Toisten rahoilla pelaamisesta

Soininvaaran blogiin

Artturi Björk esitti korostettuna asiana, että toisten rahoilla pelaamisesta päästään sillä, että rajoituksia vähennetään. Minulle osoitettuna tämä huudahdus on omituinen, kun itse olen juuri esittänyt miksi ja mitä rajoituksia vähentämällä toisten rahoilla pelaamista voidaan vähentää. Siihen ei totisesti riitä talletussuojasta luopuminen. Artturi ei ehkä ole kaikkia kommenttejani lukenut/ymmärtänyt?

tcrown esitti puolestaan edellä lyhimmän ja eleganteimman selityksen rahan luomisesta, johon olen törmännyt. Mutta miksi tällä systeemillä on taipumus johtaa ylilyönteihin? Ehkä vastausta on etsittävä sieltä, mistä sen ei ainakaan luulisi löytyvän, markkinoiden tarkoituksesta.

Markkinoiden tarkoituksena on ohjata tuotantoa kuluttajien tarpeiden mukaan, ei kulutusta tuottajien tarpeiden mukaan. Ohjautuminen tapahtuu niin, että tuottajilla eli myyjillä on täysi vapaus valmistaa ja hinnoitella hyödykkeitä ja kuluttajilla eli ostajilla on täysi vapaus valita mitä ostavat ja mistä. Myyjien vapauteen ei kuitenkaan kuulu vapaus ohjata taloutta omaksi edukseen kohtelemalla eri ostajia eri arvoisesti.

Rahan idea ja teho vaihdon välineenä on juuri siinä, että se on kaikille sama arvon mittari. Jos pidetään kiinni markkinateorian ytimestä, kaikilla tuotteilla pitää olla rahana ilmoitettu myyntihinta. Rahaa lainatessa tämä tarkoittaa sitä, että lainakin ostetaan vain rahalla, ei vakuuksilla eikä toisilla lainapapereilla. Ne ovat tarpeellisia informaation lähteitä, mutta niitä ei voida pitää velan hintana. Jos rahat eivät riitä velan takaisinmaksuun, asia siirtyy ulosmittausoikeuden piiriin.

Näin toimittaessa velanmaksukyvyn arviointivirheet eivät pääse kumuloitumaan systemaattisiksi kuten käy, kun velalla ostetaan velkaa tai kun takaisinmaksu kytketään suhdanteiden mukana muuttuviin arvoihin kuten osakkeisiin tai kiinteistöihin.

Tähän kapitalismin kannattajat tietysti sanovat, että ei käy. Markkinateorian mukainen menettely asettaisi turhia esteitä pääomien tehokkaalle allokoinnille. Tosiaan. Jos pitää tehokkaana tätä kapitalistis-sosialistista allokointia, jota kuvaa paremminkin käsite kaksisuuntainen mielialahäiriö kuin kestävä kehitys.
----

tcrownin kommentti viitteineen on mielenkiintoinen ja opettava. Viitatussa paperissa todettiin kuinka ihmiset ryhtyvät mitä järjettömämpiin tekoihin saavuttaakseen voiton tai välttääkseen tappion. He joko vetäytyvät kilpailusta, jota eivät hallitse, tai jos kilpaan ryhtyvät, ovat valmiit ostamaan voiton, Bazermanin esimerkissä 20 dollarin setelin tyypillisesti 24 dollarilla voittaakseen huutokaupassa, jossa edellinen tarjoaja joutuu maksamaan huutonsa 23 dollaria.

Mitä tästä opitaan? Ainakin se, että ihmiset ovat hyötyjä etsiviä ja järjettömyyteen asti häviötä vihaavia ja että tätä ominaisuutta ei voida kenenkään toimin ’korjata’, se on osa ihmisluontoa. Jos jotain on tehtävissä, se on kilpailun palkinnon arvon vähentäminen. Bazermanin kokeessa 20 dollarin setelin hinta nousi 24 dollariin ja kun häviäjä vielä kulutti 23 dollaria, 20 dollarin arvoisen asian hankkimiseen kulutettiin 47 dollaria, mikä tappio ei vielä ketään hetkauta. Jos voitettavana olisi kuitenkin ollut arvokas patentti, suuryrityksen osake-enemmistö tai öljylähteiden omistusoikeus, arvoonsa nähden kaksinkertaisella panostuksella on jo suuri merkitys kaikille. Näin todellisuudessa tapahtuukin.

Ratkaisuna on siis palkintojen arvon heikentäminen ja erityisesti sellaisissa kilpailuissa, joissa voittaja vie kaiken ja toiseksi tulleenkin kulut ovat suuret. Tällaisia ovat mm. kilpailut kaikista talouden yksinoikeuksista ja sellaisista omistuksista, joiden haltijalla on oikeus myydä taloudellisia yksinoikeuksia omistuksensa hyödyntämiseen.

Jos edellä mainitunlaisesta tuhlauksesta halutaan päästä, siihen löytyy varsin yksinkertainen keino. On onneksi niin, että edellä esitetyille palkinnoille ei ole mitään luonnollista, väistämätöntä syytä. Kaupalliset yksinoikeudet niin materiaalisiin kuin henkisen työn tuotteisiin ovat ihmisten tekemiä ja ylläpitämiä, jotta ihmisiä kannustettaisiin ja painostettaisiin osallistumaan sellaisiin huutokilpailuihin, markkinaosuustaisteluihin ja sotiin, joihin he muuten eivät viitsisi osallistua.

Edellä esitetyn esimerkin mukaisesta luonnon ja ihmisten voimavarojen tuhlauksesta luopuminen ei vaadi sen enempää ahneudesta kuin häviämisen vihasta luopumista. Päinvastoin, niiden, jotka tämän kannustinjärjestelmän kustannukset maksavat, kannattaisi vihata häviötään vähän enemmän ja vaatia sellaista muutosta kaupanteon sääntöihin, etteivät yksinoikeussopimukset nauti lain suojaa. Niitä ei tarvitse noudattaa eikä niistä tarvitse maksaa.