Tulonjako voittaja vie kaiken maailmassa

Soininvaaran blogiin

Jatkan Krugmanin vertausta eteenpäin, tosin omana versionani. Se, että joku marjanpoimija on neljä kertaa nopeampi kuin toinen ja joku kullankaivaja löytää kultasuonen ja joku ei, on asia, jolle kukaan ei voi mitään. Niinpä ihmiset yleensä hyväksyvät tästä johtuvat pienet ja suuret tulot, joita kuitenkin sosiaalisista syistä katsotaan aiheelliseksi verottaa ja vieläpä progressiivisesti.

Olennaista on kuitenkin se, mitä tapahtuu tulojen saannin jälkeen. Parhaidenkin marjanpoimijoiden rahat riittävät vain elämiseen ja siihen, että silloin tällöin voi ostaa uuden poimurin. Parhaiden kullankaivajien rahat riittävät muuhunkin. He voivat ostaa kullankaivuukoneiston. Tämän koneiston käyttäminen tuottaa varoja ja kuluttaa varoja ja näiden välinen erotus lisää omistajien varallisuutta niin kuin oikein on. Joskus kultaa ei kuitenkaan löydy, koneisto kuluu kelvottomaksi tai kullan hinta laskee ja koneiston menot ylittävät sen tulot. Omistajat ottavat velkaa pitääkseen koneiston toiminnassa ja saadakseen tuloja. Joskus sekään ei auta vaan koneisto on hylättävä.

Mutta miten käy velalle, jota on otettu myös marjanpoimijoilta? Ei hätää. Kullankaivajat ovat joskus suostutelleet marjanpoimijat sellaiseen sopimukseen, ettei näin arvokkaan koneiston velkoja tarvitse omistajien maksaa. Millä he muuten ostaisivat uusia koneistoja, jotka tuottavat kultaa kaikille ja kaikkihan kultaa haluavat, eikö vain.

Jotkut marjanpoimijat tyytyvät tappioonsa ehkäpä toivossa, että joskus itse pääsisivät tällaisen koneiston omistajaksi. Jotkut kuitenkin saattavat pitää näin syntyneitä tulo- ja varallisuuseroja epäoikeudenmukaisina, koska ne eivät johdu omistajien taidoista eivätkä sattumista vaan aikoinaan tehdystä sopimuksesta, jonka efektiivinen sisältö on rikkaiden rikastuttaminen. Jotkut jopa pitävät tällaista sopimusta ja sen mukaan toimivien koneistojen muodostamaa taloutta kokonaisuuden kannalta huonona ideana.

Ai niin, jäi mainitsematta tämän koneiston nimi. Se on osakeyhtiö.
----

Keskustelussa tekijänoikeuksien tarpeellisuudesta ja niiden mahdollisesta kaventamisesta on jotain samaa kuin kohtauksessa, jossa agentti Maxwell Smart yrittää päästä pinteestä sanomalla KAOSin miehelle että pudota aseesi, takanasi on kymmenen merijalkaväen sotilasta. Kun tämä ei tehoa, Smart kysyy että uskoisitko kaksi.

Jos koko väite kaupallisten, siis siirrettävien, tekijänoikeuksien siunauksellisuudesta on väärä, ei niiden vähäistäkään määrää ole syytä uskoa oikeaksi. Tutkitaan asiaa huolella.

Miksi tekijänoikeuksia pidetään edullisina yhteiskunnalle, tai maailmanyhteisölle, tekijänoikeudethan ovat maailmanlaajuinen käytäntö. Kahteen seikkaan vedotaan. Yksilöiden toimeentuloon ja yhteiseen hyvään.

Joidenkin mielestä suurin huoli on se, miten muusikot, kirjailijat ja keksijät pärjäisivät, elleivät he saisi niitä tuloja, joita he nyt saavat yksinoikeuksiensa myynnistä. Tähän on vastattava ensin periaatetasolla, ettei yhteiskunnan tehtävä ole ottaa mitään erityistä ammattiryhmää suojelukseensa ja pyrkiä säilyttämään sen toimeentulo alan mahdollisesti heikkenevistä näkymistä huolimatta. Ryhmiä on niin paljon, että yleinen perustulo on paras ratkaisu tähän väistämättömien sopeutumisten ongelmaan. Toiseksi, se, etteivät teosten yksinoikeudet ole myytäviä, ei suinkaan tarkoita sitä, etteivät niiden tekijät voisi itse teosten myynnillä ansaita elantoaan, kukin ansionsa mukaan. Tästä on tämänkin blokin kommenteissa tietoa.

Yhteiskunnan kannalta olennainen kysymys on, mitä yhteiskunnallisesti arvokasta muusikot, kirjailijat, keksijät jne. tuottavat kaupallisilla yksinoikeuksilla kannustettuina, jota he eivät ilman niitä tuottaisi. Tähän vastaamiseksi on ensin mietittävä, mikä on yhteiskunnallisesti arvokasta. Mitä asioita maailman kansalaisilta puuttuu, joiden lisäys parantaisi nimenomaan yhteistä hyvinvointia? Kirjoja? TV-ohjelmia? Autoja? Aseita? Lääkkeitä? Puhdasta luontoa? Yhteenkuuluvuudentunnetta? Kaikille turvattua lääkehuoltoa?

Sitten on arvioitava, miten hyvin näitä tuotetaan kaupallisten yksinoikeuksien kanssa ja miten hyvin ilman. Pääpiirteissään voidaan sanoa, että yksinoikeuksilla edellä mainittuja arvokkaita asioita tuotetaan tulevaisuudessa niin kuin nytkin. Maailma kehittyy tältä osin vain vielä enemmän sellaiseksi kuin se tänään on. Kirjallisuus kehittyy 7 päivää -suuntaan, TV-ohjelmat Big Brother -kehitelmiksi, autot sosiaalisen kilpailun palkinnoiksi, aseet tehokkaammiksi, lääkkeet ensin rikkaiden sairauksia parantaviksi, luonto – no jaa, ja yhteenkuuluvuudentunne heikkenee kohti I sue you -maailmaa, Malmö -vaikeuksia ja reset = peregruzka -väärinkäsityksiä.

Entä ilman yksinoikeuksia? Pääpiirteissään voidaan sanoa, että jos hengentuotteiden yksinoikeudet eivät ole kaupan ja siis yrityksille siirrettäviä, niistä saadut tulot ohjautuvat enemmän tuottajille itselleen kuin yritysten omistajille. Jos ostajina ovat yksilöt ja yleishyödylliset yhteisöt eivätkä yritykset, tuotannon laadun voi myös päätellä kehittyvän enemmänkin tavallisten ihmisten tarpeiden kuin yritysten omistajien tarpeiden mukaan. Taiteen ja tieteen ja rahan liitto heikkenisi. Tuloerot kapenisivat. Autoistakin vähenisi ylimääräistä tehoa ja statusta. Myös omistuskilpailun aiheuttama luonnon kuormitus vähenisi, koska voitot pienenisivät. Ihmisten yhteenkuuluvuudentunne lisääntyisi vielä senkin kautta, ettei tieteiden ja taiteiden leviämistä estettäisi keinotekoisilla raja-aidoilla.

Mielestäni tämä on loogisin tapa käsitellä koko tätä laajaa kysymystä. Tulos puolustaa vahvasti sitä jo useille muutenkin valjennutta näkemystä, että ihmisten yhteisen hyvinvoinnin kannalta olisi mitä tärkeintä luopua kokonaan henkisen työn kaupallisista yksinoikeuksista.