perjantai 30. maaliskuuta 2012

Rikkaiden hyödyllisyydestä

Olli Makkosen US-blogiin

Muutama vuosi sitten sijoitusmarkkinoilla vaikutti n. 50 miljardin velvotteineen rikas mies nimeltä Bernie Madoff. Hän toimi kaikkien vapaan kapitalismin periaatteiden mukaan vapaaehtoisin kaupoin ja tiukin liikesalaisuuksin ja yrittäen välttää valtiovallan veroja ja muuta puuttumista asioihinsa.

Miten hänen rikkautensa lisäsi muiden rikkauksia?

Millä logiikalla muiden pankkiirien vastaavat toimet lisäävät kansakuntien varallisuutta? Miten Bernie olisi auttanut Kreikkaa?

"Jos valvontaa ei olisi ollut, olisi Bernie jäänyt kiinni paljon aikaisemmin. Nimittäin, nythän ihmiset saattoivat huoletta luottaa kaiken olevan kunnossa, sillä valvoihan SEC Madoffin yritystä."

Jälkiviisautta ja selittelyä. Yhtä lailla voidaan väittää, että ilman SECiä tätä olisivat "valvoneet" jotkut yksityiset valvojat, jotka olisivat olleet yhtä lailla "luotettavia", jotkut ehkä Bernien vapaaehtoisesti ja salaisesti palkkaamia.

"Ja kapitalismin kanssa tuolla ei tietenkään ole mitään tekemistä. Petos on petos."

Minkä mukaan? Ei ainakaan nuorten kapitalistihörhöjen mukaan, jotka määrittelevät kapitalismin valtiovallan säätelystä vapaaksi taloudeksi, jossa kaikkia hyödyttävän kaupankäynnin ehdoiksi riittää, että se perustuu kummaltakin puolelta vapaaehtoisuuteen ja että myös kaupan salassapidosta voidaan sopia. Valtion rooli on vain valvoa, että sopimuksia ei rikota.

En ole tavannut kapitalismille määritelmää, jossa sanottaisiin, että pettäminen ei kuulu kapitalismiin. Se olisikin vaikea määritelmä, sillä se edellyttäisi pettämisen määrittelyä. Onko väärien tietojen antaminen aina pettämistä? Onko olennaisten tietojen salaaminen pettämistä?

Jos vähäpätöisiä vääriä tietoja kaupan kohteesta saa antaa, missä menee raja? Jos olennaisia tietoja kaupan kohteesta ei saa salata, kuka sanoo, mitkä tiedot ovat olennaisia? Ellei näitä määritellä, Madoff toimi aivan oikein.

Kapitalismin ideologiasta ei voida johtaa näihin kysymyksiin vastausta. Näihin vastaaminen kuuluu politiikan alueeseen. Meillä se tapahtuu demokraattisessa järjestyksessä siten, että kansalaiset valitsevat lainsäätäjät, jotka laeilla ja säädöksillä asettavat kyseiset rajat. Järjestelmään kuuluu vielä poliittisista ja taloudellisista sidoksista mahdollisimman riippumattomat tuomarit, jotka lakeja tulkitsevat. Siten kapitalismi vaatii toimiakseen sosialidemokratiaa, halusivatpa kapitalistit sitä tai eivät.

Tästä on tosin kaksi tietä ulos.

Voidaan luopua demokratiasta. Jotkut kapitalistihörhöt ajavat tätä ratkaisua valittamalla siitä, että demokraattiset valtiot ylivelkaantuvat, koska niissä vaaditaan tulojen tasausta, joka on helpointa hoitaa velalla. Tämä on totta. Hankaluus on vain siinä, että demokratian vaihtoehtona on harvainvalta tai diktatuuri. Vallanpitäjien vapaudet vaurautensa kasvattamiseen kyllä lisääntyisivät, mutta muut saisivat unohtaa vapautensa.

Toisena teoreettisena mahdollisuutena on siirtyä kapitalismista markkinatalouteen. Sen ideologia ei perustu sopimusvapaudelle eikä markkinatietojen salaamiselle vaan valinnanvapaudelle kaupankäynnissä. Nimenomaan niin päin, että ostajalla on vapaus valita tuote kaikista kaupan olevista tuotteista, eikä niin päin, että myyjällä on vapaus valita ostaja kaikista mahdollisista ostajista. Ostaja voi "syrjiä" tuotteita, jotka eivät vastaa hänen tarpeitaan, mutta myyjä ei saa syrjiä ostajia, jotka eivät vastaa hänen tarpeitaan.

Tästä periaatteesta voidaan johtaa ratkaisu myös alussa esitettyyn ongelmaan. Kaikkien tuotteiden laatuja ja hintoja koskevien tietojen tulee olla julkisia. Kaikille on tarjottava ja samoin tiedoin ja ehdoin kuin muillekin. Kun näin menetellään, madoffitkaan eivät voi pettää asiakkaitaan.

lauantai 17. maaliskuuta 2012

Määrä vai laatu

Kemppisen blogiin

”länsimainen rahanpalvonta on pohjaltaan ihmisen kvantifioimista. Ihmisen salaperäisyyttä ja elämän kertakaikkisuutta ei tunneta eikä siksi tunnusteta. Siksi ihmiset ovat liian monille numeroita, ja numerot kuvaavat lukumääriä tai dollarimääriä.”

En malta olla puuttumatta mieliaiheeseeni. Jos taiteella on jokin merkitys, niin se on kertomus ihmisen salaperäisyydestä; mukana on mahdollisuus johonkin tuntemattomaan, suurempaan, ymmärtämiseen, parempaan ihmiseen.

Sitä taidetta luodaan ja kulutetaan mitä arvostetaan. Se määrittää myös sitä, millaista ihmistä arvostetaan. Jos länsimaissa palvotaan rahaa, taiteellakin on sormensa pelissä.

On vain yksi yleinen arvon mitta, raha, myös taiteelle. Taidetta voidaan arvottaa eli hinnoitella kahdella tavalla, kvalitatiivisesti ja kvantitatiivisesti. Länsimainen hinnoittelu on kvantitatiivista. Teos on sitä arvokkaampi, mitä enemmän sitä myydään eli mitä useampi sen ostaa. Tällaiseksi sen tekee tekijänoikeuslainsäädäntö, jonka tarkoituksena on kaupankäynti, jossa jokaisen on ostettava itselleen – poikkeuksia lukuun ottamatta – oma kopio. Jos ja kun ihmiset ovat nykyisin liian monille numeroita, ja numerot kuvaavat lukumääriä tai dollarimääriä, niin tähän voidaan vain sanoa, että sitä saa mitä tilaa.

Toinenkin mahdollisuus on olemassa. Taidetta voidaan hinnoitella myös kvalitatiivisesti. Sille annetaan arvo, joka ei riipu sen ostajien määrästä. Tällaista on esimerkiksi perinteinen mesenaattirahoitus. Se ei tarvitse tekijänoikeuksia vaan taidetta ymmärtävän henkilön tai yhteisön. Myös yhteiskunta voi ostaa taidetta ja antaa sitä kaikkien käyttöön. Lukumäärillä ei ole väliä.

Internet on muuttanut olennaisesti musiikin, kirjallisuuden ja elokuvataiteen kaupankäynnin. Tekijänoikeuksien hallinnointi on käynyt yhä hankalammaksi ja kalliimmaksi. Toisaalta internet tarjoaa myös aivan uuden tavan käydä kauppaa. Taidettakin voidaan myydä kvalitatiivisesti hinnoiteltuna ja markkinaehtoisesti ilman tekijänoikeuksia, kuten olen tässäkin blogissa jo aiemmin esittänyt. Jos todella haluaisimme vähemmän rahanahneita ihmisiä, luopuisimme tekijänoikeuksista.

