torstai 30. joulukuuta 2010

Oletetaan musiikin täydellinen hinnoittelu

Soininvaaran blogiin

Kun Osmo esitti ajatuskokeen siitä, mitä tapahtuisi, jos olisi mahdollista hinnoitella kaikki musiikin kuuntelu markkinaehtoisesti juuri niin kuin musikantti ja säveltäjä itse haluavat, niin seuraavassa minä esitän ajatuskokeen siitä, mitä tapahtuisi, jos musiikki hinnoiteltaisiin markkinaehtoisesti niin kuin kuluttajat sen haluavat.

Oletetaan kattava internet, johon kaikilla musiikin tekijöillä ja kuluttajilla on helppo pääsy. Kappaleen tekijä esittelee uutuutensa netissä ja asettaa sille sellaisen hinnan, jonka hän arvioi kaikkien sellaisten kuluttajien yhdessä maksavan, jotka ovat halukkaita sen kuuntelemisesta tai muusta käytöstä jotain maksamaan. Nämä ilmoittavat maksuhalukkuutensa määrän ja optimitapauksessa ilmoitettu summa ja vaadittu summa kohtaavat tasan, rahat vaihtavat omistajaa ja teos avautuu kaikille vapaaksi. Tästä eteenpäin tekijänoikeuksia ei ole. Tekijä saa mitä pyysikin, jokainen ostajakuluttaja saa teoksen käyttöönsä itse valitsemallaan suorituksella, eikä niiltäkään sitä kielletä, jotka eivät siitä olisi mitään maksaneetkaan. Kaikki vapaaehtoista, painostamatonta vaihdantaa. Jos tekijä asettaa hinnan optimia pienemmäksi, myös jotkut maksuhalukkaat saavat teoksen ilmaiseksi. Jos tekijä asettaa hinnan optimia suuremmaksi, kukaan ei saa teosta.

Jos nyt verrataan toisiinsa näitä kahta ideaalia kauppatapaa, myyjien ”markkinataloutta” ja ostajien markkinataloutta, niin ero on valtava. Lainausmerkit syystä että edellinen kauppatapa vaatii poliittisesti säädetyt tekijänoikeudet, joilla taloutta säädellään aivan siinä mielessä kuin muitakin taloudellisia toimia säädellään ja jota pidetään markkinoiden vastaisena toimena.

Osmon esittämässä tapauksessa kehitys todellakin etenisi niin, että jossain vaiheessa ”radiolähetyksistä maksettaisiin yksilöllisesti jokaisen artistin vaatimusten mukaan ja jokaisesta koulubileissä soitetuista kappaleesta tulisi sellainen hinta kuin artisti on juuri tähän tilaisuuteen määrännyt.” Ja lisäisin vielä, että joka laitteessa olisi jokin valvova elin estämässä tai verottamassa luvatonta musiikin käyttöä. Vaikka tällaisen optimin toteuttaminen olisi teoriassa mahdollista, se ei tapahtuisi ilmaiseksi vaan yhä suurempi osa kuluttajien maksuista kuluisi muuhun kuin musiikkiin, nimittäin valvonnan ja sen kiertämisen byrokratiantäytteisen kilpajuoksun ylläpitämiseen. Tekniikan kehitys ei palvelisi niinkään kansalaisia kuin säätelijöitä ja valvojia.

Minun esittämässäni tapauksessa asia on päinvastoin. Siinä tekniikan kehitys palvelisi suoraan kyseiseen optimiin hakeutumista ja kulujen minimointia. Myös siinä tapauksessa, että joillakin taiteilijoilla tai teoksilla olisi sellaista arvoa, että yhteiskunta haluaisi sitä tukea ja omalla panoksellaan osallistua kaupantekoon.

Niinpä, vaikka tällainen mediayritysten ja tekijänoikeusjärjestöjen vallan alasajo tuntuukin tänään utopistiselta, uskoisin sen tulevan joskus vallitsevaksi käytännöksi – mutta milloin, sitä ei kannata ainakaan tekijänoikeusjärjestöiltä kysyä.

----

Veli-Markus Tapio:
oikeudet syntyvät pohjimmiltaan sopimuksella. Tekijänoikeus ei ole sen ”mielivaltaisempi” kuin omistusoikeus, panttioikeus tai perintöoikeus. On täysin mahdollista kuvitella maailma ilman varallisuusoikeuksia. Kulttuurievoluution tuloksena tällaiset oikeudet vain ovat osoittautuneet tehokkaiksi tavoiksi järjestää toimiva yhteiskunta. Jokainen oikeus on ”tarkoituksella pystytetty”.
Tottakai tekijänoikeus on mielivaltaisempi kuin tavallisen fyysisen kohteen omistusoikeus. Ainakaan minä en pysty ilman jälkimmäistä kuvittelemaan minkäänlaista järjestäytynyttä yhteiskuntaa, en edes järjestäytynyttä rosvolaumaa, sillä silläkin on omat omistusta koskevat sääntönsä ja oikeutensa. Sen sijaan olen kylläkin kuvitellut informaation markkinaehtoisen kaupankäyntitavan, jossa tekijänoikeuksia ei tarvita.

Jokainen oikeus on epäilemättä tarkoituksella pystytetty, mutta se ei merkitse sitä, että jokainen oikeus olisi pysyvästi tarkoituksensa mukainen. Samoina aikoina kuin ensimmäisiä tekijänoikeuksia rustailtiin 1700-luvulla, tiettyihin säätyihin kuuluvat henkilöt saivat yksinoikeuden tietyn kiinteän omaisuuden omistamiseen, ammatin harjoittamiseen, heidät voitiin vapauttaa veroista tai heille voitiin antaa oma veronkanto-oikeus tms. Varmaan nämäkin oikeudet olivat aikanaan tarkoituksenmukaisia, mutta maailman muututtua ne kävivät yleiseksi rasitukseksi ja niistä luovuttiin.

Mielenkiintoinen on Neuvostoliiton esimerkki. Sielläkin oli tarkoituksella pystytetty informaation omistusoikeusjärjestelmä. Sen mukaan taloudelliset tekijänoikeudet kuuluivat valtiolle. Varmaankin siellä väitettiin että ”toistaiseksi valtion omistamat tekijänoikeudet ovat paras tuntemamme tapa tuoda taiteen resurssien allokointiin suunnitelmallisuuden tehokkuutta. Tiedämme, ettei järjestelmämme ole täydellinen, mutta sosialismia ei tule kuitenkaan romuttaa ennen kuin paremmat keinot on löydetty.” No, eipä niitä juuri pidetty asiallisena etsiäkään ja koko homma puutui omaan mahdottomuuteensa.

Kun nyt vakavana esität että toistaiseksi tekijänoikeudet ovat kuitenkin paras tuntemamme tapa tuoda taiteen resurssien allokointiin markkinatalouden tehokkuutta. Kaikki tietävät, että järjestelmä ei ole täydellinen. Nykyistä järjestelmää ei tule kuitenkaan romuttaa ennen kuin paremmat keinot on löydetty, niin eikö tässä ole jotain tuttua. Kuvioon kuuluu, ettei silti ole mitään syytä etsiä parempaa järjestelmää. Kaikki hyvin niin kauan kuin ei tiedetä paremmasta. Pikemminkin, jos joku väittää sellaisen löytäneen, löytöön on suhtauduttava niin kuin sitä ei olisi esitettykään, sysättävä syrjään häiritsemästä suunnitelmia, joilla nykyistä järjestelmää viilataan paremmaksi. Tärkeintä on säilyttää vanha. Vai?

maanantai 20. joulukuuta 2010

Kasettimaksu menköön C-kasetin mukana

Soininvaaran blogiin

Katsokaa nyt missä metsässä tämäkin keskustelu vaeltaa. Se on täynnä havaintoja siitä, kuinka joka puolella on puita, joilla on vakava sairaus, hyvitysmaksujen epäloogisuus, Teoston mafiamaisuus, laillisenkin tiedonsiirron verottaminen, byrokratian lisääntyminen, pienten taiteilijoiden jääminen suurten varjoon, maksujen päällekkäisyys jne.

Ja sitten yritetään hoitaa puuta kerrallaan: jotain epäkohtaa voitaisiin ehkä vähentää, jos kerättäisiin taiteilijoille entinen toimeentulo vähän toisella, mutta kuitenkin tekijänoikeuksia kunnioittavalla tavalla. Ei kyllä oikein tiedetä millä, eikä osata nähdä, että samalla syntyisi taas uusi ristiriitainen vesa tähän samaan synkkään metsään.

Sen metsän nimi on tekijänoikeus, kaupan oleva yksinoikeus hyötyä teoksesta ja rajoittaa sen käyttöä muilta. Puiden huono kunto ei johdu tämän metsän hoitajien pahasta tahdosta eikä taitojen puutteesta vaan puuston DNA:sta. On vain looginen välttämättömyys, että koko se metsä, joka on kasvanut tekijänoikeuden periaatteille, vähitellen rämettyy uudistuskelvottomaksi.

Yhtä välttämätöntä on, että tieteen ja tekniikan kehitys, mm. internet, tulee ennemmin tai myöhemmin hävittämään tämän metsän. Se voi tapahtua hallitsemattomasti tai hallitusti.

Hallitsemattomasti se tapahtuu, jos jatketaan nykyiseen tapaan, tekijänoikeuspuolella keksitään yhä uusia keinoja, joilla tiedonsiirtoa voitaisiin verottaa ja rajoittaa ja kuluttajienoikeuspuolella keksitään yhä uusia tapoja kiertää rajoituksia, ja aikaa ja rahaa kuluu ja ihmisten eripuraisuus voimistuu ja lainkuuliaisuus heikkenee. Myös ja erityisesti maailmanlaajuisesti.

Hallitusti se tapahtuu, jos hyödynnetään teknistä kehitystä ja internetiä ratkaistaessa perusongelmaa, joka on: miten taiteilija/tieteilijä voi saada markkinaehtoisesti palkan työstä, josta on joillekin arvoa/hyötyä, ilman että rajoitetaan tiedon vapaata liikkumista. Oman ratkaisuehdotukseni olen jo esittänyt edellisessä asiaa koskeneessa viestiketjussa, mutta toistan sen vielä tässä – ja tulen toistamaan niin kauan kuin joku osoittaa, ettei se täytä edellä esitettyä vaatimusta.

Tehdään sivusto, jossa on näytteitä tms. tekijöiden aikaisemmista, jo julkaistuista teoksista ja uusista myytävistä teoksista, ja jossa kutakin myytävää teosta kaupataan esimerkiksi niin, että myyjä asettaa hinnan ja päivämäärän, jona myynti viimeistään tapahtuu, ja jossa on mahdollisuus kunkin ostajan ilmaista sitovasti, millä summalla hän on valmis ostamaan tuotteen, siitä huolimatta, että muut saisivat sen ilmaiseksi. Kun näistä sitoumuksista summautuu vaadittu hinta, rahat vaihtavat omistajaa ja teos avautuu kaikille vapaaksi. Ellei hinta täyty, myyjän tehtäväksi jää arvioida hyväksyykö hän pienemmänkin suorituksen vai peruuntuuko kauppa.

----

Mikä tarkkaan ottaen on se ongelma, jonka käsittelemiseen tai ratkaisemiseen tämä keskustelu pyrkii?

Joillekin suurimpana ongelmana näyttää olevan puutteellinen tieto siitä, millaisille muistivälineille musiikkia ladataan ja kuinka paljon. Joillekin pääongelma on se, miten nykyinen kulttuuritarjonta voitaisiin turvata mitään olennaista muuttamatta. Useimmille ongelma on hyvitysmaksujärjestelmän järjettömyys, mutta ratkaisusta ei niin väliä, kunhan tekijänoikeuksiin ja taiteilijoiden oikeutettuihin tuloihin ei kajota. Yhden mielestä suurin ongelma on siinä, että niin harvat ovat lukeneet OPM:n mietinnön.

Eikö tässä kuitenkin ja kaiken kaikkiaan pyritä löytämään ratkaisu siihen, miten taiteilija/tieteilijä voi saada markkinaehtoisesti palkan työstä, josta on joillekin arvoa/hyötyä, ilman että rajoitetaan tiedon vapaata liikkumista.

Mikä tässä ongelmanasettelussa on vikana? Sekö, että se on niin yksinkertainen ja selvä? Vai se, että siihen löytyy looginen ratkaisu? Vai sekö, että kyseinen ratkaisu siirtää kaikki edellä mainitut ongelmat sinne minne ne kuuluukin, roskikseen – ja vähän vähentää niiden kanssa puuhastelijoiden arvovaltaa?

----

Roomassa 1600-luvun alussa: ”Vaikka tämä uusi keksintö, kaukoputki, on mahdollistanut kauemmaksi näkemisen ja joku on saanut taivaankantta tutkiessaan aiheen väittää, että olettamalla Maa liikkuvaksi ja Aurinko paikallaan pysyväksi, kaikki taivaan ilmiöt selittyvät paremmin kuin eksentrien ja episyklien teorian avulla, niin on ymmärrettävä, että sellainen puhe on vain hypoteettista, ex suppositione. Sille väitteelle ei ole mitään käytännön todistetta eikä meidän siten tule hylätä sitä oppia, mitä Raamattu opettaa ja johon kaikki tieteemme ja taiteemme perustuvat.”

Helsingissä 2000-luvun alussa: ”Vaikka tämä uusi keksintö, internet, on mahdollistanut informaation rajattoman levittämisen ja joku on saanut aiheen väittää, että sen avulla voitaisiin tieteilijöillemme ja taiteilijoillemme maksaa markkinaehtoinen palkkio heidän töistään ilman, että informaation kulkua tekijänoikeuksien ja hyvitysmaksujen teorian mukaan rajoitettaisiin, niin on ymmärrettävä, että sellainen puhe on vain hypoteettista. Sille väitteelle ei ole mitään käytännön todistetta eikä meidän siten tule hylätä sitä oppia, mitä Taloustiede ja IP-oikeussäädäntö opettaa ja mille kaikki tieteemme ja taiteemme perustuvat. Ja jos vielä löytyy kohteita, jotka mahdollistavat vastikkeettoman tieteestä ja taiteesta nauttimisen ja oikeutetulta rahastamiselta välttymisen, nämä vapaan luovuuden lähteet on mitä pikimmiten tukittava ja otettava osaksi pyhän Rahan valtakuntaa, jota kaikkien tieteiden ja taiteiden on kumarrettava – niin kuin menestyksellä olemme tähänkin asti tehneet.

Varmuuskopioista teostomaksu

Soininvaaran blogiin

Tämä kaikin puolin järjetön päätös hyvitysmaksupohjan laajentamisesta todistaa taas kerran sen, kuinka alun perin väärin ajateltu periaate johtaa oman logiikkansa mukaan ja ryhmäpsykologian voimin yhä ristiriitaisempiin ja yhteistä hyvää rapauttavampiin ratkaisuihin.

Tietysti tästä voidaan syyttää päätöksen tehneitä poliitikkoja, mutta kiinnostavampaa on tarkastella asian lobbaamispuolta. Taiteilijat keräsivät lähes 8000 kannattajaa hankkeensa taakse. Mukana sellaisia nimiä kuin Einojuhani Rautavaara, Hector, Aki ja Mika Kaurismäki, Esa-Pekka Salonen, Jörn Donner, Tuomari Nurmio, Anna-Leena Härkönen ja Anja Snellman. Kuka päättäjä nyt kehtaisi olla eri mieltä näin suurten ja paljon antaneiden taitelijoiden kanssa.

