lauantai 21. heinäkuuta 2012

Maapallon kestokyky, työllisyys ja hyvinvointi

Soininvaaran blogiin


Osmon ongelmanasettelu on täyttä asiaa ja esittää nykytalouden vaikeimman ongelman, jonka julkilausumista niin monet poliitikot välttelevät. Mutta ne ratkaisuehdotukset …

Toivo siitä, että talouskasvu saataisiin kytketyksi irti luonnonvarojen kulutuksesta, on epärealistinen niin teoriassa kuin käytännössä. Ihmiset nyt vain ovat ahneita myös materiaaliselle kulutukselle. Vai onko joku kuullut taloutta kasvattavasta ammattiryhmästä, joka aineettoman tuotannon myynnillä vaurastuttuaan olisi vähentänyt materiaalisen tuotannon kuluttamistaan, muuttanut pienempiin asuntoihin, siirtynyt halvempiin ruokiin, ostanut vaatimattomampia autoja, vähentänyt elektronisten vempainten hankintaa ja luopunut ulkomaanmatkoista – tai edes pitänyt ne entisellä tasolla. Mainittakoon, että tähän aineettomien palveluiden myyjien joukkoon kuuluvat mm. pankkiirit, poliitikot, johtajat, lääkärit, virkamiehet, mediaväki, konsultit ja taiteilijat mutta tietysti myös sairaanhoitajat, lastentarhanopettajat, hierojat ja siivoojat.

Ajatus siitä, että siirtämällä painopistettä työn verotuksesta kulutus- ja haittaveroihin, voitaisiin kyseinen ongelma ratkaista, on paitsi virheellinen niin vaarallinen. Se johtaa aivan päinvastaiseen tulokseen kuin on tarkoitettu.

Niin kauan kuin tuotanto on ylhäältä ohjattua ja palkittua – kapitalistista tai sosialistista siinä mielessä kuin olen mm. kirjassani, blogissani ja kotisivullani esittänyt – ylhäällä olevat ryhmät voivat pitkälti määritellä omat palkkansa niin, että ne ovat linjassa muiden rikkaiden ja tavoitellun ostovoiman kanssa haittaverojen määrästä riippumatta. Jos veroja nostetaan, nostetaan myös palkkiota. Samaan ideologiseen pakettiin kuuluu tuotannon tehostaminen ”kannustimilla”. Ne kasvattavat toimeentuloeroja – rikkaitahan kannustetaan maksamalla heille enemmän ja köyhiä kannustetaan pitämällä heidän elintasonsa alhaalla. Siten kasvun myötä laajenevilla rikkaiden joukoilla on aina varaa lisätä kulutustaan ja sen ne myös tekevät. Kun ruoan, raaka-aineiden ja energian hinnat nousevat haittaverojen tai luonnollisen niukkuuden takia, kokonaiskulutus voi kapitalistis-sosialistisessa taloudessa aleta vain siten, että keskiluokan ja köyhien kulutus vähenee.

Vaarallinen tämä kehityssuunta on paitsi yhteiskuntien myös luonnon kannalta, sillä yhteiskunnan polarisoituminen johtaa aina kokonaisuuden kannalta turhan kulutuksen kasvuun. Vastakkaisten pyrkimysten välisissä taisteluissa, äärimmillään vallankumouksissa ja sodankäynneissä, luonnon hyvinvointi on viimeinen asia, jota ajatellaan. Mitä tärkeämpää on kilpailussa menestyminen, niin politiikassa kuin taloudessa, sitä suruttomammin voimavaroja kulutetaan.

Tästä syystä ainoa kestävä ratkaisu on taloudellisen kilpailupaineen alentaminen. Se voi tapahtua vain menestymisen palkintoja pienentämällä ja syrjäytymisen katkeruutta lieventämällä. Jälkimmäiseen on jo ehdotettu ratkaisukin, perustulo. Edellisen suhteen ratkaisuehdotusten suunta osoittaa edelleen kohti tuhoa, sillä perinteinen tuloerojen tasaus progressiivisella tuloverolla on menettänyt tehonsa eikä muutakaan ole keksitty.

Globaalissa taloudessa verotus on kaikkiaan huono tapa tasata tuloeroja, koska juuri ne, joiden tuloja tulisi voimakkaimmin verottaa, pystyvät hyödyntämään valtioiden välistä verokilpailua ja siirtämään tulojaan veroparatiiseihin. Nykytaloudessa ainoa ja muutenkin paras tapa on puuttua niihin globaalin talouden ominaisuuksiin, jotka ovat tehneet rikkaiden rikastumisesta lähes automaattista. Eikä tähän tarvita ylikansallista hallintoa eikä säätelyn lisäämistä vaan päinvastoin sellaisista aitoon markkinatalouteen kuulumattomista, ylikannustavista säätelytoimista luopumista, jotka aikanaan luotiin teollisen kasvun edistämiseksi.


----
Tiedemies: Minusta ongelma on yksinkertaisinta ratkaista pyrkimällä määrittämään luonnonvarojen kulutuksen kestävä taso (ts. jokaisen luonnonvaran kohdalla tietenkin erikseen), ja pistää kaikki poliittiset panokset suoraan siihen, että tämä kestävä taso ei ylity, sensijaan että yritettäisiin puuttua mallin muihin parametreihin suoraan.
Tällä ratkaisulla on pari heikkoutta. Ensiksi se on luonteeltaan sosialistinen, säätelyä lisäävä ja toteutuakseen se vaatisi kansainvälisen elimen, joka määrittelisi kunkin luonnonvaran kulutuksen kestävän tason. Tällaisen elimen työskentely olisi kuitenkin kovaa kilpailua siitä, miten minkin kohteen kestävä taso määritellään ja ketkä pääsevät hyödyntämään ja kuinka paljon kenenkin maalla olevia luonnonvaroja. Mahdoton tehtävä. Toiseksi tämä ratkaisu vain kärjistäisi – kuten edellä esitin – yhteiskuntien polarisoitumisen ongelmaa ja sitä kautta lisäisi turhan kulutuksen määrää, jos muuten taloudessa toimittaisiin niin kuin nykyisin.

Siitä olen samaa mieltä kanssasi, ettei ihmisten ahneudelle ja kilpailutaipumukselle voida mitään – eikä edes pitäisi voida. En puhunutkaan kilpailun rajoittamisesta vaan kilpailupaineen alentamisesta. Voimavarojen kulutushan on verrannollinen voiton ja tappion erotukseen. Mitä suurempi on voitto, sitä enemmän voimavaroja kilpailuun kannattaa sijoittaa. Mestaruussarjan pyörittämisessä kulutetaan monta kertalukua enemmän energiaa kuin harrastelijafutiksessa. Silti kummassakin kilpaillaan täysillä ja nautitaan pelistä.

Ainoa tietämäni ratkaisu, jossa yhdistyy sekä alempi kulutuksen taso että tasaisempi tulonjako ja sitä kautta myös vähäisempi sosiaalisen tasauksen eli verotuksen tarve, on talouden institutionaalisten palkintojen pienentäminen. Olennaista on myös se, ettei tämä ratkaisu vaadi säätelyn lisäämistä vaan sen purkamista.

Olen ymmärtänyt, että kannatat laillani tekijänoikeuksista ja patenteista luopumista sillä perusteella, että päinvastoin kuin yleisesti ajatellaan, ne pikemminkin estävät kuin edistävät taiteiden ja tekniikan kehitystä. Niistä luopuminen on myös linjassa esittämäni ratkaisun kanssa, sillä näiden sisältämät yksinoikeudet ovat juuri tarkoittamiani institutionaalisia palkintoja. Patentit ja tekijänoikeudet ovat erittäin arvokkaita. Siksi niistä kilpailuun ja niiden hallinnointiin käytetään valtavat määrät varoja ja siksi näissä kilpailuissa menestyneet rikastuvat tolkuttomasti ja siksi näin muodostuu itseään voimistava kulutuksen kasvukierre.

Tällaisia institutionaalisia palkintoja on muitakin. Yhteistä niille on se, että ne ovat alkujaan kansallisin säädöksin virallistettuja tapoja oman tuotannon tehostamiseksi. Sitten muiden maiden on ollut seurattava perässä ja sitten niistä on tullut WTO:n säätelemää taloutta, kansainvälistä kapitalismia, ”reaalimarkkinataloutta”. Tuhannet tutkijat ja insinöörit tekevät töitä sen eteen, että löydettäisiin aivan uusi energiantuotantotapa, joka tehostaisi niin hyödykkeiden kuin haitakkeidenkin tuotantoa. Itse pitäisin kuitenkin tärkeämpänä sitä, että löydettäisiin uudet omistamisen ja kaupan säännöt, jotka parantaisivat tuotannon hyötysuhdetta vähentämällä haitakkeiden tarvetta. Mielestäni esittämäni ratkaisu on tähän varsin hyvä ehdokas.

keskiviikko 11. heinäkuuta 2012

Tolkuttomat piratismikorvaukset

Ville Hautakankaan US-blogiin

Henkisen työn, musiikin, kirjallisuuden, elokuvataiteen jne, tuloksia voidaan hyvin myydä ilman tekijänoikeuksia. Aivan niin kuin tiedemiesten töitä myydään ilman tieteenkäyttöoikeuksia ja saappaita myydään ilman saappaankäyttöoikeuksia. Näin koko piratismiongelma häviää.

Myynti on vain suoritettava sillä tavalla kertakorvauksena tekijälle, ettei sitä anneta kenellekään asiakkaalle, joka siis on vapaa levittämään teosta edelleen, ennen kuin tekijän vaatima hinta on maksettu.

Jos valtiovalta pitää taiteen tuotantoa tärkeänä yhteiselle hyvinvoinnille, se voi ostaa haluamiaan teoksia bitteinä yleiseen käyttöön aivan niin kuin se ostaa teoksia kirjastoon ja koululaisille. Valtiovallan maku ei varmaan tyydytä kaikkia, mutta mikään ei estä jonkin tekijän ihailijoita yhdistämästä halujaan ja rahojaan tämän teosten ostamisessa.

Olen esittänyt tämän aiemminkin ja aion esittää tulevaisuudessakin aina kun joku, jonka pitäisi olla asiaan perehtynyt, esittää totena väitteen, että ilman tekijänoikeuksia taiteilijoiden ansiot putoisivat niin että taiteen tekeminen loppuisi: Sen ongelman minkä internet on luonut, se myös ratkaisee.

Tekijä esittelee teoksensa haluamallaan tavalla, vaikkapa näyttein, tähän tarkoitukseen luodulla sivustolla. Hän laittaa näyttöön sen kokonaishinnan, jonka hän teoksesta vaatii, ja sen aikamäärän, jonka kuluessa hän edellyttää kaupan tapahtuvan. Näihin tietoihin jokainen internetin käyttäjä pääsee käsiksi tarkoitukseen sopivan hakusysteemin kautta. Sitten jokainen, yksilö taikka ryhmä, joka haluaa teoksen omaan ja muiden käyttöön, sitoutuu maksamaan siitä sen summan, jonka arvoisena hän haluaan pitää. Maksu voi olla suuri tai pieni. Maksujen keräytyminen näkyy ruudulla ja kun vaadittu summa täyttyy, maksut siirretään ostajien tileiltä tekijän tilille ja teos avautuu kaikkien käyttöön. Ellei summa täyty määräaikaan mennessä, tekijä voi hyväksyä jo syntyneen summan tai hän voi luopua kaupasta.

Edellä esitetyllä kaupankäyntitavalla on joukko erityisiä ominaisuuksia verrattuna henkisten teosten kapitalistiseen kaupankäyntiin.
1) Se on aidosti markkinataloudellinen. Tekijä voi vapaasti päättää teoksensa hinnasta ja jokainen on vapaa osallistumaan teoksen hankintaan itse valitsemallaan summalla. Kauppa syntyy, jos myyjän ja ostajien toiveet kohtaavat. Mikään säätelijä tai oikeuksienhaltija ei tule väliin. Kaikkea, millä on arvoa kuluttajille, kannattaa tuottaa.
2) Se hyödyntää internetiä täysimääräisesti. Se ei edellytä internetin käytön rajoittamista yksinoikeuksien turvaamiseksi, piraattien ahdistelua eikä kovien pelottelurangaistuksien käyttöä niin kuin nykyisen kaupankäynnin ylläpitäminen.
3) Se muodostaa perustan myös teoksen saattamiselle fyysiseen muotoon, esimerkiksi kirjaksi. Kun teoksen bitit ovat vapaasti käytettävissä, ne ovat sitä myös kirjapainoille, joten ne voivat myydä kirjoja niitä haluaville vain painatuksen hinnalla. Tämä voidaan toteuttaa varsinaisen kaupankäynnin yhteydessä. Mukaan näyttöön tulee kirjanpainajan tai painajien tarjous: jos pokkarin tai kovakantisen tilaajia tulee se ja se määrä, kukin saa teoksesta kirjan siihen ja siihen hintaan. Ostajan ei tarvitse mainita kuin sen hinnan, jonka hän on valmis maksamaan.
4) Mainonnan osuus teoksen kaupittelussa vähenee, koska kenenkään muun kuin tekijän ei kannata teosta mainostaa. Se tarkoittaa sitä, että teokselle vieraiden vaikuttimien ohjaava merkitys niin tekijälle kuin kuluttajillekin heikkenee.
5) Sama kaupankäyntitapa sopii kaikille biteiksi saatettaville, kirjallisuudelle, musiikille, tietokoneohjelmille kuin myös televisio-ohjelmille ja elokuville. Kalliille teoksille, joille on suuri kuluttajakunta, löytyy myös suuri määrä ostajia.
6) Tämä kaupankäyntitapa tarjoaa mahdollisuuden myös ja erityisesti sellaiselle ostamiselle, jonka motiivina on yhteinen hyvä. Jos jokin teos arvioidaan yleishyödylliseksi, vaikkapa oppikirja, yhteiskunta voi ostaa sen kaikkien käyttöön. Myös yksityinen sponsorointi on mahdollista. Jos jokin teos on jonkun mielestä todella merkityksellinen, hän voi ostaa sen vaikka yksin kaikkien käyttöön. Ostajat voivat myös toimia nimillään: nämä henkilöt ovat pitäneet kyseisen teoksen julkaisemista merkittävänä tapauksena. Asiantuntijuuskin saa arvonsa.
7) Viimeiseksi ehkä tärkein ero kapitalistiseen kaupankäyntiin verrattuna: kaupankäyntitapa, jossa teos avautuu myös niiden käyttöön, jotka eivät siitä ole maksaneet, sopii anteliaille ja yhteistä hyvää arvostaville luonteille. Silloin myös sellaisen informaation kannattavuus lisääntyy, jonka arvo ei vähene siitä, että se tulee yhteiseksi.

----

Peter, puhuin TEKIJÄNOIKEUKSISTA, en tekijän OIKEUKSISTA, joihin kuuluu mm. omistusoikeus työnsä tuloksiin. Kun saappaantekijä myy tuotteensa, hän myy saappaat, ei tekijänoikeutta tekemiinsä saappaisiin. Samoin voidaan myydä myös henkisen työn tuloksia. Tätä tarkoitin, kuten varmaan ymmärrät.

Se, ettei kuvaamani kauppatapa ole tullut käyttöön, johtuu siitä, että niin kauan kuin noudatetaan lain vahvistamaa käytäntöä, jonka mukaan tekijänoikeus sisältää kaupan olevan yksinoikeuden teoksen kaupalliseen hyödyntämiseen, niin kauan taitelijoiden ja erityisesti heidän töistään toimeentulonsa saavien kannattaa hyödyntää mahdollisuutta yksinoikeuteen.

Tilanne on verrattavissa siihen, että maissa, joissa korruptio, mm. erilaisten oikeuksien ostaminen niitä hallinnoivilta tahoilta, on vallitsevana käytäntönä, korruptioon perustumattomat viranhaltijoiden palkitsemismenetelmät jäävät kehittymättä, vaikka kaikilla olisi täysi vapaus olla myös korruptoimatta ketään. Niissä maissa yleinen näkemys on, että vaikka korruptio mahdollistaa joillekin aivan tolkuttomat tulot ja vaikka se aiheuttaa kaikenlaista harmia, tavalliset pikkuvirkamiehet tarvitsevat korruptiota voidakseen ruokkia perheensä ja siksi korruptiota tarvitaan. Me tiedämme, että myös toisenlainen tapa on mahdollinen ja parempi lopulta myös pikkuvirkamiehille.

Tekijänoikeuksien suhteen olemme joukkona kuitenkin yhtä sokeita. Katsomme, että vaikka niitä hyödyntämällä jotkut saavat aivan tolkuttomat tulot ja vaikka niiden hallinnointi aiheuttaa kaikenlaista turhaa työtä ja harmia, tavalliset taiteilijat tarvitsevat niitä voidakseen ruokkia perheensä. Siksi tekijänoikeuksia tarvitaan. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, kuten edellä osoitin.

Mikään ei kuitenkaan muutu, ennen kuin ajattelutapa muuttuu. Aluksi on todettava, että tuotannollisten ja kaupallisten järjestelmien ensisijainen tarkoitus ei ole antaa toimeentuloa kenellekään vaan tyydyttää kuluttajien tarpeita. Kuluttajat eivät ole tuottajia varten vaan tuottajat ovat kuluttajia varten. Jos löytyy kauppatapa, joka on kuluttajille hyvä, mutta jolla myös tuottajat saavat toimeentulonsa, se on lopulta parempi kuin systeemi, jolla tuottajien voitot maksimoidaan, mutta kuluttajien asema on heikko.

keskiviikko 4. heinäkuuta 2012

Pankkisääntelyn sula mahdottomuus

Henri Myllyniemen US-blogiin


Olennainen on blogistin huomio siitä, että tässä asiassa sosialismi eli säätely vastaan kapitalismi eli vapaus vastakkainasettelu ei toimi. Puolueiden ja markkinoiden, lue poliitikkojen ja rikkaiden, edut ovat rahan suhteen yhdensuuntaiset. Rahalla saa valtaa ja vallalla saa rahaa.

Päättäjien ja omistajien sidosta ei voida heikentää kapitalismi-sosialismi akselilla liikkuen. Nykyoloissa se vain voimistuu päivä päivältä. Ainoa mahdollisuus on lisätä vapaiden, riippumattomien kansalaisten vaikutusta talouden ohjaamisessa. Se tarkoittaa siirtymistä kohti aitoa kuluttajien eli ostajien ohjaamaa markkinataloutta.

Tähän on myös rahan luonteeseen kuuluvia perusteita, jotka ovat jääneet huomiotta siirryttäessä kultakannasta nykyiseen systeemiin. Kun raha on sidottu konkreettisesti omistettaviin kohteisiin, kolikoihin, seteleihin ja kultaan, se on luonteeltaan omaisuutta kuten talo tai kenkäpari. Silloin on luonnollista, että siihen kohdistuu samanlaiset yksityisen omistamisen säädökset kuin muuhunkin omaisuuteen. Erityisen tärkeänä on pidetty rahan omistamisen ja käyttämisen yksityisyydensuojaa. Se ei periaatteessa kuulu kenellekään muulle, miten paljon kukin kenkiä tai rahoja omistaa ja mihin niitä käyttää. Poikkeuksen tekee tietysti verottaja, jonka on saatava tällaisia asioita tietoonsa. Systeemi toimii periaatteessa, vaikka käytännössä rikkaiden ja verottajien edut ovat pitkälti yhtenevät ja johtavat tunnettuihin ongelmiin.

Kun kultakannasta luovuttiin ja rahasta tuli bittejä tietokoneilla, sen luonne muuttui olennaisesti. Siitä tuli vain yhteinen sopimus siitä, että jokaisella sen käyttäjällä on oikeus hankkia sen muilta käyttäjiltä ja liikkeelle laskijoilta rahansa ilmoittamalla summalla hyödykkeitä, joiden hinta muodostuu näin syntyneillä markkinoilla. Tällainen kaikkien rahan käyttäjien yhteinen sopimus eli lupaus ja sillä operointi ei voi periaatteessa nauttia yksityisyyden suojaa. Sen käytön tulee olla kaikilta kohdilta julkista ja avointa eli aidosti markkinataloudellista.

Kun sopimusrahatalouteen sovelletaan yksityisyyden suojaa, mm. pankkisalaisuutta, jonka pääsevät rikkomaan vain valtiovallan edustajat ja hekin hyvin rajoitetusti, rahan eli velkasopimusten tuotanto määräytyy vain sen tuottajien eli pankkien ja rikkaiden ja valtiovaltojen eli poliitikkojen etujen pohjalta. Heidän etunsa on tietysti kasvattaa rahojensa eli velkasopimustensa määrää ja maksattaa epärealistisiksi paisuneiden lupausten laskut kansalaisilla.

Toisin sanoen, nykyisistä ongelmista ei päästä kuin kansalaisten suorittamaa valvontaa lisäämällä. Se ei edes, tietenkään, vaadi mitään lisäsäätelyä vaan säätelyn poistamista. On huomattava, että lait rahan omistamista ja käyttöä koskevasta yksityisyydensuojasta ovat säätelyä. Ne ovat poliittisia päätöksiä, poliitikkojen laatimia eikä heidän tarkoituksenaan ole suinkaan ollut sinun tai minun pankkitietojen salaaminen uteliailta naapureilta vaan valtaapitävien ja rikkaiden ja roistojen keskinäisen kaupankäynnin salaaminen kansalaisilta.