lauantai 26. joulukuuta 2009

Brändäys, hyvä vai huono asia

Soininvaaran blogiin

Touko Mettinen esitti kiinnostavan väitteen: ”Länsimaissa ruuan ym. tuotanto on jo aivan riittävää, olisi kaikkein vihreintä, että puolet kansasta valmistaisi toiselle puoliskolle esim. avattaria ja toinen puoli taas kaupoissa myisi merkkifarkkuja ja cappuccinoa.”

Mutta miten korkealle tyypillisen länsimaan elintaso mahtaisi näin nousta, jos muuta kauppaa ei olisi? Eivät taitaisi rahat kauaa riittää merkkituotteisiin, tuskin avattariinkaan. Mielikuvakauppa ei todellakaan ole ratkaisu edes luonnon ylikuormittumisen ongelmaan.

Brändäys, kun siitä erotetaan käytön laatu/hinta kysymykset, on aito pyramidipeli, joka toimii vaurastumisen unelmalla. Brändillä ostetaan arvostusta ja kalliilla brändillä saa enemmän arvostusta kuin halvalla – siksihän se on kalliimpi. Kaikki brändeihin käytetty varallisuus kulkeutuu vähitellen huipulle luoden yhä rikkaampia brändien omistajia ja yhä kalliimpia brändejä, joilla vaurastuneet osoittavat vaurautensa. Mutta koska brändit liittyvät tavaroihin, bränditalous kasaa huipulle merkkikellojen ja vaatteiden lisäksi merkillisiä autoja, huvijahteja, ravintola-annoksia, lentokoneita, rakennuksia ja maa-alueita – ja mahdollisimman paljon, koska kaksikymmentä Hermes pukua nostattaa enemmän arvostusta kuin kaksi.

Tämäkään pyramidi ei pysyisi pystyssä ellei sen pohjalla olisi lukematon määrä köyhiä työläisiä, jotka näitä tuotteita valmistavat ilman että itse voivat niistä nauttia, ja keskellä olisi valtava joukko keskituloisia, joiden unelmana on siirtyä Opelista Audiin ja Hakunilasta Matinkylään ja Alkossa alahyllyltä ylemmille.

Brändipyramidin ongelma on sama kuin muidenkin pyramiditalouksien. Se edellyttää jatkuvaa kasvua ja se edellyttää Opelien ja Audien tuotannon kasvua ja se luonnon kuormituksen kasvua.

Jos nyt jotain asialle pitäisi tehdä, niin ainakin voitaisiin kysyä, mitä järkeä on brändinrakentajien verovapaudella, siis sillä, että yritykset voivat vähentää mm. mainontaan käyttämänsä varat verotuksessa.

torstai 17. joulukuuta 2009

Talouden päävärit

Tulevaisuudentutkimuksen seuran postituslistalle

Lauri kirjoitti:
Mutta minulle on arvoitus tuo laajasti kannatettu halu tehdä ero 'kapitalismin' ja 'markkinatalouden' välille. Minulle on jäänyt käsitys, että yritetään etsiä jotain abstraktiota - miksei; varjoja luolan seinillä. Se tekee vääryyttä todellisille talouksille, niille historiallisille yhteiskunnille, joiden 'päällä' ne taloudelliset mekanismit 'kelluvat' monimutkaisista historiallisista, kulttuurisista ja sosiaalisista syistä johtuen. Minusta tuo spekulointi tekee vääryyttä todellisuudelle. ... Hyman Minsky lausui aikanaan, että kapitalismeja on 57 sorttia niinkuin Heinz mainostaa ketchup'eja olevan. Siinä on ideaa.
Kun olen yksi niistä, jotka haluavat tehdä eron kapitalismin ja markkinatalouden välillä, niin vastaan omasta puolestani. Jatketaan Minskyn ideaa Heinzin tuotteilla. Niitä on 57 eri sorttia ja väriä. Mutta miten värejä kuvataan, jotta tätä tietoa voidaan hyödyntää esimerkiksi houkuttelevan värisiä pikkelsejä valmistettaessa tai televisioita rakennettaessa.

Jos katsotaan vain ketsuppeja, punaisen ja sinisen sekoittaminen ehkä riittää, mutta kurkkupikkelsin väriä kuvattaessa pitäisi jotain lisätä ja paljon, vihreää tai keltaista ehkä. Kuinka monta eri väriä tarvitaan, jotta kaikkia värejä voitaisiin kuvata ja miten nämä värit olisi määriteltävä, jotta se parhaiten vastaisi sitä, miten värejä käytännössä tuotetaan. Kohtalaisen hyvään tulokseen päästään kolmella päävärillä ja niitä tai niiden aallonpituuksia sekoittamalla.

Kun koetamme ymmärtää, miten 57 eri kapitalismia - ynnä merkantilismit, sosialismit ja kommunismit - toimivat ja mitkä tekijät ovat vaikuttaneet siihen, miksi talous toimii eri tavoin eri maissa, eri yhteiskunnissa ja eri historian ajankohtina, emme saa asioista mitään tolkkua, ellei meillä ole peruskäsitteitä, joilla kuvaamme eri tavalla toimivia talouksia. Nyt käytämme vain kahden päävärin palettia, joista toinen ilmaisee valtiojohtoisuuden punaista ja toinen markkinavapauden sinistä. Se ei kuitenkaan riitä. Valtiojohtoinen talous on sidottu poliittisen kilpailun vaatimuksiin ja vapaa markkinatalous on sidottu yritysten voiton maksimoinnin vaatimuksiin. Sekoitettiinpa näitä vaatimuksia millaisessa suhteessa tahansa, emme saa taloutta, joka ottaisi huomioon heikoimpien ihmisryhmien ja luonnon kestävyyden taloudelle asettamat vaatimukset. Joku väri tästä paletista puuttuu.

Ehdotukseni on, että niin sanottu markkinavapaus jaetaan kahdeksi eri käsitteeksi, markkinoiden vapaudeksi ylhäältä eli myyjistä päin ja markkinoiden vapaudeksi alhaalta eli ostajista päin. Edelliselle on tunnusomaista sopimusvapaus myyjien ja ostajien kesken. Koska myyjät ovat kuitenkin omistusketjussa ylempänä kuin ostajat, tällä tavalla vapaa talous kasaa varallisuutta ja valtaa kaupan, tuotannon ja rahoituksen yläpäähän suuryritysten omistajille. Siksi on syytä kutsua tätä kapitalismiksi. Jälkimmäiselle on tunnusomaista se, että jokaisella ostajalla on sama vapaus myyjien tuotteisiin eli myyjät eivät syrji ketään ostajia minkäänlaisilla erityiskohteluilla tai -sopimuksilla. Tätä ominaisuutta voidaan kutsua markkinataloudeksi tai yhtä hyvin talouden demokratiaksi, koska sen sisältö on täysin sama kuin poliittisenkin demokratian; kaikilla äänestäjillä on yhtäläinen, ketään syrjimätön vapaus valita tarjolla olevista tuotteista tai päätöksistä.

Näin saadaan talouden kolmen päävärin paletti. On huomattava, ettei tähän vielä liity mitään arvovalintaa. Tässä esitetään vain valtiojohtoisuuden punaisen, yritysjohtoisuuden sinisen ja kansalaisjohtoisuuden vihreän paletti, joita kaikkia värejä tarvitaan talouden ymmärtämiseksi ja entistä kehittyneemmän talouden rakentamiseksi.

Toinen asia on se, että maailman talouden suuret ongelmat, köyhyys ja luonnon ylikuormitus, selittyvät juuri sillä, että taloustieteilijöillä - poliitikoista ja tavallisesta kansasta puhumattakaan - on ollut käytössään vain sinisen ja punaisen talouden paletti. Niinpä, vaikka köyhyyden ja luonnon ylikuormituksen ongelmia on kuinka yritetty ratkaista eri maiden yliopistoissa, hallituksissa, YK:ssa, Davosissa, Kiotossa, Dohassa ja nyt Kööpenhaminassa, tuloksena on aina ollut vain entistä voimakkaammin köyhiä rasittava ja luontoa kuluttava maailman talous. Sinisestä ja punaisesta kun ei saada vihreää vaikka mitä tekisi.

En tiedä miten siihen päästään, mutta kaikkien niiden, jotka ovat kyllästyneet nykyisen politiikan ja talouden kyvyttömyyteen edellä mainittujen ongelmien ratkaisemisessa, kannattaa ottaa ajatuksiaan ja tekojaan ohjaavaan palettiinsa edellä kuvattu vihreän värinen talous.

maanantai 14. joulukuuta 2009

Žižek

Tulevaisuudentutkimuksen seuran postituslistalle

Veikolle kiitos Zizekin ajatusten tarkemmasta esittelystä. (Jälkimmäisen viestisi kiitettävyydestä en tosin ole varma ;-).

Kapitalismi on vampyyri. Se nousee aina kuolleista. Maon kulttuurivallankumouksestakin seurauksena oli vain kapitalismin voittoisa paluu. Zizek uumoilee, että Kiinan kommunistit nyt ohjailevat räjähdysherkintä kehityskulkua kapitalismin historiassa. Yhtä hämmästyttävä opetus liittyy länsieurooppalaiseen kolmannen tien, sosialidemokratian, kasvuun. Zizek sanoo että opetus kuuluu: me osaamme tehdä sen paremmin. Nykypäivän ”tietotyön” synnyn myötä ristiriita yhteiskunnallisen tuotannon ja kapitalististen suhteiden välillä on jyrkentynyt entisestään. Tämä tarjoaa ensimmäistä kertaa mahdollisuuden ”absoluuttiselle demokratialle”. Vastarinta on antautumista -artikkelissaan Zizek esittelee kahdeksan vasemmistolle mahdollista vaihtoehtoa. Hän nimittää niitä kyllä kehnoiksi, mutta kuitenkin.
Kyseiset, esittämäsi kahdeksan kohtaa eivät silti muuta edellisessä viestissäni ilmaisemaani kritiikkiä. Zizekillä ei ole harmaata aavistustakaan siitä, missä päin ratkaisu on. Jos hänellä olisi, hän olisi sen varmasti esittänyt eikä mikään hänen kirjoituksistaan haparoisi muualle, ei kolmanteen sosialidemokratiaan, ei välitiloihin, ei jumalalliseen väkivaltaan, ei joka päivän käytäntöihin eikä kielellisiin uudelleenmuotoiluihin.

Kapitalismin "vampyyrimaisuus" ei johdu liian paljosta eikä liian vähästä valtiovallan ohjauksesta. Sitä ei voida ratkaista tämän kysymyksen tiimoilta. Kapitalismin "vampyyrimaisuus" perustuu sen oman valtarakenteen jyrkkyyteen. Eikä sen jyrkkyys johdu siitä, että kapitalismi on liian markkinataloudellista vaan siitä, että se on liian vähän markkinataloudellista.

Siitä, miksi kapitalismi ei ole markkinataloutta ja millaisilla muutoksilla siitä tulisi puhtaampaa, vähemmän painostavaa ja vähemmän tuhoavaa markkinataloutta, olen kertonut tälläkin palstalla vuosien mittaan monen monta kertaa. Mutta kertaus on opintojen äiti.

Olennainen asia on se, että kapitalismissa vapaus ymmärretän ostajan ja myyjän tasapuolisena vapautena tehdä sopimuksia, minkä asetelman alkuperäinen epätasa-arvo johtaa kehittyessään myyjien organisaatioiden eli tuottajien ja kaupan ylivaltaan ostajiin eli viime kädessä kuluttajiin nähden. Tilanne on vastaava kuin jos politiikassa vapaus ymmärrettäisiin lain laatijoiden ja lain kohteiden keskinäisenä vapautena neuvotella asioista. Niin tehtiinkin ennen demokratiaa, mutta järjestelmä toimi huonosti ja epätasa-arvo kasvoi. Aidot markkinat ovat demokraattiset ja niiden vapaus tarkoittaa ostajien välistä tasa-arvoa, jossa jokaisen raha on yhtä arvokasta ja jokaisella on vapaa pääsy kaikkiin tuotannon ja kaupan tietoihin. Aivan vastaavasti kuin demokraattisessa politiikassa vapaus tarkoittaa äänestäjien välistä tasa-arvoa, jossa jokaisen ääni on yhtä arvokas ja kaikilla on vapaa pääsy kaikkiin hallinnon tietoihin.

Tässä se kaivattu kertomus "absoluuttisesta demokratiasta" lyhyesti sanottuna on, jonka toivoisin kaikkien zizekkienkin lopulta ymmärtävän.

lauantai 12. joulukuuta 2009

Lehmänkauppa se on joka kannattaa

Akateemiseen talousblogiin

Kiintoisa ja tärkeä alustus. Havainnolliset esimerkit. Mutta onko kirjoitus lehmänkauppojen puolesta vai niitä vastaan? Marko Terviö:
“Lehmänkaupoilla” on suomen kielessä turhan negatiivinen kaiku. … Lehmänkaupat ovat kuitenkin edustuksellisen demokratian olennainen osa, jota ilman päätöksenteko helposti halvaantuisi.

Seuraava esimerkki havainnollistaa lehmänkauppojen roolia enemmistödemokratiassa. Eräässä maassa asukkaat jakautuvat tasaisesti kolmen puolueen kannattajaksi, ja kansanedustajat ajavat vain äänestäjiensä etua. Kutsutaan puolueita nimillä Itäpuolue, Länsipuolue ja Pohjoispuolue. Edustajien on päätettävä kolmen, periaatteessa täysin toisistaan riippumattoman julkisen projektin toteuttamisesta. Kutsutaan projekteja nimillä A, B ja C. Toteuttamispäätökset ovat joko-tai laatua. Koska päätökset vaativat enemmistön äänistä, niin minkä tahansa projektin toteuttaminen vähintään kahden puolueen tuen.

Asukkaiden hyödyt on esitetty seuraavassa taulukossa puolueittain. Hyöty tarkoittaa tässä hyvinvointivaikutuksia ryhmän jäseniin, esim. kuluttajien ylijäämät miinus verot.

_______ A ____ B_____ C
Itä ____ 5____ -1____ -1
Länsi__ -1 ____ 5____ -1
Pohj.__ -1____ -1 ____ 5
Yht. ___ 3 ____ 3 ____ 3

Taulukon viimeiseltä riviltä nähdään, että kaikki kolme projektia olisivat “tehokkaita,” eli niiden yhteenlaskettu vaikutus hyvinvointiin on positiivinen. Mutta jos jokaisesta projektista päätetään erikseen, niin yhtään projektia ei toteutettaisi, koska joka projektissa on yksi nettohyötyjä ja kaksi nettomaksajaa. Erillisinä päätöksinä kaikki projektit siis äänestettäisiin nurin 2/3 enemmistöllä, vaikka ne toteutettuina tuottaisivat kokonaishyödyn +9.

Lopuksi lisähuomio harjoitustehtävän muodossa. Mitkä lehmänkaupat olisivat mahdollisia seuraavien preferenssien vallitessa, ja mitkä niiden hyvinvointivaikutukset?

_______ A ____ B____ C
Itä____ 3____ -1____ -1
Länsi__ -1____ 3____ -1
Pohj.__ -5____ -5____ 3
Yht.___ -3____ -3____ 1

Ensimmäinen esimerkki havainnollistaa lehmänkauppojen etuja. Esimerkiksi Itäpuolueen ja Länsipuolueen johtajien välisellä lehmänkaupalla saadaan aikaan projektit, joiden yhteenlaskettu hyöty on positiivinen, mutta jotka ilman lehmänkauppaa olisivat jääneet syntymättä.

Toinen esimerkki havainnollistaa lehmänkauppojen haittoja. Siinä jokainen lehmänkauppa vähentää yhteenlaskettua hyötyä, mutta silti sellainen kannattaa tehdä. Idän ja Lännen kannattaa jälleen lyöttäytyä yhteen ja toteuttaa kannattamansa projektit, vaikka näin aiheutettu yhteenlaskettu haitta on suurempi kuin että jompikumpi liittoutuisi Pohjoisen kanssa. Ainoa hyödyllinen olisi yksin Pohjoisen kannattama projekti.

Näistä esimerkeistä ei todellakaan voida sanoa mitään lehmänkauppojen saldosta. Niinpä blogin pitäjä aivan oikein toteaa: ”Teoreettiseen ideaaliratkaisuun ei lehmänkauppojenkaan avulla päästä”.

Teoreettinen ratkaisu vaatiikin syvemmän analyysin. Avainkäsitteen Marko jo mainitsikin, koska sitä vaadittiin esimerkin reunaehtona. Se on enemmistödemokratia. Teoreettisessa tarkastelussa se on kuitenkin vain yksi tapa tehdä yhteisiä päätöksiä.

Kyseiset päätökset voitaisiin tehdä myös diktatorisesti. Jos päättäjä olisi Itäpuolueen johtaja, edellisten esimerkkien yhteistuloksena olisivat projektit, joiden yhteen laskettu hyöty olisi nolla. Sama tulos olisi Lännen vallan alla. Ainoa positiivinen tulos saataisiin, jos Pohjoisen johtaja päättäisi yksin projekteista.

Asiaa arvioitaessa on kuitenkin otettava huomioon se, etteivät diktaattorit sen enempää kuin muutkaan johtajat pääse asemaansa yksin vaan heidän valtansa rakentuu yhteisen edun nimissä tehdyille liittoutumille ja lehmänkaupoille. Niinpä esimerkkimmekin diktaattoriksi päätyisi johtaja, joka kykenisi tekemään laajimmat ja yhtenäisimmät liittoutumat. Tässä tapauksessa hän olisi siis joko Idän tai Lännen johtaja ja tulos olisi nolla.

Teoreettisessa tarkastelussa voidaan kuitenkin olettaa myös kolmas tapa tehdä yhteisiä päätöksiä. Sanottakoon tätä vaikka aidoksi demokratiaksi. Se perustuu ajatukselle, että jokainen ottaa yhteisen edun huomioon jo arvioidessaan omaa etuaan ja jokaisen mielipide on yhtä hyvä ja riippumaton sen kannattajien määrästä. Yhteinen päätös tehdään silloin arvan perusteella.

Kun tätä sovelletaan esimerkkeihimme, sattuma päättää noudatetaanko Idän, Lännen tai Pohjoisen johtajan toivetta. Ensimmäisessä esimerkissä saadaan sama hyvä tulos valiutuipa päättäjäksi kuka tahansa, mutta vältetään enemmistödemokratiaa vaivaava päätöksenteon halvaantuminen. Toisessa esimerkissä sattuman käytöllä saadaan kahdella mahdollisuudella kolmesta huono päätös mutta yhdellä kolmesta hyvä päätös. Näin vältetään se, että joka tapauksessa päädytään huonoon päätökseen niin kuin käy enemmistödemokratiassa ja diktatuurissa.

Päätöksenteko-ongelmaan löytyy siis teoreettisesti parempi ratkaisu kuin enemmistödemokratia tai diktatuuri. Tämän poliittisen järjestelmän ratkaisun esitin jo vuonna 1987 kirjassani Uusi yhteiskuntajärjestelmä ja tällä on oma sovelluksensa myös talouden päätäntäjärjestelmään. (Harmi vain, että ihmiset käsittelevät myös ajatuksia lehmänkaupoin niin että vain sellaisia ymmärretään ja kannatetaan, joilta saa vastakannatusta ja jotka eivät uhkaa status quota. Niinpä kirjani ehdottama ”projekti” on kohdannut saman kohtalon kuin Pohjoisen projektit esimerkissämme).

torstai 10. joulukuuta 2009

Sekularismin ja islamismin konflikti

Soininvaaran blogiin

Siitä olen samaa mieltä Osmon kanssa, että olennainen raja kulkee uskonnollisten ja uskonnottomien välillä. Se ei siis kulje maltillisten ja fundamentalistien välillä, niin kuin maltilliset asian mielellään näkevät.

Maltillisuudessa piilevä vaara on siinä, että maltillisetkin myöntävät jonkin uskonnollisen auktoriteetin olemassaolon ja joidenkin uskon käytäntöjen oikeuden – muutenhan he olisivat uskonnottomia. Uskon ja järjen käytön raja voidaan kuitenkin vetää vain uskoon perustuen. Siksi maltillistenkin uskovien on erittäin vaikea kritisoida sellaisia tekoja, jotka heidän mielestään ovat aivan järjettömiä, mutta joita heidän uskonsa auktoriteetit heille opettavat. Kyseiset opettajat puolestaan ovat johtavassa asemassa kilpailtaessa toisuskoisia ja uskonnottomia vastaan ja tätä vastakkainasettelua he hyödyntävät pysyäkseen vallassa.

Maltillisen kannattamisen dilemma ei koske vain uskontoja. Edellä Riccado esitti tähän liittyen: ”Mutta hyvin kelpaavat mafiosojen rahat Sveitsin pankkeihin, eikä ole tästä asiasta kauheasti kansanäänestyksiä. Mutta [länsimainen] ihminen on sillä tavoin yksinkertaisesti rakennettu, että ‘roisto’ on se, joka kulkee oudossa hunnussa tai rakentaa minariittejä. Mies joka Italialaisessa silkkikravatissa astelee paksu rahasalkku kädessään UBS:n ovesta sisään herättää vain kunnioitusta”.

Kristillisen kulttuurin merkittävin ”uskontohan” on nykyään kapitalismi, jonka tietyt peruskäytännöt lähes kaikki uskovat oikeiksi. Niinpä maltillisetkin kapitalistit, jotka vain haluavat työstään palkan ja elää muuten rauhassa, kannattavat sellaisia taloustapoja, joita hyödyntäen fundamentalistikapitalistit rakentavat goldman sachseja, enroneita, fannie maeitä ja halliburtoneita ja fanaattisimmat heistä sellaisia kuin Wincapita ja Bernard L. Madoff Investment Securities.

Edellä mainitut rahavaltakeskittymät – joiden aiheuttamat tuhot ovat monikymmenkertaiset islamin fundamentalistien aiheuttamiin tuhoihin verrattuna – ovat mahdollisia vain koska maltillisetkin kapitalistit uskovat siihen, että kaupankäynti on ihmisten yksityisasia. Että se mitä pankki sopii asiakkaan kanssa ei kuulu kenellekään muulle; että se millaisia asioita kukin myy ja mihin hintaan on vain myyjän ja ostajan välinen asia.

Kiintoisaksi asian tekee se, että kaupankäynnin periaatteellinen yksityisyys on nimenomaan kapitalismin uskonkappale. Se ei seuraa markkinatalouden opista, jonka mukaan markkinat toimivat sitä paremmin, mitä täydellisempi tieto ihmisillä on siitä, mitä on kaupan ja millä hinnalla. Markkinaopin mukaan kaupankäynti on periaatteessa julkista.

Mikään järkisyy ei puolla sitä, että mafiosot ja madoffit saavat vapaasti kävellä salkkuinensa USB:n ja Credit Suissen ovista. Se on mahdollista vain jos ja kun ihmiset eivät tiedä, mitä heidän salkuissaan on, koska sitä ei tarvitse muille kertoa, koska kapitalismin papit niin opettavat ja maltillisetkin seurakuntalaiset siihen uskovat ja siitä demokraattisesti lailla säätävät.

Mitä tulee islamin fundamentalismiin, luulisin ettei meillä ole mitään sen parempaa keinoa sen heikentämiseen kuin olla itse uskomatta taloudellista valtaa keskittäviin kapitalismin oppeihin ja siten heikentää kapitalistifundamentalistien asemaa. Ymmärtääkseni islamia hyödyntävät fanaatikot saavat suuren osan innoituksestaan juuri sen länsimaisuuden vastustamisesta, joka taloudellisella ylivallallaan tunkeutuu kaikkialle.

----
Artturi:
”Kiintoisaksi asian tekee se, että kaupankäynnin periaatteellinen yksityisyys on nimenomaan kapitalismin uskonkappale.”
Kokeile ton kapitalismin tilalla liberalismia, niin jo toimii. Se, että ihmisellä on oikeus yksityisyyteen seuraa melko suoraan itsemääräämisoikeudesta.
No kokeillaan: Kiintoisaksi asian tekee se, että kaupankäynnin periaatteellinen yksityisyys on nimenomaan liberalismin uskonkappale.

Eikä mikään muutu. Itsemääräämisoikeuden ja yksityisyyden rajat jäävät silti määrittelemättä. Ja rajojen vetäminen joidenkin liberalismin auktoriteettien vanhojen kirjoitusten perusteella on yhtä mielekästä kuin naispappeuskysymystä on ratkaista kirkkoisä Augustinuksen tai Lutherin kirjoitusten perusteella.

Ihmiset nyt elävät yhteisöissä ja yhteisöissä kaikki ei voi olla yksityistä eikä edes kaikki kahdenkeskeinen ole oikeasti kahdenkeskeistä vaan useilla kahdenkeskeisillä sopimuksilla ja teoilla on erittäin suuri vaikutus kolmansille osapuolille ja koko yhteisölle. Kuten esimerkiksi oli niillä kahdenkeskeisillä sopimuksilla, joilla USA:ssa myytiin asuntolainoja tai joilla Madoff teki bisnestään. Puhumattakaan koko siitä kahdenkeskisten sopimusten vyyhdistä, jolla veronkierron, ihmiskaupan ja huumekaupan tuotot pestään yleisesti hyväksytyksi rahaksi.

Rahahan on mitä selvimmin julkinen hyödyke. Se on tavallaan koko samaa rahaa käyttävän yhteisön yhteinen sopimus vaihdettavan arvon mittariksi. Rahan käytön, siis ostamisen ja myymisen, pitäminen yksityisasiana ei ole millään järkisyillä perusteltavissa. Se perustuu vain siihen, että meille on pienestä pitäen opetettu, että se on yksityisasia ja tätä oppia ovat opettaneet tietysti ne, jotka siitä eniten hyötyvät, madoffit, pankkien perustajat ja pitäjät ja kaikki rahavallan käskyläiset.

Ja suuri maltillisten liberaalien enemmistö hyväksyy tämän tulkinnan ainakin yhtä hiljaisesti kuin islamin suuri maltillinen enemmistö hyväksyy sen, että islamissa naisten asema ei ole yhtä hyvä kuin miesten.

----

Sitten on tämä toinen yleinen väärinkäsitys, joka sekin juontanee juurensa siitä, että “oikeaksi” tiedetystä tuloksesta johdetaan sitä tukevia väittämiä, vaikka niiden suhde todellisuuteen olisi kuinka vino. Kysymys koskee informaation yksityisyyttä/julkisuutta.

Kaikki informaatio, hintatiedot mukaan lukien, on luonteeltaan ei-niukkaa ja sen kautta myös julkista. Kun henkilöllä on mikä tahansa informaatio tiedossaan, ilman ulkoista painostusta hän on vapaa pitämään tiedon omanaan tai antamaan sen kenelle haluaa tai vaikkapa julkiseksi kaikille. Tietojen ”liberaaliin” julki tulemiseen ei vaadita yhteiskunnalta mitään painostuskeinoja.

Tietojen salassa pitäminen vaatii sen sijaan yleensä ulkoisen painostuksen. Vain sellainen yhteinen salaisuus, jonka paljastumista jokainen sen tietäjä pitää omaehtoisesti vahingollisena, siis ilman muilta salaisuudenhaltijoilta kohdistunutta uhkaa, on ulkoisesta painostuksesta vapaata. Kaikki salassapitosopimukset sisältävät kuitenkin aina uhan, eivätkä siten kuulu liberaaliin maailmaan.

Tästä syystä talous, joka osittain perustuu salaisuuksille eli jossa salaisuuksilla on jokin rahallinen arvo, vaatii aina jonkinlaisen väkivaltakoneiston, valtiollisen tai yksityisen, jolla salaisuudet pidetään salaisuuksina. Asia on siis aivan päinvastoin kuin esitit ja todistustaakka väkivallan tarpeellisuudelle on sinulla.

Tämä tieto tarjoaa myös yksinkertaisen ja ilmaisen keinon hintatietojen saattamiseksi julkisiksi. Valtiovalta pitää kaikkien hintatietojen, niin yritysten sisäisten kuin välisten, niin pankkien, tuotantolaitosten kuin kaupankin hintojen, salaamista koskevia sopimuksia ja niihin sisältyviä sanktioita pätemättöminä tai mitättöminä. Silloin kyseiset tiedot tulevat julkisiksi sitä mukaa kuin löytyy ihmisiä, jotka arvostavat niiden julkistamista.

En malta olla puuttumatta vielä yhteen yksilönvapautta koskevaan asiaan. Yhtenä perusteena oikeudelle pitää arvokkaita tietoja salaisina esitetään niiden kannustinvaikutus. Kannustin on kuitenkin jo käsitteenä jotain ulkoapäin tulevaa. Kun valtiovalta ryhtyy toimiin kannustaakseen ihmisiä johonkin toimintaan, se on säätelyä, joka kaventaa yksilön omaehtoisen valinnan aluetta.

Suomen elinvoiman lähteet

Ensimmäisen työpajan satoa

Pitäisikö vielä lähteä aivan alusta ja miettiä mikä on ongelma. Mikä elinvoimaamme eniten nakertaa?

Sikäli kun olen ihmisten tuntoja oikein tulkinnut, niin tavallista kansalaista masentaa ehkä eniten taloudellisen kilpailun koveneminen.

Se masentaa, että pysyäkseen muiden mukana on opiskeltava yhä enemmän ja tehtävä yhä lujemmin töitä. Ja vaikka opiskelisi kuinka hyvin, työpaikasta on vielä taisteltava. Ja vaikka tekisi töitä kuinka hyvin, työpaikka voi silti mennä alta.

Se masentaa, että kilpailun kiristyessä ihmisten itsekkyys voimistuu. Omaa on nostettava ja muita painettava. Huomiota on saatava ja kyynärpäitä käytettävä. Ahneudesta palkitaan, ei toisten huomioon ottamisesta.

Se masentaa, että työstä palkitaan niin paljon heikommin kuin omistamisesta. Että maailman taloudesta on tulossa yksi suuri kasino, jossa harvat omistajat ja johtajat voittavat ja muut häviävät.

Se masentaa, että koko tämä kilpailutalous on niin kuluttavaa. Se kuluttaa ihmisiä ja se kuluttaa luontoa, eikä kukaan osaa tai halua sanoa, miten tästä kierteestä päästäisiin.

Ja se masentaa lopullisesti, että ne keinot, joilla kansalaisia nyt yritetään piristää ja elinvoimaistaa, ovat juuri sellaisia kannustimia, jotka edelleen koventavat taloudellista kilpailua.

torstai 26. marraskuuta 2009

Kannustimien taikaa

Akateemiseen talousblogiin

Kuuluisa ekonomisti nimeltä Planner oli lomilla Karibianmeren saarella, jonka päällikkö oli Maximin. Kun päällikkö kuuli Plannerin olevan maisemissa, kutsui Maximin tämän illalliselle kertoakseen seuraavan ongelman.

Saaren ihmiset elivät kalastuksesta. Vanhoina hyvinä aikoina saarella oli ollut vain kaksi kylää. Ensimmäisessä kylässä kaikki olivat ahkeria, mutta toisessa ihmiset olivat laiskoja (tai neutraalisti sanottuna toisen kylän ihmiset arvostivat vapaa-aikaa enemmän). Molemmissa kylissä oli hyviä ja huonoja kalastajia — toiset vain syntyivät hyviksi kalamiehiksi (tai -naisiksi). Huonot olisivat voineet olla hyviä jossain toisessa puuhassa, mutta saaren ainoa elinkeino oli kalastus.

Molemmissa kylissä hyvät kalastajat antoivat saaliistaan huonoille, koska ei ole kenenkään oma syy, että on sattunut syntymään kehnoksi kalastajaksi. Kaikki yrittivät parhaansa ja tuntui oikeudenmukaiselta tasata epätasa-arvoa. Ahkera kylä ei kuitenkaan lahjoittanut saalistaan laiskalle kylälle. Ei tuntunut hyvältä antaa laiskoille.

Nyt Maximinilla oli kuitenkin ongelma. Hurrikaani tuhosi kylät ja oli päätetty muodostaa vain yksi kylä. Aikaa kului ja lopulta kukaan ei tiennyt mistä kylästä toinen oli. Kuitenkin kylässä oli edelleen hyviä ja huonoja kalastajia, joista jokainen oli joko laiska tai ahkera.

Oikeudenmukaisena johtajana Maximin tuumi, että olisi reilua jos edelleen lahjakkaat kalastajat lahjoittaisivat saalistaan kehnoille. Siksipä oli säädetty laki, että saaliit jaetaan tasan. Nyt vain oli käynyt niin, että jokainen tuli rantaan kehnon saaliin kanssa väittäen olevansa syntynyt huonoksi kalastajaksi. Maximin ymmärsi, että lakiin sisältyi kannustinongelma ja kysyi neuvoa Plannerilta. Olisiko Plannerilla mitään temppua joka ratkaisisi ongelman?

Tottakai, Plannerin ratkaisu oli taikatemppu nimeltään kannustimien yhteensopivuus. Planner kertoi, että väestö täytyi saada jakautumaan neljään ryhmään:

(1) hyviin ja ahkeriin;
(2) huonoihin ja ahkeriin;
(3) hyviin ja laiskoihin;
(4) huonoihin ja laiskoihin.

Kuinka tämä temppu saadaan aikaan? No, Planner sai tarvitsemansa teknisen aineiston paikalliselta Satakomitealta ja kertoi että jokainen saa itse valita mihin ryhmään kuuluu. Jos valitset ryhmän 1, niin joudut kalastamaan 20 kalaa ja luovuttamaan 2 kalaa ryhmälle 2. Valinnasta 2 seuraa 15 kalan kiintiö ja 3 kalan luovutus ryhmälle 3. Valinnasta 3, tulee 9 kalan nakki ja kaiken saa pitää itse. Ryhmään 4 valikoituvat kalastavat 8 ja luovuttavat 1 kalan ryhmälle 3. Satakomitealta saadun tiedon perusteella jokainen haluaa nyt valita ryhmän totuudenmukaisesti.

Maximin totesi, että nerokasta mutta…epäoikeudenmukaista: huonoiksi syntyneet joutuvat maksamaa laiskoille (ryhmistä 2 ja 4 ryhmään 3). Sorry päällikkö, mutta tämän parempaa taikatemppua kannustimien yhteensopivuus ei voi tarjota, totesi Planner.

Planner lensi kotiin, mutta palasi vuosia myöhemmin paikalle. Ihmiset olivat jälleen onnellisia, joten Planner oli tyytyväinen — kannustimet näyttivät toimivan! Hän tapasi myös päällikön, joka oli iloinen jälleennäkemisestä. Maximin myönsi, että Plannerin taikatemppu toimi mutta…vain viikon verran. Ihmiset tosiaan aluksi kalastivat kuten toive oli, mutta epätasa-arvo alkoi jäytää kylää. Kalojen luovutukset laiskoille aiheuttivat närää ja niitä alettiin luovuttaa vanhentuneina yms.

Mutta Maximin ymmärsi mitä tuli tehdä. Taikatempun vuoksi hän nyt tiesi kuka oli hyvä, huono, laiska tai ahkera. Nyt kaksi kylää saatettiin muodostaa uudelleen, joten ahkerat ja laiskat laitettiin takaisiin kyliinsä. Vanhat tapa, jossa kaloja jaettiin hyviltä huonoille kylien sisällä saattoi palata.


Tämänsisältöisen illallispuheen piti taloustieteilijä Ray Rees, 17.11.2009 (CESifo, Munchen).

Kiintoisa esimerkki – mutta mikä on opetus?

Tulkitsenko nyt aivan väärin, jos kuvittelen esimerkin osoittavan, että oikeudenmukaisessa ja hyvin toimivassa kalastajataloudessa laiskat ja ahkerat on hyvä erottaa omiksi kylikseen. Ainoa uhka on hurrikaani, joka sekoittaa pakan ja hävittää tiedon siitä, kuka kuuluu ahkeriin ja kuka laiskoihin.

Nykytalouteen sovellettuna yhteiskuntaa voidaan parhaiten kehittää erottamalla ahkerat ja laiskat tuottajat omiksi ryhmikseen. Vaikeutena on vain se, ettei käytettävissä ole mitään kovin hyvää tapaa, jolla laiskat voitaisiin erottaa ahkerista. Plannerin hieno suunnitelmakin meni myttyyn.

Jos nyt laiskat ja ahkerat on kuitenkin erotettava toisistaan, on käytettävä puutteellisiakin kannustimia. Taitamattomien ryhmästä laiskat voidaan erottaa ahkerista vähentämällä koko ryhmän toimeentuloa. Silloin ahkerat hakeutuvat töihin vaikka kuinka pienellä palkalla ja laiskat jättäytyvät muiden vapaaehtoisella avulla eläväksi ryhmäksi. Taitavien ryhmästä ahkerat voidaan erottaa laiskoista kasvattamalla koko ryhmän toimeentuloa, jolloin kannustinvaikutus kohdistuu ahkeruuteen ja ahkerat taitavat nousevat omaksi ryhmäkseen. Siksi tarvitaan erityisiä oikeuksia niille, jotka erityisen tehokkaasti edistävät talouden kasvua.

Mutta palataan kalastajiin. Kehityksen edetessä ahkerien kylä kasvaa kaupungiksi ja valtiovallaksi ja kulttuuriksi ja sen ahkeruus ja kalastuskyky tehostuu tehostumistaan. Siitä tulee jopa niin tehokas, että kalat alkavat merestä loppua. Ensin siitä kärsii laiskojen kalastajien kylä, joka on siihen asti elänyt tyytyväisenä lähivesien kalastuksella. Laiskojen kylän on pakko muuttaa ahkerien maahan, joiden tehokkaammat laivat kalastavat laajemmilta alueilta.

Ei siis tarvita hurrikaania sekoittamaan pakkaa. Riittää, kun ahkerat ja laiskat erotetaan toisistaan. Aikaa myöten se kuitenkin johtaa siihen, että he taas sekoittuvat keskenään. Mutta erotteluahan juuri neuvottiin pakan lopulliseksi järjestämiseksi! Jokin tässä mättää.

Juuri näiden plannereiden ja maximinien ohjeillehan nykyisen maailman talous perustuu. Ja nyt sitten harmitellaan sitä, etteivät plannerit tiedä, mitä liikakalastukselle, ylituotannolle ja ilmastonmuutokselle pitäisi tehdä, eikä maximineillä ole enää auktoriteettia mihinkään.

Olisiko perustava virhe tehty jo silloin, kun plannerit ja maximinit kuvittelivat, että laiskuus on erilaista kuin osaamattomuus; että taitamaton on syytön taitamattomuuteensa, mutta laiska on syypää laiskuuteensa. Ja koska laiskuus on synti, laiskoja on rangaistava ja ahkeria palkittava ja se on vain oikein, että ahkerat vievät kalat laiskojenkin pöydästä.

Samalla logiikalla se on vain oikein, että lopulta kalat loppuvat myös ahkerien pöydästä, sillä tässä kulttuurissahan ahkeruus on määritelty ahkeruudeksi kalastaa ja tuottaa – eikä suinkaan ahkeruudeksi olla hyviä toisillemme tai ahkeruudeksi ajatella asioita vähän laajemmin.

----

Matti Liski:
Huomaan nyt kuitenkin, että tarina yrittää ujuttaa tehokkuusargumenttia, joka on ehkä arvolatautunut. Miksi laiskoille ei voisi maksaa? Kuten kommentoit, ehkä laiskuuskaan ei ole omaa syytä. En tiedä.

Tyytyväisenä luin tämän vastauksen. Ehkä taloustieteillä – siis joillakin taloustieteilijöillä – sittenkin on vielä mahdollisuus sellaiseen uuteen avaukseen, jolla nykyisestä umpikujasta päästään.

Keskeinen ongelma on mielestäni juuri siinä, miten talousteoriassa voitaisiin ottaa huomioon tuottamattomuuden tai laiskuuden arvo, toisin sanoen neutraloida talouden tehokkuusargumentti, joka on selvästi ideologinen. On totta, että ihmiset haluavat enemmän tuotantoa ja luonnon muuttamista tavaroiksi, mutta yhtä totta on, että he haluavat enemmän vapaa-aikaa ja puhdasta luontoa. Miten nämä tavoitteet saataisiin taloustieteissä samalle viivalle?

Nythän näin ei ole vaan tieteenala on keskittynyt ratkaisemaan kasvuideologisia tehtäviä. Miten yrityksiä on kohdeltava, jotta niiden toiminta olisi mahdollisimman tuottavaa. Miten kannustetaan omistajia/johtajia/työläisiä tehokkaammiksi. Miten opetus/terveydenhoito tulisi järjestää, jotta se parhaiten palvelisi tuotantoa. Ja tietysti: miten saada koko talouden verenkierto eli rahan virtaus mahdollisimman voimakkaaksi ja tehokkaaksi.

Tuotannon tehostamiseen ja kasvattamiseen keskittymällä on parannettu ihmisten hyvinvointia, mutta aiheutettu myös monia vaikeita ongelmia. Luontoa uhkaa ylikuormittuminen, tuloerot ja sosiaaliset ristiriidat ovat voimistumassa ja talouden verenkierto on altistunut vakaville rytmihäiriöille.

Voitaisiinko nyt ajatella, että sen sijaan että yritetään ratkaista vinoutuneen kasvun aiheuttamia epäkohtia jälkikäteen, puututtaisiin vinoutumisen alkuperäiseen syyhyn, siihen, että kansantalouksia kannustetaan kasvuun laeiksi ja asetuksiksi puetulla säätelyllä, joka kasvattaa tuloeroja ja luo ylimääräistä painetta luonnon hyödyntämiseen. Ja vähennetään tätä säätelyä. Eikö tämä olisi hyötysuhteeltaan paras tapa välttyä talouskasvun haitoilta.

Jotta näin osattaisiin menetellä, olisi ensin tutkittava, mitkä ovat kasvuneutraalin talouden ehdot. Millaiset yhteiset säännöt parhaiten toteuttavat sen, ettei tuotannon kasvattamisella ole ideologista arvoa eli sitä ei palkita yli sen, mihin ihmisten oma vapaa valinta työn ja vapaa-ajan sekä kulutuksen ja luonnon koskemattomuuden välillä kunkin johtaa?

Kuuluuko edellä esitetyn kysymyksen käsittely mitenkään taloustieteiden piiriin? Jos se kuuluu, niin olisi kiinnostavaa tietää, millaisia ajatuksia asiasta on esitetty. Jos se ei kuulu, niin onko siihen jokin erityinen syy?

lauantai 21. marraskuuta 2009

Kaupan mahdoton yhtälö

Soininvaaran blogiin

Artturi Björk:
Liberaalius on sitä, että kannattaa ihmisten itsemääräämisoikeutta riippumatta siitä mihin ne ihmiset käyttävät tätä oikeuttaan (kunhan eivät loukkaa muiden oikeutta samaan).
Jo vain. Niinpä on liberaalia käyttää rahojaan korruptioon, kunhan ei loukkaa muiden oikeutta ostaa erityisiä palveluksia poliitikoilta tai virkamiehiltä. Tietysti on myös liberaalia kaupanteossa huijata ja salata asioita jotka vain häiritsisivät kaupantekoa, kunhan sallii muidenkin menettelevän samalla tavalla. Tosi liberaalia on suurten kesken tehdä pieniä syrjiviä sopimuksia, kunhan ei loukkaa muiden oikeutta samaan.

Vai olisiko tämä sittenkin ns. uusliberalismia?

Tiedemies:
Silloin kun yhteiskunnallisessa keskustelussa ei ole mielekästä ottaa kantaa arvoihin, on syytä ottaa kantaa tehokkuuteen.
Tämähän olisi vallan mainio neuvo, jos olisi olemassa tehokkuutta an sich. Mutta kun ei ole. Jos joku haluaa tehokkaasti nauttia hiljaisuudesta ja luonnosta, hän ei varmaankaan halua lähimailleen kauppakeskusta, toisin kuin sellainen, joka haluaa tehokkaasti myydä tavaroita.

Se että nykyisin tehokkuudella ymmärretään tuotannon ja kaupan tehokkuutta on vain tämän kulttuurin ja ajan ominaisuus. Ajatus tai ideologia, jonka mukaan ihmisten elämä on sitä parempaa, mitä tehokkaammin yritykset tavaroita tuottavat, on (lähes) yhtä ontto kuin ideologia, jonka mukaan työläisten elämä on sitä parempaa, mitä tehokkaammin työläisten puolue heidän etujaan ajaa.

Jälkimmäinen ideologia osoittautui virheelliseksi viimeistään kaksikymmentä vuotta sitten, kun tavalliset sosialistimaiden kansalaiset huomasivat, että puolueen tehokkuus kasvattikin lähinnä puolueen johtajien ja jäsenten hyvinvointia ja heikensi muiden. Nykyisen talousideologian vuoro koittaa, kun ihmiset huomaavat, että talouden tehokkuuden edistäminen kasvattaa lähinnä tuotannon ja kaupan omistajien ja ohjaajien hyvinvointia ja heikentää muiden.

Ehkä tavallisten ihmisten hyvinvoinnin kannalta olisikin tehokkaampaa arvioida asioita vähän vähempiä tehoja vaativasta näkökulmasta.

tiistai 17. marraskuuta 2009

Elinvoimaprojektista

Suomen elinvoiman lähteet blogiin

Mielestäni tässä Sari Baldaufin kokoamassa väliraportissa parasta ovat kysymykset: ”Ollaanko jääty puolustamaan historian linnakkeita? Ovatko tulevaisuuden ja elinvoimaisuuden kannalta oleelliset kysymykset toisaalla? Ja siten myös ihmisten etu?”

Kenelle elinvoimaa ollaan etsimässä? Niille nuorille, jotka tänään viiltelevät itseään? Niille opiskelijoille, jotka tänään tarvitsevat psykiatrista apua? Vai niille, joiden huomenna odotetaan itseään säästämättä taistelevan Suomen kilpailukyvyn puolesta? Vai onko kyse samoista ihmisistä.

Oletetaan, että he ovat samoja. Valittavana on kaksi strategiaa. Toisen mukaan tarjoamme kilpailukyvystä taisteleville entistä parempia etuja, joiden kannustamana kasvatetaan varallisuutta, jolla sitten ostetaan lääkkeitä ja hoitoja erilaisiin haavoihin. Toisen mukaan vähennämme niitä kannusteita ja etuja, joista taisteleminen aiheuttaa erilaisia haavoja, ja saamme terveempiä ihmisiä tekemään töitään.

Edellinen strategia johtaa polarisoituneeseen yhteiskuntaan, joka toimii sillä tasolla kuin rikkaammat viitsivät maksaa veroja ja pitää huolta köyhemmistä. Jälkimmäinen johtaa tasaisemman huoltosuhteen yhteiskuntaan.

Olen ymmärtävinäni, että tämä elinvoimaprojekti on lähtöasetelmastaan automaattisesti asettumassa kuvaamani ensimmäisen strategian kannalle. Sallittakoon kuitenkin eriävä mielipide. Minun mielestäni tulevaisuuden ja kestävän kehityksen kannalta jälkimmäinen strategia on parempi.

Mitä kyseiset talouden kasvattamiseen tarkoitetut kannusteet ja edut ovat?

Kaikki joillekin myönnettävät rajoittavat oikeudet, niin valtiovallan kuin yritystenkin antamat, toimivat kannustimina, jotka voimistavat yhteiskunnan jakautumista voittajiin ja häviäjiin. Tänään tärkeimmät niistä kohdistuvat informaation hyödyntämiseen, joka voimavara sinänsä on ehtymätön ja vain kasvaa sitä jaettaessa. Tarkoitan tekijänoikeuksia ja patentteja, jotka keinotekoisesti, valtiovallan toimesta luovat niukkuutta tietojen hyödyntämiseen ja samalla voimistavat hyvinvointieroja.

Vaikka emme voi sivuuttaa näitä koskevia kansainvälisiä sopimuksia, voimme silti tehdä kaksi asiaa tulevaisuutemme eteen.

Voimme tulkita kyseisiä sopimuksia niin keveästi kuin mahdollista. Siihen ei ole sen enempää eettistä kuin taloudellistakaan estettä, sillä osattomien etujen puolustamista pidetään yleensä moraalisena tekona ja taloudellisestikin näiden oikeuksien tulot ovat suomalaisille miinusmerkkiset.

Toiseksi voimme vaikuttaa siihen, mihin suuntaan kansainväliset sopimukset asiassa kehittyvät. Voimme pienenä kansakuntana ottaa kaikkien heikompien asian omaksemme. Enkä tarkoita tiedollisesti heikompia enkä taidollisesti heikompia vaan taloudellisilta oikeuksiltaan ja varallisuudeltaan heikompia. Kyseessä eivät myöskään ole lukumäärältään heikommat, sillä ympäri maailman ihmiset ovat alkaneet huomata, miten suuri tuloeroja voimistava merkitys informaatio-oikeuksien omistamisella on ja miten ristiriitaisiin käytäntöihin niiden ylläpitäminen johtaa.

Mitä puuttuu – ja minkä hankkiminen vaatii ja antaa elinvoimaa – on tietoa kyseisestä asiasta ja ajatuksia siitä, miten tällainen kenenkään erityisiä etuja ajamaton pyrkimys voidaan politisoida yhteiseksi, tavoitteelliseksi toiminnaksi.

Kaikkiaan minun on vaikea nähdä, miksi nuoret innostuisivat pyrkimyksistä, joiden tarkoituksena on kilpailukyvyn parantaminen tai talouskasvun nopeuttaminen, kun niin teoria kuin käytäntökin todistavat sitä, ettei kasvu enää lisää ihmisten hyvinvointia vaan siihen pakolla pyrkiminen päinvastoin kaventaa heidän vapauttaan valita.

Miksi siis puolustaa tätä historian linnaketta? Eikö pitäisi tunnustaa maailman muuttuminen ja kääntää katse valoisampaan suuntaan.

maanantai 16. marraskuuta 2009

Liiketoimintamallipatentti

Kemppisen blogiin

On avartavaa arvioida patenttikysymystäkin ideaalitapausten kautta.

Toisessa ääripäässä on maailma, jossa patenttioikeutta ei ollenkaan ole. Ihmiset keksivät ja kehittävät asioita parantaakseen omaa hyvinvointiaan tai vain etsimisen ja löytämisen ilosta, mutta kuka tahansa voi vapaasti hyödyntää muiden keksimiä ja kehittämiä asioita. Toisessa ääripäässä on maailma, jossa kaikkien uusien tietojen, taitojen, keksintöjen ja löytöjen taloudelliseen hyödyntämiseen saa ikiaikaisen yksinoikeuden.

Edellinen ideaali on käytännössä mahdollinen, jälkimmäinen ei. (Kuvitelkaa maailma, jossa kaikki uudelle mantereelle matkustavat maksavat markkinaehtoisia maksuja Kolumbuksen jälkeläisille ja differentiaalilaskennan hyödyntäjät Newtonin ja Leibnizin oikeudenomistajille – ja tietysti epäselvyyksistä syntyneiden riitojen ratkaisijoille.)

Yksinoikeusjärjestelmillä on arvoa vain joidenkin arvokkaampien asioiden saavuttamiseksi. Patenttioikeuden arvoksi on esitetty tekniikan kehityksen ja talouskasvun nopeuttaminen, joka sekin on tietysti vain väline johonkin vielä tärkeämpään, mitä se sitten lieneekään.

Nopeuttaako patenttioikeus tekniikan kehitystä vai ei. Kuka tietää. Saavutetaanko mahdollisella nopeuttamisella jotain periarvokasta. Kuka tietää. Mitä tiedetään on se, että muiden erityisoikeuksien lailla patenttioikeus keskittää valtaa ja varallisuutta harvoille. Ja että ne joilla on valtaa ja varallisuutta määrittelevät sen, mikä on oikein ja riittävää: että teknisen ja taloudellisen kehityksen joillekin aiheuttamat haitat johtuvat vain siitä, ettei kehitys ole riittävän nopeaa ja että siksi patenttioikeudellakin vallattua aluetta on edelleen laajennettava ja näin jatkettava ja pommitettava vielä senkin jälkeen, kun sota on jo hävitty ja jäljellä on vain murusia siitä, mitä lähdettiin tavoittelemaan.

----

Luin läpi Bilski v. Kappos 08-964 suullisen kuulustelun pöytäkirjan ja hyvin asianosaiset vaikeaa asiaa käsittelivät, erityisesti tuomari Breyer.

Eihän tällaisessa paikassa voida ottaa puheeksi patenttijärjestelmän oikeutusta sinänsä – yhtä vähän kuin kirkolliskokouksessa voidaan kyseenalaistaa jumalan kaikkivaltiutta – mutta Breyer joka tapauksessa muistutti, että patenteilla on kaksi pluspuolta, joista toinen on se, että näin keksinnöistä tulee julkisia ja patenttien voimassaolon lakattua keksinnöt ovat kaikkien hyödynnettävissä, ja toinen on se, että monopolin innoittamina ja suojassa ihmiset keksivät ja tuottavat enemmän. Sen lisäksi patenteilla on kaksi miinuspuolta, joista toinen on se, että monopolihinnoittelu vähentää kyseisten tuotteiden käyttöä ja toinen se, että (hyödyntämis)lupien hankkiminen hidastaa kehitystä. Ja Breyerin mukaan plussien ja miinusten tulisi olla tasapainossa.

Eivätkä ainakaan plussat ole siitä muuttuneet, kun patenttiviraston yli-insinööri Koristo joskus 60-luvun lopulla niitä meille taloon tulleille tutkijainsinööreille selitti. Eikä niitä silloinkaan kyseenalaistettu.

Se on vähän omituista, sillä suurimpaan osaan patentteja ensimmäinen plussa ei ollenkaan päde. Laite- ja tuotepatenteissa kaupattava tuote sisältää yleensä sinänsä riittävästi informaatiota keksinnön hyödyntämiseksi. Jos sellaisella tuotteella käydään kauppaa, keksintöä ei voi pitää salassa. Sama pätee myös useimpiin menetelmäpatentteihin, mm. kyseessä oleviin liiketoimintamallipatentteihin.

Kun lisäksi otetaan huomioon, että on täysin ratkaisematon kysymys, viekö yksinoikeus keksinnön hyödyntämiseen tekniikan kehitystä eteenpäin vai jarruttaako se sitä, ja ovatko yksinoikeudet sinänsä yhteiskunnalle eduksi, tätä toista plussaa ei pitäisi mielestäni ollenkaan käyttää patenttijärjestelmän perusteena.

Tuskinpa korkeat tuomarit, Breyerkään, näin syvälle asiaan voivat kajota, sillä paljon putoaisi pois. Patentoitavia olisivat vain menetelmät ja sellaiset, joita ei voi tavanomaisella ammattitaidolla johtaa myytävän tuotteen ominaisuuksista (tässä mielessä vanha lääkepatenttikäytäntömme oli järkevämpi kuin nykyinen).

Toisaalta, mihin muuhunkaan kohtaan rajan vetäisi ja millä perusteilla? Kuten herra Jakes kysyi: ”Why should transformation be the key?” Mitä tekemistä ”muuntamisella” on patentin plussien ja miinusten kanssa?

lauantai 14. marraskuuta 2009

Tyhmyydestä tapetaan

Kemppisen Blogiin

Vielä eilisestä. Ihanan haikeaa lukea ja muistella. Meidän perheemme ensimmäinen auto oli juuri piikkinokka Skoda – ja retkeiltiin Sopu teltalla. Sedilläni, Suomea rakentaneiden pikkuyritysten omistajajohtajilla, oli Roverit. Isä oli heillä töissä ja suunnitteli (lähes kopioi Homelitestä) ensimmäisen suomalaisen moottorisahan, Hyryn, jota valmistettiin tuhansia ja joilla metsiämme kaadettiin kaikille hyödyksi. Palkollisena hän ajeli vain Skodilla, DKV:illä jne. Oma ensimmäinen autoni oli Tipparellu, senaikainen tilankäytön ja taloudellisuuden ihme. Olivatko ajat silloin parempia vai huonompia?

Mitä tulee yhteiskunnan verkostoneisuuteen niin asiaa on tarkasteltava ideaalitapauksen valossa, vaikkei sellaista käytännössä ole. Ideaali verkko on täysin tasa-arvoisten toimijoiden verkko, jossa kenelläkään ei ole painostusvaltaa kehenkään nähden. Silloin myös, koska tieto on valtaa, kenelläkään ei ole salaisuuksia, henkilökohtaisia lukuun ottamatta. Periaatteessa maailmanlaajuisesti. Jokainen on korvattavissa/ohitettavissa.

Jos tältä pohjalta tarkastellaan Islamin ja Talibanien verkostoa, niin sen verkostomaisuus on ideaaliin nähden varsin puutteellinen. Vaikka mullahit ja imaamit toimivat periaatteessa tasa-arvoisena verkostona toisiinsa nähden, oppilaisiinsa nähden he ovat vertikaalisessa suhteessa. Näillä ryhmillä on myös tiukat yhteiset salaisuutensa muihin ryhmiin ja tietysti myös maailmanyhteisöön nähden.

Tämän analyysin mukaan samanlainen mutta vielä mahtavampi verkosto on (länsimainen) yritysten verkosto. Yritykset toimivat periaatteessa tasa-arvoisina toimijoina toisiinsa nähden, mutta sisäiseltä rakenteeltaan ne ovat käskysuhteisia ja myös niillä on tiukat sisäiset salaisuutensa ja painostuskeinonsa toisiin yrityksiin ja maailmanyhteisöön nähden.

Kummallakin verkostolla on suuri missio, joka niitä ajaa eteenpäin ja joka erottaa ne omaksi, omia etujaan ajavaksi verkostokseen. Toisella se on islaminuskon levittäminen, toisella talouden kasvattaminen. Samalla kumpikin verkosto vastustaa yleistä verkottumista, yleistä tiedon vapautumista ja tasa-arvoa. Yritykset pitävät kiinni liikesalaisuuksistaan ja informaation omistusoikeuksistaan yhtä ehdottomasti kuin Talibanryhmät omistaan. Ehkä ne tarvitsevat toisiaan.

----

Ehkä keskustelua voi vielä jatkaa käsitteen "ideaali" ominaisuuksista. Jos ajatellaan ideaalia tasa-arvoa edellä kuvaamassani teoreettisessa merkityksessä, sen tavoiteltavuus on riippumaton muista asioista. Tasa-arvo on arvo sinänsä. Mutta jos ajatellaan ideaalia diktatuuria, jossa kaikki tapahtuu yhden johtajan määräysten mukaan, se ei voi olla arvo sinänsä vaan diktatuurin tavoiteltavuus riippuu siitä, miten tavoiteltavia asioita diktaattori edistää.

Jos sitten tätä asetelmaa tarkastellaan tieteen valossa, joka ei, mielestäni oikein, tunnusta mitään tavoiteltavuutta itsensä ulkopuolella, niin eikö ideaali tiede ja ideaali tasa-arvo ole toisiaan vahvistavia. Ja jos pyrkimyksenä on tiedon ja ymmärryksen lisääminen maailmassa, pitäisi tavoitella suurempaa tasa-arvoa, suuntana siis ideaali tasa-arvo.

Jos tämä tuntuu loogiselta, niin eikö tänään, taloustieteiden umpikujassa, tulisi entistä syvemmin perehtyä kysymykseen, mitä ideaali tasa-arvo taloudessa oikeastaan tarkoittaa. Miksei asia kiinnosta juuri ketään?

----

Rienzille: Hyvä näkökohta. Pareto-optimaalisuus edellyttää nimenomaan täydellisten markkinoiden ideaalin, ja ne ovat väistämättä myös tasa-arvoiset markkinat siinä mielessä kuin esitin. Mutta myös päinvastainen ideaali, täydellisen hierarkian talous, on Pareto-tehokas, sillä siinäkään ei voida kenenkään asemaa parantaa heikentämättä jonkun toisen asemaa. Siten Pareto-ideasta ei juurikaan ole apua käytännön talouden järjestämiselle.

Asialla saattaa myös olla jotain tekemistä sen kanssa, että aika usein kuulee väitettävän, että asiat ovat kehittymässä paremmiksi, vaikka jotkut rikastuvatkin tolkuttomasti, jos köyhempienkin rahavarat kasvavat. Tämä on järjetön ajatus, sillä eiväthän ihmiset koe hyvinvointiaan suhteessa absoluuttiseen raha- tai tavaramääräänsä vaan muiden hyvinvointiin ja omiin ja läheistensä yleisiin tulevaisuudennäkymiin, joita kasvavat tuloerot heikentävät.

tiistai 10. marraskuuta 2009

Demokratia ja diktatuuri

Tutuhesan listalle

Ehkäpä koko demokratiakäsite kaipaa vähän tuuletusta.

Mikä on demokratian tarkoitus? Parantaa kansalaisten hyvinvointia vai kansakunnan menestystä? Onko kansakunnalla jokin tarkoitus maailmanyhteisölle? Entä maailmanyhteisön, ihmiskunnan tarkoitus ja päämäärä?

Jos ihmiskunnalle oletetaan jokin tarkoitus, esimerkiksi jumalan palveleminen tai maailmantalouden kasvattaminen tai maapallon suojeleminen, sitä voi myös kansakunta pitää tarkoituksenaan.

Jos tietty asia on hyväksytty kansakunnan päätavoitteeksi (selityksellä kun ensin hoidamme tämän asian, niin sen avulla saamme sitten myöhemmin kaikki muut asiat kuntoon), sen saavuttamiseen vaaditaan suunnitelmallisuutta, johtajuutta, organisointia ja porkkanoiden/keppien käyttöä. Kaikkea diktatorista ja demokratian vastaista.

Tämä on tilanne myös meillä ja tänään, kun kansakuntamme päällimmäisenä tavoitteena on talouden kasvattaminen ja kilpailukyvyn parantaminen. Siihen demokratia sopii yhtä huonosti kuin armeijan tehtäviin. Huolestuttavaa on, että kun kaikki kansakunnat kilpailevat samasta asiasta, menestyminen vaatii yhä voimakkaampaa panostusta, yhä epädemokraattisempia käytäntöjä, yhä jakautuneempia yhteiskuntia ja yhä väkivaltaisempaa maailmaa. Siksi demokratia on tänään kasvavissa vaikeuksissa kaikkialla.

Eikä tähän ole odotettavissa muutosta ennen kuin johtavissa talousmaissa ajaudutaan talouden kasvattamisessa sellaisiin vaikeuksiin, että kyseisen tavoitteen haitallisuus huomataan. Näinhän on jo osaksi käynytkin ja useat etsivät taas elämänsä tarkoitusta yhteisestä jumalasta tai pitävät maapallon pelastamista ihmisten tärkeimpänä tavoitteena. Demokratian asemaa se ei kuitenkaan paranna.

Demokratian perusta on ajatuksessa, ettei ihmiskunnalla ole mitään yhteistä tavoitetta eikä sellaiseen tule edes pyrkiä. Demokratiassa jokaisen oma tavoite on yhtä hyvä kuin toistenkin, edellyttäen kuitenkin ettei tavoitteena ole estää toisia pääsemästä heidän tavoitteisiinsa. Tämän vaatimuksen vaikeudesta johtuen käytännön demokratia on prosessi kohti sellaisia yhteisiä sääntöjä, jotka tämän entistä paremmin mahdollistavat. Niinpä enemmistövaltaan perustuva demokratia on vielä kaukana ideaalista demokratiasta. Seikka, mikä on myös käytännössä helposti havaittavissa. Kun enemmistön tavoitetta pidetään kaikkien yhteisenä tavoitteena, ajaudutaan siihen poliittiseen kilpailuun ja sääntöviidakkoon, jota Eero aiheestakin kammoksuu:
- demokratioissa ei saa polttaa tupakkaa sellaisissa paikoissa kuin diktatuureissa
- demokratioissa ääni vaaleissa annetaan ulkoisen painostuksen synnyttämänä
- demokratioissa valitut edustajat pyrkivät ratkaisuillaan turvaamaan tulevan valintansa


Ongelma on kuitenkin siinä, että diktatuureissa nämä ominaisuudet vaikuttavat vielä vahvempina. Jokaisessa diktatuurissa on asioita, jotka ovat ehdottoman kiellettyjä, jokaisessa diktatuurissa poliittinen toiminta tapahtuu painostuksen alla ja jokainen diktaattori pyrkii ratkaisuillaan turvaamaan tulevan valtansa.

Demokratisoitumisprosessissa olennaista on sen asian vapautuminen ja kehittyminen, mikä ei ole keneltäkään pois eikä rajoita mitään. Tämä asia on tieto, informaatio, ymmärrys. Yhteiskunta, jossa tärkeitä tietoja salataan, jossa tietojen hyödyntämiseen on yksinoikeuksia ja jossa ylemmän tieto on määritelmällisesti oikeampi kuin alemman tieto, on epädemokraattinen ja hidas oppimaan ja kehittymään. Tämän asian ymmärtäminen on demokratian kehittymisen edellytys ja ainoa este tälle on tietysti se, että aivan kuten jumalaan opetetut uskovat jumalan olevan oikeassa niin enemmistödemokratiaan opetetut uskovat enemmistön olevan oikeassa, vaikka kukaan ei osaa perustella asiaa ja vaikka he selvästi näkevät sen johtavan järjettömyyksiin.

sunnuntai 8. marraskuuta 2009

Korruptiosta

Kirjoitus Tutuhesan listalle

Pasi on oikeassa. Siitä on lähdettävä, että jokainen etsii joka tapauksessa omaa etuaan niin kuin sen itse ymmärtää siinä maailmassa jossa elää. Kuitenkin lähes poikkeuksetta ihmiset kokevat ja ajattelevat asian olevan niin, että jos ympärilläni menee hyvin, niin myös minulla menee hyvin. Ihmiset ovat luonnostaan sekä egoisteja että altruisteja. Kysymys on siitä, kuinka laajaksi kukin ympäristönsä ymmärtää.

Vaikka toimisi kuinka moraalisesti omassa yhteiskunnassaan, se saattaa yleisesti, laajemman yhteisön kannalta olla mitä moitittavinta. Yleistä moraalikoodistoa kun ei ole olemassa tässä monien uskontojen ja ideologioiden maailmassa.

Siitä syystä Pentin ehdottama moraaliin vetoaminen kapitalismin ja markkinatalouden erottelussa on tyhjä siihen asti, kun sille "mikä on oikein ja oikeudenmukaista muita kanssaihmisiä kohtaan" esitetään reaalisia sääntöjä, joilla on kaikille samat yksiselitteiset sisällöt.

Entä mikä sitten on oikeudenmukaista muita kanssaihmisiä kohtaan? Yleissääntönä ei voi olla mikään muu kuin se, että kaikkia on kohdeltava samoin säännöin, yhtä hyvin, ketään syrjimättä, koska kaikki kuuluvat samaan ihmisten yhteisöön. Entä mitä tarkoittaa syrjimätön kohtelu rahataloudessa? Se ei voi tarkoittaa mitään muuta kuin että jokaisen raha on yhtä arvokasta; että jokaisella on sama oikeus ostaa kenen tahansa myymiä tuotteita. Kaupan kohteina ovat siis tuotteet mutta ei oikeuksia tuotteisiin. Se puolestaan edellyttää sitä, että kaikki kaupankäynti on julkista. Ei ole tuotteita, hintoja eikä kauppoja koskevia salaisuuksia, koska jokaisen on voitava tietää, mitä yhteisessä taloudessa tapahtuu; keitä syrjitään ja keiden toimesta.

Edellä kuvattu on markkinatalouden ideaali, joka eroaa selvästi kapitalistisen talouden ideaalista, joka perustuu kaupankäynnin yksityisyyteen. Kapitalistisen ideologian mukaan talous on oikeudenmukaista silloin kun kauppaa voidaan käydä kaikesta yksityisin ja salaisin sopimuksin muiden siihen puuttumatta. Tähän ideologiaan nykytalous pitkälti perustuu johtuen lähinnä siitä, että maailmantaloudessa sääntöjä laativat kansakunnat, jotka ovat tavallaan yksityisiä toimijoita pitäen kiinni, tosin ilmeisen lyhytnäköisesti, omista eduistaan ja oikeuksistaan suosia toisia kansakuntia/toimialoja/yrityksiä ja syrjiä toisia.

Korruptio on nimenomaan erityisten oikeuksien tai erityiskohtelun ostamista olipa myyjänä yhteiskunnan virkamies tai yksityinen toimija. Siinä mielessä se kuuluu kapitalistisen ideologian piiriin ja on nykytaloudesta niin vaikeasti poistettavissa.

---
Silloin tällöin joku muistuttaa, että listallamme asioita pitäisi tarkastella tulevaisuusnäkökulmasta. Asiallinen vaatimus mutta vaatii tarkennusta. On kaksi tapaa ajatella tulevaisuutta. Toinen on kuvitella miten tekniikka, talous ja luonto muuttuu, kun sosiaalisissa järjestelmissä ei tapahdu suuria muutoksia. Toinen tapa on kuvitella tulevaisuuteen jokin suuri sosiaalinen muutos ja päätellä, miten se vaikuttaisi tekniikkaan, talouteen ja luontoon. Itse olen enemmän viehättynyt jälkimmäisestä ja siksi kehoittaisin muitakin "tutkimaan" tulevaisuutta tästä näkökulmasta. Silloin sellainen tulevaisuus näyttää ainakin minusta valoisimmalta, jossa maailmantalous muuttuu vapaasta kapitalismista olennaisesti lähemmäksi ideaalia markkinataloutta.

lauantai 24. lokakuuta 2009

Työ tietoyhteiskunnassa

Foresight.fi blogiin

Risto Linturi:
vuorovaikutus oli nopearytmistä ja löysimme uutta hyvin spontaanilla tavalla, joka alkoi haparoivasta uutta luotaavasta kysymyksestä, voisiko ajatella näin? Yleensä sellaisen esittäminen edellyttää luottamusta.
Miten tässä nyt ajatellaan. Tarkoitetaanko luottamusta siihen, mitä keskustelukumppani sanoo vai luottamusta siihen, ettei asiaa kerrota muille.

Jos tarkoitetaan edellistä, niin miten asiassa voisi toimia muuten kuin omaan kokemukseensa ja järkeensä luottaen, asia jota ei voi kenellekään opettaa.

Jos tarkoitetaan jälkimmäistä, pelätäänkö väärinymmärrystä, mahdollista naurunalaiseksi tai epäilyttäväksi joutumista, vai sitä että mahdollisen hyödyn uudesta ajatuksesta saa joku muu. Jos tarkoitetaan edellistä, asia on jo ohjeistettu. Kaikkiin uusiin ajatuksiin on syytä suhtautua asiallisesti mitään tai ketään syrjimättä. Mutta jos tarkoitetaan jälkimmäistä, asiaan on syytä perehtyä tarkemmin.

Se millaista tietoa tuotetaan riippuu siitä ketkä uusista tiedoista hyötyvät. Tieto, jonka arvo perustuu sen luottamuksellisuuteen eli siihen, että se on vain harvojen tiedossa, on pahimmillaan kiristystietoa. Tiedolla kiristäminenhän perustuu siihen, ettei se ole yleisessä tiedossa. Kuvioon kuuluu, että myös tieto hyötyjistä on salattavissa. Voisi ajatella, että tällaista tietoa suosivassa kulttuurissa ihmisten luovuus suuntautuu yksityisten voittojen saalistamiseen.

Toisessa ääripäässä on tieto, jonka arvo perustuu siihen, että se on täysin julkista. Parhaimmillaan se on tietoa itsestään, demokratiasta, siitä miten yhteisiä asioita koskevien tietojen julkisuus on eduksi yhteiselle hyvinvoinnille ja miten jokaiselle tulee antaa sama mahdollisuus vaikuttaa yhteisiin asioihin. Kuvioon kuuluu, ettei kyseisestä tiedosta ole kenellekään hyötyä, ellei se ole riittävän monen tiedossa. Voisi ajatella, että mitä paremmin ihmiset ymmärtävät demokratian idean sitä enemmän heidän luovuutensa suuntautuu yhteisen edun ajamiseen.

Kun nyt puhutaan tietoyhteiskunnasta, niin kysyä sopii voiko sellainen perustua luottamuksellisen tiedon kulttuurille edes siinä määrin kuin nykyiset tekijänoikeudet, patenttioikeudet ja markkinatietojen liikesalaisuudet tietojen julkista hyödynnettävyyttä rajaavat.

sunnuntai 18. lokakuuta 2009

Tietoyhteiskuntaa pukkaa

Liikenne- ja viestintäministeriön koordinoiman kansallisen tietoyhteiskuntastrategian uudistamiseen

Näissä kommenteissa on tainnut unohtua se, että kun puhutaan tietoyhteiskunnasta, on käsiteltävä myös tietojen omistusjärjestelmää. Kuinka tietoja omistetaan ja miten tiedoilla käydään kauppaa vaikuttaa siihen, mitä tietoja tarvitaan, millaisia tietoja kehitetään ja ketkä niistä hyötyvät.

Jos jatketaan entiseen tapaan eli pidetään kiinni tekijänoikeuksista ja patenttioikeuksista ja vielä laajennetaan niiden alaa, saadaan aivan erilainen tietoyhteiskunta kuin jos niiden alaa supistetaan tai jopa kyseisistä oikeuksista kokonaan luovutaan.

Kumpaan suuntaan suomalaisten kannattaisi tähdätä?

Selvää on, että tietojen yksinoikeusjärjestelmät, tekijänoikeudet ja patentit, toimivat niin kuin muutkin yksinoikeusjärjestelmät. Ne kasvattavat tuloeroja, koventavat kilpailua tietojen hallinnasta ja voimistavat sosiaalisia vastakkainasetteluja. Globalisoituessaan nämä ominaisuudet vaikuttavat yhteiskuntiin kahdella tavalla. Ensinnäkin, tietotuotanto, valta ja varallisuus keskittyy tietojen omistuskeskuksiin, maailman piilaaksoihin. Toiseksi, tietoköyhälistön asema heikkenee kaikkialla, myös Suomessa. Väistämättä, vaikka kaikilla olisi kummoiset laajakaistat käytössään.

Käsitykseni on, että me emme voi mitenkään sijoittua edes tyydyttävästi tietojen omistuskilpailussa, erityisesti idän uusia valtavia tietotehtaita vastaan. Ihan vain aivojen lukumäärästä johtuen. Sama koskee tietysti koko Eurooppaa.

Siinä tapauksessa omistuskilpailuun satsaamisen strategia on huono valinta. Parempi strategia olisi panostaa kilpailun sääntöjen muuttamiseen niin, että huonommillakin sijoituksilla elämänlaatu on hyvä. Se tehdään heikentämällä tietojen omistusarvoja, tekijänoikeuksia ja patentteja, periaatteessa aina niistä luopumiseen asti. Kun palkintoja, siis kyseisiä oikeuksia heikennetään, tietojen hallinnasta käytävä kilpailu laimenee ja niiden hyödyt jakautuvat tasaisemmin.

Tällä on tietysti yleisempääkin merkitystä kuin vain meille. Yleisesti ottaen voidaan sanoa, että mitä kovempaa on taloudellinen/poliittinen kilpailu maailman eri resursseista, sitä vaikeampaa on vähentää luontoon kohdistuvaa painetta. Tilannetta helpottaisi, jos niitä kilpailun palkintoja pienennettäisiin, jotka ovat itse asettamiamme.

torstai 15. lokakuuta 2009

Viilattuja pilkkuja

Kemppisen blogiin

Aloitin tämän jo Opetus ja oivallus kirjoitukseen, mutta kun tämänpäiväinen aihe liittyy siihen, laitan tähän molemmista.

Miten mahtoi olla tässä Haavikon tapauksessa. Vaatiko Heikki julkistamisen kieltoa moraalisista syistä (kirjassa ehkä harmittavia/vääriä tietoja) vai julkaisemisen kieltoa taloudellisista syistä (halu saada osuutensa tekijänoikeustuloista)?

Jälkimmäisen ymmärtäisin, mutta eihän voida ajatella, että myös moraaliset oikeudet periytyisivät tai olisivat muutenkaan siirrettävissä tai luovutettavissa.

Tähän kuin muihinkin vastaaviin ongelmiin on vain yksi looginen ratkaisu. Myöskään taloudellisten oikeuksien ei tulisi olla siirrettäviä.

Tätä puoltavia asioita on enemmänkin. Se, ettei nykyinen tekijänoikeusjärjestelmä sovellu digitaalisen tiedon ja internetin maailmaan, johtuu juuri siitä, että nykyisen tekijänoikeuslainsäädännön ydin on oikeuksien kaupallistamisessa, mikä edellyttää paitsi oikeuksien myös niiden kohteina olevien tietojen rajattua siirtämistä, kun taas internetin ydin on rajattomassa tiedonsiirrossa.

