Tämä kirjoituksesi hyvinvoinnin mittareista on hyvä jatko edelliselle, jossa kysyit mitä kapitalismi on. Seuraavassa on vähemmän käsiteltyjä ajatuksia siitä, miten nämä asiat liittyvät toisiinsa.
Kysymys on näkökulman valinnasta. Kapitalismi on ehkä parhaiten määriteltävissä asenteeksi, jossa maailmaa katsotaan yritysten näkökulmasta. Sieltä sellaiset käsitteet kuin edullisuus ja tehokkuus saavat kapitalistisen sisältönsä. Jokin asia on edullinen, jos se edistää yritysten menestymistä, ja tehokas, jos se allokoi resurssit yritysten sisällä ja välillä optimaalisesti. Tästä joudutaan sitten kysymyksenasetteluihin, joissa käsitellään mm. kannustimia, yritysriskejä, finanssitaloutta, osakkeita ja johdannaisia, sekä työnantajien ja työntekijöiden välisen työn/päätöksenteon/palkkioiden jakautumista. Siis juuri niitä asioita, joita toit edellisessä kirjoituksessasi esille.
Yhteiskunnan tasolla tätä yritysten menestymistä mitataan parhaiten BKT:llä. On merkille pantavaa, että myös Roemerin ja Meaden ehdotukset kuuluvat tähän kategoriaan (paitsi Meaden yhteiskunnallinen osinko). Ne koskevat yritysten sisäistä järjestystä ja niiden mahdollinen edullisuus perustuisi siihen, että näin toimivat yritykset toisivat omistajilleen ja työntekijöilleen tehokkuusetuja. Se todettaisiin BKT:n nousuna, mutta ei välttämättä nettokansantuotteen tai HDI:n nousuna.
Tästä päästään toiseen näkökulmaan. Sosialismi on ehkä parhaiten määriteltävissä asenteeksi, jossa maailmaa katsotaan yhteiskunnan näkökulmasta. Jokin asia on edullinen, jos se lisää yhteiskunnan yhteistä toimintakykyä yhteisen päämäärän saavuttamiseksi, siten kun se oman poliittisen järjestelmänsä kautta tämän päämäärän määrittelee. BKT, HDI ja muut yhteistä taloutta, terveyttä, työllisyyttä ja luonnon tilaa kuvaavat indikaattorit ovat periaatteessa sosialistisia työkaluja.
Näiden talouden kehitystä kuvaavien indikaattoreiden ja samalla itse sosialismin ongelma on se, aivan niin kuin itsekin totesit, etteivät ne anna mitään pohjaa vastata tämän hetken polttaviin maailmanpoliittisiin kysymyksiin, kuten millaista ympäristöpolitiikkaa pitäisi tehdä, miten voitaisiin vähentää kansojen/uskontojen vastakkainasetteluja, miten heikentää huumeiden ja aseiden tuotannon kannattavuutta ja miten ratkaista moninaisia pakolais- ja syrjäytymisongelmia.
Kun kollegasi ehdotti, että kestävän kehityksen käsitteen käyttö tulisi kieltää, koska se ei tarkoita yhtään mitään, minä ehdotan sen lisäksi, että kyseisten talousindikaattorien käyttö tulisi kieltää, koska niillekään ei ole järkevää käyttöä. Päinvastoin, niidenkin käyttö johdattaa etsimään ratkaisuja paremmasta ja tehokkaammasta poliittisesta ohjauksesta, jolle ei kuitenkaan löydy järkevästi perusteltua sisältöä. Tällaisten pyrkimysten seurauksista historia tarjoaa monia onnettomia esimerkkejä.
Mielestäni nykytalouden ongelmaan ei ole muuta ratkaisua kuin näkökulman muuttaminen yksilön, tavallisen maailman kansalaisen näkökulmaksi. Jokin asia on edullinen, jos se lisää jokaisen yksilön mahdollisuutta toteuttaa itseään taloudellisesti, siis ilman että se tapahtuu minkään valtiovallan tai yrityksen tarkoitusperien mukaan ja ilman että se heikentää muiden mahdollisuutta taloudelliseen toimintaan. Tällekin näkökulmalle on nimi ja se on markkinatalous.
Kapitalismi eroaa markkinataloudesta juuri siinä, että kapitalismille on yhteiskunnan toimesta annettu ideologinen tarkoitus, talouden kasvattaminen, BKT:llä mitattava, kun taas markkinataloudella ei tällaista tarkoitusta ole. Sen tarkoituksena on luoda tasapuoliset kaupankäyntimahdollisuudet kaikille, jotta jokainen yksilö voi toteuttaa taloutta omien tarpeidensa mukaan. Teoriassa markkinatalouden astetta mitataan yksilöiden markkinoille pääsyn kustannuksilla. Mitä pienemmät nämä kustannukset kokonaisuudessaan ovat, sitä markkinataloudellisempi yhteiskunnan/maailman talous on.
