Tukholman ja Somalian merirosvot

Kemppisen blogiin

Kemppisen alustus tuo esille todella tärkeitä asioita. Pelko siitä, että informaatiosota kovenee vähitellen tietoa vääristäväksi, paikkoja rikkovaksi ja väkivaltaiseksi, ei ole ollenkaan turha. Päinvastoin, se on ihmisyhteisöjen historiassa yleinen kehityskulku, kun laajat joukot pyrkivät oikaisemaan kokemansa vääryyden. Jossain vaiheessa rintaman kummallakin puolella päädytään siihen, että on aika lopettaa hyväntahtoinen ymmärtäväisyys.

Klassikkokuvaus asiasta: Heinrich von Kleist: Mikael Kohlhaas. Kemppisen esiin nostamat Hitler, Stalin ja Robespierre ovat tällaisen yhteisöllisen ”hulluuden” voimistumisen välttämättömiä tiivistymiä, ei niiden varsinaisia aiheuttajia.

Paras mitä voidaan tehdä kyseisen kehityksen estämiseksi on parantaa yleistä tiedon tasoa siitä, miten kehitys kehittyy ja millaiset ”hyvät pyrkimykset” ovat askeleita taaksepäin ja millaiset eteenpäin.

Tähän näyttäisi olevan ainakin yksi selvä sääntö. Jos pyrkimyksenä on vapautuminen hallitsevan joukon (maanomistajien, teollisuuden omistajien, tiedon omistajien) mielivallasta, kehitys vain taantuu, jos pyritään muodostamaan vielä vahvempi valtaryhmittymä, jolla pyritään ottamaan kyseisen kohteen hallinta itselle.

Kehityksen suuri suunta ei ole vallan pitäjien (ja myyjien) vaihtumisessa ”paremmiksi” vaan vallan rakenteellinen väheneminen. Siksi demokratia, vallankumouksen alkuperäinen suuri aate, lopulta kuitenkin voitti niin ludvigit, robespierret kuin hitleritkin – eikä stalineillakaan enää kovin hyvin mene.

Jos nykyisen informaatiosodan halutaan päättyvän onnellisesti ilman suuria tappioita, on otettava oppia historiasta. Kehityksen suuri suunta on myös informaation (kaiken biteiksi muutettavan) omistamiseen liittyvän vallankäytön rakenteellinen heikkeneminen. Se tarkoittaa mm. taloudellisesti hyödynnettävän informaation yksinoikeuksien alasajoa, aivan vastaavasti kuin demokratiaan siirtyminen tarkoittaa poliittisten yksinoikeuksien alasajoa. Tavalla tai toisella.

Toisin sanoen, kaikki ne voimat, jotka viime aikoina ovat vaatineet tekijänoikeuksien ja patenttioikeuksien pysyttämistä ja laajentamista ja niiden keskittämistä yritysten tai valtiovaltojen omistukseen ja hallintaan, ovat väistämättä häviävällä puolella. Vastuu siitä, kuinka kovaksi taistelu kehittyy, on heillä, ei niillä, jotka pyrkivät päinvastaiseen suuntaan – riippumatta siitä, millaista porukkaa jälkimmäisiin kuuluu.
----

Informaation kaupallisten yksinoikeuksien puoltaminen näyttää usein perustuvan ajatukseen, että arvokkaan informaation luoja tai löytäjä omistaa työnsä tuloksen jonkin kiistattoman, luonnollisen periaatteen nojalla. Siksi sen luvaton käyttö on selvä varkaus.

Tällainen ajatus omistamisesta on täydellinen väärinkäsitys.

Tällaista luonnollista periaatetta ei ole olemassa. Luonnollista on se, että vahvempi ottaa omakseen heikomman työn tuloksen, niin aineettoman kuin aineellisenkin, ja tekee sillä mitä haluaa. Luonnollista on myös se, että vahvempi yrittää hyödyntää heikompaa tietonsa ja taitonsa mukaan, jolloin heikommalta ei kannata kaikkea ottaa.

Luonnollista on myös se, että ihmiset muodostavat yhteisöjä, jotka pyrkivät edistämään hyvinvointiaan eli yhteistä kykyään hyödyntää luontoa ja muiden yhteisöjen saavutuksia. Tässä tarkoituksessa yhteisölle muodostuu yhteisiä tapoja ja sääntöjä, jotka säätelevät sen valta- ja omistusoikeuksia.