Kaupalliset eli siirrettävät tekijänoikeudet olivat ehkä perusteltuja maailmassa, jossa niillä toisaalta koottiin pääomia tiedonvälityksen materiaalisiin tarpeisiin, kirjapainoihin, kirjoihin jne. ja toisaalta palkittiin tekijöitä yhteiskunnalle arvokkaan tiedon tuottamisesta. Nyt maailma on toisenlainen.

Digitaalinen viestintä on lähes poistanut pohjan mainitulta ensimmäiseltä perustelulta. Saatuja tuloja ei enää tarvita niinkään tiedonvälityksen kehittämiseen kuin tiedon/teosten omistajien väliseen kilpailuun eli suurimpien tekijöiden ja tuottajien vallan ja vaurauden kasvattamiseen. Samalla on myös tekijänoikeuksien toinen perustelu tullut kyseenalaiseksi. Kehittääkö tekijänoikeuksilla eli tiedon kulun keinotekoisilla esteillä kannustettu tuotanto todella maailmaa paremmaksi paikaksi kaikille, vai kehittääkö se maailmaa muotoiseksensa, keinotekoisilla esteillä syrjäyttäjiin ja syrjäytettyihin jakautuneeksi maailmaksi?

Tekijänoikeuksien kokonaisremontti tuskin on vielä tämän päivän asia, mutta ehkä on hyvä välillä haaveilla, miltä maailma näyttäisi, jos yksilöiden taloudelliset oikeudet olisivat yhtä luovuttamattomia kuin heidän moraalisetkin oikeudet. Ettei sokeasti mennä päinvastaiseen suuntaan.

Kemppisen Goebbels-kortti on syytä ottaa vakavasti. Kun kulttuurin taloudelliset oikeudet ovat ostettavissa ja siirrettävissä vahvimpien toimijoiden haltuun, myös kulttuurin moraalinen sisältö siirtyy vähitellen heidän hallintaansa. Sehän meidän tulisi jo tietää. Kaikki alkaa oikeutetuista pyrkimyksistä parantaa työllisyyttä ja kilpailukykyä. Se vaatii yhä kovempia otteita ja ennen kuin huomataankaan talousfasismin moraali on voittanut ja koko sen järjettömyys on todistettu välttämättömyydeksi.
----

Kemppinen:
tekijän moraaliset oikeudet periytyvät ja ovat myös rajoitetusti siirrettävissä.
En ehkä ilmaissut asiaa kovin selvästi, mutta en tarkoittanut nykyistä käytäntöä vaan sitä, miten asian pitäisi olla. Siinä määrin kuin moraaliset oikeudet teokseen periytyvät tai seuraavat kaupan mukana se on seuraus siitä, että niiden irrottaminen taloudellisista oikeuksista johtaa ristiriitoihin. Mikään muu seikka ei puolla tätä käytäntöä, joka sekin johtaa ristiriitoihin. Sillä, riippumatta siitä mitä nykyinen laki sanoo, teoksen taiteellisesta ja moraalisesta arvosta ei voi vastata kuin tekijä. Muuten taiteen tekemisen ja merkityksen yhteys katkeaa. Taiteesta tulee merkityksetöntä.

Olen edelleenkin sitä mieltä, että ainoa looginen ratkaisu on se, että myös taloudelliset oikeudet teoksiin ovat vain niiden tekijöillä. Käytännössä se tarkoittaisi sitä, että tekijä voisi myydä teoksen muttei oikeuksia. Teoksen ostajakin voisi käyttää sitä haluamallaan tavalla (rikkomatta kuluttajansuojaan tms. liittyviä rajoitteita). Kumpikaan ei kuitenkaan voisi estää teoksen julkistamista, jonka jälkeen se olisi kaikkien vapaasti käytettävissä. Teos olisi siis ostettava ennen julkistamista könttäsummalla sellaisen joukon (yhteiskunnan, faniryhmän tms.) toimesta, joka haluaa hyötyä/nauttia teoksesta siitä huolimatta, että muut saavat sen ilmaiseksi.

Tällä järjestelyllä poistuisivat ne ongelmat, jotka nyt liittyvät piratismiin ja muihin tekijänoikeusriitoihin.

Tietysti tämä heikentäisi joidenkin tuloja ja olisi monien mielestä väärin. Mutta en silti ole löytänyt tekijänoikeuksille kovinkaan vakuuttavia yhteiskunnallisia perusteita. Että ne kehittäisivät maailmaa parempaan suuntaan, auttaisivat meitä nykyisin vaikeimmissa ongelmissamme ja vähentäisivät syrjäytymistä, terrorismia ja luonnon tärveltymistä. Pikemminkin päinvastoin. Ne selvästi voimistavat tuloeroja, jakavat maailmaa vastakkaisiin leireihin ja voimistavat myös luonnon resursseista käytävää kilpailua.

maanantai 12. lokakuuta 2009

Yhteiskunnan pirstaloitumisesta

Haaparannan kirjoitukseen

Varsin hyvä kirjoitus mielestäni. Siinä esitettyyn suuntaan maailman talous on niin teoriassa kuin käytännössäkin kehittymässä, siis mikäli taloutta säädellään entisiin oppeihin ja mittareihin tuijottaen. Eikä tämä suunta näytä hyvältä.

Kuitenkaan, näin tekstiä tulkitsen, maailman ekonomistien terävinkään kärki ei ole halunnut/osannut esittää syrjinnän/syrjäytymisen vähentämiseksi sen parempaa ratkaisua kuin perustuloon siirtymisen – jonka välttämättömyydestä itse kirjoitin jo yli kaksikymmentä vuotta sitten. Sekään ei silti näytä kelpaavan:
Kunnollisen tällaisen järjestelmän rahoittaminen on kuitenkin niin kallista, että virallinen yhteiskunta ei voi siihen suostua.
Tämä saattaa pitää paikkansa tänään ja nykytalouden ehdoilla, mutta eihän se tarkoita sitä, että olisi olemassa jokin taloustieteellinen todiste perustuloa vastaan. Asiahan on päinvastoin. Onhan perustulo selvästi kustannustehokkain tapa taata tietty elintaso kaikille.

Lauseesi olennainen sisältö onkin sanoissa ”virallinen yhteiskunta”. Siis poliittinen järjestelmä ja taloudellinen järjestelmä, niiden päättävien elimien mukaan, ei voi suostua perustuloon. Tähän onkin aivan selvät syyt. Poliitikot saavat palkkansa erityisten ryhmien etujen ajamisesta ja se edellyttää luokittelevan säätelyn lisäämistä. Perustulon idea on päinvastainen, luokittelemattomuus ja säätelemättömyys. Se vähentäisi politiikan merkitystä ja poliitikkojen valtaa. Talouden päättävä kerros, omistajat ja heidän vasallinsa, saavat palkkansa muiden töiden ohjaamisesta. Perustulo lisäisi yksilöiden itseohjautuvuutta ja vähentäisi talouden ylimmän kerroksen valtaa ja vaurautta.
Vai käykö niin, että maailman ollessa täysin yhdentynyt ja kilpailun halvimmasta/tehokkaimmasta suorittajasta käydessä mahdottomaksi kaikki pääsevät takaisin viralliseen yhteiskuntaan?
Enpä usko. Sehän tarkoittaisi sitä, ettei maiden välillä enää vallitsisi merkittäviä eroja, mutta joka maassa rikkaimmat eläisivät kuin Yhdysvalloissa ja köyhimmät kuin Intiassa ja se siunattaisiin virallisesti välttämättömyydeksi. Luulisin, että jotain muuttuu sitä ennen. Toivoisin, että muutos olisi rauhallinen ja se saisi voimansa enemmänkin yksilöiden halusta laajentaa taloudellista vapauttaan kuin yritysten halusta kilpailla toisensa hengiltä tai valtiovaltojen halusta asein puolustaa taloudellisia etujaan.

Hyvinvoinnista ja bruttokansantuotteesta

Haaparannan blogiin

Tämä kirjoituksesi hyvinvoinnin mittareista on hyvä jatko edelliselle, jossa kysyit mitä kapitalismi on. Seuraavassa on vähemmän käsiteltyjä ajatuksia siitä, miten nämä asiat liittyvät toisiinsa.

Kysymys on näkökulman valinnasta. Kapitalismi on ehkä parhaiten määriteltävissä asenteeksi, jossa maailmaa katsotaan yritysten näkökulmasta. Sieltä sellaiset käsitteet kuin edullisuus ja tehokkuus saavat kapitalistisen sisältönsä. Jokin asia on edullinen, jos se edistää yritysten menestymistä, ja tehokas, jos se allokoi resurssit yritysten sisällä ja välillä optimaalisesti. Tästä joudutaan sitten kysymyksenasetteluihin, joissa käsitellään mm. kannustimia, yritysriskejä, finanssitaloutta, osakkeita ja johdannaisia, sekä työnantajien ja työntekijöiden välisen työn/päätöksenteon/palkkioiden jakautumista. Siis juuri niitä asioita, joita toit edellisessä kirjoituksessasi esille.

Yhteiskunnan tasolla tätä yritysten menestymistä mitataan parhaiten BKT:llä. On merkille pantavaa, että myös Roemerin ja Meaden ehdotukset kuuluvat tähän kategoriaan (paitsi Meaden yhteiskunnallinen osinko). Ne koskevat yritysten sisäistä järjestystä ja niiden mahdollinen edullisuus perustuisi siihen, että näin toimivat yritykset toisivat omistajilleen ja työntekijöilleen tehokkuusetuja. Se todettaisiin BKT:n nousuna, mutta ei välttämättä nettokansantuotteen tai HDI:n nousuna.

Tästä päästään toiseen näkökulmaan. Sosialismi on ehkä parhaiten määriteltävissä asenteeksi, jossa maailmaa katsotaan yhteiskunnan näkökulmasta. Jokin asia on edullinen, jos se lisää yhteiskunnan yhteistä toimintakykyä yhteisen päämäärän saavuttamiseksi, siten kun se oman poliittisen järjestelmänsä kautta tämän päämäärän määrittelee. BKT, HDI ja muut yhteistä taloutta, terveyttä, työllisyyttä ja luonnon tilaa kuvaavat indikaattorit ovat periaatteessa sosialistisia työkaluja.

Näiden talouden kehitystä kuvaavien indikaattoreiden ja samalla itse sosialismin ongelma on se, aivan niin kuin itsekin totesit, etteivät ne anna mitään pohjaa vastata tämän hetken polttaviin maailmanpoliittisiin kysymyksiin, kuten millaista ympäristöpolitiikkaa pitäisi tehdä, miten voitaisiin vähentää kansojen/uskontojen vastakkainasetteluja, miten heikentää huumeiden ja aseiden tuotannon kannattavuutta ja miten ratkaista moninaisia pakolais- ja syrjäytymisongelmia.

Kun kollegasi ehdotti, että kestävän kehityksen käsitteen käyttö tulisi kieltää, koska se ei tarkoita yhtään mitään, minä ehdotan sen lisäksi, että kyseisten talousindikaattorien käyttö tulisi kieltää, koska niillekään ei ole järkevää käyttöä. Päinvastoin, niidenkin käyttö johdattaa etsimään ratkaisuja paremmasta ja tehokkaammasta poliittisesta ohjauksesta, jolle ei kuitenkaan löydy järkevästi perusteltua sisältöä. Tällaisten pyrkimysten seurauksista historia tarjoaa monia onnettomia esimerkkejä.

Mielestäni nykytalouden ongelmaan ei ole muuta ratkaisua kuin näkökulman muuttaminen yksilön, tavallisen maailman kansalaisen näkökulmaksi. Jokin asia on edullinen, jos se lisää jokaisen yksilön mahdollisuutta toteuttaa itseään taloudellisesti, siis ilman että se tapahtuu minkään valtiovallan tai yrityksen tarkoitusperien mukaan ja ilman että se heikentää muiden mahdollisuutta taloudelliseen toimintaan. Tällekin näkökulmalle on nimi ja se on markkinatalous.

Kapitalismi eroaa markkinataloudesta juuri siinä, että kapitalismille on yhteiskunnan toimesta annettu ideologinen tarkoitus, talouden kasvattaminen, BKT:llä mitattava, kun taas markkinataloudella ei tällaista tarkoitusta ole. Sen tarkoituksena on luoda tasapuoliset kaupankäyntimahdollisuudet kaikille, jotta jokainen yksilö voi toteuttaa taloutta omien tarpeidensa mukaan. Teoriassa markkinatalouden astetta mitataan yksilöiden markkinoille pääsyn kustannuksilla. Mitä pienemmät nämä kustannukset kokonaisuudessaan ovat, sitä markkinataloudellisempi yhteiskunnan/maailman talous on.

On huomattava, että paitsi valtiovallat myös yritykset säätelevät markkinoille pääsyä erityisesti myyjinä toimiessaan. Jotta jokaisella yksilöllä olisi täysi mahdollisuus toimia ostajana, kullakin täytyisi olla mahdollisuus samaan tietoon kaikesta myytävästä ja kaikista hinnoista ja sama vapaus ostaa kaikkea myytävää kuin kenellä tahansa muulla. Ellei näin ole, markkinoille pääsyllä on jokin hinta joillekin. Kapitalistisessa taloudessa näin ei ole ja kyseisestä hinnasta voidaan esittää arvioita. Jonkinlaisen kuvan osasta sitä saa, kun arvioi miten arvokkaana yritykset pitävät tuotteita, hintoja ja asiakkaita koskevia liikesalaisuuksia. Se, millä hinnalla vaikkapa Exxon tai Goldman Sachs myisi kirjanpitonsa julkiseksi, vastaa sitä kustannusta, jonka kyseinen yritys käyttää joiltakin markkinoille pääsyn estämiseen. Tietysti yritykset säätelevät markkinoita eli asettavat kustannuksia markkinoille pääsylle muillakin tavoilla, muun muassa myymällä yksinoikeuksia tuotteidensa hyödyntämiseen.

Miksi valtiovallat laillistavat tällaiset antimarkkinataloudelliset käytännöt? Samasta syystä kuin ne itsekin säätelevät taloutta. Omaksi edukseen. Valtiovallat käyvät keskenään taloussotaa, jossa eturintamassa ovat kansalaistensa omistamat ja kansalaisiaan työllistävät yritykset. Niiden kilpailukykyä on voimistettava ja siksi niidenkin on annettava säädellä markkinoita omaksi edukseen. Nyt tämä peruste on kuitenkin kääntymässä itseään vastaan.

Omistuksen ja kaupan kansainvälistyessä valtiovaltojen ja tavallisten kansalaisten on yhä vaikeampi suoraan hyödyntää yrityksiä, jolloin niille annetut säätelyoikeudet lisäävät lähinnä kansainvälisen omistajajoukon valtaa ja vaurautta. Koska kyseiset oikeudet ovat sitä arvokkaampia mitä suuremmista yrityksistä on kyse, kilpailu niiden omistamisesta vain kovenee kehityksen myötä. Samalla kasvaa se kulutus, jonka yritykset käyttävät kilpaillessaan näiden oikeuksien hallinnasta. Sen kulutuksen luonto ja tavalliset kansalaiset maksavat aivan niin kuin tavallisenkin sodankäynnin kustannukset.

Mielestäni tämä selittää varsin johdonmukaisesti sen, miksi valtiovallat ovat tänään niin suurissa vaikeuksissa yrittäessään huolehtia köyhien toimeentulosta ja luonnon terveydestä.

Eikö tämän logiikan esittäminen tulisi sisältyä aivan taloustieteen perusopintoihin. Ymmärtääkseni niitä vaivaa vakava puute juuri tällä alueella, jolla käsitellään sosialismin, kapitalismin ja markkinatalouden eroja ja yhtäläisyyksiä.
----

Mikäli olen oikein ymmärtänyt, täydellisen kilpailun käsite on kuvaus teoreettisesta taloudesta, jossa yksikään yritys ei voi sanella hintoja vaan talous on tasapainossa, jossa marginaalikustannukset ovat yhtä suuret kuin marginaalituotot ja talous toimii tehokkaimmalla mahdollisella tavalla. Jotta näin olisi, taloudelta edellytetään ideaaleja ominaisuuksia: markkinoilla toimii lukemattomia myyjiä ja ostajia, tuotteet ovat kaikilla samat, markkinoille on vapaa pääsy, kaikilla on täydellinen tieto tuotteista ja hinnoista, vaihdantakustannuksia ei ole, ja muitakin on esitetty.

Mihin tätä käsitettä tarvitaan ja käytetään? Paitsi taloustieteen omiin tarkoituksiin täydellisen kilpailun ideaa käytetään myös yhteiskunnallisiin tarkoituksiin. Sillä vaikutetaan kansalaisiin ja päättäjiin opettamalla, että mitä täydellisempää kilpailu on, sitä tehokkaammin talous toimii. Siis ellei ulkoisvaikutuksia ja julkisia hyödykkeitä oteta huomioon.

Tätä sinänsä järkevää oppia käytetään kuitenkin nykyisin hyvin tarkoitushakuisella tavalla. Kaikki edellä mainitut täydellisen kilpailun ehdot esittävät ideaaleja, joita ei käytännössä ole, mutta joita kohti voidaan pyrkiä. Edellisessä kommentissani esittämistä syistä johtuen päähuomion on saanut markkinoille pääsyn vapaus, ja sillä on ymmärretty yritysten vapautta ensisijaisesti valtiovaltojen asettamista kilpailun esteistä kuten tulleista ja toissijaisesti yritysten toisilleen asettamista esteistä kuten kartelleista. Näiden vapauksien tarpeellisuutta taloustieteilijöiden valtavirta mielellään korostaa.

En ole kuitenkaan huomannut, että ekonomistit olisivat samanlaisella innokkuudella puhuneet toisen täydellisen kilpailun ideaalin, täydellisen informaation, puolesta. Kun täydellisen kilpailun teoria sanoo, että tuotteita, hintoja ja kauppoja koskevien tietojen tulisi olla julkisia, ekonomistit ovat joko hiljaa tai opettavat päinvastaista. Silloin tavoitteena ei enää olekaan talouden tasapainottaminen vaan talouden kasvattaminen senkin uhalla, että siitä tulee tempoilevaa ja kuluttavaa – kuten tänäänkin nähdään.

Tähän liittyy vielä kiintoisa väärinkäsitys. Kun nyt taas on herätty vaatimaan mm. pankkisalaisuuden avaamista, tosin vain rajoitetusti ja viranomaisille, ekonomistitkin puhuvat säätelyn tarpeesta. Yleensä valtiovallan suorittamaksi säätelyksi katsotaan jonkin lain tai säädöksen asettaminen jossain tietyssä tarkoituksessa. Se, että tuotteita, hintoja ja kauppoja koskevat tiedot ovat laeilla suojattuja liikesalaisuuksia, joiden luvattomasta paljastamisesta yhteiskunta rankaisee, on säätelyä, jonka tarkoitus on sama kuin tullienkin, omien yritysten kilpailukyvyn ylläpitäminen. Liikesalaisuuksien avaaminen yleisölle ei suinkaan vaadi säätelyä vaan säätelyn purkua, juuri niin kuin täydellisen kilpailun malli edellyttääkin. Ilman kyseistä säätelyä talouden toimijat voivat kyllä tehdä kyseisiä tietoja koskevia salassapitosopimuksia, mutta yhteiskunta ei anna niille lain suojaa. Toisin sanoen, jos osapuoli rikkoo sopimusta hän voi niin tehdä ilman että rikotulla osapuolella on mahdollisuus lakiin vedoten vaatia korvausta sopimuksen rikkomisesta.

Artturi Björk:
Markkinat eivät toimi oikeastaan ollenkaan, jos valtio ei takaa väkivaltamonopolillaan sopimusten noudattamista. Siis kaikkien täysivaltaisten yksilöiden tekemiä sopimuksia. Ei niin, että se pitää voimassa kaikkia muita sopimuksia, mutta ei salassapitosopimuksia.
Näin ei yleensä ajatella, eikä ole aihettakaan. Esimerkiksi yhteisestä hinnoittelusta tms. tehtyjä kartellisopimuksia pidetään markkinoita vääristävinä, koska ne etäännyttävät markkinoita täydellisen kilpailun ideaalista. Talouden vapautta haittaavina pidetään myös erinäisiä suojelusopimuksia, joita mm. mafia harrastaa. Samoin on katsottu, että korruptiosopimukset, yksityistenkin yritysten väliset, ovat haitaksi paitsi yhteiskuntarauhalle myös taloudelle. Asekaupan, huumekaupan ja ihmiskaupan, yhteensä satoja miljardeja euroja vuodessa, kannattavuus perustuu pitkälti siihen, että yksityisten ihmisten välisiä sopimuksia pidetään periaatteessa yksityisasioina.

Edellä mainittujen taloutta haittaavien sopimusten kohdalla tilanne on se, että useimmissa kehittyneissä maissa ne ovat laeilla kiellettyjä, mutta ”yksityisasioina” eivät julkisiksi vapautettuja. Tästä syystä näiden sopimusten käsittely ja kohtalo pysyy yksityisten yritysten ja valtioiden virkamiesten eli viime kädessä hallitusten välisenä asiana. Se taas merkitsee sitä, että ne ovat korruptoitavissa yritysten ja hallitusten välillä ilman että kenelläkään ulkopuolisella on mahdollisuutta edes tietää asiasta puhumattakaan puhaltaa peliä poikki. (Katsoitko keskiviikkoiltana ykköseltä asiaa valaisevaa dokumenttia Kauppaa lahjonnan voimin?)

Asialle olisi jotain tehtävä. Mutta näitä asioita ei voida kontrolloida poliittisen vallan avulla, koska eivät poliitikot voi itseään kontrolloida, eikä myöskään taloudellisen vallan avulla, samasta syystä. Ainoaksi mahdollisuudeksi jää demokraattinen kontrolli, mikä ei ole kontrollia ollenkaan vaan perustuu yksilöiden suorittamiin vapaisiin taloudellisiin valintoihin hankkimiensa tietojen pohjalta, kun tuotteita, hintoja ja kauppoja koskevat tiedot eivät ole salaisiksi säädettyjä.

Tätä mieltähän täydellisen kilpailun teoriakin asiasta on.

Harakka on kaunis lintu

Akateemiseen talousblogiin

Muistaakseni Brechtin näytelmässä Galileo oli kohtaus, jossa Galilei pyysi paavin kardinaaleja katsomaan kaukoputkeensa ja toteamaan kuinka Jupiterilla on kuita kiertolaisinaan. Kardinaalit kieltäytyivät. Miksi? Eivät suinkaan siksi, että ilman katsomistakin tiesivät Galilein olevan väärässä vaan siksi, että tiesivät hänen olevan oikeassa. Kyvyttömyys selittää uudet havainnot vanhalla teorialla muuttui peloksi ja vihaksi.

Haaparannan reaktiossa Harakan kirjaa kohtaan saattaa olla kyse samasta asiasta. Harakka tuo esille nykytalouden vakavia ongelmia, joihin Haaparannan edustama taloustiede ei tiedä kunnollista ratkaisua. Eikä kyse ole luvuista ja määristä, joihin Haaparanta yrittää johdattaa keskustelun, vaan systeemiongelmasta. Kapitalistinen talous ei näytä etsiytyvän tasapainoon kuin lamojen ja sotien kautta. Tämän havainnon kohtaaminen on pelottava asia.

Aivan kuten Haaparanta asiaa tutkimatta mutta silti oikein arvaa, Harakka ei esitä ongelman ratkaisuksi mitään omintakeista. Hän esittää vain taloustieteilijöillekin tutut varovaiset ehdotukset. Kahdenväliset johdannaiset on siirrettävä päivänvaloon. Pankkisalaisuuden aika on ohi.

Ilmeisesti Haaparanta ei kuitenkaan haluaisi kuulla näitä vaatimuksia tavallisen kansalaisen suusta, mahdollisena poliittisena ohjelmana. Se, että yrityksillä on lailla säädetty oikeus tuotteiden sisältöjä ja hintoja koskevaan yrityssalaisuuteen, on yksi kapitalistisen talouden peruspilareita. Siitä voidaan poiketa vain hyvän asiantuntemuksen ja tarkan harkinnan perusteella, kummatkin asioita, joihin tavalliset kansalaiset eivät pysty. Asia on jätettävä asian tuntijoille.

Joku taloustieteen kehittyneimpiä totuuksia tuntematon voisi vaikka väittää, että kapitalismi ei ole aitoa markkinataloutta, koska markkinamekanismin pohjimmaisena tarkoituksena ei ole yksityisen hyödyn vaan yhteisen hyvän edistäminen ja että markkinoiden kunnollinen toiminta edellyttää paitsi teoriassa niin myös todellisuudessa kaikkien myytävien tuotteiden sisältöjen ja hintojen täyden julkisuuden. Se olisi tänään yhtä harhaoppista kuin aikanaan oli väittää, että maa todellisuudessa kiertää aurinkoa.

Mikä on teorian ja käytännön suhde? Kiintoisaa on, ettei paavikaan oppineineen vastustanut sitä, että Maa kiertää teoriassa Aurinkoa. Paavin kardinaali Roberto Bellarmino kirjoitti Paolo Foscarinille, joka oli kirjassaan puolustanut aurinkokeskeistä mallia, mainion kirjeen:
Mielestäni Teidän Korkeutenne ja Signor Galilei toimitte viisaasti, kun ette puhu ehdottomasti, vaan rajoitutte puhumaan hypoteettisesti. .. Kun sanotaan, että olettamalla Maa liikkuvaksi ja Aurinko paikallaan pysyväksi, kaikki taivaan ilmiöt selittyvät paremmin kuin eksentrien ja episyklien teorian avulla, niin tällöin puhutaan erinomaisen harkitsevasti … Tällainen puhetapa riittää matemaatikoille. Sen sijaan, jos halutaan väittää, että Aurinko todellisuudessa on maailmankaikkeuden keskus … ja että Maa sijaitsee kolmannessa taivaassa ja kiertää suurella nopeudella Auringon ympäri, niin tämä on hyvin vaarallinen asenne, joka on omiaan paitsi vihoittamaan kaikki skolastikkofilosofit ja teologit, lisäksi myös loukkaamaan meidän pyhää uskoamme olemalla Raamatun vastainen.
Jos Haaparanta olisi tutustunut Luoton loppuun sillä perusteellisuudella kuin Bellarmino Foscarinin teokseen, hän olisi voinut kirjoittaa seuraavasti:
Mielestäni Harakka ja muut kapitalismin kriitikot toimisivat viisaasti, jos he rajoittuisivat puhumaan hypoteettisesti. .. Kun sanotaan, että olettamalla markkinatiedot julkisiksi, kaikki markkinoiden ilmiöt selittyvät paremmin kuin johdannaisten ja kannustimien teorioiden avulla, niin tällöin puhutaan erinomaisen harkitsevasti … Tällainen puhetapa riittää taloustieteilijälle. Sen sijaan, jos halutaan väittää, että markkinatiedot olisi todellisuudessa saatettava julkisiksi, jotta markkinat edistäisivät yhteistä hyvää, niin tämä on hyvin vaarallinen asenne, joka on omiaan paitsi vihoittamaan kaikki suuromistajat ja heidän edunvalvojansa, lisäksi myös loukkaamaan meidän pyhää uskoamme olemalla kapitalistisen taloustieteen vastainen.

Toinen välitilinpäätös tekijänoikeuskeskustelusta

Soininvaara jatkaa:

Oletko ajatellut samaa mallia julkisten menojen rahoittamiseen?
Moottoritie rakennetaan, jos riittävän moni lahjoittaa siihen rahaa, mutta kaikki saavat ajaa, vaikka eivät olisi maksaneetkaan?
Sovellettuna kyllä. Yhteiselle hyvinvoinnille välttämättömien julkisten hyödykkeiden rahoituksessa kannatan veropohjaista mallia – ei siis kovin tavatonta – jolloin myös lapset, sairaat, kotiäidit ja -isät työttömät, spurgut ja erilaiset elämäntapaeksentrikotkin saavat käyttää moottoriteitä, tiedon valtateitä, sairaalapalveluja jne., vaikka eivät niistä mitään maksaisikaan. Enkä todellakaan pidä tätä nykysuuntausta viisaana, jossa ”vapaamatkustaminen” nähdään suurena ongelmana, josta pitäisi päästä laittamalla kaikille hintalappu.

Välttämättömien julkisten hyödykkeiden ryhmään katson kuuluvan myös oppikirjat, kartat, tilastot ja tieteelliset julkaisut. Niiden kauppaan esittämäni malli sopii mainiosti. Yhteiskunta vain ostaa verovaroilla ja harkintansa mukaan niitä kuvaamastani kauppapaikasta vapaaseen käyttöön – pitkälti niin kuin nykyisinkin.
nuoret eivät halua maksaa sisällöistä yhtikän mitään. Jos ne nytkin näkevät paljon vaivaa välttyäkseen maksamasta taiteilijoille, miksi he tämän jälkeen eivät jäisi tyynesti odottamaan, että muut maksavat? Jos produktion rahoittaminen vaatii miljoonalta ihmiseltä pienen lahjoituksen, todennäköisyys sille, että juuri se minun roponi teki produktion mahdolliseksi, on aika pieni.
Millä tavalla maailma olisi onnettomampi paikka, jos nuoret jäisivät tyynesti odottamaan jotain? Ja voisitko ihan vain sanojen yleisen merkityssisällön säilyttääksesi puhua maksusta eikä lahjoituksesta, silloin kun mitään rahasuoritusta ei tapahdu ellei myös tuote vaihda omistajaa.
Jos olen menossa viikonlopuksi landelle ja perjantai-iltana keksin ostaa Leena Lehtolaisen romaanin. Miten se tässä mallissa toimisi niin, että Lehtolainen saa tästä itselleen jotain, eikä minun tarvitse odottaa kirjaa kuukausitolkulla?
Jos kyseessä on jo Lehtolaiselta julkiseksi ostettu kirja ja paperisille kirjoille on kysyntää, niin ostat sen kirjakaupasta tai marketista. Jos kyseessä ei ole jo Lehtolaiselta ostettu kirja, et voi sitä nytkään kaupasta saada. Se on jollakin kustantajalla odottamassa hyväksymistään, oikeuksien ostamistaan, oikolukuaan, painamistaan, ennakkomainontaansa ja kirjakauppoihin levitystään, mikä aika voi viedä kuukausia. Missä on ongelma?
Entä miljardi euroa maksavan suurfilmin rahoittaminen? Satamiljoonaa ihmistä antaa kympin, muuten produktiota ei synny, mutta sitten elokuva on kaikkien ilmaiseksi saatavilla?
Tämä onkin mielenkiintoinen kysymys, koska filmin tekemisestä on tullut niin kallista. Ehkä tässäkin on lähdettävä liikkeelle muualta kuin filmintekijöiden hyvinvoinnin turvaamisesta. Hyviä kysymyksiä ovat mm.: Mihin tarvitaan miljardi euroa maksavia filmejä? Missä mielessä suurella budjetilla tehdyt filmit ovat parempia kuin pienellä? Mitä hyvää sillä saavutetaan, että filmien teko keskittyy suurille yrityksille, lähinnä Hollywoodiin? Millaista elämänasennetta ne keskimäärin ilmentävät? Menettäisikö maailma jotain tärkeää, jos suuren budjetin filmien asema heikkenisi ja pienen budjetin filmien asema paranisi? Mannerheim-elokuvaa ei syntyisikään? Eikä Tappajahai seiskaa? Kamalaa.

Välitilinpäätös tekijänoikeuskeskustelusta

Soininvaaran blogiin

Juuso Koponen:
‘Kuvitellut voitot joita ei ole saatu’ eivät ole sen demonisempia kuin vaikkapa leipurin ajatus rahoista jotka hän toivoo saavansa sämpylöistään ja joilla hän vaikkapa aikoo ostaa lapsilleen vaatteita.
Eivätpä todellakaan ole enkä ole sellaista väittänytkään. Demonisiksi kuvitellut voitot saattavat muodostua, jos niiden varaan luodaan ansaintasysteemi, jota myydään joillekin, mutta joka on läpinäkymätön siinä mielessä, että asiakkailla on vajavainen käsitys siitä, miten voitot tehdään ja kenelle ne menevät, puhumattakaan että suurella yleisöllä olisi selvä käsitys siitä, mitä hyötyä tämän systeemin käytöstä heille on.

Kun väität, että immateriaalikaupan hyllyltä varastettu tavara vähentää alkuperäisen tavaran menekkiä, kyse on kuvitellusta voitosta, jota ei ole saatu, ja jos tällä perusteellaan ansaintasysteemiä (tekijänoikeusjärjestelmää), jonka asiakkailla (tekijöillä) on vajavainen käsitys siitä, miten voitot tehdään ja kenelle ne menevät (kuten tämäkin keskustelu osoittaa), ja jos suurella yleisöllä ei ole selvää käsitystä siitä, mitä hyötyä tämän systeemin käytöstä heille on, systeemi saattaa kehittyä varsin demoniseksi.
Rohkenen epäillä onko tekijänoikeuksien keskittäminen yksiin käsiin monenkaan ‘tekijänoikeuksien kannattajan’ unelma, saati kaikkien. Jos täällä jotain kannatetaan niin eiköhän sitä että oikeudet ovat oman työnsä tuloksiin kaikilla niillä jotka ovat luovan työn tehneet.
Käytin sarkasmia osoittaakseni mihin suuntaan yksinoikeuksilla on taipumus kehittyä. Ei Neuvostoliitossakaan useimpien tarkoituksena ollut systeemi, jossa keskusvalta omistaa kaikki taloudelliset oikeudet, vaan ihanne, jossa jokainen antaa kykyjensä mukaan ja saa tarpeidensa mukaan. Tämän toteuttamiseksi vaadittiin proletariaatin etujen ja etujoukon ansaittujen yksinoikeuksien kunnioittamista, ja loppu on historiaa.
Yritin itse viitata siihen että jo talous, saati yhteiskunta, on niin monimutkainen värkki että kun jostain narusta vetää on vaikea ennustaa missä kaikkialla kello kilahtaa. Yhteiskunnalliset kokeilut voivat johtaa odottamattomiin seurauksiin, ehkä (sadan/satojen vuosien aikaskaalassa) peruuttamattomiinkin seurauksiin.
Tästä olen tasan samaa mieltä. Minunkin mielestäni tämä nykyinen tekijänoikeusjärjestelmä (kansainvälisenä vasta vuodesta 1886) on sellainen kokeilu, joka voi johtaa odottamattomiin seurauksiin. Siksi olen yrittänyt tutkia, olisiko siinä jotain, joka ei olisi niinkään odottamatonta vaan joka on jo jossain muodossa tapahtunut aikaisemmin ja josta voisimme ottaa oppia.

Vielä huolestuneempi olen kuitenkin siitä suuremmasta systeemistä (kapitalismista), jonka osa tekijänoikeusjärjestelmä on. Eiväthän kapitalisminkaan kannattajat pyri yritysten ylivaltaan, luonnon hävittämiseen ja terrorisminvastaisiin sotiin, vaan parantamaan tavallisten ihmisten elinoloja. Sen toteuttamiseksi pyritään vain kasvattamaan tuotantoa ja kunnioittamaan niiden etuja ja oikeuksia, jotka tuotantoa kasvattavat (viittaan lääkepatenttikeskustelun kommenttini 12.8. kello 0:40).
Nähdäkseni harva täällä haluaa tilannetta, että kun teos tekijän käsistä lähtee jonkun muun tietoisuuteen, niin kaikki teokseen liittyvä toiminta on sen jälkeen vapaata ja säätelemätöntä.
Jos ei oteta lukuun tekijän moraalisia oikeuksia ja kuluttajansuojaa koskevaa lainsäädäntöä, niin juuri tätä olen ilmaissut kannattavani. Se tarkoittaa silloin sitä, että tekijän on saatava palkkio työstään ennen kuin hän päästää tuotteen käsistään. Se puolestaan tarkoittaa sitä, että tuote on myytävä kertasuorituksena, aivan niin kuin saappaita myydään, eikä siis niin, että saappaan hinta muodostuisi jotenkin sen perusteella, kuinka moni sitä käyttää tai kuinka paljon sillä kävellään. Tämä on keskeinen asia, aivan niin kuin Tiedemieskin kommentissaan 13.8.2009 kello 14:52 esitti. Tähän olen esittänyt mielestäni kehittämisen arvoisen kaupankäyntimenetelmänkin (katso kommenttini 10.8.2009 kello 21:41 aiheeseen Tekijänoikeuksien vastustajat tarkentakoot).

Kirjallisuudesta puheen ollen tällaisella ratkaisulla on ainakin seuraavat ominaisuudet.
- se toimii puhtaalla markkinaperiaatteella keskittämättä markkinavaltaa yrityksille
- kaikki kopiointiin liittyvät ongelmat katoavat
- se kaventaa kirjailijoiden välistä palkkiokuilua
- se ei vaadi tietosysteemeiltä erityisiä salaus-, salauksenpurku- tms. ominaisuuksia
- se ei vaadi verkon viranomaisvalvontaa
- se vähentää tiedonvälityksen sivukuluja
- sen jälkeen, kun tekijä on saanut määrittelemänsä summan ja julkaissut teoksensa verkossa, se on vapaasti ja markkinahenkisesti myös kirjanpainajien ja sähkökirjantekijöiden hyödynnettävänä palvelemaan niitä, jotka mieluummin lukevat kirjansa paperilta tai sähkökirjalta kuin tietokoneelta.

Enkä suoraan sanoen oikein ymmärrä, miksi tämä ratkaisu ei ole keskustelijoille vielä kelvannut.

Osmo:
Tuo Matti H:n esittämä menettely on niin hankala, että se tuottaa lukijoille paljon enemmän transaktiokustannuksia kuin se, että ostaa vain kirjan kirjakaupasta. Itse toivoisin, että tällainen helppous olisi minun edelleen käytettävissä.
En oikein ymmärrä, mitä transaktiokustannuksia tarkoitat. Jos on kiinnostunut tietystä aiheesta tai tietyn kirjailijan teoksista ja on nettisivu, jolta kirjoja voi etsiä, niin ei tässä ainakaan vielä ole suuria kustannuksia ostajalle. Jos sitten tällä sivulla on kirjailijan itsensä valitsema aineisto, jolla hänen tuotantoonsa voi tutustua, ja kuvaus tiettyyn hintaan myytävästä uudesta kirjasta ja lisäksi ruutu, johon voi laittaa summan, joka voidaan ottaa hänen tililtään, jos maksuja tulee riittävä määrä, ja mahdollisesti palkki, josta näkee ”latauksen” edistymisen, niin mitä kustannuksia tähän liittyy? Jos sivulta on vielä linkki kirjapainolle, joka lupaa tehdä siitä paperiversion ja lähettää sen vaikka kotiin tiettyyn hintaan, jos ostajia on tietty määrä, niin mikä tässä on vaikeaa? Ja jos on riittävästi ihmisiä, jotka haluavat maksaa siitä, että käyvät kirjakaupoissa katselemassa, hypistelemässä ja valitsemassa kirjoja, mikä sinänsä on kivaa, niin eihän sitä mikään estä, että he pitävät pystyssä kirjakauppoja.

kuinka monen noista 5000 uskoisit osallistuvan tähän vapaaehtoiseen kolehtiin, jolla ei ole vaikutusta siihen, saako kirjan luettavakseen.
Vapaaehtoisella kolehdilla, jolla ei ole vaikutusta siihen, saako kirjan luettavakseen, tarkoitat varmaan jotain muuta ehdotusta kuin esittämääni. Siinä nimittäin ostajalla on sellainen mahdollisuus, jota nykysysteemissäkään ei ole, että hän voi vaikuttaa kirjan saatavuuteen jopa itse valitsemallaan määrällä. Mitä enemmän hän maksaa, sitä suuremmalla todennäköisyydellä kirja julkaistaan hänenkin luettavakseen. Hän voi jopa ostaa sen yksin maksamalla koko summan ja vaikutus on sataprosenttinen. Tai hän voi kerätä kavereita mukaansa tai saman alan harrastajia tai samoista tiedoista kiinnostuneita. Nykysysteemissähän tämän valinnan tekee yli 90%:sti kustantaja ostajan puolesta. Tietääkseni vain muutama prosentti käsikirjoituksista läpäisee kustantajien seulan, joka on tietysti viritetty kustantajien etujen mukaiseksi. Vaikka valtaosa karsinnasta on aiheellista lukijoidenkin näkökulmasta, jo todennäköisyydet puhuvat sen puolesta, että useitakin helmiä jää tähän seulaan.

Entä kuinka moni noista 5000:sta, jotka tarvitaan elättämään kirjailijan, ostaisi kirjan esittämälläni tavalla? En osaa sanoa, mutta jos kirjailija saa nykyisin 10% kirjan myyntituloista, niin silloin tähän riittäisi vain 500 niistä 5000:sta, jotka ovat valmiit maksamaan kirjasta sen minkä nykyisinkin. Tai sitten samat 5000, jotka saisivat kirjan sisältämän informaation 90% alennuksella. Varsin edullinen tarjous, johon luulisi useammankin tarttuvan.

Lääkepatenteista voisi luopua

Soininvaaran blogiin

Tpyyluoma:
Mettinen penää reaalipolitiikkaa, hyvä niin. Jos puhutaan Suomen roolista, niin IPR-asioissa nimenomaan EU on vahva vallankäyttäjä, ja uudistushenkisiä auttaisi kovasti jos edes yksi jäsenvaltio olisi johdonmukaisesti uudistushenkinen. Parlamentista kyllä löytyy ymmärrystä ja tukea. Toinen reaalipoliittinen tosiasia on että IPR-uudistajien pitäisi löytää keskenään yhteinen linja, nyt IP-lobby pääsee aivan liian helpolla kun voi sanoa ettei vaihtoehtoja ole.

Tämän ketjun ensimmäinen kommentti, jossa on ymmärretty tehtävän mittakaava lähes oikein. Myytävät yksinoikeudet, niin lääkepatentit kuin tekijänoikeudetkin, ovat maailman laajuinen kysymys ja ongelma. Ne ovat vieläpä merkittävä osa vielä suurempaa ongelmaa, joka tänään ilmenee maailmassa taloudellisena lamana, terrorismina ja luonnon ylikuormittumisena. Sen ongelman nimi on Mikään ei riitä. Maailmaan on saatava enemmän lääkkeitä, enemmän autoja, enemmän kirjoja, enemmän musiikkia ja siksi ja erityisesti enemmän rahaa – ja jos ei muu auta, enemmän aseita.

Ja sen takia, näin selitetään, talouteen on luotava kannustinmekanismeja (sillä kukaanhan ei tämän ideologian mukaan tee mitään ilman kannustimia; lapsi ei leiki luonnostaan, nuori ei opi uteliaisuuttaan, aikuinen ei tee työtä edes markkinaehtoisesti palkittuna, vaan häntä täytyy siihen erityisiä oikeuksia antamalla suostutella).

Yhteiskunnan asettamia eli laeilla säädettyjä kannustinmekanismeja on monia. Luovaa henkistä työtä kannustetaan yksinoikeuksilla, patenteilla ja tekijänoikeuksilla. Tavaratuotantoa kannustetaan edellisten lisäksi mm. liikesalaisuusjärjestelmällä, verotusjärjestelmällä ja yritysten rajoitetun vastuun omistusjärjestelmällä. Kaikkein tärkeintä on tietysti rahatuotannon, tuon ”talouden verenkierron” kannustaminen. Siksi kannustimetkin ovat parhaat, pankkien omistajia ja johtajia kannustetaan töihin huikeilla voitoilla, joihin he voivat päästä tarmokkaasti hyödyntämällä liikesalaisuuksia, veroparatiiseja, johdannaisia, velkavipuja ja sitä ihanaa järjestelyä, että mitä suurempia riskejä otetaan sitä varmemmin voitot voidaan kotiuttaa itselle mutta tappiot maksattaa muilla. Kannustus onnistui tälläkin rahanluontikerralla yli odotusten ja joukko maailman luovimpia aivoja saatiin palkattua luomaan rahaa, siis luottoa, tähtitieteellisiä summia, lähes riittävästi. Jonkin verran jäi kuitenkin puuttumaan siitä, että kaikki vanhat velat olisi voitu maksaa uusilla.

Tpyyluoma esitti myös sen keskeisen asian, että pystyäkseen vaikuttamaan kansainvälisen talouden sääntöihin IPR-uudistajien pitäisi löytää keskenään yhteinen linja. Mikä se voisi olla?

Jokin kompromissi? Kannatetaan tekijänoikeuksia, mutta vain sopivasti ja yritetään lieventää niiden haittavaikutuksia? Voin vakuuttaa, että tämän linjan käytännöt tulevat olemaan teknisen kehityksen myötä yhä ristiriitaisempia ja yhä sekavampiin malleihin johtavia – aivan kuten sitä puoltavat puheenvuorotkin, mistä tämäkin areena tarjoaa hyvän esimerkin. Ei eri tarkoituksiin sopiville kompromisseille voida rakentaa yhteistä linjaa. Sen puutteessa tekijänoikeuksien kannattajilla on yliote ja tekijänoikeudet ja niiden valvontatavat vain kiristyvät, mitä ne ovat tehneetkin viimeisten muutaman kymmenen vuoden ajan siitä huolimatta, että haittapuolet ovat koko ajan olleet samat kuin nytkin.

Eihän kompromissiin pyritä vaan siihen joudutaan. Tekijänoikeuksia joko kannatetaan tai niitä vastustetaan. Eikä niiden kannatukselle ole mitään rajaa ennen kuin yksi yritys omistaa oikeudet kaikkiin maailman bitteihin – ja tietysti myös kaikkiin maailman rahoihin. Kuvitelma, että tekijänoikeuksille olisi jokin riittävä tai sopiva määrä on yhtä hölmö kuin kuvitelma, että ahneella olisi joskus tarpeeksi rahaa. Mutta ei tekijänoikeuksien vastustuksellekaan ole mitään rajaa ennen kuin kaikki on mitätöity. Siksi ainoa pyrkimys, joka tekijänoikeuksien uudistajia voi yhdistää, on niiden kaikkien mitätöiminen riippumatta siitä, millaiseen kompromissiin kukin on käytännössä valmis.

Gorbatshovilaisuudelle ei ole käyttöä tässäkään kysymyksessä. Sen jälkeen, kun puoli on valittu, siitä on hyvin vaikea luopua. Niin että katsokoon nyt itse kukin, kumpi ääripää enemmän miellyttää.