maanantai 31. joulukuuta 2012

Keskustelua aikalaisrationaalisuudesta


Oikkonen: "En usko että on väärin sanoa että mitä paremmin taloudessa menee, sitä huonommin ihmisten kasvavalla enemmistöllä menee. Systeemillä on taipumus tehostua, ja tehostuminen kasvattaa kahtiajakoa rikastuviin rikkaisiin ja kaikkiin "muihin" ihmisiin."

No näinhän asia juuri on. Tästä olemme samaa mieltä. Mutta jostain syystä et ole kiinnostunut tämän ongelman ratkaisemisesta. Päinvastoin, kommenteissasi annat ymmärtää, ettei rikkaiden ja köyhien kuilun syvenemiseen kannata puuttua, koska "talouden nykyisiin ongelmiin on olemassa vain pitkään ajatushistorialliseen perspektiiviin asettuva vastaus", josta meillä tosin ei ole mitään tietoa. Eikä todellinen ongelma mielestäsi johdukaan taloudesta, "vaan koko eurooppalaisen uuden ajan rationaalisuuden harhoista", joista ei kuitenkaan voida vapautua, koska "emme pääse mitenkään irti historian myötä syntyneistä ja kehittyneistä harhoista".

Minusta tämä on paitsi virheellinen – ettei sanoisi harhainen – niin kova puhetapa. Se on vähän niin kuin mies, tai ehkä paremminkin nainen menisi lääkäriin valittaen vatsakipuja ja lääkäri toteaisi asiaa sen enempää tutkimatta, ettei ongelmasi ole vatsakipu vaan harhaiset elintapasi, joita harhoja tässä tosin on turha käsitellä, koska et kuitenkaan voi niistä päästä.

Tämän ankean logiikan selitys löytyy aikalaisrationaalisuudesta. Tänään on kaikkien mielestä hyväksyttävää arvostella tuloeroja kovastikin, aivan niin kuin on oikein myös puolustella niitä. Erityisen "rationaalista", kenenkään etuja uhkaamatonta ja talouden pyhiä arvoja loukkaamatonta on kuitenkin todeta, että vaikka tuloerojen kasvu olisikin joidenkin mielestä haitaksi kaikille, asialle ei voida mitään, koska näin on aina ollut ja näin on aina oleva. Tällaista mielipidettä Nalle Wahlrooskin peukuttaisi.

Sen sijaan tuloerojen kasvun syiden analysoiminen on tänään "epärationaalista", koska se kyseenalaistaa taloutemme keskeisiä uskonkappaleita. Jos tuloerojen kasvu on ongelma, kaikki pääomia erityisen keskittävät kauppatavat ja lainsäädökset ovat ongelmia. Näin joudutaan kysymään, eikö osakeyhtiömuoto rajoitettuine omistajanvastuineen ole juuri kehitetty keskittämään varallisuutta? Eikö osakeomistukseen rajoitettu omistajanvastuu tarkoita sitä, että mm. pankkien velkoja voidaan siirtää veronmaksajien maksettaviksi, vaikka niiden omistajat olisivat kuinka rikkaita? Eivätkö kaikki monopolit vääristä markkinoita ja keskitä rikkauksia?  Silloin myös patentit ja tekijänoikeudet ovat merkittäviä tuloerojen kasvattajia ja yhteiskunnallisten ongelmien aiheuttajia. Eivätkö rahan liikkeitä koskevat liikesalaisuudet ole lailla turvattuja siksi, että niiden suojassa voitaisiin kasvattaa rikkauksia myös sellaisin keinoin, jotka eivät kestäisi päivänvaloa?

Ei tällaisten kysymysten esittämisellä pääse tänään piireihin eikä rahoihin. Eivätkä edes elintasokuilun huonommalla puolella olevat halua niihin tarttua, osin ymmärtämättömyyttään, osin siksi että he jakavat saman rikastumisen unelman keinolla millä hyvänsä kuin muutkin. Ja köyhät osapäivätyöllistetytkin katsovat omien pankkitietojensa varjelemisella voittavansa enemmän kuin voittaisivat sillä, että pankkisalaisuudesta luovuttaisiin ja sen suojissa tehdyistä hämäristä kaupoista, rahanpesuista ja korruptioista päästäisiin eroon.

Silti, historiallisessa perspektiivissä nämä ovat aivan järkeviä kysymyksiä.

lauantai 22. joulukuuta 2012

Sun Tzu ja taloussodankäynnin taito



Jotkut ovat tavattoman kiinnostuneita sodista ja sodankäyntitaidoista. He ylistävät Sun Tzun ja Clausewitzin oppeja ja ihailevat suuria sotapäälliköitä, jotka ovat oveluudellaan ja häikäilemättömyydellään onnistuneet voittamaan merkittäviä taisteluja.
 
Heidän kaltaisilleen koko elämä on sodankäyntiä aina jotain vihollista vastaan ja kaiken tarkoitus on vastustajan voittaminen. Tänään tämän mielenlaadun omaavien suosituin taistelukenttä on talous. Talousmiesten puhe vilisee sodankäynnin termejä ja oppia haetaan Sun Tzulta ja muilta sodankäyntitaidon mestareilta. Liittoudu kun se on sinulle edullista, mutta jätä kumppanisi, jos se sinua hyödyttää. Luo eripuraa vastustajiesi keskuuteen ja käy ensin heikoimpien kimppuun. Muista että kaikki sodankäynti perustuu pettämiseen.
 
Vaikka Sun Tzun opit ovat lähinnä sovellusesimerkkejä kyseisistä periaatteista, voidaan hänen teksteistään löytää kohta, joka osoittaa aivan toiseen suuntaan. Sun Tzu sanoo: ”toimija, joka tuntee konfliktit, miten niihin joudutaan ja miten niistä selviydytään eikä tietoisesti hankkiudu niihin, välttyy niiltä.Tarkoituksena ei ole voittaa sotaa vaan välttyä siltä ja siirtää kilpailu vähemmän tuhoa tuottavalle alueelle. Voitto on hyvä, mutta rauha on vielä parempi. 

Olennaista on tietää, miten sotaan joudutaan, jotta rauha voitaisiin säilyttää ja sotaan johtava kehityskulku pysäyttää. Tunnetusti sota on politiikan jatkamista toisin keinoin. Koska politiikka on yhteisten päätösten tekemistä, sota on tapa tehdä valtioiden välisiä päätöksiä silloin, kun muut keinot eivät johda tulokseen. Clausewitzin ja Sun Tzun aikoina poliittinen päätöksenteko oli enemmän tai vähemmän yksinvaltaista. Naapurivaltioiden välisissä kiistoissa yksinvaltaisuus on kuitenkin helposti sotaan johtava asenne. Kahta yksinvaltiasta kun ei mahdu samaan pöytään.

Tähän sodansyttymisongelmaan on olemassa teoreettinen ja osittain käytännössäkin toteutunut ratkaisu, demokratia. Se tarkoittaa yhteistä sitoutumista päätöksentekotapaan, jossa yhdellä ei ole periaatteessa sen enempää valtaa kuin toisellakaan. Näin päädytään yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen, sananvapauteen ja vapaisiin vaaleihin. Käytännön demokratioiden puutteista huolimatta tämä ratkaisu on toiminut pääosin hyvin ja näin on mm. Eurooppaa vaivanneista sodista päästy. Sota on siirtynyt neuvottelupöytiin ja samalla sen kohde on muuttunut.

Demokraattiset maat noudattavat myös keskinäisessä kilpailussaan demokratian periaatteita eivätkä havittele toistensa omaisuuksia väkivalloin vaan neuvotteluin ja kaupankäynnin keinoin. Sotaa ei käydä maasta vaan markkinoista. Mutta tälläkin sodankäynnillä on kenraalinsa ja uhrinsa. Suurimpien firmojen omistajat ja johtajat valtaavat markkinoita ystävien kanssa liittoutumalla ja vihollisten joukkoja hajottamalla. Parhaat talouden sotajoukot eli menestyvimmät yritykset ostavat sitten voitoillaan maata, sen antimia ja työvoimaa, kaikkea sitä, jota aiemmin saalistettiin asein. Ja rivimiehet syrjäytetään voitonjaosta ja maansa ja elinkeinonsa menettäneet jätetään puille paljaille.

Taloussodankäyntikin on yhteisiä voimavaroja hävittävää, mutta kärjistyessään se saattaa johtaa myös aseiden käyttöön. Maansa menettäneillä kun ei näytä olevan muuta mahdollisuutta parantaa tilannettaan kuin väkivaltaan turvautuminen. Eivätkä varoissaan olevat tietenkään karta väkivaltaa silloin, kun heidän varallisuuttaan uhataan. Kuinka pitkälle ja kuinka hävittäväksi tämä sota etenee, sitä on mahdoton sanoa. Aikanaan taisteluinto kuitenkin raukeaa suureen romahdukseen. Sen jälkeen on kaksi mahdollisuutta.

Voidaan aloittaa sama kilpailu uudestaan vain pienillä sääntömuutoksilla, niin kuin on tähän asti tehty lamojen ja sotien jälkeen. Kehitetään entistä tehokkaampia pääomien keskittämistapoja ja entistä ovelampia keinoja käydä taloussotaa. Ajaudutaan talouteen, jossa taistelevia joukkoja hallitseva varakkain prosentti omistaa vielä suuremman osan maailman voimavaroista kuin se nyt tekee. Ja päädytään vielä totaalimpaan hävitykseen kuin mihin nykyinen taloussota päättyy.

Voidaan myös päättää, että tämä saa jo riittää. Korjataan koko nykyisen talousjärjestelmän perusta soveltamalla siihen samaa periaatetta kuin mitä poiittiseen demokratiaan siirtyminen merkitsi harvainvallalle. Demokratisoidaan taloudellinen päätöksenteko. Mikä tarkkaan ottaen on taloudellisen päätöksen kohde? Se on kaupan tekeminen. Jokainen pienikin kaupanteko tehdään jonkin päätöksen pohjalta. Tilannetta hallitaan kolmelta suunnalta.

Valtiovalta puuttuu jokaiseen kaupantekoon lukemattomin säädöksin, jotka määrittelevät mitä saa myydä, missä ja kenelle ja millaisin ehdoin. Mitä täydellisemmin valtiovalta kaupantekoa säätelee, sitä sosialistisemmaksi järjestelmä määritellään. Toiseksi tuottajalla eli myyjällä on valta säädellä kaupantekoa. Hän tai hänen omistamansa yritys voi valtiovallan säädösten sisällä päättää mitä hän valmistaa ja myy, mutta hänellä on myös valta päättää kenelle hän myy ja mihin hintaan ja millä ehdoilla kullekin. Mitä suurempi vapaus tuottajalla on päättää kaupanteosta, sitä kapitalistisemmasta taloudesta voidaan puhua. Kolmanneksi kuluttaja eli ostaja päättää kaupanteosta valitsemalla siitä tarjonnasta, joka on muodostunut valtiovallan ja tuottajien tekemien päätösten mukaiseksi. Tälle kuluttajien ohjaamalle taloudelle ei ole vielä nimeä, koska kuluttajien päätöksiä ei ole pidetty kovinkaan tärkeinä asioina - paitsi tietysti propagandassa. On katsottu, että kuluttajien etu tulee huomioitua jo valtiovallan ja tuottajien toimesta, kun nämä tekevät töitään kaikkien eduksi.

Talouden demokratisoiminen tarkoittaa sen periaatteen tunnustamista, että taloudellinen valta kuuluu kuluttajille eli yleisesti ostajille. Talous on sitä demokraattisempi mitä suurempi vapaus jokaisella ostajalla on päättää ostamisistaan eli mitä vähemmän valtiovalta ja tuottajat päätöksillään ostamisia säätelevät. Tuottajien eli myyjien suorittaman säätelyn poistaminen toteutuu yleisellä ja yhtäläisellä osto-oikeudella; ketään ostajaa ei syrjitä eikä suosita. Tämä on demokraattisen talouden pääperiaate ja siitä voidaan johtaa erilaisia käytännön sääntöjä niin pitkälle kuin demokratiaa pidetään arvossa.

Edellä esitetyn perusteella muodostuu aivan uusi poliittinen rintamalinja, jossa toisella puolella ovat nykyisen kapitalistissosialistisen talouden kannattajat ja toisella puolella demokraattisen, vähemmän sotaisan talouden kannattajat. Miten demokratian kannattajat voisivat voittaa taistelunsa? Olisiko Sun Tzusta apua?

perjantai 7. joulukuuta 2012

Ideologiasta ja faktoista


Sellainenkin näkemys on esitetty, että meidän pitäisi toimia enemmän faktojen mukaan sen sijaan, että olisimme sidoksissa johonkin ideologiaan.

