torstai 26. marraskuuta 2009

Kannustimien taikaa

Akateemiseen talousblogiin

Kuuluisa ekonomisti nimeltä Planner oli lomilla Karibianmeren saarella, jonka päällikkö oli Maximin. Kun päällikkö kuuli Plannerin olevan maisemissa, kutsui Maximin tämän illalliselle kertoakseen seuraavan ongelman.

Saaren ihmiset elivät kalastuksesta. Vanhoina hyvinä aikoina saarella oli ollut vain kaksi kylää. Ensimmäisessä kylässä kaikki olivat ahkeria, mutta toisessa ihmiset olivat laiskoja (tai neutraalisti sanottuna toisen kylän ihmiset arvostivat vapaa-aikaa enemmän). Molemmissa kylissä oli hyviä ja huonoja kalastajia — toiset vain syntyivät hyviksi kalamiehiksi (tai -naisiksi). Huonot olisivat voineet olla hyviä jossain toisessa puuhassa, mutta saaren ainoa elinkeino oli kalastus.

Molemmissa kylissä hyvät kalastajat antoivat saaliistaan huonoille, koska ei ole kenenkään oma syy, että on sattunut syntymään kehnoksi kalastajaksi. Kaikki yrittivät parhaansa ja tuntui oikeudenmukaiselta tasata epätasa-arvoa. Ahkera kylä ei kuitenkaan lahjoittanut saalistaan laiskalle kylälle. Ei tuntunut hyvältä antaa laiskoille.

Nyt Maximinilla oli kuitenkin ongelma. Hurrikaani tuhosi kylät ja oli päätetty muodostaa vain yksi kylä. Aikaa kului ja lopulta kukaan ei tiennyt mistä kylästä toinen oli. Kuitenkin kylässä oli edelleen hyviä ja huonoja kalastajia, joista jokainen oli joko laiska tai ahkera.

Oikeudenmukaisena johtajana Maximin tuumi, että olisi reilua jos edelleen lahjakkaat kalastajat lahjoittaisivat saalistaan kehnoille. Siksipä oli säädetty laki, että saaliit jaetaan tasan. Nyt vain oli käynyt niin, että jokainen tuli rantaan kehnon saaliin kanssa väittäen olevansa syntynyt huonoksi kalastajaksi. Maximin ymmärsi, että lakiin sisältyi kannustinongelma ja kysyi neuvoa Plannerilta. Olisiko Plannerilla mitään temppua joka ratkaisisi ongelman?

Tottakai, Plannerin ratkaisu oli taikatemppu nimeltään kannustimien yhteensopivuus. Planner kertoi, että väestö täytyi saada jakautumaan neljään ryhmään:

(1) hyviin ja ahkeriin;
(2) huonoihin ja ahkeriin;
(3) hyviin ja laiskoihin;
(4) huonoihin ja laiskoihin.

Kuinka tämä temppu saadaan aikaan? No, Planner sai tarvitsemansa teknisen aineiston paikalliselta Satakomitealta ja kertoi että jokainen saa itse valita mihin ryhmään kuuluu. Jos valitset ryhmän 1, niin joudut kalastamaan 20 kalaa ja luovuttamaan 2 kalaa ryhmälle 2. Valinnasta 2 seuraa 15 kalan kiintiö ja 3 kalan luovutus ryhmälle 3. Valinnasta 3, tulee 9 kalan nakki ja kaiken saa pitää itse. Ryhmään 4 valikoituvat kalastavat 8 ja luovuttavat 1 kalan ryhmälle 3. Satakomitealta saadun tiedon perusteella jokainen haluaa nyt valita ryhmän totuudenmukaisesti.

Maximin totesi, että nerokasta mutta…epäoikeudenmukaista: huonoiksi syntyneet joutuvat maksamaa laiskoille (ryhmistä 2 ja 4 ryhmään 3). Sorry päällikkö, mutta tämän parempaa taikatemppua kannustimien yhteensopivuus ei voi tarjota, totesi Planner.

Planner lensi kotiin, mutta palasi vuosia myöhemmin paikalle. Ihmiset olivat jälleen onnellisia, joten Planner oli tyytyväinen — kannustimet näyttivät toimivan! Hän tapasi myös päällikön, joka oli iloinen jälleennäkemisestä. Maximin myönsi, että Plannerin taikatemppu toimi mutta…vain viikon verran. Ihmiset tosiaan aluksi kalastivat kuten toive oli, mutta epätasa-arvo alkoi jäytää kylää. Kalojen luovutukset laiskoille aiheuttivat närää ja niitä alettiin luovuttaa vanhentuneina yms.

Mutta Maximin ymmärsi mitä tuli tehdä. Taikatempun vuoksi hän nyt tiesi kuka oli hyvä, huono, laiska tai ahkera. Nyt kaksi kylää saatettiin muodostaa uudelleen, joten ahkerat ja laiskat laitettiin takaisiin kyliinsä. Vanhat tapa, jossa kaloja jaettiin hyviltä huonoille kylien sisällä saattoi palata.


Tämänsisältöisen illallispuheen piti taloustieteilijä Ray Rees, 17.11.2009 (CESifo, Munchen).

Kiintoisa esimerkki – mutta mikä on opetus?

Tulkitsenko nyt aivan väärin, jos kuvittelen esimerkin osoittavan, että oikeudenmukaisessa ja hyvin toimivassa kalastajataloudessa laiskat ja ahkerat on hyvä erottaa omiksi kylikseen. Ainoa uhka on hurrikaani, joka sekoittaa pakan ja hävittää tiedon siitä, kuka kuuluu ahkeriin ja kuka laiskoihin.

Nykytalouteen sovellettuna yhteiskuntaa voidaan parhaiten kehittää erottamalla ahkerat ja laiskat tuottajat omiksi ryhmikseen. Vaikeutena on vain se, ettei käytettävissä ole mitään kovin hyvää tapaa, jolla laiskat voitaisiin erottaa ahkerista. Plannerin hieno suunnitelmakin meni myttyyn.

Jos nyt laiskat ja ahkerat on kuitenkin erotettava toisistaan, on käytettävä puutteellisiakin kannustimia. Taitamattomien ryhmästä laiskat voidaan erottaa ahkerista vähentämällä koko ryhmän toimeentuloa. Silloin ahkerat hakeutuvat töihin vaikka kuinka pienellä palkalla ja laiskat jättäytyvät muiden vapaaehtoisella avulla eläväksi ryhmäksi. Taitavien ryhmästä ahkerat voidaan erottaa laiskoista kasvattamalla koko ryhmän toimeentuloa, jolloin kannustinvaikutus kohdistuu ahkeruuteen ja ahkerat taitavat nousevat omaksi ryhmäkseen. Siksi tarvitaan erityisiä oikeuksia niille, jotka erityisen tehokkaasti edistävät talouden kasvua.

Mutta palataan kalastajiin. Kehityksen edetessä ahkerien kylä kasvaa kaupungiksi ja valtiovallaksi ja kulttuuriksi ja sen ahkeruus ja kalastuskyky tehostuu tehostumistaan. Siitä tulee jopa niin tehokas, että kalat alkavat merestä loppua. Ensin siitä kärsii laiskojen kalastajien kylä, joka on siihen asti elänyt tyytyväisenä lähivesien kalastuksella. Laiskojen kylän on pakko muuttaa ahkerien maahan, joiden tehokkaammat laivat kalastavat laajemmilta alueilta.

Ei siis tarvita hurrikaania sekoittamaan pakkaa. Riittää, kun ahkerat ja laiskat erotetaan toisistaan. Aikaa myöten se kuitenkin johtaa siihen, että he taas sekoittuvat keskenään. Mutta erotteluahan juuri neuvottiin pakan lopulliseksi järjestämiseksi! Jokin tässä mättää.

Juuri näiden plannereiden ja maximinien ohjeillehan nykyisen maailman talous perustuu. Ja nyt sitten harmitellaan sitä, etteivät plannerit tiedä, mitä liikakalastukselle, ylituotannolle ja ilmastonmuutokselle pitäisi tehdä, eikä maximineillä ole enää auktoriteettia mihinkään.

Olisiko perustava virhe tehty jo silloin, kun plannerit ja maximinit kuvittelivat, että laiskuus on erilaista kuin osaamattomuus; että taitamaton on syytön taitamattomuuteensa, mutta laiska on syypää laiskuuteensa. Ja koska laiskuus on synti, laiskoja on rangaistava ja ahkeria palkittava ja se on vain oikein, että ahkerat vievät kalat laiskojenkin pöydästä.

Samalla logiikalla se on vain oikein, että lopulta kalat loppuvat myös ahkerien pöydästä, sillä tässä kulttuurissahan ahkeruus on määritelty ahkeruudeksi kalastaa ja tuottaa – eikä suinkaan ahkeruudeksi olla hyviä toisillemme tai ahkeruudeksi ajatella asioita vähän laajemmin.

----

Matti Liski:
Huomaan nyt kuitenkin, että tarina yrittää ujuttaa tehokkuusargumenttia, joka on ehkä arvolatautunut. Miksi laiskoille ei voisi maksaa? Kuten kommentoit, ehkä laiskuuskaan ei ole omaa syytä. En tiedä.

Tyytyväisenä luin tämän vastauksen. Ehkä taloustieteillä – siis joillakin taloustieteilijöillä – sittenkin on vielä mahdollisuus sellaiseen uuteen avaukseen, jolla nykyisestä umpikujasta päästään.

Keskeinen ongelma on mielestäni juuri siinä, miten talousteoriassa voitaisiin ottaa huomioon tuottamattomuuden tai laiskuuden arvo, toisin sanoen neutraloida talouden tehokkuusargumentti, joka on selvästi ideologinen. On totta, että ihmiset haluavat enemmän tuotantoa ja luonnon muuttamista tavaroiksi, mutta yhtä totta on, että he haluavat enemmän vapaa-aikaa ja puhdasta luontoa. Miten nämä tavoitteet saataisiin taloustieteissä samalle viivalle?

Nythän näin ei ole vaan tieteenala on keskittynyt ratkaisemaan kasvuideologisia tehtäviä. Miten yrityksiä on kohdeltava, jotta niiden toiminta olisi mahdollisimman tuottavaa. Miten kannustetaan omistajia/johtajia/työläisiä tehokkaammiksi. Miten opetus/terveydenhoito tulisi järjestää, jotta se parhaiten palvelisi tuotantoa. Ja tietysti: miten saada koko talouden verenkierto eli rahan virtaus mahdollisimman voimakkaaksi ja tehokkaaksi.

Tuotannon tehostamiseen ja kasvattamiseen keskittymällä on parannettu ihmisten hyvinvointia, mutta aiheutettu myös monia vaikeita ongelmia. Luontoa uhkaa ylikuormittuminen, tuloerot ja sosiaaliset ristiriidat ovat voimistumassa ja talouden verenkierto on altistunut vakaville rytmihäiriöille.

Voitaisiinko nyt ajatella, että sen sijaan että yritetään ratkaista vinoutuneen kasvun aiheuttamia epäkohtia jälkikäteen, puututtaisiin vinoutumisen alkuperäiseen syyhyn, siihen, että kansantalouksia kannustetaan kasvuun laeiksi ja asetuksiksi puetulla säätelyllä, joka kasvattaa tuloeroja ja luo ylimääräistä painetta luonnon hyödyntämiseen. Ja vähennetään tätä säätelyä. Eikö tämä olisi hyötysuhteeltaan paras tapa välttyä talouskasvun haitoilta.

Jotta näin osattaisiin menetellä, olisi ensin tutkittava, mitkä ovat kasvuneutraalin talouden ehdot. Millaiset yhteiset säännöt parhaiten toteuttavat sen, ettei tuotannon kasvattamisella ole ideologista arvoa eli sitä ei palkita yli sen, mihin ihmisten oma vapaa valinta työn ja vapaa-ajan sekä kulutuksen ja luonnon koskemattomuuden välillä kunkin johtaa?

Kuuluuko edellä esitetyn kysymyksen käsittely mitenkään taloustieteiden piiriin? Jos se kuuluu, niin olisi kiinnostavaa tietää, millaisia ajatuksia asiasta on esitetty. Jos se ei kuulu, niin onko siihen jokin erityinen syy?

lauantai 21. marraskuuta 2009

Kaupan mahdoton yhtälö

Soininvaaran blogiin

Artturi Björk:
Liberaalius on sitä, että kannattaa ihmisten itsemääräämisoikeutta riippumatta siitä mihin ne ihmiset käyttävät tätä oikeuttaan (kunhan eivät loukkaa muiden oikeutta samaan).
Jo vain. Niinpä on liberaalia käyttää rahojaan korruptioon, kunhan ei loukkaa muiden oikeutta ostaa erityisiä palveluksia poliitikoilta tai virkamiehiltä. Tietysti on myös liberaalia kaupanteossa huijata ja salata asioita jotka vain häiritsisivät kaupantekoa, kunhan sallii muidenkin menettelevän samalla tavalla. Tosi liberaalia on suurten kesken tehdä pieniä syrjiviä sopimuksia, kunhan ei loukkaa muiden oikeutta samaan.

Vai olisiko tämä sittenkin ns. uusliberalismia?

Tiedemies:
Silloin kun yhteiskunnallisessa keskustelussa ei ole mielekästä ottaa kantaa arvoihin, on syytä ottaa kantaa tehokkuuteen.
Tämähän olisi vallan mainio neuvo, jos olisi olemassa tehokkuutta an sich. Mutta kun ei ole. Jos joku haluaa tehokkaasti nauttia hiljaisuudesta ja luonnosta, hän ei varmaankaan halua lähimailleen kauppakeskusta, toisin kuin sellainen, joka haluaa tehokkaasti myydä tavaroita.

Se että nykyisin tehokkuudella ymmärretään tuotannon ja kaupan tehokkuutta on vain tämän kulttuurin ja ajan ominaisuus. Ajatus tai ideologia, jonka mukaan ihmisten elämä on sitä parempaa, mitä tehokkaammin yritykset tavaroita tuottavat, on (lähes) yhtä ontto kuin ideologia, jonka mukaan työläisten elämä on sitä parempaa, mitä tehokkaammin työläisten puolue heidän etujaan ajaa.

Jälkimmäinen ideologia osoittautui virheelliseksi viimeistään kaksikymmentä vuotta sitten, kun tavalliset sosialistimaiden kansalaiset huomasivat, että puolueen tehokkuus kasvattikin lähinnä puolueen johtajien ja jäsenten hyvinvointia ja heikensi muiden. Nykyisen talousideologian vuoro koittaa, kun ihmiset huomaavat, että talouden tehokkuuden edistäminen kasvattaa lähinnä tuotannon ja kaupan omistajien ja ohjaajien hyvinvointia ja heikentää muiden.

