäisi pitää loitolla? Lisää piikkilankaa ja uusia piikkilankakeksintöjä? No ainakin työtä tekemättömät ja tavalliset duunarit olisi pidettävä erillään luovan työn tekijöistä? Säädyt takaisin? No ainakin luonnon tarpeet on pidettävä erillään ihmisten tarpeista, koska luontohan tarvitsee ihmistä eikä ihminen luontoa? Pahus, eihän tämäkään toimi. Mutta heureka! Kauppatorin lokit on jollakin tavalla estettävä kakkaamasta ihmisten päälle.

Tästä olen samaa mieltä ja kannustan kaikkia keksimään mahdollisimman ihmis- ja eläinystävällisiä menetelmiä ongelman poistamiseksi.

Kuka vielä väittää, ettei inspiroivaa kaunokirjallisuutta tuoteta ilman rahallisia kannusteita.

Patentteihin pakkolisenssointi

Soininvaara kysyy:

Onko patenttioikeus kehityksen jarru vai edistäjä?
Jos patenttioikeutta ei olisi, yritysten ei kannattaisi käyttää paljon rahaa tutkimukseen, koska tulos on kilpailijan ilmaiseksi käytettävissä. Voidaan väittää, että patenttioikeuden poistaminen hidastaisi kehitystä.

Osmo, eihän kysymyksessäsi ole mitään mieltä ennen kuin on selvitetty mitä kehityksellä tarkoitetaan. Mikä on se päämäärä, jota kohti pitäisi kehittyä ja johon kannustimia tarvitaan? Tekniikan kehittyminen? Tuotannon kasvattaminen? Sosiaalisten ristiriitojen ja sotien vähentäminen? Luonnon kuormituksen vähentäminen?

Ja mikä on näiden sinänsä hyvien päämäärien suhde? Millaiset kannustimet kehittävät minkäkinlaista tekniikkaa ja tuotantoa ja miten kannustimet vaikuttavat ihmisten sosiaalisiin suhteisiin ja luonnon terveyteen? Ei kai ole mitään järkeä kannustaa ihmisiä kehittämään sellaista tekniikkaa ja tuotantoa, joka voimistaa sosiaalisia ristiriitoja ja kiihdyttää luonnon kuormittumista? Sitähän tehdään riittävästi ilman kannustimiakin.

Mikä on patenttien asema ja arvo tässä tarkastelussa?

Suoraan sanoen: erittäin alhainen, negatiivinen. Kaikilla yksinoikeuksilla on yksi ja sama ominaisuus, ne keskittävät valtaa, poliittiset yksinoikeudet poliittista valtaa ja taloudelliset taloudellista valtaa - mikä on pitkälti sama asia. Ja kaikella vallalla on yksi ja sama ominaisuus, se pyrkii kasvattamaan omaansa, myös tieteen ja tekniikan avulla. Siksi yksinoikeuksilla kannustettu tekniikka kehittyy palvelemaan ensisijaisesti vallankäyttöä ja kontrollia ja vasta toissijaisesti muita pyrkimyksiä. Siksi aseiden kehittämiseen ja tuotantoon kulutetaan niin valtavat summat rahaa. Ja siksi rikkaiden lääkkeitä kehitetään niin paljon pontevammin kuin köyhien lääkkeitä. Ja siksi luontoa hävittävää ja saastuttavaa tekniikkaa, jonka hyödyt ovat menestyjille kohdistettavia, kehitetään paljon suuremmilla summilla kuin luontoa säästävää tekniikkaa, jonka hyödyt koituvat kaikille, niin rikkaille kuin köyhillekin.

Kuinka tämän yksinkertaisen logiikan ymmärtäminen/hyväksyminen voi olla niin vaikeaa?

Hintamekanismista

Soininvaaran blogiin

Punaisen käyrän alapuolelle jäävän alueen pinta-ala kertoo, paljonko ohjelmasta olisi yhteenlaskettua hyötyä, jos kaikki halukkaat saisivat sitä katsoa. Kannattaisiko optimaalisessa kansantaloudessa ohjelmaa lainkaan tuottaa, riippuu siitä, onko tuo kokonaishyöty suurempi vai pienempi kuin kiinteä kustannus

Kovin järkeviin tuloksiin ei päästä, jos jo alkuasetelma johdattaa ajatukset harhateille. Tässä on malliesimerkki kansantaloustieteen soveltamisen vaikeudesta. Vaikka esimerkki on tapauksesta, jossa on vain kiinteitä kustannuksia, sen yleinen sanoma on, että mitä optimaalisemmin hyötyjä tuotetaan, sitä enemmän niitä kannattaa tuottaa ja sitä paremmin ihmiset voivat.

Siis mitä enemmän (rahalla mitaten) tuotetaan kirjallisuutta, musiikkia ja elokuvia, sitä paremmin ihmiset voivat? Mitä tehokkaammin tuotetaan autotehtaita/kauppakeskuksia/merkkituotteita, sitä paremmin ihmiset voivat? Mitä enemmän rahaa käytetään pörssipeliin/asianajajille/aseisiin, sitä paremmin ihmiset voivat?

Osmon esimerkissä hintadifferoinnin käsite edellyttää sen olettaman, että ihmisten yksityisesti jostain tuotteesta kokemat arvot voitaisiin laskea yhteen ja summa ilmaisisi yhteisen arvon määrän. Eihän asia oikeasti ole näin, monestakaan syystä.

Eräs syy siihen, että esitetty päättely ei toimi, on se, että ihminen on sosiaalinen olento, joka arvostaa joukkoon kuulumista, sen hierarkiassa nousemista ja vieraiden joukkojen väheksymistä ja voittamista. Siinä arvossa, jonka yksilö (tai yhteisö) antaa jollekin tuotteelle on aina pienempi tai suurempi osa tätä sosiaalista arvoa: ”näitsä, Tinalla oli aito Vuitton, munkin täytyy saada ”,”jos me ostamme yksinoikeuden X:ään, me voimme sillä kiriä Y:n ohi”. Ei tällaisia arvoja voida summata.

Sosiaalinen arvo on luonteeltaan ranking-arvoa, jossa sijoitusten määrä ei tunnetusti lisäänny vaikka rahaa kulutettaisiin kuinka paljon. Sen sijaan, mitä enemmän rankingiin kulutetaan rahaa, sitä suuremmiksi erot kasvavat ja sitä järjettömämpiin tekoihin ääripäät ryhtyvät, voittajat kaikkivoipaisuuden illuusiossaan ja häviäjät voimattomuutensa ahdistuksessa. Näin käy väistämättä, kun tuotteiden valmistus ja hinnoittelu perustuu kuvitelmaan, että yksityisesti koettuja arvoja voidaan laskea yhteen yhteiseksi hyväksi (ehkäpä tätä voitaisiin kutsua kapitalistiseksi harhaksi, sillä nykyisen ”vapaan” talouden säännöt perustuvat pitkälti tähän oppiin).

Tämä selittää myös sen, ettei Osmon ehdottama mikromaksu ole hyvä idea. Mikronakin se noudattaa samaa logiikkaa, jonka makropään ongelmista nykyisessäkin lamassa on kyse.

Tuotannon ja hinnoittelun on perustuttava sellaiselle talousopille, joka ei tähtää hyödyllisen tuotannon maksimointiin vaan hyödyttömän kulutuksen minimointiin. Jo sotien vähentämiseksi ja luonnon vuoksi.

Haasteena on siis luoda hinnoittelusääntö, joka ei hyödynnä ostajan nollasumma-arvoja, sosiaaliseen rankingiin ja valtasuhteisiin liittyviä arvoja. Se tapahtuu säännöllä, ettei hinnoittelija itse saa muodostaa arvoasteikkoa asiakkaistaan ja kohdella eri asiakkaita eri tavoin. Tästä sitten seuraa muita sääntöjä, mm. yksinoikeuksien myynnin kielto, toisin sanoen patenteista ja kaupallisista tekijänoikeuksista luopuminen.

Se tarkoittaa sitä, että henkinen, biteiksi muutettava työ on myytävä kertasuorituksena, jonka jälkeen tuote on kaikkien vapaasti hyödynnettävissä. Ajatus on se, että jos jollain tuotteella on yleistä arvoa, aina löytyy yksilöitä tai yhteisö, jolle siitä on suurempi arvo kuin muille. Silloin löytyy piste, jossa tämä yhteisö arvostaa kyseisen tuotteen tietyn arvoiseksi, vaikka kaikki saavat sitä hyödyntää. Perinteisestihän näin on toimittu mm. yhteiskunnan ostaessa taidetta ja tiedettä kaikkien käyttöön.

Internet mahdollistaa hintadifferoinninkin, mutta ostajien puolelta muodostettuna. Tekijä laittaa verkkoon kuvauksen musiikistaan, kirjastaan, tietokoneohjelmastaan tms. mahdollisen arvioinnin kanssa ja asettaa sille sopivaksi katsomansa kiinteän hinnan. Tuotteen haluavat yksilöt ja/tai yhteisöt sitoutuvat maksamaan tuotteesta kukin mielensä mukaan ja kun piikki täyttyy, tuote julkaistaan kaikille vapaaksi. Ellei piikki täyty määräajassa, kauppa peruuntuu tai myyjä laskee hintaa.

Minusta tämä on varsin onnistunut ratkaisu. Se antaa tekijälle palkkion työstään, minimoi yhteiskunnallisen kontrollin, vähentää tiedonjakelun kustannuksia ja on linjassa sen kanssa mihin suuntaan maailman taloutta tulisi muutenkin kehittää. Ehkä tärkeimpänä asiana on kuitenkin se, että edellä kuvattu hinnoittelusääntö palkitsee erityisesti sellaista mielenlaatua ja tuotantoa, joka on yleishyödyllistä; josta jotkut ovat valmiit maksamaan myös siitä syystä, että muutkin saisivat siitä nauttia.

Eurooppa demareiden jälkeen

Soininvaaran blogiin

Euroopan ja vasemmiston tarina ei ehkä vielä ole lopussa. Ensin on kuitenkin ymmärrettävä, että köyhien ja luonnon asiaa voidaan edistää kahdella aivan vastakkaisella tavalla. Olennainen jakolinja ei kulje oikeiston ja vasemmiston välillä vaan vasemmiston sisällä.

Ensiksi voidaan ajatella, että köyhiä autetaan ja luontoa säästetään organisoitumalla poliittiseksi voimaksi, joka pyrkii ylhäältä päin ohjaamaan taloutta suotuisammaksi köyhille ja luonnolle. Tehdään lakeja ja määräyksiä, joilla siirretään rikkaiden hallitsemia omistuksia, tuotanto-oikeuksia ja työsuhteita vasemmiston/luonnonsuojelijoiden hallintaan. Säädellään kaupankäyntiä ja tiedonvälitystä vasemmiston ja luonnon eduksi, verotetaan rikkaita ja kulutusta ja ohjataan varoja köyhille ja luonnon suojeluun. Ylhäällä suunnitellaan, luokitellaan ja säädellään.

Tämä vallasta ja johtajuudesta taisteleva vasemmisto on nyt tullut tiensä päähän. Se on yksinkertaisesti vain hävinnyt poliittisen taistelun taloudellisten etujen ajajien johtajia ja joukkoja vastaan. Niin kauan kuin rahalla voidaan ostaa poliittisia päätöksiä ja taloudellisia etuja, köyhät ja luonnonsuojelijat pysyvät väistämättä syrjittynä osapuolena ja pienistä voitoista huolimatta suuri linja etenee suurten talousmahtien suurten yritysten etujen osoittamalla tiellä.

Toiseksi voidaan ajatella, että köyhiä autetaan antamalla jokaiselle mahdollisimmat tasapuoliset mahdollisuudet elämiseen, työntekoon ja vaurastumiseen. Ja luontoa autetaan parhaiten pienentämällä ihmisten tarvetta hyödyntää luontoa vain voittaakseen toisensa valtakilpailussa. Tämä on tasa-arvoon tähtäävää vasemmistolaisuutta ja sen kantava idea on se, että mitä tasa-arvoisempi yhteiskunta on, sitä pienempiä ovat vallalla voitettavat edut, sitä vähemmän energiaa kuluu vallasta taistelemiseen ja sitä pienempi paine myös luontoon kokonaisuudessaan kohdistuu.

Kun vallasta taisteleva vasemmistolaisuus on arvostanut vahvaa johtajuutta, puolueen ylivaltaa, salaista päätöksentekoa, toisinajattelijoiden vainoa ja sensuuria, tasa-arvolle rakentava vasemmistolaisuus on kannattanut demokratiaa, yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta, avointa hallintoa ja sananvapautta.

Nyt tasa-arvoinenkin vasemmistolaisuus on ajautunut vaikeuksiin, koska sen vaikutuspiiri on ollut vain kansallinen. Globaalilla tasolla, joka on lopulta määräävä, vasemmistolla ja yleensä politiikalla on kaksi teoreettista mahdollisuutta edetä. Voidaan tähdätä maailmanlaajuiseen poliittiseen demokratiaan, jonkinlaiseen demokraattisesti valittuun maailmanhallitukseen, joka ylhäältä ohjaa taloutta. Tai voidaan tähdätä maailmanlaajuiseen taloudelliseen demokratiaan, jolloin sillä tarkoitetaan talouden tasa-arvoa, yleistä ja yhtäläistä osto-oikeutta samassa mielessä kuin politiikan yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Se tarkoittaa kansainväliselle kaupalle sääntöjä, jotka ovat johdettavissa periaatteesta, jonka mukaan mikään yritys ei saa suosia eikä syrjiä ketään ostajia. Jokaisen raha on yhtä arvokasta aivan kuten demokraattisessa politiikassa jokaisen ääni on yhtä arvokas. Tästä seuraa mm. sellaisia vaatimuksia kuin tuotteita ja hintoja koskeva avoimuus, kirjanpitojen julkisuus, yksinmyyntioikeuksien pätemättömyys ja tieteiden, taiteiden ja keksintöjen kaupallisista yksinoikeuksista luopuminen, kertamaksuun siirtyminen.

Kaikki päämääriä, joita jo siellä täällä varovasti lähestytään, jotta talouden hyödyt jakautuisivat tasaisemmin maailmaan. Jos vasemmisto tosissaan haluaa tehdä jotain köyhien ja luonnon puolesta, niin se ottaa tehtäväkseen koota kaikki nämä nyt hajallaan olevat pyrkimykset yhteen saman tasa-arvon aatteen alle.

Tukholman ja Somalian merirosvot

Kemppisen blogiin

Kemppisen alustus tuo esille todella tärkeitä asioita. Pelko siitä, että informaatiosota kovenee vähitellen tietoa vääristäväksi, paikkoja rikkovaksi ja väkivaltaiseksi, ei ole ollenkaan turha. Päinvastoin, se on ihmisyhteisöjen historiassa yleinen kehityskulku, kun laajat joukot pyrkivät oikaisemaan kokemansa vääryyden. Jossain vaiheessa rintaman kummallakin puolella päädytään siihen, että on aika lopettaa hyväntahtoinen ymmärtäväisyys.

Klassikkokuvaus asiasta: Heinrich von Kleist: Mikael Kohlhaas. Kemppisen esiin nostamat Hitler, Stalin ja Robespierre ovat tällaisen yhteisöllisen ”hulluuden” voimistumisen välttämättömiä tiivistymiä, ei niiden varsinaisia aiheuttajia.

Paras mitä voidaan tehdä kyseisen kehityksen estämiseksi on parantaa yleistä tiedon tasoa siitä, miten kehitys kehittyy ja millaiset ”hyvät pyrkimykset” ovat askeleita taaksepäin ja millaiset eteenpäin.

Tähän näyttäisi olevan ainakin yksi selvä sääntö. Jos pyrkimyksenä on vapautuminen hallitsevan joukon (maanomistajien, teollisuuden omistajien, tiedon omistajien) mielivallasta, kehitys vain taantuu, jos pyritään muodostamaan vielä vahvempi valtaryhmittymä, jolla pyritään ottamaan kyseisen kohteen hallinta itselle.

Kehityksen suuri suunta ei ole vallan pitäjien (ja myyjien) vaihtumisessa ”paremmiksi” vaan vallan rakenteellinen väheneminen. Siksi demokratia, vallankumouksen alkuperäinen suuri aate, lopulta kuitenkin voitti niin ludvigit, robespierret kuin hitleritkin – eikä stalineillakaan enää kovin hyvin mene.

Jos nykyisen informaatiosodan halutaan päättyvän onnellisesti ilman suuria tappioita, on otettava oppia historiasta. Kehityksen suuri suunta on myös informaation (kaiken biteiksi muutettavan) omistamiseen liittyvän vallankäytön rakenteellinen heikkeneminen. Se tarkoittaa mm. taloudellisesti hyödynnettävän informaation yksinoikeuksien alasajoa, aivan vastaavasti kuin demokratiaan siirtyminen tarkoittaa poliittisten yksinoikeuksien alasajoa. Tavalla tai toisella.

Toisin sanoen, kaikki ne voimat, jotka viime aikoina ovat vaatineet tekijänoikeuksien ja patenttioikeuksien pysyttämistä ja laajentamista ja niiden keskittämistä yritysten tai valtiovaltojen omistukseen ja hallintaan, ovat väistämättä häviävällä puolella. Vastuu siitä, kuinka kovaksi taistelu kehittyy, on heillä, ei niillä, jotka pyrkivät päinvastaiseen suuntaan – riippumatta siitä, millaista porukkaa jälkimmäisiin kuuluu.
----

Informaation kaupallisten yksinoikeuksien puoltaminen näyttää usein perustuvan ajatukseen, että arvokkaan informaation luoja tai löytäjä omistaa työnsä tuloksen jonkin kiistattoman, luonnollisen periaatteen nojalla. Siksi sen luvaton käyttö on selvä varkaus.

Tällainen ajatus omistamisesta on täydellinen väärinkäsitys.

Tällaista luonnollista periaatetta ei ole olemassa. Luonnollista on se, että vahvempi ottaa omakseen heikomman työn tuloksen, niin aineettoman kuin aineellisenkin, ja tekee sillä mitä haluaa. Luonnollista on myös se, että vahvempi yrittää hyödyntää heikompaa tietonsa ja taitonsa mukaan, jolloin heikommalta ei kannata kaikkea ottaa.

Luonnollista on myös se, että ihmiset muodostavat yhteisöjä, jotka pyrkivät edistämään hyvinvointiaan eli yhteistä kykyään hyödyntää luontoa ja muiden yhteisöjen saavutuksia. Tässä tarkoituksessa yhteisölle muodostuu yhteisiä tapoja ja sääntöjä, jotka säätelevät sen valta- ja omistusoikeuksia.

Alun perin määräysvalta ja omistusoikeudet ovat pitkälti yhtenevät. Vahvimmat määräävät ja omistavat sen mihin pystyvät. Jotta yhteisö voisi kasvaa ja lisätä voimaansa, sen jäsenet täytyy sitoa yhteen, samalle puolelle, toisaalta jollain yhteisen edun määrittelevällä uskonnolla tai ideologialla ja toisaalta palkitsemisjärjestelmällä, jolla muodostetaan organisatorisia riippuvuussuhteita. Yhteisellä uskonnolla/ideologialla ja siitä johdetulla valta- ja omistusoikeuksia jakavalla palkitsemisjärjestelmällä saadaan alistetuimmat ja köyhimmätkin pysymään ruodussa ja jopa tuntemaan työnsä tarpeelliseksi ja leipänsä ansaituksi, niin kaivoksissa kuin juoksuhaudoissa.

Yhteisön kasvaessa ja tietojen ja taitojen kehittyessä jossain vaiheessa käy kuitenkin niin, että vanhan palkitsemisjärjestelmän tuotot ohjautuvat väärin uuden tiedon ja tekniikan tarjoamien mahdollisuuksien suhteen. Varoja kuluu kohteisiin, jotka eivät tuota yhteistä hyötyä vaan enemminkin haittaa. Luvattu yhteinen onni ja menestys alkaa loitota.

Tällöin yhteisö jakautuu kahtia. Niihin ylhäällä oleviin, joiden mielestä vika on siinä, ettei yhteisen uskonnon/ideologian oppeja ole riittävällä voimalla noudatettu ja niihin alhaalla oleviin, joiden mielestä vika on siinä, että niitä on liian kauan noudatettu. Edelliset haluavat voimistaa vallitsevan palkitsemisjärjestelmän tehoa, tiivistää rivejä, kasvattaa palkintoja ja voimistaa rangaistuksia. Jälkimmäiset haluavat uudistaa vallitsevan uskonnon/ideologian perusteita ja purkaa vanhaa palkitsemisjärjestelmää.

Kun patentti- ja tekijänoikeudet asetetaan näihin raameihin, nähdään mistä suuressa kuvassa on kyse.

Kyseiset oikeudet on aikanaan tehty palkinnoiksi siitä, että niiden saajat tuottavat yhteisöä kehittävää taidetta, tekniikkaa ja viime aikoina myös tiedettä. Perustana olevalla ideologialla on pitkälti kristilliset juuret, mutta kehityksen myötä käsky maan täyttämisestä on muuttunut käskyyn talouden kasvattamisesta: Ihmisten tarkoitus on tuottaa taloudeksi (rahaksi) muutettavia työpaikkoja, tavaroita ja informaatioita, joten niille, jotka tätä käskyä tehokkaimmin toteuttavat, on annettava tarkoitukseen sopivia etuja. Tästä selitetään kaikkien hyötyvän.

Nykyinen hämmennys on siihen havahtumista, etteivät talouskasvuideologialla perustellut palkitsemisjärjestelmät ole enää internetin yhdistämässä globaalissa yhteisössä toimineet tarkoitetulla tavalla ja lisänneet ihmisten hyvinvointia. Tekijänoikeuksilla palkittu taide ei ole auttanut ihmisiä parempaan ymmärrykseen elämästä. Patenteilla kannustettu tekniikka ei ole pystynyt ratkaisemaan synnyttämäänsä ongelmaa, luonnon ylikuormittumista. Tiedekään ei ole tässä ympäristössä tuottanut mitään teoriaa, joka auttaisi ratkaisemaan pahimpia yhteiskunnallisia ongelmia, syrjäytymistä, terrorismia ja sotia. Taloustiede on keskittynyt selvittämään, miten yritykset voivat kasvattaa pääomiaan ja miten pääomien kauppaa voidaan tehostaa. Tulokset alkavat olla kaikkien tiedossa.

Maailmanyhteisöllä ei todellakaan ole enää mitään järjellistä syytä uskoa talouskasvuideologiaan ja pitää yllä siitä johdettuja palkitsemisjärjestelmiä, mm. kaupallisia tekijänoikeuksia ja patentteja.

Pirate Bay

Kemppisen blogiin

Erääseen yleiseen väärinkäsitykseen on syytä puuttua. Lauri Grohnkin katsoo, että patenttien ja tekijänoikeuksien syrjäyttäjät ovat sosialismin asialla: ”. . . luovan työn sosialisoijat [Pirate Bayn kannattajat] pyrkivät mitätöimään luovan työn arvon”.

Asia on tasan päinvastoin. Sosialismi ymmärretään yleensä valtiojohtoiseksi taloudeksi, jossa kaikki luovan työn hedelmät kuten muukin informaatio kuuluu lähtökohtaisesti puolueen tai valtiovallan taloudelliseen yksinomistukseen. Se sitten säätelee omistamansa informaation käyttöä ”kaikkien yhteiseksi hyväksi”.

Kun meillä nyt pyritään saattamaan työntekijöiden tuottamat luovan työn hedelmät lähtökohtaisesti yritysten omistukseen, kyse on samasta asiasta mutta pienemmässä mittakaavassa. Varmaa on, että tällaisen ”yrityssosialismin” seuraukset tulisivat olemaan yhtä surkeita kuin perinteisenkin sosialismin. Luovan työn yhteiskunnallinen arvo on nimittäin käänteisen verrannollinen siihen, kuinka keskitetysti sitä hallitaan.

Pirate Bayn miesten motiiveja en käy arvelemaan, mutta pyrkimys vapauttaa tietojen hallinta niin valtiovalloille kuin yrityksillekin siirrettävistä yksinoikeuksista, on pyrkimys yhteisesti arvokkaampien tietojen tuottamiseen.

Islamin haaste

Soininvaaran blogiin

Osa kristikunnan ja islamin välisistä käytännön eroista saattaa selittyä sillä, että islam on muutama sata vuotta nuorempi uskonto. Kristityillä on jo monia sellaisia taisteluja selvitetty, joita islamissa on vielä käynnissä.

Kun islam nykyisin taistelee lähinnä uskonnollisella areenalla, kristillisessä kulttuurissa taistelut käydään politiikassa ja yhä voimakkaammin taloudessa. Kun kilpaillaan näin eri lajeissa, yhteiseksi, ratkaisevaksi lajiksi muodostuu helposti väkivalta.

Vastuu siitä, kuinka kovaksi taistelu kärjistyy on kuitenkin vahvemmalla osapuolella, siis kristillisellä talouskulttuurilla, eikä niinkään islamin uskonnollisella kulttuurilla. Toisin sanoen, vastakkainasetteluja voitaisiin huomattavasti vähentää, jos kristillisen kulttuurin johtama talous ei olisi niin aggressiivista.

On huomattava, että nykyisen maailmantalouden rakenne on kristittyjen tuote. Eikä se suinkaan ole neutraali markkinatalous, vaan kova kasvuideologinen kapitalismi. Täyttäkää maa käsky on vaihtunut kasvattakaa taloutta käskyksi. Meillä vallitsee yhtä sokea virallinen usko siihen, että talouden kasvattajat pelastavat maan kuin islamin piirissä uskotaan profeetan seuraajien pääsevän paratiisiin – tilanne, joka meillä oli kulttuuria määräävä tekijä muutama sata vuotta sitten.

Vaikka kummallakaan puolella ei ole todistetta uskonsa perusteeksi, kummatkin pitävät instituutioitaan paitsi välttämättöminä kirjoitetun tehtävän täyttämiseksi niin myös sillä tavalla luonnollisina asioina, ettei niiden kyseenalaistamista suositella.

Islamilla on omat uskonnolliset instituutionsa, joista en tarkemmin ole perillä. Kristillisen talouden instituutiot ovat sen sijaan tuttuja. Niitä ovat mm. osakeyhtiöjärjestelmä, tekijänoikeusjärjestelmä ja liikesalaisuusjärjestelmä, jotka huipulla muodostavat kaikkein tärkeimmän, finanssijärjestelmän papistoineen. Ilman sitä taloutemme veri ei kierrä, näin on todistettu. Siksi me olemme jokainen pelastuksestamme velkaa finanssijärjestelmälle – minkä velan maksu aina silloin tällöin vaatii vähän ylimääräistäkin.

Näin siis vähän uskonnollissävytteisesti karrikoiden. Totta kuitenkin. En todellakaan usko, että minkäänlaista lähentymistä on lännen ja islamin välillä odotettavissa ellemme luovu kasvuideologiasta ja ala muuttaa taloutemme rakennetta vähemmän kapitalistiseksi eli vähemmän hyökkääväksi kaikkia heikompia kulttuureita ja ihmisiä kohtaan. Suuntana ei kuitenkaan tule olla sosialismi vaan aito markkinatalous.

Kun Kiina on rikas maa

Soininvaaran blogiin

tpyyluoman esittämä kysymys osoittaa kaikkien talousongelmien äitiin: ”jotta tuollainen immateriaalitalous saataisiin kestävälle pohjalle, tarvitaan jonkinlaiset mekanismit jolla rahoitetaan esimerkiksi tutkimusta, journalismia, ohjelmointia ja taidetta. En tiedä miten, mutta jos tätä ei saada jotenkin toimimaan niin ei niiden miljoonien kiinalaisten insinöörien tulevaisuus kovin hyvältä näytä”.

Onko talouden tarkoituksena antaa töitä miljoonille ja miljoonille kiinalaisille/yhdysvaltalaisille/suomalaisille insinööreille, kirjailijoille, muusikoille, ohjelmoijille, tutkijoille ja journalisteille? Vai onko talouden tarkoituksena tuottaa hyödykkeitä niitä tarvitseville kuluttajille?

Jos talouden tarkoitukseksi ymmärretään ihmisten työllistäminen, silloin sosialismi on paras ratkaisu. Valtiovallan toimesta jokainen työkykyinen voidaan työllistää, kuten Neuvostoliitossa tehtiinkin.

Jos talouden tarkoitukseksi ymmärretään hyödykkeiden eikä työpaikkojen tuottaminen, koko taloutta on katsottava kuluttajan näkökulmasta. Siihen on oikeus kenellä tahansa, minullakin hyvin tavallisine tarpeineni ja toiveineni.

Siis kysyn itseltäni, tarvitsenko lisää kirjoja, musiikkia, keksintöjä, tutkimuksia, tietokoneohjelmia? Olen lukenut/kuunnellut vasta ehkä miljoonasosan kaikesta jo tuotetusta kirjallisuudesta/musiikista. Minulle nykyinen tarjonta on riittävä. Entä keksinnöt, tutkimukset, tietokoneohjelmat, tv-tarjonta? Sama juttu.

Sen sijaan toivoisin, että minulla olisi helpompi pääsy jo olemassa oleviin taideteoksiin ja tutkimustuloksiin, ja että en ainakaan joutuisi kustantamaan niitä työpaikkoja, joiden tehtävänä on estää minulta pääsy taideteosten nautintoihin ja keksintöjen hyötyihin.

Ymmärrän kyllä niitäkin, jotka asettavat toivonsa uuteen. Että uusi Potter-kirja on pakko saada; että uudet tietokonepelit ovat parempia kuin vanhat; että uusia lääkkeitä on kehitettävä; että uudet keksinnöt pelastavat maailman, tai muuta sellaista.

Mutta tarvitaanko uuden tuottamiseen erityisiä kannustimia, ainakaan sellaisia, joiden kannustavuus perustuu keinotekoisen niukkuuden luomiseen?

Oman kokemukseni mukaan ei tarvita. Olen huomannut, että muutkin ihmiset ovat luonnostaan aktiivisia, kekseliäitä ja luovia. Ihmiset haluavat toteuttaa tietojaan ja taitojaan riippumatta siitä, maksetaanko heille siitä vai ei. Anna lapsille pallo ja ongelma ei ole saada heitä pelaamaan vaan tulemaan syömään ajoissa. Anna kirjailijalle kynä ja paperia eikä vankilakaan estä häntä kirjoittamasta. Anna tutkijoille kirjasto, kaukoputki ja laboratorio ja aina löytyy viljalti älykkäitä, innokkaita tutkijoita, joita on vaikeampi pitää poissa työpaikalta kuin töissä.

Keinotekoisen niukkuuden kannustimet, yksinoikeudet, eivät selity uuden tarpeella. Eivätkä ne selity luovien ihmisten tarpeilla. Ne selittyvät niiden tarpeilla, jotka hyötyvät keinotekoisen niukkuuden ylläpitämisestä, vastakkaisten etujen maailmasta, taloudellisesta ja sosiaalisesta eriarvoisuudesta.

Kun luovan työn tekijöitä palkitaan yksinoikeuksilla, niin meillä kuin Kiinassakin, se on maailmantalouden kannalta yhtä järjetöntä kun yritysten johtajia palkitaan bonuksilla markkinaosuuksien kasvattamisesta.

Organisaatioista

Kemppisen blogiin

Kemppinen:
Jos säännöt (organisaation säännöt ja irtaimen kaupan säännöt) ovat epäselvät, transaktiokulut nousevat ja tuottavuus siis laskee. Jos säännöt, kuten vaikkapa osakeyhtiölaki, ovat rationaalisia ja johdonmukaisia, yritystoiminta voi keskittyä voiton tavoitteluun, josta hyötyy koko kansantalous.

Totta kaikki, mutta riittämätöntä nykytalouden ongelmien ymmärtämiseen. Sääntöjen on oltava paitsi selviä ja helposti valvottavia niin myös sellaisia, että niiden mukaan tapahtuva kilpailu/palkitseminen ei johda yhteisesti huonoon tulokseen, kuten esimerkiksi nykyiseen lamaan ja luonnon ylikuormittumiseen.

Miten on osakeyhtiölainsäädännön laita? Selvää? Helposti valvottavaa? Rationaalista? Entä koko idean ydin, omistajan vastuun rajoittaminen vain osakesijoitukseensa? Eikö tässä ole selvä moraalikadon paikka? (suomennos kerrankin osuvampi kuin alkuperäinen moral hazard)

Kieltämättä, mutta teollisuusyhteiskunnassa talouden kasvua ja kilpailukykyä on pidetty kaikkein tärkeimpänä asiana. Osakeyhtiöillä on ollut edullista kerätä pääomia investointeihin eli kaikkien niiden koneiden ja tehtaiden rakentamiseen, joilla maita ja vesiä on muutettu teiksi ja tavaroiksi. Mutta ei kai enää ole tarvetta tehostaa luonnon muuttamista tavaroiksi vaan pikemminkin suojella luontoa liialliselta kulutukselta.

Jos luonnon suojeleminen ylikuormittumiselta todella katsotaan tärkeäksi yhteiseksi tavoitteeksi ja keskeisille teollisuudenaloille suunnitellaan asetettavaksi joitakin maailmanlaajuisia rajoitteita tai lisäkustannuksia, niin siinä tapauksessa sellaiset teollisuuden kasvua erityisesti, moraalikadon uhallakin, tukevat järjestelmät kuten osakeyhtiöjärjestelmä, ovat epärationaalisia. Näin muodostuvaa systeemiä voidaan kuvata autolla, jossa kaasu on säädetty auki asentoon ja vauhtia suunnitellaan hiljennettäväksi jarrua painamalla. Tällaisista transaktiokuluista ei Coasekaan pitäisi. Vielä toinenkin asia.
Jos johtajien palkitsemisjärjestelmä on väline kilpailussa hyvistä johtajista ja siis tuottavuudesta, järjestelmä on hyvä.

Se riippuu kenen kannalta asiaa katsotaan. Yrityksen kannalta on tietysti hyvä, että se palkkaa mahdollisimman hyvät johtajat. Mutta yhteiskunnan, tänään globaalin yhteisön, kannalta kysymys on nollasummakilpailusta. Parhaita johtajiahan on vain rajallinen määrä. Globaalin talouden kannalta on epärationaalista kuluttaa varoja nollasummakilpailuun.

Tietysti voidaan ajatella, että kaikki johtajat tuottavat sitä parempia tuloksia mitä enemmän heille maksetaan. He ehkä yrittävät enemmän. Mutta miten tuloksien arvoa mitataan? Siltä osalta kuin yritysten tuloksia mitataan sijoittumiskilpailun kautta, kyseessä on taas nollasummapeli. Ja suuri osa yritysten tuloksista riippuu suuruuskilpailussa sijoittumisesta. Kenellä on enemmän voimaa ostaa kilpailijoita ulos, haalia itselleen suuremman osan luonnonvaroista, palkata taitavia työntekijöitä ja hankkia immateriaalisen omaisuuden yksinoikeuksia, se voittaa.

Voin olla väärässäkin, mutta minusta tuntuu siltä, että yhä pienempi osa yritysten voitoista ja johtajien ansioista perustuu nykyisin siihen, että he löytävät aidosti uusia tapoja luoda entistä parempia tuotteita kuluttajille entistä vähemmillä panoksilla.

Jos näin on, yritysten tulosten perusteella maksetut palkkiot vievät yhteisen talouden kehitystä väärään suuntaan. Ja näinhän näyttää olevan.
----

Olen ollut huomaavinani, että se, mitä yleensä tutkitaan ja opetetaan ”law and economics” nimikkeellä, periytyy enemmän tai vähemmän vanhasta kansantaloustieteen näkökulmasta. Tarkoituksena on ollut löytää sellaisia vaikutussuhteita ja laeiksi puettavia sääntöjä talouden toiminnalle, joilla kansan talous toimii hyvin, kasvaa ja myös menestyy kilpailussa muiden kansojen talouksia vastaan. Se on luonnollista ja tarpeellista.

Kun näin tehdyn lainsäädännön se osa, jonka tarkoituksena on erityisesti kasvun ja kilpailukyvyn voimistaminen, laajenee kansainväliseksi – kehittyneimpien maiden esimerkin ja painostuksen ansiosta – asia muuttuu kuitenkin toiseksi. Maailmantaloushan ei tarvitse kilpailukykyä eikä sen myöskään tarvitse kasvaa – muuten kuin uskonnollisista tai ideologisista syistä, joita löytyy kasvua vastaankin.

Tällaisia kasvulla ja kilpailukyvyllä perusteltuja ja maailmanlaajuisiksi muodostuneita käytäntöjä (verrattuna neutraaleihin markkinoihin) ovat mm. osakeyhtiöjärjestelmä (verrattuna omistajien täyteen vastuuseen), patentti- ja tekijänoikeusjärjestelmät (verrattuna henkisen työn kauppaan ilman yksinoikeutta), verotuksen poistojärjestelmät (verrattuna tulonhankintakulujen poistamattomuuteen) ja laaja liikesalaisuusjärjestelmä (verrattuna siihen, että kaikki tarjonnan kohteita ja hintoja koskevat tiedot ovat julkisia).

Eipä taida Cooter-Ulenkaan kovin perustellusti, jos ollenkaan, käsitellä tällaisista vertailuista nousevia kysymyksiä, jotka kuitenkin ovat aivan keskeisiä taloutemme ymmärtämiselle ja etsittäessä lainsäädännöllisiä ratkaisuja maailmantalouden ongelmille, mm. luonnon ylikuormittumiselle.

Luonnon suojelemista on ehdotettu toteutettavaksi lähinnä kahta eri periaatetta noudattaen, pigoulaisittain tai coaselaisittain. Edellisessä menettelyssä luonnon kulutusta ja saastuttamista verotetaan ja jälkimmäisessä kulutus ja saastuttaminen saatetaan omistusoikeuden piiriin ja annetaan markkinoiden löytää optimit. Kummassakin tapauksessa on kuitenkin suuret poliittiset kustannukset, koska poliitikkojen on sovittava ja päätettävä siitä, miten haitallisena kutakin kulutusta ja saastuttamista pidetään, ketkä alun perin omistavat oikeudet turmeltumattomaan luontoon ja miten mahdolliset verovarat käytetään. Eri luonnonvaroista hyötyjät ja niiden käyttöjen eri haitoista kärsijät ovat jakautuneet niin moniin omia etujaan ajaviin ryhmiin, että toimivaan maailmanlaajuiseen säätelyyn pääseminen on osoittautunut mahdottomaksi jopa kaikkein yleisimmän kohteen eli ilmaston suhteen.

Kun haittojen yleinen määrittely ja hinnoittelu on vaikeaa ellei mahdotonta, teoreettinen ratkaisu on hyötyjen arvon yleinen pienentäminen. Omistusoikeuksien arvon pienentäminenhän vähentää niistä käytävän kilpailun painetta eli tarvetta luonnon hyödyntämiseen. Se vähentää suoraan luonnon kulutusta ja saastuttamista, mutta se myös helpottaa suojelusopimuksiin pääsemistä, koska niiden sopijapuolille aiheuttamat tappiot vähenevät.

Miten sitten omistuksien arvoa pienennetään? Juuri edellä mainitulla tavalla, luopumalla kasvulla ja kilpailukyvyllä perustelluista, omistuksien arvoja keinotekoisesti nostavista käytännöistä ja siirtymällä neutraaleihin markkinoihin, joilla tuotanto ohjautuu alhaalta päin, vapaiden ja tasa-arvoisten ostajien valintojen toimesta eikä ostajien ja myyjien tekemien erillisten sopimusten ohjaamana, kuten nyt (vertaa poliittisen harvainvallan erillissopimukset ja demokratian tasa-arvoiset äänestykset).

Tällaista ratkaisua, johon myös viime viestissäni viittasin, en ole muualta löytänyt, joten minua hiukan ihmetytti vastauksesi, jonka mukaan asia on sinulle tuttu. Olisin kovin kiinnostunut tietämään, missä tätä ajatusta olisi kehitetty ja millä tavalla?

Taloustieteilijöiden parhaista

Kemppisen blogiin

Luin Northin ja kumppaneiden paperin A Conceptual Framework for Interpreting Recorded Human History – kirjan sanoma lienee sama.

Insinöörinä ymmärrän ymmärtämisen ehkä vähän eri tavalla kuin yhteiskuntatieteissä tehdään. Mielestäni jonkin asian ymmärtää vasta sitten, kun sen osaa korjata tai sitä kehittää. Se ei vielä riitä, että sen osaa kuvata.

Tämä ero vaikuttaa siihen, missä mielessä ja millä tavalla asioita tehtäväkseen ottaa. Jos yhteiskunnan kehitystä koskevan ajatusprosessin tarkoitukseksi otetaan jo tapahtuneen kehityksen ymmärtävä kuvaaminen, käytetään helposti käsitteitä, jotka ovat saman kehityksen luomia ja tavallaan päättyvät olemassa olevaan. Niistä ei välttämättä ole apua uuden ja paremman luomiselle. Fukuyaman tunnettu historian loppu kertoo jo nimivalinnallaan tämän. Sama puute on Northinkin paperissa.

Northin tapauksessa asia ilmenee keskeisten käsitteidensä asettelussa: ”The process of economic development is … the movement from a limited access order to an open access order” ja annettaessa ymmärtää, että open access order toteutuu jo nykyisessä demokratiassa ja kapitalismissa (korostukset minun).

Niinpä, vaikka kirjoitus sisältää monia hyviä historian tulkintoja ja tärkeitä oivalluksia, esimerkiksi: ”our framework suggests that economic development is not an incremental process, such as gaining more education, capital, and making marginalimprovements in the rule of law”, se päätyy vain siihen, mistä se alkoikin: ”We are only beginning to understand how politics and economics interact in either limited or open access social orders. … Until we understand the fundamental nature of social orders, we have no chance of explaining how states transition from one to the other.”

