sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Tekijänoikeuden kopiointikäsite ajastaan jäljessä

Petteri Järvisen Uuden Suomen blogiin

"Luovan työn sosialisoijien jauhot eivät ole puhtaat"

Tästä olen Lauri Gröhnin kanssa samaa mieltä. Meillä on tosin eri käsitys sosialisoijista.

Sosialismi ymmärretään yleisesti talousjärjestelmäksi, jossa yhteiskunta lainsäädännön ja ohjeistusten avulla ohjaa tuotantoa ja sen jakautumista ja käyttöä. Tähän tuotantoon kuuluvat myös henkisen työn tulokset, kaikki se mihin meillä tekijänoikeudet kohdistuvat ja mitä hyvitysmaksut hyvittävät. Niinpä esimerkiksi Neuvostoliitossa luovan työn tulokset olivat valtiovallan ja sen elinten hallinnoimia. Sosialistiselle ohjaukselle on tyypillistä asioiden hoidon monimutkaistuminen ja byrokratian kasvu, mikä sitten johtaa tuotannon kehityksen hidastumiseen.

Sosialisoijia eivät siis ole ne, jotka vastustavat hyvitysmaksuja ja teostojen valtaa vaan ne, jotka sanoillaan ja teoillaan lisäävät valtiovallan ja sen virallistamien byrokraattisten elimien, mm. Teoston, kontrollia henkisen työn tuloksiin ja niiden käyttöön.

Surullista tässä on se - aivan kuten sosialismissakin -, että sitä kannattavat eivät ymmärrä kehityksen laajempia kaaria. Alussahan kaikki näytti hyvältä neuvostososialismissakin. Koska puolue perustettiin ajamaan kansalaisten etuja, miten se voisi toimia kansaa vastaan. Sehän järjestää työtä ja tuloja kaikille. Ilman puolueen tarjoamia työpaikkoja ihmisethän menettäisivät toimeentulonsa. Näin eivät ajattelleet vain ne, joilla oli hyvä paikka puoluekoneistossa vaan myös ne, jotka saivat siltä vain murusia - ja moni sellainenkin, jolta vietiin kaikki.

Koska tekijänoikeusjärjestöt ovat perustetut ajamaan taiteiljoiden etuja, miten ne voisivat toimia heidän etujaan vastaan. Näin eivät tänään ajattele vain hyvinvoivat taiteilijat ja ne, jotka ovat teostoilla töissä, vaan myös ne, jotka saavat niiltä maksuja vain euron pari päivässä - ja moni sellainenkin, joka on vain maksupuolella.

Teostojen tulevaisuus on kuitenkin yhtä surkea kuin oli sosialistisenkin talouden. Taistellessaan kehittyvän tekniikan tuomaa käyttämisen ja luomisen vapautta vastaan tekijänoikeusjärjestöt joutuvat yhä monimutkaisempien ongelmien eteen, siksi vahvistamaan valtaansa ja ottamaan itselleen yhä suuremman osan maksuista ja pyörittämään yhä laajenevaa byrokratiaa yhä harvempien eduksi, kunnes koko homman moraalinen voima romahtaa.

Silloin parhaiten menestyvät ne taiteilijat, jotka ovat ajoissa lähteneet rakentamaan ansaintalogiikkaansa aidon markkinatalouden - ei siis kapitalismin - varaan. Sillä myös ja erityisesti biteiksi saatettavia teoksia voidaan myydä markkinaehtoisesti myös ilman kopiointia rajoittavia yksinoikeuksia, joista kaikki hyvitysmaksujärjestelmänkin ongelmat johtuvat.

keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Mikä kapitalismissa on vikana V

Uuden Suomen blogiin

Vapaaseen ja tasapuoliseen valintaan perustuvaan talouteen nähden kapitalismin vikana on sen suhde markkinoita koskevaan tietoon. Kapitalismissa markkinatiedot, siis tuotteiden ominaisuuksia, hintoja ja kauppoja koskevat tiedot katsotaan tuottajan tai myyjän yksityiseksi omaisuudeksi. Niitä hän voi salata, jakaa tai myydä, erikseen säädettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta, miten hän haluaa. Tälle käytännölle on erilaisia perusteita.

Tärkein peruste koskee kilpailua. Koska kyseisten tietojen omistaminen ja kilpailijoilta salaaminen on yritysten kilpailukyvyn kannalta tärkeää, se on sallittava meidän yrityksillemme. Globaalia, ketään vastaan kilpailematonta taloutta koskevaksi perusteeksi tämä ei tietenkään käy, mutta sellaiseksi sopii kasvuideologia. Katsotaan, että kyseisen omaisuuden sisältämästä arvosta käytävä kilpailu kannustaa yrityksiä yhä tehokkaampaan tuotantoon ja kasvuun, josta kaikki hyötyvät.

Kansalaisille kyseinen periaate ja käytäntö myydään toisella perusteella, yksityisyydellä. Kapitalismissa katsotaan yksityisyyden suojan ulottuvan kansalaisten raha-asioihin; mitä se kenellekään kuuluu, mihin itse kukin rahojaan käyttää. Tähän vaatimukseen yhtyvät helposti niin mökin mummo, perusduunari, pikkuvirkamies kuin tietokonenörttikin, vaikkei kukaan olisi vähääkään kiinnostunut heidän raha-asioistaan. Puhumattakaan siitä, että tietojen salailusta olisi heille taloudellista hyötyä.

Vähiten käytetty – vaikka ehkä vaikuttavin – peruste on se, että markkinatietojen nauttiessa lain suojaa sitä nauttivat myös ne liikemiehet, joiden liiketoimet eivät kestä päivänvaloa, ja ne rikolliset, jotka haluavat muuttaa saaliinsa laillisiksi rahoiksi. Suurimpia hyötyjiä lienevät kuitenkin erilaiset veroparatiisit ja niiden kanssa asioivat pankit kuin myös muut finanssilaitokset. Ja jos pankit hyötyvät, siitä hyötyy myös koko se maailmanlaajuinen poliittinen ja taloudellinen eliitti, jonka varallisuutta pankit kartuttavat ja joiden ohjauksessa talous kehittyy. Pankkitietojen julkisuus on kapitalisteille mahdoton ajatus, sillä se merkitsisi heidän valtansa heikkenemistä, uhkaa koko kapitalismille.

Päinvastoin kuin kapitalismissa aidossa markkinataloudessa kukaan myyjä ei saa syrjiä ketään ostajaa myöskään tarjoamiensa tietojen suhteen. Sen perusteella kaikkien tuotteiden, myös rahatuotteiden, ominaisuuksia, hintoja ja kauppoja koskevat tiedot ovat julkisia. Niitä ei täydy saattaa kaikkien tietoon, mutta niihin pääsyä ei saa keneltäkään estää. Vastaava ero on harvainvallan ja demokratian välillä. Demokratiassa vastaava syrjintäkielto toteutuu yhteisiin päätöksiin vaikuttavien tietojen avoimuudella ja sensuroimattomuudella.

On huomattava, että omistusoikeus markkinatietoihin on yhteiskunnallisen säätelyn tulos. Ilman liikesalaisuuksia turvaavia lakeja tällaiset tiedot olisivat periaatteessa kaikkien hyödynnettävissä. Tietojahan ei voi siinä mielessä varastaa, etteikö myös varkauden kohde voisi niitä edelleen hyödyntää. Mitään yleistä syytä rajoittaa näidenkään tietojen hyödyntämistä ei ole.

Siirtyminen aitoon markkinatalouteen merkitsee vain kyseisten säädösten purkamista, ei säätelyn lisäämistä. Markkinatietojen vapauttaminen on siis paitsi antikapitalistinen niin myös antisosialistinen toimi, sillä sosialismissa mainitut tiedot katsotaan valtion omaisuudeksi, joka ei suinkaan ole kaikkien vapaassa käytössä vaan jonka jakelusta ja käytöstä vallanpitäjät päättävät.

Rahan omistamista ja käyttöä koskevan tiedon yksityisomistuksellisuus on peräisin jo niiltä ajoilta, jolloin raha ymmärrettiin yksinomistettavaksi, sinänsä arvokkaaksi tavaraksi, oravannahaksi tai kultakolikoksi. Nykyisin raha ymmärretään yhteisesti sovituksi velkapaperiksi, jolla ei ole itsessään arvoa vaan jonka arvo on vain yhteisessä luottamuksessa. Jos luottamus rahaan ja muihin velkapapereihin heikkenee, talouden tasapaino järkkyy. Koska luottamuksen paras tae on tieto, rahan käyttöä koskevien tietojen täytyy olla mahdollisimman laajasti ja vapaasti kaikkien saatavilla.

Syökö artisti jatkossa sinunkin levyltäsi

Petteri Järvisen Uusi Suomi blogiin

Kuulun siihen pienen pieneen vähemmistöön, jonka mielestä koko kaupallisia yksinoikeuksia myöntävä tekijänoikeuslainsäädäntö on meille haitaksi. Osittain siitä syystä, että internetin tuoman tekniikan myötä sen määrittelemien oikeuksien valvonta on käymässä mahdottomaksi ja johtaa yhä hullumpiin ratkaisuihin kuten juuri näihin hyvitysmaksuihin. Osaksi siitä syystä, etten ymmärrä, miten kaupallisesta yksinoikeudesta hyötyvät taiteilijat tuottaisivat yhteiskunnallisesti arvioiden sen parempaa taidetta kuin ilman yksinoikeutta tuotettaisiin.

Siksi toiseksi, se tekninen kehitysaskel, joka on ongelman synnyttänyt, tarjoaa siihen myös ratkaisun. Kaikkea biteiksi muutettavaa voidaan myydä kätevästi myös ilman yksinoikeutta seuraavalla tavalla.

Tekijä(t) laittaa nettiin kaupan olevasta tuotteesta esittelyn, joka voi olla juuri sellainen kuin hän haluaa, vaikkapa osa teoksesta tai selitys siitä, millainen tuote on. Toiseksi hän asettaa tuotteelle hinnan ja päivämäärän, jona päivänä tuotteesta maksaneet saavat sen viimeistään käyttöönsä, edellyttäen, että tuote on maksettu. Maksaminen on vapaahintaista. Jokainen, joka haluaa saada tuotteen käyttöönsä ensimmäisten joukossa maksaa siitä haluamansa hinnan jollekin välitilille. Kun vaadittu hinta täyttyy, tekijä saa rahat ja antaa tuotteen kaikille maksaneille, joista kukin voi tehdä sillä mitä tahtoo, pitää itsellään tai antaa vapaaseen jakeluun. Ellei hinta täyty, rahat palautetaan tai tekijä tyytyy maksettuun määrään ja antaa tuotteen ostajille.

Näin saadaan nykyistä parempi markkinamekanismi tuottajan ja kuluttajan välille, koska tässä ratkaisussa ei ole välikäsiä vaan kuluttajien erilaiset arvottamiset vaikuttavat suoraan kysyntään. Tekijä saa mitä pyytääkin edellyttäen, että tuotteesta ollaan valmiit kyseinen hinta maksamaan. Kuluttajat saavat haluamansa, kukin siihen hintaan kuin tuotetta arvottaakin. Ja vaikka tuote vapautuisi myöhemmin kaikkien käyttöön, sehän olisi vain yhteiseksi eduksi.

Tämä tarjoaa myös ratkaisun yhteisesti edullisten tuotteiden, esimerkiksi oppimateriaalin hankintaan. Yhteiskunta tai muu yhteisö voi osallistua haluamiensa tuotteiden hankintaan haluamallaan summalla ja näin taata sen mielestä tarpeellisen tuotannon jatkuvuuden.

Valittaa eivät voisi myöskään ne, joiden mielestä näin tuotettaisiin liian vähän teoksia kansan valistamiseksi. Heillähän on vapaus ostaa niitä vaikka kuinka paljon - ja vielä oman makunsa mukaan.

----

Kommenttini oli vastaus sille useasti esitetylle - ja keskusteluissa oletusarvoiselle - väitteelle, ettei musiikkia, kirjoja tms. voida tyydyttävällä tavalla myydä ilman kaupallista yksinoikeutta. Tämä väite on selvästi virheellinen.

Kysymys on vain siitä, kuinka tyydyttävän hinnan tekijät saisivat ja kuinka tyydyttäviä taideteoksia kuluttajat saisivat. Tästä ei kuitenkaan kukaan voi esittää kuin mielipiteitä, omia tai toisten.

Sen sijaan voidaan vertailla näiden kahden järjestelmän, nykyisen ja esittämäni, markkinaehtoisuutta. Nykyinen järjestelmä on jo perustaltaan epämarkkinataloudellinen, koska se perustuu valtiovallan myöntämiin yksinoikeuksiin. Tästä sitten seuraa yhä monimutkaisempi vyyhti lobbausta, poliittista kaupankäyntiä, edunvalvontaa, kieltoja ja maksuja, jotka laajenevassa määrin rasittavat aivan muita kuin kyseisten tuotteiden käyttäjiä. Se ei selvästikään ole markkinataloutta.

Esittämässäni järjestelmässä ei tarvita mitään poliittista säätelyä, ei edunvalvontaa, ei kieltoja eikä maksuja. Valtiovalta voi kylläkin ohjata tuotantoa, mutta aivan samalla tavalla ja oikeudella kuin muutkin, tuotteiden ostajana.

Niin, että jos joku on sitä mieltä, että markkinat - enkä nyt puhu nykyisistä finanssimarkkinoista, jotka nekin ovat alusta asti vinot - muodostavat parhaan hintatasapainon, niin hänen pitäisi lämpimästi kannattaa esittämääni systeemiä.

Vielä vähän esittämästäsi esimerkistä.

Peter Hallberg: "Sen sijaan jälkimmäistä kohtaa on käytännössä vaikea toteuttaa. Jos muusikkona tiedän, että myydessäni musiikkini sadalle luovun samalla mahdollisuudesta myydä se miljoonalle (ostajan kaverille ja kaverinkaverille…), tuskin viitsin myyntin lähteä. Tai vaihtoehtoisesti laitan musiikillieni huomattavan kovan hinnan. Epäilen, että ostajan ja myyjän intressit eivät kohtaa. Kauppaa ei synny. (Tämä siis koskee muusikoita, joiden työllä on tietty markkina-arvo; aloittelevat kellaribändit ovat asia arikseen)"

Sadan ja miljoonan välillä on paljon tilaa. Nimenomaan muusikot, joiden työllä on tietty markkina-arvo - sinun oma ilmaisusi - varmaankin tietävät suunnilleen, kuinka paljon tuotetta on myytävissä. Ei pitäisi olla vaikeaa.

Ilmeisesti tällainen hinnoittelusysteemi kuitenkin madaltaisi huippujen palkkioita ja kaventaisi taiteilijoiden välisiä tuloeroja, mikä sinänsä olisi vain hyväksi.

maanantai 28. marraskuuta 2011

Mikä kapitalismissa on vikana IV

Uuden Suomen blogiin

Kapitalismin perusvika on se, että siinä on liikaa markkinatalouteen kuulumattomia ominaisuuksia. Se on kasvuideologian pohjalle ja kansantalouksien välisen kilpailun ehdoille rakentunutta taloutta, joka kasaa yhteistä varallisuutta harvoille, on altis sosiaalisille häiriöille ja jonka pakkokasvuisuus muodostaa vakavan uhan luonnon kestokyvylle.

Politiikassa kapitalismin vastine on harvainvalta, ei suinkaan demokratia. Demokratiaa vastaa taloudessa markkinatalous. Keskeinen ero on vapauskäsitteessä.

Kapitalismissa kuten muissakin harvainvaltaisissa järjestelmissä vapaus ymmärretään kaikkien, siis myös vallanpitäjien täydeksi vapaudeksi ajaa omaa etuaan. Kun tällaisen vapauden vallitessa vallanpitäjät/rikkaat tekevät sopimuksia tai kauppoja vallanalaisten/köyhien kanssa, näiden välinen painostussuhde aikaansaa sen, että molemminpuolisesta vapaaehtoisuudesta huolimatta ylemmät hyötyvät sopimuksista alempia enemmän. Näin valta ja vauraus kulkeutuvat ylöspäin. Samalla tietysti alempien mahdollisuudet osallistua tasavertaisina toimijoina politiikkaan ja talouteen edelleen heikkenevät. Heidän vapausasteensa vähenee.

Demokraattinen vapauskäsitys on erilainen. Demokratiassa vapaus ymmärretään vallan kohteiden tasapuolisena vapautena valita valtaan pyrkijöiden välillä, viime kädessä vallanpitäjien tuottamien päätösten välillä. Vapaus on vapautta yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen, ei suinkaan yleiseen ja yhtäläiseen sopimusvapauteen.

Vastaavasti markkinataloudessa vapaus on tuotannon kohteiden eli ostajien yleistä ja yhtäläistä vapautta valita tuotteiden välillä, ei suinkaan yleistä ja yhtäläistä sopimusvapautta. Markkinataloudessa jokaisen raha on yhtä arvokasta aivan niin kuin demokratiassa jokaisen ääni on yhtä arvokas.

Toisin sanoen, aidossa, ideaalissa markkinataloudessa jokaisen myyjän on tarjottava ja myytävä tuotteensa samoin hinnoin ja ehdoin kaikille, ketään syrjimättä.

Näin siis teoriassa riippumatta siitä, mitä mieltä näin määritellyn markkinatalouden eri sovellusten käytäntöön saattamisesta ollaan. Toisaalta, jos joku toimii teoriassa, se on mahdollista saattaa toimimaan myös käytännössä.

perjantai 25. marraskuuta 2011

Mikä kapitalismissa on vikana III

Uuden Suomen blogiin

Yksi kapitalismin vioista on sen ideologisuus. Se että se perustaa sääntönsä ja käytäntönsä määritelmäänsä yhteisestä hyvästä, mikä kapitalismin tapauksessa on yksityisesti omistettu talouskasvu. Kapitalistit väittävät siis kasvun koituvan sellaistenkin eduksi, joilla mielestään on jo tarpeeksi, jotka eivät enää haluaisi raataa enemmän saadakseen ja joiden mielestä jatkuva yksityisten varallisuuksien kasvu on luonnon kestokyvyn kannalta mahdoton ajatus.

Kuten kaikilla ideologioilla, myös kapitalismilla on muista piittaamattomat yhden totuuden puolesta taistelijat, äärikapitalistit. Vaikka heidän lukumääränsä on varsin pieni, he ovat määräävissä asemissa ja hallitsevat painostuskeinojensa avulla myös muita; jos ette tottele, emme myy teille tarvitsemianne tuotteita emmekä lainaa teille rahaa; voimme jopa lähettää sotavoimiamme turvaamaan vapauttamme kasvattaa omaisuuksiamme.

Ideologioiden äärimuotoihin kuuluu myös sellainen ominaisuus, että jos kehitys ei kehity toivotulla tavalla, vika on oikeaoppisuudesta luopumisessa. Ratkaisuna on tiukempi ideologinen kontrolli. Näin myös äärikapitalismi toimii. Kun osa teknisen kehityksen hedelmistä uhkaa jäädä yksinoikeusomistuksen ulkopuolelle, laajennetaan patenttioikeuksien alaa. Kun huipputaiteilijoiden perillisten ja oikeuksienomistajayhtiöiden varallisuus ei kasva toivotulla tavalla, pidennetään tekijänoikeuksien voimassaoloaikaa. Kun piratismi uhkaa levitä, kovennetaan rangaistuksia. Kun yritysten tuotteiden ostamiseen ei löydy varoja, tuetaan yrityksiä, ei ostajia. Kun kaikesta tällaisesta huolimatta – ja tietenkin juuri siitä syystä – yhteinen rahatalous ajautuu epätasapainoon, siis kasvaviin velkasuhteisiin ja lisääntyvään epäluottamukseen, äärikapitalistien päällimmäinen huoli on taata sijoituksiensa arvo; ainakin omat pankit on pelastettava. Muuten järjestelmä saattaa romahtaa. Se pitää tietysti paikkansa.

Ehkä edellä ilmenevästä syystä kapitalismin ideologiaan kuuluu myös luovan tuhon idea. Kun on huomattu, että kapitalistinen ahneus johtaa aika ajoin lupauksien ja velkojen ylituotantoihin, joiden seurauksena ajaudutaan lamoihin, yrityksiä kaatuu, työpaikkoja menetetään ja pahimmissa tapauksissa kokonaisia kansantalouksia romahtaa, se on selitetty välttämättömyydeksi. Tuho on oikeastaan hyvä asia, koska se raivaa alaa entistä tehokkaammalle tuotannolle eli pätevämmille kapitalisteille. Sodatkin ovat vain hyväksi, jos ne kannustavat tekniikan kehitystä ja niillä saadaan öljy- ym. raaka-ainelähteitä kapitalistien hallintaan.

Muiden ideologioiden lailla kapitalismi ammentaa voimaansa vastakkainasettelusta, sopivan vihollisen valitsemisesta. Käytäntö on, että kaikki toisinajattelijat niputetaan yhdeksi joukoksi, jolle annetaan yhteinen, kyseisessä yhteisössä halveksittu nimitys. Kaikki kapitalismin vastustajat ovat sosialisteja tai kommunisteja, niin kuin aikanaan kaikki kommunismin vastustajat olivat riistokapitalisteja tai fasisteja.

Moraaliltaan ja teoiltaan ala-arvoisen vastustajan valitsemisen tarkoitus on paitsi korostaa omaa ylemmyyttään niin vakuuttaa rivijäsenille, ettei mitään parempaa ole olemassa. Kommunismissa kommunismi oli parasta mitä voi olla, koska kaikki muu oli riistokapitalismia tai fasismia. Kapitalismissa kapitalismi on kehityksen huippu, koska kaikki muu on kommunismia tai sosialismia.

Vastakkainasettelun tarkoituksena on myös hämärtää vihollisten yhtäläisyyksiä. Kommunistien toiminnalle oli välttämätöntä, etteivät rivikommunistit kiinnittäneet huomiota siihen, että sekä fasistinen että kommunistinen hallinto olivat diktatorisia ja raakoja. Tämän korostaminen olisi saattanut johtaa siihen, että kansalaiset olisivat pitäneet vastakkainasettelua diktatuuri vastaan demokratia tärkeämpänä heidän hyvinvoinnilleen. Sen ymmärtämiseen tarvittiin maailmansota. Ja sittenkin vain hävinneellä fasistien puolella virheestä opittiin ja demokratia voitti. Talousideologioiden väliseksi vastakkainasetteluksi vakiintui sosialismi vastaan kapitalismi.

Vaikka sosialismi on tänään lähes hävinnyt maapallolta, vieläkin sitä pidetään kapitalismin ainoana vastapuolena ja vaihtoehtona. Se tietysti sopii äärikapitalisteille, jotka yrittävät vältellä kansalaisten mielenkiinnon kohdistumista sosialismin ja kapitalismin yhtäläisyyksiin, erityisesti siihen, että kumpikin on ylhäältä säädeltyä taloutta. Kun sosialismi on poliittisen vallan säätelemää ja heidän etujaan ajavaa, niin kapitalismi on taloudellisen vallan säätelemää ja heidän etujaan ajavaa – tosin poliittisen vallan tuella. Tähän seikkaan huomion kiinnittäminen saattaisi havahduttaa rivikapitalistit ymmärtämään, että heidän etujensa kannalta olennainen vastakkainasettelu on ylhäältä säädelty kapitalistis-sosialistinen talous vastaan alhaalta ohjautuva aito markkinatalous.

torstai 24. marraskuuta 2011

Mikä kapitalismissa on vikana II

Uuden Suomen blogiin


Kapitalismi on nimensä mukaan talousjärjestelmä, jonka tarkoituksena on kasata yksityisiä pääomia suuriksi finanssikeskittymiksi ja tuotantolaitoksiksi, jotta tuotanto kasvaisi ja kaikki hyötyisivät. Kapitalismi nojaa kasvuideologiaan ja siksi hyödykkeiden tuotantoa kannustetaan muun muassa säätämällä tuottajille erityisiä oikeuksia niihin kuuluvine etuineen. Tällaisia ovat mm. pankinpito-oikeus keskuspankkiyhteyksineen, oikeus osakeyhtiömuotoon vajaine omistajanvastuineen sekä patentti- ja tekijänoikeudet kaupallisine yksinoikeuksineen; kaikki kapitalismin keskeisiä vaurastumisvälineitä, jotka eivät kuulu vain tasapuoliseen vaihdantaan keskittyvään markkinatalouteen.

Kapitalismissa rikkaiden ja köyhien välistä kuilua syventävät paitsi edellä mainitut valtiovallan säätämät oikeudet myös kapitalistinen tapa tulkita markkinoiden vapautta. Kasvuideologiasta johtuen markkinoiden vapautena pidetään ensisijassa tuottamisen vapautta. Kapitalismissa tuottajilla eli markkinoille myyjillä on vapaus säädellä markkinoita kohtelemalla eri asiakkaita eri tavoin, mm. myymällä samoja tuotteita eri hinnoin ja erilaisin sopimuksin eri ostajille. Kaikki tapahtuu tietysti liikesalaisuuden suojassa. Tällaisen säätelyn tarkoituksena ja seurauksena on kasvattaa yrityksien ja osakkeenomistajien voittoja enemmän kuin olisi mahdollista tiedoiltaan julkisessa ja ketään syrjimättömässä kaupankäynnissä.

Edellä mainituista syistä kapitalistinen talous syventää rikkaiden ja köyhien välistä kuilua, mistä on monenlaista haittaa yhteiskunnalle. Tätä kuilua on pyritty kaventamaan kansallisilla säädöksillä, progressiivisella verotuksella, sosiaalisilla tulonsiirroilla, ilmaisella koulutuksella ja yhteiskunnan tukemilla terveyspalveluilla. Lyhyen aikavälin tarkastelussa, mikä on merkitsevä kapitalismissa, nämä kuitenkin heikentävät kansallista kilpailukykyä. Tässä kohdin kapitalismi ja demokratia ajautuvat vähitellen ratkaisemattomaan ristiriitaan. Kapitalistien eli tuottajien edut ja sitä kautta muidenkin hyvinvointi vaatii sosiaalisten tulonsiirtojen vähentämistä, kun taas demokratiassa äänestäjät ja sitä kautta yhteinen hyvä vaatii niiden säilyttämistä.

Ongelma pyritään ratkaisemaan helpoimmalla, ainakin alkuun kumpiakin osapuolia tyydyttävällä tavalla. Rahoitetaan yhteisiä menoja velalla. Ja sitten lainataan lisää. Sen ajatellaan onnistuvan, koska muutkin niin tekevät. Eikä sillä ole väliä vaikka kukaan ei tiedä, miten yhteenlasketut velat korkoineen pystytään maksamaan takaisin. Jotkut tietysti joutuvat kärsimään.

Tässä ollaan tänään. Nähtäväksi jää, miten selvitään. Yksi asia on selvä. Kapitalismi ei sovi globaalin talouden järjestelmäksi. Se on luotu kansalliseksi kilpailutaloudeksi. Maailmantalous ei kuitenkaan kilpaile ketään vastaan. Siinä kapitalismin aggressiivisuus kääntyy köyhiä ja luontoa vastaan. Jossain vaiheessa on valittava joko kapitalismi tai demokratia. Molemmat eivät sovi samaan maailmaan.

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Mikä kapitalismissa on vikana I

Uuden Suomen blogiin


Pari vuosikymmentä sitten joissakin piireissä oli tapana todeta, että sosialismi on kyllä hyvä aate, mutta jätkät pilasivat sen. Jätkillä tarkoitettiin tällöin niitä, jotka sosialistisissa maissa valtaan päästyään olivat vallanhimossaan alkaneet ajaa lähinnä omia ja kannattajiensa etuja ja tässä toimessaan joutuivat syrjimään ja alistamaan muita, niin että vähitellen sosialismi kaikkien yhteisen hyvän järjestelmänä tuhoutui.

Nyt useimmat ymmärtävät, ettei vika ollut jätkissä vaan järjestelmässä. Jos jollekin joukolle annetaan valtaa, se alkaa aina – olipa alkuperäinen tarkoitus kuinka hyvä tahansa – käyttää sitä oman etunsa ajamiseen ja sitä voimallisemmin, mitä suurempi valta sillä on. Lopulta ero vallanpitäjien ja vallan kohteiden välillä kasvaa kestämättömäksi ja systeemi hajoaa.

Tänään yleistymässä on ajatus, jonka mukaan kapitalismi on kyllä hyvä aate, mutta jätkät pilaavat sen. Jätkillä tarkoitetaan talouden nykyisiä vallanpitäjiä, suuryritysten, erityisesti pankkien omistajia ja johtajia sekä tietysti niitä poliittisia päättäjiä, jotka ovat näiden etuja ajaneet. He ovat ahneuttaan ryhtyneet toimiin, joiden seurauksena kuilu rikkaiden ja köyhien ja samalla velkojien ja velallisten välillä kasvaa kestämättömäksi.

Nyt on ymmärrettävä, ettei vika ole jätkissä vaan järjestelmässä. Kun säännöt sallivat oman edun ajamisen muiden kustannuksella, sellaisia jätkiä ei löydykään, jotka eivät sitä tekisi. Tai jos löytyisikin, heillä ei olisi asiaa päättäville paikoille.

On myös nähtävä, ettei toimiva ratkaisu voi olla – edellä mainitusta syystä – sosialismin suunnalla, poliittisen sääntelyn lisäämisessä. Jako vasemmistoon ja oikeistoon on tältä osin menettänyt merkityksensä. Se kuuluu kansalliseen politiikkaan. Globaalissa taloudessa, jossa määräävänä tekijänä on kansainvälisessä kilpailussa menestyminen, politiikan ja talouden päättäjät ovat samalla kapitalistis-sosialistisella puolella, oman maan yrityksien tukena muita vastaan. Olennainen rintamalinja kulkee kaikkien heidän ja niiden välillä, joilla ei tänään ole sen enempää poliittista kuin taloudellistakaan painoarvoa. Toisin sanoen, maailman rikkaat vastaan maailman köyhät.

Kyse on siitä, minkä aatteen voimalla köyhät voisivat asemaansa parantaa, kun sosialismin on todettu johtavan vain huonompaan. Vastaus saattaa yllättää, mutta se on ainoa mahdollinen: markkinatalouden aatteen voimalla. Aito markkinatalous on nimittäin aivan eri asia kuin kapitalismi. Niillä on eri päämäärät ja eri säännöt.

perjantai 11. marraskuuta 2011

Kapitalismi George Reismanin mukaan



"Kapitalismi on sosiaalinen järjestelmä joka perustuu tuotantovälineiden yksityisomistukseen. Sitä karakterisoi materiaalisen oman edun tavoittelu vapauden vallitessa; sen pohjalla on kulttuurinen järjen käytön vaikutus. Sen perustan ja luonteenomaisuuden johdosta kapitalismia kuvaa lisäksi säästäminen ja pääoman kerääminen, vaihtokauppa ja raha, taloudellinen etu ja voittomotiivi, taloudellisen kilpailun vapaus ja taloudellinen epätasa-arvo, hintajärjestelmä, taloudellinen kehitys ja materiaalisten etujen harmonia kaikkien talouteen osallistuvien yksilöiden välillä."

Onpa todella surkea tämä Reismanin määritelmä kapitalismista. Ja tähän jotkut uskovat.

”.. perustuu tuotantovälineiden yksityisomistukseen”. Reisman käsittää muiden lailla yksityisomistuksen valtiollisen omistuksen eli sosialismin vastakohdaksi. Mutta eihän se ole olennaista. Itsenäisen yksilön kannalta on olennaista onko omistus yksilöllistä vai kollektiivista, olipa kollektiivi mikä tahansa. Kapitalistisessa järjestelmässä merkittävin osa tuotannon ja kaupan omistusta on osakeyhtiöiden omistamaa ja niiden omistus on kollektiivista. Vieläpä sillä tavalla, etteivät omistajat vastaa kollektiivinsa veloista kuin siihen sijoittamillaan summilla. Muu velka jää muiden murheeksi. Se vastaisi sitä, että kun autolla hurjastelija aiheuttaa onnettomuuden, jossa myös muille aiheutuu vahinkoa, hurjastelija (sana sopii hyvin myös nykyiseen pankkimaailmaan) menettäisi vain romutetun autonsa hinnan mutta muut menetykset tulisivat muiden korvattaviksi. Tällainen osittainen vastuullisuus ei kuulu aitoon markkinatalouteen.

”Sitä karakterisoi materiaalisen oman edun tavoittelu”. Ikään kuin olisi olemassa joku talousjärjestelmä, jossa yksittäiset ihmiset eivät tavoittelisi omaa etuaan.

”.. vapauden vallitessa”. On ehkä jäänyt Reismanilta huomaamatta, että kaikki talousjärjestelmät ovat vapaita joillekin. Myös sosialismin kannattajat pitävät sosialismia vapaana järjestelmänä, koska sosialisteilla on vapaus määrätä, miten taloutta hoidetaan.

”.. sen pohjalla on kulttuurinen järjen käytön vaikutus”. Siis mikä???

”.. kapitalismia kuvaa lisäksi säästäminen,” Eli nykyinen pankkitoiminta ei ole kapitalismia, koska se ei perustu säästämiseen vaan enemmänkin velkaan ja sillä pelaamiseen.

”.. ja pääoman kerääminen” Sosialismia perusteltiin nimenomaan sillä, että sen avulla voidaan pääomia keskittää ja kasvattaa tehokkaasti kaikkien hyödyksi.

”.. vaihtokauppa ja raha, taloudellinen etu ja voittomotiivi, taloudellisen kilpailun vapaus ja taloudellinen epätasa-arvo, hintajärjestelmä”. Reismanin runoilua ei näytä yhtään haittaavan se, ettei sellaista talousjärjestelmää ole olemassakaan, johon ei voitaisi liittää kyseisiä määreitä.

Selvin lähtökohta markkinatalouden määritelmälle on se, että siinä talous ohjautuu alhaalta päin vapaassa kilpailussa, kuluttajien tarpeiden ohjaamana. Kapitalismissa näin ei tapahdu vaan siinä talous ohjautuu ylhäältä päin vapaassa kilpailussa, tuottajien ja kauppiaiden tarpeiden ohjaamana – jota tosin perustellaan sillä, että näin myös kuluttajat hyötyvät. Tämä perustelu on tietysti yhtä ”totta” kuin sosialismin perustelu, jossa puolueen ja valtiovallan tarpeiden tyydyttäminen hyödyttää myös tavallisia kansalaisia, koska puolue tuottaa kaiken hyvän.

Tästä päästään markkinatalouden määrittelyyn, joka vastaa pitkälti demokratian määrittelyä politiikassa. Kun demokratialle on olennaista yleinen ja yhtäläinen äänioikeus ja poliittisesti merkittävän tiedon julkisuus, niin markkinataloudelle on olennaista yleinen ja yhtäläinen osto-oikeus ja markkinatietojen julkisuus. Kapitalismissahan ei näin ole vaan siinä myyjällä on vapaus kohdella eri ostajia eri tavoin ja pitää hinta- ym. markkinatiedot salaisina. Tämä vastaisi politiikassa järjestelmää, jossa kaikilla olisi täysi vapaus kohdella muita eri säännöin. Silloin myös vallanpitäjillä olisi sama vapaus ja siihen kuuluisi myös vapaus valita seuraajansa. Politiikassa tällaista järjestelmää sanotaan diktatuuriksi.

Vielä voidaan sanoa, etteivät aidon markkinatalouden käytännöt nojaa mihinkään muuhun ideologiaan kuin yksilöiden väliseen mahdollisuuksien tasa-arvoon. Kapitalistisen talouden muutamat keskeiset käytännöt nojaavat kasvuideologiaan. Esimerkiksi patentti- ja tekijänoikeuksia perustellaan sillä, että ne kannustavat ihmisiä suurempaan tuotantoon. Sama koskee tietysti osakeyhtiöjärjestelmää verrattuna täyden vastuun yritysmuotoihin.

perjantai 28. lokakuuta 2011

Keskuspankki apuun

Soininvaaran blogiin

Itseasiassa minä en haluaisi verottaa juuri mitään tuottavaa toimintaa, oli se sitten työn tekoa tai pääoman antamista tuottavaan toimintaan. Ennemmin verottaisin perintöjä, kiinteistöjä ja muuta varallisuutta sekä haittoja.

Usein olen tcrownin kanssa samaa mieltä, mutta tässä kysymyksessä en. Mitä suurempi osa veroista kannetaan muusta kuin tuloista, sitä enemmän myös ne joutuvat maksumiehiksi, joilla ei ole tuloja tai ne ovat pienet. Ja mitä voimakkaammin myös tulottomia ja vähätuloisia verotetaan, sitä köyhemmiksi he tulevat. Tällainen verotus kasvattaa varallisuuseroja kaikkine haittapuolineen.

Näistä haittapuolista yksi on varsin ajankohtainen. Mitä suuremmat ovat erot köyhien ja rikkaiden välillä, sitä enemmän demokratiassa on köyhiä autettava, jotta säästyttäisiin sosiaalisilta selkkauksilta ja mahdolliselta diktatuurilta. Tuki voidaan antaa joko verovaroin tai markkinoilta lainaamalla. Veroasteen nostaminen ei tietenkään tässä tapauksessa auta. Apu on siis lainattava markkinoilta, mihin onkin hyvät edellytykset, sillä samalla kun tavalliset kansalaiset ovat suhteellisesti köyhtyneet, rikkaille on kasautunut ylijäämää vivutettavaksi ja lainattavaksi.

Mutta miten ihmeessä köyhät ja keskiluokka – rikkaathan muodostavat vain pienen murto-osan kansasta – maksavat velkansa takaisin?

Tätä nyt mietitään EU:ssakin, eikä hyviä vastauksia ole. Mikäli olen oikein ymmärtänyt, myös kaikissa nyt vaikeuksissa olevissa maissa, myös Kreikassa, on varsin vauras rikkaiden vähemmistö, joiden yhteinen ylijäämä riittäisi pitkälle velkaongelman poistamiseen. Mutta eiväthän he sitä tee. Hekin lainaavat kuluttamatta jäämiä varojaan korkoa vastaan ja riskeiltä vakuutettuna jonkin nimiseen Kreikan apukassaan. Jos apu auttaa, rikkaat ovat sen jälkeen entistä rikkaampia ja seuraava kriisi entistä lähempänä. Ellei apu auta – ja sitten kun se ei enää auta – asetelma ei ole niinkään velallinen vastaan velkoja kuin demokratia vastaan diktatuuri.

Kaiken takana on kasvu- ja kilpailuideologia, joka on voimistuessaan ohjannut varoja tuotannon ja erityisesti pääomatuotannon kasvattamiseen. Verokilpailu on tässä ollut yhtenä tekijänä. Suosiessaan tuotannon kasvattamista verotus on siirtynyt tulojen ja erityisesti pääomatulojen verotuksesta yhä enemmän kulutuksen yms. verottamiseen. Samalla on kuitenkin suosittu velkataloutta ja siitä hyötyjiä.

Poliittisesti mutta myös taloudellisesti vakaampi yhteiskunta saataisiin, jos verojen painopiste siirtyisi nykyistä enemmän tulojen ja erityisesti pääomatulojen verottamiseen. Kaikkialla.

maanantai 17. lokakuuta 2011

Kapitalismista aitoon markkinatalouteen


Helsingin Sanomien mielipidesivulle

Jo 80 maassa järjestettävät Wall Street -mielenosoitukset kertovat tavallisten kansalaisten turhautumisesta, jopa vihasta poliittisia ja taloudellisia päättäjiä kohtaan. Mielenosoittajat ovat kuitenkin hajanainen joukko vailla yhteistä ajatusta siitä, miten Wall Streetin valtaa voitaisiin vähentää.

Yhtä lailla hämmentyneitä ollaan päättäjien keskuudessa. Heidänkin rivinsä rakoilevat, vaikka näkökulma on toinen. Toiset kannattavat ylivelkaisten maiden velkojen uudelleenjärjestelyjä, toiset kannattavat lisälainoitusta keskuspankkien ja veronmaksajien rahoilla. Kukaan heistäkään ei syvemmin perustele, mitä kapitalismin käytäntöjä tulisi muuttaa, ettei sama toistuisi tulevaisuudessa.

On otettava oppia demokratiasta. Demokratiahan on nimenomaan menetelmä, jolla rajoitetaan johtajien valtaa ja mahdollisuuksia kasvattaa varallisuuttaan. Poliittiselle demokratialle olennaista on yleinen ja yhtäläinen äänioikeus ja kaikkien yhteiskuntaa koskevien tietojen avoimuus ja tasapuolisuus. Poliitikoilla ei saa olla salaisuuksia, jotka saattavat johtaa kansalaisia harhaan. Mitä paremmin näistä vaatimuksista pidetään kiinni, sitä paremmin kansa voi.

Kun demokratian idea siirretään talouteen, saadaan järjestelmä, jolle on olennaista yleinen ja yhtäläinen osto-oikeus ja kaikkien taloutta koskevien tietojen avoimuus. Näin saadaan demokraattinen talous, joka rajoittaa rikkaiden eli Wall Streetin valtaa ja mahdollisuuksia kasvattaa varallisuuttaan.

Yleinen ja yhtäläinen osto-oikeus tarkoittaa sitä, että jokaisen raha on yhtä arvokasta. Kaupanteossa ketään ostajaa ei saa syrjiä, vaan kaikille on annettava mahdollisuus ostaa samalla hinnalla kuin parhaalle asiakkaalle myydään. Nykyisinhän näin ei ole. Ostajia luokitellaan monellakin tavalla. Myös suuria, kaikkia koskevia kauppoja tehdään salassa ja muita syrjivin sopimuksin. Näin rikkaat voivat suosia toisiaan ja pitää köyhät köyhinä.

Kun politiikassa sensuuri ja painostettu media estävät demokratiaa toteutumasta, niin taloudessa sen tekevät hintoja ja kauppoja koskevat liikesalaisuudet. Ne estävät julkisuutta kestämättömien taloustoimien käsittelyn ja niihin puuttumisen. Ne tekevät veroparatiisit ja likaisen rahan pesun mahdollisiksi. Samalla yleinen tietojen puute mahdollistaa valtavien yhteisten virheiden tekemisen, kuten nyt on käynyt kokonaisten kansakuntien ylivelkaantuessa pankeille ja sijoittajille.

Talouden demokratialle on toinenkin nimi. Se on aito markkinatalous: kuluttajien ja ostajien puolelta ohjautuva ja siten kaikkien etuja ajava talous.

On hyödytöntä osoittaa mieltä Wall Streetin ja suurkapitalistien valtaa vastaan, ellei muutoksen vaatijoilla ole yhteistä näkemystä siitä, mihin suuntaan taloutta tulee kehittää. Mielestäni ainoa mahdollinen ajatus, joka voi yhdistää muutoksen vaatijat, on aidon markkinatalouden aate. Se on siitäkin hyvä aate, että useat Wall Streetinkin ystävät kannattavat sitä, ainakin periaatteessa.

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Madonluku II

Kemppisen blogiin

”en ole kiinnostunut tuosta asiasta [tekijänoikeuksien perusteluista]. Mielestäni esitetyt perustelut ovat lähinnä joutavanpäiväisiä. Mitä hienompi perustelu, sitä falskimpi sointi.”

En oikein ymmärrä kantaasi. Tulkitsenko sinua oikein, jos totean että pidät tekijänoikeuksien perusteita joutavanpäiväisinä, mutta kuitenkin kannatat niitä, siis myös siirrettävinä, koska ne ovat kiertämätön tosiasia.

Eivät tässä maailmassa tällaiset asiat niin kiertämättömiä ole. Vain vajaa sukupolvi sitten sadoille miljoonille sosialistinen suunnitelmatalous valtiovallan hallitsemine tekijänoikeuksineen oli kiertämätön tosiasia. Moni yritti saada järjestelmää toimivammaksi. Gorbatshov etunenässä vaan eipä onnistunut.

Ei kapitalistisen talouden tilanne tänään näytä yhtään sen paremmalta kuin sosialismin 30 vuotta sitten. Jos suuriin selkkauksiin joudutaan, kuka tietää, miten tekijänoikeuksille käy. Eiväthän ne nykyisinkään nauti läheskään kaikkien luottamusta. Epävarmoihin aikoihin olisi syytä varautua jo nyt, vaikkapa kuvittelemalla, miten aidossa markkinataloudessa teoksilla voitaisiin käydä kauppaa.

Miksi ylläpitää järjestelmää, jonka oikeutus lepää falskeilla perusteilla?

maanantai 26. syyskuuta 2011

Madonluku

Kemppisen Blogiin

Eipä ole Kemppinen osannut/viitsinyt vastata kysymykseeni 18.9. siirrettävien tekijänoikeuksien filosofisista, poliittisista ja taloudellisista perusteista. Se oli odotettavissakin. Eihän minkään asian tai aatteen käytäntöjen erikoisasiantuntija ole valmis kyseistä aatetta hylkäämään, vaikka sen vääriä tulkintoja olisi kuinka kärkäs kritisoimaan.

Kysyn kuitenkin vielä, tämänpäiväiseen tekstiin viitaten, miten ihmeessä rahat kulkeutuisivat Roope Ankoille sellaisessa taloudessa, jossa ei olisi siirrettäviä tekijänoikeuksia?

Ja mitä erinomaista siinä sinänsä on, että keskiluokalle järjestetään töitä riippumatta työn laadusta? Tätähän jo kokeiltiin Neuvostoliitossa. Mitä niin arvokasta vaikkapa Angry Birds lelut, romaanikirjallisuus ja pop-musiikki tarjoavat nykyisin yhteiskuntien vaikeimpien ongelmien, sosiaalisen eriarvoistumisen ja luonnon ylikuormittumisen helpottamiseksi, että niiden tuotantoa on erityisin oikeuksin kannustettava?

Kirjallisuutta, musiikkia, tietokoneohjelmia ja kaikkea biteiksi saatettavaa voidaan myydä markkinahintaan ilman siirrettävää yksinoikeutta seuraavalla tavalla.

Tekijä(t) laittaa nettiin kaupan olevasta tuotteesta esittelyn, joka voi olla juuri sellainen kuin hän haluaa, vaikkapa teoksen alku tai selitys siitä, minkä ongelman tuote ratkaisee. Toiseksi hän asettaa tuotteelle hinnan ja päivämäärän, jona päivänä tuotteesta maksaneet saavat sen viimeistään käyttöönsä, edellyttäen, että tuote on maksettu. Maksaminen on vapaahintaista. Jokainen, joka haluaa saada tuotteen käyttöönsä ensimmäisten joukossa maksaa siitä haluamansa hinnan jollekin välitilille. Kun vaadittu hinta täyttyy, tekijä saa rahat ja antaa tuotteen kaikille maksaneille, joista kukin voi tehdä sillä mitä tahtoo, pitää itsellään tai antaa vapaaseen jakeluun. Ellei hinta täyty, rahat palautetaan tai tekijä tyytyy maksettuun määrään ja antaa tuotteen ostajille.

Näin saadaan nykyistä parempi markkinamekanismi tuottajan ja kuluttajan välille, koska tässä ratkaisussa ei ole välikäsiä vaan kuluttajien erilaiset arvottamiset vaikuttavat suoraan kysyntään. Tekijä saa mitä pyytääkin edellyttäen, että tuotteesta ollaan valmiit kyseinen hinta maksamaan. Kuluttajat saavat haluamansa, kukin siihen hintaan kuin tuotetta arvottaakin. Ja vaikka tuote vapautuu myöhemmin, todennäköisesti, kaikkien käyttöön, sehän on vain yhteiseksi eduksi.

Tämä tarjoaa myös ratkaisun yhteisesti edullisten tuotteiden hankintaan. Yhteiskunta tai muu yhteisö voi osallistua haluamiensa tuotteiden hankintaan haluamallaan summalla ja näin taata sen mielestä tarpeellisen tuotannon jatkuvuuden. Ei siis voida väittää, että yhteiskunnalle tärkeää tuotantoa jäisi tuottamatta.

Lisäksi, tietysti, kaikki ne epäkohdat, jotka liittyvät nykyisessä systeemissä oikeuksien siirtoon, jäävät pois. Valtava joukko tekijänoikeustyöläisiä jäisi työttömiksi. Mutta parempi niin kuin että arvokkaan tiedon tuottajia jää työttömiksi. Samoista rahoistahan he kilpailevat.

sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Tekijänoikeus on kompetenssi II

Kemppisen blogiin

Kysyin vastausta siihen, millä filosofisilla, poliittisilla ja taloudellisilla argumenteilla Merges oikeuttaa IP-oikeudet – riippumatta sinun omasta kannastasi, joka olisi kiintoisaa myös kuulla. Kun kirjan nimenä on henkisen omaisuuden oikeutus ja siinä käsitellään varmaan syvällisesti tätä asiaa, siinä luulisi käsiteltävän selvin sanoin myös edellisessä kommentissani esittämiä olennaisia kysymyksiä. Ellei, en suosittelisi kirjaa edes alkeisoppikirjaksi oikeusperiaatteiden käsittelyyn.

Teokset on toki pidettävä oikeusjärjestelmän osana, jotta niillä voitaisiin käydä kauppaa. Se ei kuitenkaan edellytä kaupattavaa yksinoikeutta, mikä on nykyisen tekijänoikeuden ydinkohta. Jos olet seurannut kirjoittamiani kommentteja blogiisi, tiedät, että olen esittänyt käytännöllisen tavan, jolla kaikkia biteiksi muutettavia teoksia – niiden oikeudeton käyttöhän on ongelma – voidaan myydä markkinahintaan netissä ilman sen kummempaa oikeutta kuin suutarilla on tekemäänsä saappaaseen.

Teoksen omistusoikeus, kaupanteko ja markkinahinnan saanti ei ole sen suurempi ongelma kuin suutarillakaan. Tietysti voidaan väittää, että ilman siirrettävää yksinoikeutta teoksesta saatava hinta ei ole riittävän suuri kannustamaan tekijöitä töihin. Tämä argumentti saattaa ensinnäkin olla kokonaan väärä ja toiseksi se on ideologinen edellyttäen jonkin yhteisen tavoitteen, vaikka työnteon lisäämisen, johon nähden riittävyyttä arvioidaan. Olipa tällainen tavoite mikä hyvänsä, sen yleisestä edullisuudesta voidaan olla montaa mieltä. Riittävyysargumentti on jo perustaltaan hutera. Missä siis on ongelma?

lauantai 17. syyskuuta 2011

Tekijänoikeus on kompetenssi

Kemppisen blogiin

Osaisiko Kemppinen tiivistetysti esittää, miten Robert P. Merges perustelee patenttijärjestelmän filosofisen oikeuden. Esimerkiksi, millä filosofian piiriin kuuluvalla perusteella sellaisessa tapauksessa, jossa usea keksijä tekee saman keksinnön toisistaan riippumatta suunnilleen samanaikaisesti, vain sen nopein patentoija saa keksinnölle yksinoikeuden.

Entä miten on patentin/tekijänoikeuden poliittisen oikeutuksen laita. Politiikan perimmäisenä tarkoituksena on saada ihmiset mahdollisimman laajalti ja yhtenäisesti kannattamaan samoja tavoitteita. Miten patentti- ja tekijänoikeus toimivat tässä tehtävässä, ottaen huomioon, että kummallakin on varallisuutta ja sen myötä poliittista valtaa keskittävä ominaisuus. Mitä poliittisesti tavoiteltavaa Merges näkee siinä, että kyseiset oikeudet ovat osaltaan jakamassa niin ihmisiä kuin kansakuntia menestyjiin ja syrjäytyneisiin.

Miten Merges perustelee IP oikeuksien taloudellisen edullisuuden? Ottaako hän huomioon sen, että kyseisten oikeuksien suunnaton yhteinen arvo on hallinnallista, alkujaan poliittisen kilpailun tuloksena syntynyttä arvoa. Se ei ole taloudellista siinä mielessä kuin kuluttajat suoraan arvostavat tuotteita. Siten tämä suunnaton arvo on merkittävä tekijä reaalitaloudesta irtautuneen pääomatalouden eli velkatalouden kasvattamisessa.

Osaisitko Kemppinen tulkita Mergesiä kansantajuisesti, mitä taloudellisesti edullista hän näkee maailmantalouden nykyisessä tilanteessa, jossa kokonaisia kansakuntia uhkaa sortua velkataakkansa alla, osittain IP oikeuksista johtuen?

sunnuntai 14. elokuuta 2011

Lineaarinen progressiivinen tulovero ja negatiivinen tulovero

Soininvaaran blogiin

Perustuloon suhtautumisessa on kysymys ihmiskäsityksestä. Jokaisella meistä on jo varhaislapsuudessa saatu käsitys siitä mikä ihmistä ohjaa ja mitä kunnon ihmisen on tehtävä. Kuten muistakin varhaisista tunnesitoumuksista, mm. uskonnollisesta asenteesta, siitä on vaikea vapautua vanhempanakaan, seuraavissa sukupolvissakaan.

Niinpä raahaamme tunnetasolla mukanamme myös työelämän oppeja ja asenteita, jotka ovat joskus olleet tarpeellisia, mutta jotka nykyisin ovat vain haitaksi. Kun vanhempamme ja isovanhempamme aloittivat työelämänsä – ja saivat ja kasvattivat lapsia – suuri osa töistä oli raskasta ruumiillista työtä, jota peräti harva huvikseen tekisi. Pontimen täytyi olla tuntuva, vieraalta saatu palkka tai oman pellon sato. Nälän uhka. Yhteiskunnallinen kannustinkin oli selvä, työn tulokset olivat konkreettisia, kaikkien tarvitsemia hyödykkeitä puutteen voittamiseksi. Työ on välttämätöntä ja pakollista.

Aika on muuttunut. Raskaan ruumiillisen työn osuus on enää murto-osa entisestä. Varsin pieni osa kansalaisista tekee ne työt, jotka riittävät poistamaan materiaalisen puutteemme. Suurin osa työsuorituksista kuluu aivan muihin tavoitteisiin. Ainakin kaksi suurta ryhmää on periaatteessa erotettavissa.

Ensimmäisen muodostaa alati laajeneva nollasummatyön osuus. Kaikki myynnin, mainonnan ja sodankäynnin työt, jotka tähtäävät markkinaosuuksien kasvattamiseen ovat sellaisia. Koko joukko myös muista töistä, niin yksityisten kuin yhteiskuntienkin maksamista, on tavallaan turhaa, tarpeellista vain korjaamaan nollasummapelien aiheuttamia vinoutumia. Näillä töillä ei ole suoraa yhteiskunnallista arvoa vaan niitä tehdään yleensä vain rahasta ja itsekkäistä motiiveista.

Toisen ryhmän muodostavat taide, tutkiminen, kehittäminen ja opettaminen. Näille töille on tunnusomaista se, että niiden tarkoituksena on tuottaa yhteistä arvoa; niille on yhteiskunnallinen kannustin. Parhaille osaajille raha on toisarvoinen. Ei merkityksetön, mutta vain sosiaalisen tunnustuksen mittari, ei toimeentulon turvaaja. Heidän aikaansaannoksensa olisi suunnilleen sama, jos kaikille annettaisiin turvattu työmahdollisuus ja rahamittainen arvoasteikko supistettaisiin murto-osaan. Ihminen on luonnostaan luova.

Perustulon vastustajia näyttää yhdistävän esi-isiemme ihmiskuva: kaikki työ on raskasta eikä kukaan tee sitä kuin pakosta. Tämä kuva ei enää vastaa todellisuutta kuin propagandana. Mitä enemmän sitä toitotetaan, sitä todemmaksi se muuttuu. Harmillista on, että pakolla luodut työpaikat osuvat nollasummatöihin, kun tehdastyöt vähenevät ja luoville huipuille on tilaa vain rajoitetusti.

Olisi jo aika siirtyä moderniin ihmiskuvaan, jossa ihminen on luonnostaan luova ja yhteiskunnallinen olento. Meillä on hyvin varaa antaa vähemmillä eväillä varustettujen vain loikoilla yhteisillä varoilla. Se minimoi heidän aiheuttamansa tappiot mutta myös antaa mahdollisuuden aivan uudenlaisille luovuuksille, joita nykysysteemi ei vielä ymmärrä palkita.

Perustulon idea on siinä, että se yhdistää saajiaan. Siksi se on annettava niin rikkaille kuin köyhille, niin työllisille kuin työttömille. Niin kuin lapsilisä se on ymmärrettävä menneiden sukupolvien perintönä uusille, ketään syrjimättä, ketään kyykyttämättä.

Tästä syystä en oikein lämpene ehdotuksille, joissa perustulo tai kansalaispalkka hoidetaan verotuskikkailuilla ja jakamalla saajat ahkeriin ja laiskoihin. Selvin malli olisi tasavero, sama pääomatuloille, ja könttäsumma jokaiselle kuukausittain. Suuri tavoite on pidettävä kirkkaana mielessä. Toinen asia on, mihin kompromissiin on tyydyttävä.

Miten käy Euroopan: Sosiaalipolitiikka

Soininvaaran blogiin

Kulutustavaroiden valmistus alkaa olla työllistäjänä mennyttä. …Teollisuuden työpaikat ovat siirtymässä tuotekehitykseen. Siinä ihmisten väliset tuottavuuserot ovat aivan toista luokkaa kuin tehdassaleissa tai viljapelloilla. Osaaminen voidaan hinnoitella korkealle – toistaiseksi. Kiina tuottaa miljoona insinööriä vuodessa. Joukossa on tosi hyviä ja paljon.
Työ ei lopu, mutta jos pannaan kansantaloudessa tarjolla olevat työtunnit tuottavuuden mukaan jonoon, viimeisistä tunneista kuluttaja ei suostu paljonkaan maksamaan. Joko viimeisiä tunteja ei tehdä, jolloin seurauksena on kasvava rakenteellinen työttömyys, tai viimeisistä tunneista maksetaan kovin vähän, jolloin seurauksena ovat kasvavat palkkaerot.

Osmon analyysi on hyvä, mutta synteesin teko pahasti kesken. Nykytalouden keskeinen ongelma on todellakin se, että ihmisten perustarpeita suoraan palvelevan tehdas- ym. työn arvo laskee verrattuna tuotekehityksen, sisällöntuottamisen, asioidenajamisen ja rahoituksen arvoon verrattuna. Tulo- ja varallisuuserojen kasvun aiheuttama ongelma on maailmanlaajuinen eikä siihen ole kansallisia ratkaisuja.

On huomattava, ettei kyseinen ongelma johdu siitä, että maailmantaloudessa vallitsisi vapaa markkinatalous. Se johtuu siitä, ettei näin ole, vaan että jälleen kerran – aivan niin kuin jlbl edellä kirjoitti – vallassa ja varakkuudessa johtavat pyrkivät turvaamaan asemansa. Se tapahtuu, niin kuin aina, pitämällä yllä mielikuvaa sen järjestelmän välttämättömyydestä, jossa heidän työnsä on erikoisen arvokasta. Kastijärjestelmän, säätyjärjestelmän, sosialistinen järjestelmän jne. valta perustuu siihen mielikuvaan, että koko yhteiskuntajärjestys romahtaa, ellei ylemmillä ole valtaa hallita ja ohjata alempia. Siksi tarvitaan etuoikeutettujen tehtävien muodostamia luokkia, bramiineita, aatelisia, keskuskomitelaisia jne.

Nykyisen talousjärjestelmän aatelisia ovat tiedon tuottajien kärjet, tuotekehittelijät, sisällöntuottajat ja rahanlainaajat, joiden asemaa ja työtä suojaavat tietyt etuoikeudet, patentit, tekijänoikeudet ja rahan liikkeitä koskevat liikesalaisuudet. Ne eivät kuulu aitoon markkinatalouteen vaan ne ovat yhteiskunnallista, laeilla vahvistettua ohjausta, joiden suomien oikeuksien ja rikkauksien turvin pieni joukko parempiosaisia voi painostaa muut siivoamaan jälkensä.

Tämä käy helposti. Kun kaikki totuutena toistavat, että kukaan ei viitsi keksiä mitään, ellei siihen saa yksinoikeutta; kukaan ei viitsi kirjoittaa, säveltää tai tehdä elokuvia, jos työnsä palkitaan vain kertasuorituksella vaikka kuinka suurella; kukaan ei lainaa rahaa kenellekään, jos pankkisalaisuudesta luovutaan, niin mikään ei muutu kuin suuren romahduksen myötä.

Tämä on harmillista kahdessakin mielessä. Ensinnäkin kyseinen väite ei pidä paikkaansa. Niin kuin lapsilla on luontainen kyky ja tarve leikkiä, niin aikuisilla on kyky ja tarve keksiä uusia asioita, taidetta, tiedettä ja tekniikkaa. Ei tulosten saamiseksi tarvita yksinoikeuksia vaan mahdollisuuksia. Toiseksi, vaikka nykyaatelisten etuoikeuksista luopumisella saataisiin vähemmän taidetta, tiedettä ja lainarahoja, niin entä sitten? Onko meillä todellakin puutetta kirjoista, musiikkiesityksistä, kännykkäpeleistä ja rahavuorista? Vai niiden laadusta? Eikö pahin puute kuitenkin koske tasapainoisempaa taloutta ja luokattomampaa yhteiskuntaa, jokaisen yhtäläisen ihmisarvon tunnustamista?

----

Jos vanhan mallin mukainen toiminta alkaa tökkiä, niin ihmisen käyttäytymisen biologinen pohja suuntaa kulttuurievoluutiota suuntaan, jossa ihminen voi paremmin toteuttaa biologisia imperatiivejaan (syöminen, seksi, yhteisön arvostus, vastavuoroisuus, yhteistoiminnan tuottama hyöty eloonjäämisessä jne.).

Näin siis periaatteessa. Yhteiskunnallisen evoluution kannalta olennainen kysymys on kuitenkin se, miten kyseiset imperatiivit yhteisössä toteutuvat ja miten niiden jakauma ajan mittaa kehittyy. Teoreettisina vastapareina ovat keskusjohtoinen, hierarkkinen järjestelmä ja kansanvaltainen, tasa-arvoinen järjestelmä. Edellisessä järjestelmässä huipulla olevat pystyvät toteuttamaan halujaan ylenpalttisesti, mutta alemmilla tasoilla olevat eivät. Jälkimmäisessä kaikki pystyvät toteuttamaan halujaan suunnilleen samalla tasolla, kukaan ei ylenpalttisesti, muttei kukaan jää mistään osattomaksikaan.

Käytännön kehitys näyttäisi kulkevan vuorotellen kumpaakin suuntaan poiketen, mutta kuitenkin niin, että pitkällä aikavälillä yhteisen arvomaailman muodostavat yhteisöt ovat laajentuneet ja voiton ovat vieneet tasa-arvoisemmin rakentuneet. Tälle on ilmeinen selitys. Kehitys on tiedon kehittymistä ja yhteiskunnallinen kehitys on yhteiskunnallisen tiedon, siis yhteisen, kaikkien samalla tavalla ymmärtämän tiedon kehittymistä. Tähän nähden seuraava kommenttisi on ymmärrettävä mutta outo.
Koska kuulun pieneen vähemmistöön, jonka mielestä Maon kulttuurivallankumous oli loistava menestys, sillä sen tuhkista löytyi selkeä suunta Kiinan modernisoitumiskehitykselle nimenomaan sen kaikenkattavan rikkirepivyyden takia

Tällä logiikallahan voitaisiin useita suuria onnettomuuksia, vaikkapa toista maailmansotaa ja neuvostososialismia kutsua menestyksiksi, koska niiden tuhkasta on noussut entistä tasa-arvoisempi Eurooppa.

Ymmärrän kehityksen sillä tavalla, että tällaisista onnettomuuksista otetaan oppia ja niitä yritetään välttää. On pyrittävä ilman suuria onnettomuuksia siihen yhteiskunnalliseen tilanteeseen, mikä niiden tuhkasta nousisi.

Monet merkit viittaavat siihen, että olemme jälleen kerran suuren onnettomuuden uhkaamia. Taloudet romahtelevat siellä täällä ja dominovaikutus saattaa kaataa koko systeemin. Olennainen kysymys kuuluu: jos maailmantalous romahtaisi suuria tuhoja aiheuttaen, millainen talous siitä nousisi, mikä ei enää romahtaisi samalla tavalla? Siihen olisi pyrittävä.

Jos näkemykseni on oikea, se tarkoittaa että meidän olisi jo nyt pyrittävä entistä tasa-arvoisempaan maailmantalouteen. Talouden (mahdollisuuksien) tasa-arvoisuus ei kuitenkaan tarkoita ylhäältä ohjattua, sosialistista tasa-arvoa, eikä myöskään tuottajien välistä, kapitalistista tasa-arvoa, vaan kuluttajien eli ostajien keskinäistä tasa-arvoa, jonka ominaispiirteistä olen tässäkin blogissa useasti kirjoittanut.

Mitä tulee kansalaispalkkaan, niin se on selvästi linjassa talouden tasa-arvostumiskehityksen kanssa. Se ei kuitenkaan poista tarvetta erityisen suuriin ja tärkeisiin sosiaalisiin tukiin.

sunnuntai 7. elokuuta 2011

Tiedonvälityksen pirstoutuminen johtaa arvojen eriytymiseen

Soininvaaran blogiin

Onhan se sekavaa ja ideologioita pirstaloivaa, kun äärioikeisto ja äärivasemmisto kannattavat aivan samoja asioita suurissakin kysymyksissä; kun tavallisetkin kansalaiset vaativat samalla demokratiaa ja vahvaa johtajuutta; kun poliittisen eliitin tärkein tehtävä on markkinoita tyydyttävien mielikuvien luonti ja kun yhteiskuntatieteilijöilläkään ei ole muuta annettavaa kuin vanhat fraasinsa.

Olen satavarma, ettei tätä turhiin ja tuhoisiin vastakkainasetteluihin johtavaa ideologista sekasotkua saada ratkaistuksi niin kauan kuin talousideologiaa opetetaan ja opitaan kaksinapaisena järjestelmänä, yksilö vastaan valtio. Toisessa ääripäässä on valtiovallan kokonaan hallitsema talous, kommunismi, ja toisessa ääripäässä on valtiovallaton, yksilöiden vapaasti käymä talous. Tällä janalla sitten etsitään parasta kompromissia, sopivasti veroja, sopivasti yksilönvapauksia, sopivasti vasemmistoa ja sopivasti oikeistoa. Kunnes eroa ei enää ole ja demokraattinen, yhteisiä etuja etsivä politiikka menettää aatteensa ja merkityksensä ja rahan ja väkivallan koneistot voittavat.

Demokratian ainoa mahdollisuus on nähdä valtiovallan taloudellinen rooli kaksijakoisena ja koko talousjärjestelmä kolmisuuntaisena.

Valtion ensimmäinen rooli on omistaa, hallita ja kasvattaa taloudellista valtaansa, mitä (sosialistista) roolia se tarvitsee kilpailussa muita valtioita vastaan (aivan samoin kuin yrityksen ensimmäinen rooli on omistaa, hallita ja kasvattaa taloudellista valtaansa). Äärimmilleen tämä on kehittynyt kuningashuoneiden, kommunistien, fasistien tms. yksinvallaksi. Tätä valtiovallan roolia on pienennetty siirtymällä kansanvaltaiseen järjestelmään, demokratiaan – yleensä vasta suuren kriisin jälkeen.

Valtion toinen taloudellinen rooli (sosiaalinen) on pitää kansalaisistaan huolta. Se voi tapahtua kahdella tavalla. Voidaan lisätä valtion vallassa olevien varojen määrää ja ohjata niitä huolenpitoa tarvitsevien eduksi, esimerkiksi verotuksen avulla. Tai voidaan estää kansalaisten keskinäinen eriarvoisuutta synnyttävä vallankäyttö, esimerkiksi kieltämällä varastaminen ja orjien pitäminen, mitkä toimet eivät lisää valtion ohjauksessa olevien varojen määrää. Edellisen tavan menetelmät ovat pitkälti samoja, verotus ja erioikeuksien myöntäminen, joilla ajetaan myös valtiovallan ja sen edustajien etuja. Siksi sosialistinen ja sosiaalinen sekoittuvat ja kansalaiset ovat syystä huolissaan siitä, keiden hyväksi heidän varojaan käytetään. Jälkimmäinen menetelmä tuottaa aivan päinvastaisen tuloksen. Eriarvoisuutta synnyttävän taloudellisen vallankäytön kieltäminen kaikilta heikentää myös vallanpitäjien mahdollisuuksia hyötyä toisten kustannuksella. Siksi suuret askeleet tähän suuntaan ovat perin harvinaisia ja syntyvät vain suurten poliittisten kriisien kautta.

Yksityisen taloudellisen vallankäytön minimoiminen on juuri se kolmas talouden suunta, jonka ymmärtämisestä ja hyödyntämisestä nyt on kyse. Ja joka siis osoittaa aivan eri suuntaan kuin sosialistinen, valtiovallan ohjaama talous ja kapitalistinen, yksityisten valtapiirien ohjaama ”vapaa” talous.

Teoriassa sillä on nimikin, aito markkinatalous. Aidon tarkoittaessa suoraan kuluttajien tarpeiden ohjaamaa taloutta, toisin kuin kapitalistinen markkinatalous, joka ohjautuu tuottajien ja sijoittajien tarpeiden mukaan. Periaatteessa ratkaisu on siis sama kuin politiikan demokratisointi. Yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta vastaa taloudessa yleinen ja yhtäläinen osto-oikeus.

Edellisen perusteella voidaan kehittää monia toimia talouden tasapainottamiseksi. Eräs on kuitenkin aivan keskeisessä asemassa. Taloudessa eli kaupankäynnissä tärkein vallankäytön väline on tietojen salaaminen ja sen väistämätön johdannainen, väärien tietojen syöttäminen. Kyseessä on niin kapitalistiseen kuin sosialistiseenkin ideologiaan kuuluva lainmukainen oikeus, jonka avulla valtaapitävät muodostavat verkostonsa ja suorittavat hyväksikäyttönsä.

Enronin ja Winclubin kaltaiset yksityiset rosvoukset ja nykyisen velkakriisin kaltaiset yhteiset onnettomuudet, toisin sanoen koko tämä varallisuuserojen kasvuun tukehtuva talous on mahdollinen vain, koska yksityinen rahaliikenne on periaatteessa, ideologisista syistä, lain suojaamana salassa pidettävä yksityisasia ja vain tietyin kohdin ja tiettyjen viranomaisten valvonnalle alttiina.

Aito markkinatalous toimii toisin. Siinä kauppoja koskevat salaisuudet eivät nauti lain suojaa, jolloin jokaisella kansalaisella on mahdollisuus tietää, mitä tapahtuu ja vapaasti käydä kauppaa niin kuin parhaaksi näkee, mutta tarvittaessa tuoda myös havaitsemiaan epäkohtia yleiseen tietouteen jo ennen kuin ne ovat kasvaneet hallitsemattomiksi.

Kukaan ei vielä tiedä, miten maailmantalous tulee selviämään nykyisestä epätasapainosta. Suuria muutoksia vaativa kriisi saattaa olla edessä paitsi edellä mainitusta myös siitä syystä, että kapitalistissosialistinen talous on rakenteellisesti pakkokasvuinen ja sovittamattomassa ristiriidassa luonnon hyvinvoinnin kanssa. Silloin on jotkut aivan keskeiset vanhat opit hylättävä ja talous nähtävä kolmisuuntaisena kaksinapaisuuden sijaan.

Jotta aatteellisuus ja merkityksellisyys saataisiin takaisin politiikkaan, on hyödynnettävä nettiä ja perustettava globaalisti toimiva verkosto ja puolue, jonka päätavoite on maailmankaupan kehittäminen aidon markkinatalouden suuntaan. Tämä tavoite yhdistäisi ne nykyisin kodittomat oikeistolaiset, jotka ymmärtävät yksilönvapaudet vapaudeksi tietää, taitaa ja käydä kauppaa eikä vapaudeksi rikastua muille esteitä asettamalla. Se yhdistäisi ne nykyisin kodittomat vasemmistolaiset, jotka haluaisivat tasoittaa tulo- ja varallisuuseroja, mutta eivät haluaisi lisätä valtiovallan osuutta taloudessa. Tämä tavoite yhdistäisi myös ne nyt kodittomat vihreät, jotka ymmärtävät, että kapitalistissosialististen arvojen ja käytäntöjen vallitessa luonnon hyvinvointiin tähtäävät pyrkimykset tulevat aina lopulta häviämään vallanpitäjien pyrkimyksille valtansa kasvattamiseksi ja rikkaiden pyrkimyksille rikkauksiensa kartuttamiseksi.

maanantai 27. kesäkuuta 2011

Kaksin aina kaunihimpi?

Akateemiseen talousblogiin

Olen ratkaissut tämän kysymyksen jo kirjassani Uusi yhteiskuntajärjestelmä, vuodelta 1987.

Nämä pienet yksittäisiä tuottajia hyödyttävät sopimusedut, jotka yhdessä aikaansaavat kapitaalin ylituotantoa siihen nähden, mitä kuluttajilla on todellista ostovoimaa, ja tuotantolaitosten ylituotantoa siihen nähden, mitä luonnolla on kestokykyä, johtuvat siitä, että tuottajilla on mahdollisuus sopimuksillaan saattaa ostajat eriarvoisiin asemiin, suosia toisia ja syrjiä toisia. Tällä tuottajat saavuttavat tavallaan kiristyssuhteita, joilla he tekevät ylimääräistä voittoa siihen nähden, miten talous kehittyisi pelkästään tuotteiden myynnistä avoimilla markkinoilla.

Tällaisen toiminnan mahdollistaa kapitalismiin kuuluva prinsiippi, jonka mukaan kaupankäynti on osapuolten yksityisasia. Sopimukset voidaan pitää salassa.

Huomionarvoista on, että kysymys salassapidon oikeutuksesta on enemmänkin filosofinen kuin taloudellinen. Filosofisesti ja loogisesti ajatellen raha on kaikkien sen käyttäjien yhteinen sopimus. Sen arvo perustuu yhteiseen luottamukseen siitä, että se käy maksun välineenä niin kuin ennenkin. Siten kaikkien sopimusten, joilla on rahallista arvoa, tulisi olla julkisia. Jokaisella pitäisi olla mahdollisuus tietää, kuinka järkeviä ja luotettavia sopimuksia sijoittajat, tuotantoyritykset, pankit ja valtiovallat tekevät. Vain täydellisellä avoimuudella yksityiset pienet järjenkäytöt voivat kasvaa tarvittavaksi vastavoimaksi kapitaalin vallalle. Vapaa kapitalismi on korvattava vapaalla markkinataloudella.

Haaparannan epäily on oikeutettu: ehkä meillä on todellakin aivan liialti opiskeltu monimutkaisia talousteorioita ja aivan liian vähän yksinkertaisia filosofisia kysymyksiä.

lauantai 18. kesäkuuta 2011

Asiantuntijavalta ja politiikka

Soininvaaran blogiin

TIETÄMÄTTÖMYYSVALTA kuulostaisi varsin kummalliselta lähtökohdalta yhtään mihinkään.
Niinhän se kuulostaa, mutta siihen meidän on kuitenkin tyydyttävä. Ihmisten välisten suhteiden, yhteiskunnan, suuret linjat perustuvat aina arvoihin ja asenteisiin, joilla ei ole tiedollista pohjaa.

Ongelmia tulee, kun luullaan tiedettävän. Esimerkiksi, monissa maissa ihmisten väliset suhteet rakentuvat ”tiedoille”, joita erinäisissä uskonnollisissa kirjoituksissa on tosiksi esitetty. Siten tällaisessa yhteisössä valtaa saavat ne, jotka ovat parhaita asiantuntijoita kyseisten kirjoitusten tulkkeina. Eikä tämä koske vain muslimimaailmaa. Myös useassa länsimaassa uskonnollisten asioiden asiantuntijoilla on ollut ja vieläkin on suuri merkitys ja valta yhteisiin asioihin.

Merkittävämpi tietämättömyysvalta vaikuttaa tänään kuitenkin taloudessa. Vaikuttavin on ”tieto” siitä, että talouskasvu on ihmiskunnalle välttämätöntä ja sen edistäjät ovat hyviä ja epäilijät pahoja. Näin ilman että kenelläkään on tosiasiallista tietoa siitä, mihin kilpailu talouskasvusta tulee johtamaan. Voiko kasvu jatkua iäisyyteen ja millaisena? Lisääkö talouskasvu maapallon elinkelpoisuutta vai vähentääkö se sitä? Johtaako pyrkimys kasvuun myös tuloerojen kasvuun ja johtaako se kasvaviin sosiaalisiin ongelmiin, terrorismiin ja sotiin? Ovatko nykyiset levottomuudet arabimaissa, Kiinassa jne. ohimeneviä vai vasta alkua rikkaiden ja köyhien välisessä maailmansodassa?

Kun tällaiset kysymykset sivuutetaan ja uskonvaraisesti ”tiedetään” kasvun siunauksellisuus, sen ”tiedon” asiantuntijat saavat valtaa ja alkavat muokata yhteiskuntaa sellaiseksi, että kyseinen ”tieto” alkaa vahvistaa itseään. Näin käy aina. Esimerkiksi Raamattuun tai Koraaniin tai Marxiin uskovassa yhteisössä on mahdotonta menestyä, ellei muiden mukana todista oikeaa uskoaan, käytännössä siis lojaaliuttaan asiantuntijoille ja johtajille. Näin ”tieto” muuttuu tiedoksi siitä, että uskovaiset menestyvät parhaiten, mikä todistaa heidän olevan oikeassa.

Tämä ei tietenkään päde kuin kyseisen uskonrakenteen sisällä. Näin on myös kasvu-uskon kanssa. Talouskasvu on välttämätöntä yritysten menestymiselle ja olemassaololle, mutta vain taloudessa, joka on rakentunut pyrkimyksille kasvattaa yhteistä taloutta ja jossa valta on parhailla kasvuasiantuntijoilla, pankkiireilla ja suuryritysten omistajilla ja johtajilla.

Jos ja kun kasvutalous törmää ylivoimaisiin vaikeuksiin ja kasvupyrkimysten seuraukset kääntyvät kasvua vastaan, kun tulee suuren velanmaksun aika, koko maailmantalouden tarkoitus on ajateltava uudelleen. On ajateltava, ettei taloudella ole mitään yhteistä päämäärää vaan että jokainen yksilö on vapaa osallistumaan talouteen ja kasvattamaan tai olemaan kasvattamatta omaa talouttaan. Tämä vastaa tavallaan maallistumista uskonnossa.

Tällöin on myös markkinatalouden tarkoitus ja rakenne arvioitava uudelleen. Kasvuideologian asiantuntijat tulkitsevat markkinataloutta yritysten vapautena laajeta ja kasvaa kaikkialle. Jotta talous kasvaisi, tuottajilla on oltava valta ohjata taloutta mm. kauppoja ja niitä koskevia tietoja säätelemällä. Eri asiakkaille annetaan eri etuja ja tiedot pidetään salassa. Lisäksi tuotantoa kannustetaan erilaisia kaupallisia oikeuksia myöntämällä, joista olen aiemmin Soininvaarankin blogissa kirjoittanut.

Kasvupakosta vapaassa taloudessa markkinat tulkitaan alhaalta päin ohjautuviksi. Se edellyttää, että jokaisella on vapaa pääsy kaikkiin kaupallisiin, siis tuotannon omistuksia, tuotteita, hintoja ja kauppoja koskeviin tietoihin. Kasvupakosta vapaassa yhteiskunnassa ei tuotantoa tueta erityisin rakenteellisin kannustein vaan ajatellaan, että se määrä tuotantoa on riittävä, joka vapaassa, alhaalta päin ohjautuvassa markkinataloudessa syntyy. Tähän suuntaan on talouden kehityttävä seuraavassa suuressa murroksessa.

perjantai 3. kesäkuuta 2011

Turha arvovaltariita näennäisistä kynnyskysymyksistä

Soininvaaran blogiin

Eli suomeksi: eivät ne sijoitetut rahat mene mihinkään mustaan aukkoon, vaan kyllä ne ennen pitkää kulutetaan johonkin. [siis niistä joskus maksetaan alv]

No ei. Sijoitettuja varoja ei välttämättä käytetä kulutukseen ollenkaan. Sijoitettaessa ne muuttuvat finanssipelin pelimerkeiksi, joilla on aivan eri tehtävä ja tarkoitus kuin kulutuksella. Niiden tarkoitus on lisääntyä, tuottaa lisää pelimerkkejä, ei kulutusta. Tässä toimessaan niitä lainataan yrityksille ja valtiovalloille tarkoituksena saada merkit korkojen kera takaisin, jotta ne voitaisiin sijoittaa edelleen.

Eikä kyse ole pikkusummista. Jos, hatusta vetäen, 20% rikkaimmista omistaa 80% maailman varallisuudesta ja he käyttävät kulutukseensa 20% varoistaan, yli puolta maailman varallisuudesta ei käytetä koskaan kulutukseen vaan finanssipelin pyörittämiseen.

Tällä on se huono puoli, että näiden pelimerkkien osuuden lisääntyessä niitä kannattaa lainata yhä huonompiin ja lyhyemmän tähtäimen kohteisiin, pankkien ponzipeleihin, rakennuttajille, jotka eivät saa talojaan kaupaksi ja valtiovalloille, joiden takaisinmaksuedellytykset ovat minimaaliset.

Niinpä, aika ajoin tätä peliä ei enää voida jatkaa ja valtavat määrät pelimerkkejä ja myös kuluttajien rahoja katoaa todellakin mustaan aukkoon pörssiromahduksen tai inflaation seurauksena.

----

Eli, öö, siis Roopeankka? En oikein tiedä, millainen mielenlaatu pitää olla, että kerää rahaa pelkästään siksi että kerää rahaa. No, keräähän sitä ihmiset postimerkkejäkin. Ja haittaahan tuollaisestakaan toiminnasta ei ole, koska viimeistään monttubileiden jälkeen ne rahat siirtyvät jollekin muulle.

En minäkään ole innostunut Roope Ankan mielenlaadusta tosielämään siirrettynä. Kuitenkaan tällaiset mielenlaadut eivät ole aivan harvinaisia. Maailmassa on toista tuhatta dollarimiljardööriä ja arvatenkin satoja tuhansia, joiden omaisuus luetaan kymmenissä miljoonissa, ja joukkoon pyrkijöitä riittää. Heidän yhteenlasketun omaisuutensa rinnalla Kreikan ja Portugalin velat ovat pikkurahoja.

Eivät he kuitenkaan tuhlaa omaisuuksiaan kulutukseen – kuinka voisivatkaan – vaan he elelevät ylellisesti jo niistä saatavilla pääomatuloilla, korkotuloilla, joista niistäkin jää yli edelleen sijoitettaviksi.

Eikä tällainen yksityinen vaurastuminen suinkaan ole haitatonta, kuten jo edellisissä viesteissä kirjoitin. Raha ei ole mitään häviämätöntä ainetta tai energiaa, joka kriiseissä vain vaihtaa omistajaa. Raha on luottamusta arvojen yhteiseen mitattavuuteen. Jos tämä luottamus heikkenee, myös rahan arvo yhteisenä mittana heikkenee; kaupankäynti vaikeutuu ja rahaa häviää mustaan aukkoon niin kuin pörssiromahduksissa ja lamoissa aina käy. Kaikki kärsivät, köyhät eniten.

Nykytalouden suuri ongelma ja uhka on juuri se, että rahan arvo finanssipelissä ja hyödykkeiden tuottamisessa on vauhdilla eroamassa toisistaan. Tavallisten ihmisten, jotka käyttävät rahansa kulutukseen, luottamus siihen, että finanssipeleissä pyörivät rahat lopulta hyödyttävät heitäkin, alkaa murentua, ja syystäkin. Kapitalistinen talous on rakenteeltaan ponzitaloutta, jossa rahan tekeminen rahalla, siis uskoa ja luottamusta tuottamalla, on yksityisesti arvioiden vähän kannattavampaa kuin rahan tekeminen hyödykkeitä tuottamalla. Kun yhteisesti arvioiden näin ei kuitenkaan tuoteta mitään reaalista hyötyä, aika ajoin suurempia ja pienempiä ponzirakenteita sortuu haitaten kaikkien elämää.

keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

Vakausrahasto ei poista velkakriisin perussyytä

Helsingin sanomien mielipidesivulle


Pysyvän vakausrahaston synnyttäminen ja siihen liittyvä budjettikurin kiristäminen ei ratkaise itse perusongelmaa, tulo- ja varallisuuserojen kasvua. Demokratiassa juuri se johtaa valtiontalouden alijäämiin ja velkavetoisuuteen. Vakausrahaston perustaminen ja valtion menojen vähentäminen kuitenkin vain pahentaa tätä ongelmaa.

Vaarana on, että taloudellinen epävakaus vain pitkittyy ja uhkaa myös poliittista vakautta, demokratiaa.

Tuloerojen kasvuun on olemassa teoreettinen ratkaisu. Kapitalistisessa taloudessa merkittävin pääomien keskittäjä ja rikkaiden rikastuttaja on yritysten osakeyhtiömuoto ja siihen liittyvä omistajan vastuun rajoittuminen. Jos esimerkiksi pankki lainaa rahojaan holtittomasti ja menee konkurssiin, sen omistajat menettävät vain pankkiin sijoittamansa rahat, mutta pankin velat jäävät muiden maksettaviksi.

Pankeista tulee tästä syystä arvokkaampia ja vaikutusvaltaisempia kuin niistä tulisi aidossa markkinataloudessa, jossa jokainen henkilö vastaa ottamistaan riskeistä ja veloista täysimääräisesti. Samasta syystä osakeyhtiöjärjestelmä vaurastuttaa suurimpia omistajia paljon yli sen, minkä he saisivat pelkästään tuotteiden myynnistä asiakkaille.

Toinen aitoon markkinatalouteen kuulumaton ominaisuus nykytaloudessa on myyjiä, tuotteita ja hintoja koskeva liikesalaisuus. Sen turvin mm. pankkien omistajat, johtajat ja sijoittajat voivat muiden tietämättömyyttä hyväksi käyttäen saada ansiotonta hyötyä.

Markkinatalouden ideana on kuluttajien eikä osakkeenomistajien tarpeiden ohjaama talous. Jotta tämä toteutuisi, jokaisella kuluttajalla tulee olla pääsy mihin tahansa hintatietoon hän haluaakin tutustua. Ei riitä, että pääsy on viranomaisilla ja vain määrättyihin tietoihin. Tutkiva journalismikin voi tehdä työnsä kunnolla ja uskottavasti vain, jos se saa tarkat tiedot siitä, ketkä tekevät ja millaisia kauppoja ja missä. Myös kuluttajalla on oltava mahdollisuus tietää, millaisia asiakassuhteita ja kaupantekotapoja kilpailevat yritykset käyttävät, jotta he voisivat valinnassaan ottaa huomioon myös yritysten toimintaan liittyvän eettisen puolen.

perjantai 8. huhtikuuta 2011

Älyköt, rikokset ja rangaistukset

Akateemiseen talousblogiin

Haaparannan kirjoituksesta löytyy paljon hyvää, mutta miksi asian kehittely jätetään puolitiehen.

Määräävä tekijä on todellakin kulttuuri, ne uskomukset, ajattelutavat ja tottumukset, joiden mukaan tavallisessa elämässä toimitaan. Erityisen tärkeitä ovat ne uskomukset ja säännöt, joiden mukaan palkitaan niitä, jotka voimistavat tavallisen kulttuurin mukaista elämää, ja rangaistaan niitä, jotka rikkovat kulttuurin arvoja.

Kulttuurit eivät perustu poliittiseen voimaan eivätkä talouteen vaan uskontoihin ja ideologioihin. Ne vastustavat tosiasioita, jos niiden logiikka uhkaa kulttuurin käytäntöjä. Siksi jokainen kulttuuri asettaa omat esteensä kehitykselle. Meidän on helppo nähdä kehityksen esteet vaikkapa neuvostososialistisessa kulttuurissa ja muslimikulttuurissa, mutta myös oma kristillinen kulttuurimme on ollut varsin estepitoinen ja sama pätee tietysti myös nykyiseen talouskulttuuriimme. Ei sekään perustu tosiasioihin vaan tiettyihin uskomuksiin, joista kiinni pitäminen näyttää nyt johtavan umpikujaan.

Mutta takaisin aiheeseen. Edellisen perusteella on selvää, että mitä voimakkaammin kulttuurissa palkitaan menestyjiä ja rangaistaan toisin ajattelijoita, sitä jäykempi kulttuurista muodostuu ja sitä voimakkaammin se vastustaa uudistuksia. Diktatuurit ovat niin hitaasti kehittyviä juuri siitä syystä, että ylimmät palkinnot ovat niin suuria (yksinvalta ja muhkeat omaisuudet pankkitileillä yms.) ja rangaistukset niin kovia (kiduttamiset ja kuolemantuomiot). Länsimainen demokraattinen kulttuuri on diktatuureihin verrattuna paremmin kehittyvä, koska ylimmät poliittiset palkinnot ovat pienempiä (pääministerin valta ja kohtuullinen palkka) ja rangaistukset lievempiä (sakot tai vankila).

Nykyisessä talouskulttuurissa on kuitenkin huolestuttavia piirteitä, sillä siinä on käynnissä nopea palkkioiden kasvu (johtajien palkkioiden ja omistajien omaisuuksien kasvu) ja rangaistusten koveneminen (työttömien toimeentulon heikkeneminen ja äärimmäisen köyhyyden kasvu). Tämä tulee hidastamaan kaikkea kehitystä maailmassa, niin taloudellista kuin poliittistakin.

Neuvostoliitto ja sen johtama sosialistinen leiri säilyi niin kauan kuin maailmaa valloitettiin poliittisilla sopimuksilla ja aseilla ja sen poliittinen voima pystyi alistamaan liittolaismaat ja uhkaamaan muita. Kun poliittisella vallalla ei enää saatu taloudellisia voittoja, Neuvostoliiton aseet menettivät arvonsa ja se romahti taloudelliseen heikkouteensa.

Nyt Yhdysvaltoja ja sen johtamaa kapitalistista taloutta uhkaa vastaava kohtalo. Kun taloudellisilla sopimuksilla, rahoilla ja omistuksilla ei pystytä ostamaan arvokkaimpia elämän edellytyksiä, luonnon terveyttä ja terrorista ja sodista vapaata maailmaa, Yhdysvallat menettää taloudellisen valtansa. Se romahtaa aatteelliseen heikkouteensa, kulttuurinsa asettamiin esteisiin. Dollarin valta loppuu ja sen myötä koko nykyinen kapitalistinen maailmantalous taantuu ties mille tasolle.

Kulttuurin asettamilla esteillä tarkoitan tässä yhteydessä niitä esteitä, jotka estävät taloustieteissä kulttuurien välisten askelten ottamisen. Lainaan Juhana Vartiaista:
se, että työnteon kannustimia terävöitetään, romahduttaa yhteiskuntamoraalin, koska se kertoo että kaikki muut yhteiskunnan jäsenet ovatkin potentiaalisia pinnareita. … Jos tähänastinen yhteiskuntasopimus on osittain generoinut solidaarista “ei-tasapaino”-käyttäytymistä, pitäisi jotenkin luoda sellainen yhteiskuntasopimus joka säilyttää solidaarisuuden eetoksen samalla kun työpanos saadaan kasvamaan. Ei minulla tietysti tähän dilemmaan mitään vastausta ole mutta pohdiskelusi oli kovin kiinnostavaa.
Sekä Haaparanta että Vartiainen näkevät ongelman oikein. Talouden piiskaaminen vauhtiin tuloeroja kasvattamalla kasvattaa palkintoja ja koventaa rangaistuksia ja sen tien päässä on lama ja sota. Toisaalta velatkin on maksettava ja vanhuksetkin elätettävä. Jotain uutta on keksittävä.

Ei minulla tietysti tähän dilemmaan mitään vastausta ole ..” Miksi tietysti? Onko kyseessä sama tietysti, kun jotkut sosialistiset taloustieteilijät havaitsivat sosialismin umpikujan tietysti tietämättä vastausta, koska ainoa pätevä ratkaisu olisi ollut kapitalismiin tai markkinatalouteen siirtyminen, mutta sen vaatimista ei siinä kulttuurissa tietenkään saanut ääneen ajatella.

Ainoa pätevä ratkaisu kapitalismin ongelmiin on aitoon markkinatalouteen siirtyminen. Mutta ei sen esittämisellä kapitalistisen kulttuurin arvoasteikossa nouse, sillä se loukkaa kapitalismin perususkomuksia. Kapitalismissa uskotaan tuotteiden myyjiä, hintoja ja laatuja koskeviin liikesalaisuuksiin, mm. pankkisalaisuuteen. Siinä uskotaan kaupattaviin oikeuksiin, mm. patenttioikeuteen ja tekijänoikeuteen. Ja siinä uskotaan rajattuun omistajan vastuuseen eli osakeyhtiöön. Markkinataloudessa ei ole tällaisia ostamisen vapautta rajoittavia sääntöjä eikä oikeuksia eikä vastuun rajoittamisia. Markkinatalous on aivan eri kulttuuri kuin kapitalismi. Markkinatalouden ihmiskuva on aivan eri kuin kapitalismin.

Kapitalistinen ihminen tarvitsee porkkanoita ja keppejä, jotta hän tekisi työtä ja olisi hyödyksi yhteisölleen – vähän niin kuin sosialistinenkin ihminen. Kapitalismiin uskova on joko ahne tai pinnari. Ahne ei tee mitään ilman palkkiota eikä pinnari tee mitään ilman rangaistusta. Niinpä kapitalistinen yhteisö kehittyy vähitellen kuvansa mukaiseksi, ahneiden ja pinnareiden maaksi.

Markkinatalous perustuu ihmiseen, joka on luonnostaan utelias, työteliäs ja uutta luova, kuka enemmän kuka vähemmän. Hän työskentelee itsensä ja lähimmäistensä hyvinvoinnin parantamiseksi luonnostaan, ilman ulkoista porkkanaa tai keppiä. Riittää, kun hän voi vapaasti myydä omia tuotteitaan ja ostaa muiden tuotteita. Niistä, jotka ovat saaneet vähemmän, pidetään yhdessä huolta.

Tällaisessa kulttuurissa palkinnot ovat pienempiä ja rangaistukset lievempiä kuin nykyisessä. Siksi siinä on vähemmän epätoivoa ja rikollisuutta ja siksi se kehittyy nykyistä nopeammin.

tiistai 29. maaliskuuta 2011

Maapohjan kiinteistöveroa kannattaa nostaa vaiheittain

Soininvaaran blogiin

Juhana Vartiainen:
Progressiivinen tulovero on hyvä kriteerin 1) suhteen mutta surkea toisen kriteerin suhteen: tuloveroa voi paeta välttämällä tuloja ja työntekoa.

Hetkinen. Mistä näitä asenteita tulee. Minä kun olen ajatellut, että tuloverojen välttämisessä suurimmat ongelmat johtuvat siitä, että joillakin on mahdollisuus ottaa tulonsa vähemmän verotettuina pääomatuloina, tehdä työnsä harmaana veroja maksamatta tai hyödyntää veroparatiisien tarjoamia mahdollisuuksia tulojensa peittämiseksi. Sen sijaan sitä, että jotkut haluaisivat tieten tahtoen välttää tulojen saamista, jotta eivät joutuisi maksamaan veroja, pidän omituisena ajatuksena. Oman kokemukseni mukaan ihmiset yleensä haluavat tehdä töitä ja saada palkkaa, jos työ koetaan mielekkääksi.

Henkivero (könttäsummavero) .. ei vääristä allokaatiota mutta ei ota huomioon veronmaksukykyä. Kiinteistövero on paras mahdollinen kompromissi. Sitä ei pääse pakoon, koska kaikkien pitää asua eli asumisen kysyntä on jäykkää ja maapohja ei katoa mihinkään. Toisaalta kiinteistöveron veropohja (maa- ja asumisvarallisuus) korreloi selvästi veronmaksukyvyn kanssa eli rikkaat maksavat enemmän. Osmo ansaitsee kunniamaininnan siitä että jaksaa puhua tehokkaan markkinatalouden puolesta.
Tarkoitatko Juhana tehokkaalla markkinataloudella tätä nykyistä, joka allokoi rahat rikkaille ja pankeille, jotka lainaavat niitä markkinaehtoisesti milloin mihinkin tehokkaaseen toimintaan, mm. kiinteistöjen rakentamiseen ja omistamiseen, ja jonka vasta-allokoinnista nyt käydään mm. EU:ssa kiistaa: ketkä joutuvat ja kuinka monella miljardilla tukemaan pankkeja ja velkaisia kansantalouksia. Ketkä joutuvat työttömiksi ja ketkä menettämään kotinsa, jotta sama tehokkuus pääsisi taas uudelleen vauhtiin.

Ei se ole tehokasta eikä se ole markkinataloutta. Se on kapitalismia ja sosialismia.

Kiinteistövero on osa tätä kapitalistissosialistista järjestelmää. Se on tasavero niin kuin arvonlisäverokin ja ottaa suuremman osan köyhän kukkarosta kuin rikkaan. Ja se korreloi veronmaksukyvyn kanssa samalla vapaaehtoisella tavalla kuin muukin kulutus.

lauantai 26. maaliskuuta 2011

Hyvät ja huonot tuloerot

Akateemiseen talousblogiin

Tuloerot voivat johtua aivan normaaleista kysynnän ja tarjonnan vaihteluista ja tällöin ne ohjaavat resurssien kohdentumista tehokkaasti niin kuin mitkä tahansa hinnat markkinatasapainossa. Tällaiset tuloerot ovat ainakin taloustieteellisessä mielessä “hyviä”, koska ne ovat olennainen osa markkinamekanismin toimintaa. …
Ainakin vaikuttaa siltä, että rahoitussektorilla voi riskejä ottamalla ansaita huomattavia tuloja mutta yksittäisen investointipankkiirin tappiot jäävät koko sektorin ollessa romahduksen partaalla pieniksi. Jos tämä on totta, niin silloin rahoitussektorin tulojen noususta aiheutuvia tuloeroja voi pitää “huonoina” tuloeroina.

On tyrmistyttävää todeta, että taloustieteilijät vasta nyt heräävät tutkimaan asiaa, joka tavalliselle kansalaiselle on ollut selviö jo iät ajat. Rikkaimmat rikastuvat ostamalla ja myymällä rahaa ja erilaisia rahanarvoisia vedonlyöntejä, mukaan lukien yritysten osakkeet. Ja valtiovallat kannustavat tätä toimintaa monin tavoin. Lukekaa nyt jokainen päivän Hesarista uutisanalyysi Ulosotto passaa pankeille. Siinä on esitetty pieni yksityiskohta pienestä maasta. Kertokaa tämä sadalla ja tuhannella niin ymmärrätte miksi kuilu rikkaiden ja köyhien välillä syvenee. Ehkä näette siitä myös tulevaisuuteen, kun lainat eivät ole miljoonissa vaan sadoissa miljardeissa eivätkä takaajina ole hyväntahtoiset yksityishenkilöt vaan velkavankeuteen saatetut kansakunnat.

On sitten eri asia, mitä em. syistä aiheutuneille tuloeroille pitäisi tai voidaan tehdä. Rahoitusmarkkinoiden sääntely on kokonaan oma problematiikkansa ja on mahdollista, että rikkain 1% reagoi poikkeuksellisen herkästi verotuksen muutoksiin esim. tulosuunnittelulla. Yhtä kaikki, tieto tuloerojen koostumuksesta voisi olla ensimmäinen askel.
Käytännön tuloerojen syiden toteamisen jälkeen ensimmäinen askel on sen teoreettisen tosiasian toteaminen, ettei nykyinen talous ole markkinataloutta eivätkä nykyiset hinnat, mukaan lukien tulot, muodostu markkinamekanismin ohjaamana. Nykyinen talous on kapitalismia, jossa valtiovallat kukin omalta kohdaltaan ja menestyneimmät yhdessä (WTO) säätelevät taloutta luomalla erityisiä oikeusrakenteita (mm. osakeyhtiö erityisine vastuineen ja verotuksineen, patentit ja tekijänoikeudet sekä liikesalaisuuslainsäädäntö) joiden tarkoituksena on luoda vaurautta ja kasvattaa taloutta senkin uhalla, että tällainen säätely johtaa väistämättä kierteeseen, jossa tuloerot syvenevät, löysän rahan määrä kasvaa ja sitä lainataan yhä enemmän ja yhä huonommin tuottaviin kohteisiin, kunnes velkojen maksu ehtyy, talous lamaantuu ja maksun maksavat tavalliset kansalaiset, ja kierros alkaa alusta.

Toinen askel on sen ymmärtäminen, ettei ratkaisuna ole säätelyn lisääminen vaan sen säätelyn keventäminen, jolla pääomien keskittymistä nyt tuetaan. Avainasemassa on markkinatiedon vapauttaminen. Myyjiä, tuotteita ja hintoja koskevat salaisuudet eivät kuulu markkinatalouteen. Ne ovat juuri sitä tietoa, jonka perusteella markkinoiden oletetaan ohjautuvan yhteiseksi eduksi. Kapitalismissa kielto paljastaa markkinatietoja, erityisesti pankkisalaisuuksia, vastaa sosialismin sensuuria. Ei saa levittää tietoja, jotka saattaisivat paljastaa ikäviä asioita ja horjuttaa kansalaisten luottamusta järjestelmään ja heikentää rikkaiden mahdollisuuksia edelleen kartuttaa omaisuuksiaan.

Kolmas askel on sen tunnustaminen, ettei nykytalouden ongelmaan ole kansallista ratkaisua. Kansalliset säädökset pääomien kartuttamiseksi perustuvat paitsi ideologiaan (koko maailman etu on, että rikkaat rikastuvat ja kehittävät taloutta) niin erityisesti kilpailukyvyn kasvattamiseen (meidän etumme on, että meidän tuotantoamme ja rikkaitamme tuetaan, jotta pärjäisimme kansainvälisessä kilpailussa). Kapitalistinen talous on sodankäyntiä pääomista eikä mikään yksityinen maa voi luopua omasta aseistuksestaan.

Ainoa mahdollisuus on kaikkien velkaisten maiden tavallisten kansalaisten herääminen vaatimaan markkinatalouteen kuuluvia oikeuksiaan saada tietoa kaikesta mitä markkinoilla tapahtuu. Tästä kirjoitin jo kommenttina Haaparannan alustukseen Kumousyllätys.

Pankkisalaisuudet eivät kuulu markkinatalouteen. Rajattu omistajanvastuu ei kuulu markkinatalouteen. Ne kuuluvat kapitalismiin samalla tavalla kuin sensuuri ja itsensä uudistava johto kuuluu sosialismiin. Tästä päästään muutoksen alkuun.

sunnuntai 6. maaliskuuta 2011

Kumousyllätys

Akateemiseen talousblogiin

Haaparanta:
Tässä tapauksessa, jos pienikin ryhmä alkaa painottaa enemmän muitakin ihmisiä päätöksissään kuin aiemmin, niin muutos voi tapahtua koko yhteiskunnan tasolla, koska muut ottavat tämän ryhmän muutoksen huomioon. Jos siis joku ryhmä vain päättää alkaa kapinoida, niin muidenkin usko siihen, että heitä ei petetä, jos he itse alkavat kapinoida, kasvaa.
No niin, siitä vain hymiöitä klikkaamaan ja twiittaamaan mitä omassa mielessä liikkuu, ehkä se johtaa vallankumoukseen. Mitähän sekin voisi olla?
Pienen joukon aloittama kapina voi onnistua, kuten Haaparanta toteaa, jos se perustuu entistä laajemmin muidenkin ihmisten tarpeita huomioon ottavaan ideologiaan, arabikadulla demokratiaan. Vaaditaan vapaita vaaleja ja mielipiteenvapautta. Tiedon esittämisen ja vastaanottamisen vapaus on kriittinen kahdessakin mielessä. Se saa ihmiset yhteen saman päämäärän puolesta ja toiseksi tämän päämäärän on oltava entistä suurempi vapaus tietojen jakamiselle. Haaparannan esimerkissä a = toisten huomioon ottaminen = tieto siitä, että kannattaa siirtyä demokratiaan (sillä jos kapinoitsijat haluavat vain uuden diktaattorin, yhteistä etua ei saada) ja että kaikki tietävät julkisesti kaikkien tietävän sen (koska muuten ei synny muutoksen vaatimaa luottamusta ja yhteistoimintaa).

Näkemykseni mukaan arabikatu on kuitenkin vain osa suurempaa liikehdintää, jonka haaraosastoja on Kiinassa ja Venäjällä, mutta myös Islannissa ja Kreikassa. Ja lisää näyttää olevan tulossa.

Tämä laajempi turhautuminen ja kapina ei kumpua niinkään poliittisen kuin taloudellisen vaikutusvallan puutteesta. Se kohdistuu globaaliin talousjärjestelmään, joka kasaa valtaa ja vaurautta harvoille, mutta aiheuttaa työttömyyttä ja köyhyyttä monille. Kun arabimaissa kohteina ovat diktaattorien lähipiirit ja niiden rikkaudet, niin laajemmin kohteina ovat pankit ja suuryritykset ja niiden omistajien ja johtajien rikkaudet (joita myös useat diktaattorit toimillaan kartuttavat).

Myös rikkaiden piireillä on käytössään diktatuurinomaista valtaa, siis sellaista, jolla he voivat kartuttaa omaisuuksiaan ja rankaista niitä, jotka eivät kartuttamiseen osallistu. Tietoja, lainahanoja ja kaupankäyntiä säätelemällä finanssipiirit pääsevät asemaan, jossa niiden sana on laki. Oletetaan lisäksi, että kansalaisten kiukku on oikeutettu; että finanssipiirien ahneus, aivan kuten diktaattoreidenkin, johtaa lopulta kaikille epäedulliseen tulokseen. Ja että on olemassa ominaisuus/tieto a, joka aikaansaa muutoksen parempaan.

Saadaan Basun/Haaparannan nelikenttä. Vasemmalla ylhäällä on nykytilanne, jossa finanssipiirejä vastaan ei kapinoida. Ruudut oikealla ylhäällä ja vasemmalla alhaalla ilmaisevat miksi. Kenenkään, minkään yrityksen sen enempää kuin valtiovallankaan, ei pienellä a:n arvolla kannata yksin pyrkiä muutokseen, koska se heikentäisi asemaansa tässä taloudessa. Kansalaista ei otettaisi vakavasti, yritys menettäisi kilpailukykyään, valtiolle ei myönnettäisi lainaa tms. Ruudussa oikealla alhaalla ilmenee kuitenkin, että riittävillä a:n ominaisuuksilla/arvoilla toinenkin tasapaino on mahdollinen ja jopa väistämätön.

Kysymys kuuluu mitä a:lta vaaditaan. Ilmeisesti samoja asioita kuin diktatuuriakin vastaan kapinoitaessa, nyt talouteen sovellettuna ja kansainvälisellä tasolla.

Ensiksi a on toisten huomioimista ja tietoa siitä, että se kannattaa. Toiseksi se on jokaisen mahdollisuutta kommunikoida vapaasti ja levittää tietoa siitä, että toisten huomioiminen ja tiedon vapaus kannattaa. Yhteensä se on pyrkimys korvata diktatorinen talousjärjestelmä demokraattisella. Diktatorinen tarkoittaa taloutta, jossa finanssipiirit mm. hallinnassaan olevia tietoja valikoiden salaamalla ja tuotteitaan valikoiduille asiakkaille myymällä aiheuttavat yhteiseen talouteen haitallisen epätasapainon. Demokraattinen tarkoittaa vastaavaa kuin politiikassakin. Politiikan mielipiteenvapautta ja yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta vastaa taloudessa vapaus arvokkaiden tietojen levittämiseen ja vastaanottamiseen sekä yleinen ja yhtäläinen osto-oikeus. Toisin sanoen, esimerkiksi pankkien tilikirjojen ja yritysten hinnastojen ja sopimusten julkaiseminen on kenelle tahansa sallittua ja toivottavaakin. Salassapitosopimuksetkaan eivät nauti lain suojaa. Mihinkään taloudelliseen informaatioon ei kenelläkään ole yksinoikeutta.

Taloustiede ei tule enää olemaan entisensä sen jälkeen, kun se mm. edellä kuvatulla tavalla mallintaa kaavoihinsa yleisinhimillisen ominaisuuden ajatella myös muiden tarpeita ja antaa arvon jaetulle, yhteiselle tiedolle. Kiintoisaa vaikkakin vähemmän yllättävää on se, että mitä enemmän tälle ominaisuudelle annetaan arvoa, sitä perustellummin taloustiede tukee paitsi demokratiaa niin myös Wikileaksin ja piraattien ideologiaa.

Tässä on paikka myös pienelle tutkiskelulle. Minkä puolella henkilö, joka meillä haluaa panna kuriin paljastussivustot ja piraatit, koska ne uhmaavat yhteiskunnan vakautta ja kannustavat ihmisiä laittomuuksiin, olisi arabikadulla? Ei epäilystäkään, hän olisi myös siellä vakauden puolella, kapinoijia vastaan ja pitäisi diktaattorin lähipiirin omaisuuksia oikeutettuina, koska diktaattorillakin on oltava oikeus tehdä taloudellisia sopimuksia ja salata bisneksiensä määrät ja laadut.

Kunnes jotain yllättävää tapahtuu. Ehkä jotkut taloustieteilijät heräävät.

lauantai 12. helmikuuta 2011

Sähköinen omaisuus

Kemppisen blogiin

Vakava kysymys: kenen etua se palvelee, että nykyiset säännökset ovat niin mutkikkaita, että niiden tulkinta hipoo ylivoimaista? Valitettavasti olen näkevinäni tiettyä tarkoitushakuisuutta, kun huomio käännetään kerran toisensa jälkeen pikkuasioihin, tarkkaavaisuutta ei riitä isoihin asioihin.

Keiden etua palvelee se, että Raamattu/Koraani on niin mutkikas esitys, että sen tulkinnoista voidaan loputtomasti kiistellä? Varmaankin se on kaikkien niiden etu, jotka hyötyvät ihmisten uskosta siihen, että Raamattu/Koraani on jonkin korkeamman voiman sanelemaa totuutta, jota ilman ihmiskunta ei selviä. Se on erityisesti niiden etu, jotka ovat hankkineet itselleen vallan ja oikeuden tulkita näitä tekstejä. Kun huomio kiinnittyy profeettojen sanomisiin ja niiden tulkintoihin, tarkkaavaisuutta ei riitä sen isomman asian pohtimiseen, onko Raamattu/Koraani ihan ”aikuisen oikeasti” jonkin Jumalan aikaansaannos vai tavallisten ihmisten sepitettä, itsekkäistä motiiveista syntynyttä ja itsekkäillä motiiveilla tulkittua.

Keiden etua palvelee se, että informaation omistamista koskevat kirjoitukset, patentteja, tekijänoikeuksia ja liikesalaisuuksia koskevat, ovat niin epämääräisiä, että sadat tutkijat ovat voineet kirjoittaa niiden oikeasta olemuksesta tuhansia teoksia? Varmaankin se on kaikkien niiden etu, jotka hyötyvät siitä, että ihmiset uskovat patenttien, tekijänoikeuksien ja liikesalaisuuksien olevan jonkin korkeamman voiman määräämiä säädöksiä, joita ilman ihmiskunta tuhoutuu. Se on niiden etu, joilla on paras mahdollisuus saada, ostaa ja omistaa kyseisiä oikeuksia. Ja se on niiden etu, jotka laativat ja tulkitsevat näitä säädöksiä. Kun huomio kiinnittyy yksityiskohtiin, tarkkaavaisuutta ei riitä sen ison asian pohtimiseen, mihin näitä oikeuksia ollenkaan tarvitaan.

Saisimmeko huonompia kännyköitä, jos Nokia tietäisi Applen salaisuudet ja Apple Nokian? Lisäisikö se terrorismin ja sotien vaaraa, jos rikkaiden lisäksi myös köyhät voisivat vapaasti hyödyntää tieteiden ja tekniikan kehitystä? Saisimmeko huonompaa taidetta, jos sen arvoa ei mitattaisi määrillä? Heikkenisikö luottamus pankkien vastuullisuuteen, jos pankkisalaisuudesta luovuttaisiin? Kasvattaisiko se luonnon kuormittumista, jos kilpailu kaupallisen informaation omistusoikeuksista laantuisi? Vai kävisikö päinvastoin?

Sitten on vielä asian uskomuksellinen ydin. Informaation omistusoikeutta perustellaan sillä, ettei kukaan vaivaudu luomaan/kehittämään hyödyllistä informaatiota, ellei hän saa yksinoikeutta sen kaupalliseen hyödyntämiseen. Tämä väite ei perustu tietoon, ei teoriaan eikä käytäntöön. Niillä, jotka ovat uteliaita, oppivaisia, tietäviä ja taitavia, on luontainen halu tieteillä, taiteilla, keksiä uutta ja myös vaurastua. Heidän onnistumisensa riippuu siitä, millaisia resursseja heillä on käytössään, ei siitä, saavatko he yksinoikeuden työnsä tuloksiin.

torstai 10. helmikuuta 2011

Mihin rahaa tarvitaan?

Tuomas Enbusken radio-ohjelmaan

Hyvä ohjelma, kuten Enbuskella aina. Mutta miten ihmeessä kukaan haastateltavista, Markku Kuismakaan, ei osannut tehdä käsitteellistä eroa kapitalismin ja markkinatalouden välillä. Siinä on kuitenkin lähde nykytalouden ymmärtämiseen ja sen vikojen korjaamiseen. Avainkäsite on informaatio.

Markkinatalouden idea on sama kuin demokratiankin, vallankäytön minimoiminen, alhaalta ohjautuvuus. Kun demokratian tunnusmerkkejä ovat poliittisen informaation julkisuus ja yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, niin markkinatalouden tunnusmerkkejä ovat taloudellisen informaation julkisuus ja yleinen ja yhtäläinen osto-oikeus. Markkinataloudessa valtiovalta ei anna lain suojaa tuotteiden hintoja ja laatuja koskeville salaisuuksille eikä myöskään niitä koskeville sopimuksille. Jokainen saa pitää omat salaisuutensa oman harkintansa mukaan, mutta kukaan ei saa estää ketään paljastamasta tietojaan. Ideaalissa markkinataloudessa informaatio on hyödyntämisen, ei omistamisen kohde. Luonnostaan ei-niukkaa hyödykettä ei ole keinotekoisesti, valtiovallan säädöksin tehty niukaksi.

Kapitalismi on vallankäytön järjestelmä ja sen perusta on poliittinen kilpailu maailman resursseista. Kapitalismissa informaation hyödyntämisrajoitukset kuten patentit, tekijänoikeudet ja pankkisalaisuudet perustuvat alkujaan kansallisille lainsäädännöille, joiden tarkoituksena on ollut kunkin kansakunnan yritysten etujen turvaaminen muiden maiden yritysten kilpailua vastaan. Aivan kuten asevoimien salauskäytännöt on tehty muiden maiden armeijoita vastaan.

Talouden globalisaatio ei kuitenkaan sovi tähän kuvioon. Kun mainitut informaation hyödyntämisrajoitukset on tehty WTO:n toimesta ylikansallisiksi ja kun myös yritysten omistus ja toiminta on kehittynyt ylikansalliseksi, yrityksille annetut informaation omistusoikeudet ovat irronneet kansallisista siteistään. Patentit, tekijänoikeudet ja yrityssalaisuudet ovat alkaneet hyödyttää yritysmaailmaa ja erityisesti pankkisektoria yhteiskuntia vastaan. Ja kuten kaikissa valtakilpailuissa, voiton vievät suurimmat ja vahvimmat, ne tavaroiden ja rahan tuottajat, jotka ovat jo saavuttaneet sellaisen koon, ettei niiden valtaa voida enää yksittäisten yhteiskuntien toimin kaventaa.

Vaikka peruslogiikka on näin selvä ja simppeli, miksi se on jäänyt täysin huomiotta nykyisessä keskustelussa? Henry Brade näkee kapitalismin ongelmat hyvin, mutta miten suurempi omavarais-, automaatio- tai yhteistalous ne poistaisi ja millä käytännön toimilla niihin päästäisiin? Simo S. Hämäläinen puolustaa aivan oikein kapitalismia sosialismiin verrattuna, mutta mikä estää häntä vertaamasta vastaavasti käytännön kapitalismia ja ideaalia markkinataloutta? Markku Kuisma ymmärtää hyvin markkinoiden hyvät puolet ja kapitalismin ääri-ilmiöiden haitat, mutta hänkin näyttää pitävän ongelmien syynä puutteellista säätelyä.

Ehkä on helpompaa nähdä talouden vaativan uutta tuloeroja tasaavaa säätelyä kuin nähdä nykyisten tuloerojen johtuvan aiemmista tuloeroja synnyttävistä säätelyistä. Näin ei kuitenkaan edistetä demokratiaa eikä markkinataloutta.

tiistai 1. helmikuuta 2011

Tuloerojen haitat suurempia kuin hyödyt

HS:n mielipidesivulle

Tuloerojen merkitys ihmisten hyvinvoinnille ei ole niin yksinkertainen asia kuin Markus Sormaala antaa ymmärtää (HS 31.1.). Tuloeroja ei voida tarkastella vain kansallisesta näkökulmasta, sillä mahdollisuutemme itse säädellä talouttamme ja verottaa rikkaitamme on käymässä yhä heikommaksi.

Mitä suurempia kannustimia maailmalla suuryritysten omistajille ja johtajille maksetaan, sitä enemmän myös meidän on omillemme maksettava, jotta he viitsisivät tehdä töitä, ja mitä pienemmällä palkalla jossain päin maailmaa on pakko tehdä töitä, sitä pienempiin palkkoihin meilläkin on tyydyttävä. Tämä on se globaalin kapitalismin välttämättömyys, josta jotkut nyt yrittävät tehdä hyveen selittämällä, että rikkaita tarvitaan verojen maksamiseen.

Globaalissa taloudessa rikkaat kuitenkin pystyvät pitkälti välttymään verojen maksamiselta. Erilaisten sijoitusjärjestelyjen, veroparatiisien ja pankkisalaisuuksien avulla rikkaiden palkkiot eivät niinkään kasvata kansakuntien kuin pankkien kassoja ja lainanantokykyä. Tuloerojen kasvu lisää yhteistä hyvinvointia vain niin kauan kuin lainakannan kasvu lisää hyvinvointia.

Viimeaikaisten tapahtumien perusteella asia ei enää näyttäisi olevan niin. Kokonaiset kansakunnat ovat joutuneet velkakierteeseen, josta selviämisestä ei ole mitään takeita. Asiaa ei yhtään helpota se, että köyhimpien maiden valtavat tuloerot johtavat aika ajoin sosiaalisiin konflikteihin, jotka vain pahentavat niiden taloudellista tilannetta.

Se, miten globaaleja tuloeroja voitaisiin vähentää, on toinen kysymys, mutta sen ratkaisemista ei millään tavalla auta se, että kansallisia tuloeroja puolustellaan.

lauantai 15. tammikuuta 2011

Kulutusjuhlan mielekkyys

Tutuhesan postituslistalle

Tässä aiemmin joku sanoi, että kapitalismin pahin uhka on se, että ihmiset rupeavat ajattelemaan kasvun ja kulutusjuhlien mielekkyyttä ja kaipaavat enemmän henkisiä ja moraalisia arvoja elämänsä tueksi.

Tämä pitää varmaan paikkansa siinä mielessä, että kulutusjuhlat eivät riitä tekemään ainakaan kaikista ihmisistä elämäänsä tyytyväisiä. Mutta se väite ei pidä paikkaansa, että tämä uhkaisi mitenkään kapitalismia. Kapitalismi on talousjärjestelmä ja sitä voi uhata vain toinen talousjärjestelmä, joko jonkin sortin sosialismi tai aito markkinatalous.

Kyse on siitä, onko erilaisilla henkisillä ja moraalisilla arvoilla myös jokin vaikutus siihen, miten yhteinen talous tulisi järjestää, ja jos on niin mikä.

Sikäli kun olen ymmärtänyt, niin ainakin Yhdysvalloissa erilaisilla henkisillä arvoilla ja niitä edustavilla liikkeillä on melkoisesti vaikutusvaltaa myös valtakunnan politiikkaan. Perinteisten kristillisten kirkkojen lisäksi siellä vaikuttaa mitä moninaisin kirjo henkisen tiedon lähteitä New Age liikkeestä skientologeihin. En kuitenkaan ole havainnut, että mikään niistä arvostelisi kapitalistista taloutta. Pikemminkin näyttää siltä, että kyseiset henkiset liikkeet arvostavat, puheistaan huolimatta, muiden lailla maallista mammonaa ja kaikkia kapitalistisia jos myös sosialistisia keinoja sen saamiseksi.

Olisiko moraalisilla arvoilla sitten mitään tekemistä talousjärjestelmien kanssa? On esitetty, että Adam Smithin lyhyesti esittämä ajatus talouden näkymättömästä kädestä on ymmärrettävä myös moraalisena kannanottona sen puolesta, että kun talous järjestetään tasapuoliseksi kaupankäynniksi ilman etuoikeuksia ja vahvempien vallankäyttöä, niin se moraalinen näkökanta täyttyy, jonka mukaan jokainen ihminen on yhtä arvokas osallistumaan myös talouteen.

Olen tasan samaa mieltä tästä, mutta Smithin analyysi jäi kesken. Tasa-arvoinen osallistujuus ei toteudu pelkästään sillä, että valtiovalta tms. poliittista valtaa omaava elin ei puutu talouden ohjaamiseen, niin kuin kapitalistit asian tulkitsevat, vaan myös talouden toimijoilta on edellytettävä sitä, etteivät ne anna toisille toimijoille enemmän arvoa kuin toisille. Markkinatalouden idea on se, ettei ihmisiä arvoteta vaan tuotteita. Omistajat/tuottajat/myyjät eivät valitse ostajista vaan ostajat valitsevat tuotteista. Siitä syystä aidossa, moraaliperustaisessa markkinataloudessa ei ole erityisiä rajoittavia oikeuksia kuten immateriaalioikeudet, eikä sellaista asiaa kuin tuotteita ja hintoja koskevat liikesalaisuudet. Jos myyjät voivat valita kenelle tietoja kertovat, estyy vapaa ja tasa-arvoinen valitseminen.

Onko mikään henkisen kehityksen liike, mukaanlukien kaikki kirkkokuntamme, vaatinut liikesalaisuuksien tai edes pankkisalaisuuden alasajoa? Tuskinpa. Onko kenellekään korkean moraalin puolesta puhujalle tullut edes mieleen, että patenttien ja tekijänoikeuksien perusta on mammonan tuottamisen tehostamisessa, ei suinkaan ihmisten välisen tasa-arvon laajentamisessa? Tuskinpa. Niinpä en oikein usko, että kulutusjuhlintaa voitaisiin hillitä henkisiin ja moraalisiin arvoihin tukeutumalla. Ellei sitten moraalisena pidetä kantaa, jonka mukaan jokaisen on kohdeltava jokaista kansalaista tasavertaisena talouteen osallistujana.

----

On huomattava, että vaikka globaalilla taloudella, niillä säännöillä kun sitä nyt käydään, on monia haittapuolia, sillä on myös hyviä puolia. Ilman ulkomaankauppaa elintasomme, ja pelkäänpä että luontommekin tila, olisi paljon nykyistä heikompi. Ilmeistä on myös, että tällä tavalla eristäytyneessä taloudessa olisi mahdotonta toteuttaa kovinkaan demokraattista hallintaa. Niin teoria kuin käytännön kokemukset puhuvat sitä vastaan.

Tästä syystä on vain ajan hukkaa yrittää etsiä ratkaisua joistain paikallisista ratkaisuista, olivatpa ne sitten paikallisrahoja tai ahneudesta vapaita paikallisdemokratioita. Kun ongelmat ovat globaaleja, myös ratkaisun on oltava globaali.

On kaksi mahdollisuutta. Helpommin mieleen tuleva on ylikansallinen hallitusvalta, joka hyvyydessään ja viisaudessaan säätelisi maailmantaloutta. Tätä on yritetty, mutta aina on törmätty ja tullaan törmäämään siihen, ettei ylikansallinen demokratia ole mahdollinen. Vaadittu valtaelin voisi koostua vain eri maiden vallanpitäjistä, ja tiedossa on, ettei tällainen joukko pysty tekemään mitään päätöksiä, jotka heikentäisivat rahavallan ja poliittisen vallan yhteisiä etuja. Siitä syystähän ongelmat juuri johtuvat, myös kansallisella tasolla.

Toinen mahdollisuus on tasan päinvastainen. Pyritään lopettamaan se talouden säätely, jolla kansainväliset elimet jo nyt ajavat rahavallan etuja.

Näistä merkittävin on informaation omistamista koskeva säätely. WTO edellyttää, että kaikki kansainvälisestä kaupasta nauttivat maat säätävät laajan suojan liikesalaisuuksille kuten myös patenteille ja tekijänoikeuksille. Kaikki nämä säädökset puolustavat kehittyneiden maiden ja rikkaiden ihmisten etuja köyhiä vastaan ja tekevät maapallosta yhä turvattomamman paikan kaikille. Ilman liikesalaisuuksia enronit, madoffit, fannie maet ja muutkin pankkikriisin aihiot eivät selvästikään olisi päässeet kasvamaan koko taloutta lamaannuttaviksi.

Näitä säädöksiä vastaan voi toimia vain laaja kansalaismielipide, jota jo paljon onkin olemassa. Tästä kertoo mm. Wikileaksin ja erilaisten piraattiliikeiden kannatus erityisesti nuorten keskuudessa. Kaikki toivo ei siten ole vielä menetetty.

----

Ilmeisesti vastauksena siihen kun väitin, että globaaliin ongelmaan on löydettävä globaali ratkaisu, Jari Jakonen kirjoitti: "Ja kiitos Linus Torvalds, että ryhdyit hukkaamaan omaa aikaasi ja ratkomaan omaa paikallista ongelmaasi, sillä nyt jopa meikäläisen tapainen rahamaailmamme syrjäisillä takamailla kituuttava köyhimys voi harrastaa radio-ohjelmien tekemistä!"

Kaikki kunnia ja kiitos Linukselle ja avoimelle lähdekoodille, mutta en ymmärrä miten ne voisivat toimia esimerkkinä paikallisten ratkaisujen toimivuudesta. Riippumatta siitä, mihin tarkoitukseen Linus alunperin on ajatellut käyttöjärjestelmäänsä, kyllä hänen on täytynyt varsin pian ymmärtää, ettei avoimen koodin järjestelmä ole periaatteessa mikään paikallinen ratkaisu vaan tasan päinvastoin. Sehän on globaaliksi ratkaisuksi mitä parhain, minkä käytäntökin on osoittanut. Vielä paremmin asiat olisivat, jos myös Bill Gatesin järjestelmät olisivat globaalisti avoimia.

Se, että Billin järjestelmät eivät ole avoimia, johtuu - kuten varmasti tiedät - kansainvälisen säätelyelimen, WTO:n säädöksistä koskien liikesalaisuuksia, tekijänoikeuksia ja patentteja. Muun muassa näillä säädöksillä kehittyneet maat, Yhdysvallat etunenässä, ovat laajentaneet oman paikallisen talousjärjestelmänsä globaaliksi talouden hallinnaksi.

Kirjoituksessani tarkoitin sitä, ettei mm. edellä mainittuja globaaleja säädöksiä vastaan voida taistella paikallisesti, esimerkiksi niin, että me täällä Suomessa luopuisimme mainituista lainsäädännöistä ja jättäisimme tekijänoikeus- ja patenttimaksut ulkomaille maksamatta. Kyllä ainoa mahdollisuuus on laajalla kansainvälisellä mielipiteellä ja äänestysvallalla vaikuttaa mainittuun kansainväliseen lainsäädäntöön.

Mitä tulee tälläkin keskusteluareenalla esillä olleeseen paikallisrahakysymykseen, niin siihen pätee sama. Paikallisena se ei muuta mitään olennaista, mutta globaalina, avoimena rahana se sen tekisi. Nykyiset rahat ovat periaatteessa paikallisia ja yksityisiä, valtiovaltoihin sidottuja ja sillä tavalla yksityisiä, että rahan käyttäjillä ja vaihtajilla on kunkin maan lakien mukainen oikeus pitää toimensa salassa. Tästä seuraa kaikenlaista harmia.

Näitä ongelmia ei ratkaise kuin globaali avoin raha, jonka periaate on yleisyys ja julkisuus. Kaikki tällä rahalla tehdyt tarjoukset, sopimukset ja kaupat ovat julkisia. Tätähän jo avointen markkinoidenkin idea edellyttää.