Osmo osuu nykytalouden ongelmien ytimeen verratessaan ihmisten vaurastumispyrkimyksiä kylmän sodan varustelukierteeseen. Osuma on täydellisempi kuin hän ehkä itsekään oivaltaa. Kyse on taloudessakin ensisijassa valtakilpailusta, ei toimeentulokilpailusta eikä parisuhdekilpailusta.
Varallisuus on mahdollisuutta hankkia omistuksia ja valtaa käyttää niitä ja niiden tuottoja halunsa mukaan. Vaikka kilpailu talouden tuotteista ei ole nollasummapeli, kilpailu talouden vallasta on. Toisen valta on toiselta pois. Tehtaan, öljylähteen, keksinnön, pankin omistaminen on juuri sitä, että omistajalla on valta määrätä keille autojaan, öljyjään, keksintöjään, rahojaan antaa tai myy, keiden kanssa kaupoista neuvottelee, keille tietojaan jakaa ja keille ei. Varallisuuden tärkein sisältö on sen antamassa vallassa muodostaa ja hallita organisaatioita kilpailtaessa kaikesta haluttavasta. Siksi valtiovallat ja yritykset määräävät talouden kulun, eivät palkansaajat ja vielä vähemmän kuluttajat.
On myös huomattava, että eräs keskeinen omistuskilpailu, kilpailu maan omistamisesta, on nollasummapeli; maatahan ei enää valmisteta. Kilpailu siitä on ankaraa ja sitä on aina käyty ja edelleen käydään paitsi rahalla myös aseilla. Poliittinen ja taloudellinen valta on pohjimmiltaan samaa globaalisti määrittyvää valtaa. Siksi taloudellisenkaan kilpavarustelun ongelmalle ei ole kansallista ratkaisua. Menetysten pelossa kansalaisten on juostava ja taisteltava vaikka kukaan ei haluaisi ja vaikka kansallisesti tehtäisiin millaisia palkka- tai veroratkaisuja tahansa.
Tässä lyhyesti käsitykseni siitä, miksi on juostava muiden mukana – tuskin se paljon poikkeaa Osmonkaan ajatuksista. Koska kyseinen ongelma on kuitenkin aivan keskeinen katsottiinpa taloutta luonnon kestokyvyn, ihmisten keskinäisen sovun tai itse talousjärjestelmän toimivuuden kannalta, jatkan vielä ajatusjuoksua mahdollisen ratkaisun puolelle.
Vertaus asevarustelukierteeseen on erityisen hyvä siksi, että osoittaessaan ongelman se osoittaa myös ratkaisun suunnan. Koska ongelma on talouden valtakilpailuun käytettävien panosten kasvu, ratkaisu on tietysti kyseisten panostusten vähentäminen. Mahdollisia keinoja on kaksi. Sovitaan globaalisti kilpailuun käytettävien panostusten rajoittamisesta ja/tai palkintojen pienentämisestä. Rajoittamisen huono puoli on se, ettei ole olemassa teoriaa, jolla voitaisiin erottaa talouden valtakilpailuun tärvääntyvät panostukset niistä, joilla taloutta kehitetään yhteiseksi hyödyksi. Teorian puuttuminen tekee rajoitteiden asettamisesta poliittisen kilpailun, joka vain siirtää ongelmat toisaalle.
Jäljelle jää talouden valtakilpailun palkintojen pienentäminen; mitä pienempi on palkinto, sitä vähemmän kilpailuun kannattaa panostaa. Periaatteessa taloudellinen valta on omaisuudella kiristämisen valtaa: et saa käyttää omistamaani asiaa, ellet .. ; en myy sinulle omistamaani asiaa, ellet .. ; en anna sinulle tietoja omistuksistani, ellet .. . Vallankäyttöä kyseiset ehdot ovat kuitenkin vain, jos ne ovat alistavia tai syrjiviä: .. ellet tee niin kuin käskemme; .. ellet kuulu tai liity meihin; tms. Jos ehtona on vain tietyn, kaikille saman rahamäärän suorittaminen, kyse on vain kaupasta, ei vallankäytöstä.
Palkinnon pienentäminen tarkoittaa siten sitä, että alistavien tai syrjivien kaupan ehtojen käyttöä vähennetään joko kieltämällä sellaisista haitallisimmat tai, mikä riittää pitkälle, poistamalla lain turvaama omistusoikeus sellaisilta kaupan kohteilta, joilla on vain kilpailullista käyttöä. Näitä ovat mm. erilaiset yksinoikeudet sekä markkinatiedot eli tiedot koko tuotantoketjun tuotteiden laaduista, hinnoista ja kaupoista.
Mielestäni tämä on kiintoisa ratkaisu eikä vähiten siltä näkökannalta, että se on sekä antikapitalistinen, vastustaessaan taloudellista eriarvoisuutta, että antisosialistinen, vähentäessään valtiovallan suorittamaa ohjausta.
----
Rogue kirjoitti:
Ilmeisesti markkinajärjestelmää parempaa systeemiä työn arvon määrittämiseksi ei tähän mennessä ole keksitty.
Ei minunkaan mielestäni. Ongelma onkin siinä, että nykyinen kapitalistinen ”markkinatalous” poikkeaa muutamassa olennaisessa kohdassa sellaisista markkinoista, jotka markkinateorian mukaan mittaavat työn arvoa oikein. Näihin eroihin viittasinkin jo lyhyesti kirjoituksessani 5.1.2009 kello 13:12 tämän saman otsakkeen alla. Taisi jäädä lukematta?
Siinä olet oikeassa, ettei kilpailemisesta päästä eikä tarvitsekaan päästä. Sen sijaan me voimme yhteisellä sopimuksella pienentää palkintoa ja tehdä kilpailusta vähemmän aggressiivisen. Se on politiikassa ja suuressa mittakaavassa jo tehtykin siellä, missä rajoittamattomasta yksinvallasta on siirrytty demokratiaan.
Sivumennen voi todeta, että kun meillä kapitalistista taloutta pidetään oikeana markkinataloutena, siinä on jotain hyvin samaa kuin joskus sosialistisissa maissa pidettiin kansandemokratiaa oikeana demokratiana. Valtaapitävien esittämiä määrittelyjä on hyödyllistä uskoa – niin miesten kuin naistenkin.
----
Tiedemies kirjoitti:
Onnistunut neuvottelu on kuitenkin yleensä jotain ihan muuta kuin kiristämistä ja aggressiota, kuten täällä on annettu ymmärtää.
Jos olen joku noista ymmärryksenantajista, niin pieni selvennys. Tietysti onnistuneet neuvottelut käydään yleensä hyvässä ilmapiirissä, muutenhan ne eivät onnistu. Luulisin, että esimerkiksi kaikki ne lukemattomat liikeneuvottelut, joiden kautta Bernard Madoff neuvotteli uraputkensa ja palkkansa ja asiakassuhteensa, olivat vailla minkäänlaista kiristämistä, aggressioista puhumattakaan. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö tällaiset neuvottelut saata sisältää elementtejä, jotka ovat osapuoltenkin kesken epätasapainossa ja kolmansiin osapuoliin nähden syrjiviä. Yleensä kyse on silloin tiedollisesta epätasapainosta. Kiristämiset ja aggressiot ovat vasta tällaisten ”onnistumisten” onnettomia seurauksia, joihin sitten joudutaan hyvien vaihtoehtojen huvetessa.
Todettakoon, että Madoffin – vain yhden korkeastatusmiehen – huijauksesta puhutaan samassa suuruusluokassa kuin kaikkien Suomen naisten vuotuinen palkkasumma. Näitä on ja lisää tulee niin kauan, kun markkinatiedot ymmärretään yksityisen omistuksen kohteiksi eikä julkisiksi, kaikille avoimiksi tiedoiksi parempien kauppojen tekemiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti