Elinvoimaprojektista

Suomen elinvoiman lähteet blogiin

Mielestäni tässä Sari Baldaufin kokoamassa väliraportissa parasta ovat kysymykset: ”Ollaanko jääty puolustamaan historian linnakkeita? Ovatko tulevaisuuden ja elinvoimaisuuden kannalta oleelliset kysymykset toisaalla? Ja siten myös ihmisten etu?”

Kenelle elinvoimaa ollaan etsimässä? Niille nuorille, jotka tänään viiltelevät itseään? Niille opiskelijoille, jotka tänään tarvitsevat psykiatrista apua? Vai niille, joiden huomenna odotetaan itseään säästämättä taistelevan Suomen kilpailukyvyn puolesta? Vai onko kyse samoista ihmisistä.

Oletetaan, että he ovat samoja. Valittavana on kaksi strategiaa. Toisen mukaan tarjoamme kilpailukyvystä taisteleville entistä parempia etuja, joiden kannustamana kasvatetaan varallisuutta, jolla sitten ostetaan lääkkeitä ja hoitoja erilaisiin haavoihin. Toisen mukaan vähennämme niitä kannusteita ja etuja, joista taisteleminen aiheuttaa erilaisia haavoja, ja saamme terveempiä ihmisiä tekemään töitään.

Edellinen strategia johtaa polarisoituneeseen yhteiskuntaan, joka toimii sillä tasolla kuin rikkaammat viitsivät maksaa veroja ja pitää huolta köyhemmistä. Jälkimmäinen johtaa tasaisemman huoltosuhteen yhteiskuntaan.

Olen ymmärtävinäni, että tämä elinvoimaprojekti on lähtöasetelmastaan automaattisesti asettumassa kuvaamani ensimmäisen strategian kannalle. Sallittakoon kuitenkin eriävä mielipide. Minun mielestäni tulevaisuuden ja kestävän kehityksen kannalta jälkimmäinen strategia on parempi.

Mitä kyseiset talouden kasvattamiseen tarkoitetut kannusteet ja edut ovat?

Kaikki joillekin myönnettävät rajoittavat oikeudet, niin valtiovallan kuin yritystenkin antamat, toimivat kannustimina, jotka voimistavat yhteiskunnan jakautumista voittajiin ja häviäjiin. Tänään tärkeimmät niistä kohdistuvat informaation hyödyntämiseen, joka voimavara sinänsä on ehtymätön ja vain kasvaa sitä jaettaessa. Tarkoitan tekijänoikeuksia ja patentteja, jotka keinotekoisesti, valtiovallan toimesta luovat niukkuutta tietojen hyödyntämiseen ja samalla voimistavat hyvinvointieroja.

Vaikka emme voi sivuuttaa näitä koskevia kansainvälisiä sopimuksia, voimme silti tehdä kaksi asiaa tulevaisuutemme eteen.

Voimme tulkita kyseisiä sopimuksia niin keveästi kuin mahdollista. Siihen ei ole sen enempää eettistä kuin taloudellistakaan estettä, sillä osattomien etujen puolustamista pidetään yleensä moraalisena tekona ja taloudellisestikin näiden oikeuksien tulot ovat suomalaisille miinusmerkkiset.

Toiseksi voimme vaikuttaa siihen, mihin suuntaan kansainväliset sopimukset asiassa kehittyvät. Voimme pienenä kansakuntana ottaa kaikkien heikompien asian omaksemme. Enkä tarkoita tiedollisesti heikompia enkä taidollisesti heikompia vaan taloudellisilta oikeuksiltaan ja varallisuudeltaan heikompia. Kyseessä eivät myöskään ole lukumäärältään heikommat, sillä ympäri maailman ihmiset ovat alkaneet huomata, miten suuri tuloeroja voimistava merkitys informaatio-oikeuksien omistamisella on ja miten ristiriitaisiin käytäntöihin niiden ylläpitäminen johtaa.

Mitä puuttuu – ja minkä hankkiminen vaatii ja antaa elinvoimaa – on tietoa kyseisestä asiasta ja ajatuksia siitä, miten tällainen kenenkään erityisiä etuja ajamaton pyrkimys voidaan politisoida yhteiseksi, tavoitteelliseksi toiminnaksi.

Kaikkiaan minun on vaikea nähdä, miksi nuoret innostuisivat pyrkimyksistä, joiden tarkoituksena on kilpailukyvyn parantaminen tai talouskasvun nopeuttaminen, kun niin teoria kuin käytäntökin todistavat sitä, ettei kasvu enää lisää ihmisten hyvinvointia vaan siihen pakolla pyrkiminen päinvastoin kaventaa heidän vapauttaan valita.

Miksi siis puolustaa tätä historian linnaketta? Eikö pitäisi tunnustaa maailman muuttuminen ja kääntää katse valoisampaan suuntaan.