perjantai 25. tammikuuta 2013

Kilpailupaineesta


Kuinka ideaalimarkkinataloudessa voidaan säätää ja säilyttää sen edellyttämä ostamisen ja myymisen vapaus mutta sosialismin ideaalissa ei pystytä muodostamaan sen edellyttämiä lakeja. Mikä niiden rakenteissa ja olemuksissa saa tämän aikaiseksi?

Esittämäni muutokset eivät vaadi kansainvälisen säätelyn ja lainsäädännön lisäämistä vaan vähentämistä. Sosialistiset ratkaisut vaativat säätelyn ja byrokratian lisäämistä jo määritelmällisesti ja sellaisen mahdollisuudet jo toteutuvat esimerkiksi YK:ssa, varsin kehnoin tuloksin niin kuin tiedetään. Maailmanlaajuinen poliittinen demokratia on mahdoton ajatus.

Vaurautta keskittävän säätelyn poistamisen mahdollisuus perustuu siihen, että kautta maailman enemmistö ihmisistä kokee tuloerot liian suuriksi ja toivovat, että asialle tehtäisiin jotain. Siksi toiseksi, esittämääni tietojen vapauden suuntaan ollaan jo kehittymässä, tosin lakien vastaisesti. Tästä merkkinä ovat piraatit, Anonymous-ryhmä, Wikileaks ja salaisten pankkitietojen paljastajat, jotka saattavat poliittiselle ja taloudelliselle vallalle tärkeitä salaisuuksia yleiseen tietouteen. Nyt vaaditaan vain se, että ne voimat, jotka onvat tavallisten kansalaisten puolella talouden ja poliitiikan liittoa vastaan, yhdistyvät demokraattiseksi poliittiseksi voimaksi - kansainvälisen netin avulla. Vallankumousta ei tarvita, demokratia riittää.

Miten ideaali markkinatalous estää globaalien kilpailupaineiden haitallisuuden? Käsittääkseni vain kansalliset tai muuten asetetut rajoitukset voivat sen estää ostamisen ja myymisen vapauden oloissa?
 
Kilpailupaine ei ole yleisessä käytössä oleva käsite - vaikka pitäisi - joten sitä on vähän selitettävä. Se on paine, joka pakottaa yritykset menestyäkseen toisaalta väen vähennyksiin ja toisaalta johdon huippupalkkoihin. Tämä paine ei kuitenkaan ole vakio. Se riippuu palkinnosta. Mitä suurempi on voittajien saama hyöty ja mitä karumpi on häviäjien kohtalo, sitä kovempaa kilpailu on ja sitä enemmän verta, hikeä ja luonnonvaroja häviön välttämiseen kannattaa uhrata. Palkinnon suuruus on puolestaan suunnilleen sama asia kuin rikkaiden ja köyhien välisen kuilun syvyys. Ainoa keino heikentää kilpailupainetta on kaventaa globaaleja tulo- ja omaisuuseroja. Kansalliset ratkaisut eivät tähän auta, sillä jopa Pohjois-Korea joutuu ottamaan huomioon kansainvälisen kilpailun, ellei taloudessa niin politiikassa, mikä tietää vielä onnettomampaa tapausta maan köyhille. Rajojen sulkemisesta on vain haittaa.

Miten ostamisen ja myymisen vapaus estää tuloeroja ja etenkään jatkuvan kasvun vaatimuksia?
 
Tämä on hyvä kysymys. Alhaalta vapaaseen tietojensaanti- ja ostovapauteen perustuva talous tuottaa tasaisemman tulonjaon kuin täysin "vapaaseen" kaupantekoon perustuva talous samasta syystä kuin alhaalta vapaaseen tietojensaanti- ja äänestysvapauteen perustuva demokratia tuottaa tasaisemman poliittisen vallan kuin ”vapaaseen” sopimusoikeuteen perustuva säätyjärjestelmä tai täysin "vapaa" kilpailu, jollaisen voittajia esim. Hitler ja Stalin aikoinaan olivat. Politiikassa demokratian idea on jo pitkälti hyväksytty, taloudessa sitä ei vielä ole edes ymmärretty.

Jatkuvan kasvun vaatimukset johtuvat siitä, että sekä sosialismi että kapitalismi oikeuttavat sääntönsä ja tapansa talouden kasvattamisella. Ne kilpailevat siitä, kumman oppien mukaan talous kasvaa paremmin ja siten tuottaa hyötyjä koko yhteiskunnalle. Vastoin monien toiveita ja odotuksia kapitalistinen järjestelmä on voittanut tämän kilpailun. Samalla sen oppien mukaan syntyneet kasvuun tähtäävät instituutiot ovat muuttaneet talouden sellaiseksi, ettei se toimi kunnolla ilman kasvua. Kasvuun tähtäävät kansainväliset säännöt ja käytännöt (osakeyhtiöjärjestelmä, patentti- ja tekijänoikeusjärjestelmät sekä laaja liikesalaisuuslainsäädäntö) keskittävät kasvun toivossa pääomia yritysten omistajille ja viime kädessä pankeille lainataloutta kasvattamaan. Sen tasapainottaminen vaatii jatkuvaa kasvua. Se taas merkitsee kilpailupaineen kasvamista, mikä jossain vaiheessa muuttuu poliittiseksi ja koko järjestelmää uhkaa romahtaminen.

Esittämäni ratkaisu ei nojaa kasvuideologiaan vaan tasapainoisen talouden luomiseen, olipa kasvua tai ei. Kun siinä ei ole mainittuja varallisuutta keskittäviä ja kasvuun tähtääviä ominaisuuksia, talous kasvaa sen ohjaamana, miten tavalliset kansalaiset kasvun hyödyt ja haitat kokevat. Pääomien merkityksen pienetessä myöskään velkatalous ei pääse kasvamaan kestämättömäksi.

perjantai 4. tammikuuta 2013

Eurooppa tarvitsee talouden uskonpuhdistuksen


 
Euroopan kehityskaaressa on monia tienhaaroja ja merkkipaaluja, joiden kohdalla kehitys olisi voinut ottaa myös toisen suunnan, mutta joissa valittu tie on johtanut Euroopan siihen, missä se tänään on. Euroopassa syntynyt länsimainen kulttuuri ja mielenlaatu, tiede, taide, tekniikka ja talous on johtanut ylivaltaan maailmassa. Nyt monet merkit viittaavat kuitenkin siihen, että tähän asti kuljettua tietä on yhä mahdottomampi jatkaa. Ollaan taas tienhaarassa tai oikeastaan vasta paikassa, jossa mitään uutta tietä ei edes vielä ole näkyvissä.

Eurooppa ja koko länsimaisuus on pohjimmiltaan uskonnollinen, juutalaiskristillinen projekti. Siksi vaikuttavimpia ovat olleet ne tienhaarat ja valinnat, joita uskonnollisissa käsitteissä ja ajatustavoissa on tehty. Siinä kehityskulussa, joka on tehnyt nimenomaan Euroopan siksi mitä se nyt on, yksi merkkipaalu on ylitse muiden ja se on Filioque-kysymys.

Onnekkaiden sattumien, joidenkin mielestä Jumalan johdatuksen, seurauksena Raamatussa on viitteitä kolmiyhteydellisestä jumaluudesta; Isä, Poika ja Pyhä Henki ovat kolme persoonaa mutta vain yksi Jumala. Näiden persoonien välisten suhteiden määrittely ei ymmärrettävästi ole ollut helppoa. Kolminaisuusoppi sai ensimmäisen virallisen muotonsa vasta 300-luvulla. Sen jälkeenkin erityisesti Pyhän Hengen asema oli vuosisatojen ajan oppiriitojen kohde. Vähitellen lännen kirkoissa vakiintui ajatustapa ja uskontunnustus, jonka mukaan Pyhä Henki lähtee Isästä ja Pojasta (Filioque), mutta idän kirkoissa pitäydyttiin vanhemmassa tunnustuksessa, jossa Pyhä Henki lähtee vain Isästä. Riita huipentui vuonna 1054, kun Rooma ja Konstantinopoli julistivat kiroukset toisilleen.