Eivät pelkät faktat kuitenkaan yhteiskuntaa mihinkään johda. Tarvitaan jokin näkemys siitä, mitä halutaan. Ideologialla on oltava ainakin ideatasolla jokin päämäärä, joka yhdistää laajoja joukkoja. Mielestäni ideologioiksi olisikin kutsuttava vain sellaisia selityksiä paremmasta elämästä ja siitä, kuinka siihen edetään, jotka koskevat kaikkia. Tällaisia ovat esimerkiksi uskonnot. Kristittyjen mielestä kaikille olisi eduksi päästä taivaaseen ja toimia niin kuin kristitty, ja sama pätee tietysti myös juutalaisuuteen, islamiin, hindulaisuuteen jne. Myös kommunismi ja kapitalismi ovat tässä mielessä aitoja ideologioita.

Faktoista ei muodostu mitään ideologiaa, mutta kukin ideologia muodostaa sille ominaisia faktoja. Esimerkiksi, muslimien hallitsemassa yhteiskunnassa on fakta, että Koraanin oppeja on edullista noudattaa ja että Muhammedin arvostelemisesta saattaa menettää henkensä. Sosialismissa on fakta, että kaikille järjestetään töitä, mutta oman yrityksen perustaminen ei onnistu. Itsestään selviä asioita. Selvää pitäisi olla myös se, ettemme mekään elä ideologiattomassa maailmassa.

Ei ehkä ole aivan väärin sanoa, että kehittyneessä maailmassa määräävin ideologia on tänään talouskasvu. Se on selitetty jokaisen tieksi onneen ja vapauteen. Tähän toivotaan päästävän sopivalla sekoituksella kapitalismia ja sosialismia. Myös tämä sekaideologia tuottaa sille tyypillisiä faktoja. Kapitalistinen osuus aikaansaa rikkaiden ja köyhien välisen kuilun syvenemisen. Rikkain sadasosa maailman ihmisistä omistaa ehkä jo kolmasosan kaikesta omaisuudesta – korjatkoon luvun, joka tietää – ja tämä osuus on kasvussa. Sosialistinen osuus aikaansaa säätelyn kasvun. Meillä on, yksin EU-Suomessa, yli sata tuhatta sivua lakeja ja säädöksiä, joita kaikkien on noudatettava, ja joka viikko tulee satoja lisää.

Hyvän esimerkin siitä, kuinka tämä käytännössä tapahtuu, antaa tekijänoikeuskäytäntö. Koska kasvuideologia, henkistäkin työtä on kannustettava kasvuun. Koska kapitalismi, kannustaminen tehdään yksityistä omistusoikeutta monopolilla vahvistamalla. Koska monopoli, se keskittää tuloja harvoille. Koska monopoli on ylhäältä määrätty, sen hallitseminen ja valvominen vaatii voimakeinoja ja yhä uusia lakeja ja säädöksiä paikkaamaan vanhojen puutteita – ja satojen tuhansien sakkoja ja tietokoneiden takavarikkoja.

Kasvuideologian tuottamiin faktoihin kuuluu myös velkatalouden kasvu. Kaikki tämä summautuu siihen faktaan, että kasvuideologian mukaan rakentuneet instituutiot eivät pysy pystyssä ilman kasvua. Lopulta se kasvattaa vain kasvuun tähtäävien instituutioiden valtaa ja taloutta, aivan niin kuin on käynyt muidenkin ideologioiden vallan kasvettua ainoaksi totuudeksi. Olisiko jo aika luopua kasvuideologiasta ja valita moniarvoisempi ideologia?

maanantai 12. marraskuuta 2012

Liberalismin lyhyt oppimäärä, pakollinen kurssi



Liberalismeja on niin montaa lajia kuin on liberaalejakin. Ideana on, että jokaisella on vapaus itse määritellä, mitä vapaus hänelle merkitsee. Yhteisenä aatteena liberalismi on yritys rakentaa yhteiskunta sellaiseksi, että siinä jokaisen yksityiselle liberalismille on mahdollisimman paljon tilaa.

Tyypillisesti liberaaleja yhdistää kuitenkin vastareaktio johonkin epäliberaaliuteen, joidenkin ihmisryhmien valtaan määritellä vapaus ja käyttää tätä määritelmää oman ylivaltansa perusteluun. Siten liberalismin tehtävänä on vapautua niistä uskomuksista ja ideologioista, joihin kyseiset ihmisryhmät perustavat valtansa.

Onkin hyvä jakaa liberalismi sen mukaan, millaista valtaa vastaan se ilmenee. Uskonnollinen liberalismi on vastavoima jollekin uskontoon perustuvalle vallankäytölle. Luther oli oppeineen – uskovat ovat keskenään tasa-arvoisia pelastuksen tullessa yksin armosta – liberalismin asialla taistellessaan paavin oppeja ja valtaa vastaan. Samalla hän avasi tien protestanttiselle ateismille ja myös poliittiselle liberalismille, joka kohdistuu jonkin poliittisen ryhmän ylivaltaa vastaan. Poliittinen liberalismi on käytännössä kohdistunut niin säätyjärjestelmää, kastijärjestelmää kuin historiallisen materialismin luokkajakoakin vastaan, missä milloinkin, tarpeen mukaan. Vastaavasti taloudellinen liberalismi kohdistuu jotain taloudellista ylivaltaa vastaan.

Liberalismin ideologinen ongelma on se, että pelkkä jonkin uskonnon tai ideologian vastustaminen ei estä sen korvautumista jollain muulla opilla, jonka edustajat katsovat vapaudekseen hallita muita. Uskontojen ja ideologioiden yleinen vastustaminen ei myöskään ole mikään ratkaisu, sillä rajoittamaton vapaus, anarkia, merkitsee susien vapautta lammaslaumassa. Vastustaessaan ideologioita ja valtarakenteita liberalismi tarvitsee silti oman ideologian sääntöineen ja valtarakenteineen.

Ongelman ratkaiseminen vaatii lyhyen syventymisen vallan olemukseen. Vallan perusta on tunnetusti painostussuhteessa. Henkisesti, sosiaalisesti tai fyysisesti vahvempi voi painostaa heikompaansa toimimaan haluamallaan tavalla. Yksin ei kukaan kuitenkaan pääse valtaan. Siihen tarvitaan samoin tahtovien joukko ja suurissa yhteiskunnallisissa valtarakenteissa joukko jakautuu ja haarautuu osajoukkoihin, joilla on painostussuhde alempiinsa ja jotka kilpailevat pääsystä ylemmille portaille. Rakenteellinen valta on aina hierarkkista ja hierarkia vaatii luokittelun. Yhteiskunnallinen valta on oikeutta luokitella ihmisiä erilaisia etuja nauttiviin ryhmiin. Tässä astuu ideologia kuvaan. Kyseinen oikeus ei perustu luokittelijan kivääriin eikä muuhunkaan omaisuuteen; niiden painostuksellinen käyttö on oikeuden seuraus. Luokittelu perustuu vain vallassa olevaan ideologiaan, yhdessä oikeaksi uskottuun selitykseen siitä, mikä on ihmisille hyväksi. Se antaa oikeuden samanmielisten luokitteluun ja toista mieltä olevien alistamiseen ja riistämiseen.

Liberalismin tarjoama ratkaisu perustuu yksilön vapauteen tuntea, ajatella ja tahtoa. Se perustuu tämän ihmisarvon loukkaamattomuuteen ja luokittelemattomuuteen. Jokaisen tunteille, ajatuksille ja tahdoille tunnustetaan sama vapaus ja oikeus riippumatta siitä, kuinka järkeviä ne joidenkin muiden mielestä ovat. Sen sijaan ihmisten tekoja ei pidetä samanarvoisina vaan niiden arvo riippuu siitä, kuinka ne suhtautuvat toisten vapauteen tuntea, ajatella ja tahtoa.

Siten uskonnollinen liberalismi vaatii uskonnonvapautta, tieteen vapautta ja sananvapautta luottaen siihen, että vapaassa kilpailussa oikeat tiedot voittavat väärät. Käytännössä tämä siis tarkoittaa sitä, että vallanpitäjät eivät saa luokitella ihmisiä sen mukaan, mihin uskontoon tai tietoon he toivonsa asettavat, ja antaa heille sen mukaan erilaisia etuja. Sen sijaan liberalismi luokittelee, tietysti, uskontoja ja ideologioita sen mukaan, kuinka liberaaleja ne ovat.

Tämä muodostaa perustan poliittiselle liberalismille. Liberaalin politiikan tehtävänä on tuottaa yhteisiä lakeja ja sääntöjä sen mukaan mitä yksilöiden vapaista tuntemuksista, ajatuksista ja tahdoista muodostuu, kun niille annetaan sama arvo. Näin saadaan demokratia, jolle keskeistä on siis yleinen ja yhtäläinen äänioikeus ja sen vaatimille säännöille rakentuva valtajärjestelmä. Siten liberaali politiikka ei ole lähelläkään anarkismia eikä siinä vallitse edes sopimusvapaus, sillä kaikki sopimukset ja teot, jotka rajoittavat yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta, ovat liberaalissa yhteiskunnassa kiellettyjä.

Entä taloudellinen liberalismi? Tässä kysymyksessä vallitsee nykyisin paha väärinkäsitys, joka johtuu kapitalismin vapauskäsityksestä. Kapitalismin sanoma on vapaus ja usko siihen, että yhteinen hyvä toteutuu tuotantoa lisäämällä. Vapautta tarvitaan tuotannon kasvattamiseen. Parhaiten talous kasvaa kapitalismin mukaan, kun tuottajilla on täysi vapaus harjoittaa tuotantoa, ostaa, myydä ja organisoitua; tehdä kaikenlaisia taloudellisia sopimuksia. 

Rajoittamaton sopimusvapaus sisältää kuitenkin ylivallan siemenen, vahvemman vapauden luokitella heikompia sen mukaan, minkä arvoisia he hänelle ovat; kuinka tehokkaasti kukin joukko auttaa vahvempaa edelleen voimistumaan. Se ei ole liberaalia vapautta. Niinpä kapitalistinen vapaus johtaa paitsi kasvuun niin sopimussuhteiden monimutkaistumiseen, suuryritysten muodostumiseen, tulo- ja omaisuuserojen voimistumiseen, omistajien ylivaltaan ja omistamattomien alistamiseen. Vastavoima tälle heikompia syrjivälle kehitykselle on perinteisesti ollut sosialismi. Sen yhteistä omistusta korostavan ideologian mukaan on kehittyneimmissä maissa onnistuttu lieventämään kapitalismin pahimpia ongelmia.

Kapitalismin ja sosialismin yhdistelmä toimii kuitenkin vain aikansa. Sosialismikaan ei ole liberaali ideologia. Se vain siirtää taloudellista valtaa yksityisiltä omistajilta poliittiselle vallalle ja ne yhdessä muodostavat poliittistaloudellisen ylivallan, joka perustaa ideologiansa taloudelliselle kasvulle ja joka ei pysy koossa ilman kasvua. Talouden kehittyessä kasvu kuitenkin vaikeutuu. Toisen hidasteen asettaa luonnonvarojen niukentuminen ja saasteiden kasvu. Toisen asettaa sosiaalisten ristiriitojen voimistuminen ja niiden ratkaisemiseen hukkaantuvien voimavarojen kasvu.

Tässä yhteisen kasvun taittumisen tilanteessa, johon kehittyneimmät maat ovat kohta tulossa, talous ei enää parane sen enempää kapitalismia kuin sosialismiakaan lisäämällä. Ainoa ratkaisu on liberalismi, nimenomaan taloudellinen liberalismi, joka kohdistuu talouden sisäisen vallankäytön rajoittamiseen, niin kapitalistisen kuin sosialistisenkin.

Taloudellinen vallankäyttö voi tapahtua vain kaupanteossa ja se saa tehonsa vain taloutta koskevalla painostussuhteella. Siten taloudellinen valta ei ole mitään muuta kuin taloudellisesti vahvemman oikeutta kaupanteossa luokitella vastapuolen edustajia parempiin ja huonompiin ja kohdella parempia paremmin. Toiseen alkuehtoon päädytään toteamalla, että kaupattavan tuotteen omistaja on sitä koskevan kaupan suhteen periaatteessa vahvempi kuin kukaan ostajista, koska hän voi päättää siitä, onko tuote ollenkaan kaupan vai ei. Näin päädytään sääntöön, joka vastaa poliittisen liberalismin sääntöä yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta. Taloudessa liberalismi totetuu yleisenä ja yhtäläisenä osto-oikeutena.

Tästä seuraa erilaisia kaikkia koskevia sääntöjä. Niistä tärkein ja muiden toteutumiselle välttämätön on sääntö talouden sananvapaudesta. Kun ketään ei saa syrjiä mahdollisena ostajana, kaikilla on oltava vapaa pääsy myös kaikkiin myytäviä tuotteita ja hintoja koskeviin tietoihin. Pankkisalaisuuttakaan ei ole. Ketään ei saa rangaista tällaisen tiedon julkaisemisesta.

Liberaalissa taloudessa ei myöskään ole mitään erityisoikeuksia eikä yksinoikeuksia, sen enempää valtiovallan myöntämiä kuin tuottajien ja kauppiaiden toisilleen myöntämiä. Siten myöskään kaupalliset tekijänoikeudet ja patentit eivät kuulu liberaaliin talouteen.

torstai 1. marraskuuta 2012

Keskustelu yleisestä ja yhtäläisestä osto-oikeudesta



Edellinen kirjoitukseni, kuten sitä edellinenkin, oli alunperin kommentti Takkirauta-blogissa  esitettyyn kommenttiin. Kirjoituksesta tuli kuitenkin mielestäni sellaisenaan hyvä ja laitoin sen myös US-blogiini nimellä Liberalismi, talous ja hyvinvointi.

Siitä kehittyi keskustelu Olli Makkosen kanssa, jonka pääkohdat on esitetty seuraavassa ja joka osaltaan valaisee niitä väärinkäsityksiä, joita ajatukseni ymmärtämiseen liittyy.
Muutama kysymys. 
1. Millaisen julkisen tukijärjestelmän tuo hintojen läpinäkyvyys mielestäsi tarvitsee? Pitääkö kauppahinta ilmoittaa kysyttäessa vai pidetäänkö yllä jotain rekisteriä? Miten tarkistetaan, ettei kukaan huijaa?
2. Tarkoittaako yhtäläinen osto-oikeus sitä, että myyjä ei voi päättää kenelle myy ja kenelle ei? Saako vaatia erilaisia maksutapoja? Esimerkiksi saanko vaatia osalta maksua etukäteen ja osan antaa maksaa laskulla? Eikö kanta-asiakkaalle saa antaa alennusta? 
1. Eihän läpinäkyvyys mitään tukijärjestelmää tarvitse, päinvastoin, nykyinen käytäntö, jossa tuotteiden ominaisuudet ja hinnat voidaan salata liikesalaisuuteen vedoten, vaatii toteuttamiseensa järjestelmän, joka rankaisee salassapitosopimuksen loukkaamisesta. Läpinäkyvyyteen riittää se, että kyseiset sopimukset eivät nauti lain suojaa vaan kuka tahansa kyseisten tietojen tuntija voi vapaasti, näin halutessaan, julkaista tietonsa. Mitä tulee huijaamiseen, sitä vastaan ei missään ole sen parempaa keinoa kuin se, ettei oikean tiedon julkaisemista kielletä.

2. Kyllä se sitä tarkoittaa. Eikä kanta-asiakkaalle saa antaa alennusta. Tämä vastaa sitä, ettei poliittisessakaan demokratiassa vallanpitäjä saa päättää, kenelle antaa äänioikeuden ja kenelle ei. Sen sijaan erilaiset maksujärjestelyt ovat tietenkin mahdollisia, kunhan ne vain ovat vapaita kaikille.
1. Entäs jos kaupan molemmat osapuolet ovat sitä mieltä, että ostohinta jääköön keskinäiseksi salaisuudeksi? Pitääkö osapuolien kertoa hinta jonkun kolmannen osapuolen sitä kysyessä? Vai ainoastaan jos jompi kumpi vapaaehtoisesti niin päättää tehdä?
2. Ei kauppias voi antaa kaikille samoja maksujärjestelyjä. Persaukiselta asiakkaalta kannattaa vaatia etumaksua, kun taas luotettavalle asiakkaalle voi tarjota vaikka 90pv netto.
1. No, jo nyt valtiovalta edellyttää yrityksiltä kirjanpitoa, josta hintojen pitäisi selvitä. Niinpä kysymyksesi palautuu siihen, miten valtiovalta julkaisee tietämiään tietoja. Se, että niitä varjellaan, perustuu samaan valtion edun puolustamiseen muita valtioita vastaan kuin valtiosalaisuuksienkin pitäminen. Talouden ja yritysten kansainvälistyminen tulee kuitenkin muuttamaan tätä asetelmaa, sillä nyt meneillään oleva kehitys on jakamassa maailmaa uudella tavalla. Valtiovaltojen edut, ainakin demokraattisten, ovat ajautumassa yhä pahemmin vastakkain yritysten etujen kanssa, kuten nykyinen eurokriisikin osoittaa. Niinpä valtiovallat toimivat nykyisin tavallaan omia kansalaisiaan vastaan suomalla kansainvälisille yrityksille erilaisia oikeuksia, mm. oikeus liikesalaisuuksiin, joita käyttämällä ne pystyvät jatkuvasti kasvattamaan niin taloudellista kuin poliittistakin valtaansa.

2. Se, ettei kauppiaan kannata suhtautua eri asiakkaisiin samalla tavalla, ei suinkaan tarkoita sitä, ettei kauppias voi niin tehdä. Mutta kysytään asia toisella tavalla. Tulisiko mielestäsi myös poliittisen vallan valinnassa vallanpitäjillä olla oikeus antaa korotettu äänioikeus niille, jotka muita enemmän hyödyttävät vallanpitäjiä heidän pyrkimyksissään. Parantaisihan se vallanpitäjien mahdollisuuksia toimia kansansa hyväksi. Vai kuinka?
1. Ei suosimiseen tarvita mitään eri sääntöjä suurille ja pienille yrityksille. Jos esim säädetään laki, että pankilla pitää olla kivijalkakonttori joka kylässä, niin varmasti hyvin tehokkaasti ehkäisee kilpailua, vaikka säännöt ovat kaikille samat.
2. Tuo esimerkkisi on eri asia, koska poliitikolla on valtaa muiden omaisuuteen, mutta kauppiaalla vain omaansa. Poliitikko päättää yhteisistä asioista, kauppias vain omistaan.
3. Pitääkö mielestäsi kaikille saman ammattiryhmän edustajille maksaa samaa palkkaa? Hinta se on työn hintakin. Saako jollekkin maksaa parempaa palkkaa kuin toiselle, ihan vaikka vaan kun pärstä sattuu miellyttämään?

1. Miksi kyseinen laki pitäisi säätää?

2. Tuottaja tai kauppias päättää omasta omaisuudestaan vain siihen asti, kun hän pitää tavaran itsellään. Kun sitä tarjotaan myyntiin, tilanne muuttuu. Kaupanteon kohteiksi tulevat mukaan kaikki mahdolliset tulevat omistajat, suuri yleisö. Näin siis markkinataloudessa. Säädellyssä taloudessa, myös myyjän säätelemässä, asiat ovat toisin.

3. Tällaisiin kysymyksiin pystyisit itsekin vastaamaan. Ostajalla, myös työn ostajalla pitää olla aina oikeus valita ostoksensa vaikka pärstäkertoimen perusteella ja maksaa siitä hinta, joka ei mitenkään riipu ostajan muista ostoksista. Periaatteessa työn myyjän pitäisi tarjota työtään kaikille mahdollisille ostajille samalla hinnalla. Koska hänellä on kuitenkin oikeus valita, millaista työtä hän myy ja missä, hän voi käytännössä myös valita mieleisensä ostajan.

4. Mutta et vastannut vastakysymykseen, pitäisikö sinun mielestäsi vallanpitäjillä olla oikeus, kansan edun nimissä, antaa parempi äänioikeus niille, jotka tehokkaimmin kansan etua ajavat? Eikö se tehostaisi poliittista tuotantoa?

1. Ei miksikään, mutta koitin vaan demonstroida, että myös kaikille yhteisillä samoilla pelisäännöillä voidaan suosia tiettyjä yrityksiä.
2. Entäs jos laajennetaan yksityisyrittäjään vaikkapa palvelualalla? Voiko hän valita mieleisensä ostajan?
4. Ei pitäisi. Minusta pitäisi pyrkiä siihen, että mahdollisimman suuresta osasta asioita ei päätettäisi demokraattisen prosessin kautta, vaan päätökset jätettäisiin markkinoille. Demokratia soveltuu vain yhteisten asioiden päättämiseen, ja niissä yksi ääni per äänestäjä on ihan perusteltu.
1. Tottakai voidaan suosia. Pelisäännöthän ovat jollain tasolla aina samat kaikille. Olennaista on, millaisia nämä säännöt ovat.

2. Miksi kenenkään pitäisi voida valita asiakkaansa? Jos perusteltuja esimerkkejä kuitenkin löytyy, niitä varten voidaan säätää poikkeuksia. Nythän periaatteena on se, että myyjä saa valita ostajan, johon on sitten säädetty poikkeuksia, muun muassa sellainen sääntö, että kuluttajille myytäessä ketään ei saa syrjiä ihonvärin tms. perusteella.

4. Siitä olemme samaa mieltä, etteivät poliittiset johtajat saa säädellä äänioikeutta, vaikka se tehostaisi politiikantekoa. Ehkä olemme samaa mieltä myös siitä, että tämä sääntö on tehty sen vuoksi, että poliitikotkin ovat itsekkäitä, omaa ja kavereidensa etua ajavia ihmisiä. Tällöin politiikanteon tehostaminen merkitsee sitä, että he voivat tehostetusti ajaa omaa etuaan, mikä onkin leimallinen piirre kaikille harvainvalloille.

Kuitenkin näytät olevan sitä mieltä, että hyödykkeiden omistamiseen liittyvän taloudellisen vallan haltijoilla pitää olla oikeus säädellä asiakkaiden pääsyä tuotteisiinsa. Tuottajat kun tarvitsevat sitä tuotantonsa tehostamiseen. On kuitenkin otettava huomioon, että myös yritysten omistajat ja johtajat ovat itsekkäitä ihmisiä. Asiakkaiden valintaan, eikä siis tuotteiden kehittämiseen, perustuva talouden tehostaminen merkitsee sitä, että he voivat tehostetusti ajaa omaa ja kavereidensa etua. Tämän joukon vaurastuminen onkin nykytaloutta leimaava piirre.

Vaikka kannatankin pitkälti yhteisin varoin kustannettuja peruspalveluita, olen samaa mieltä kanssasi siitä, että painopistettä voitaisiin siirtää markkinoiden puolelle. Se on kuitenkin nykyisin vaikeaa, sillä nykymarkkinat ovat mainitsemastani syystä harvainvaltaiset ja varallisuuseroja kasvattavat. Kaikille vapaan, verovaroilla kustannetun tuotannon koko johtuu demokratian edellyttämän tasapainon tarpeesta. Mitä suurempi ero markkinoilla syntyy, sitä suurempi tarve on tasaavilla toimilla, jotta yhteiskunta ei jakautuisi toisiaan vastaan taisteleviin leireihin. Niinpä, jos halutaan demokratian säilyvän ja veroja kevennettävän, ensin on muutettava markkinoiden rakenne kuvaamallani tavalla alhaalta ohjautuvaksi, demokraattiseksi.


tiistai 30. lokakuuta 2012

Talous ja hyvinvointi


Hyvinvoinnista on varmaankin olemassa monia selityksiä ja määritelmiä, joista taloudelliseen tehokkuuteen ja kasvuun perustuva on vain yksi. Toinen, ja mielestäni perustavampi, on se, että jokainen on oman hyvinvointinsa määrittelijä. Ihminen voi hyvin, jos hän on itse sitä mieltä, ja huonosti, jos hän on sitä mieltä, vaikka muiden mielestä hänen pitäisi olla hyvinkin tyytyväinen oloonsa. Näinhän tehotaloutta nykyisin kaupitellaan: Kyllä sinun täytyy nyt olla tyytyväinen, koska tulosi ovat kasvaneet kahdella kympillä kuussa. Mitä sillä on väliä, vaikka johtajien palkat ovat kasvaneet kahdella tonnilla kuussa. Ethän vain ole kateellinen.

Näillä selityksillä siitä, miten ihmisten pitäisi talousteorian mukaan tuntea, pyritään mitätöimään heidän aidot tunteensa, jotka kohdistuvat talouden epäreiluuteen. Onneksi, kuitenkin, ihmiset todellisuudessa arvostavat reiluutta enemmän kuin rikastumista. Tästä on tehty lukuisia psykologisia kokeita.

Ajatus siitä, että ihmisten omat, aidot tunteet ovat ratkaisevia ja että yhteisten instituutioiden pitäisi rakentua niille, toteutuu demokratiassa. Se perustuu siihen, että jokaisen mielipiteelle siitä, millaisessa yhteiskunnassa hän voi hyvin, annetaan sama paino. Noudatetaan vapaata tietojen jakoa ja yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta. On tosin huomautettava, että nykyinen enemmistödemokratia on tässä suhteessa vielä kovin puutteellinen rakenne. Teoreettisesti paremman rakenteen määrittelyssä on jälleen viitattava kirjaani.

Toisin kuin demokratia harvainvalta perustuu näkemykseen, että valitut harvat tietävät myös muiden kansalaisten puolesta, mikä heille on hyväksi. Tällaisen tiedon arkkityyppinä on uskonto. Sinä voit hyvin, jos uskot pyhiin kirjoituksiimme ja teet niin kuin sanomme. Näistä asioista ei toisinuskovien mielipidettä kysytä. Nationalismi on toinen tapa määritellä ihmisten hyvinvointi ylhäältä päin. Sinä voit hyvin, jos maamme voi hyvin. Eikä tähän tarvita demokratiaa vaan päättäväisesti maan etuja ajava valtapuolue, tehokkaat sotavoimat ja tottelevaiset kansalaiset.

Nyt vallassa on taloudelliseen hyvinvointiin uskova ideologia, ekonomismi. Sen mukaan siis sinä voit hyvin, jos kansantalous kasvaa. Eikä tähänkään hyvinvointiin tarvita demokratiaa. Sinun on vain tehtävä niin kuin talouden etujoukko, pankkiirit ja muut yritysten omistajat ja johtajat sanovat. Niinpä kansalaiset uskovat ja tottelevat – aikansa. Sillä ennemmin tai myöhemmin tämäkin harvainvalta paljastuu vain pienen joukon tavaksi kerätä valtaa ja vaurautta lähinnä itselleen. Samalla heidän käyttämänsä hyvinvoinnin selitykset paljastuvat virheellisiksi.

Tavallaan ne talousteoreetikot ovat kuitenkin oikeassa, jotka väittävät, että ilman ulkoisvaikutuksia tai jotain kieroa dynamiikkaa kuten monopoleja tms. vaihdantaan puuttuminen tuhoaa taloudellista kasvua – riippumatta siitä, keiden hyväksi kasvu koituu jos kenenkään. Ongelma on siinä, että kaikilla vähänkin suuremmilla taloudellisilla projekteilla on aina ulkoisvaikutuksia, ja toiseksi siinä, että jos ja kun vapaan kaupan kohteina ovat myös kaupankäyntioikeudet, talouden kiero, polarisaatiota kasvattava ja voimankäyttöön ajautuva dynamiikka syntyy aivan itsestään. Eikä tähän tarvita poliittisesti säädeltyjä kaupankäyntiä rajoittavia oikeuksia kuten tekijänoikeuksia, patentteja ja muita kaupan monopoleja vaan talouden kieroutumiseen riittää talouden toimijoiden toisilleen antamat/myymät erioikeudet, yksinmyyntioikeudet, erityiskohteluoikeudet, erilaiset hinnat eri asiakkuuksille, yritysten omistusketjut, säädellyt pääsyt tuotteita ja hintoja koskevaan informaatioon jne.

Siksi talouden harvainvallasta päästään vasta, kun ymmärretään, mitä demokratia tarkoittaa taloudelliseen valintaan sovellettuna.

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Libertaarinen väärinkäsitys


Libertaarinen väärinkäsitys sisältyy sen päälauseeseen, joka voidaan muotoilla vaikkapa seuraavalla tavalla: kun kauppaa käydään, jokainen vapaaehtoinen vaihtokauppa lisää hyvinvointia, koska se on vapaaehtoinen. Ellei kumpikin osapuoli hyötyisi, kauppaa ei syntyisi. Jokainen ulkopuolinen puuttuminen, jolla estetään jonkin vapaaehtoisen vaihtokaupan tapahtuminen, estää tällaisen hyvinvoinnin kasvun, joka osaltaan lisää koko yhteisön hyvinvointia.

Tällä tavalla vapaa talous johtaa yksityisistä hyvinvoinnin lisäyksistä huolimatta yhteisen hyvinvoinnin vähenemiseen. Se johtuu seuraavasta asiasta.

Ihmiset syntyvät erilaisilla ja eriarvoisilla resursseilla varustettuina. Jotkut ovat vahvempia, jotkut älykkäämpiä, jotkut sosiaalisempia kuin toiset. Toisilla kaikki asiat ovat paremmin kuin toisilla; taloudeksi muutettuna, joillakin on kymmenen kanaa kun joillakin on yksi tai ei yhtään. Kun nämä käyvät vapaata kauppaa keskenään, kymmenen kanan omistaja voi myydä sille, joka on juuri syönyt ainoan kanansa, yhden kanan sellaista työpanosta vastaan, jolla kyseinen kanojen omistaja kasvattaa itselleen kaksi uutta kanaa. Näin hän molempia hyödyttävällä kaupalla kasvattaa kanojensa määrää kanoja omistamattoman saadessa vain nälkänsä tyydytettyä. Kun tällä tavalla vapaa kaupankäynti kattaa koko yhteisön, osa muutaman kanan omistajista onnistuu hyödyntämään heikompiensa nälkää ja nousee omistusrankingissa, mutta valtaosa heistä putoaa vähitellen kroonisesti nälkäisten joukkoon. Tällainen yhteiskunta polarisoituu vastakkaisiksi leireiksi, jotka ryhtyvät vihanpitoon sen eri muodoissaan, ja se heikentää yhteistä hyvinvointia.

Edellä kuvattu teoriassa vapaa kilpailu talouden resursseista kehittyy käytännössä taloudellisesti vahvempien vapaudeksi hallita muiden työtä aivan samalla tavalla kuin vapaasti aseita ja kahdenvälisiä sopimuksia käyttävä valtakilpailu johtaa säätyjen ja/tai yksinvaltiaiden vapaudeksi hallita alamaisiaan.

Politiikassa tätä vahvempien vapautta on rajoitettu demokratialla, sen idealla ja siitä johdetuilla käytännöillä. Demokratiassa vapaus on vapautta alhaalta päin, jokaisen yhtäläistä vapautta valtaan, eikä tällä siis tarkoiteta sitä, että kaikilla on oltava sama vapaus käyttää aseita ja solmia sopimuksia. Tällä tarkoitetaan sitä, että yhteisiä sääntöjä laativa elin valitaan vaaleilla, joita leimaa vapaa tiedonvälitys ja yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Vallanpitäjiä kielletään sensuroimasta kansalaisten toisilleen antamia tietoja. Samoin rajoitetaan vallanpitäjien ja kansalaisten vapautta yksityisiin sopimuksiin, erityisesti sopimuksiin nimettyjä henkilöitä tai ryhmiä koskevista erikoisista eduista tai kohteluista. Äänioikeus ja sananvapaus eivät kuulu ostettaviin eivätkä sopimuksenalaisiin asioihin.

Demokraattisella hallinnolla on onnistuttu kansallisesti rajoittamaan paitsi poliittisen vallan keskittymistä niin edellä kuvatun vapaan talouden polarisoivaa vaikutusta. Taloutta on säädelty erilaisilla hyvinvointia tasaavilla toimilla. Vapaan kaupan kansainvälistyessä nämä toimet menettävät kuitenkin tehoaan ja polarisaatio voimistuu. Tässä on tämän päivän yhteiskuntien keskeinen ongelma. Eikä siihen ole kuin yksi teoreettisesti kestävä ratkaisu.

Taloudellisen vallan käyttöä on rajoitettava vastaavalla demokratian idean soveltamisella kuin politiikassa on tehty. Kaupankäyntiä on rajoitettava ymmärtämällä vapaus vapautena alhaalta päin, jokaisen yleisenä ja yhtäläisenä ostamisen vapautena. Tämä vapaus voi toteutua vain niin, että taloudellisia resursseja hallitsevilta, omistajilta ja myyjiltä, kielletään antamasta eri ostajille, yksilöille tai yhteisöille, erilaisia pääsyjä resursseihinsa. Siten myös tuotteita ja hintoja koskevien tietojen täytyy olla kenenkään sensuroimattomia, kaikille avoimia. Osto-oikeus sen enempää kuin tuotteita ja hintoja koskevat tiedot eivät voi olla ostettavia tai sopimuksenalaisia asioita. Vasta tälle periaatteelle rakentuvassa taloudessa markkinat toimivat niin kuin niiden toivotaankin toimivan, yhteistä hyvää edistäen. Paras selitys siitä, millaisiin käytäntöihin demokratian idea talouteen sovellettuna johtaa, on tässä kirjassa.

perjantai 5. lokakuuta 2012

Patentit ja yhteismaan tragedia



Patenttikeskusteluissa minua on häirinnyt se lähes yksimielisesti hyväksytty lähtökohta, että teknologian kehittäminen asetetaan ihmisten ja yhteiskuntien ykköstavoitteeksi. Selviönä pidetään, että mitä nopeammin tekniikka kehittyy, sitä paremmin ihmiset ja yhteiskunnat voivat. Muista tarpeista, kuten rauhanoloissa elämisestä ja turmeltumattomasta luonnosta nauttimisesta ei niin väliä, paitsi jos niitä voidaan tuotannollisesti hyödyntää. Jos patentit edistävät tekniikan kehitystä, ne ovat oikein, ja jos ne eivät sitä tee, ne ovat väärin.

Minusta tämä arviointiperuste on aivan liian kapea. Paljon tärkeämpi kysymys on se, miten patentit vaikuttavat yhteiskuntien yhtenäisyyksiin ja luontosuhteisiin. Pahentavatko ne sosiaalisia konflikteja ja aiheuttavatko ne lisäpainetta luonnon hyödyntämiseen verrattuna talouteen, jossa tekniikan kehitystä ei yritetä patenteilla kannustaa.

Toisin sanoen, pahentavatko patentit yhteismaan ongelmaa, luontoa ja ihmisiä kuluttavaa kilpailua niistä periaatteessa niukista fyysisistä voimavaroista, joita luonto ja ihmiset valtaajilleen tarjoavat, vai helpottavatko patentit sitä. Jos patentit pahentavat yhteismaan ongelmaa, ne ovat huonoja, jos ne helpottavat sitä, ne ovat hyviä.

Tähän on selvä teoreettinen vastaus - ei tarvitse spekuloida kuvitelluilla käytännöillä, niin kuin käy kiistellessä siitä, kehittyykö tekniikka nopeammin patentillisessa vai patentittomassa taloudessa.

Yhteismaan ongelma on sitä pahempi, mitä arvokkaammasta maasta on kyse. Jos maalla ei ole mitään arvoa, ei ongelmaakaan ole. Nostaako patenttijärjestelmä valtauskilpailun kohteena olevan maan eli tässä tapauksessa kaikkien luonnon ja ihmisten tarjoamien resurssien arvoa vai laskeeko se sitä? Selvästi se nostaa valtauskohteiden arvoa. Yksinoikeudethan juuri tekevät kohteensa valtauksiksi ja nostavat keksintötyöstä saatuja palkkioita, jotta ne kannustaisivat parempiin keksintöihin. Totta kai monopolien omistaminen on arvokkaampaa kuin toimia ilman niitä, ja niiden valloittamiseksi kannattaa uhrata enemmän kaikkia mahdollisia voimavaroja kuin käy monopolittomassa taloudessa. Yksiselitteinen vastaus on, että patenttijärjestelmä pahentaa yhteismaan ongelmaa.

Jostain syystä tämä peruste ei kuitenkaan ole, vielä, löytänyt tietään patenttien - kuten myös tekijänoikeuksien, joita koskee sama logiikka - hyödyllisyydestä käytyyn keskusteluun. Ehkä ihmiset välttelevät vastauksia, jotka selvästi osoittavat muutoksen tarpeen, ja mieluummin kiistelevät asioista, joita ei edes periaatteessa voida ratkaista puoleen eikä toiseen. Näin ei tarvitse muuttaa mitään.


sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Yksityisetkin monopolit ovat kehityksen este


Yksityiset monopolit, mm. patentit ja tekijänoikeudet, ovat kapitalismin keskeisiä, sen toimintaa määrittäviä ominaisuuksia aivan niin kuin valtiovallan monopolit ovat sosialismia määrittäviä ominaisuuksia.

Kummatkaan tiedonhallinnan monopolit eivät kuulu markkinatalouteen.

Mikä vielä tärkeämpää, kummatkaan monopolit eivät kuulu yhteistä tietoa ja ymmärrystä kasvattavaan maailmaan. Ne kuuluvat tietoja panttaavaan ja vastakkaisia ”totuuksia” ja perusteluja viljelevään maailmaan. Siksi ne ovat omiin tiedollisiin ristiriitoihinsa häviäviä järjestelmiä.

Kapitalistiset monopolit tulevat häviämään aivan samasta syystä kuin sosialistisetkin. Yhteisesti jaetun tiedon ja ymmärryksen kasvamista ei voida estää, vaikka sitä kuinka yritetään jarruttaa. Neuvostoliitossa Gorbatshov ymmärsi tämän asian, tosin vain puoliksi. Hän näki, että kehitys vaatii hallintoa koskevan tiedon avaamista kaikille ja julisti glasnostin. Mutta hän kannatti silti sosialismia; glasnostin tarkoituksena oli vain korjata sosialismin epäkohtia. Tiedonkulun vapauttaminen paransi kuitenkin ihmisten ymmärrystä koko sosialistisen järjestelmän toiminnasta ja sitä ylläpitävistä virheellisistä ajatuksista.  Tämä oli sanomalehdistön ja television aikakaudella. Loppu on historiaa.

Nyt kännyköiden ja internetin aikakaudella sama on tapahtumassa kapitalismille. Suuri enemmistö kansalaisista ja heidän johtajistaan näkee vakavia epäkohtia kapitalismille keskeisissä yksityisen tiedonhallinnan rakenteissa, niin patentti-, tekijänoikeus- kuin rahajärjestelmissä. Nykygorbatshovien mielestä nämä epäkohdat olisi korjattava puuttumatta silti järjestelmien perusperiaatteisiin. Ehkä he kuvittelevat, että yleisen tiedonkulun paraneminen, mm. kännyköiden ja internetin kehittäminen, auttaa kehittämään myös parannuksia kyseisiin ongelmiin. Näin ei tule tapahtumaan.  

Tapahtuu se, että kyseiset avoimen tiedon välineet lisäävät ihmisten ymmärrystä siitä, kuinka tärkeää tietojen avoimuus on. Ajan mittaan tämä kehitys aikaansaa sen, että patenttien, tekijänoikeuksien, pankkisalaisuuksien yms. sisältämät tiedonkulun rajoitukset ymmärretään yhteiselle kehitykselle haitallisiksi.

Patentti- ja tekijänoikeuskysymyksissä keskeinen väärinkäsitys on ihmiskuvassa, jonka mukaan ihmiset ovat työtä ja luovuutta vierastavia laiskureita, jotka eivät kehitä riittävästi tiedettä, taidetta ja tekniikkaa ellei heitä siitä yksinoikeuksilla palkita – ikään kuin jokin määrä kehitystä olisi riittävä. Tässä käy niin kuin aina. Se ihmiskuva, johon yhdessä uskotaan, toteuttaa itsensä. Kun voittajille annetaan erityisiä taloudellisia oikeuksia, ero häviäjiin kasvaa, he turhautuvat ja alkavat käyttää luovuuttaan aivan muihin tarkoituksiin kuin kansantalouden kasvattamiseen. Eikä tässä kaikki. Myös luovan luokan koko yhteisöä palveleva suorite heikkenee, kun se joutuu suuntaamaan energiaansa toisiaan vastaan kilpailemiseen ja erityisasemansa säilyttämiseen. Lääkefirmojenkin mainos-, PR- ja oikeudenkäyntikulut lienevät jo kasvaneet suuremmiksi kuin tutkimus- ja kehityskulut. Tämä tie johtaa umpikujaan.

Historiaa ei ole tältä osin kuitenkaan vielä kirjoitettu. Yksityisten monopolien alasajo on mahdollista tehdä vähemmin vaurioin kuin valtiovallan monopolien hävittäminen. Kaksi merkittävää asiaa on tänään aivan toisin kuin 1980-luvun Itä-Euroopassa.

Meillä on internet. Sitä samaa välinettä, jonka avulla kyseisillä monopoleilla rikastuneet ovat muiden rikkaiden kanssa yhdistäneet rahansa, kaupankäyntinsä ja etunsa kansainvälisiksi markkinavoimiksi, voidaan käyttää myös tavallisten kansalaisten etujen yhdistämiseen. Tuskin olen väärässä, jos arvioin, että yli puolet internetin sadoista miljoonista käyttäjistä on sitä mieltä, että markkinavoimat ovat saaneet maailmassa liian paljon valtaa. Kun tämä enemmistö näkee ja ymmärtää, että markkinavoimien valta on periaatteessa vain salatun ja yksinoikeuksia nauttivan tiedon valtaa, kaikki muuttuu. Joku luo alun, jolle kehittyy miljoonien tasavertaisten jäsenten kansainvälinen nettiyhteisö, joka ilmaisee tahtonsa muutokseen, saa yhteisyydestä voimaa ja käyttää sitä vaaliuurnilla. En näe mitään syytä sille, miksi näin ei voisi käydä.

Toiseksi meillä on demokratia. Kaikissa niissä maissa, joille IP-oikeudet ovat tärkeitä, on demokraattinen hallinto, jossa enemmistö päättää laeista. Ei tarvita mielenosoituksia eikä vallankumouksia. Riittää, että enemmistö äänestää patentti- ja tekijänoikeuslait nurin. Poliittisesti tällainen tilanne on tietysti uusi ja luovia ratkaisuja vaativa. Rintamalinja ei noudata oikeisto-vasemmisto -jakoa vaan kulkee niiden sisällä. Oikeistosta toisella puolella ovat ne kasvu-uskovaiset jotka ajavat tukia tuotannolle uskoen, että rikkaiden auttaminen auttaa myös köyhiä, ja toisella puolella ovat ne, jotka uskovat vapaiden ja tasapuolisten markkinoiden tuottavan kaikille parhaan tuloksen. Vasemmistosta toisella puolella ovat ne, jotka kannattavat yhteiskunnallista ohjausta köyhien puolesta kapitalisteja vastaan, ja toisella puolella ovat ne, joiden mielestä tärkeintä on demokratia, tasapuoliset mahdollisuudet kaikille.

Jotenkin minusta tuntuu, että tämä uusi jakolinja on jo olemassa, vaikkakin piilossa, ja ne, jotka kannattavat monopoleista vapaata markkinataloutta ja kansalaisten tasavertaisille tahdoille perustuvaa demokratiaa, odottavat vain tämän yhteisen tahdon ilmituloa ja politisoitumista ja irrottautumista vanhoista ympyröistä.

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Monopolipeliä


Soininvaaran blogiin
Kalle: Neuvostoliittoa kokeiltiin jo Osmo. ;)Jokin “sovittu” järjestelmä on vielä huonompi kuin tämä sopimaton.
Kalle ei nyt oikein ymmärrä. Tämä nykyinen patenttijärjestelmä on nimenomaan valtiovaltojen kesken sovittu ja ylhäältä ohjattu järjestelmä. Avoimessa ja tasapuolisessa taloudessa ei ole mitään valtaelimien määräämiä monopolioikeuksia, ei patenttiakaan.

Olipa patenttien, myös lääkepatenttien, alkuperäinen tarkoitus mikä tahansa, nyt niistä on muodostunut yksi tärkeimmistä taloudellisen sodankäynnin aseista. Patentti on täsmäase, jolla taloudellisesti voimakkaimmat maat valloittavat heikompien maiden taloutta ja jolla suuryhtiöt kasvattavat eroaan pieniin yrityksiin nähden ja rikkaat köyhiin nähden. Siten se on yksi keskeinen syy kaikkiin niihin ongelmiin, joita eriarvoistuminen maailmassa aikaansaa, mukaan lukien terveydelliset ongelmat, kuten Ville yllä kirjoitti, kuin myös nykyinen rahatalouden kriisi, joka perustuu pitkälti kasvavien tuloerojen tasaamistarpeeseen velkarahalla.

Tässä mielessä WTO ja sen haarakonttori TRIPS on nykyajan Neuvostoliitto. Se on suurvaltojen ja suuryhtiöiden hallinnoima elin, joka on päässyt sellaiseen valtaan, jolla se voi säädellä globaalia taloutta hallinnoijiensa eduksi. Kyseisten firmojen ideologiset ”oikeutuksetkin” noudattavat samaa kaavaa.

Neuvostoliitossa selitettiin, että poliittisen vaikutusvallan saavuttamiseksi taloudellinen kasvu on välttämätöntä ja se vaatii suuria investointeja, ja se vaatii keskitettyä hallintoa, ja se vaatii puolueen ylivaltaa. Se vaatii myös ylhäältä ohjausta, sillä eiväthän ihmiset omasta halustaan tee mitään yhteisesti arvokasta. Ja kansa tietysti uskoi näin ”vedenpitävää” päättelyä, vaikka tavallisten ihmisten vapautta jouduttiinkin näin polkemaan. Sehän tapahtui vain yhteiseksi eduksi. Mutta miten kävi? Vallan ja talouden väkisin kasvattamisesta tuli pakkomielle, johon pyrkiminen kulutti yhä enenevästi yhteisiä voimavaroja, kunnes koko järjestelmä romahti.

TRIPS-valtiossakin selitetään, että taloudellinen kasvu on välttämätöntä ja se vaatii kalliita investointeja, ja se vaatii tuottajille erityisiä insentiivejä, mm. patenttien monopolioikeuksia. Niitä tarvitaan, koska eiväthän ihmiset kehitä mitään yhteisesti arvokasta, lääkkeitäkään, elleivät he saa tekemisiinsä yksinoikeutta. Ja kansa tietysti uskoo näin ”vedenpitävää” päättelyä, vaikka joudutaankin rajoittamaan tavallisten ihmisten vapautta kehityksen hyödyntämiseen. Sehän tapahtuu vain yhteiseksi eduksi. Mutta miten tulee käymään? Kasvusta tulee yhä välttämättömämpää, monopolioikeuksista yhä tärkeämpiä, yritysten välisestä sodasta yhä kovempaa ja menestyjien ja menestymättömien välisestä kuilusta tulee yhä syvempi. Siten erityisiin insentiiveihin ja monopolioikeuksiin perustuvan talousjärjestelmän koossapitäminen kuluttaa yhä enemmän yhteisiä voimavaroja, kunnes se romahtaa.

maanantai 10. syyskuuta 2012

Liberalismin on aika herätä


Nykyisiä oikeistoälyköitä on kritisoitu siitä, että heidän liberalisminsa unohtaa utooppisuuden, toivon ja ajatuksen paremmasta maailmasta. Näin tavallaan onkin. Liberalismin utopia ei kuitenkaan voi olla valtion ohjauksen tai tukitoimien lisäämisessä sen enempää kilpailukyvyn kuin luonnonsuojelun nimissä, kuten jotkut ovat ehdottaneet. Liberalismin utopia on aina yksilön vapauttamisessa kollektiivisten valtarakenteiden ohjauksesta.

Nykynen liberalismi on uusliberalismia, jonka ongelma on se, että se on unohtanut perustansa, vapaan ja tasa-arvoisen yksilön. Nykyiset oikeistoälyköt ovat 1960- ja 70-lukujen vasemmistoälykköjen vastapooli ja heidän ajatusmaailmansa ja oppinsa on perua sen ajan vastakkainasettelusta, sosialismi ja työväenliike vastaan kapitalismi ja työnantajat. Heidän utopianaan ei ole vapaasti onneaan tavoitteleva yksilö vaan vapaasti markkinoita hallitseva yritys, jota eivät valtiovallan ja työväenliikkeen toimet rajoita.

Ilmiö on maailmanlaajuinen ja uusliberalismin aate on pitkälti onnistunut tavoitteissaan. Tavallisten kansalaisten elämään vaikuttavat päätökset tehdään yhä useammin suuryrityksissä, ylimpinä pankit, joiden kiristysotteeseen lähes kaikkien maiden hallitukset ovat joutuneet. Samalla kuilu suuryritysten omistajien ja johtajien ja tavallisen kansan välillä on syventynyt. Liberalismin päävastustajia eivät tänään ole niinkään valtiovallat kuin maailman finanssilaitokset. Kuitenkin niin, että avainasemassa ovat poliitikkojen ja talousmiesten yhteiset edut.

Tänään, kuten aina, liberalismi ei voi tähdätä mihinkään muuhun kuin tavallisen kansalaisen aseman parantamiseen suhteessa niin valtiovaltaan kuin muihin kollektiiveihin, tänään erityisesti yrityksiin. Utooppisena se ei myöskään tähtää pieniin muutoksiin vaan suuriin edistysaskeliin, sellaisiin, jotka tänään ovat epärealistisia, mutta joita voidaan perustella yksilön vapaudella ja tasa-arvolla, oikeudella tulla kohdelluksi niin kuin jokaista muutakin kohdellaan. Liberalismi ei voi myöskään rajautua kansallisesti. Yksilöllisyyshän on kaikkia maailman kansalaisia yhdistävä tekijä. Olipa henkilö suomalainen tai kiinalainen, hindu tai muslimi, hän on joka tapauksessa yksilö.

Niinpä utooppinen liberalismi keskittyy tänään sellaisiin kysymyksiin kuin: Kuuluuko osakeyhtiöiden rajattu vastuullisuus liberaaliin talouteen? Sehän mahdollistaa sen, että esimerkiksi pankin ajautuessa vararikkoon sen omistajat menettävät vain sijoittamansa summan, kun varsinaiset velat tulevat muiden maksettaviksi. Kuuluuko pankkisalaisuus liberaaliin talouteen? Onko pankkien vapaus salata liiketoimensa perustellumpi kuin yksilöiden vapaus tietää, millaisiin sopimuksiin pankit rahoja sitovat. Pankkien toimien seurauksethan eivät rajaudu vain osallisiin vaan niiden vaikutuspiiri on – kuten tänään nähdään – maailmanlaajuinen, jokaista rahankäyttäjää koskeva. Kuuluvatko patentit ja tekijänoikeudet liberaaliin talouteen? Nehän ovat valtiovaltojen luomia monopoleja, jotka ajautuvat kaupankäynnin kautta suurten yritysten hallintaan vaurastuttamaan niiden omistajia ja johtajia – ja tietysti myös asianajajia. Patenttisodissa, niin kuin muissakin sodissa, häviäjiä ja vapautensa menettäviä ovat tavalliset rivimiehet.

Valitettavasti aito liberalismi on tänään unessa. Toivon ja luulen kuitenkin, että herääminen on lähellä, sillä uusliberalismin seuraukset alkavat käydä tavallisille kansalaisille kestämättömiksi.

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Sosialismin vankilasta uusliberalismin vankilaan


Kiintoisaa on, että tänään maailmaa hallitseva ideologia, jota uusliberalismiksi tai talouden vapaudeksi kutsutaan, perustaa oppinsa väkivallattomuuteen. Tarkemmin sanottuna pakottamisesta vapaaseen taloudelliseen vaihdantaan. Siksi mm. valtiovallan pakolla toteuttama verotus on kyseisen periaatteen mukaan varastamista – ja veroparatiisien käyttö moraalisesti hyväksyttävää. Kaikki yksityinen ja vapaaehtoinen kaupankäynti on sen sijaan paitsi sallittua niin välttämätöntä, suureen yhteiseen päämäärään etenemistä.

Tässä ovat nyky-yhteiskunnan henkisen vankilan perusmuurit, joiden sisään kansa tungeksii – siltä osin kuin vapautuu sosialismin vankilasta.

Ongelma muodostuu siitä, että fyysisen väkivallan vihassaan tämä ideologia ei tunne taloudellista väkivaltaa. Kaikki taloutta koskevat menettelyt, uhkailut ja painostukset ovat vapaasti käytettävissä. Ja niitä on käytettävä, sääliä tuntematta. Ellei käytä rahan tarjoamia kyynärpäitä, muut ryntäävät edelle. Ellei anna potkuja, pääsee omasta työpaikastaan. Näin kaikki ideologiset vankilat muodostuvat. Olennaista ei ole se, kuinka moniin vapaudenriistot tai potkut todellisuudessa kohdistuvat, vaan niiden uhka; ellei toimi niin kuin odotetaan, tullaan rankaisemaan.

Todellisuudessa taloudelliset menetykset ovat yhtä epämieluisia kuin fyysiseen vapauteen puuttumiset. Moni ottaisi mieluummin kohtalaisen selkäsaunan kuin miljoonan euron menetyksen tai lyhyen linnatuomion kuin potkut hyvästä työpaikasta.

Sitten ratkaisun puolelle.

Rankaisemisessa, ja sillä uhkaamisessa, olennaista on luokittelu. Ketään ei voida rangaista, ellei häntä ole jonkin luokittelun mukaan määritelty yhteiselle edulle haitalliseksi. Yhteinen etu on tietysti kyseisen vankilan etu. Siellä on kahdenlaisia vankeja, niitä, joita vartioidaan ja niitä, jotka vartioivat. Jälkimmäisten asema perustuu siihen, että he omistavat vankilan ja luokitteluvallan. Siksi he kuvittelevat olevansa vapaita.

Taloudellisen vankilan kyseessä ollen luokittelu tapahtuu tietysti taloudellisen edullisuuden mukaan. Vankilan omistajat antavat tiettyjä etuja niille vangeille, jotka edesauttavat heidän taloudellisia pyrkimyksiään ja määräävät kovennettua niille, jotka estävät heidän rikastumistaan. Perustelu tällaiselle toiminnalle on se, että mitä vauraammiksi vanginvartijat tulevat, sitä paremmaksi voidaan vankilaa kehittää ja sitä paremmin myös vangit voivat – ja tietysti vangit sen uskovat, kun vartijat näin vannovat.

Ideologinen ratkaisu on yksinkertaisesti se, että päätetään, ettei kyseisen vankilan tarvitse tuottaa voittoa. Vanginvartijoiden ei tarvitse luokitella vankeja sen mukaan, millä tavoin he edesauttavat vartijoiden vaurastumista. Heiltä jopa kielletään tällainen diskriminointi.

Millaisia muutoksia käytännön talouteen tämä ideologinen muutos edellyttäisi, siitä olen kirjoittanut muualla netissä.

tiistai 28. elokuuta 2012

Patenttien yleisestä hyödyllisyydestä


Applen ja Samsungin patenttikiistan yhteydessä on esiin otettu (Jukka Kemppinen blogissaan) melko maltillinen näkemys patenttien hyödyllisyydestä. USA:n Yhdeksännen Hallintopiirin Valitustuomioistuimen päätuomari Alex Kozinski on todennut: ”Yksityinen omistusoikeus ja sen osana yksinoikeus henkisen luomistyön tuotteisiin on elämäntavallemme keskeinen. Se edistää investointeja ja innovaatioita, se edistää kulttuurimme kasvua ja suojaa ihmisen moraalisia oikeuksia luovuutensa tuloksiin. Mutta yksityisomistuksen liioittelu voi olla huono lääke. Esimerkiksi yksityinen maaomaisuus on paljon hyödyllisempää, jos sitä erottaa toisten tonteista maantie, valtatie, puisto tai viemäri. Sama koskee henkistä omistusoikeutta. Liiallinen suojelu on yhtä vahingollista kuin riittämätön suojelu. Luovuutta ei voi kuvitella vailla laajaa tekijänoikeudesta vapaata aluetta (public domain). Mikään – todennäköisesti mikään sen jälkeen kun tuli opittiin valjastamaan – ei ole todella uutta. Kulttuuri ja sen osana tiede kasvaa kasautumalla. Jokainen luova henkilö rakentaa sen varaan, mitä on tehty ennen häntä. Liikasuojelu tukehduttaa juuri ne luovuuden voimat, joita se väittää varjelevansa.”


Hieno lainaus Kozinskiltä. Aivan kuin joku olisi kirjoittanut – ehkä kirjoittikin – joitakin sukupolvia sitten: ”Kansallinen omistusoikeus maahan ja sen osana uusien maanomistusten hankkiminen ympäri maailman on elämäntavallemme keskeinen. Se edistää investointeja talouteen ja asevoimiin, se edistää kulttuurimme kasvua ja suojaa ihmisen moraalisia oikeuksia valloituksiinsa. Mutta maanomistuksen liioittelu voi olla huono lääke. Maan omistamien on paljon hyödyllisempää, jos siitä ei liiaksi sodita ja sen hankkimiseksi uhrata kaikkea sitä hyvää, varallisuutta ja ihmishenkiä, jonka hankkimiseksi toimiin on ryhdytty. Liioiteltu imperialismi tukehduttaa lopulta sen kulttuurin, jota se väittää varjelevansa."

Kuitenkin, tänään useimmat ymmärtävät, ettei liioittelematonta imperialismia ole olemassa. Jos asein suoritettuja maananastuksia pidetään elämäntavan keskeisenä ominaisuutena, mikään ei rajoita niitä kylänrajojen laajennuksiin eikä alkuasukkaiden maiden valtaamiseen. Niiden oma logiikka vaatii enemmän ja enemmän, kunnes riittävä takaisku osoittaa koko kyseisen elämäntavan heikkouden – käytännössä tämä toteutui maailmansotien hävityksenä. Niinpä tänään tuskin kukaan niistäkään, jotka edelleen uskovat asevoimien hyödyllisyyteen, tekevät sitä uusien valloitusten toivossa. Kyse on enää pelon tasapainosta.

Nykyinen imperialismi on taloudellista ja sen yhtenä kärkenä ja aseena on patentti, kehittyneiden maiden käytännössä omilleen myöntämä ja kansainväliseksi painostama oikeus valloittaa tieteellisen ja teknisen kehityksen alueita itselleen ja kieltää muilta niiden käyttö.  Niin kauan kuin tätä pidetään elämäntavallemme keskeisenä ja oikeana ominaisuutena, mikään ei rajoita patenttisotien laajenemista. Ne tulevat kuluttamaan yhä enemmän yhteisiä voimavaroja ja haittaamaan tieteellistä kehitystä rajoittamalla ja ohjaamalla sitä suuntaan, joka syventää kuilua menestyvien ja menestymättömien välillä. Ja se tulee johtamaan – kehitys on jo täydessä käynnissä – yhteiskunnalliseen ja taloudelliseen umpikujaan. Demokraattisissa maissa ja kansainvälisissä yhteisöissä rikkaiden ja köyhien välisen kuilun syvenemistä joudutaan kuromaan umpeen lainanannolla. Rikkaat lainaavat köyhille, jotta kaikki voisi jatkua niin kuin ennenkin. Lainoilla on kuitenkin se huono puoli, että ne pitäisi maksaa takaisin. Jos talouden syvät rakenteet, imperialistiset mekanismit toimivat niin kuin ennenkin, takaisinmaksusta tulee kuitenkin yhä vaikeampaa. Joudutaan luopumaan joko demokratiasta ja rauhasta tai nykyisestä rahajärjestelmästä – tai molemmista.

Viisaudestaan huolimatta Kozinski ei osannut tai uskaltanut todeta, ettei liioittelematonta yksinoikeutta keksintöihin ole olemassa. Vika on itse periaatteessa. Yksinoikeuden ulottaminen henkisen luomistyön tuloksiin on tuhoon johtava käytäntö. Kestävä talous ja kehitys voidaan saavuttaa vain luopumalla talouden imperialistisista, toisten olemassaoloa ja kasvua rajoittavista rakenteista, joista patenttioikeus on merkittävä osa.

lauantai 21. heinäkuuta 2012

Maapallon kestokyky, työllisyys ja hyvinvointi

Soininvaaran blogiin


Osmon ongelmanasettelu on täyttä asiaa ja esittää nykytalouden vaikeimman ongelman, jonka julkilausumista niin monet poliitikot välttelevät. Mutta ne ratkaisuehdotukset …

Toivo siitä, että talouskasvu saataisiin kytketyksi irti luonnonvarojen kulutuksesta, on epärealistinen niin teoriassa kuin käytännössä. Ihmiset nyt vain ovat ahneita myös materiaaliselle kulutukselle. Vai onko joku kuullut taloutta kasvattavasta ammattiryhmästä, joka aineettoman tuotannon myynnillä vaurastuttuaan olisi vähentänyt materiaalisen tuotannon kuluttamistaan, muuttanut pienempiin asuntoihin, siirtynyt halvempiin ruokiin, ostanut vaatimattomampia autoja, vähentänyt elektronisten vempainten hankintaa ja luopunut ulkomaanmatkoista – tai edes pitänyt ne entisellä tasolla. Mainittakoon, että tähän aineettomien palveluiden myyjien joukkoon kuuluvat mm. pankkiirit, poliitikot, johtajat, lääkärit, virkamiehet, mediaväki, konsultit ja taiteilijat mutta tietysti myös sairaanhoitajat, lastentarhanopettajat, hierojat ja siivoojat.

Ajatus siitä, että siirtämällä painopistettä työn verotuksesta kulutus- ja haittaveroihin, voitaisiin kyseinen ongelma ratkaista, on paitsi virheellinen niin vaarallinen. Se johtaa aivan päinvastaiseen tulokseen kuin on tarkoitettu.

Niin kauan kuin tuotanto on ylhäältä ohjattua ja palkittua – kapitalistista tai sosialistista siinä mielessä kuin olen mm. kirjassani, blogissani ja kotisivullani esittänyt – ylhäällä olevat ryhmät voivat pitkälti määritellä omat palkkansa niin, että ne ovat linjassa muiden rikkaiden ja tavoitellun ostovoiman kanssa haittaverojen määrästä riippumatta. Jos veroja nostetaan, nostetaan myös palkkiota. Samaan ideologiseen pakettiin kuuluu tuotannon tehostaminen ”kannustimilla”. Ne kasvattavat toimeentuloeroja – rikkaitahan kannustetaan maksamalla heille enemmän ja köyhiä kannustetaan pitämällä heidän elintasonsa alhaalla. Siten kasvun myötä laajenevilla rikkaiden joukoilla on aina varaa lisätä kulutustaan ja sen ne myös tekevät. Kun ruoan, raaka-aineiden ja energian hinnat nousevat haittaverojen tai luonnollisen niukkuuden takia, kokonaiskulutus voi kapitalistis-sosialistisessa taloudessa aleta vain siten, että keskiluokan ja köyhien kulutus vähenee.

Vaarallinen tämä kehityssuunta on paitsi yhteiskuntien myös luonnon kannalta, sillä yhteiskunnan polarisoituminen johtaa aina kokonaisuuden kannalta turhan kulutuksen kasvuun. Vastakkaisten pyrkimysten välisissä taisteluissa, äärimmillään vallankumouksissa ja sodankäynneissä, luonnon hyvinvointi on viimeinen asia, jota ajatellaan. Mitä tärkeämpää on kilpailussa menestyminen, niin politiikassa kuin taloudessa, sitä suruttomammin voimavaroja kulutetaan.

Tästä syystä ainoa kestävä ratkaisu on taloudellisen kilpailupaineen alentaminen. Se voi tapahtua vain menestymisen palkintoja pienentämällä ja syrjäytymisen katkeruutta lieventämällä. Jälkimmäiseen on jo ehdotettu ratkaisukin, perustulo. Edellisen suhteen ratkaisuehdotusten suunta osoittaa edelleen kohti tuhoa, sillä perinteinen tuloerojen tasaus progressiivisella tuloverolla on menettänyt tehonsa eikä muutakaan ole keksitty.

Globaalissa taloudessa verotus on kaikkiaan huono tapa tasata tuloeroja, koska juuri ne, joiden tuloja tulisi voimakkaimmin verottaa, pystyvät hyödyntämään valtioiden välistä verokilpailua ja siirtämään tulojaan veroparatiiseihin. Nykytaloudessa ainoa ja muutenkin paras tapa on puuttua niihin globaalin talouden ominaisuuksiin, jotka ovat tehneet rikkaiden rikastumisesta lähes automaattista. Eikä tähän tarvita ylikansallista hallintoa eikä säätelyn lisäämistä vaan päinvastoin sellaisista aitoon markkinatalouteen kuulumattomista, ylikannustavista säätelytoimista luopumista, jotka aikanaan luotiin teollisen kasvun edistämiseksi.


----
Tiedemies: Minusta ongelma on yksinkertaisinta ratkaista pyrkimällä määrittämään luonnonvarojen kulutuksen kestävä taso (ts. jokaisen luonnonvaran kohdalla tietenkin erikseen), ja pistää kaikki poliittiset panokset suoraan siihen, että tämä kestävä taso ei ylity, sensijaan että yritettäisiin puuttua mallin muihin parametreihin suoraan.
Tällä ratkaisulla on pari heikkoutta. Ensiksi se on luonteeltaan sosialistinen, säätelyä lisäävä ja toteutuakseen se vaatisi kansainvälisen elimen, joka määrittelisi kunkin luonnonvaran kulutuksen kestävän tason. Tällaisen elimen työskentely olisi kuitenkin kovaa kilpailua siitä, miten minkin kohteen kestävä taso määritellään ja ketkä pääsevät hyödyntämään ja kuinka paljon kenenkin maalla olevia luonnonvaroja. Mahdoton tehtävä. Toiseksi tämä ratkaisu vain kärjistäisi – kuten edellä esitin – yhteiskuntien polarisoitumisen ongelmaa ja sitä kautta lisäisi turhan kulutuksen määrää, jos muuten taloudessa toimittaisiin niin kuin nykyisin.

Siitä olen samaa mieltä kanssasi, ettei ihmisten ahneudelle ja kilpailutaipumukselle voida mitään – eikä edes pitäisi voida. En puhunutkaan kilpailun rajoittamisesta vaan kilpailupaineen alentamisesta. Voimavarojen kulutushan on verrannollinen voiton ja tappion erotukseen. Mitä suurempi on voitto, sitä enemmän voimavaroja kilpailuun kannattaa sijoittaa. Mestaruussarjan pyörittämisessä kulutetaan monta kertalukua enemmän energiaa kuin harrastelijafutiksessa. Silti kummassakin kilpaillaan täysillä ja nautitaan pelistä.

Ainoa tietämäni ratkaisu, jossa yhdistyy sekä alempi kulutuksen taso että tasaisempi tulonjako ja sitä kautta myös vähäisempi sosiaalisen tasauksen eli verotuksen tarve, on talouden institutionaalisten palkintojen pienentäminen. Olennaista on myös se, ettei tämä ratkaisu vaadi säätelyn lisäämistä vaan sen purkamista.

Olen ymmärtänyt, että kannatat laillani tekijänoikeuksista ja patenteista luopumista sillä perusteella, että päinvastoin kuin yleisesti ajatellaan, ne pikemminkin estävät kuin edistävät taiteiden ja tekniikan kehitystä. Niistä luopuminen on myös linjassa esittämäni ratkaisun kanssa, sillä näiden sisältämät yksinoikeudet ovat juuri tarkoittamiani institutionaalisia palkintoja. Patentit ja tekijänoikeudet ovat erittäin arvokkaita. Siksi niistä kilpailuun ja niiden hallinnointiin käytetään valtavat määrät varoja ja siksi näissä kilpailuissa menestyneet rikastuvat tolkuttomasti ja siksi näin muodostuu itseään voimistava kulutuksen kasvukierre.

Tällaisia institutionaalisia palkintoja on muitakin. Yhteistä niille on se, että ne ovat alkujaan kansallisin säädöksin virallistettuja tapoja oman tuotannon tehostamiseksi. Sitten muiden maiden on ollut seurattava perässä ja sitten niistä on tullut WTO:n säätelemää taloutta, kansainvälistä kapitalismia, ”reaalimarkkinataloutta”. Tuhannet tutkijat ja insinöörit tekevät töitä sen eteen, että löydettäisiin aivan uusi energiantuotantotapa, joka tehostaisi niin hyödykkeiden kuin haitakkeidenkin tuotantoa. Itse pitäisin kuitenkin tärkeämpänä sitä, että löydettäisiin uudet omistamisen ja kaupan säännöt, jotka parantaisivat tuotannon hyötysuhdetta vähentämällä haitakkeiden tarvetta. Mielestäni esittämäni ratkaisu on tähän varsin hyvä ehdokas.

keskiviikko 11. heinäkuuta 2012

Tolkuttomat piratismikorvaukset

Ville Hautakankaan US-blogiin

Henkisen työn, musiikin, kirjallisuuden, elokuvataiteen jne, tuloksia voidaan hyvin myydä ilman tekijänoikeuksia. Aivan niin kuin tiedemiesten töitä myydään ilman tieteenkäyttöoikeuksia ja saappaita myydään ilman saappaankäyttöoikeuksia. Näin koko piratismiongelma häviää.

Myynti on vain suoritettava sillä tavalla kertakorvauksena tekijälle, ettei sitä anneta kenellekään asiakkaalle, joka siis on vapaa levittämään teosta edelleen, ennen kuin tekijän vaatima hinta on maksettu.

Jos valtiovalta pitää taiteen tuotantoa tärkeänä yhteiselle hyvinvoinnille, se voi ostaa haluamiaan teoksia bitteinä yleiseen käyttöön aivan niin kuin se ostaa teoksia kirjastoon ja koululaisille. Valtiovallan maku ei varmaan tyydytä kaikkia, mutta mikään ei estä jonkin tekijän ihailijoita yhdistämästä halujaan ja rahojaan tämän teosten ostamisessa.

Olen esittänyt tämän aiemminkin ja aion esittää tulevaisuudessakin aina kun joku, jonka pitäisi olla asiaan perehtynyt, esittää totena väitteen, että ilman tekijänoikeuksia taiteilijoiden ansiot putoisivat niin että taiteen tekeminen loppuisi: Sen ongelman minkä internet on luonut, se myös ratkaisee.

Tekijä esittelee teoksensa haluamallaan tavalla, vaikkapa näyttein, tähän tarkoitukseen luodulla sivustolla. Hän laittaa näyttöön sen kokonaishinnan, jonka hän teoksesta vaatii, ja sen aikamäärän, jonka kuluessa hän edellyttää kaupan tapahtuvan. Näihin tietoihin jokainen internetin käyttäjä pääsee käsiksi tarkoitukseen sopivan hakusysteemin kautta. Sitten jokainen, yksilö taikka ryhmä, joka haluaa teoksen omaan ja muiden käyttöön, sitoutuu maksamaan siitä sen summan, jonka arvoisena hän haluaan pitää. Maksu voi olla suuri tai pieni. Maksujen keräytyminen näkyy ruudulla ja kun vaadittu summa täyttyy, maksut siirretään ostajien tileiltä tekijän tilille ja teos avautuu kaikkien käyttöön. Ellei summa täyty määräaikaan mennessä, tekijä voi hyväksyä jo syntyneen summan tai hän voi luopua kaupasta.

Edellä esitetyllä kaupankäyntitavalla on joukko erityisiä ominaisuuksia verrattuna henkisten teosten kapitalistiseen kaupankäyntiin.
1) Se on aidosti markkinataloudellinen. Tekijä voi vapaasti päättää teoksensa hinnasta ja jokainen on vapaa osallistumaan teoksen hankintaan itse valitsemallaan summalla. Kauppa syntyy, jos myyjän ja ostajien toiveet kohtaavat. Mikään säätelijä tai oikeuksienhaltija ei tule väliin. Kaikkea, millä on arvoa kuluttajille, kannattaa tuottaa.
2) Se hyödyntää internetiä täysimääräisesti. Se ei edellytä internetin käytön rajoittamista yksinoikeuksien turvaamiseksi, piraattien ahdistelua eikä kovien pelottelurangaistuksien käyttöä niin kuin nykyisen kaupankäynnin ylläpitäminen.
3) Se muodostaa perustan myös teoksen saattamiselle fyysiseen muotoon, esimerkiksi kirjaksi. Kun teoksen bitit ovat vapaasti käytettävissä, ne ovat sitä myös kirjapainoille, joten ne voivat myydä kirjoja niitä haluaville vain painatuksen hinnalla. Tämä voidaan toteuttaa varsinaisen kaupankäynnin yhteydessä. Mukaan näyttöön tulee kirjanpainajan tai painajien tarjous: jos pokkarin tai kovakantisen tilaajia tulee se ja se määrä, kukin saa teoksesta kirjan siihen ja siihen hintaan. Ostajan ei tarvitse mainita kuin sen hinnan, jonka hän on valmis maksamaan.
4) Mainonnan osuus teoksen kaupittelussa vähenee, koska kenenkään muun kuin tekijän ei kannata teosta mainostaa. Se tarkoittaa sitä, että teokselle vieraiden vaikuttimien ohjaava merkitys niin tekijälle kuin kuluttajillekin heikkenee.
5) Sama kaupankäyntitapa sopii kaikille biteiksi saatettaville, kirjallisuudelle, musiikille, tietokoneohjelmille kuin myös televisio-ohjelmille ja elokuville. Kalliille teoksille, joille on suuri kuluttajakunta, löytyy myös suuri määrä ostajia.
6) Tämä kaupankäyntitapa tarjoaa mahdollisuuden myös ja erityisesti sellaiselle ostamiselle, jonka motiivina on yhteinen hyvä. Jos jokin teos arvioidaan yleishyödylliseksi, vaikkapa oppikirja, yhteiskunta voi ostaa sen kaikkien käyttöön. Myös yksityinen sponsorointi on mahdollista. Jos jokin teos on jonkun mielestä todella merkityksellinen, hän voi ostaa sen vaikka yksin kaikkien käyttöön. Ostajat voivat myös toimia nimillään: nämä henkilöt ovat pitäneet kyseisen teoksen julkaisemista merkittävänä tapauksena. Asiantuntijuuskin saa arvonsa.
7) Viimeiseksi ehkä tärkein ero kapitalistiseen kaupankäyntiin verrattuna: kaupankäyntitapa, jossa teos avautuu myös niiden käyttöön, jotka eivät siitä ole maksaneet, sopii anteliaille ja yhteistä hyvää arvostaville luonteille. Silloin myös sellaisen informaation kannattavuus lisääntyy, jonka arvo ei vähene siitä, että se tulee yhteiseksi.

----

Peter, puhuin TEKIJÄNOIKEUKSISTA, en tekijän OIKEUKSISTA, joihin kuuluu mm. omistusoikeus työnsä tuloksiin. Kun saappaantekijä myy tuotteensa, hän myy saappaat, ei tekijänoikeutta tekemiinsä saappaisiin. Samoin voidaan myydä myös henkisen työn tuloksia. Tätä tarkoitin, kuten varmaan ymmärrät.

Se, ettei kuvaamani kauppatapa ole tullut käyttöön, johtuu siitä, että niin kauan kuin noudatetaan lain vahvistamaa käytäntöä, jonka mukaan tekijänoikeus sisältää kaupan olevan yksinoikeuden teoksen kaupalliseen hyödyntämiseen, niin kauan taitelijoiden ja erityisesti heidän töistään toimeentulonsa saavien kannattaa hyödyntää mahdollisuutta yksinoikeuteen.

Tilanne on verrattavissa siihen, että maissa, joissa korruptio, mm. erilaisten oikeuksien ostaminen niitä hallinnoivilta tahoilta, on vallitsevana käytäntönä, korruptioon perustumattomat viranhaltijoiden palkitsemismenetelmät jäävät kehittymättä, vaikka kaikilla olisi täysi vapaus olla myös korruptoimatta ketään. Niissä maissa yleinen näkemys on, että vaikka korruptio mahdollistaa joillekin aivan tolkuttomat tulot ja vaikka se aiheuttaa kaikenlaista harmia, tavalliset pikkuvirkamiehet tarvitsevat korruptiota voidakseen ruokkia perheensä ja siksi korruptiota tarvitaan. Me tiedämme, että myös toisenlainen tapa on mahdollinen ja parempi lopulta myös pikkuvirkamiehille.

Tekijänoikeuksien suhteen olemme joukkona kuitenkin yhtä sokeita. Katsomme, että vaikka niitä hyödyntämällä jotkut saavat aivan tolkuttomat tulot ja vaikka niiden hallinnointi aiheuttaa kaikenlaista turhaa työtä ja harmia, tavalliset taiteilijat tarvitsevat niitä voidakseen ruokkia perheensä. Siksi tekijänoikeuksia tarvitaan. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, kuten edellä osoitin.

Mikään ei kuitenkaan muutu, ennen kuin ajattelutapa muuttuu. Aluksi on todettava, että tuotannollisten ja kaupallisten järjestelmien ensisijainen tarkoitus ei ole antaa toimeentuloa kenellekään vaan tyydyttää kuluttajien tarpeita. Kuluttajat eivät ole tuottajia varten vaan tuottajat ovat kuluttajia varten. Jos löytyy kauppatapa, joka on kuluttajille hyvä, mutta jolla myös tuottajat saavat toimeentulonsa, se on lopulta parempi kuin systeemi, jolla tuottajien voitot maksimoidaan, mutta kuluttajien asema on heikko.

keskiviikko 4. heinäkuuta 2012

Pankkisääntelyn sula mahdottomuus

Henri Myllyniemen US-blogiin


Olennainen on blogistin huomio siitä, että tässä asiassa sosialismi eli säätely vastaan kapitalismi eli vapaus vastakkainasettelu ei toimi. Puolueiden ja markkinoiden, lue poliitikkojen ja rikkaiden, edut ovat rahan suhteen yhdensuuntaiset. Rahalla saa valtaa ja vallalla saa rahaa.

Päättäjien ja omistajien sidosta ei voida heikentää kapitalismi-sosialismi akselilla liikkuen. Nykyoloissa se vain voimistuu päivä päivältä. Ainoa mahdollisuus on lisätä vapaiden, riippumattomien kansalaisten vaikutusta talouden ohjaamisessa. Se tarkoittaa siirtymistä kohti aitoa kuluttajien eli ostajien ohjaamaa markkinataloutta.

Tähän on myös rahan luonteeseen kuuluvia perusteita, jotka ovat jääneet huomiotta siirryttäessä kultakannasta nykyiseen systeemiin. Kun raha on sidottu konkreettisesti omistettaviin kohteisiin, kolikoihin, seteleihin ja kultaan, se on luonteeltaan omaisuutta kuten talo tai kenkäpari. Silloin on luonnollista, että siihen kohdistuu samanlaiset yksityisen omistamisen säädökset kuin muuhunkin omaisuuteen. Erityisen tärkeänä on pidetty rahan omistamisen ja käyttämisen yksityisyydensuojaa. Se ei periaatteessa kuulu kenellekään muulle, miten paljon kukin kenkiä tai rahoja omistaa ja mihin niitä käyttää. Poikkeuksen tekee tietysti verottaja, jonka on saatava tällaisia asioita tietoonsa. Systeemi toimii periaatteessa, vaikka käytännössä rikkaiden ja verottajien edut ovat pitkälti yhtenevät ja johtavat tunnettuihin ongelmiin.

Kun kultakannasta luovuttiin ja rahasta tuli bittejä tietokoneilla, sen luonne muuttui olennaisesti. Siitä tuli vain yhteinen sopimus siitä, että jokaisella sen käyttäjällä on oikeus hankkia sen muilta käyttäjiltä ja liikkeelle laskijoilta rahansa ilmoittamalla summalla hyödykkeitä, joiden hinta muodostuu näin syntyneillä markkinoilla. Tällainen kaikkien rahan käyttäjien yhteinen sopimus eli lupaus ja sillä operointi ei voi periaatteessa nauttia yksityisyyden suojaa. Sen käytön tulee olla kaikilta kohdilta julkista ja avointa eli aidosti markkinataloudellista.

Kun sopimusrahatalouteen sovelletaan yksityisyyden suojaa, mm. pankkisalaisuutta, jonka pääsevät rikkomaan vain valtiovallan edustajat ja hekin hyvin rajoitetusti, rahan eli velkasopimusten tuotanto määräytyy vain sen tuottajien eli pankkien ja rikkaiden ja valtiovaltojen eli poliitikkojen etujen pohjalta. Heidän etunsa on tietysti kasvattaa rahojensa eli velkasopimustensa määrää ja maksattaa epärealistisiksi paisuneiden lupausten laskut kansalaisilla.

Toisin sanoen, nykyisistä ongelmista ei päästä kuin kansalaisten suorittamaa valvontaa lisäämällä. Se ei edes, tietenkään, vaadi mitään lisäsäätelyä vaan säätelyn poistamista. On huomattava, että lait rahan omistamista ja käyttöä koskevasta yksityisyydensuojasta ovat säätelyä. Ne ovat poliittisia päätöksiä, poliitikkojen laatimia eikä heidän tarkoituksenaan ole suinkaan ollut sinun tai minun pankkitietojen salaaminen uteliailta naapureilta vaan valtaapitävien ja rikkaiden ja roistojen keskinäisen kaupankäynnin salaaminen kansalaisilta.

perjantai 15. kesäkuuta 2012

Korkea laki ja oikeus

Kemppisen blogiin

”Tuomio muutamien ihmisten henkilökohtaisena tulkintana. Ajatus on väärä. Tuomio johtaa ulosottoon, sakon perintään tai vankilareissuun.” Voihan sen noinkin nähdä. Eihän paavinkaan mielipide siitä, mikä on oikein ja mikä väärin, ole vain yhden ihmisen henkilökohtainen tulkinta vaan se on katolisen kirkon kanta. Ja se on ”oikea” siinä määrin kuin paavilla on valtaa laittaa ihmisiä vankilaan tai roviolle. Onneksi tätä valtaa ei enää juurikaan ole – enemmän sitä näyttää olevan joillakin muilla uskonnollisilla yhteisöillä.

Mutta miten voidaan Korkeimman oikeuden päätöstä Halla-ahon uskonrauha-asiassa pitää hyvin perusteltuna ja oikeimpana mahdollisena, kuten jotkut ovat sanoneet?

Siinä todetaan tosiasia, että Halla-aho on kirjoittanut sitä ja sitä, ja sitten esitetään perusteet, joilla lausuman lainmukaisuutta tai -vastaisuutta tulee arvioida. Niissä sanotaan: Sitä [lainrikkomusta] ei toteuta myöskään ivallisessa sävyssä tapahtuva arvostelu, johon sisältyy asiallisia perusteita ja Uskontoja ja niiden oppeja koskeva kärkevä, pisteliäs ja jopa loukkaavaksikin koettavissa oleva arvostelu on siten sananvapauteen kuuluvana oikeutena lähtökohtaisesti sallittua. Näin on asia varsinkin silloin, kun tällaista keskustelua käydään tai arvostelua esitetään yhteiskunnallisesti merkityksellisessä asiayhteydessä, kuten sananvapaudesta tai viranomaistoiminnasta käytävän asiallisen keskustelun yhteydessä.

Edellisen perusteella Korkein oikeus olisi voinut yksinkertaisesti päättää, että rikettä ei ole tapahtunut, koska Halla-ahon tarkoituksena ja tosiasiallisena seurauksena on ollut käydä yhteiskunnallista keskustelua sananvapaudesta ja viranomaistoiminnasta; tämä huolimatta siitä, että Halla-ahon lausuma on esitetty ivallisessa ja mahdollisesti useita islaminuskoisia loukkaavassa sävyssä. Enempää ei olisi tarvittu ja asia olisi ollut sillä selvä ja lainmukainen.

Toisaalta perustelun perusteissa sanotaan: Niin kuin edellä viitatusta ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöstäkin ilmenee, sananvapaus ei kuitenkaan ole edes tällöin rajoittamaton. Kuitenkin: Ihmisoikeussopimuksen 9 artiklan 2 kohdan ja 10 artiklan 2 kohdan mukaan sekä uskonnonvapautta että sananvapautta voidaan lailla rajoittaa, jos se on demokraattisessa yhteiskunnassa välttämätöntä muun muassa yleisen turvallisuuden, yleisen järjestyksen tai muiden henkilöiden oikeuksien turvaamiseksi. .. Ihmisoikeustuomioistuin on useassa yhteydessä todennut, että ihmisoikeussopimuksen 10 artiklan 2 kohta ei juurikaan antanut mahdollisuutta rajoittaa poliittista puhetta tai keskustelua yleisesti kiinnostavista kysymyksistä ja että poliittisen keskustelun vapautta voitiin rajoittaa vain pakottavin perustein.  Ja: Sananvapauden rajoitusten välttämättömyys tuli perustella vakuuttavasti.

Jostakin syystä Korkein oikeus valitsi tämän sananvapautta rajoittavan vaihtoehdon. Entä perusteet, joiden siis pitäisi olla vakuuttavia ja pakottavia?

Korkein oikeus perustelee viittaamalla hallituksen esitykseen: [lainrikkomus] edellyttää, että on ilmaistu pyhänä pidettävään seikkaan kohdistuva käsitys, joka on omiaan halventamaan kohteen arvoa toisen ihmisen silmissä. Teon rangaistavuus edellyttää myös, että teko tapahtuu loukkaamistarkoituksessa. Loukkaus voidaan katsoa näin tehdyksi, kun herjaamisen tai häpäisemisen loukkaavuuden käsittävät myös sellaiset henkilöt, jotka kenties itse eivät pidä herjaamisen tai häpäisemisen kohdetta pyhänä, mutta antavat arvoa toisella tavalla ajattelevien ihmisten vakaumukselle.

Mitään tarkentamatonta tekstiä, joka ei ota kantaa sananvapauden rajoittamisen ehtoina oleviin yleiseen turvallisuuteen, yleiseen järjestykseen eikä edes muiden henkilöiden oikeuksiin. Ei ole vakuuttavuutta, pakottavuudesta puhumattakaan. Yleistä turvallisuutta ja järjestystä ei ole osoitettu uhatuksi eikä Halla-ahon tekstin ole osoitettu estävän kenenkään oikeutta uskontonsa harjoittamiseen tai mihinkään muuhunkaan.

Sen sijaan, että Korkein oikeus olisi perustellut, miten Halla-ahon esittämä mielipide haittaa yleistä turvallisuutta, siis suuremmassa määrin kuin sen rajoittaminen, se esittää mitä kummallisempia perusteita: Nykyislamiin ja sen pyhinä pitämiin uskonnollisen kunnioituksen kohteisiin kohdistuvien väitteiden herjaavuutta ei ole ollut omiaan vähentämään se A:n esiin nostama seikka, että kirjoituksessa on pyritty todistelemaan sanottujen väitteiden paikkansapitävyyttä viittaamalla profeetta Muhammadin elämästä koraanissa kerrottuun. Toisin sanoen, mielipiteen esittämisen rangaistavuutta ei ollenkaan vähennä se, että se esittää totuutena pidetyn asian. Ehkä totuuteen pyrkiminen onkin joissakin tapauksissa enemminkin raskauttava seikka?

Ja vielä: Korkein oikeus katsoo, että sanotun kaltaisten herjaavien väitteiden esittämiseen ei ole oikeuttanut A:n väittämä tarkoitus selvittää sananvapauden rajoja tai osoittaa viranomaistoiminnan epäjohdonmukaisuutta. Näihin kysymyksiin liittyvän, voimakkaankin arvostelun esittäminen olisi ollut mahdollista ilman islamin pyhänä pitämien arvojen häpäisemistä. Onpa erikoinen perustelu. Teko on rangaistava, koska olisi voitu toimia myös toisin. Mikäköhän se toinen tapa olisi ollut, jolla olisi saatu yhtä paljon keskustelua viranomaistoiminnasta muslimikysymysten yhteydessä, joka siis oli Halla-ahon tarkoituskin – kuten myös monen muun, viranomaiset mukaan lukien.

Jos tämä Korkeimman oikeuden päätös on hyvin perusteltu, millaisia mahtavat olla huonosti perustellut?