Tiedän kyllä, että tekijänoikeuksien puolustajien luvut ovat suuria ja dollarimäärät vakuuttavia. Sitä vastaan voidaan asettaa vain tiede ja taide, jonka arvoa ei mitata määrissä.

keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Parasiitit

Jarkko Tontin blogiin

Kaikkea biteiksi saatettavaa, siis myös musiikkia, voidaan myydä helposti, ilman välikäsiä, markkinaehtoisesti ja ilman tekijänoikeuksia seuraavalla tavalla:

Tekijä esittelee teoksensa haluamallaan tavalla, vaikkapa näyttein, tähän tarkoitukseen luodulla sivustolla. Hän laittaa näyttöön sen kokonaishinnan, jonka hän teoksesta vaatii, ja sen aikamäärän, jonka kuluessa hän edellyttää kaupan tapahtuvan. Näihin tietoihin jokainen internetin käyttäjä pääsee käsiksi tarkoitukseen sopivan hakusysteemin kautta. Sitten jokainen, yksilö taikka ryhmä, joka haluaa teoksen omaan ja muiden käyttöön, sitoutuu maksamaan siitä sen summan, jonka arvoisena hän haluaan pitää. Maksu voi olla suuri tai pieni. Maksujen keräytyminen näkyy ruudulla ja kun vaadittu summa täyttyy, maksut siirretään ostajien tileiltä tekijän tilille ja teos avautuu kaikkien käyttöön. Ellei summa täyty määräaikaan mennessä, tekijä voi hyväksyä jo syntyneen summan tai hän voi luopua kaupasta.

Kun artisti myy tuotteensa edellä esitetyllä tavalla, kaikki tekijänoikeuksiin liittyvät ongelmat, piratismi, yksityisyyden suoja, hyvitysmaksut, oikeusriidat jne. on vältetty.

Kun artisteilla on näin mahdollisuus itse poistaa piratismi, miksi he eivät sitä tee? Miksi he eivät perusta tähän vaadittavia sivustoja ja kehitä niitä yhä paremmin vastaamaan kuluttajien tarpeita? Ehkäpä kyse ei niinkään ole artistien ja kuluttajien eduista kuin tekijänoikeusjärjestöjen ja kustannusyritysten eduista. Edellisethän häipyisivät kokonaan markkinoilta ja jälkimmäisten asema muuttuisi isännästä rengiksi.

Kyse on myös moraalista. Jos artistit voivat itse estää piratismin, miksi yhteiskunnan tulisi uhrata siihen varojaan?

----

Vastaus Jussi Keinoselle:

Hyvä kuulla, että kuvaamani kaltaisia sivustoja on jo kehitetty. Niissä tulevaisuus on johtuen juuri tekijänoikeuksien aiheuttamista moninaisista yhteisistä kustannuksista.

Jouduin jostain tälle sivulle ja toinen kirjoituksesi herätti huomioni. Vauhdikkaasti kirjoitettu ja asiaakin, mutta yhdessä kohdassa aivan väärin. Ehkäpä asian selvittäminen auttaa sinua edes jossain määrin ymmärtämään nykyisiä toisinajattelijoita ja lainrikkojia.

”Piraatit edustavat massojen hirmuvaltaa, jossa oman käden oikeudella otetaan se, mitä irti saadaan. On vain yksi ryhmä, joiden näkökulmasta piratismi on loogista: pesunkestävät kommunistit. .. He kyllä vievät kotinnekin sitten, jos pääsevät taas valtaan, mutta sitähän vapaus ottaa joskus tekee.”

Vain kommunistisessa propagandassa omistus on yhteistä. Kommunistisessa käytännössä kaikki omistus, myös hengentuotteiden, on ylhäältä johdetun byrokratian hallinnassa. Se jakaa ”yhteistä omaisuutta” muille oman tarpeensa mukaan. Tällaisessa yhteisössä kirjailija tai laulaja ei omista työtään edes sen vertaa, että saa sitä vapaasti muille esittää, ellei se tyydytä byrokratian toiveita. Sensuroimattomissakin tapauksissa artistin esiintymiset ja tulot määritellään byrokratiassa. Useiden mielestä tällainen järjestelmä on kelvoton ja he pyrkivät lakien rikkomisen uhallakin saamaan asiaan muutoksen. Tässä on myös jo onnistuttu ja mm. neuvostokommunismi on lopettanut toimintansa.

Nykyinen tekijänoikeusjärjestelmä on parissa asiassa aivan erilainen kuin kommunistinen. Taitelija kuin taiteilija omistaa omat sanansa ja laulunsa ja on vapaa niitä muille esittämään. Kukaan ei heiltä tätä omaisuutta varasta. He voivat myös vapaasti kaupata tuotteitaan keille vaan.

Nykyjärjestelmässä on kuitenkin yksi sama piirre kuin kommunismissakin, yksinoikeus teoksen taloudelliseen hyödyntämiseen. Vaikka tämä yksinoikeus on tekijän eikä valtion, tällaisilla kaupattavilla oikeuksilla on taipumus kasaantua suurten yritysten hallintaan. Lisäksi tämä järjestelmä vaatii oman byrokratiansa, tekijänoikeusjärjestöt, jolla myös on taipumus keskittyä ja laajentaa valtaansa. Kehityksen edetessä yritysten ja byrokraattien edut vähitellen voittavat taiteilijoiden ja kuluttajien edut. Vain terävin kärki voi sanella ehtonsa. Homma alkaa muistuttaa yhä enemmän kommunismin käytäntöä.

Useiden mielestä tällainen järjestelmä on kelvoton ja he pyrkivät lakien rikkomisen uhallakin saamaan asiaan muutoksen. Mukana on kaikenlaista porukkaa – kuten aina tällaisissa toimissa – mutta osa on mukana samasta syystä kuin markkinataloutta kannattavat kommunismin kriitikot. Jos kerran taiteilijoiden töitä voidaan myydä markkinaehtoisesti ilman tekijänoikeuksia, niin miksi kunnioittaa tekijänoikeuslakeja, kun ne johtavat yhteiskuntaa yhä keskitetymmän taloudellisen vallan hallintaan.

perjantai 9. maaliskuuta 2012

Talouskriisi, taloustieteen kriisi

Akateeminen talous blogiin

Nykyisen talouden ja sitä tutkivan taloustieteen ongelmat ovat jo kasvaneet suuremmiksi kuin niitä mikro- ja makrotason talousopeilla pystytään selittämään. Tarvitaan megatason, ts. ideologisen tason selitystä.

Ollakseen pätevää, tieteen täytyisi olla irti ideologisista tavoitteista. Ongelma on siinä, että jo taloutemme perusta on monelta kohdin kasvuideologinen, kasvuhakuinen ja tuotantoa suosiva. Osakeyhtiöjärjestelmä on tehty pääomien kasaantumisen edistämiseksi, patentti- ja tekijänoikeuslait on tehty tuotannon kehittämiseksi ja kasvattamiseksi jne. Kun neutraaleja talousoppeja sovelletaan ideologiseen talouteen, se voimistaa ideologian valtaa.

Lopulta käy kuten kaikissa ideologisissa yhteisöissä käy. Joudutan vaikeuksiin, joista pyritään selviämään koventamalla ideologista opetusta – ideologiahan ei voi olla sen kannattajien mielestä väärässä – tässä tapauksessa siis korostamalla kasvun välttämättömyyttä. Sosiaaliturvaa on heikennettävä, jotta työnteko alkaisi köyhimmillekin maittaa. Johtajien palkkioita on kasvatettava, jotta hekin pysyisivät töissä. Yritystukia on lisättävä, jotta kilpailukyky säilyisi. Lainansaantia on helpotettava, jotta uusia yrityksiä syntyisi. Pankkeja on autettava. Jne. Ja kuilu menestyjien ja menestymättömien välillä syvenee ja lopulta romahduttaa talouden.

Oman huomionsa ansaitsee se, että liberaalin talousteorian eräänlainen peruslause ”kaikki hyötyvät molemmin puolin vapaaehtoisesta kaupasta” pitää paikkansa vain kasvuideologian mukaisessa selityksessä. Nälkäinen tekee vapaaehtoisesti kaupan, jolla hän saa kanan syödäkseen työpanosta vastaan, jolla kanan myyjä kasvattaa itselleen monta kanaa. Vaikka molemmat hyötyvät, paremmassa asemassa oleva hyötyy enemmän. Koska ihmiset ovat luonteeltaan nälkäisiä hyvinvoivinakin, tämä pätee myös kehittyneemmissä yhteisöissä. Pääomat keskittyvät harvoille, mutta sitä voidaan pitää tarkoituksenmukaisena kasvun kannalta. Kasvamattomassa taloudessa se johtaa kuitenkin ongelmiin.

Toisin sanoen, ”vapaa talous” ei ole ideologisesti neutraali, kuten talousopeissa oletetaan. Sillä on rikkaiden ja köyhien välistä eroa kasvattava ominaisuus. Kansallisesti tätä eroa on voitu tasoittaa hyvinvointivaltiolla, mutta talouden globalisoituessa ja kasvupaineiden puristuksessa sitä on jouduttu tekemään lainarahoituksella. Tässä ollaan tänään, eikä taloustieteillä voi olla mitään ratkaisua näin syntyneeseen ongelmaan. Ratkaisun on oltava ideologinen. On luovuttava kasvuideologiasta – ei pelkästään talouden tasapainon ja ihmisten hyvinvoinnin vaan myös luonnon kestävyyden takia – ja niistä kansainvälisen talouden rakenteista, jotka sille perustuvat.

----
Asiakkaathan ovat jokaisen itseään kunnioittavan yrityksen nro 1.

Eiköhän yritysten ykköstavoite ole kuitenkin omistajien varallisuuden kasvattaminen eikä kuluttajien etujen vaaliminen. Osakeyhtiöille se on jopa laissa kirjoitettu.

Kapitalistisen talouden ongelmat johtuvat pohjimmiltaan sen vapauskäsitteestä. Uusliberalistisen ideologian mukaan talouden vapaus on vapautta valtiovallan sääntelystä. Tämän ajatussuunnan edustajien mukaan oikea taloudellinen vapaus toteutuu sopimusvapautena ja salassapitovapautena.

Näiden vapauksien käyttö johtaa kuitenkin hyvävelitalouteen ja yritysten väliseen korruptioon, jossa menestyneimmät pelurit jakavat etuja toisilleen. Tämä leimaa koko talouden hengen ja käytännön. Aivan vastaavasti kuin samat vapaudet politiikassa johtavat harvainvaltaan. Erot aatelin ja rahvaan välillä kasvavat.

Huomionarvoista on, että tuottajien sopimusvapaus ja salassapitovapaus ovat periaatteellisessa ristiriidassa kuluttajien etujen kanssa. Kuluttajille on vain haittaa siitä, että tuottajat voivat vapaasti sopia keskenään hinnoittelupolitiikasta, etupiirijaosta tms. ja siitä, että tuottajat voivat valikoidusti salata tuotteiden laatu- ja hintatietoja.

Kuluttajien tai laajemmin ostajien etua ajateltaessa vapaus on nähtävä heidän näkökulmastaan. Ostajan kannalta olennainen vapaus on tiedon vapaus. Jotta ostaja voisi valita itselleen mieluisimman tuotteen, hänellä tulee olla vapaus tietää kaikkien tuotteiden kaikki tiedot, laatuineen, hintoineen, valmistustapoineen. Sen lisäksi hänellä tulee olla vapaus syrjinnästä. Hänellä on oltava sama ostamisen vapaus kuin muillakin ostajilla.

Ymmärrettävästi ostajien vapauden periaatteelle rakentuva talous toimisi aivan eri lailla kuin yritysten vapauksille rakentuva kapitalistinen talous tai valtiovallan vapauksille rakentuva sosialistinen talous. Tämä aate tulee vielä muuttamaan talouden – mikäli siitä vielä jotain on jäljellä kapitalismin konkurssin jälkeen.

torstai 8. maaliskuuta 2012

Tekijänoikeusrikkomuksista

Olli Immosen US-blogiin

Olen tämän esittänyt aiemminkin, mutta kertaus on opintojen äiti. Musiikkia ym. biteiksi saatettavaa tuotantoa voidaan myydä markkinaehtoisesti seuraavalla tavalla:

Tekijä esittelee teoksensa haluamallaan tavalla, vaikkapa näyttein, tähän tarkoitukseen luodulla sivustolla. Hän laittaa näyttöön sen kokonaishinnan, jonka hän teoksesta vaatii, ja sen aikamäärän, jonka kuluessa hän edellyttää kaupan tapahtuvan. Näihin tietoihin jokainen internetin käyttäjä pääsee käsiksi tarkoitukseen sopivan hakusysteemin kautta. Sitten jokainen, yksilö taikka ryhmä, joka haluaa teoksen omaan ja muiden käyttöön, sitoutuu maksamaan siitä sen summan, jonka arvoisena hän haluaan pitää. Maksu voi olla suuri tai pieni. Maksujen keräytyminen näkyy ruudulla ja kun vaadittu summa täyttyy, maksut siirretään ostajien tileiltä tekijän tilille ja teos avautuu kaikkien käyttöön. Ellei summa täyty määräaikaan mennessä, tekijä voi hyväksyä jo syntyneen summan tai hän voi luopua kaupasta.

Tällä tavalla kukin artisti saa työstään juuri sen hinnan miten arvokkaaksi kuluttajat sen arvioivat, tekijänoikeutta ei tarvita, kukaan ei voi "varastaa" kenenkään työtä ja transaktiokustannukset ovat nolla kuten myös ne kustannukset, jotka nykyisin kuluvat piratismin estämiseen.

Eikö tämä järjestely olisi taloudellisesti ajatellen nykyistä parempi?

Tällaiseen kaupankäyntiin olisi tietysti mahdollisuus jo nyt. On kuitenkin huomattava, että tekijänoikeus on valtiovallan antama monopolioikeus ja monopolin houkuttelevuus saa yksilöt hakeutumaan sen suojaan silloinkin, kun ilmankin olisi mahdollisuus menestyä ja kun se on kokonaisuuden kannalta on haitallista.

Peter Hallberg:
"”Eikö tämä järjestely olisi taloudellisesti ajatellen nykyistä parempi?”

Se riippuu täysin siitä, johtaisiko ehdottamasi myyntitapa kauppojen syntymiseen.

Tavallaan kyseessä olisi paluu menneiden vuosisatojen tilanteeseen: tekijälle maksettaisiin ainoastaan ensimmäisestä luovutuksesta ja tämän jälkeen kuka tahansa voisi kopioda teosta vapaasti. Erona on ainoastaa se, että nykyteknologialla luovutushinta määräytyisi tehokkaammin nettihuutokaupan avulla.

Jos tekijänoikeutta ei ole ja (päin vastoin kuin 1600-luvulla) teknologia mahdollistaa teoksen ilmaisen ja rajattoman kopioinnin, ensimmäisen luovutuksen tapahduttua teos tulisi helposti kaikkien saataville. Tällöin herää kysymys, miksi haluaisin maksaa teoksesta senttiäkään, jos voin saada sen ilmaiseksi muiden maksaessa.
Em. syystä epäilen, että ehdottamasi järjestelmä olisi omiaan vähentämään vaidantaa, ei edistämään sitä."

Peter, eihän kaupantekojen määrä sinänsä ole talouden tarkoitus. Ainakin markkinatalouden tarkoituksena on molemminpuolinen hyöty ilman kolmannen osapuolen sääntelyä, mikä vinouttaa tarjontaa ja mitä tässä selvästi edustaa valtiovallan myöntämä tekijänoikeus yksinoikeuksineen ja sen kaikkine yhteiskunnallisine seuraamuksineen. Niin kuin edellä sanoit, olennaisia ovat transaktiokustannukset. Kun kaupanteko on vapaata ja transaktiokustannukset lähes olemattomat, niin kaikki hyödylliset kaupat tapahtuvat.

Jos myyjä osaa asettaa hinnan juuri sen suuruiseksi kuin teosta haluavat ovat siitä yhdessä valmiit maksamaan, kukaan sellainen, joka olisi siitä valmis maksamaan, ei sitä voi saada ilmaiseksi. Kauppa jäisi hänen maksamatta kokonaan syntymättä. Mutta kun hän on siitä valmis maksamaan, niin hän maksaa ja kaikki saavat, myös ne, jotka eivät olisi siitä mitään maksaneetkaan. Eikö sen näin pitäisi ollakin? Kuka tässä voisi tehdä väärin jotain toista kohtaan? Jos myyjä epäonnistuu hinnoittelussaan, niin eikö riski kohdistu silloin oikein?
"kulttuurilla katsotaan olevan merkittäviä hinnoittelemattomia ulkoisvaikutuksia. Joka tapauksessa oletan, että ehdottamassasi mallissa transaktio tapahtuisi viiveellä ostajien kytätessä toistensa reaktioita. Tämä johtaisi kultuurin vaihdon vähenemiseen."

Olen samaa mieltä ulkoisvaikutuksista. Ja jos myös yhteiskunta on niistä samaa mieltä, niin se voi osallistua omalla panoksellaan vaikka kaikkien teosten ostamiseen. Missä on ongelma?

Mitä tulee viiveeseen, niin mihin nähden? On otettava huomioon, että nykyisin alalle yrittävältä artistilta saattaa kulua varsin pitkä aika ennen kun hän saa ketään tuottajaa kiinnostumaan työstään. Esittämässäni järjestelmässä hän on heti samalla viivalla muiden kanssa. Jo tunnetulla artistilla on silti etulyöntiasema ja varmasti hän voi asettaa maksun määräajan hyvinkin lyhyeksi. Fanithan ostavat mitä vain vaikka etukäteen. Ja mitä haittaa siitä kenellekään on, jos joku saa jotain ilmaiseksi? Kateusko haittaa?
"Toisaalta, en oikein ymmärrä, mikä on se ongelma, jonka ehdottamasi järjestelmä ratkaisisi. Edelleenkin muusikoiden, elokuvantekijöiden ym. kannattaisi ulkoistaa tuotteittensa myynti riittävän suurille ja voimakkaille tuotantoyhtiöille."

Et lukenut kirjoituksiani ajatuksella? Onhan jo piratismi sen kitkemisen vaatimine yhteikunnallisine kustannuksineen nykysysteemin suuri ongelma, jota esittämässäni järjestelmässä ei ole. Jos ei ole tekijänoikeuksia, ei ole niiden rikkomuksiakaan. Eikä piratismi ole ainoa tekijänoikeuksien mukanaan tuoma ongelma, kuten varmaan tiedät.
"Edelleenkin muusikoiden, elokuvantekijöiden ym. kannattaisi ulkoistaa tuotteittensa myynti riittävän suurille ja voimakkaille tuotantoyhtiöille. Asettaisihan julkaisemattoman tuotteen huutokauppa erityisen suuria vaatimuksia ennakkomarkkinoinnille."

Ei välttämättä. Ensinnäkin, koko tekijänoikeusjärjestöporras jäisi pois. Toiseksi, tällainen ulkoistaminen olisi aidommin vapaaehtoista kuin se nykyisin on. Markkinoinnin osuus varmasti vähenisi, sillä se ei olisi niin kannattavaa kuin nykysysteemissä, joka on alttiimpi massakäyttäytymiselle. Sitä pitäisin kuitenkin vain hyvänä asiana, sillä silloin tuotteen laadun osuus ostopäätöksessä korostuisi. Siksi toiseksi, markkinointi on tavallaan transaktiokustannus.

Kirjoitusteni tarkoituksena on ollut osoittaa, että se vastapuolen usein esittämä väite, että ilman tekijänoikeuksia tekijät eivät voisi myydä teoksiaan eivätkä ansaita niillä mitään, on virheellistä tietoa, propagandaa. Kaikkea helposti kopioitavaa eli biteiksi saatettavaa voidaan myydä kätevästi ja markkinaehtoisesti ja ilman tekijänoikeuksia.

Se tarkoittaa myös sitä, että tekijät itse voivat lopettaa piratismin yksinkertaisesti myymällä tuotteitaan esittämälläni tavalla. Ja koska se on mahdollista, osavastuu piratismin poistamisesta lankeaa myös heille. Jos on mahdollista lukita asunnon ovet, tahallinen lukitsematta jättäminen lisää omistajan vastuuta varkauden sattuessa.