Työttömyys

Soininvaaran blogiin

Työttömyys: yhteiskunnan vai yksilön ominaisuus? Siis johtuuko työttömyys yhteiskunnan eli lähinnä työllisten teoista vai työttömien itsensä ominaisuuksista? Tuota noin. Eikö tässä nyt pidetä itsestään selvänä sitä, että työttömyys on nimenomaan yhteiskunnallinen epäkohta, johon pitäisi löytää syyt ja syylliset ja heitä vähän ojentaa paremmille tavoille. Tältä keskustelulta en paljoa odota.

Eikö paremminkin ole kysyttävä: työttömyys: yhteiskunnan vai yksilön ongelma?

Palkkatyöttömälle työttömyydestä on selvästi kahdenlaista haittaa. Ensiksi on sosiaalinen haitta. Ihmiset haluavat työskennellä toistensa kanssa, olla hyödyksi, kilpailla ja menestyä, saada tunnustusta ja tuntea kuuluvansa joukkoon silloinkin, kun eivät onnistu ja menesty. Työttömäksi joutuminen saattaa olla kova kolaus näille toiveille ja tunteille. Toiseksi on taloudellinen haitta. Nämä ovat haittoina väistämättömiä siinä mielessä, etteivät ne riipu kulttuurisista tekijöistä. Missään ei nautita syrjäytymisestä eikä puutteesta.

Työttömyyden yhteiskunnallinen haitta riippuu puolestaan siitä, mitä pidetään yhteisenä etuna. Ja se on kulttuurinen asia. Kamakulttuurissa, jossa taloudellinen kasvu ja kilpailukyky on kaiken perusta, työttömyyttä pidetään ongelmana. Asia ei kuitenkaan ole itsestään selvä. Kehitystyössä työn laatu on tärkeämpää kuin määrä. Muutenhan sosialistiset maat olisivat kehityksen kärjessä.

On kuitenkin mahdollista pitää tärkeimpänä tavoitteena ihmisten rauhallista yhteiseloa ja luonnosta nauttimista ja kaman tuottamista vain siinä määrin, etteivät nämä asiat vaarannu. Sanottakoon tällaista vaikkapa fiiliskulttuuriksi. Jos työllisyyttä tarkastellaan ilmastonmuutoksen ja muun luonnon kuormituksen kannalta, palkkatyöllisyys on ongelmallisempaa kuin työttömyys. Palkkatyöhän on organisoitua kilpailua siitä, ketkä saavat eniten kuluttaa luonnon antimia. Ja mitä kovemmaksi kilpailu työpaikoista ja kamoista käy, sitä voimakkaammiksi käyvät vihamieliset tunteet, fiilikset heikkenevät.

Siis: Kehityksen (tieteellisen, taiteellisen, teknisen luovuuden) ja samalla kansallisen kilpailukyvyn kannalta ketään ei kannata pakolla tökkiä töihin. Luovuus elää vapaaehtoisuudesta. Kansallisesti paras ratkaisu on kaikille vastikkeetta maksettava perustulo. Kansainvälisesti paras ratkaisu on siirtyminen nykykapitalismista kohti aitoa, suuruutta ja valtaa palkitsematonta markkinataloutta.

Todettakoon vielä, että nykyisin vallalla oleva asenne ”ken ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä” tai nykymuodossa ”mä en ainakaan noita loisia elätä” on yksi kamakulttuurin peruslauseita. Fiiliskulttuurissa katsotaan, että jos pelkällä perustulolla eläminen on houkuttelevampaa kuin palkkatyö, olet itse vapaa valitsemaan. Missä on ongelma?
----

Tässä maailman tilanteessa tuskin mikään kysymys on tärkeämpi kuin se, jonka Tiedemies ja Sampo Smolander nostivat esiin. Luepa sinäkin Osmo tämä. Onko se yhteiseksi hyväksi, että markkinoiden antamat tulot saattavat olla sata- tai tuhatkertaisia suunnilleen samanlaisista työsuorituksista kuten esimerkiksi J. K. Rowlingin ansiot ovat tavallisen suomalaisen kirjailijan ansioihin verrattuna tai Merrill Lynchin pankinjohtajien ansiot Säästöpankin johtajien ansioihin verrattuna. Smolander: ”Jos jonkun ihmisen työ vaan on noin tuottavaa, minkäpä sille mahtaa? Kommunistiksiko tässä pitäisi ruveta?”

Sosialismin romahtamisesta näihin päiviin asti – toivottavasti ei enää tämän laman jälkeen – on laajalti uskottu selitykseen, että suuret tuloerot koituvat lopulta kaikkien hyväksi. Ne voimistavat pääomien keskittymistä finanssilaitoksiin (eiväthän rowlingit kuluta tulojaan vaan sijoittavat ne), jotka sitten ohjaavat niitä tehokkaasti tuotantoinvestointeihin, joiden tuottamista hyödyistä kaikki saavat osansa. ”Mitä se ketään haittaa, vaikka rikkaat rikastuvat paljon, jos köyhätkin rikastuvat vähän”. Toisin kysyen: mitä se ketään haittaa, jos talouden ohjausvalta keskittyy pankeille ja rahoitusinstrumenttien suunnittelijoille. Tavallisten ihmisten parhaaksihan talouden kärkijoukko ahkeroi. Jo vain. Siitä ei ole kauaakaan, kun jossain ihan aikuisten oikeasti uskottiin, että pääomien keskittäminen proletariaatin kärkijoukon hallintaan on hyvä idea, työläisten parhaaksihan puolue työskentelee. Ainakaan kommunismi ei ole ratkaisu.

Olen tästä kirjoittanut aikaisemminkin, mutta kertaus on opintojen äiti. Se, että joku saa palkkaa tai palkkioita sata kertaa enemmän kuin toinen, ei suinkaan merkitse sitä, että hänen työnsä olisi maailman ihmisille sata kertaa arvokkaampaa. Se tarkoittaa vain sitä, että käytössä oleva hintamekanismi tuottaa sen tuloksen. Se, millaista hintamekanismia noudatetaan, päätetään poliittisesti. Säädetään toisaalta se, mitä lainomistaja tai valtiovalta omistaa ja miten se verottaa ja käyttää yksityisten ansaitsemia tuloja, ja toisaalta se, mitä saa yksityisesti omistaa ja miten kauppaa käydä. Edellinen on ns. sosialistista taloutta ja jälkimmäinen rajaa ns. markkinoiden alueen, joka sekin siis on aina poliittisen säätelyn tulos. Säätelystä ’vapaa markkinatalous’ on propagandistinen termi, joka kuvaa vapaiden valintojen ohjaamaa taloutta yhtä huonosti kuin ’sosialismi’ kuvaa kansalaisten hyväksi ohjattua taloutta.

Koska lainsäädäntö on pääosin kansallista, lait ovat muodostuneet kansallisen edun pohjalta tarkoituksena parantaa kansan hyvinvointia ja taistelu/kilpailukykyä. Kun maa oli tärkein hyödyntämisen ja omistuskilpailun kohde, kenraalien ja maanomistajien tulot saattoivat muodostua tuhatkertaisiksi maatyöläisen/orjan tuloihin verrattuna. Vähittäin kehityksen myötä siirryttiin teollisuusyhteiskuntaan, jossa koneet ja tehtaat olivat tärkein omistuksen kohde. Kenraalien ja maanomistajien töiden erityisoikeuksilla palkitseminen oli kuitenkin haitaksi teollisuuden kasvulle. Hintamekanismia oli muutettava. Alettiin keskittää teollisuuspääomia yksityisille yrityksille tai suoraan valtiovallan omistukseen, joka tosin osoittautui huonoksi ideaksi. Verotus viritettiin kasvuhakuiseksi ja luotiin mm. osakeyhtiöjärjestelmä ja kaupallisen informaation omistusjärjestelmät.

Nykyiset palkkaerot ovat näin syntyneen hintamekanismin tulos. Osakeyhtiö+patentti/tekijänoikeus on kuitenkin niin tehokas yhdistelmä pääomien keskittämiseen – ja rikkaiden rikastuttamiseen – että tieteen ja tekniikan kehittyessä ja talouden globalisoituessa se on johtanut monenlaisiin ongelmiin.

Taloudessa pääomia kuluu enenevästi nollasummakilpailuun tuotannon ja kaupallisten oikeuksien omistuksesta. Rahoitussektori eriytyy omaksi kilpailukentäkseen yhä irrallisemmaksi reaalitaloudesta, joka vinoutuma purkautuu silloin tällöin lamana. Politiikalle ja yhteiskuntarauhalle rikkaiden ja köyhien alueiden/ihmisten vastakkaisuuksien voimistuminen merkitsee suuria uhkia ja suuria kuluja, terroria ja sotia. Luonnon terveydelle tehtaiden ja tavaroiden tuottajia progressiivisesti palkitseva hintamekanismi on tuhoksi.

Hintamekanismia on jälleen muutettava. Kun nykyinen hintamekanismi on syntynyt teollisuustuotannon kasvattamiseksi ja kansallisten etujen pohjalle, uuden lähtökohtana on oltava kaikille hyödyllisen tiedon kehittäminen, tiedonkululle keinotekoisia esteitä asettamaton globaali talous. Keskeisessä asemassa on kaupallisen informaation omistusoikeuksien muuttaminen. Nehän ovat nimenomaan syntyneet talouden kasvattamiseksi ja (kansallisten) kilpailuetujen säilyttämiseksi.

Patenttijärjestelmän lakkauttaminen, markkinatietojen salaisuudesta luopuminen ja tekijänoikeuksien kaupan kieltäminen saattavat tuntua vaikeilta ja vallankumouksellisilta muutoksilta. Sitä ne ovatkin, samassa mielessä kuin aikanaan oli vaikeaa ja vallankumouksellista luopua säätyjen erioikeuksista ja kiltajärjestelmästä.