Ehkä tavallisten ihmisten hyvinvoinnin kannalta olisikin tehokkaampaa arvioida asioita vähän vähempiä tehoja vaativasta näkökulmasta.

tiistai 17. marraskuuta 2009

Elinvoimaprojektista

Suomen elinvoiman lähteet blogiin

Mielestäni tässä Sari Baldaufin kokoamassa väliraportissa parasta ovat kysymykset: ”Ollaanko jääty puolustamaan historian linnakkeita? Ovatko tulevaisuuden ja elinvoimaisuuden kannalta oleelliset kysymykset toisaalla? Ja siten myös ihmisten etu?”

Kenelle elinvoimaa ollaan etsimässä? Niille nuorille, jotka tänään viiltelevät itseään? Niille opiskelijoille, jotka tänään tarvitsevat psykiatrista apua? Vai niille, joiden huomenna odotetaan itseään säästämättä taistelevan Suomen kilpailukyvyn puolesta? Vai onko kyse samoista ihmisistä.

Oletetaan, että he ovat samoja. Valittavana on kaksi strategiaa. Toisen mukaan tarjoamme kilpailukyvystä taisteleville entistä parempia etuja, joiden kannustamana kasvatetaan varallisuutta, jolla sitten ostetaan lääkkeitä ja hoitoja erilaisiin haavoihin. Toisen mukaan vähennämme niitä kannusteita ja etuja, joista taisteleminen aiheuttaa erilaisia haavoja, ja saamme terveempiä ihmisiä tekemään töitään.

Edellinen strategia johtaa polarisoituneeseen yhteiskuntaan, joka toimii sillä tasolla kuin rikkaammat viitsivät maksaa veroja ja pitää huolta köyhemmistä. Jälkimmäinen johtaa tasaisemman huoltosuhteen yhteiskuntaan.

Olen ymmärtävinäni, että tämä elinvoimaprojekti on lähtöasetelmastaan automaattisesti asettumassa kuvaamani ensimmäisen strategian kannalle. Sallittakoon kuitenkin eriävä mielipide. Minun mielestäni tulevaisuuden ja kestävän kehityksen kannalta jälkimmäinen strategia on parempi.

Mitä kyseiset talouden kasvattamiseen tarkoitetut kannusteet ja edut ovat?

Kaikki joillekin myönnettävät rajoittavat oikeudet, niin valtiovallan kuin yritystenkin antamat, toimivat kannustimina, jotka voimistavat yhteiskunnan jakautumista voittajiin ja häviäjiin. Tänään tärkeimmät niistä kohdistuvat informaation hyödyntämiseen, joka voimavara sinänsä on ehtymätön ja vain kasvaa sitä jaettaessa. Tarkoitan tekijänoikeuksia ja patentteja, jotka keinotekoisesti, valtiovallan toimesta luovat niukkuutta tietojen hyödyntämiseen ja samalla voimistavat hyvinvointieroja.

Vaikka emme voi sivuuttaa näitä koskevia kansainvälisiä sopimuksia, voimme silti tehdä kaksi asiaa tulevaisuutemme eteen.

Voimme tulkita kyseisiä sopimuksia niin keveästi kuin mahdollista. Siihen ei ole sen enempää eettistä kuin taloudellistakaan estettä, sillä osattomien etujen puolustamista pidetään yleensä moraalisena tekona ja taloudellisestikin näiden oikeuksien tulot ovat suomalaisille miinusmerkkiset.

Toiseksi voimme vaikuttaa siihen, mihin suuntaan kansainväliset sopimukset asiassa kehittyvät. Voimme pienenä kansakuntana ottaa kaikkien heikompien asian omaksemme. Enkä tarkoita tiedollisesti heikompia enkä taidollisesti heikompia vaan taloudellisilta oikeuksiltaan ja varallisuudeltaan heikompia. Kyseessä eivät myöskään ole lukumäärältään heikommat, sillä ympäri maailman ihmiset ovat alkaneet huomata, miten suuri tuloeroja voimistava merkitys informaatio-oikeuksien omistamisella on ja miten ristiriitaisiin käytäntöihin niiden ylläpitäminen johtaa.

Mitä puuttuu – ja minkä hankkiminen vaatii ja antaa elinvoimaa – on tietoa kyseisestä asiasta ja ajatuksia siitä, miten tällainen kenenkään erityisiä etuja ajamaton pyrkimys voidaan politisoida yhteiseksi, tavoitteelliseksi toiminnaksi.

Kaikkiaan minun on vaikea nähdä, miksi nuoret innostuisivat pyrkimyksistä, joiden tarkoituksena on kilpailukyvyn parantaminen tai talouskasvun nopeuttaminen, kun niin teoria kuin käytäntökin todistavat sitä, ettei kasvu enää lisää ihmisten hyvinvointia vaan siihen pakolla pyrkiminen päinvastoin kaventaa heidän vapauttaan valita.

Miksi siis puolustaa tätä historian linnaketta? Eikö pitäisi tunnustaa maailman muuttuminen ja kääntää katse valoisampaan suuntaan.

maanantai 16. marraskuuta 2009

Liiketoimintamallipatentti

Kemppisen blogiin

On avartavaa arvioida patenttikysymystäkin ideaalitapausten kautta.

Toisessa ääripäässä on maailma, jossa patenttioikeutta ei ollenkaan ole. Ihmiset keksivät ja kehittävät asioita parantaakseen omaa hyvinvointiaan tai vain etsimisen ja löytämisen ilosta, mutta kuka tahansa voi vapaasti hyödyntää muiden keksimiä ja kehittämiä asioita. Toisessa ääripäässä on maailma, jossa kaikkien uusien tietojen, taitojen, keksintöjen ja löytöjen taloudelliseen hyödyntämiseen saa ikiaikaisen yksinoikeuden.

Edellinen ideaali on käytännössä mahdollinen, jälkimmäinen ei. (Kuvitelkaa maailma, jossa kaikki uudelle mantereelle matkustavat maksavat markkinaehtoisia maksuja Kolumbuksen jälkeläisille ja differentiaalilaskennan hyödyntäjät Newtonin ja Leibnizin oikeudenomistajille – ja tietysti epäselvyyksistä syntyneiden riitojen ratkaisijoille.)

Yksinoikeusjärjestelmillä on arvoa vain joidenkin arvokkaampien asioiden saavuttamiseksi. Patenttioikeuden arvoksi on esitetty tekniikan kehityksen ja talouskasvun nopeuttaminen, joka sekin on tietysti vain väline johonkin vielä tärkeämpään, mitä se sitten lieneekään.

Nopeuttaako patenttioikeus tekniikan kehitystä vai ei. Kuka tietää. Saavutetaanko mahdollisella nopeuttamisella jotain periarvokasta. Kuka tietää. Mitä tiedetään on se, että muiden erityisoikeuksien lailla patenttioikeus keskittää valtaa ja varallisuutta harvoille. Ja että ne joilla on valtaa ja varallisuutta määrittelevät sen, mikä on oikein ja riittävää: että teknisen ja taloudellisen kehityksen joillekin aiheuttamat haitat johtuvat vain siitä, ettei kehitys ole riittävän nopeaa ja että siksi patenttioikeudellakin vallattua aluetta on edelleen laajennettava ja näin jatkettava ja pommitettava vielä senkin jälkeen, kun sota on jo hävitty ja jäljellä on vain murusia siitä, mitä lähdettiin tavoittelemaan.

----

Luin läpi Bilski v. Kappos 08-964 suullisen kuulustelun pöytäkirjan ja hyvin asianosaiset vaikeaa asiaa käsittelivät, erityisesti tuomari Breyer.

Eihän tällaisessa paikassa voida ottaa puheeksi patenttijärjestelmän oikeutusta sinänsä – yhtä vähän kuin kirkolliskokouksessa voidaan kyseenalaistaa jumalan kaikkivaltiutta – mutta Breyer joka tapauksessa muistutti, että patenteilla on kaksi pluspuolta, joista toinen on se, että näin keksinnöistä tulee julkisia ja patenttien voimassaolon lakattua keksinnöt ovat kaikkien hyödynnettävissä, ja toinen on se, että monopolin innoittamina ja suojassa ihmiset keksivät ja tuottavat enemmän. Sen lisäksi patenteilla on kaksi miinuspuolta, joista toinen on se, että monopolihinnoittelu vähentää kyseisten tuotteiden käyttöä ja toinen se, että (hyödyntämis)lupien hankkiminen hidastaa kehitystä. Ja Breyerin mukaan plussien ja miinusten tulisi olla tasapainossa.

Eivätkä ainakaan plussat ole siitä muuttuneet, kun patenttiviraston yli-insinööri Koristo joskus 60-luvun lopulla niitä meille taloon tulleille tutkijainsinööreille selitti. Eikä niitä silloinkaan kyseenalaistettu.

Se on vähän omituista, sillä suurimpaan osaan patentteja ensimmäinen plussa ei ollenkaan päde. Laite- ja tuotepatenteissa kaupattava tuote sisältää yleensä sinänsä riittävästi informaatiota keksinnön hyödyntämiseksi. Jos sellaisella tuotteella käydään kauppaa, keksintöä ei voi pitää salassa. Sama pätee myös useimpiin menetelmäpatentteihin, mm. kyseessä oleviin liiketoimintamallipatentteihin.

Kun lisäksi otetaan huomioon, että on täysin ratkaisematon kysymys, viekö yksinoikeus keksinnön hyödyntämiseen tekniikan kehitystä eteenpäin vai jarruttaako se sitä, ja ovatko yksinoikeudet sinänsä yhteiskunnalle eduksi, tätä toista plussaa ei pitäisi mielestäni ollenkaan käyttää patenttijärjestelmän perusteena.

Tuskinpa korkeat tuomarit, Breyerkään, näin syvälle asiaan voivat kajota, sillä paljon putoaisi pois. Patentoitavia olisivat vain menetelmät ja sellaiset, joita ei voi tavanomaisella ammattitaidolla johtaa myytävän tuotteen ominaisuuksista (tässä mielessä vanha lääkepatenttikäytäntömme oli järkevämpi kuin nykyinen).

Toisaalta, mihin muuhunkaan kohtaan rajan vetäisi ja millä perusteilla? Kuten herra Jakes kysyi: ”Why should transformation be the key?” Mitä tekemistä ”muuntamisella” on patentin plussien ja miinusten kanssa?

lauantai 14. marraskuuta 2009

Tyhmyydestä tapetaan

Kemppisen Blogiin

Vielä eilisestä. Ihanan haikeaa lukea ja muistella. Meidän perheemme ensimmäinen auto oli juuri piikkinokka Skoda – ja retkeiltiin Sopu teltalla. Sedilläni, Suomea rakentaneiden pikkuyritysten omistajajohtajilla, oli Roverit. Isä oli heillä töissä ja suunnitteli (lähes kopioi Homelitestä) ensimmäisen suomalaisen moottorisahan, Hyryn, jota valmistettiin tuhansia ja joilla metsiämme kaadettiin kaikille hyödyksi. Palkollisena hän ajeli vain Skodilla, DKV:illä jne. Oma ensimmäinen autoni oli Tipparellu, senaikainen tilankäytön ja taloudellisuuden ihme. Olivatko ajat silloin parempia vai huonompia?

Mitä tulee yhteiskunnan verkostoneisuuteen niin asiaa on tarkasteltava ideaalitapauksen valossa, vaikkei sellaista käytännössä ole. Ideaali verkko on täysin tasa-arvoisten toimijoiden verkko, jossa kenelläkään ei ole painostusvaltaa kehenkään nähden. Silloin myös, koska tieto on valtaa, kenelläkään ei ole salaisuuksia, henkilökohtaisia lukuun ottamatta. Periaatteessa maailmanlaajuisesti. Jokainen on korvattavissa/ohitettavissa.

Jos tältä pohjalta tarkastellaan Islamin ja Talibanien verkostoa, niin sen verkostomaisuus on ideaaliin nähden varsin puutteellinen. Vaikka mullahit ja imaamit toimivat periaatteessa tasa-arvoisena verkostona toisiinsa nähden, oppilaisiinsa nähden he ovat vertikaalisessa suhteessa. Näillä ryhmillä on myös tiukat yhteiset salaisuutensa muihin ryhmiin ja tietysti myös maailmanyhteisöön nähden.

Tämän analyysin mukaan samanlainen mutta vielä mahtavampi verkosto on (länsimainen) yritysten verkosto. Yritykset toimivat periaatteessa tasa-arvoisina toimijoina toisiinsa nähden, mutta sisäiseltä rakenteeltaan ne ovat käskysuhteisia ja myös niillä on tiukat sisäiset salaisuutensa ja painostuskeinonsa toisiin yrityksiin ja maailmanyhteisöön nähden.

Kummallakin verkostolla on suuri missio, joka niitä ajaa eteenpäin ja joka erottaa ne omaksi, omia etujaan ajavaksi verkostokseen. Toisella se on islaminuskon levittäminen, toisella talouden kasvattaminen. Samalla kumpikin verkosto vastustaa yleistä verkottumista, yleistä tiedon vapautumista ja tasa-arvoa. Yritykset pitävät kiinni liikesalaisuuksistaan ja informaation omistusoikeuksistaan yhtä ehdottomasti kuin Talibanryhmät omistaan. Ehkä ne tarvitsevat toisiaan.

----

Ehkä keskustelua voi vielä jatkaa käsitteen "ideaali" ominaisuuksista. Jos ajatellaan ideaalia tasa-arvoa edellä kuvaamassani teoreettisessa merkityksessä, sen tavoiteltavuus on riippumaton muista asioista. Tasa-arvo on arvo sinänsä. Mutta jos ajatellaan ideaalia diktatuuria, jossa kaikki tapahtuu yhden johtajan määräysten mukaan, se ei voi olla arvo sinänsä vaan diktatuurin tavoiteltavuus riippuu siitä, miten tavoiteltavia asioita diktaattori edistää.

Jos sitten tätä asetelmaa tarkastellaan tieteen valossa, joka ei, mielestäni oikein, tunnusta mitään tavoiteltavuutta itsensä ulkopuolella, niin eikö ideaali tiede ja ideaali tasa-arvo ole toisiaan vahvistavia. Ja jos pyrkimyksenä on tiedon ja ymmärryksen lisääminen maailmassa, pitäisi tavoitella suurempaa tasa-arvoa, suuntana siis ideaali tasa-arvo.

Jos tämä tuntuu loogiselta, niin eikö tänään, taloustieteiden umpikujassa, tulisi entistä syvemmin perehtyä kysymykseen, mitä ideaali tasa-arvo taloudessa oikeastaan tarkoittaa. Miksei asia kiinnosta juuri ketään?

----

Rienzille: Hyvä näkökohta. Pareto-optimaalisuus edellyttää nimenomaan täydellisten markkinoiden ideaalin, ja ne ovat väistämättä myös tasa-arvoiset markkinat siinä mielessä kuin esitin. Mutta myös päinvastainen ideaali, täydellisen hierarkian talous, on Pareto-tehokas, sillä siinäkään ei voida kenenkään asemaa parantaa heikentämättä jonkun toisen asemaa. Siten Pareto-ideasta ei juurikaan ole apua käytännön talouden järjestämiselle.

Asialla saattaa myös olla jotain tekemistä sen kanssa, että aika usein kuulee väitettävän, että asiat ovat kehittymässä paremmiksi, vaikka jotkut rikastuvatkin tolkuttomasti, jos köyhempienkin rahavarat kasvavat. Tämä on järjetön ajatus, sillä eiväthän ihmiset koe hyvinvointiaan suhteessa absoluuttiseen raha- tai tavaramääräänsä vaan muiden hyvinvointiin ja omiin ja läheistensä yleisiin tulevaisuudennäkymiin, joita kasvavat tuloerot heikentävät.

tiistai 10. marraskuuta 2009

Demokratia ja diktatuuri

Tutuhesan listalle

Ehkäpä koko demokratiakäsite kaipaa vähän tuuletusta.

Mikä on demokratian tarkoitus? Parantaa kansalaisten hyvinvointia vai kansakunnan menestystä? Onko kansakunnalla jokin tarkoitus maailmanyhteisölle? Entä maailmanyhteisön, ihmiskunnan tarkoitus ja päämäärä?

Jos ihmiskunnalle oletetaan jokin tarkoitus, esimerkiksi jumalan palveleminen tai maailmantalouden kasvattaminen tai maapallon suojeleminen, sitä voi myös kansakunta pitää tarkoituksenaan.

Jos tietty asia on hyväksytty kansakunnan päätavoitteeksi (selityksellä kun ensin hoidamme tämän asian, niin sen avulla saamme sitten myöhemmin kaikki muut asiat kuntoon), sen saavuttamiseen vaaditaan suunnitelmallisuutta, johtajuutta, organisointia ja porkkanoiden/keppien käyttöä. Kaikkea diktatorista ja demokratian vastaista.

Tämä on tilanne myös meillä ja tänään, kun kansakuntamme päällimmäisenä tavoitteena on talouden kasvattaminen ja kilpailukyvyn parantaminen. Siihen demokratia sopii yhtä huonosti kuin armeijan tehtäviin. Huolestuttavaa on, että kun kaikki kansakunnat kilpailevat samasta asiasta, menestyminen vaatii yhä voimakkaampaa panostusta, yhä epädemokraattisempia käytäntöjä, yhä jakautuneempia yhteiskuntia ja yhä väkivaltaisempaa maailmaa. Siksi demokratia on tänään kasvavissa vaikeuksissa kaikkialla.

Eikä tähän ole odotettavissa muutosta ennen kuin johtavissa talousmaissa ajaudutaan talouden kasvattamisessa sellaisiin vaikeuksiin, että kyseisen tavoitteen haitallisuus huomataan. Näinhän on jo osaksi käynytkin ja useat etsivät taas elämänsä tarkoitusta yhteisestä jumalasta tai pitävät maapallon pelastamista ihmisten tärkeimpänä tavoitteena. Demokratian asemaa se ei kuitenkaan paranna.

Demokratian perusta on ajatuksessa, ettei ihmiskunnalla ole mitään yhteistä tavoitetta eikä sellaiseen tule edes pyrkiä. Demokratiassa jokaisen oma tavoite on yhtä hyvä kuin toistenkin, edellyttäen kuitenkin ettei tavoitteena ole estää toisia pääsemästä heidän tavoitteisiinsa. Tämän vaatimuksen vaikeudesta johtuen käytännön demokratia on prosessi kohti sellaisia yhteisiä sääntöjä, jotka tämän entistä paremmin mahdollistavat. Niinpä enemmistövaltaan perustuva demokratia on vielä kaukana ideaalista demokratiasta. Seikka, mikä on myös käytännössä helposti havaittavissa. Kun enemmistön tavoitetta pidetään kaikkien yhteisenä tavoitteena, ajaudutaan siihen poliittiseen kilpailuun ja sääntöviidakkoon, jota Eero aiheestakin kammoksuu:
- demokratioissa ei saa polttaa tupakkaa sellaisissa paikoissa kuin diktatuureissa
- demokratioissa ääni vaaleissa annetaan ulkoisen painostuksen synnyttämänä
- demokratioissa valitut edustajat pyrkivät ratkaisuillaan turvaamaan tulevan valintansa


Ongelma on kuitenkin siinä, että diktatuureissa nämä ominaisuudet vaikuttavat vielä vahvempina. Jokaisessa diktatuurissa on asioita, jotka ovat ehdottoman kiellettyjä, jokaisessa diktatuurissa poliittinen toiminta tapahtuu painostuksen alla ja jokainen diktaattori pyrkii ratkaisuillaan turvaamaan tulevan valtansa.

