Miesten ja naisten palkkaeroista

Soininvaaran blogiin

Olisiko paikallaan tiivistää keskustelu Osmon mielipiteisiin: “pidän epäkohtana, että alat, joille naisilla näyttää olevan taipumusta, ovat vaativuudestaan huolimatta niin huonosti palkattuja … Samanlainen epäkohta on myös miesten kesken: humanistiset alat ovat huonommin palkattuja kuin insinöörialat” ja Roguen kommentteihin: ”Eikö kysynnällä ja tarjonnalla ole mitään merkitystä? … Miksi humanistille pitäisi maksaa yhtä paljon kuin insinöörille, jos muiden ihmisten preferenssit ovat sellaiset, että insinöörin työ tuo heille enemmän hyötyä kuin humanistin?”

Luonteeltani kun olen enemmänkin sovitteleva kuin kärjistävä, haluaisin tässäkin löytää ratkaisun, jossa sekä Osmo että Rogue ovat oikeassa – erityisesti kun kummankaan järkeä ei ole syytä epäillä. Jonkin on silloin tietysti oltava väärässä, ja tässä tapauksessa ainoa mahdollinen väärässä olija on sellainen markkinarakenne, joka yliarvostaa insinöörien työtä humanistien ja hoitajien töihin verrattuna.

Mutta markkinathan ovat jo määritelmällisesti neutraaleja. Kuinka ne voivat yliarvostaa mitään? Markkinat ovat, ikävä kyllä, neutraaleja vain teoriassa. Todellisuudessa yhteiskunta säätelee taloutta myös itse markkinarakenteen kautta säätämällä siitä, mitkä asiat ovat yksityisesti omistettavia ja siis markkinoilla kaupankäynnin kohteina. Se puolestaan riippuu siitä, millaisia tavoitteita yhteiskunta asettaa itselleen. Jos ja kun tavoitteena on mahdollisimman nopea talouskasvu, yhteiskunta määrittelee yksityisesti omistettaviksi sellaisia asioita, joilla on kasvua nopeuttavia ominaisuuksia.

Näin on syntynyt esimerkiksi sellainen omistuksen kohde kuin osakeyhtiö, joka sisäiseltä rakenteeltaan ja mm. velkojiinsa nähden on kaikkea muuta kuin markkinataloutta, mutta jonka osakkeet ovat markkinoiden kohteita. Myös patentti, yksinoikeus keksinnön taloudelliseen hyödyntämiseen, on tällainen yhteiskunnan tekemä omistuksen kohde, joka on luotu nopeuttamaan tekniikan kehitystä ja talouskasvua. Sama pätee muihinkin yksinoikeuksiin, jotka ovat kaupankäynnin kohteita. Sitten on tietysti vielä sellaisten asioiden säätäminen omistuksen kohteiksi, joita yhteisöt tarvitsevat toisiaan vastaan kasvusta kilpailtaessa. Siksi liikesalaisuudet nauttivat lain suojaa.

Kaikki edellä mainitut käytännöt, joiden siis nykyisin katsotaan itsestään selvästi kuuluvan markkinatalouteen, ovat itse asiassa aitojen markkinoiden vastaisia. Ei niille ole muuta perustetta kuin tarve nopeuttaa talouskasvua. Koska nykyiset markkinat ovat tällä tavalla kasvupainotteiset, ne väistämättä palkitsevat paremmin insinöörejä kuin humanisteja. Mutta vika ei ole markkinoissa vaan aitojen markkinoiden puutteessa.

Nyt jos hitaamman kasvun töiden, kasvatuksen, hoivatyön, sosiaalityön ja opetuksen alipalkkaisuus nopeamman kasvun töihin, insinöörityöhön, rahoitukseen ja johtamiseen verrattuna on koettu yhteiskunnalliseksi epäkohdaksi, olisi kai kysyttävä, miksi vielä pidämme voimassa mm. edellä mainittuja markkinoita vinouttavia omistusmuotoja. Mihin vielä tarvitsemme erityisiä kasvukiihokkeita, kun ne selvästi voimistavat sosiaalisia ristiriitoja ja uhkaavat luonnon kestokykyä?