Mutta miksi nämä laittoivat nimensä adressiin?

Lähdetään perusteista. Laissa määriteltyjen kaupallisten tekijänoikeuksien, mikä on siis eri asia kuin tekijän oikeus tulla tunnustetuksi ja oikeutetuksi saamaan työstään palkka, ainoana perusteena on se, että teoksilla on yhteiskunnallista arvoa. Se ei riitä, että teoksilla on arvoa niiden kuluttajille, koska tämä asia kuuluu yksityisen vaihdannan piiriin. Taiteilijoiden tulojen turvaaminen ei myöskään voi olla peruste, koska samalla perusteella voi mikä tahansa ammattikunta vaatia erityisiä lakeja omien tulojensa turvaamiseksi.

Mikä se yhteiskunnallinen hyöty voisi olla, jonka perusteella taiteilijoita kannattaisi palkita erityisansaintajärjestelmällä? Oman ymmärrykseni mukaan palkitseminen olisi perusteltua, jos taideteosten ansiosta kansalaisista tulisi asenteiltaan ja ymmärryksiltään laajemmin yhteistä etua ajattelevia. Se olisi perusteltua, jos taide tekisi ihmisistä vähemmän itsekkäitä ja vähemmän kuppikuntaisia.

Miten on? Miksi hyvitysmaksuja kannattavat taiteilijat laittoivat nimensä adressiin? Oman kuppikuntaisen etunsa vuoksi, ymmärtämättä tai välittämättä siitä, miten järjetön se on yhteisen hyvinvoinnin kannalta. Jos siis jopa taiteen todelliset suurkuluttajat ja tekijät osoittavat näin, ettei taide, tai ainakaan tekijänoikeuksilla kannustettu taide, vaikuta yhteiskunnallista arvoa lisäävästi, niin koko kaupallisten tekijänoikeuksien järjestelmältä putoaa moraalinen perusta. Silloin se kehittyy turhia kuluja aiheuttavaksi, yhteisöllisyyttä rapauttavaksi säätelyksi ja byrokratiaksi, kuten näyttää jo käyneen.

---

Kyllä nyt Osmolta puuttuu logiikka ja luovuus tässä tärkeässä asiassa. Se, ettei teoksen tekijä pysty rahastamaan jokaista teoksen yksittäistä ”kuluttajaa”, ei suinkaan merkitse sitä, ettei tekijä voi saada palkkiota työstään. Esimerkiksi, yhteiskunta voi ostaa sellaisen teoksen, jota se pitää yhteisölleen arvokkaana ja jakaa sen kaikille. Tiede ja koulutushan toimii perinteisesti tällä periaatteella.

”Ongelman” on aiheuttanut tekniikan kehitys, internet, joka on tehnyt biteiksi saatettavan teoksen jakelun käytännössä ilmaiseksi. Ei tätä kehityksen tuomaa etua teosten jakelijana ole mitään järkeä lähteä verottamaan ja rajoittamaan. Sitä on hyödynnettävä, ja tässä tapauksessa sitä voidaan hyödyntää saattamalla teoksen ostajat yhteen internetin avulla niin suureksi joukoksi, että sen yhteinen maksuhalukkuus riittää palkaksi tekijälle. Kyse on siis sen saman mallin, jota yhteiskunta käyttää taidetta ostaessaan, laajentaminen myös yksityiselle puolelle.

Tämä mahdollisuus seuraa siitä, että jos on olemassa joillekin hyödyllinen/arvokas teos, aina löytyy joukko ihmisiä, jotka ovat halukkaita maksamaan siitä, vaikka muut saisivat sen ilmaiseksi.

En ole itse mikään it-alan mies, mutta niille jotka ovat, tässä vinkki. Tehdään sivusto, jossa on näytteitä tms. tekijöiden aikaisemmista, jo julkaistuista teoksista ja uusista myytävistä teoksista, ja jossa kutakin myytävää teosta kaupataan esimerkiksi niin, että myyjä asettaa hinnan ja päivämäärän, jona myynti viimeistään tapahtuu, ja jossa ostajalla on mahdollisuus ilmaista sitovasti, millä summalla hän on valmis ostamaan sen, siitä huolimatta, että muut saisivat sen ilmaiseksi. Kun näistä sitoumuksista summautuu vaadittu hinta, rahat vaihtavat omistajaa ja teos avautuu kaikille vapaaksi. Ellei hinta täyty, myyjän tehtäväksi jää arvioida hyväksyykö hän pienemmänkin suorituksen vai peruuntuuko kauppa.

Mitään muuta ei tarvita. Ei edes tekijänoikeuksia.

Nähdäkseni tätä ansaintalogiikkaa ei voida kritisoida muuten kuin sillä, että tuottajien mielestä he eivät saa niin hyvää palkkaa kuin heille heidän omasta mielestään kuuluisi. Toisaalta, eiköhän tämä sama kritiikki koske kaikkia muitakin ansaintalogiikkoja.

---

Osmo:
Minun on hyvin vaikea uskoa tuohon Matti H:n almuteoriaan. Se voi toimia demonstraationa yhden kerran, mutta on täysin mahdotonta, että sillä voitaisiin rahoittaa nykyinen kulttuuritarjonta.

Minun on puolestani vaikea uskoa, ettei se toimisi, erityisesti kun et osoita siitä mitään loogista virhettä etkä perustele kantaasi muuten kuin mahdottomuudella ”rahoittaa nykyinen kulttuuritarjonta”.

En ymmärrä miksi juuri nykyinen kulttuuritarjonta eli nykyisen ansaintalogiikan luoma tarjonta olisi sen parempaa kuin jonkin kehittyneemmän ansaintalogiikan luoma, uusi kulttuuritarjonta. Mitä kulttuuria se on, minkä tekijät ovat valmiit vaatimaan mitä kummallisempia veronkanto-oikeuksia itselleen, vain oman asemansa turvaamiseksi ja uudistusten estämiseksi.

Siksi toiseksi, sitä mitä nykyisessä kulttuuritarjonnassa katsotaan arvokkaaksi, voidaan hyvin rahoittaa myös esittämälläni tavalla. Jos esimerkiksi yhteiskunnan, tai jonkin puolueen tai yrityksen mielestä jokin toivomasi dokumenttielokuva tai sen suunnitelma on kannatettava, se voi ostaa sen kaikille katsottavaksi. Ja niin edelleen. Mitä jää puuttumaan?

Vielä, koen käyttämäsi ilmaisun ”almuteoria” harhaanjohtavaksi ja vähän halventavaksikin. Katso Wikipedia, kohta almu. Kiinnostavaa, että jossakin päin almun antaminen on uskonnollinen velvollisuus, mistä syystä sitä tarkoittava termi zakat on toisinaan suomennettu almuveroksi. Siten olisi edes jotenkin ymmärrettävissä, että hyvitysmaksujärjestelmää kutsuttaisiin almusysteemiksi.

Suuri kaalihuijaus

Soininvaaran blogiin

Onhan se harmillista, että kansalaiset ymmärtävät niin vähän politiikasta ja äänestävät tavoitteisiinsa nähden epäloogisesti, kuten Uschanov osoittaa. Vielä harmillisempaa on kuitenkin se, että myös ns. politiikan asiantuntijat ymmärtävät niin vähän siitä, miten yhteiskunnalliset järjestelmät toimivat ja miten niitä pitäisi kehittää, jotta kansalaisten tavoitteiden ja toteutumien välinen kuilu supistuisi.

Keskeinen väärinkäsitys koskee kapitalismia. Sen merkitystä arvioitaessa ollaan täysin eksyksissä, ellei ymmärretä kapitalistisen markkinatalouden ja aidon markkinatalouden eroa. Yhtä eksyksissä oltiin Neuvostoliitossa, kun ei ymmärretty kansandemokratian ja aidon demokratian eroa.

Kapitalismi on pohjimmiltaan valtiollinen instituutio, ei suinkaan mikään vapaiden yksilöiden vapaiden vaihdantojen ilmentymä. Kapitalistisen talouden säännöt säädetään valtioiden lainsäädännöissä, ja kunkin valtion tarkoituksena on edistää omaa kilpailukykyään taisteltaessa maailman resurssien hallinnasta. Niinpä on mahdollista, että myös yksilönvapauksia voimakkaasti rajoittavat maat, kuten Kiina, toimivat luontevasti ja menestyksekkäästi kapitalistisilla markkinoilla.

Kansainvälisen kapitalismin säännöistä pitkälti vastaava WTO ei myöskään ole mikään vapaiden yksilöiden äänitorvi. Se on valtioiden muodostama järjestö, jonka aikaansaannokset, mm. GATS ja TRIPS sopimukset – edellinen koskee palvelujen kaupan vapauttamista ja jälkimmäinen immateriaalioikeuksia – on tehty taloudellisesti vahvimpien valtioiden ehdoilla ja tietenkin palvelemaan lähinnä niiden etuja.

Kapitalistisen talouden perusyksikkö ei suinkaan ole yksilö, niin kuin kapitalistinen propaganda uskottelee. Se on yritys, erityisesti osakeyhtiömuotoinen yritys, joka on itsenäinen oikeushenkilö, kollektiivi, jonka omistajien vastuu sen tekemisistä rajoittuu osakkeiden arvon menetykseen. Yritys on kollektiivi myös siinä mielessä, että se toimii käskysuhteisesti yhden johdon alla. Politiikan puolella lähin vertailukohta on puolue, johon yksilö voi vapaasti liittyä, jos hyväksyy puolueen tavoitteet ja täyttää kelpoisuusvaatimukset. Mm. Kiinan kommunistinen puolue on tällainen.

Kuten jo muidenkin kommenteista on ilmennyt, osakeyhtiöiden hallitsemalla taloudella on hyvät ja huonot puolensa. Se on suunniteltu kasaamaan pääomia tuotannon kasvattamiseksi, jotta sen synnyttäneen/legitimoiman valtion muukin talous kasvaisi, osittain luodessaan työpaikkoja kansalaisilleen ja osittain verotuksen kohteena. Tässä se on onnistunutkin, toisaalta hyvin, toisaalta huonosti. Teollisuustuotanto on kasvanut ennennäkemätöntä vauhtia, mutta aina silloin tällöin jotkut kasvuodotukset ovat pullistuneet epärealistisiksi ja niihin liitettyjä velkoja ei ole voitu maksaa, ja kasvu on taantunut. Nyt näyttää siltä, että kasvun velkavetoisuus, johon myös pankkien osakeyhtiömuoto on osatekijänä, on kroonistumassa vaikeasti parannettavaksi taudiksi.

Selitys tähän on se, että Tiedemiehen käsittein luonnonoikeudelliseen viitekehykseen kuulumattomat oikeudet, minun käsittein aitoon markkinatalouteen kuulumattomat oikeudet, mm. laaja liikesalaisuussuoja, yhtiöiden rajattu vastuu ja immateriaalioikeudet, eivät enää toimi tarkoitetulla tavalla ja tuo vaurautta niille yhteiskunnille, jotka ovat ne yritystensä menestykseksi säätäneet. Talouden globalisoituessa yritykset ovat voineet hyödyntää paitsi edellä mainittuja oikeuksia myös niitä eroja, joita verotuksessa ja ihmisten kohtelemisessa eri yhteiskunnissa on. Näiden yhteisvaikutuksesta yrityksille, siis niiden omistajille, on kasaantunut varallisuutta/saamisia siinä määrin, että talouden tasapaino on vaarantunut.

Edellisen perusteella kehityksellä näyttäisi olevan kaksi vaihtoehtoa. Toinen on se, että tasapainoon päästään hyperinflaation tms. aiheuttaman globaalien markkinoiden romahtamisen kautta ja siirtymällä enemmän säädeltyihin kansallisiin talouksiin. Toinen on se, että kyseisiä aitoon markkinatalouteen kuulumattomia oikeuksia heikennetään radikaalisti.

---

Kiitos pekalle hallintarekisterin toiminnan asiantuntevasta esityksestä. Mutta mistä käsitys: ”Toisin kuin yleensä tälläkin palstalla kirjoittavat markkinatalouden vastustajat antavat ymmärtää, valtaosa hallintarekisterissä olevista osakkaista ei ole rikollisia tai hämärämiehiä, vaan ulkomaalaisia eläke- ja sijoitusrahastoja.”

Kävin oikein läpi tämän palstan kirjoituksia enkä löytänyt yhtään markkinataloutta vastustavaa kirjoitusta. En myöskään löytänyt yhtään kirjoitusta, jossa olisi annettu ymmärtää, että valtaosa hallintarekisterissä olevista osakkaista on rikollisia tai hämärämiehiä. Mitä haluat sanoa?

Sen sijaan joissakin kirjoituksissa, ainakin omissani, on kritisoitu kapitalismia sellaisista ominaisuuksista, jotka eivät kuulu aitoon markkinatalouteen, kuten markkinoilla olevien tuotteiden, hintojen ja toimijoiden salaaminen, jotka ominaisuudet siitä huolimatta, että niitä hyödyntävät aivan kunnialliset yhteisöt, mahdollistavat myös joidenkin hämärämiesten hämärät toimet.

---

pekka:
Kyllä hallintarekisterin vastustus on yksi muoto vapaan markkinatalouden vastustuksesta. Halutaan estää kilpailun tuoma osakekaupan kustannusten alentaminen hallintarekisterin avulla.


Olen edelleen sitä mieltä, että ymmärtääksemme paremmin talouden toimintaa meidän on ainakin teorian tasolla erotettava kapitalismi ja markkinatalous toisistaan.

Tästä aiheesta ei ole liiemmälti kirjallisuutta, mutta siitä ymmärtämäni perusteella markkinatalouden idea on seuraava: kun ihmiset voivat vapaasti ja tasavertaisesti valmistaa ja myydä tuotteitaan ja ostajat voivat vapaasti ja tasavertaisesti valita ja ostaa myytäviä tuotteita, niin tuotanto ohjautuu ikään kuin näkymättömän käden ohjaamana kaikkien yhteiseksi hyväksi. Tasavertaisuuden edellytyksenä on se, ettei mikään korkeampi elin säätele tuottamista ja kuluttamista, että kaikkien tuotteiden laadut ja hinnat ovat julkista tietoa ja että tuotteiden hinnat ovat kaikille samat. Markkinatalouden sisältö ja tarkoitus on oikeudenmukaisuus ja tasapuolisuus. Kun kaupankäynnissä myyjät kohtelevat kaikkia ostajia tasapuolisesti, yhteinen hyvä kukoistaa ja talouskin kasvaa sen verran kuin siihen on yleistä tarvetta.

Kapitalismin sisältö ja tarkoitus on talouskasvu. Markkinat ovat vain kasvun väline, jota käytetään siinä mitassa kuin tämän tavoitteen kannalta on perusteltavissa. Kapitalismia puolustava selitys kuuluu: kun yhteiskunnan talous kasvaa, vaikkakin antamalla tuottajille erityisiä tasavertaisuutta loukkaavia oikeuksia, kasvun hedelmiä putoaa vähitellen myös kaikille ja yleinen hyvinvointi paranee.

Edellisen perusteella on selvää, että hallintarekisteri perustuu kapitalistiseen selitykseen yhteisestä hyvästä: se on oikein, mikä vähentää talouden kasvattajien kuluja. Se ei perustu markkinaideaan, jonka mukaan se on oikein, mikä on tasapuolista ja paljastaa kaikkien tuotteiden sisällöt ja hinnat. Siten hallintarekisterin vastustajat eivät ainakaan välttämättä vastusta markkinataloutta vaan kapitalismia.

Mitä eduskunnan pitäisi tehdä alle 25-vuotiaille koulutusta vältteleville nuorille

Soininvaaran blogiin

Pari sukupolvea sitten useat ajattelivat, että joidenkin lasten kovapäisyys opinasioissa johtui heidän laiskuudestaan tai muusta luonteen heikkoudesta. Asian ajateltiin korjautuvan, kun opin tärkeys osoitetaan kyseisille onnettomille seisottamalla oppimattomia nurkassa, nolaamalla heitä luokan edessä ja tarpeen vaatiessa osoittamalla heille heidän arvonsa ja asemansa lyömällä karttakepillä sormille.

Nyt näiden asenteiden perilliset ajattelevat, että joidenkin nuorten kovapäisyys työhön nähden johtuu heidän laiskuudestaan tai muusta luonteen heikkoudesta. Asian ajatellaan korjautuvan – joidenkin tämänkin blogin kommentoijien mielestä – sillä, että työnteon tärkeys saatetaan kyseisten onnettomien tietoon juoksuttamalla heitä luukulta luukulle, nöyryyttämällä heitä mm. palkattomilla töillä ja tarpeen vaatiessa osoittamalla heille heidän arvonsa ja asemansa kaventamalla heidän toimeentuloaan.

No, toivottavasti sukupolven kahden kuluttua tästäkin hullutuksesta päästään.

keskiviikko 15. joulukuuta 2010

Tulevaisuus on Aasiassa

Soininvaaran blogiin

Ilpo Pernaa:
Tuossa on villakoiran ydin. Länsimainen ihminen rypee yltäkylläisyydessä ja ikävystyy. Enää eteen ei tarvitse ponnistella. Kansalaispalkka olisi viimeinen naula suomalaisen kilpailukyvyn ja kansantalouden arkkuun.

Miten ihmeessä sinä tällaiseen johtopäätökseen päädyit. Kun eletään yltäkylläisyydessä eikä perustoimeentulon eteen tarvitse enää ponnistella – arviolta neljäsosa työvoimasta riittäisi nykytekniikalla valmistamaan perustason ruoat, asunnot, vaatteet, kännykät, liikennevälineet jne. kaikille – niin eikö ”syyllinen” joidenkin nuortemme ponnistelemattomuuteen ole nimenomaan yleinen yltäkylläisyys. Sehän selittää myös sen, miksi esimerkiksi Aasiassa nuoret ponnistelevat.

Kuitenkin olen saanut käsityksen, että sinä muiden mukana toimit sen eteen, että yltäkylläisyyden aste vielä nousisi. Mitä järkeä siinä on, ainakaan jos tarkoituksena on saada ihmiset tekemään töitä. Tai jos tarkoituksena on keventää luonnon kuormitusta. Tai jos tarkoituksena on lieventää yhteiskunnallisia vastakkainasetteluja.

Ainoa ratkaisu, joka sopii edellä mainittuihin tarkoituksiin on nimenomaan kansalaispalkka, sama perustulo kaikille, niin työllisille kuin työttömille. Niille, jotka pyrkivät parempiin tuloihin, työnteko on silloin aina kannattavaa, koska mikään palkka ei perustuloa vähennä. Niille, jotka tyytyvät pienempään elintasoon ja luonnon kuormittamiseen, perustulo tarjoaa toimeentulotavan, joka ei heitä luokittele eikä nöyryytä, koska kaikki sen saavat. Eikö näin juuri pitäisi olla?

Mitä tulee kilpailukykyyn Aasian nousevien talouksien kanssa, niin se kilpailu hävitään riippumatta siitä, kuinka täällä ponnistellaan. Jos maailmantalous kehittyy ”business as usual” eli vahvempi valtaa heikomman, emme tule pärjäämään millään tuotannon osa-alueella, emme rahoituksessa, emme omistamisessa, emme kaupanteossa, emme perustuotannossa, emme massatuotannossa, emme tekniikan kehittämisessä, emme tieteissä emmekä taiteissa kuin sattumoisin.

Ainoa järkevä strategia meille ja koko Euroopalle on kilpailupaineen keventämisen strategia. Maailman talouden omistuksia ja kauppoja koskevia sääntöjä on pyrittävä muuttamaan sellaisiksi, ettei voittamisen ja häviämisen ero ole niin suuri, jolloin heikommatkin taloudet voivat tulla hyvin toimeen.

tiistai 23. marraskuuta 2010

Kapitalismi on eettisesti kyseenalainen järjestelmä

Mielipidekirjoitus Hesariin


Jukka Kilpi perustelee vieraskynäkirjoituksessaan 22.11. markkinatalouden eettisyyttä vertaamalla sitä poliittiseen demokratiaan ja sen valinnanvapauteen. Valinnanvapauden tärkeyttä korostaessaan Kilpi on aivan oikeassa, mutta unohtaa mainita, että nykyinen talous on kapitalismia, josta on pitkä matka sellaiseen markkinatalouteen, jossa toteutuu aito valinnanvapaus.

Talouden valinnanvapautta ja eettisyyttä ei voida lisätä panostamalla koulutukseen, sosiaaliturvaan ja tuloerojen tasaamiseen, kuten Kilpi ehdottaa. Myöskään yritysten yhteiskuntavastuun korostamisella, johtajien palkkojen paheksunnalla tai yleisellä hyväntekeväisyydellä ei ole mitään tekemistä valinnanvapauden eikä siis myöskään kapitalismin eettisyyden kanssa.

Demokratialle on olennaista, että valinnan vapaus toteutuu alhaalta päin. Vaaleissa on noudatettava yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta ja kaikkien valintaan vaikuttavien tietojen täytyy olla julkisia. Jotta nämä ehdot toteutuisivat, demokratiassa ei voi olla täydellistä sopimusvapautta. Ei voida sopia esimerkiksi äänien myynnistä tai siitä, ettei joidenkin ääniä lasketa. Ei myöskään voida sopia siitä, että joitakin valintaan vaikuttavia tietoja ei julkaista. Tiedon vapaus on demokratian kulmakivi.

Kapitalismi ei perustu edellä mainituille demokratian periaatteille. Kapitalismi on nimensä mukaan järjestelmä, jonka tarkoitus on kartuttaa ja keskittää pääomia mahdollisista eettisistä ongelmista huolimatta. Siksi kapitalismi eroaa markkinataloudesta. Keskeisenä erona on kapitalismin laaja sopimusvapaus yhdistettynä siihen, että markkinoilla tehtäviin valintoihin vaikuttavia tietoja pidetään yksityisomaisuutena. Pääomien kartuttajat voivat siten salata tärkeitä tietoja ja salaisuuksiensa suojassa ryhtyä kovinkin epäeettisiin tekoihin.

Toinen merkittävä ero markkinatalouden ja kapitalismin välillä on siinä, että markkinataloudessa itse kukin vastaa omista veloistaan täysimääräisesti. Kapitalismissa pääomien kartuttaminen tapahtuu pääosin rajoitetun vastuun yhtiöissä, joiden omistajat vastaavat yhtiöidensä sitoumuksista vain sijoitustensa määrällä.

Näitä kahta aidolle markkinataloudelle vierasta ominaisuutta, laajaa liikesalaisuutta ja rajoitettua vastuuta hyödyntäen yritykset voivat ja niiden kannattaa voittoja tavoitellessaan ottaa hyvinkin suuria ja epäeettisiä riskejä, koska mahdolliset tappiot voidaan pitkälti maksattaa muilla.

Kun tänään ja huomenna monet kohtaavat erilaisten pankkikriisien aiheuttamia vastoinkäymisiä, niistä ei voida syyttää markkinataloutta. Niistä on syytettävä kapitalismia. Ehkä pieni syyttävä sormi voidaan kuitenkin osoittaa niihin, jotka tietoisesti sekoittavat kapitalismin ja markkinatalouden toisiinsa.

tiistai 16. marraskuuta 2010

Tuloerojen oikeutus ja siunauksellisuus (3)

Soininvaaran blogiin


Kari Koskinen:
Eikö tästä pitäisi loogisena johtopäätöksenä olla, että suositaan pidempää aikapreferenssiä? Käytännössä siis pitäisi ajaa mm. perintö-, omaisuus- ja pääomatulojen verottamisesta luopumista.
Jos sitten ajetaan jotakin muuta, niin sitten joko tuosta “laajemmasta solidaarisuudesta” puhuminen on lämpimikseen puhumista tai sitten veropoliittisia kannanottoja tehdään populistisin perustein, ei aatteellisin.
Tai sitten minä olen ymmärtänyt jotain väärin.

Väärin olet ymmärtänyt – etkä ole ainoa.

Jotta koko ajatuksessa yhteiskunnallisesta aikapreferenssistä olisi jotain mieltä, täytyy olla määriteltynä jokin yhteinen hyvä, joka tulevaisuudessa saadaan, jos tänään noudatetaan tiettyjä yhteisiä sääntöjä. Jos tämän yhteisen hyvän hyvyydestä jokaisella on vapaus ajatella toisella tavalla, yksilönvapauden näkökulmasta se ei kelpaa yhteisten sääntöjen perusteeksi. Siitä syystä aikapreferenssin käsite on olemassa vain uskonnollisessa tai ideologisessa maailmassa, jossa uskonnon tai ideologian asiantuntijat tietävät muita paremmin, miten ihmisten tulee elää.

Uskonto on kaikkien aikapreferenssisysteemien äiti. Kun tänään teette mitä Raamattu, Koraani tms. opettaa, niin pääsette kuoltuanne taivaaseen. Myös kommunismin houkutus ja valta perustui aikapreferenssin hyödyntämiseen. Kun tänään uhraudutte taistelemaan proletariaatin etujen puolesta, niin tulevaisuudessa teitä odottaa kommunismin ihanuus, jossa ketään ei riistetä eikä puutetta ole.

Tämän päivän vallitseva ideologia on talouskasvu. Kun tänään teette niin kuin Taloustiede opettaa, niin tulevaisuudessa kaikki voivat paremmin. Ohjataan (painostetaan/lahjotaan) ihmisiä tänään kehittämään tekniikkaa ja kartuttamaan pääomia erityisillä kannustimilla, jotta tulevaisuudessa voidaan kuluttaa enemmän, elää rauhanomaisemmin ja pitää luonto terveempänä.

Kyseessä on ideologinen selitys, josta voidaan olla perustellusti toista mieltä. Voidaan hyvin väittää, että pääomien keskittäminen voimistaa eriarvoisuutta ja se kasvattaa terroria ja synnyttää sotia, jotka asetekniikan kehittyessä tulevat entistä tuhoisammiksi ja kaikki voivat huonommin.

Etukäteen ei voida tietää, kumpi selitys on ”oikeassa”, mutta se tiedetään varmasti, että ideologisen systeemin, myös talouskasvuideologian, ylläpitämisessä yhteisiä voimavaroja käytetään rajoittamaan yksilöiden vapautta ajatella ja toimia yhteiseksi hyväksi niin kuin itse kukin hyväksi näkee. Siten ainakin yksilönvapauden kannattajien – kuten olen ymmärtänyt myös sinun olevan – tulisi pyrkiä eroon talouskasvulla perustelluista talouden kannustimista ja käytännöistä. Itse uskoisin sen koituvan kaikkien hyväksi.

----

Kari Koskinen:
Jos verotus kohdistuu työhön, tehdyn työn määrä vähenee ja jos taas säästämiseen (esim. perintövero), niin silloin säästetään vähemmän. Ei tähän mekanismiin minusta mitään talouskasvuja tai vastaavia tarvitse sotkea.
Perintövero on markkinoista irrallisen suorituksen verona erikoistapaus ja, kuten sanoit, verojärjestelmän pikkuviilausta. Omaisuusverokin on kyseenalainen ja tarpeeton, jos omaisuuden kertyminen on suhteellisen tasaista. Sen sijaan pääomatulojen verotus ei ole vähäpätöinen asia, ja nyt puhun yleismaailmallisesti, koska se liittyy nimenomaan talouskasvuun.

Nykyisen ja tulevan suhteen neutraalissa verotuksessa verotettaisiin kaikki inflaatiota suuremmat pääomatulot pois. Se vastaisi siis sukanvarteen säästämistä, jonka jokainen ymmärtää olevan edellä mainitulla ehdolla neutraali. Se että näin ei tehdä, johtuu siitä, että yhteiskunta haluaa kartuttaa ja keskittää pääomia talouden kasvattamiseen. Samasta syystä investointeja verotetaan vähemmän kuin työntekoa, pidetään yllä IP-oikeuksia jne.

Ongelmana näissä talouden kasvua kiihdyttävissä säännöissä on se, että ne muokkaavat talousrakenteita sellaisiksi, että ne eivät toimi kunnolla ilman kasvua. Taloudesta tulee kasvupakotteista, mikä stressaa niin ihmisiä kuin luontoa.

Väärinkäsityksen välttämiseksi: en tarkoita, että kasvu on pahasta tai että sitä pitäisi jotenkin rajoittaa. Se olisi vielä tyhmempää. Tarkoitan että jokaisella yksilöllä on luonnostaan taipumus parantaa hyvinvointiaan ja se riittää yhteisen talouden kasvattamiseksi. Siihen ei tarvita dopingia.

torstai 11. marraskuuta 2010

Tuloerojen oikeutus ja siunauksellisuus (2)

Soininvaaran blogiin

az:
On jotenkin järkyttävää kuinka tarkasti Ludwig Von Mises ennusti kommunismin mahdottomuuden jo vuonna 1922, kuinka vastaan sanomattoman rationaalista hänen argumentaationsa oli, ja kuinka länsimaisen ns. älymystön enemmistö oli tälle sokea. .. Yhä moni ajattelee, että jos vain ihmisluonto olisi ollut vähemmän itsekäs tms. niin kommunismi olisi voinut toimia.

Olen aivan samaa mieltä. Von Mises oli tässä aikaansa edellä. Eikä sellaista ”vähempää itsekkyyttä” ole olemassa, jolla asiat olisivat voineet kehittyä toisin.

Kuitenkin on todettava, etteivät neuvostokommunismin ongelmat johtuneet hintasysteemin puutteesta. Tuotteillahan oli hintoja, joten joku systeemi niitä kehitti. Käytännössä puolue määräsi hinnat ja luonnollisesti se sääteli hintoja ja saatavuuksia omaksi edukseen. Puolueen oli kuitenkin otettava huomioon, että sen valta oli loppujen lopuksi vain kansan toiveiden ja uskon varassa. Oli luotava uskottavuutta; omaksuttava jokin suuri tehtävä, johon puolueen valtaa välttämättä tarvitaan, nostettava kansan elintasoa ja sallittava myös jonkinlainen takaisinkytkentä. Suuri tehtävä oli kapitalismin vastustaminen ja sosialistisen talouden kasvattaminen, hinnoittelulla pyrittiin takaamaan toimeentulo kaikille ja takaisinkytkentä tapahtui vapailla vaaleilla. Tosin minimaalisella vaikutuksella, koska puolueella oli yksinoikeus ehdokasasetteluun. Kommunistinen talous romahti hintamekanismin takaisinkytkennän monipolvisuuteen ja vinouteen, mikä johtui puolueen suuresta tehtävästä ja siihen tarvitsemastaan vallasta säädellä sekä hintoja että omaa kokoonpanoaan.