Demokratisoitumisprosessissa olennaista on sen asian vapautuminen ja kehittyminen, mikä ei ole keneltäkään pois eikä rajoita mitään. Tämä asia on tieto, informaatio, ymmärrys. Yhteiskunta, jossa tärkeitä tietoja salataan, jossa tietojen hyödyntämiseen on yksinoikeuksia ja jossa ylemmän tieto on määritelmällisesti oikeampi kuin alemman tieto, on epädemokraattinen ja hidas oppimaan ja kehittymään. Tämän asian ymmärtäminen on demokratian kehittymisen edellytys ja ainoa este tälle on tietysti se, että aivan kuten jumalaan opetetut uskovat jumalan olevan oikeassa niin enemmistödemokratiaan opetetut uskovat enemmistön olevan oikeassa, vaikka kukaan ei osaa perustella asiaa ja vaikka he selvästi näkevät sen johtavan järjettömyyksiin.

sunnuntai 8. marraskuuta 2009

Korruptiosta

Kirjoitus Tutuhesan listalle

Pasi on oikeassa. Siitä on lähdettävä, että jokainen etsii joka tapauksessa omaa etuaan niin kuin sen itse ymmärtää siinä maailmassa jossa elää. Kuitenkin lähes poikkeuksetta ihmiset kokevat ja ajattelevat asian olevan niin, että jos ympärilläni menee hyvin, niin myös minulla menee hyvin. Ihmiset ovat luonnostaan sekä egoisteja että altruisteja. Kysymys on siitä, kuinka laajaksi kukin ympäristönsä ymmärtää.

Vaikka toimisi kuinka moraalisesti omassa yhteiskunnassaan, se saattaa yleisesti, laajemman yhteisön kannalta olla mitä moitittavinta. Yleistä moraalikoodistoa kun ei ole olemassa tässä monien uskontojen ja ideologioiden maailmassa.

Siitä syystä Pentin ehdottama moraaliin vetoaminen kapitalismin ja markkinatalouden erottelussa on tyhjä siihen asti, kun sille "mikä on oikein ja oikeudenmukaista muita kanssaihmisiä kohtaan" esitetään reaalisia sääntöjä, joilla on kaikille samat yksiselitteiset sisällöt.

Entä mikä sitten on oikeudenmukaista muita kanssaihmisiä kohtaan? Yleissääntönä ei voi olla mikään muu kuin se, että kaikkia on kohdeltava samoin säännöin, yhtä hyvin, ketään syrjimättä, koska kaikki kuuluvat samaan ihmisten yhteisöön. Entä mitä tarkoittaa syrjimätön kohtelu rahataloudessa? Se ei voi tarkoittaa mitään muuta kuin että jokaisen raha on yhtä arvokasta; että jokaisella on sama oikeus ostaa kenen tahansa myymiä tuotteita. Kaupan kohteina ovat siis tuotteet mutta ei oikeuksia tuotteisiin. Se puolestaan edellyttää sitä, että kaikki kaupankäynti on julkista. Ei ole tuotteita, hintoja eikä kauppoja koskevia salaisuuksia, koska jokaisen on voitava tietää, mitä yhteisessä taloudessa tapahtuu; keitä syrjitään ja keiden toimesta.

Edellä kuvattu on markkinatalouden ideaali, joka eroaa selvästi kapitalistisen talouden ideaalista, joka perustuu kaupankäynnin yksityisyyteen. Kapitalistisen ideologian mukaan talous on oikeudenmukaista silloin kun kauppaa voidaan käydä kaikesta yksityisin ja salaisin sopimuksin muiden siihen puuttumatta. Tähän ideologiaan nykytalous pitkälti perustuu johtuen lähinnä siitä, että maailmantaloudessa sääntöjä laativat kansakunnat, jotka ovat tavallaan yksityisiä toimijoita pitäen kiinni, tosin ilmeisen lyhytnäköisesti, omista eduistaan ja oikeuksistaan suosia toisia kansakuntia/toimialoja/yrityksiä ja syrjiä toisia.

Korruptio on nimenomaan erityisten oikeuksien tai erityiskohtelun ostamista olipa myyjänä yhteiskunnan virkamies tai yksityinen toimija. Siinä mielessä se kuuluu kapitalistisen ideologian piiriin ja on nykytaloudesta niin vaikeasti poistettavissa.

---
Silloin tällöin joku muistuttaa, että listallamme asioita pitäisi tarkastella tulevaisuusnäkökulmasta. Asiallinen vaatimus mutta vaatii tarkennusta. On kaksi tapaa ajatella tulevaisuutta. Toinen on kuvitella miten tekniikka, talous ja luonto muuttuu, kun sosiaalisissa järjestelmissä ei tapahdu suuria muutoksia. Toinen tapa on kuvitella tulevaisuuteen jokin suuri sosiaalinen muutos ja päätellä, miten se vaikuttaisi tekniikkaan, talouteen ja luontoon. Itse olen enemmän viehättynyt jälkimmäisestä ja siksi kehoittaisin muitakin "tutkimaan" tulevaisuutta tästä näkökulmasta. Silloin sellainen tulevaisuus näyttää ainakin minusta valoisimmalta, jossa maailmantalous muuttuu vapaasta kapitalismista olennaisesti lähemmäksi ideaalia markkinataloutta.