Alun perin määräysvalta ja omistusoikeudet ovat pitkälti yhtenevät. Vahvimmat määräävät ja omistavat sen mihin pystyvät. Jotta yhteisö voisi kasvaa ja lisätä voimaansa, sen jäsenet täytyy sitoa yhteen, samalle puolelle, toisaalta jollain yhteisen edun määrittelevällä uskonnolla tai ideologialla ja toisaalta palkitsemisjärjestelmällä, jolla muodostetaan organisatorisia riippuvuussuhteita. Yhteisellä uskonnolla/ideologialla ja siitä johdetulla valta- ja omistusoikeuksia jakavalla palkitsemisjärjestelmällä saadaan alistetuimmat ja köyhimmätkin pysymään ruodussa ja jopa tuntemaan työnsä tarpeelliseksi ja leipänsä ansaituksi, niin kaivoksissa kuin juoksuhaudoissa.

Yhteisön kasvaessa ja tietojen ja taitojen kehittyessä jossain vaiheessa käy kuitenkin niin, että vanhan palkitsemisjärjestelmän tuotot ohjautuvat väärin uuden tiedon ja tekniikan tarjoamien mahdollisuuksien suhteen. Varoja kuluu kohteisiin, jotka eivät tuota yhteistä hyötyä vaan enemminkin haittaa. Luvattu yhteinen onni ja menestys alkaa loitota.

Tällöin yhteisö jakautuu kahtia. Niihin ylhäällä oleviin, joiden mielestä vika on siinä, ettei yhteisen uskonnon/ideologian oppeja ole riittävällä voimalla noudatettu ja niihin alhaalla oleviin, joiden mielestä vika on siinä, että niitä on liian kauan noudatettu. Edelliset haluavat voimistaa vallitsevan palkitsemisjärjestelmän tehoa, tiivistää rivejä, kasvattaa palkintoja ja voimistaa rangaistuksia. Jälkimmäiset haluavat uudistaa vallitsevan uskonnon/ideologian perusteita ja purkaa vanhaa palkitsemisjärjestelmää.

Kun patentti- ja tekijänoikeudet asetetaan näihin raameihin, nähdään mistä suuressa kuvassa on kyse.

Kyseiset oikeudet on aikanaan tehty palkinnoiksi siitä, että niiden saajat tuottavat yhteisöä kehittävää taidetta, tekniikkaa ja viime aikoina myös tiedettä. Perustana olevalla ideologialla on pitkälti kristilliset juuret, mutta kehityksen myötä käsky maan täyttämisestä on muuttunut käskyyn talouden kasvattamisesta: Ihmisten tarkoitus on tuottaa taloudeksi (rahaksi) muutettavia työpaikkoja, tavaroita ja informaatioita, joten niille, jotka tätä käskyä tehokkaimmin toteuttavat, on annettava tarkoitukseen sopivia etuja. Tästä selitetään kaikkien hyötyvän.

Nykyinen hämmennys on siihen havahtumista, etteivät talouskasvuideologialla perustellut palkitsemisjärjestelmät ole enää internetin yhdistämässä globaalissa yhteisössä toimineet tarkoitetulla tavalla ja lisänneet ihmisten hyvinvointia. Tekijänoikeuksilla palkittu taide ei ole auttanut ihmisiä parempaan ymmärrykseen elämästä. Patenteilla kannustettu tekniikka ei ole pystynyt ratkaisemaan synnyttämäänsä ongelmaa, luonnon ylikuormittumista. Tiedekään ei ole tässä ympäristössä tuottanut mitään teoriaa, joka auttaisi ratkaisemaan pahimpia yhteiskunnallisia ongelmia, syrjäytymistä, terrorismia ja sotia. Taloustiede on keskittynyt selvittämään, miten yritykset voivat kasvattaa pääomiaan ja miten pääomien kauppaa voidaan tehostaa. Tulokset alkavat olla kaikkien tiedossa.

Maailmanyhteisöllä ei todellakaan ole enää mitään järjellistä syytä uskoa talouskasvuideologiaan ja pitää yllä siitä johdettuja palkitsemisjärjestelmiä, mm. kaupallisia tekijänoikeuksia ja patentteja.