Kapitalismin hintamekanismi on verrattomasti parempi, koska se on suorempi. Silti siinäkin on mutkia. Jotta tuotanto ohjautuisi mahdollisimman suoraan kuluttajien ja ylipäätään ostajien ohjaamana, kaikilla ostajilla pitäisi olla yhtäläinen pääsy kaikkiin tuotteisiin ja niitä koskeviin tietoihin. Näin ei kapitalismissa ole. Pääomia keskittääkseen ja kehitystä nopeuttaakseen kansakunnat ovat antaneet yrityksille oikeuksia säädellä hintoja ja pääsyjä paitsi jo aiemmissa kommenteissani esitetyillä tavoilla niin esim. sopimalla yksinoikeuksista tuotteisiinsa tai kieltäytymällä myymästä kilpailijoille. Näin markkinat tulevat tavallaan maksullisiksi ja yritysten välinen kilpailu kohdistuu paitsi kuluttajien suosioon niin kilpailuun kyseisten oikeuksien hankkimisesta ja hallinnasta.

Kapitalismissa on siis periaatteessa sama vika kuin kommunismissakin. Vaikka se on monta astetta lievemmässä muodossa, se saattaa silti suistaa talouden raiteiltaan, sillä tämä vika ei ole itsestään korjautuvaa vaan pahenevaa laatua.

---

Mitä tulee kysymykseen perustutkimuksen, soveltavien tieteiden, tilastojen laatimisten, teknisten keksintöjen ja eri taiteen alueiden rahoittamisesta, niin kaksi perustavaa asiaa on otettava huomioon.

Ensimmäinen on se, että jos joistain tieteen/taiteen tuloksista on hyötyä joillekin, he ovat niistä valmiit maksamaan ja että sekä hyödyt että maksuhalukkuudet jakautuvat epätasaisesti.

Toinen on se, että biteiksi saatettavan informaation jakelukustannukset ovat käytännössä nolla ja että jakelun hallinnointi ja rajoittaminen kuluttaa yhteisiä voimavaroja.

Kun hyväksytään nämä lähtökohdat, saadaan: mistä tahansa informaatiosta hyötyjien joukosta löytyy aina osajoukko, joka on valmis maksamaan sen tuottamisesta siitä huolimatta, että muut saavat sen ilmaiseksi, siis ilman että informaation jakamista rajoitetaan.

Jos halutaan parantaa minkä tahansa informaation maailmanyhteisöllistä hyötysuhdetta, informaation maailmanlaajuisia markkinoita on kehitettävä tältä pohjalta.

tiistai 9. marraskuuta 2010

Tuloerojen oikeutus ja siunauksellisuus

Soininvaaran blogiin

Ymmärrän az:aa ja kapitalisteja oikein hyvin, ymmärrän myös kommunisteja ja vihreitä. Luulisin, etteivät näiden ryhmien päämäärät eroa toisistaan missään olennaisessa asiassa. Ihannemaailmassa kaikki elävät yltäkylläisyydessä, terveinä ja sovussa toistensa ja luonnon kanssa.

Myös niillä välineillä, joilla päämäärään toivotaan päästävän, on paljon yhtäläisyyksiä. Kommunistien suuri ajatus on teknisen ja taloudellisen kehityksen nopeuttaminen. Kun tuotantoa saadaan riittävästi jokaiselle, ihmiset eivät enää varasta rikkailta eivätkä riistä köyhiltä. Tarvitaan terästä, energiaa, rautateitä ja maatalouden teollistamista. Siksi tarvitaan ennen kaikkea pääomien keskittämistä. Tehokkaimmin se tapahtuu tuotannontekijöiden itsensä eli työläisten johtamana. Näin kommunistit perustelevat oman välineensä.

Tämä sinänsä järkevältä tuntuva idea on jo käytännössä kokeiltu ja huonoksi havaittu. Mikä virhe kommunistien logiikassa on? Kokemuksesta tiedämme virheen olevan siinä, ettei ole ymmärretty välineen olevan aina myös päämäärä ja että alkuperäisen päämäärän pysyessä saavuttamattomana, välineen vahvistamisesta tulee yhä tärkeämpää. Kommunismin ongelmien ilmaantuessa niiden ajatellaan johtuvan siitä, ettei työväellä ole vielä riittävästi valtaa, ettei se ole vielä riittävän keskittynyttä, että vastustajia on liikaa, että työläiset eivät ole tarpeeksi tiedostavia, ahkeria tms. Näin niitä pääomia, jotka oli alun perin tarkoitettu tuotannon kehittämiseen, kuluu aivan liikaa kyseisen välineen vahvistamiseen ja ylläpitämiseen, valtakilpailuun, byrokratiaan, kontrolliin, säätelyyn, sensuuriin jne. Kunnes koko homma rapistuu romuksi.

Kapitalistienkin suuri ajatus on teknisen ja taloudellisen kehityksen nopeuttaminen. Kun talous kasvaa ja tekniikka kehittyy, köyhyys poistuu ja luonto säästyy. Tarvitaan uusia keksintöjä ja enemmän investointeja. Siksi tarvitaan pääomien kartuttamista ja parhaiten se tapahtuu kannustamalla ihmisiä erityisillä eduilla. Luodaan osakeyhtiöjärjestelmä, jossa omistajat vastaavat yritysten veloista vain sijoituksellaan, ei muulla omaisuudellaan. Näin halukkaat voivat kasvattaa talouttaan suurillakin riskeillä, koska niiden lauetessa saadaan myös muut maksajiksi. Verotetaan pääoman kasvattamista ja investointeja kevyemmin kuin työtä. Näin saadaan ohjattua terävimmät aivot pankkeihin ja yritysten omistajiksi. Palkitaan keksijöitä ja tiedonvälittäjiä yksinoikeuksilla, jotta henkisen työn tulokset saataisiin paremmin kartuttamaan pääomia. Siunataan oikeus markkinasalaisuuksiin, jotta kapitalisteja kannustaisi myös mahdollisuus päivänvaloa kestämättömiin operaatioihin. Ja vahvistetaan etuoikeuksien vaikutusta saattamalla ne mahdollisimman laajan kilpailun kohteeksi poistamalla kansallisia esteitä pääoman kartuttamiselta.

Kun tulee ongelmia, lamoja, sosiaalisia kuluja tai luonnon sairastumisia, niiden ajatellaan johtuvan liian vähästä kapitalismista. Kannustimet ovat vääriä tai liian pieniä, investoinnit eivät kohdistu oikein, rikkaita on liian vähän, valtiovallat keräävät liikaa veroja, ihmiset ovat laiskoja ja vapaamatkustavat. Välineestä tulee päämäärä. On saatava enemmän kannustimia, tehokkaampia pankkiireita, parempaa kontrollia, suurempia tukipaketteja, laiskurit työhön jne. Näin ne pääomat ja voimavarat, joilla pitäisi kehittää tuotantoa, kuluvat yhä enemmän erilaisiin valtakilpailuihin ja säätelyihin ja pitämään järjestelmää ylipäätään toiminnassa. Saattaa olla, että koko homma rapistuu romuksi.

Mutta mikä on vihreiden suuri ajatus? Toistaiseksi ei mikään. En kuitenkaan näe vihreille mitään muuta mahdollista suurta ajatusta kuin että parhaiten ihannemaailmaa kohti edetään luopumalla talouskasvuun kannustamisesta. Ihmiset kehittävät tekniikkaa, keräävät pääomia ja kasvattavat tuotantoa omasta halusta ja tarpeesta aivan riittävästi. Ei siihen täydy heitä ylhäältä päin painostaa eikä ohjata eikä erioikeuksin kannustaa. Riittää, kun työstään saa sen palkan, jonka aidoilla, kannustimista puhdistetuilla markkinoilla siitä saa. Kun taistelu pääomista heikkenee, kulut vähenevät ja luontokin voi paremmin.

lauantai 6. marraskuuta 2010

Sähköä Ilmassa

Kemppisen blogiin

Mielenkiintoisia, periaatteessa samanlaisia asioita tapahtuu tänään niin talouden kuin uskonkin opeissa.

Kirkossa kiistellään siitä, tuleeko kirkon säädellä ihmisten toimia niin kuin Raamatun ja kirkon parhaat asiantuntijat opettavat vai pitääkö kuunnella tavallisten kristittyjen toiveita. Kun kaikkia on kuultu, päädytään jonkinlaiseen kompromissiin. Kirkon kiistassa on kuitenkin olemassa kolmaskin osapuoli, ne, jotka eivät pidä Raamattua sen jumalallisempana ilmoituksena kuin Koraania, Bhagavad-Gitaa tai Isoa tietosanakirjaa. Onneksi yhteiskunta ei enää vaadikaan kaikkien noudattavan kirkon oppeja, vaan maalliset lait voidaan tehdä tavallisten ihmisten tavallisten tarpeiden mukaan.

Ei kuitenkaan aivan. Toinenkin uskon reliikki on olemassa, nimittäin materialismi/ekonomismi, vakaa luottamus siihen, että pelastus on taloudellisessa kasvussa. Sen oppien mukaan ihmisiä on kannustettava tuottamaan ja vaurastumaan. Näin on laadittu mm. lait tekijänoikeuksista ja patenteista.

Nyt on virinnyt vilkas keskustelu siitä, mitä näille oikeuksille pitäisi tehdä. Asiantuntijoillekin on jo käymässä ilmeiseksi, että patenttioikeus vain haittaa yleistä kehitystä ja että biteiksi saatettavan informaation yksinoikeudet eivät niinkään nosta kansalaisten sivistys- kuin ahneustasoa.

Sellaiselle kansalaiselle, joka ei usko taloudellisen kasvun tuomaan pelastukseen, kyseisten alojen asiantuntijoiden viisaatkin mielipiteet ovat kuitenkin yhtä tyhjän kanssa. Aivan kuten uskonryhmään kuulumattomalle ryhmän oppineiden väittely siitä, miten vastata muuttuviin käytännön kysymyksiin pitäen kuitenkin kiinni uskon perusteista, on toisarvoista.

Kaikella kunnioituksella – Kemppisen kirjoitukset ovat mielestäni blogimaailman parasta – ehkä hänen ei kuitenkaan pitäisi niinkään harmitella sitä, että Benklerin ja Zittrainin teokset ovat jääneet liian vähälle huomiolle, kuin sitä, että Matti H(yryläise)n kirjoituksia ei ole juuri ollenkaan huomioitu (mukaan lukien kirja Uusi yhteiskuntajärjestelmä, omakustanne – tietysti – vuodelta 1987). Kun Benklerin ja Zittrainin ajatukset ovat kaikessa järkevyydessään näkemyksiä IP-oikeuksista "taloususkon" sisältäpäin, niin Hyryläisen näkemykset ovat sitä ulkoapäin; kun talouskasvu ei ole mukana kuvassa, ei hyvässä ei pahassa.

Zittrain, jonka joku väitti hiukan virheellisesti selvittävän vain taloudelliseen kasvuun tukeutuvia verkkoja, käyttää usein avainsanaa ”sustainability”, kestävä kehitys. Itse käyttäisin tuota sanaa toisin kuin sos. dem. (lyhenteen ”dem” ei tarkoita dementikkoja).


Lienen se joku, joka viittasi Zittrainiin. Voin hyvin olla väärässä, ja toivoisin olevanikin. En ole lukenut kyseistä kirjaa vaan vain muiden arvioita siitä.

Kritisoin sitä tapaa, jolla IP-oikeuksien heikentämistä nykyisin lähes poikkeuksetta perustellaan: vaikka näitä oikeuksia järkeistettäisiin, vähennettäisiin tai peräti niistä luovuttaisiin, se ei haittaisi talouskasvua.

Tämä perustelu on aivan samaa luokkaa kuin: vaikka siunaisimme homoparit, pääsisimme silti taivaaseen.

Taivasuskon suhteen yhteiskuntamme on jo niin kehittynyt, että ne, jotka eivät usko taivaaseen ja ylösnousemukseen, voivat järjestää asiansa pitkälti maallisen oikeuden mukaan. Sen sijaan talouden kasvu-uskon suhteen elämme vielä aikaa ennen reformaatiota. Lainsäädäntömme useat taloutta koskevat osat ja tulkinnat, muutkin kuin patentti- ja tekijänoikeuslait, perustuvat uskolle, että tekniikan kehitys ja talouden kasvu pelastaa maailman. Uskokoon ken haluaa, mutta yhteisiä lakeja ei pitäisi laatia senkään uskon perusteella.

lauantai 30. lokakuuta 2010

Katkerien kanava

Soininvaaran blogiin

Ketjun alussa Tpyyluoma kysyy miten toteutetaan Soininvaaran toivoma vähän rennommin ottava yhteiskunta, joka ei tähtää maksimaaliseen taloudelliseen tehokkuuteen ja jossa olisi sijaa myös niille, jotka eivät tehoyhteiskunnassa menesty.

Tähän on looginen vastaus. Talouden tehokkuusvaatimukset koetaan rasittaviksi silloin, kun kyse ei ole pelkästään omien tarpeiden tyydyttämisestä vaan tärkeämmäksi tulee ulkoa asetettu vaatimus menestyä taloudellisessa kilpailussa. Kyse on kilpailupaineesta, jonka suuruus noudattaa yksinkertaista kaavaa. Paine on sitä kovempi, mitä suurempi ero on voittajien palkkioiden ja häviäjien menetysten välillä.

Erityisen painostavaa palkitseminen on silloin, kun se on progressiivista eli kilpaillaan sellaisista taloudellisista eduista tai oikeuksista, joiden arvo kasvaa menestymisen myötä. Esimerkiksi, jos kaikkien olisi tienattava elantonsa juoksukilpailuissa ja palkitut saisivat seuraavissa kilpailuissa etumatkaa tai oikeuden asettaa esteitä jäljessä tulijoille, kilpailusta tulisi kaikille hyvin ahdistavaa. Palkintosijoista kamppailevien pitäisi uhrata voittamiseen yhä enemmän aikaa ja vaivaa ja luontoa, koska menestyjien kärki kapenisi, mutta myös viimeisistä sijoista kilpailleiden olisi pakko antaa kaikkensa välttääkseen täydellisen tappion.

Näinhän jotkut kuvaavat nykytalouttakin: on juostava, jotta pysyisi edes paikallaan.

Rennon yhteiskunnan kannattajien samoin kuin luonnonsuojelijoiden ja vähäosaisten puolustajien kannattaisikin yhdistää voimansa sellaisen politiikan ajamiseen, jolla pyritään vähentämään talouskilpailun palkintojen progressiivisuutta.

Mitä sellaisia tavoitteita olisi? Ainakin informaation hyödyntämisen kaupalliset yksinoikeudet (liikesalaisuudet, tekijänoikeudet ja patentit) ovat tällaisia palkintoja. Niiden arvohan muodostuu vain oikeudesta asettaa esteitä muille. Mitä paremmin näillä oikeuksilla ansaitsee, sitä enemmän voi ostaa uusia yksinoikeuksia, joilla vaikeuttaa muiden menestystä.

Olennaista on, että kyseiset palkinnot ovat yhteiskunnan asettamia, tarkoituksena painostaa kaikkia juoksuun. Niistä voidaan myös yhteisin päätöksin luopua, kun todetaan painostamista olevan jo liiaksikin.

torstai 21. lokakuuta 2010

Pakoa, johonkin mutta mihin (2)

Akateemiseen talousblogiin

Nimimerkki Idiootin esittämä lainaus Lutherilta on kiintoisa kuvaus senaikaisesta rönsyilevästä kielenkäytöstä, jonka sanoma on: yletön rikastuminen koronkiskonnalla on väärin. Moni jakoi silloin tämän näkemyksen – eikä varmaan aiheetta. Tämän päivän versio samasta ajatuksesta on: yletön rikastuminen optioilla, swapeilla yms. on väärin. Ja moni jakaa tänään tämän näkemyksen – eikä varmaan aiheetta.

Luin Haaparannan alustuksen niin, että siinä herätettiin kysymys siitä, miten niiden, jotka kokevat jonkun yhteiskunnallisen järjestelmän vääryyden, on paras menetellä; yrittääkö vaikuttaa asiaan kyseisen järjestelmän, esim. kirkon, sisällä vai paetako johonkin.

Mahdollisuus vaikuttaa järjestelmän sisällä riippuu siitä, kuinka hierarkkisesti järjestelmä on rakentunut eli millaiset mahdollisuudet alhaalta tulevilla on vaikuttaa yhteisiin päätöksiin. Jos järjestelmä on hyvin hierarkkinen, kuten paavin kirkko, mahdollisuudet ovat olemattomat. Siksi tarvittiin pakeneminen. Pelkkä yksittäisten ongelmien aiheuttama pako ei kuitenkaan muuta mitään. Järjestelmästä voidaan paeta vain jollekin toiselle periaatteelle nojaavaan järjestelmään. Kuten paavin ja Lutherin kiistassa oli asia.

Lutherin pako koski kuitenkin vain uskonnollista järjestelmää, jossa muutos olikin merkittävä. Sen seurauksena ev.lut. kirkossa on ylipäätään mahdollista tuoda naispappeus ja homoliittojen siunaaminen agendalle eikä välttämättä tarvitse paeta kirkosta vaikuttaakseen asiaan.

Lutherin uudistus ei siis koskenut aikansa taloutta, joka kehittyi entiseen tapaan; tuskin koronkiskontakaan väheni. Mutta mikä olisi talousjärjestelmiin sovellettuna vastaava ”pako” uuteen?

Kysymys on ajankohtainen, sillä olemmehan tänään vähän samanlaisen ongelman edessä. Ihmiset eivät enää usko kapitalistisen talouden itsekorjaavuuteen muuten kuin lamojen ja sotien kautta. Eivät myöskään siihen, että sen sisällä olisi mahdollista tehdä muutoksia, jotka kääntäisivät luonnon kuormituksen laskuun. Sosialismikaan ei ole vaihtoehto; sehän on vielä hierarkkisempi ja jähmeämpi järjestelmä kuin kapitalismi.

Edellisen viestini lopussa hahmottelin tässä mielessä ”protestanttisen” talouden ehtoja. Tarkemmin niistä on kotisivuni kirjoituksissa.

keskiviikko 20. lokakuuta 2010

Kuilu ja heiluri

Kemppisen blogiin

Anssi: "Kyllä minusta varsin hyvin pätee se jako, jonka mukaan taloudelliset asiat perustuvat joko vapaaehtoisiin yksityisiin sopimuksiin (kapitalismi) tai verotukseen, lakiin ja sääntelyyn (sosialismi). Ja siis käytännössä molempiin (sekatalous, Suomessa 50-50, jos lukuja katsoo)."

Anssin jako vuotaa kuin seula siitä syystä, että juuri laeilla säännellään, mikä asema yksityisillä sopimuksilla on; mitkä sopimukset ovat kiellettyjä (esim. orjatyösopimus ja kartellisopimus), mitkä ovat aidosti vapaaehtoisia eli sellaisia, joita lait eivät vaadi pidettäviksi (esim. virheellisin tiedoin tehty sopimus) ja mitkä sopimukset ovat sellaisia, joiden noudattamisen lainlaatija haluaa taata (suurin osa kaupallisista sopimuksista).

Tämä akseli muodostaa jatkumon, jolla ei ole mitään tekemistä kapitalismi vai sosialismi kysymyksen kanssa, ja sillä liikkuminen mahdollistaa sen, että meillä on mahdollisuus myös aitoon ”kolmanteen tiehen”. Vaaditaan vain jokin uusi periaate, jolla sopimuksia siirretään luokasta toiseen.

Ainakin yksi selvä kohde on olemassa, jota koskeva muutos muuttaisi koko talouden rakenteen aivan toiseksi – tai kolmanneksi. Tarkoitan tiedon tai yleisesti bittijonon omistamista. Nykyisin tiedon taloudellista omistamista ja hyödyntämistä koskevat sopimukset kuuluvat niihin, joiden noudattamisen lainsäätäjä haluaa taata. Tarkoituksena on kannustaa informaation tuottamista ja suojella oman talouden kilpailukykyä. Tuottamista kannustetaan patentti- ja tekijänoikeuslainsäädännöillä, jotka edellyttävät sen, että patentteja ja tekijänoikeuksia koskevat kaupalliset sopimukset pitävät. Oman kansallisen talouden kilpailukykyä suojellaan liikesalaisuuslainsäädännöllä, mikä edellyttää sen, että liikesalaisuutta koskevat sopimukset pitävät.

Tietotekniikan kehityksen ja talouden globalisaation myötä on kumpikin peruste tullut epäilyksen alaiseksi. Miksi ihmisiä täytyy vaikeasti valvottavin laein kannustaa tieteilemään ja taiteilemaan, kun he tekevät sitä muutenkin, ja kun tekijöiden palkitseminen ei edellytä tiedon "omistusoikeuden" siirtämistä? Entä miten liikesalaisuussopimuksista kiinni pitäminen hyödyttää maailmanyhteisöä ja globaalia taloutta? Tuotettaisiinko entistä huonompia kännyköitä, jos Nokia tuntisi Applen salaisuudet ja Apple Nokian?

Kolmas tie on teoriassa olemassa. Se ei kuitenkaan ole siellä, mistä sitä yleensä etsitään, sääntelyn lisäämisen suunnalla, vaan päinvastaisella suunnalla. Siirretään bittijonon omistamista koskevat sopimukset aidosti vapaaehtoisten joukkoon.

tiistai 19. lokakuuta 2010

Pakoa, johonkin mutta mihin

Akateemiseen talousblogiin

Haaparannalta hyvä kirjoitus tärkeästä asiasta. Laajempiakin ajatuksia herättävä.

Onhan kirkon asema ja esimerkki kulttuurimme muokkaajana keskeinen. Tuskin on väärin sanoa, että niin nykyinen demokratia kuin markkinatalouskin ovat kristillisten uskonmuotojen kehityksen tuloksia.

Suuria, kulttuuria muokkaavia uskonnollisia ”pakoja” on kirkollamme ollut kaksi. Ensimmäinen tuhatluvulla, kun läntinen kirkko erosi vanhasta, ortodoksisesta kirkosta. Syitä oli varmaan monia, mutta teologinen kiista käytiin siitä, lähteekö Pyhä henki vain Isästä vai sekä Isästä että Pojasta. Pojan lisäämistä aikaisempaan uskontunnustukseen vaati läntinen kirkko, tietysti, koska juuri kyseinen uskonnäkemys ilmaisi kirkkojen tasavertaisuuden ja mahdollisti isäkirkosta eroamisen.

Toinen suuri ”pako” tapahtui 1500-luvulla protestanttien erotessa paavinkirkosta. Teologisesti kiista koski sitä, onko paavilla yksinoikeus pelastuksen ehtoihin vai pelastuuko ihminen vain uskosta ja armosta, periaatteessa ilman kirkkoakin.

Kumpaakin ”pakoa” oli edeltänyt pitkä hämmennyksen aika, mutta vallitsevien olojen kritiikki muutti historian kulkua vasta, kun määriteltiin uudet uskonperusteet, joihin voitiin ”paeta” ja joita voitiin ”äänestää”. Olennaista on, että uudet opit olivat vanhoja tasa-arvoisempia. Nykyiset kiistat naisten pappeudesta ja homojen oikeuksista ovat tämän päivän versioita yli tuhat vuotta aikaisemmasta Pojan asemaa koskevasta kiistasta. Eikä ole epäilystäkään, etteikö luterilainen kirkko olisi uskollinen perimälleen ja naiset ja homot tulevat saamaan samat uskonnolliset oikeudet kuin heteromiehetkin.

Tänään tärkeimmät kysymykset eivät kuitenkaan koske enää niitä oppeja, joille kirkko rakentuu vaan niitä, joille poliittiset ja taloudelliset instituutiot rakentuvat.

Aikalaisen on tietysti mahdotonta nähdä omaa aikaansa historiallisessa perspektiivissä, mutta useat seikat viittaavat siihen, että maailmantalous on juuri nyt harvinaisen suuren hämmennyksen tilassa. Miten kansakunnat selviävät veloistaan? Miten kauppataseiden epätasapainot ratkeavat? Miten köyhät kestävät rikkaiden keskellä? Miten rikkaat kestävät köyhien keskellä? Miten sovittaa jatkuvan kasvun vaatimus luonnon kestävyyden vaatimukseen? Mihin paeta?

Tehdään pieni ajatusleikki. Jos nykytalous olisi paavin taloutta – yhtymäkohtiahan on – mille periaatteille perustuisi Lutherin talous? Paavi siis sanoisi: kun raha kirstuun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa, ja lisäisi vielä: vapaamatkustamista ei sallita. Mitä Luther sanoisi? Hän luultavasti protestoisi, kieltäisi jyrkästi rahan pelastavan vaikutuksen ja selittäisi, että me kaikki olemme vapaamatkustajia, miksi te sitä kavahdatte. Varmaankin Luther vaatisi poistettaviksi kaikki sellaiset käytännöt, jotka korostavat rahan valtaa; jotka on laadittu vain kasvattamaan taloutta. Erityisen vihainen hän olisi niille, jotka pitävät vapaamatkustamista syntinä sellaisissakin tapauksissa, kun se ei ole pois keneltäkään. Luultavasti hän myös vaatisi talouden salaisuuksien avaamista kaikelle kansalle.

Olisiko jo aika protestanttiselle taloudelle?

sunnuntai 17. lokakuuta 2010

Korkein oikeus metsässä (2)

Kemppisen blogiin

Anonyymille: Piraattien tekstien perusteella pidän heidän ohjelmaansa juuri niin kapeana kuin vapaan kopioimisen idealle voidaan rakentaa. Siitä kertoo jo liikkeen onneton nimivalinta, mutta myös se, että he puolustavat vapaata kopioimista pitkälti samoilla perusteilla kuin toiset puolustavat päinvastaista kantaa eli musiikin yms. kulutuksen määrällä. He näkevät asian lähinnä optimointitehtävänä ja kannattavat vain siinä määrin vapaata kopioimista, ettei se vähennä tuotantoa.

Piraateilta puuttuu laajempi näkemys. He eivät ole oivaltaneet, että heidän tavoitteissaan on jotain, joka edustaa itse asiassa aivan uutta talousideologiaa.

Kyse on informaation omistamisesta. Kaupallisesti hyödynnettävä informaatio voidaan omistaa joko yhteiskunnallisesti, yksityisesti tai sitä ei omista kukaan.

Sosialistisessa taloudessa yhteiskunta omistaa periaatteessa kaiken kaupallisesti hyödynnettävän informaation. Valtiovalta säätelee sen saatavuutta ja käyttöä ja ohjaa sitä myös vapaaseen käyttöön, ellei se vaaranna valtion säätelyvaltaa. Informaation rajoittaminen vaatii paljon energiaa, estää informaation kehittymistä ja synnyttää kumuloituvaa virheinformaatiota (kuten Neuvostoliiton tuotantojärjestelmässä tapahtui). Kaikille muille kuin sosialisteille on selvää, ettei näin järjetön systeemi voi toimia kunnolla.

Kapitalismissa kaupallisesti hyödynnettävä informaatio on valtiovallan säädöksin määrätty yksityisesti omistettavaksi, tosin poikkeuksin. Tällaisia kaupallista informaatiota yksityistäviä säädöksiä ovat mm. lait liikesalaisuuksista, patenteista ja tekijänoikeuksista. Ilman kyseisiä lakejahan liikesalaisuuksien paljastaminen, piratismi, yms. kuuluisi yksilönvapauden piiriin. Kapitalismissa informaation yksityiset omistajat säätelevät hallitsemansa informaation saatavuutta ja käyttöä ja ohjaavat sitä myös vapaaseen käyttöön, ellei se vaaranna heidän säätelyvaltaansa. Informaation rajoittaminen vaatii paljon energiaa, estää informaation kehittymistä ja synnyttää kumuloituvaa virheinformaatiota (kuten viimeksi subprime lainojen kohdalla). Kaikille muille kuin kapitalisteille on selvää, ettei näin järjetön systeemi voi toimia kunnolla.

Nykyinen talouspoliittinen sekoilu johtuu siitä, että kapitalismin ja sosialismin välinen kilpailu on jo käyty ja kaikki ovat ideologisesti samalla puolella; kasvuun on pyrittävä sopivalla sekoituksella kapitalismia ja sosialismia. Kunnolla toimivaa ratkaisua ei tästä sekoituksesta kuitenkaan löydy.

Umpikujasta päästään vasta, kun otetaan mukaan kolmas ideologinen ulottuvuus, informaation omistamattomuus, sen ”omistusoikeuden” siirtämättömyys. Tämän ajatuksen mukaan jokainen voi hyödyntää vapaasti saamaansa ja kehittämäänsä informaatiota (toisten yksityisyyttä loukkaamatta). Jokainen on myös vapaa myymään valmistamansa informaation, keksinnön, taideteoksen yms. markkinahintaan ja ansaita sillä elantonsa. Kaupalla ei kuitenkaan voida siirtää mitään rajoittavaa omistusoikeutta eikä siis myöskään luopua omasta vapaudesta hyödyntää informaatiota edelleen haluamallaan tavalla. Tämän ”mahdottoman” yhtälön yksi käytännön ratkaisu on esitetty täällä.

lauantai 16. lokakuuta 2010

Korkein oikeus metsässä

Kemppisen blogiin

Tekijänoikeuksien oikeellisuutta tai tarpeellisuutta arvioitaessa on asiaa tarkasteltava paljon laajemmassa kuviossa kuin mistä JarMom puhuu. Kyse on siitä, mihin suuntaan tekijänoikeudet ja niiden perusteena oleva ideologia maailmaa muuttaa. Mikä on kyseisten yksinoikeuksien suhde nykytalouden keskeisiin ongelmiin, finanssikupliin ja työttömyyteen, ja mikä on tällaisen talouden suhde luonnon ylikuormittumiseen, pakolaisuuteen, terrorismiin ja sotiin.

Pohjimmiltaan kyse on kasvuideologiasta, jonka mukaan talouskasvu on välttämätön ihmiskunnan hyvinvoinnille. ”Ideologiaton” kasvu, siis se, johon yksilöiden omat kasvuhalut ja teot johtavat, ei sen mukaan riitä vaan kasvua täytyy ylhäältä säädellysti tehostaa. Tällaisia säädöksiä on lainsäädännössämme lukuisia, mm. patentti- ja tekijänoikeuslait. Niiden perusteena on ajatus, että ilman yksinoikeuksilla palkitsemista ihmiset eivät viitsi tieteillä ja taiteilla eli kasvattaa taloutta riittävästi. Se kuitenkin jää selvittämättä, miten riittävyyttä arvioidaan.

Tehostettu kasvu kasvattaa korostetusti talouden kasvattajien taloutta ja kauppa kaupalta kasvu keskittyy suuromistajille ja tulevan kasvun kauppiaille, finanssitalouteen, kuten on nähty. Tehostetut odotusten markkinat kasvavatkin aika ajoin riittävän suuriksi kupliksi, jolloin ne puhkeavat johtaen lievimmillään henkilökohtaisiin murhenäytelmiin ja pahimmillaan sotiin.

Aikamme suuri kysymys onkin, mihin enää tarvitsemme talouskasvun tehostamista ja siihen tähtäävää lainsäädäntöä, kun kasvun ”välttämättömyydellä” on selvä yhteys vaikeimpiin ongelmiimme, luonnon ylikuormittumiseen ja sosiaalisen eriarvoisuuden voimistumiseen.

Jos tehostetun kasvun talous on huono idea, myös yhteiskunnan säätämät yksinoikeudet informaation kaupalliseen hyödyntämiseen ovat huono idea.

Teoreettisesti asia selvä. Mutta poliittisesti se on vaikea, koska koko poliittinen kenttämme perustaa politiikkansa kasvuideologiaan. Sen kyseenalaistaminen on kuin Muhammedia pilkkaisi. Ikävä todeta, mutta vieläkään ei ole syntynyt sellaista poliittista liikettä, joka ymmärtäisi sen, ettei maailmantalous tarvitse kasvaakseen ja hyvin toimiakseen erityisiä kiihokkeita kuten informaation kaupallisia yksinoikeuksia (sen enempää kuin markkinatietoja koskevia liikesalaisuuksia). Ne eivät kuulu yksittäisten ihmisten toiveista rakentuvaan markkinatalouteen vaan kapitalistis-sosialistiseen talouteen, jossa yritysten ja valtiovaltojen edut aina menevät kansalaisten etujen edelle.

sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Mustavalkoisesta puuttuu vihreys

Soininvaaran blogiin

Kiintoisaa keskustelua, mutta aika vähän mitään, mikä osoittaisi parempaan huomiseen.

Minäkin olen seurannut vihreiden poliittista kehitystä tai sekoilua jo pidemmän aikaa. Olin jopa mukana Tampereen kokouksessa 24 vuotta sitten, kun puolueen perustamisesta ”keskusteltiin”. Ei hyvältä näyttänyt – siis sen paremmalta kuin nytkään.

Kyse on aatteen puutteesta. Luonnon suojeleminen ei sinänsä ole poliittisesti toimiva aate. Siitä yksinkertaisesta syystä, että kaikki kannattavat sitä. Insinööritkin kehittävät jatkuvasti yhä vähemmän luontoa kuluttavaa tekniikkaa. Se ei kuitenkaan riitä.

Poliittisen aatteen on sisällettävä jokin selitys siitä, mikä on ongelman ydin ja millä keinoilla päästään parempaan tulokseen. Tämän selityksen sisällöstä riippuu se, millaiseksi liikkeen tulevaisuus muodostuu. Jos liike haluaa aikaansaada jonkin suuren muutoksen, sen aatteellisen selityksen on myös oltava suuri ja poikettava muiden käyttämistä selityksistä.

Tässä keskeisessä asiassa vihreillä ei alkujaankaan ollut mitään uutta annettavaa. Liike jakautui kannattamaan kahta tuttua strategiaa, radikaalia ja demokraattista. Radikaalin opin mukaan mikään muu ei auta kuin vihreä vallankumous, jossa ekotietoisten etujoukko ottaa vallan. Demokraattisen strategian mukaan mitään suurta ei muuteta. Keskustellaan yhdessä luonnonsuojelun tärkeydestä ja annetaan kuluttajille kenenkään mieltä pahoittamattomia ohjeita. Maailma pelastuu, kun jokainen lajittelee roskat, sammuttaa turhat valot, ostaa lähiruokaa ja ajaa ekoautolla.

Jotain uuttakin on sitten 80-luvun syntynyt. Vasemmiston aatteellisen konkurssin myötä myös luonnonsuojelu on saanut markkinoihin nojaavan ratkaisumallin. Koska ihmiset ovat itsekkäitä materialisteja, paras tapa suojella luontoa on hinnoitella sille aiheutetut haitat kuormitusoikeuksiksi. Markkinoille alistettuina ne ohjaavat koko maailman taloutta käyttämään vähemmän haitallisia tuotantomenetelmiä.

Tässä on jo järkeä, mutta vain nimeksi. Ongelmaksi muodostuu markkinoiden rakenne. Jos siinä on erityisiä vaurautta ja tuotantoa keskittäviä ominaisuuksia, kuten nykyään on, päästöoikeuksien saattaminen markkinoille vain voimistaa sitä eroa, mikä rikkailla ja köyhillä on nauttia luonnon antimista. Ja sitä suuremmaksi kasvaa se luonnonvarojen kulutus, joka joudutaan käyttämään sosiaalisten ristiriitojen ratkaisemiseen, poliittisiin päätöksiin, köyhien avustamiseen, muurien rakentamiseen ja sotajoukkojen lähettämiseen. Niin kuin tätä ei olisi jo kylliksi.

Ehkä olisi jo aika vähän kehittyneemmälle vihreälle aatteelle. Sen mukaan ihminen kuormittaa luontoa, koska hän on paitsi kuluttaja niin myös tuottaja, joka kilpailee tuotannon omistamisesta ja siihen liittyvästä poliittisesta ja taloudellisesta vallasta. Kilpailussa mikään omistuksen määrä ei riitä, koska sijoittuminen on suhteellista. Aina on pärjättävä muita vastaan ja omistettava enemmän, koska vain voittajat saavat määrätä siitä, ketkä saavat omistaa, tuottaa ja kuluttaa ja miten.

Tämän ajatuksen mukaan luonnon kuormitus pienenee omistamiskilpailun palkintoja pienentämällä. Mitä pienempi on voiton ja häviön ero, sitä vähemmän energiaa – ydin- tai muuta voimaa – kilpailuun kannattaa käyttää. Vaikka emme voi tehdä itsestämme vähemmän ahneita ja kilpailuhenkisiä, voimme sopia palkintojen pienentämisestä, jolloin nollasummakilpailuun ja toisten alistamiseen käytettävän energian tarve vähenee.

Millaisista palkinnoista on kyse? Kun neutraalina pidetään markkinateorian mukaista palkitsemista, jossa tuottaja saa palkkansa vain sen mukaan kuin kuluttajat hänelle kaikille avoimilla markkinoilla maksavat, kaikki sen yli menevä johtaa turhaan tuotantoon ja kulutukseen. Nykyinen ”markkinatalous” ei sisällä vain muutamia tällaisia tuottajille kohdistettuja palkintoja vaan se suorastaan rakentuu sellaisille. Eräs keskeinen avoimiin markkinoihin kuulumaton palkinto on lailla säädetty tuottajan oikeus salata markkinoita koskevia tietojaan. Markkinat eivät silloin ole yhtä avoimet kaikille vaan ne ovat avoimemmat niille, jotka omistavat enemmän markkinoita koskevia tietoja. Siksi niiden hankintaan ja salaisina pitämiseen kannattaa uhrata energiaa ainakin yhtä paljon kuin kilpailijat tekevät. Siksi tuotannon suuret omistajat ja rahoittajat pitävät kaikin keinoin kiinni oikeudestaan mm. pankkisalaisuuteen. Ilman salaisia rahavirtoja ja operaatioita rahoittajien valta heikkenisi olennaisesti. Samalla heikkenisi heidän mahdollisuutensa ottaa niin suuria riskejä, että niiden realisoituminen koituu kaikkien tappioksi.

Myös patentit ja tekijänoikeudet ovat valtiovallan säätämiä yksinoikeuksia, joiden hallinnasta käytävä kilpailu on armotonta paitsi pikkutekijöitä niin myös luontoa kohtaan. Sen lisäksi ne, niin kuin muutkin yksinoikeudet, voimistavat rikkaiden ja köyhien välistä eroa ja sen mukanaan tuomia sosiaalisia ongelmia, muun muassa pakolaisuuteen liittyviä.

Heti kun luonnon suojelemiseen keskittyvä puolue unohtaa sekä ekodiktatuurihaikailut että pienten tekojen politiikan ja kohdistaa tarmonsa sen hyödyttömän kulutuksen vähentämiseen, joka käytetään vain omistamiskilpailuun, niin minäkin käyn äänestämässä.

lauantai 5. kesäkuuta 2010

Kilpailun käsitteestä

Akateemiseen talousblogiin

lisääntyvä kilpailu nimenomaan vähentää eikä lisää yritysten valtaa
Kilpailun käsitteen kanssa täytyy olla tarkkana. En puhunut lisääntyvästä kilpailusta vaan kovenevasta kilpailusta. Kilpailun kovenemisen sisältö on, toisin kuin kilpailun lisääntymisen, helposti sekä teoreettisesti että arkipuhetta vastaavasti määriteltävissä. Kilpailu on sitä kovempaa, mitä enemmän voimavaroja sen voittamiseen käytetään/uhrataan.

Kilpailun olemukseen kuuluu palkinto, josta kilpaillaan ja joka on jakamaton. Voittajan palkinto on tietysti suurin ja viimeisiksi tulleiden palkinto voi olla jopa negatiivinen. Peruslogiikkoja on kaksi. Ensiksi, kilpailu on sitä kovempaa mitä suurempi on voiton ja häviön ero, sillä sitä enemmän voimavaroja voiton saamiseen ja tappion välttämiseen kannattaa kuluttaa. Toiseksi, kilpailu on sitä kovempaa, mitä suurempia ja organisoidumpia kilpailijat ovat, sillä suuret yksiköt uhraavat kilpailuun enemmän voimavaroja kuin pienet.

Toisen maailmansodan kokemusten jälkeen valtioiden välisen kilpailun koventamista vain harvat enää kannattavat. Yritysten välisen kilpailun koventamisen puolesta kuitenkin puhutaan yleisesti, vaikka sen kehitys osoittaa samaan suuntaan.

Väärinkäsitys aiheutuu aiheesta käytettyjen termien, kilpailun vapautumisen, kovenemisen ja laajenemisen toisiinsa sekoittamisesta.

Kilpailun vapautumisella tarkoitetaan yleensä talouden vapautumista poliittisesta ohjauksesta ja se on taloudelle hyväksi, mutta vain siinä määrin kuin se vähentää poliittisen ohjauksen hallinnasta käytävän kilpailun kuluja.

Kilpailun koveneminen on logiikkansa mukaan itseään voimistava ilmiö. Voittajat voimistuvat, jolloin voiton ja tappion ero eli palkinto kasvaa ja yhä suurempia uhrauksia kannattaa sen voittamiseksi tehdä. Tämä pätee niin politiikassa kuin taloudessa. Nykyisen talouden ongelmana onkin sen oman, yritysten tasolla vaikuttavan kilpailun koveneminen. Suuret kasvavat ja rikkaat rikastuvat ja häviäjät jäävät yhä enemmän jälkeen kehityksestä. Erojen kasvaminen koventaa kilpailua edelleen ja kasvusta huolimatta yhä suurempi osa siitä kuluu yritysten välisten voimasuhteiden setvimiseen ja pienempi osa hyödyttää yritysten ulkopuolista maailmaa.

Kilpailun laajenemisella voidaan ymmärtää tasavahvojen kilpailijoiden määrän lisääntymistä, jolloin kuluttajilla tai äänestäjillä on suurempi valinnanmahdollisuus ja sen kautta taloutta tai politiikkaa ohjaava vaikutus. Tämä ei kuitenkaan tapahdu itsestään vaan se edellyttää politiikalta tai vastaavasti taloudelta sellaista sääntöjen muutosta, jolla heikennetään palkintojen arvoa ja siten tehdään kilpailusta vähemmän valtaa ja voimia keskittävää.

Politiikassa voittajien palkinto on sitä suurempi, mitä itseään täydentävämpää valta on. Tässä mielessä arvokkaimpia palkintoja ovat 1) oikeus suosia omia kannattajia muihin nähden eli oikeus myöntää poliittisia yksin- ja erioikeuksia ja 2) oikeus vääristellä asioita omaksi edukseen eli oikeus sensurointiin ja tietojen salaamiseen. Demokratiaan siirtyminen merkitsee näiden palkintojen heikentämistä. Laaditaan säädökset yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta, sensuurista luopumisesta ja hallintoa koskevien tietojen julkisuudesta. Palkinnon pienentyessä kilpailukulut vähenevät ja yhteisön voimavaroja vapautuu muuhun kehitykseen. Siksi demokratiat kehittyvät diktatuureja paremmin.

Samoin, jos halutaan laajentaa yritysten välistä taloudellista kilpailua, on pienennettävä talouden palkintoja. Arvokkaimmat palkinnot ovat vastaavat kuin politiikassa, 1) yritysten oikeus hyödyntää ja myöntää taloudellisia yksin- ja erioikeuksia ja 2) oikeus tuotantoa koskevien tietojen salaamiseen suurelta yleisöltä. Myös näiden palkintojen pienentäminen noudattaa samaa logiikkaa. Laaditaan säädökset yleisestä ja yhtäläisestä osto-oikeudesta ja markkinatietojen eli tuotteiden hintojen ja laatujen ja tehtyjen kauppojen julkisuudesta. Palkinnon pienentyessä tuotannon kilpailukulut vähenevät ja voimavaroja vapautuu muuhun kehitykseen. Siksi kapitalismi on parempi järjestelmä kuin sosialismi. Ja siksi kapitalismin vaikeuksissa sitä on kehitettävä edellä mainittuun suuntaan, sinänsä odotetusti, kohti täydellisempiä markkinoita.

perjantai 4. kesäkuuta 2010

AT-blogin vuosipäivä

Akateemiseen talousblogiin

Kiitos bloginpitäjille. Olen pitänyt tämän blogin rauhallisesta temposta, joka antaa aikaa harkitumpaankin kommentoimiseen.

Arvostan myös blogille annettuja tavoitteita, taloustieteen olemuksen ja tavoitteiden selittämistä ja uusien taloutta koskevien analyysien tuottamista. Tavallisena ajattelevana kansalaisena olen antanut omankin panokseni tähän keskusteluun.

Kuitenkin minulle on jäänyt vähän sellainen tunne, että emme oikein puhu samoista asioista. Tavallinen kansalainen näkee, luonnollisesti, taloustieteen eri näkökulmasta kuin taloustieteilijä. Taloustieteilijälle taloustiede on leipä, jonka leveys riippuu siitä, kuinka hyvältä leipä maistuu sen ostajien, toisten tieteilijöiden ja poliittisten ja taloudellisten päättäjien mielestä. Koska ostajat puolestaan ovat kiinnostuneita edustamastaan edusta eli siitä, miten kansakunnan talous menestyy ja miten yritysten tuotanto kasvaa, sen makuisia leipiä tuotetaan.

Tavallinen kansalainen on kuitenkin enemmän huolissaan omasta hyvinvoinnistaan kuin kansan kilpailukyvystä tai yritysten tuotantoluvuista. Nykyisin hänen hyvinvointinsa on kuitenkin vahvasti sidottu yritysten hyvinvointiin. Mitä paremmin yrityksillä menee, sitä paremmin ne pystyvät työllistämään ihmisiä ja tuottamaan hyödykkeitä kaikille. Tässä ei olisi ongelmaa, jos yritykset toimisivat rajattomien mahdollisuuksien maailmassa ja voisivat keskittyä vain hyödykkeiden tuottamiseen. Näin ei kuitenkaan ole. Yritykset joutuvat toimimaan monella tavalla rajallisilla markkinoilla ja kilpailemaan niiden hallinnasta.

En ole ainoa, joka on huolissaan siitä, mitä tästä seuraa. Kilpailun koveneminen johtaa siihen, että yrityksille on annettava yhä enemmän rahaa ja valtaa, jotta ne toisaalta menestyisivät kilpailussa toisiaan vastaan ja toisaalta pystyisivät korvaamaan ne tappiot, joihin tässä kilpailussa häviävät ajautuvat. Näin yhä suurempi osa yhteisistä resursseista kuluu toimiin, jotka tavallisen kansalaisen kannalta ovat yhtä hyödyttömiä kuin sodankäynti.

Kiihtyvän kilpailun ongelma ei voi olla tuntematon taloustieteilijöillekään. Silti tätäkin blogia lukiessa näyttää siltä, että akateemisten taloustieteilijöiden kiinnostus, työ ja tulokset myötäilevät aihetta miten taloussota voitetaan ja sen aiheuttamat tappiot korjataan. Tavallisen kansalaisen etuja palvelisi enemmänkin taloustiede, joka keskittyisi tutkimaan, miten taloussodalta vältyttäisiin; miten yritysten välisen kilpailun painetta voitaisiin laskea. Olisiko sellaiselle taloustieteelle jo aika?

maanantai 24. toukokuuta 2010

Taiteenkin yksinoikeudet kasvattavat tuloeroja

Hesarin yleisönosastoon

Ei kaikkien vapaan tiedonvälityksen kannattajien motiivina suinkaan ole "kivaa, kun ei tarvitse maksaa" kuten Jaakko Kuusisto (HS 21.5.)
näkemyksenään esitti.

Taustalla on huoli yhteiskunnan eriarvoistumisesta. Kaikki kaupalliset yksinoikeudet, niin patentit kuin taiteen tekijänoikeudet, toimivat käytännössä valtaa ja vaurautta keskittävästi. Kuilu rikkaampien ja köyhempien taiteilijoiden välillä on jo kasvanut tolkuttomaksi ja samoin on käynyt taiteilijoiden oikeuksia omistaville yhtiöille. Osakkeenomistajien edut ovat jo voittaneet taitelijoiden edut.

Toinen huoli koskee näin tuotetun taiteen laatua. On huomattava, etteivät tekijänoikeudet ole mitään luonnollisia oikeuksia vaan yhteiskunnan myöntämiä rajoittavia oikeuksia, joille on siis oltava myös yhteiskunnallinen peruste. Yksinoikeudet ovat oikeutettuja vain, jos niiden kannustamalla tuotannolla on yhteistä hyvää edistävää arvoa. Tästä en ole lainkaan varma. Enkä usko että nykyinen suuntaus eli lisää tätä samaa, seksiä, väkivaltaa, big brothereita, mitenkään parantaa yhteistä hyvinvointiamme.

Virheellinen on myös yleinen väite, että ilman kaupallisia yksinoikeuksia rojalteineen taiteilijat eivät saa teoksistaan mitään tuottoja. Kaikkea informaatiota voidaan myydä myös kertasuorituksena, ilman yksinoikeutta. Jos joku teos on joidenkin mielestä todella hyvä, he ovat valmiit maksamaan siitä tekijälle kertakorvauksen, vaikka muut saisivat teoksen ilmaiseksi. Internet tarjoaa kiintoisan mahdollisuuden tällaiselle kaupankäynnille. Taiteilijat voivat tietysti väittää, ettei näin saatu hinta ole riittävä - toisaalta on paljon muitakin ryhmiä, jotka eivät omasta mielestään tienaa riittävästi.

Vielä on korjattava se Kuusistonkin toistama väärinkäsitys, jonka mukaan informaation vapauttaminen julkiseksi olisi luovan työn sosialisointia. Normaalipuheessa sosialismilla tarkoitetaan valtiojohtoista taloutta, jossa valtiovalta päättää mistä taiteesta maksetaan ja kuinka paljon ja minkä julkaiseminen on kiellettyä. Tieteen ja taiteen rajaton vapauttaminen kaikkien hyödynnettäväksi on täysin vastoin sosialistista aatetta ja käytäntöä.

Biologien henkiinjäämistaistelu

Kemppisen Blogiin

Jokapojan darvinismi on jäänyt uskonnon vangiksi. Sen tehtävä on ollut todistaa, ettei jumalaa ole olemassa. Tästä syystä darvinismin peruslause väittää, ettei kehityksellä ole mitään (jumalan asettamaa) tarkoitusta vaan kaikki on periaatteessa sattuman leikkiä. Koska jumalaa ei ole, vahvimmat tai parhaiten ympäristöönsä soveltuvat johtavat kehitystä, mistä saadaan kulloinkin tarkoitukseen sopivaa poliittista propagandaa.

Se, ettei kehityksellä ole (ulkopuolelta annettua) tarkoitusta, ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö kehityksellä olisi suuntaa, joka voidaan ymmärrettävästi ilmaista. Tämä suunta on (tietysti) ymmärryksen kehittyminen.

Tämä maailmanselitys poikkeaa olennaisesti vahvimman voittamisen tai soveliaimman eloonjäämisen maailmanselityksestä. Vahvimpien menestymiseen uskominen korostaa rajojen asettamista, kilpailuja ja vastakkainasetteluja. Se tähtää hyvän voittoon pahasta, milloin mistäkin, tänään mm. terrorismista ja rosvovaltioista. Soveliaimpien menestymiseen uskominen ei asiaa muuta; kannattaa sopeutua vahvimpien valtaan.

Ymmärryksen kehittymisen maailma on olennaisesti erilainen. Se korostaa tiedon rajattomuutta ja yhtenäisyyttä, ymmärtäminenhän on mm. näennäisesti vastakkaisten ajatusten yhteensovittamista toisella tasolla (esim. fasismi ja kommunismi ovat vastakkaisia omasta mielestään, mutta ne ovat molemmat samalla puolella, kun niitä verrataan demokratiaan).

Näin ajatellen ymmärryksen kehittyminen on maailman ominaisuus, kuten painovoima, jota ei tarvitse sen enempää kannustaa kuin rajoittaakaan. Keinotekoiset rajoitukset, erityisesti tiedon ja samalla ymmärryksen hallinnan yksinoikeudet, vain haittaavat maailmamme kehitystä.

maanantai 26. huhtikuuta 2010

Sisällön suoja

Kemppisen blogiin

Kun on valitettu Kemppisen selitysten epäselvyyttä sananvapaus vai -oikeus kysymyksessä, ehkä seuraavasta on avuksi. Vika ei ole selittäjässä vaan selitettävässä. Sisäisesti ristiriitaista asiaa on mahdotonta selittää ymmärrettävästi. Ristiriita poistuu vasta, kun sen syy ja sisältö ymmärretään.

Tässä(kin) tapauksessa on mentävä taaksepäin aikoihin, jolloin vallalla oli usko kaikkivaltiaaseen ja oikeamieliseen jumalaan ja hallitsijaan. Tällaisessa maailmassa ihminen ei ole luonnostaan vapaa, vaan hän on vapaa vain siinä määrin ja niissä asioissa kuin vapautta hänelle ylhäältä oikeutena annetaan.

Oikeusjärjestelmämme on tämän maailmankatsomuksen perillinen. Siksi EU:n perusoikeuskirjassakin arvovaltaisesti ja hyväntahtoisesti annetaan ihmisille oikeuksia vapauteen. Erikseen nimetään oikeudet sananvapauteen, vapaaseen liikkumiseen ja kokoontumiseen, perheen perustamiseen, omistamiseen, työntekoon jne..

Tähän nähden on varmaan ihan oikein selittää, että ”Tekijänoikeus on omistusoikeuden tavoin suojattu ja osa perusvapauksia, kun taas sananvapaus on perusoikeus”, vaikka, anonyymin sanoin ”Minä en ymmärrä senkään vertaa. Oikeastaan en ymmärrä ennää mittään.”

Selvempään oikeusperiaatteeseen ja siksi myös ristiriidattomampaan käytäntöön päädytään, jos ajatellaan, että ihminen on luonnostaan vapaa. Että hän ilman jumalan tai hallitusvallan suomaa oikeuttakin haluaa ja osaa liikkua ja kokoontua vapaasti, luoda, vastaanottaa ja levittää tietoja, muodostaa perhe ja tehdä työtä. Toisaalta ihminen on luonnostaan vapaa myös valehtelemaan ja varastamaan, rajoittamaan toisten sanomisia, liikkumisia ja työntekoja, vapaa kiristämään, alistamaan ja tappamaan.

Tämän ajatuksen mukaan oikeus toteutuu periaatteessa siten, että yhdenvertaiset ja vapaat kansalaiset kieltävät yhteisillä laeilla sellaiset teot, jotka tuottavat heille enemmän haittoja kuin hyötyjä. Tämän tehtävän suorittamiseksi he perustavat poliittisen järjestelmän, joka säätää lakeja, oikeusjärjestelmän, joka toteuttaa lakien mukaista oikeutta ja virkamiesjärjestelmän, joka toimeenpanee päätökset. Näille on välttämätöntä antaa erityisiä, muille kuulumattomia oikeuksia tehtäviensä suorittamiseksi. Esimerkiksi, eduskunnalla on yksinoikeus tehdä lakeja, tuomioistuimilla yksinoikeus antaa tuomioita, poliiseilla yksinoikeus omiin tehtäviinsä jne.

Yksilöillä on vapaus toimia halunsa ja järkensä mukaan. Oikeuksia on vain yhteiskunnalla, ja niiden tarkoituksena on vain rajoittaa yksilöiden vapauksia ja vain tekoihin, jotka ovat yhteiskunnalle haitaksi. Pekalla on vapaus omistaa paitansa. Kallella ei ole oikeutta ottaa sitä Pekalta. Yhteiskunnalla on oikeus estää Kallea käyttämästä vapauttaan ottaa Pekalta paita.

Jos näin ajatellaan, sananvapauden ja tekijänoikeuksien välinen ristiriita ratkeaa. Sananvapauden sisältö ei muutu. Jokaisella on vapaus luoda, vastaanottaa ja välittää millaista informaatiota tahansa, mutta yhteistä hyvää haittaavista kuten perättömästä lausumasta, kunnianloukkauksesta tms. oikeudella on oikeus tuomita rangaistus, nykyiseen tapaan.

Sen sijaan tekijänoikeudet eivät ole tämän ajatuksen mukaan oikeuksia vaan ”oikeuksiksi väärennettyjä vapauksia”. Keksinnön, taideteoksen tms. tekijällä on luonnollinen vapaus pitää kyseinen informaatio salassa, hyödyntää sitä itse, julkistaa se tai myydä se eniten tarjoavalle. Mutta hänellä ei ole sellaista oikeutta kyseiseen informaatioon, jolla hän voisi oikeuteen vedoten estää joltakin informaation vapaasti saaneelta sen hyödyntämisen, kuten kaupallinen yksinoikeus. Kaupallisen yksinoikeuden peruste ja sisältö ei ole oikeudellinen vaan taloudellinen ja taloudellisesti perusteltujen yksityisten oikeuksien tarkoituksena ei suinkaan ole yhteisen hyvän edistäminen, eivätkä ne niin toimikaan, vaan oikeuksien järjestäjien ja haltijoiden vallan ja vaurauden kasvattaminen, missä tarkoituksessa ne ehkä liiankin hyvin toimivat.

keskiviikko 7. huhtikuuta 2010

Piratismi on tekijänoikeuden ydin

Kemppisen blogiin

Pari blogia sitten nimimerkki alo vertasi tekijänoikeuksia suolaveroihin ja -monopoleihin, jotka olivat aikoinaan monissa maissa noudatettuja käytäntöjä. Ne kartuttivat osaltaan valtioiden kassoja ja paransivat niiden kykyä taistella toisiaan vastaan. Tietysti myös monet säätyläiset ja virkamiehet vaurastuivat suolamonopolien avulla, mutta rahvasta ne rasittivat.

Saattaa silti olla niin, että myös tavallisten kansalaisten enemmistö piti suolamonopoleja periaatteessa oikeina ja tarpeellisina. Ihmisillähän on taipumus uskoa siihen, mitä ylhäältä opetetaan ja lakihan on oikeuksien oikea ilmoitus.

Ehkäpä Gandhi oli tosiaan samalla asialla kuin nykyiset piraatit. Miksei jokaisella voisi olla oikeus hyödyntää vapaasti sellaisia hyödykkeitä, jotka ovat ehtymättömiä kuten valtameren suola tai ihmisten luoma informaatio. Eikö keinotekoisten talousrajoitteiden asettaminen luo raja-aitoja ihmistenkin välille?

Eivät suolamonopoleista leipänsä saaneet tätä kiistäneetkään. He uskoivat ihmisten eriarvoisuuteen ja rajojen järkevyyteen ja kummankin pysyvyyteen. Monopolit sopivat hyvin maailmaan, joka oli jakautunut säätyläisiin ja rahvaaseen ja emämaihin ja siirtomaihin.

Eivät myöskään informaatiomonopolien (tekijänoikeuksien, patenttien ja tavallaan myös rahaa koskevien liikesalaisuuksien) luoman status quon kannattajat tänään kiistä sitä, että ne voimistavat tuloeroja ja ovat synnyttämässä informaationomistajien ”säädyn”, jonka yhteiskunnallinen valta on aivan eri luokkaa kuin tavallisten kuolevaisten. Ja vaikka menestyneimpien oikeudenomistajien ja heidän vasalliensa oikeuksien käytön todetaan aiheuttavan monenlaisia ongelmia, ”informaatiosäädyn” rahastusoikeuksia pidetään tänään ainakin yhtä oikeina ja välttämättöminä kuin suolamonopoleja aikanaan.

Niinpä kannattavinta onkin nykyisin tuottaa informaatiota, joka todistaa hyödyllisyytensä omistajiensa menestyksellä, aivan niin kuin aseet todistavat hyödyllisyytensä haltijoidensa vallalla. Ja määrä syö laadun.

keskiviikko 31. maaliskuuta 2010

Elinvoiman lähteille

Kommentti Sitran elinvomaprojektiin

"[O]nnistuimme prosessimme myötä määrittelemään ja jopa operationalisoimaan uuden toimintaparadigmamme kannalta keskeisen elinvoimakäsitteen."
Olisiko tässä sanottu vähän turhan optimistisesti.
"Hyvinvointia ei voida saavuttaa ja ylläpitää ilman talouden kasvua ja kilpailukykyä. Toisaalta kilpailukyky murroksessa edellyttää välttämättä uudistumista ja elinvoimaa. Mutta elinvoimaa voi olla – ja Suomella on sitä ollut – ilman kilpailukykyä ja hyvinvointia. Elinvoima sinänsä ei kuitenkaan ole riittävä edellytys kilpailukyvylle ja hyvinvoinnille. Kyse on siitä suuntautuuko elinvoima uudistumiseen ja kilpailukyvyn kehittämiseen. Talouden kasvun ja kilpailukyvyn edistämisen vaatimat toimenpiteet saattavat johtaa – ja ovat myös usein johtaneet – negatiivisiin hyvinvointivaikutuksiin. Saavutettu hyvinvointi voi olla elinvoiman kannalta joko rakentavaa (investoinnit tulevaisuuteen) tai rappeuttavaa (vahingollinen kuluttaminen nykyhetkessä)."
Miten tätä voi muuten lukea kuin että kansalaisten elinvoiman perimmäinen tarkoitus on kansakunnan taloudellisen kilpailukyvyn parantaminen. Mikä tässä ajatuksessa on uutta ja innostavaa? Eikö näin ole kyllästymiseen asti ajateltu ja sen mukaan toimittu ja eivätkö myös kaikki hitlerit ja stalinit ole pyrkineet elinvoimaistamaan kannattajiaan ja kansojaan voimakkaammiksi ja kilpailukykyisemmiksi?

Miten nouseva sukupolvi voisi innostua kasvuun ja kilpailukykyyn panostamisesta, kun se näkee nykytalouden aiheuttamat maailmanlaajuiset uhat. Kilpailussa menestyvien ja menestymättömien välinen kuilu kasvaa. Sosiaaliset ongelmat lisääntyvät ja luonto ylikuormittuu. Eikä se tapahdu sen vuoksi, että ihmiset saisivat jokapäiväisen leipänsä vaan sen vuoksi, että kilpailu omistuksesta ja markkinoista on niin kovaa. On taisteltava öljystä, metsistä ja kaloista ja parhaista aivoista, joilla edellä mainittuja saadaan haalittua itselle. On laajennuttava ja kasvettava, on etsittävä kustannussäästöjä ja annettava potkuja, on huijattava ja hyväksikäytettävä, on suojauduttava ja hyökättävä.

Millaista elinvoimaa tästä saa? Eikö pitäisi pikemminkin innostua päinvastaisesta suunnasta. Tutkia miksi kilpailu markkinoista on niin armotonta. Mitkä talouden säännöt kannustavat liialliseen kovuuteen ja miksi niitä noudatetaan.

Kilpailustahan ei mihinkään päästä, eikä pidäkään. Mutta palkinnon suuruudella voidaan säädellä sitä, miten paljon voimavaroja vain toisten voittamiseen käytetään. Ja kaupan ja omistamisen säännöillä voidaan säädellä sen palkinnon suuruutta, joka omaisuuden ja markkinoiden hallintaan liittyy.

Jos tästä suuresta elinvoimatalkoisiin osallistuvasta joukosta löytyisi vähääkään todella uuteen ja tarpeelliseen muutokseen tähtäävää luovuutta, niin näihin kysymyksiinhän se kohdistuisi. Vielä siitä ei näy jälkeäkään.

perjantai 5. helmikuuta 2010

Mikä on muuttunut (2)

Soininvaaran blogiin

Se, että “voimme yhtä hyvin tehdä itse” jonkin asian, ei tarkoita sitä, etteikö joku muu voisi tehdä sitä merkittävästi nopeammin ja paremmin. Tällöin on tarkoituksenmukaista jakaa hommat siten, että kaikki keskittyvät tekemään sitä, minkä osaavat parhaiten, jolloin hyödyllisiä asioita saadaan tehtyä enemmän kuin turaamalla kaikki itse kasaan.

Tässä on taas esimerkki siitä, miten syvälle tavallisten hyvää tarkoittavien ihmisten asenteisiin ja ajatuksiin talouskasvuideologia on vaikutuksensa ulottanut. Asioiden arvoa mitataan sillä, miten paljon hyödyllisiä tuotteita saadaan tehdyiksi ja rahalla vaihdettaviksi.

Ihminen ei kuitenkaan saa onneaan siitä, miten paljon hän voi ostaa toisten tekemiä hyödykkeitä, vaan siitä, miten paljon hän itse voi hyötyjä tuottaa, itselleen ja muille.

Eihän työttömyyskään ole ainakaan enää tavaranpuuteongelma. Jokaiselle pystytään järjestämään asunto, vaatteet ja ruoka ja näin meillä myös tehdään. Työttömyys on mielen ongelma. Työtön on onneton, koska hän ei itse voi olla mukana tuottamassa hyödyllisiä asioita. Eikä tämä ongelma koske vain palkkatyöstä syrjäytettyjä vaan myös niitä palkkaa nauttivia, joiden työ on laajemmin arvioiden merkityksetöntä tai peräti haitallista. Silloin työntekijä saa merkityksentunteensa vain palkastaan, ja koska jokainen haluaa olla tunnustettu ja arvokas, tämä johtaa päättelyyn: saan palkkaa, olen siis olemassa. Muita ei minun rahoillani hyysätä.

Tällaiselle tarkoituksenmukaisuudelle rakentuva talous ei ole kestävällä pohjalla. Aika ajoin se johtaa toimettomien joukkojen mielettömiin tekoihin, pieniin ja suuriin.

Mikä on muuttunut (1)

Soininvaaran blogiin

1970-lukuun verrattuna olennainen muutos on tapahtunut tieteen ja erityisesti tietotekniikan kehityksessä. Ihmisten tiedollinen suorituskyky on kasvanut valtavasti samalla kun ihmisten fyysinen suorituskyky on pysynyt suunnilleen samana. Tiedosta on tullut ylivoimainen tuotannon ja rahan tekijä.

Se merkitsee sitä, että ne, jotka tuottavat ja hallitsevat taloudellisesti merkittäviä tietoja, kasvattavat vääjäämättä taloudellista kilpailukykyään eli voittojaan muihin nähden. Se merkitsee sitä, että tietojen hallinnalla vaurastuva vähemmistö voi ostaa ja omistaa yhä suuremman osan myös maapallon rajallisista materiaalisista resursseista. Ja se merkitsee sitä, että suhteellinen köyhyys tulee edelleen voimistumaan ja nykyisten velkojen langetessa maksuun absoluuttinenkin köyhyys tulee kasvamaan.

Tekniikan kehityksen ansiosta ilmiö on maailmanlaajuinen ja palautumaton eivätkä meidän kansalliset ratkaisumme vaikuta tähän kehityskulkuun sitä eikä tätä. Sota köyhyyttä vastaan muuttuu vähitellen sodaksi köyhiä vastaan. Sillä aina ovat vahvat nähneet oikeudekseen ja velvollisuudekseen raivata tieltään heikot, maksuihin kykenemättömät, kehityksen esteet.

Traagista on että kaikki tapahtuu sääntöjen mukaan, maan tavalla, kehitystä tavoitellen. Niin kuin sotiin aina ajaudutaan.

Taustalla on ideologia, jonka mukaan ihmisen tärkein tehtävä on tuottaa taloudellista kasvua. Siksi taloutta kasvattaville informaatioille on luotu yksinoikeusjärjestelmät, patentit ja tekijänoikeudet, jotka kiihtyvällä vauhdilla jauhavat tuloja niitä hallinnoivien yritysten omistajille.

Jotenkin surkuhupaisaa on sekin, että aivan niin kuin kansandemokratioissa kansalaiset tyytyivät siihen, että demokratian edistämiseksi vallanpitäjät tarvitsevat toimilleen salaisuuden suojan ja sensuurin, niin kapitalismissa kansalaiset tyytyvät siihen, että talouskasvun edistämiseksi yritykset tarvitsevat toimilleen salaisuuden suojan. Jopa markkinatiedot eli juuri ne tiedot, joiden yleisellä tuntemisella markkinoiden selitetään ohjautuvan, ovat nimettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta lain säädöksin yksityisesti omistettavia ja niiden luvaton yleisölle paljastaminen on rangaistava teko.

Taloudellisesti merkittävien tietojen hallinta keskittyy lopulta suuren rahan liikkeiden hallinnointiin. Koska taloutta on kasvatettava, talouden rahoittajille, pankeille, on säädettävä laaja oikeus salaisuuksiin. Ilman pankkisalaisuutta pankit eivät saa käyttöönsä kaikkea sitä hämäräperäistäkin rahaa, jota ne menestyäkseen tarvitsevat. Ilman pankkisalaisuutta pankit eivät voi rahoittaa kaikkia niitä hämäräperäisiäkin projekteja, joista he voittonsa ottavat. Ilman pankkisalaisuutta pankkien kannattavuus ja valta heikkenisi eivätkä ne kasvaisi niin suuriksi, että niiden tappiot koituisivat yhteiskunnan maksettaviksi. Siitä eivät pankkiirit pitäisi.

Ilman yksityisesti omistettavia markkinatietoja koko kapitalistinen talous romahtaisi markkinataloudeksi, ja siitä eivät kasvuideologiaan uskovat pitäisi.

maanantai 18. tammikuuta 2010

Diktaattori

Kemppisen blogiin

Taloudenpidon universaali rationaalisuus on hyvä kysymys, vaikkakaan en ennusta sen tiimoilta Nobelia kenellekään. Asia on nimittäin kovin yksinkertainen, vain liuskan mittainen, eli hinnaltaan arvoton.

Mahdollisia vastauksiahan on periaatteessa vain kaksi. Joko on olemassa jokin talouden yhteinen rationaalisuus tai sitä ei ole. Jos sellainen oletetaan olevaksi, on määriteltävä se tarkoitus, johon nähden talouden valintojen rationaalisuutta mitataan. Tänään pääehdokkaita ovat 1) tuotannon kasvattaminen 2) köyhyyden vähentäminen 3) luonnon tasapainon ylläpitäminen.

Valittiinpa näistä mikä tahansa tai yhdistelmä tai jokin aivan muu tarkoitus, sen toteuttajat hyötyvät siitä, että he tietävät miten ihmiset käyttäytyvät. Mitä ihmiset haluavat, mitä he pelkäävät, miten he pelaavat. Näitä tutkittaessa taloustiede kehittyy. Tarkoituksena on tuottaa kaavoja ja laskelmia, joita hallitukset ja yritykset voivat hyödyntää optimoidessaan toimintaansa ja luodessaan kannustimia, joilla ihmisiä ohjataan toimissaan rationaalisemmiksi – siis siinä mielessä mitä kulloinkin rationaalisena pidetään.

Toinen mahdollisuus on, ettei mitään yleistä eikä yhteistä talouden rationaalisuutta ole olemassa ja sellaisen määrittely on vain yhteiseksi haitaksi. Että yhteinen talous kehittyy paremmin sen mukaan, mitä kukin yksilö oman halunsa ja ymmärryksensä mukaan taloudelta toivoo. Mitä kukin haluaa tuottaa ja myydä ja mitä ostaa ja kuluttaa ja miksi.

Tämänkin näkökannan vaaliminen edellyttää tietoja, ehkä tieteenhaaraakin. Mutta sen asettamat kysymykset ovat aivan toisia kuin yhteisen rationaalisuuden asettamat. Kun yhteisen rationaalisuuden edistäjien on tärkeä tietää, millaisilla rajoituksilla ja kannustimilla saadaan millaisiakin tuloksia, niin omakohtaisen rationaalisuuden kannalta tällaisen tiedon hankinta on turhaa ja haitallistakin, koska kenenkään tarkoituksena ei ole ohjata muiden taloutta mihinkään yhteisesti hyväksi katsottuun suuntaan.

Omakohtaisille rationaalisuuksille rakentuvan talouden peruskysymys kuuluu, millaiset yhteiset omistamisen ja kaupan säännöt parhaiten toteuttavat sen, ettei kukaan voi painostaa ketään mihinkään yhteiseen rationaalisuuteen. Kun tiedetään, että taloudellinen painostus voi tapahtua vain säätelemällä markkinoille pääsyjä ja hyödykkeiden hintoja, saadaan säännöt, jotka kieltävät kaikilta pääsyjä ja hintoja koskevien etujen, oikeuksien ja rajoituksien antamisen ja niillä käytävän kaupan.

Tämän mukaan, mikäli siis taloudenpidolle ei oleteta mitään yhteistä tarkoitusta, tässäkin blogissa käsitellyt kysymykset siitä, miten patentteja ja tekijänoikeuksia olisi yhteisen edun nimissä käytäntöön sovellettava, ovat turhia ja haitallisiakin. Kysymysten tulisi kuulua, miten niistä parhaiten päästään eroon.

sunnuntai 17. tammikuuta 2010

Riittääkö perusturva

Soininvaaran blogiin

Saara sanoi edellä jo lähes kaiken olennaisen. Vain se jäi auki, että miksi ihmeessä valtiovalta eli me kaikki yhdessä pidämme yllä kuvatunlaista hakurumbaa satoine tukiluukkuineen ja työllistämisprojekteineen ja tuhlaamme tuhansien ja taas tuhansien ihmisten aikaa sekä tuottavuudeltaan että kehittävyydeltään nollaluokkaa olevaan puuhasteluun.

Se johtuu harhaoppisuuden pelosta. Ei ole kivaa poiketa joukosta ja joskus voi itse kullekin tulla tarve osoittaa kannattavansa oikeaa oppia, eli siis tässä tapauksessa talouden numeroiden kasvattamista ja työllisyyden edistämistä. Silloin väärän opin noudattajien häpäiseminen kuuluu asiaan. Palkkatyöhaluttomia on meillä tänään nöyryytettävä samasta syystä kuin jumalan kieltäjiä ja aseista kieltäytyjiä aikanaan nöyryytettiin – ja vieläkin jossain nöyryytetään. Kiusaaminen heikentää kohteiden itsetuntoa ja heidän mahdollisuuttaan nousta omilleen ja muuttaa asioita. Ja muutoksen mahdollisuutta parempiosaiset tietysti karttavat.

Siten, vaikka enemmistö kansalaisista olisi sitä mieltä, ettei yhteinen hyvinvointimme tarvitse työhaluttomien ja -kyvyttömien työpanosta eikä siis myöskään niiden työpanosta, jotka edellisiä luokittelevat ja lajittelevat ja ohjaavat luukulta luukulle ja koulutuksesta koulutukseen, se ei johda mihinkään.

Ilmeinen ratkaisuhan olisi yleinen ja yhtäläinen perustulo, mutta sellaiseen suhtaudutaan vähän kuin 1800-luvulla suhtauduttiin yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen. Hyvä idea mutta käytännössä mahdoton, koska se muuttaisi käytäntöjä aivan liiaksi. Sillä vaikka suuret muutokset ovat joskus olleet meille hyväksi, nyt meillä on niitä jo tarpeeksi. Vai?