Punaisen käyrän alapuolelle jäävän alueen pinta-ala kertoo, paljonko ohjelmasta olisi yhteenlaskettua hyötyä, jos kaikki halukkaat saisivat sitä katsoa. Kannattaisiko optimaalisessa kansantaloudessa ohjelmaa lainkaan tuottaa, riippuu siitä, onko tuo kokonaishyöty suurempi vai pienempi kuin kiinteä kustannus
Kovin järkeviin tuloksiin ei päästä, jos jo alkuasetelma johdattaa ajatukset harhateille. Tässä on malliesimerkki kansantaloustieteen soveltamisen vaikeudesta. Vaikka esimerkki on tapauksesta, jossa on vain kiinteitä kustannuksia, sen yleinen sanoma on, että mitä optimaalisemmin hyötyjä tuotetaan, sitä enemmän niitä kannattaa tuottaa ja sitä paremmin ihmiset voivat.
Siis mitä enemmän (rahalla mitaten) tuotetaan kirjallisuutta, musiikkia ja elokuvia, sitä paremmin ihmiset voivat? Mitä tehokkaammin tuotetaan autotehtaita/kauppakeskuksia/merkkituotteita, sitä paremmin ihmiset voivat? Mitä enemmän rahaa käytetään pörssipeliin/asianajajille/aseisiin, sitä paremmin ihmiset voivat?
Osmon esimerkissä hintadifferoinnin käsite edellyttää sen olettaman, että ihmisten yksityisesti jostain tuotteesta kokemat arvot voitaisiin laskea yhteen ja summa ilmaisisi yhteisen arvon määrän. Eihän asia oikeasti ole näin, monestakaan syystä.
Eräs syy siihen, että esitetty päättely ei toimi, on se, että ihminen on sosiaalinen olento, joka arvostaa joukkoon kuulumista, sen hierarkiassa nousemista ja vieraiden joukkojen väheksymistä ja voittamista. Siinä arvossa, jonka yksilö (tai yhteisö) antaa jollekin tuotteelle on aina pienempi tai suurempi osa tätä sosiaalista arvoa: ”näitsä, Tinalla oli aito Vuitton, munkin täytyy saada ”,”jos me ostamme yksinoikeuden X:ään, me voimme sillä kiriä Y:n ohi”. Ei tällaisia arvoja voida summata.
Sosiaalinen arvo on luonteeltaan ranking-arvoa, jossa sijoitusten määrä ei tunnetusti lisäänny vaikka rahaa kulutettaisiin kuinka paljon. Sen sijaan, mitä enemmän rankingiin kulutetaan rahaa, sitä suuremmiksi erot kasvavat ja sitä järjettömämpiin tekoihin ääripäät ryhtyvät, voittajat kaikkivoipaisuuden illuusiossaan ja häviäjät voimattomuutensa ahdistuksessa. Näin käy väistämättä, kun tuotteiden valmistus ja hinnoittelu perustuu kuvitelmaan, että yksityisesti koettuja arvoja voidaan laskea yhteen yhteiseksi hyväksi (ehkäpä tätä voitaisiin kutsua kapitalistiseksi harhaksi, sillä nykyisen ”vapaan” talouden säännöt perustuvat pitkälti tähän oppiin).
Tämä selittää myös sen, ettei Osmon ehdottama mikromaksu ole hyvä idea. Mikronakin se noudattaa samaa logiikkaa, jonka makropään ongelmista nykyisessäkin lamassa on kyse.
Tuotannon ja hinnoittelun on perustuttava sellaiselle talousopille, joka ei tähtää hyödyllisen tuotannon maksimointiin vaan hyödyttömän kulutuksen minimointiin. Jo sotien vähentämiseksi ja luonnon vuoksi.
Haasteena on siis luoda hinnoittelusääntö, joka ei hyödynnä ostajan nollasumma-arvoja, sosiaaliseen rankingiin ja valtasuhteisiin liittyviä arvoja. Se tapahtuu säännöllä, ettei hinnoittelija itse saa muodostaa arvoasteikkoa asiakkaistaan ja kohdella eri asiakkaita eri tavoin. Tästä sitten seuraa muita sääntöjä, mm. yksinoikeuksien myynnin kielto, toisin sanoen patenteista ja kaupallisista tekijänoikeuksista luopuminen.
Se tarkoittaa sitä, että henkinen, biteiksi muutettava työ on myytävä kertasuorituksena, jonka jälkeen tuote on kaikkien vapaasti hyödynnettävissä. Ajatus on se, että jos jollain tuotteella on yleistä arvoa, aina löytyy yksilöitä tai yhteisö, jolle siitä on suurempi arvo kuin muille. Silloin löytyy piste, jossa tämä yhteisö arvostaa kyseisen tuotteen tietyn arvoiseksi, vaikka kaikki saavat sitä hyödyntää. Perinteisestihän näin on toimittu mm. yhteiskunnan ostaessa taidetta ja tiedettä kaikkien käyttöön.
Internet mahdollistaa hintadifferoinninkin, mutta ostajien puolelta muodostettuna. Tekijä laittaa verkkoon kuvauksen musiikistaan, kirjastaan, tietokoneohjelmastaan tms. mahdollisen arvioinnin kanssa ja asettaa sille sopivaksi katsomansa kiinteän hinnan. Tuotteen haluavat yksilöt ja/tai yhteisöt sitoutuvat maksamaan tuotteesta kukin mielensä mukaan ja kun piikki täyttyy, tuote julkaistaan kaikille vapaaksi. Ellei piikki täyty määräajassa, kauppa peruuntuu tai myyjä laskee hintaa.
Minusta tämä on varsin onnistunut ratkaisu. Se antaa tekijälle palkkion työstään, minimoi yhteiskunnallisen kontrollin, vähentää tiedonjakelun kustannuksia ja on linjassa sen kanssa mihin suuntaan maailman taloutta tulisi muutenkin kehittää. Ehkä tärkeimpänä asiana on kuitenkin se, että edellä kuvattu hinnoittelusääntö palkitsee erityisesti sellaista mielenlaatua ja tuotantoa, joka on yleishyödyllistä; josta jotkut ovat valmiit maksamaan myös siitä syystä, että muutkin saisivat siitä nauttia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti