maanantai 12. marraskuuta 2012

Liberalismin lyhyt oppimäärä, pakollinen kurssi



Liberalismeja on niin montaa lajia kuin on liberaalejakin. Ideana on, että jokaisella on vapaus itse määritellä, mitä vapaus hänelle merkitsee. Yhteisenä aatteena liberalismi on yritys rakentaa yhteiskunta sellaiseksi, että siinä jokaisen yksityiselle liberalismille on mahdollisimman paljon tilaa.

Tyypillisesti liberaaleja yhdistää kuitenkin vastareaktio johonkin epäliberaaliuteen, joidenkin ihmisryhmien valtaan määritellä vapaus ja käyttää tätä määritelmää oman ylivaltansa perusteluun. Siten liberalismin tehtävänä on vapautua niistä uskomuksista ja ideologioista, joihin kyseiset ihmisryhmät perustavat valtansa.

Onkin hyvä jakaa liberalismi sen mukaan, millaista valtaa vastaan se ilmenee. Uskonnollinen liberalismi on vastavoima jollekin uskontoon perustuvalle vallankäytölle. Luther oli oppeineen – uskovat ovat keskenään tasa-arvoisia pelastuksen tullessa yksin armosta – liberalismin asialla taistellessaan paavin oppeja ja valtaa vastaan. Samalla hän avasi tien protestanttiselle ateismille ja myös poliittiselle liberalismille, joka kohdistuu jonkin poliittisen ryhmän ylivaltaa vastaan. Poliittinen liberalismi on käytännössä kohdistunut niin säätyjärjestelmää, kastijärjestelmää kuin historiallisen materialismin luokkajakoakin vastaan, missä milloinkin, tarpeen mukaan. Vastaavasti taloudellinen liberalismi kohdistuu jotain taloudellista ylivaltaa vastaan.

Liberalismin ideologinen ongelma on se, että pelkkä jonkin uskonnon tai ideologian vastustaminen ei estä sen korvautumista jollain muulla opilla, jonka edustajat katsovat vapaudekseen hallita muita. Uskontojen ja ideologioiden yleinen vastustaminen ei myöskään ole mikään ratkaisu, sillä rajoittamaton vapaus, anarkia, merkitsee susien vapautta lammaslaumassa. Vastustaessaan ideologioita ja valtarakenteita liberalismi tarvitsee silti oman ideologian sääntöineen ja valtarakenteineen.

Ongelman ratkaiseminen vaatii lyhyen syventymisen vallan olemukseen. Vallan perusta on tunnetusti painostussuhteessa. Henkisesti, sosiaalisesti tai fyysisesti vahvempi voi painostaa heikompaansa toimimaan haluamallaan tavalla. Yksin ei kukaan kuitenkaan pääse valtaan. Siihen tarvitaan samoin tahtovien joukko ja suurissa yhteiskunnallisissa valtarakenteissa joukko jakautuu ja haarautuu osajoukkoihin, joilla on painostussuhde alempiinsa ja jotka kilpailevat pääsystä ylemmille portaille. Rakenteellinen valta on aina hierarkkista ja hierarkia vaatii luokittelun. Yhteiskunnallinen valta on oikeutta luokitella ihmisiä erilaisia etuja nauttiviin ryhmiin. Tässä astuu ideologia kuvaan. Kyseinen oikeus ei perustu luokittelijan kivääriin eikä muuhunkaan omaisuuteen; niiden painostuksellinen käyttö on oikeuden seuraus. Luokittelu perustuu vain vallassa olevaan ideologiaan, yhdessä oikeaksi uskottuun selitykseen siitä, mikä on ihmisille hyväksi. Se antaa oikeuden samanmielisten luokitteluun ja toista mieltä olevien alistamiseen ja riistämiseen.

Liberalismin tarjoama ratkaisu perustuu yksilön vapauteen tuntea, ajatella ja tahtoa. Se perustuu tämän ihmisarvon loukkaamattomuuteen ja luokittelemattomuuteen. Jokaisen tunteille, ajatuksille ja tahdoille tunnustetaan sama vapaus ja oikeus riippumatta siitä, kuinka järkeviä ne joidenkin muiden mielestä ovat. Sen sijaan ihmisten tekoja ei pidetä samanarvoisina vaan niiden arvo riippuu siitä, kuinka ne suhtautuvat toisten vapauteen tuntea, ajatella ja tahtoa.

Siten uskonnollinen liberalismi vaatii uskonnonvapautta, tieteen vapautta ja sananvapautta luottaen siihen, että vapaassa kilpailussa oikeat tiedot voittavat väärät. Käytännössä tämä siis tarkoittaa sitä, että vallanpitäjät eivät saa luokitella ihmisiä sen mukaan, mihin uskontoon tai tietoon he toivonsa asettavat, ja antaa heille sen mukaan erilaisia etuja. Sen sijaan liberalismi luokittelee, tietysti, uskontoja ja ideologioita sen mukaan, kuinka liberaaleja ne ovat.

Tämä muodostaa perustan poliittiselle liberalismille. Liberaalin politiikan tehtävänä on tuottaa yhteisiä lakeja ja sääntöjä sen mukaan mitä yksilöiden vapaista tuntemuksista, ajatuksista ja tahdoista muodostuu, kun niille annetaan sama arvo. Näin saadaan demokratia, jolle keskeistä on siis yleinen ja yhtäläinen äänioikeus ja sen vaatimille säännöille rakentuva valtajärjestelmä. Siten liberaali politiikka ei ole lähelläkään anarkismia eikä siinä vallitse edes sopimusvapaus, sillä kaikki sopimukset ja teot, jotka rajoittavat yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta, ovat liberaalissa yhteiskunnassa kiellettyjä.

Entä taloudellinen liberalismi? Tässä kysymyksessä vallitsee nykyisin paha väärinkäsitys, joka johtuu kapitalismin vapauskäsityksestä. Kapitalismin sanoma on vapaus ja usko siihen, että yhteinen hyvä toteutuu tuotantoa lisäämällä. Vapautta tarvitaan tuotannon kasvattamiseen. Parhaiten talous kasvaa kapitalismin mukaan, kun tuottajilla on täysi vapaus harjoittaa tuotantoa, ostaa, myydä ja organisoitua; tehdä kaikenlaisia taloudellisia sopimuksia. 

Rajoittamaton sopimusvapaus sisältää kuitenkin ylivallan siemenen, vahvemman vapauden luokitella heikompia sen mukaan, minkä arvoisia he hänelle ovat; kuinka tehokkaasti kukin joukko auttaa vahvempaa edelleen voimistumaan. Se ei ole liberaalia vapautta. Niinpä kapitalistinen vapaus johtaa paitsi kasvuun niin sopimussuhteiden monimutkaistumiseen, suuryritysten muodostumiseen, tulo- ja omaisuuserojen voimistumiseen, omistajien ylivaltaan ja omistamattomien alistamiseen. Vastavoima tälle heikompia syrjivälle kehitykselle on perinteisesti ollut sosialismi. Sen yhteistä omistusta korostavan ideologian mukaan on kehittyneimmissä maissa onnistuttu lieventämään kapitalismin pahimpia ongelmia.

Kapitalismin ja sosialismin yhdistelmä toimii kuitenkin vain aikansa. Sosialismikaan ei ole liberaali ideologia. Se vain siirtää taloudellista valtaa yksityisiltä omistajilta poliittiselle vallalle ja ne yhdessä muodostavat poliittistaloudellisen ylivallan, joka perustaa ideologiansa taloudelliselle kasvulle ja joka ei pysy koossa ilman kasvua. Talouden kehittyessä kasvu kuitenkin vaikeutuu. Toisen hidasteen asettaa luonnonvarojen niukentuminen ja saasteiden kasvu. Toisen asettaa sosiaalisten ristiriitojen voimistuminen ja niiden ratkaisemiseen hukkaantuvien voimavarojen kasvu.

Tässä yhteisen kasvun taittumisen tilanteessa, johon kehittyneimmät maat ovat kohta tulossa, talous ei enää parane sen enempää kapitalismia kuin sosialismiakaan lisäämällä. Ainoa ratkaisu on liberalismi, nimenomaan taloudellinen liberalismi, joka kohdistuu talouden sisäisen vallankäytön rajoittamiseen, niin kapitalistisen kuin sosialistisenkin.

Taloudellinen vallankäyttö voi tapahtua vain kaupanteossa ja se saa tehonsa vain taloutta koskevalla painostussuhteella. Siten taloudellinen valta ei ole mitään muuta kuin taloudellisesti vahvemman oikeutta kaupanteossa luokitella vastapuolen edustajia parempiin ja huonompiin ja kohdella parempia paremmin. Toiseen alkuehtoon päädytään toteamalla, että kaupattavan tuotteen omistaja on sitä koskevan kaupan suhteen periaatteessa vahvempi kuin kukaan ostajista, koska hän voi päättää siitä, onko tuote ollenkaan kaupan vai ei. Näin päädytään sääntöön, joka vastaa poliittisen liberalismin sääntöä yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta. Taloudessa liberalismi totetuu yleisenä ja yhtäläisenä osto-oikeutena.

Tästä seuraa erilaisia kaikkia koskevia sääntöjä. Niistä tärkein ja muiden toteutumiselle välttämätön on sääntö talouden sananvapaudesta. Kun ketään ei saa syrjiä mahdollisena ostajana, kaikilla on oltava vapaa pääsy myös kaikkiin myytäviä tuotteita ja hintoja koskeviin tietoihin. Pankkisalaisuuttakaan ei ole. Ketään ei saa rangaista tällaisen tiedon julkaisemisesta.

Liberaalissa taloudessa ei myöskään ole mitään erityisoikeuksia eikä yksinoikeuksia, sen enempää valtiovallan myöntämiä kuin tuottajien ja kauppiaiden toisilleen myöntämiä. Siten myöskään kaupalliset tekijänoikeudet ja patentit eivät kuulu liberaaliin talouteen.

torstai 1. marraskuuta 2012

Keskustelu yleisestä ja yhtäläisestä osto-oikeudesta



Edellinen kirjoitukseni, kuten sitä edellinenkin, oli alunperin kommentti Takkirauta-blogissa  esitettyyn kommenttiin. Kirjoituksesta tuli kuitenkin mielestäni sellaisenaan hyvä ja laitoin sen myös US-blogiini nimellä Liberalismi, talous ja hyvinvointi.

Siitä kehittyi keskustelu Olli Makkosen kanssa, jonka pääkohdat on esitetty seuraavassa ja joka osaltaan valaisee niitä väärinkäsityksiä, joita ajatukseni ymmärtämiseen liittyy.
Muutama kysymys. 
1. Millaisen julkisen tukijärjestelmän tuo hintojen läpinäkyvyys mielestäsi tarvitsee? Pitääkö kauppahinta ilmoittaa kysyttäessa vai pidetäänkö yllä jotain rekisteriä? Miten tarkistetaan, ettei kukaan huijaa?
2. Tarkoittaako yhtäläinen osto-oikeus sitä, että myyjä ei voi päättää kenelle myy ja kenelle ei? Saako vaatia erilaisia maksutapoja? Esimerkiksi saanko vaatia osalta maksua etukäteen ja osan antaa maksaa laskulla? Eikö kanta-asiakkaalle saa antaa alennusta? 
1. Eihän läpinäkyvyys mitään tukijärjestelmää tarvitse, päinvastoin, nykyinen käytäntö, jossa tuotteiden ominaisuudet ja hinnat voidaan salata liikesalaisuuteen vedoten, vaatii toteuttamiseensa järjestelmän, joka rankaisee salassapitosopimuksen loukkaamisesta. Läpinäkyvyyteen riittää se, että kyseiset sopimukset eivät nauti lain suojaa vaan kuka tahansa kyseisten tietojen tuntija voi vapaasti, näin halutessaan, julkaista tietonsa. Mitä tulee huijaamiseen, sitä vastaan ei missään ole sen parempaa keinoa kuin se, ettei oikean tiedon julkaisemista kielletä.

2. Kyllä se sitä tarkoittaa. Eikä kanta-asiakkaalle saa antaa alennusta. Tämä vastaa sitä, ettei poliittisessakaan demokratiassa vallanpitäjä saa päättää, kenelle antaa äänioikeuden ja kenelle ei. Sen sijaan erilaiset maksujärjestelyt ovat tietenkin mahdollisia, kunhan ne vain ovat vapaita kaikille.
1. Entäs jos kaupan molemmat osapuolet ovat sitä mieltä, että ostohinta jääköön keskinäiseksi salaisuudeksi? Pitääkö osapuolien kertoa hinta jonkun kolmannen osapuolen sitä kysyessä? Vai ainoastaan jos jompi kumpi vapaaehtoisesti niin päättää tehdä?
2. Ei kauppias voi antaa kaikille samoja maksujärjestelyjä. Persaukiselta asiakkaalta kannattaa vaatia etumaksua, kun taas luotettavalle asiakkaalle voi tarjota vaikka 90pv netto.
1. No, jo nyt valtiovalta edellyttää yrityksiltä kirjanpitoa, josta hintojen pitäisi selvitä. Niinpä kysymyksesi palautuu siihen, miten valtiovalta julkaisee tietämiään tietoja. Se, että niitä varjellaan, perustuu samaan valtion edun puolustamiseen muita valtioita vastaan kuin valtiosalaisuuksienkin pitäminen. Talouden ja yritysten kansainvälistyminen tulee kuitenkin muuttamaan tätä asetelmaa, sillä nyt meneillään oleva kehitys on jakamassa maailmaa uudella tavalla. Valtiovaltojen edut, ainakin demokraattisten, ovat ajautumassa yhä pahemmin vastakkain yritysten etujen kanssa, kuten nykyinen eurokriisikin osoittaa. Niinpä valtiovallat toimivat nykyisin tavallaan omia kansalaisiaan vastaan suomalla kansainvälisille yrityksille erilaisia oikeuksia, mm. oikeus liikesalaisuuksiin, joita käyttämällä ne pystyvät jatkuvasti kasvattamaan niin taloudellista kuin poliittistakin valtaansa.

2. Se, ettei kauppiaan kannata suhtautua eri asiakkaisiin samalla tavalla, ei suinkaan tarkoita sitä, ettei kauppias voi niin tehdä. Mutta kysytään asia toisella tavalla. Tulisiko mielestäsi myös poliittisen vallan valinnassa vallanpitäjillä olla oikeus antaa korotettu äänioikeus niille, jotka muita enemmän hyödyttävät vallanpitäjiä heidän pyrkimyksissään. Parantaisihan se vallanpitäjien mahdollisuuksia toimia kansansa hyväksi. Vai kuinka?
1. Ei suosimiseen tarvita mitään eri sääntöjä suurille ja pienille yrityksille. Jos esim säädetään laki, että pankilla pitää olla kivijalkakonttori joka kylässä, niin varmasti hyvin tehokkaasti ehkäisee kilpailua, vaikka säännöt ovat kaikille samat.
2. Tuo esimerkkisi on eri asia, koska poliitikolla on valtaa muiden omaisuuteen, mutta kauppiaalla vain omaansa. Poliitikko päättää yhteisistä asioista, kauppias vain omistaan.
3. Pitääkö mielestäsi kaikille saman ammattiryhmän edustajille maksaa samaa palkkaa? Hinta se on työn hintakin. Saako jollekkin maksaa parempaa palkkaa kuin toiselle, ihan vaikka vaan kun pärstä sattuu miellyttämään?

1. Miksi kyseinen laki pitäisi säätää?

2. Tuottaja tai kauppias päättää omasta omaisuudestaan vain siihen asti, kun hän pitää tavaran itsellään. Kun sitä tarjotaan myyntiin, tilanne muuttuu. Kaupanteon kohteiksi tulevat mukaan kaikki mahdolliset tulevat omistajat, suuri yleisö. Näin siis markkinataloudessa. Säädellyssä taloudessa, myös myyjän säätelemässä, asiat ovat toisin.

3. Tällaisiin kysymyksiin pystyisit itsekin vastaamaan. Ostajalla, myös työn ostajalla pitää olla aina oikeus valita ostoksensa vaikka pärstäkertoimen perusteella ja maksaa siitä hinta, joka ei mitenkään riipu ostajan muista ostoksista. Periaatteessa työn myyjän pitäisi tarjota työtään kaikille mahdollisille ostajille samalla hinnalla. Koska hänellä on kuitenkin oikeus valita, millaista työtä hän myy ja missä, hän voi käytännössä myös valita mieleisensä ostajan.

4. Mutta et vastannut vastakysymykseen, pitäisikö sinun mielestäsi vallanpitäjillä olla oikeus, kansan edun nimissä, antaa parempi äänioikeus niille, jotka tehokkaimmin kansan etua ajavat? Eikö se tehostaisi poliittista tuotantoa?

1. Ei miksikään, mutta koitin vaan demonstroida, että myös kaikille yhteisillä samoilla pelisäännöillä voidaan suosia tiettyjä yrityksiä.
2. Entäs jos laajennetaan yksityisyrittäjään vaikkapa palvelualalla? Voiko hän valita mieleisensä ostajan?
4. Ei pitäisi. Minusta pitäisi pyrkiä siihen, että mahdollisimman suuresta osasta asioita ei päätettäisi demokraattisen prosessin kautta, vaan päätökset jätettäisiin markkinoille. Demokratia soveltuu vain yhteisten asioiden päättämiseen, ja niissä yksi ääni per äänestäjä on ihan perusteltu.
1. Tottakai voidaan suosia. Pelisäännöthän ovat jollain tasolla aina samat kaikille. Olennaista on, millaisia nämä säännöt ovat.

2. Miksi kenenkään pitäisi voida valita asiakkaansa? Jos perusteltuja esimerkkejä kuitenkin löytyy, niitä varten voidaan säätää poikkeuksia. Nythän periaatteena on se, että myyjä saa valita ostajan, johon on sitten säädetty poikkeuksia, muun muassa sellainen sääntö, että kuluttajille myytäessä ketään ei saa syrjiä ihonvärin tms. perusteella.

4. Siitä olemme samaa mieltä, etteivät poliittiset johtajat saa säädellä äänioikeutta, vaikka se tehostaisi politiikantekoa. Ehkä olemme samaa mieltä myös siitä, että tämä sääntö on tehty sen vuoksi, että poliitikotkin ovat itsekkäitä, omaa ja kavereidensa etua ajavia ihmisiä. Tällöin politiikanteon tehostaminen merkitsee sitä, että he voivat tehostetusti ajaa omaa etuaan, mikä onkin leimallinen piirre kaikille harvainvalloille.

Kuitenkin näytät olevan sitä mieltä, että hyödykkeiden omistamiseen liittyvän taloudellisen vallan haltijoilla pitää olla oikeus säädellä asiakkaiden pääsyä tuotteisiinsa. Tuottajat kun tarvitsevat sitä tuotantonsa tehostamiseen. On kuitenkin otettava huomioon, että myös yritysten omistajat ja johtajat ovat itsekkäitä ihmisiä. Asiakkaiden valintaan, eikä siis tuotteiden kehittämiseen, perustuva talouden tehostaminen merkitsee sitä, että he voivat tehostetusti ajaa omaa ja kavereidensa etua. Tämän joukon vaurastuminen onkin nykytaloutta leimaava piirre.

Vaikka kannatankin pitkälti yhteisin varoin kustannettuja peruspalveluita, olen samaa mieltä kanssasi siitä, että painopistettä voitaisiin siirtää markkinoiden puolelle. Se on kuitenkin nykyisin vaikeaa, sillä nykymarkkinat ovat mainitsemastani syystä harvainvaltaiset ja varallisuuseroja kasvattavat. Kaikille vapaan, verovaroilla kustannetun tuotannon koko johtuu demokratian edellyttämän tasapainon tarpeesta. Mitä suurempi ero markkinoilla syntyy, sitä suurempi tarve on tasaavilla toimilla, jotta yhteiskunta ei jakautuisi toisiaan vastaan taisteleviin leireihin. Niinpä, jos halutaan demokratian säilyvän ja veroja kevennettävän, ensin on muutettava markkinoiden rakenne kuvaamallani tavalla alhaalta ohjautuvaksi, demokraattiseksi.