Marginaalinen tuottavuus

Osmo Soininvaaralle:
Esittämäsi esimerkki ei – aivan kuten totesit – oikein kuvaa palkkojen muodostumisen todellisuutta. Se selittää yhden sivujuonen. Ei se myöskään kuvaa formulamaailmaa, joka puolestaan selittää pääjuonen.

Vaikka loistavia formulakuljettajia istuisi joka oksalla, yhtään nollaa ei otettaisi parhaiden palkoista pois. Eihän formulakuskien ansiot tule siitä, kuinka nopeasti ja millaisina määrinä he radan kiertävät, vaan siitä, miten he kilpailussa sijoittuvat. Ja voittajia on vain yksi riippumatta siitä, kuinka hyviä ja paljon kuskeja on.

Voidaan kyllä kysyä, miksi parhaille autonajajille, pallon potkijoille tai toisiaan hanskoilla mätkiville maksetaan niin paljon. Samaa voidaan tosin kysyä myös parhaiden yritysjohtajien kohdalla. Eihän heidänkään palkkansa ole kuin osittain riippuvia siitä, kuinka hyvin he opastavat joukkonsa valmistamaan hyviä tuotteita. Suurempi osuus tulee siitä, miten he menestyvät toisiaan vastaan nollasummakilpailussa, jota käydään rahoituksesta ja markkinoiden hallinnasta mm. erilaisilla yksinoikeuksilla ja muita kilpailijoita syrjivillä sopimuksilla – joiden seurauksiin verrattuna muutamat hanskaniskut ovat kärpästen surinaa.

Biologit puhuvat resurssi- ja häirintäkilpailusta, jolloin jälkimmäinen kilpailu ei suoraan kohdistu resurssien hyödyntämiseen vaan siinä yritetään estää kilpailijoiden pääsy resursseihin.

Resurssikilpailussa voitettavat hyödyt ja palkkiot ovat rajallisia, mikä raja ihmisten taloudessa tosin voi nousta, kun luonnon resursseja opitaan paremmin hyödyntämään. Sen sijaan häirintäkilpailulla tällaista ylärajaa ei ole. Jos yksi kilpailija lisää panostustaan, muidenkin on niin tehtävä. Voitto ratkaisee. Häirintäkilpailuun panostamisella ja menestyjien palkitsemisella ei ole muuta ylärajaa kuin se, minkä häirintään kuluvien resurssien hupeneminen asettaa. Niin kuin nähdään tänään maailmantalouden rahoituksen lamaantuessa ja vielä kärjistetymmin Lähi-idän häirintäresurssien tuhoutuessa.

Mutta formuloista vielä. Kuskeille voidaan maksaa vain niin paljon kuin formulaoikeudet omistavalla yhtiöllä on varoja järjestää kilpailuja ja autotehtaiden kannattaa tätä kautta panostaa autojensa mainostamiseen. Formulasirkuksen rahoitus tulee suurimmaksi osaksi mainostuloista ja mm. televisioinnin yksinoikeustuloista. Mainonta ja yksinoikeudet ovat tyypillisiä talouden häirintäkilpailun välineitä. Siksi formulakuskienkin palkat voivat ylittää moninkertaisesti heidän reaalisten kulutusmahdollisuuksiensa rajat.

Miksi yhteiskunta sallii ja jopa suosii talouden häirintäkilpailua? Yksittäisen yhteiskunnan, esimerkiksi Suomen, on käytettävä häirinnän välineitä ja suosittava häirintätyöntekijöitään, koska muutkin niin tekevät. Siksi Suomenkin laeissa mainonnan kulut ovat verovähennyskelpoisia ja omistusoikeudet on ulotettu käsittämään myös taloudellisesti hyödynnettävän informaation lajeja. Omistusoikeus tarkoittaa tässäkin oikeutta estää muilta kyseisen resurssin hyödyntämisen, vaikka resurssinahan informaatio on ehtymätön ja sen hyöty vain tehostuu sitä jaettaessa.

Kaikkien yhteisen yhteiskunnan, maailmanyhteisön kannalta tilanne on toinen – koska marsilaisia vastaan ei tarvitse kilpailla ja luontoa vastaan kilpailun häviää varmasti. Miksi tavalliset maailmankansalaiset kannattavat ja pitävät yllä maailmantalouden häirintämarkkinoita? Hyvä kysymys.

Ainakin osan tästä selittää se, että häirintäkilpailun ajatellaan nopeuttavan talouskasvua. Se keskittää resursseja vahvemmille suuremmiksi kaivoksiksi, tehtaiksi ja kauppakeskuksiksi, joita tarvitaan muuttamaan luonnon resursseja tehokkaammin leiviksi, lääkkeiksi, autoiksi, formulakilpailuiksi ja tietysti myös aseiksi.

Kun kuitenkin tiedetään, ettei häirintäkilpailun kuluilla ole kuluttajien asettamia rajoja ja että se väistämättä johtaa aika ajoin yhteisten resurssien hyödyttömään tuhoutumiseen, mikä vain hidastaa kasvua ja aiheuttaa inhimillistä kärsimystä, niin miksi edelleenkin häirintäkilpailun yleiseen hyödyllisyyteen uskotaan. Ehkä tätä ei yleisesti tiedetäkään? Tai edes haluta tiedettävän?