Näin pieni ero uskontunnustuksissa saattaa näyttää merkityksettömältä, mutta yleisenä ajatustapana ero on huomattava. Isähän on jokainen isä ja Poika on jokainen poika ja Pyhä Henki on hyvän ja oikean lahja. Jos kaikki oikea lähtee vain isästä, on selvä, että tällaiseen uskovasta yhteisöstä tulee hyvin patriarkaalinen, vanhaan totuuteen turvaava ja hidas omaksumaan uusia arvoja ja tietoja. Jos sen sijaan hyvän ja oikean lähteenä ovat yhtä lailla sekä isä että poika, se sisältää jo yleisen tasa-arvon siemenen ja nopeamman kehittymisen mallin. Paavin kirkossa tämä ajatustapa kantoi hedelmän puoli vuosituhatta myöhemmin – pitkät ovat sukupolvet näissä asioissa – protestanttisuuden syntyessä paavin edustaessa isää ja Lutherin ja muiden paavinvallan kriitikkojen ymmärtäessä itsensä tasavertaisiksi pojiksi. Samasta syystä minäkin voin tässä puhua niin kuin puhun.

Uskonpuhdistuksen ydin oli uskonrakenteen tasa-arvoistumisessa: taivasosuus on tasapuolisesti kaikkien ulottuvilla. Papeillakaan ei ole etuoikeuksia eikä valtaa valita Jumalalle otollisia vaan ihminen pelastuu yksin uskosta, yksin armosta; sola fide, sola gratia. Siitä avautui tie poliittiseen tasa-arvoon, naisten yhtäläisiin oikeuksiin, demokratiaan ja tiedonvapauteen, asioihin, joiden sisältöä idän kirkon vaikutusalueella on vieläkin vaikea ymmärtää, mikä tilanne vallitsee myös muiden pääuskontojen valtapiireissä.

Demokratia ja tieteiden kehittyminen on sittemmin erilaisten vaiheiden kautta johtanut tekniikan ja talouden tähän päivään ja talouspapiston ylivaltaan. Sama ahneuden kirous, joka aikanaan sai vallan paavien kirkossa, riehuu nyt pankkiirien ja suuryhtiöiden omistajien keskuudessa. Mikään ei riitä. Muilla ei ole väliä. Ja muu kansa ottaa isommistaan esimerkkiä.

Kaikki tietävät tilanteen, mutta juuri kukaan ei tiedä mitä pitäisi tehdä. Osa uskoo tuomiopäivän profeettoihin, osa odottaa jonkin aivan uuden etiikan tai tietoisuuden syntyvän maailmaan, mutta suurin osa ihmisistä jatkaa jokapäiväistä uurastustaan sen enempää asiaa ajattelematta. On kuitenkin olemassa vielä yksi mahdollisuus, tukeutua vanhaan keinoon, uskonpuhdistukseen.

Taloususkonto vaatii oman reformaationsa. Eikä reformaation idea ole entisen opin perusteiden, tässä tapauksessa markkinoiden ja rahan, kieltämisessä vaan päinvastoin sen sanoman entistä aidommassa ymmärtämisessä. Markkinaoppi vaatii samanlaisen puhdistuksen kuin paavinoppi aikanaan. Talouden taivaaseen rikkaaksi pääsyn on oltava tasapuolisesti mahdollinen kaikille, mutta ei ylhäältä ohjatusti, ei kirkon opastamana eikä valtiovallan säätelemänä vaan talouden sisäisillä säännöillä. Oppi on yksinkertainen: kenelläkään ei tule olla etuoikeutta rikkauksiin eikä kenelläkään saa olla valtaa valita, ketkä saavat omistukseensa tietoja, tavaroita, koneita, tehtaita ja maita. Ainoa millä on kaupanteon kannalta merkitystä, on usko yhteiseen arvoon, rahaan. Lutheria mukaillen: sola pecunia.

Normaalikieleksi käännettynä edellinen tarkoittaa periaatetta, jonka mukaan jokaisen myyjän on tarjottava myytäviään kaikille samaan hintaan. Ketään ei saa suosia eikä ketään saa syrjiä. Valtiovaltakaan ei saa säätää joillekin erityisiä taloudellisia oikeuksia. Kaikilla on oltava yhtäläinen pääsy kaikkia myytäviä tuotteita koskeviin tietoihin ja jokaisen raha on yhtä arvokasta.

Edellä kuvattu periaate vastaa markkinoiden alkuperäistä ideaa taloudesta, joka ohjautuu tuotteiden käyttäjien ehdoilla eikä tuottajien etujen ohjaamana. Se on kapitalismista puhdistettua markkinataloutta. Vaikka osa taloutta toimii nytkin tällä periaatteella ja vaikka pankkiirit ja tehtailijat muistavat aina väittää, että kuluttajat ovat kuninkaita, kuluttajien tekemät valinnat ovat nykyisin silti vain pintaa. Talouden kehitystä ja vaurauden jakautumista säätelevät kaupat tapahtuvat aivan muualla kuin vähittäiskaupan hyllyillä. Ne tapahtuvat suljetuissa kabineteissa salaisin sopimuksin, lobbaajien käytävillä ja tietokoneiden välisenä kilpailuna maailman pörsseissä. Eivätkä merkittävimmät kaupankäynnit koske lainkaan hyödykkeitä vaan niissä myydään lupauksia voitoista ja erilaisia oikeuksia markkinoilla toimimiseen.

Nykyisessä markkinataloudessa, oikeammin siis kapitalismissa, ei uskota tasapuoliseen osto-oikeuteen vaan vapaaseen sopimusoikeuteen. Se on aivan eri asia, sillä vapaan sopimusoikeuden vallitessa valta on tuotteen tai oikeuden omistajalla. Hän on vapaa päättämään kenelle hän myy ja mitä ja millaisin ehdoin. Ostajan vapaus rajoittuu siihen, että hän joko hyväksyy tai hylkää esitetyn tarjouksen, jos hän lainkaan kuuluu siihen joukkoon, jolle kaupantekomahdollisuutta on tarjottu. Sopimusvapautta ja tuotteen niukkuutta hyödyntämällä tuotteen myyjä voi painostaa puutteessa elävää ostajaa kauppaan, jossa kummatkin hyötyvät mutta myyjä ostajaa enemmän. Näin rikkaudet kasaantuvat. Samaa sopimusvapautta käytti paavi aikoinaan, kun hänen vallassaan oli myydä uskonelämässä niukkaa tuotetta, synneistä vapautumista: kukin voi vapaasti valita joko niin monta rahaa paavin kassaan kuin paavin kanssa sovitaan tai jatkaa elämäänsä syntisenä ja palaa kiirastulessa.

Reformaation synnytti närkästys paavin rikkauksia kohtaan, ei niinkään halu auttaa köyhiä. Se kohdistui paavin vapauteen rikastua itse luomallaan niukkuudella. Reformaation tarjoama ratkaisu oli kyseisen niukkuuden säätelyn ottaminen pois paavin hallinnasta. Aikaa myöden reformaatio kuitenkin johti paitsi paavin vallan kapenemiseen niin köyhien aseman paranemiseen, niin että vauraimmat ja tasaisimman tulonjaon maat löytyvät tänään reformoitujen uskontojen vaikutuspiirin alueelta.

Viime aikoina tämän kehityksen synnyttämät omaisuudet ovat kuitenkin alkaneet keskittyä yhä harvempien käsiin. Syy on sama kuin ennenkin: valtaapitävien mahdollisuus nauttia erioikeuksista ja luoda keinotekoista niukkuutta uskonperustansa alueelle, joka tänään on talous. Eikä valta ole vain rikkaimmilla vaan myös poliitikoilla, sillä kapitalistiset etuoikeudet ja niihin liittyvä vallankäyttö ovat laeilla vahvistetut.

Kapitalismissa omistajien tärkein etuoikeus liittyy osakeyhtiöihin. Osakeyhtiössähän omistajan vastuu rajoittuu vain osakkeisiin sijoittamaansa määrään. Niiden yli menevät tappiot tulevat velkojien maksettaviksi. Äärimmilleen ilmiö on kehittynyt rahanteossa, jossa omistajien kannattaa kasvattaa pankkinsa niin suuriksi, ettei niitä voida päästää kaatumaan. Näin he voivat yksityistää voitot mutta sosialisoida tappiot ja varallisuuden keskittyminen harvoille voi jatkua yhteisen talouden kriiseistä huolimatta. Reformoidussa taloudessa ei ole osakeyhtiöitä vaan jokainen yksilö on täydessä vastuussa omista veloistaan myös osana tuotannollista kollektiivia, kuten yritystä. Myös armo, velkojen anteeksianto on henkilökohtainen eli riippumaton velallisen asemasta taloushierarkiassa.

Koska kapitalistien taivas on talouden kasvussa, kapitalismissa kasvuun kannustetaan antamalla erityisiä oikeuksia talouden kasvattajille. Patentit ja tekijänoikeudet ovat tällaisia yksinoikeuksia, mutta samalla ne luovat keinotekoista niukkuutta ja muiden monopolien lailla ne keskittävät pääomia ja vaurastuttavat jo ennestään rikkaita. Talouden reformaatio vaatii niistä luopumista, jota niillä rikastumaan pyrkivät tietenkin vastustavat. Aikaa myöten näidenkin keinotekoisten niukkuuksien ylläpitämisen kulut kasvavat kuitenkin saavutettuja hyötyjä suuremmiksi ja koko järjestelmä kääntyy itseään vastaan.

Ehkä keskeisin reformaation vaatimus kohdistuu siihen, miten taloustietoihin suhtaudutaan. Kapitalismissa omistuksia, tuotteita, hintoja ja kauppoja koskevia tietoja pidetään yksityisenä omaisuutena, joka voidaan pitää muilta salassa ja tarpeen vaatiessa vaikka kaupan. Poikkeukset on laeilla säädetty, minkä lisäksi viranomaisilla on teoreettinen mutta käytännössä usein toteutumaton pääsy tarvitsemiinsa tietoihin. Kautta aikain vallanpitäjät ovat varanneet itselleen oikeuden valtansa perusteita koskevien tietojen salaamiseen, jotta eivät valtaansa menettäisi, niin myös kirkon piirissä. 1500-luvulla paavi kielsi Raamatun italiankielisten käännösten lukemisen. Reformoiduissa kirkoissa ajateltiin kuitenkin toisin. Jokaiselle kuuluu vapaus kaikkiin yhteistä uskontoa koskeviin tietoihin. Salaisuudet ovat puolustettavia vain henkilökohtaisina valintoina. Niiden määrääminen ulkoapäin salaisuuksiksi on keinotekoisen niukkuuden luomista, sillä tietohan ei jaettaessa kulu. Siten myös reformoidussa taloudessa noudatetaan kaikkien omistusta ja kaupankäyntiä koskevien tietojen julkisuutta.

- - -

Niiden mielestä, jotka odottavat taloutemme, sosiaalisen hyvinvointimme ja luontomme pelastukseksi suurta muutosta, jotain aivan uutta yhteistä etiikkaa tai tietoisuutta, ahneuden hillitsemistä, rahatalouden rajoittamista tms., kuvaamani muutokset saattavat vaikuttaa vääriin asioihin kohdistuvilta ja riittämättömiltä. Silti uskon, että esittämäni reformaatio on realistisin niistä ”suurista muutoksista”, jotka voidaan ymmärrettävästi kuvata.

Niille, joiden mielestä talouden reformaatio on epärealistinen tavoite, on todettava, ettei uskonpuhdistuskaan ole toteutunut kuin vain niin pitkälle kuin on ollut realistista. Kehitys on hidasta ja puutteellista. Siitä huolimatta uskonpuhdistuksen vaatimukset ovat muokanneet kulttuurimme aivan toiseksi kuin se olisi ilman sitä. Tienhaaraan tultaessa on hyvä tietää mitä kohti haluaa edetä, vaikka päämäärä olisi kuinka kaukana.