Insinööri asettaisi käsitteet siten, että ne muodostaisivat jatkumon: The process of economic development is the movement from a limited access order to a less limited access order.

Tämä pieni ero muuttaa koko asetelman. Jos talous on joskus kehittynyt siirtymällä vähemmän rajoitetun pääsyn järjestelmään, nykyinen talous voi edelleen kehittyä samalla tavalla. Fokus kiinnittyy siihen, mitä erilaisilla pääsyillä tarkoitetaan, mitä politiikassa, mitä taloudessa, miten pääsyjen hierarkia muodostuu; mitä tekemistä asialla on tekniikan kehittymisen, kaupan globalisoitumisen ja luonnon kuormituksen kanssa. Näistä ei Northin paperissa ollut sanaakaan.

Näin asetetusta kysymyksestä ei ole kuin pieni askel ajatukseen: jos politiikassa siirtyminen avoimemman pääsyn järjestelmään merkitsee sitä, että valtiovalta luopuu eliitin etuoikeusjärjestelmistä, niin taloudessa sama merkitsee sitä, että yritys/myyjä luopuu eliittiasiakkaiden/ostajien etuoikeusjärjestelmistä, muun muassa yksinoikeussopimuksista. Toisin sanoen, että valtiovallat luopuvat siitä (kansainvälisenkin) lain suojasta, jonka ne nyt antavat tällaisille etuoikeusjärjestelmille ja -sopimuksille, jotka eivät enää palvele yhteistä etua.

Näkökulman muutos, joka jäsentää todellisuuden tulevaisuuteen avoimella tavalla, tuntuu ehkä nykyisten realiteettien valossa mahdottomalta, mutta niinhän kehitys kehittyy, mahdottomaksi uskottu muuttuu mahdolliseksi.
----

Kirjoittajat ovat tärkeällä asialla yrittäessään politiikan ja talouden yhteisellä rakenteella selvittää, miten yhteiskunnat ovat kehittyneet; miksi jotkut yhteisöt ovat vaurastuneet ja toiset eivät. Mutta ainakaan tässä paperissa ei aivan päästä sellaiseen teoreettiseen perustaan, joka tarjoaisi ohjeita mm. siihen, miten maailmantalous selviää niistä ongelmista, joihin nykyiset ’avoimen pääsyn’ yhteiskunnat ovat sen johtaneet.

Skeptisyyteni johtuu osittain siitä, etteivät he ole löytäneet keskeiselle kilpailun käsitteelle ristiriidatonta sisältöä. Heidän mukaansa luonnollisissa ’rajoitetun pääsyn’ valtioissa kilpailu on väkivaltaista ja siksi haitallista kun taas ’avoimen pääsyn’ yhteiskunnissa kilpailu ei ole väkivaltaista vaan taloudelle edullista, Schumpeterin luovaa tuhoa tukevaa. Milloin ja miksi kilpailun haitallisuus vaihtuu edullisuudeksi? Ja missä määrin väkivallaton nykytalous on edullisen kilpailun taloutta ja onko sillä tekemistä luonnon ylikuormittumisen ja rikkaiden ja köyhien välisen kuilun syvenemisen kanssa?

Selventävää on tarkastella kilpailua kilpailupaineen käsitteen kautta. Logiikka on se, että mitä suurempi palkinto on voitettavissa ja tappio hävittävissä, sitä kovempi on kilpailupaine ja sitä enemmän panostetaan yhteisiä voimavaroja vain hyvään sijoittumiseen, tuottamattomaan talouteen. Sodat ovat sijoittumistaisteluja kilpailuissa, joissa palkinnot ovat valtakuntien suuruiset ja kulut sen mukaiset. Globaali nykytalous on myös pitkälti sijoittumiskilpailua ja myös sillä on suuret tuottamattomat kulut.

Avain kilpailukulujen vähentämiseen on sijoittumisesta johtuvien, hierarkiaan ja vallankäyttöön perustuvien palkintojen pienentäminen.

Joissakin kansallisissa politiikkakilpailuissa tämä on onnistuttu tekemään sopimalla demokraattisista säännöistä, jotka rajoittavat sen palkinnon suuruutta, joka muodostuu ylempien vallasta rajoittaa alempien pääsyä valtaan. Palkintoa pienennetään säännöillä, jotka vähentävät niitä erioikeuksista muodostuvia portaita, joita pitkin valtaan noustaan. Tämä ilmaistaan periaatteella yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, mikä vaatii yleisen ja yhtäläisen sananvapauden, mikä puolestaan vaatii myös yleisen ja yhtäläisen pääsyn vallankäyttöä koskeviin tietoihin. Tieto on valtaa, mutta vain salattuna.

Tällä samalla logiikalla voidaan tarkastella taloutta. Moni seikka puhuu nykyisin sen puolesta, että maailmantaloudessa vallitseva kilpailu on liian painostavaa ja kuluttavaa. Silloin palkintoja on pienennettävä ja siirryttävä ’demokraattiseen’ talouteen, jossa rajoitetaan tuottajien/yritysten/myyjien valtaa asettaa eri kuluttajille/yrityksille/ostajille erilaisia pääsyjä tuotteilleen. Se voidaan ilmaista periaatteella yleinen ja yhtäläinen osto-oikeus, mikä vaatii yleisen ja yhtäläisen (mm. yksinoikeuksia sisältämättömän) hinnoittelun, mikä puolestaan vaatii yleisen ja yhtäläisen pääsyn hintoja koskeviin tietoihin.

Siinä se teoria pähkinänkuoressa, josta voidaan johtaa tarve heikentää mm. henkisen työn yksinoikeusjärjestelmiä ja pankkisalaisuuksia. Eikä vain vähän vaan paljon.

Olisiko Northin ja kumppaneiden kirjassa edetty tässä suhteessa pidemmälle kuin kyseisessä paperissa, jossa nykytalouden ongelmiin ei juuri kantaa oteta?