Minimipalkasta ja perustulosta

Soininvaaran blogiin

Taloutemme, siis maailmantalouden, perusongelma on se, aivan kuten Juuso Koponen edellä kirjoitti, että nykyiset markkinat mittaavat täysin väärin sitä, kuinka hyödyllistä meille, siis ihmiskunnalle, mikin taloudellinen toiminta on.

Yleinen uskomus, jonka mukaan ”yleensä, mitä suurempi palkka, sitä hyödyllisempi on yhteiskunnalle” on kertakaikkisen väärä. Juuso Koposen oivallisten huomioiden lisäksi voidaan todeta, että yleensä mitä suurempi palkka jollain on, sitä enemmän hänen toimensa kuluttavat luonnonvaroja, likaavat vesiä ja muuttavat ilmastoa.

Markkinoiden mitatessa väärin työn hyödyllisyyttä, kaikki ne käyrät ja yhtälöt, joissa yhtenä muuttujana on työn tuottavuus tai hinta, joutavat romukoppaan. Niiden pohtiminen ja apuun luottaminen johtaa ajatukset harhateille ja tuloksena on vain enemmän tai vähemmän huonoja ratkaisuja.

Entä miksi nykyiset markkinat mittaavat väärin työn yleistä hyödyllisyyttä? Pääsyy on se, etteivät nykymarkkinat mittaa vain sitä kuinka ihmiset kuluttajina tuotteita arvostavat, niin kuin niiden teorian mukaan pitäisi, vaan ne mittaavat myös ja erityisesti sitä, kuinka arvokkaita tuotannolliset tuotteet ovat kilpailtaessa yhteisistä taloudellisista resursseista. Siten markkinat antavat positiivisen arvon myös niille tuotteille, joita käytetään talouden nollasummakilpailuihin kuten mainontaan, oikeuksien hankintaan ja rahoitukseen, ja miinussummakilpailuihin kuten sotimiseen.

Tuotteiden kilpailuarvolla on taipumus nousta tekniikan kehittymisen ja talouden laajenemisen myötä siitä yksinkertaisesta syystä, että mitä enemmän on voitettavaa, sitä enemmän kilpailuun kannattaa panostaa. Näin kovenee kilpailu myös rahoituksesta ja sillä kilpailulla on taipumus johtaa – rahahan on vain lupauksin sidottu sopimus – laajenevaan lupausten vyyhtiin, jolle lopulta ei ole reaalista toteutumismahdollisuutta. Silloin taloutta ylläpitävät sopimukset murtuvat toinen toisiaan kaataen, kuten juuri nyt on käymässä. Seuraa suurien omaisuusarvojen haihtuminen, lama ja reaaliomaisuuksien uudelleen jako.

Jos talousromahduksen aiheuttamat tuhot ovat suuret, ihmiset saattavat ottaa tästä oppia. Omistamisen ja kaupan säännöt muutetaan sellaisiksi, etteivät ne nykyisessä määrin palkitse nollasummataloutta ja miinussummataloutta.

Se ei kuitenkaan voi merkitä poliittisen ohjauksen lisäämistä, koska se aiheuttaisi poliittiseen kilpailuun sisältyvän miinussummatalouden voimistumisen. Ratkaisu on päinvastaisella suunnalla, omistamisen ja kaupan sääntöjen muuttamisessa lähemmäksi markkinoiden ideaalia, sitä, että talous ohjautuu kuluttajien eikä tuottajien tarpeiden mukaan.

Ensimmäinen askel tähän suuntaan on se, että markkinatietoja, siis tietoja tuotteiden laaduista, hinnoista ja tehdyistä kaupoista, ei enää pidetä yksityisesti omistettavina vaan julkisina tietoina. Huomion arvoista on, ettei tämä muutos edellytä laeilla tapahtuvan ohjauksen lisäämistä vaan vähentämistä. Se riittää pitkälle, että markkinatietojen yksityisomistuksellisuudelta poistetaan lain suoja ja jo nyt viranomaisille annettavat tiedot tulevat julkisiksi.

Mitä tulee markkina-arvoista riippumattoman toimeentulon järjestämiseen, kansalaispalkka on vähiten yhteisiä voimavaroja kuluttava ratkaisu.