On huomattava, että paitsi valtiovallat myös yritykset säätelevät markkinoille pääsyä erityisesti myyjinä toimiessaan. Jotta jokaisella yksilöllä olisi täysi mahdollisuus toimia ostajana, kullakin täytyisi olla mahdollisuus samaan tietoon kaikesta myytävästä ja kaikista hinnoista ja sama vapaus ostaa kaikkea myytävää kuin kenellä tahansa muulla. Ellei näin ole, markkinoille pääsyllä on jokin hinta joillekin. Kapitalistisessa taloudessa näin ei ole ja kyseisestä hinnasta voidaan esittää arvioita. Jonkinlaisen kuvan osasta sitä saa, kun arvioi miten arvokkaana yritykset pitävät tuotteita, hintoja ja asiakkaita koskevia liikesalaisuuksia. Se, millä hinnalla vaikkapa Exxon tai Goldman Sachs myisi kirjanpitonsa julkiseksi, vastaa sitä kustannusta, jonka kyseinen yritys käyttää joiltakin markkinoille pääsyn estämiseen. Tietysti yritykset säätelevät markkinoita eli asettavat kustannuksia markkinoille pääsylle muillakin tavoilla, muun muassa myymällä yksinoikeuksia tuotteidensa hyödyntämiseen.
Miksi valtiovallat laillistavat tällaiset antimarkkinataloudelliset käytännöt? Samasta syystä kuin ne itsekin säätelevät taloutta. Omaksi edukseen. Valtiovallat käyvät keskenään taloussotaa, jossa eturintamassa ovat kansalaistensa omistamat ja kansalaisiaan työllistävät yritykset. Niiden kilpailukykyä on voimistettava ja siksi niidenkin on annettava säädellä markkinoita omaksi edukseen. Nyt tämä peruste on kuitenkin kääntymässä itseään vastaan.
Omistuksen ja kaupan kansainvälistyessä valtiovaltojen ja tavallisten kansalaisten on yhä vaikeampi suoraan hyödyntää yrityksiä, jolloin niille annetut säätelyoikeudet lisäävät lähinnä kansainvälisen omistajajoukon valtaa ja vaurautta. Koska kyseiset oikeudet ovat sitä arvokkaampia mitä suuremmista yrityksistä on kyse, kilpailu niiden omistamisesta vain kovenee kehityksen myötä. Samalla kasvaa se kulutus, jonka yritykset käyttävät kilpaillessaan näiden oikeuksien hallinnasta. Sen kulutuksen luonto ja tavalliset kansalaiset maksavat aivan niin kuin tavallisenkin sodankäynnin kustannukset.
Mielestäni tämä selittää varsin johdonmukaisesti sen, miksi valtiovallat ovat tänään niin suurissa vaikeuksissa yrittäessään huolehtia köyhien toimeentulosta ja luonnon terveydestä.
Eikö tämän logiikan esittäminen tulisi sisältyä aivan taloustieteen perusopintoihin. Ymmärtääkseni niitä vaivaa vakava puute juuri tällä alueella, jolla käsitellään sosialismin, kapitalismin ja markkinatalouden eroja ja yhtäläisyyksiä.
----
Mikäli olen oikein ymmärtänyt, täydellisen kilpailun käsite on kuvaus teoreettisesta taloudesta, jossa yksikään yritys ei voi sanella hintoja vaan talous on tasapainossa, jossa marginaalikustannukset ovat yhtä suuret kuin marginaalituotot ja talous toimii tehokkaimmalla mahdollisella tavalla. Jotta näin olisi, taloudelta edellytetään ideaaleja ominaisuuksia: markkinoilla toimii lukemattomia myyjiä ja ostajia, tuotteet ovat kaikilla samat, markkinoille on vapaa pääsy, kaikilla on täydellinen tieto tuotteista ja hinnoista, vaihdantakustannuksia ei ole, ja muitakin on esitetty.
Mihin tätä käsitettä tarvitaan ja käytetään? Paitsi taloustieteen omiin tarkoituksiin täydellisen kilpailun ideaa käytetään myös yhteiskunnallisiin tarkoituksiin. Sillä vaikutetaan kansalaisiin ja päättäjiin opettamalla, että mitä täydellisempää kilpailu on, sitä tehokkaammin talous toimii. Siis ellei ulkoisvaikutuksia ja julkisia hyödykkeitä oteta huomioon.
Tätä sinänsä järkevää oppia käytetään kuitenkin nykyisin hyvin tarkoitushakuisella tavalla. Kaikki edellä mainitut täydellisen kilpailun ehdot esittävät ideaaleja, joita ei käytännössä ole, mutta joita kohti voidaan pyrkiä. Edellisessä kommentissani esittämistä syistä johtuen päähuomion on saanut markkinoille pääsyn vapaus, ja sillä on ymmärretty yritysten vapautta ensisijaisesti valtiovaltojen asettamista kilpailun esteistä kuten tulleista ja toissijaisesti yritysten toisilleen asettamista esteistä kuten kartelleista. Näiden vapauksien tarpeellisuutta taloustieteilijöiden valtavirta mielellään korostaa.
En ole kuitenkaan huomannut, että ekonomistit olisivat samanlaisella innokkuudella puhuneet toisen täydellisen kilpailun ideaalin, täydellisen informaation, puolesta. Kun täydellisen kilpailun teoria sanoo, että tuotteita, hintoja ja kauppoja koskevien tietojen tulisi olla julkisia, ekonomistit ovat joko hiljaa tai opettavat päinvastaista. Silloin tavoitteena ei enää olekaan talouden tasapainottaminen vaan talouden kasvattaminen senkin uhalla, että siitä tulee tempoilevaa ja kuluttavaa – kuten tänäänkin nähdään.
Tähän liittyy vielä kiintoisa väärinkäsitys. Kun nyt taas on herätty vaatimaan mm. pankkisalaisuuden avaamista, tosin vain rajoitetusti ja viranomaisille, ekonomistitkin puhuvat säätelyn tarpeesta. Yleensä valtiovallan suorittamaksi säätelyksi katsotaan jonkin lain tai säädöksen asettaminen jossain tietyssä tarkoituksessa. Se, että tuotteita, hintoja ja kauppoja koskevat tiedot ovat laeilla suojattuja liikesalaisuuksia, joiden luvattomasta paljastamisesta yhteiskunta rankaisee, on säätelyä, jonka tarkoitus on sama kuin tullienkin, omien yritysten kilpailukyvyn ylläpitäminen. Liikesalaisuuksien avaaminen yleisölle ei suinkaan vaadi säätelyä vaan säätelyn purkua, juuri niin kuin täydellisen kilpailun malli edellyttääkin. Ilman kyseistä säätelyä talouden toimijat voivat kyllä tehdä kyseisiä tietoja koskevia salassapitosopimuksia, mutta yhteiskunta ei anna niille lain suojaa. Toisin sanoen, jos osapuoli rikkoo sopimusta hän voi niin tehdä ilman että rikotulla osapuolella on mahdollisuus lakiin vedoten vaatia korvausta sopimuksen rikkomisesta.
Artturi Björk:
Markkinat eivät toimi oikeastaan ollenkaan, jos valtio ei takaa väkivaltamonopolillaan sopimusten noudattamista. Siis kaikkien täysivaltaisten yksilöiden tekemiä sopimuksia. Ei niin, että se pitää voimassa kaikkia muita sopimuksia, mutta ei salassapitosopimuksia.Näin ei yleensä ajatella, eikä ole aihettakaan. Esimerkiksi yhteisestä hinnoittelusta tms. tehtyjä kartellisopimuksia pidetään markkinoita vääristävinä, koska ne etäännyttävät markkinoita täydellisen kilpailun ideaalista. Talouden vapautta haittaavina pidetään myös erinäisiä suojelusopimuksia, joita mm. mafia harrastaa. Samoin on katsottu, että korruptiosopimukset, yksityistenkin yritysten väliset, ovat haitaksi paitsi yhteiskuntarauhalle myös taloudelle. Asekaupan, huumekaupan ja ihmiskaupan, yhteensä satoja miljardeja euroja vuodessa, kannattavuus perustuu pitkälti siihen, että yksityisten ihmisten välisiä sopimuksia pidetään periaatteessa yksityisasioina.
Edellä mainittujen taloutta haittaavien sopimusten kohdalla tilanne on se, että useimmissa kehittyneissä maissa ne ovat laeilla kiellettyjä, mutta ”yksityisasioina” eivät julkisiksi vapautettuja. Tästä syystä näiden sopimusten käsittely ja kohtalo pysyy yksityisten yritysten ja valtioiden virkamiesten eli viime kädessä hallitusten välisenä asiana. Se taas merkitsee sitä, että ne ovat korruptoitavissa yritysten ja hallitusten välillä ilman että kenelläkään ulkopuolisella on mahdollisuutta edes tietää asiasta puhumattakaan puhaltaa peliä poikki. (Katsoitko keskiviikkoiltana ykköseltä asiaa valaisevaa dokumenttia Kauppaa lahjonnan voimin?)
Asialle olisi jotain tehtävä. Mutta näitä asioita ei voida kontrolloida poliittisen vallan avulla, koska eivät poliitikot voi itseään kontrolloida, eikä myöskään taloudellisen vallan avulla, samasta syystä. Ainoaksi mahdollisuudeksi jää demokraattinen kontrolli, mikä ei ole kontrollia ollenkaan vaan perustuu yksilöiden suorittamiin vapaisiin taloudellisiin valintoihin hankkimiensa tietojen pohjalta, kun tuotteita, hintoja ja kauppoja koskevat tiedot eivät ole salaisiksi säädettyjä.
Tätä mieltähän täydellisen kilpailun teoriakin asiasta on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti