lauantai 30. lokakuuta 2010

Katkerien kanava

Soininvaaran blogiin

Ketjun alussa Tpyyluoma kysyy miten toteutetaan Soininvaaran toivoma vähän rennommin ottava yhteiskunta, joka ei tähtää maksimaaliseen taloudelliseen tehokkuuteen ja jossa olisi sijaa myös niille, jotka eivät tehoyhteiskunnassa menesty.

Tähän on looginen vastaus. Talouden tehokkuusvaatimukset koetaan rasittaviksi silloin, kun kyse ei ole pelkästään omien tarpeiden tyydyttämisestä vaan tärkeämmäksi tulee ulkoa asetettu vaatimus menestyä taloudellisessa kilpailussa. Kyse on kilpailupaineesta, jonka suuruus noudattaa yksinkertaista kaavaa. Paine on sitä kovempi, mitä suurempi ero on voittajien palkkioiden ja häviäjien menetysten välillä.

Erityisen painostavaa palkitseminen on silloin, kun se on progressiivista eli kilpaillaan sellaisista taloudellisista eduista tai oikeuksista, joiden arvo kasvaa menestymisen myötä. Esimerkiksi, jos kaikkien olisi tienattava elantonsa juoksukilpailuissa ja palkitut saisivat seuraavissa kilpailuissa etumatkaa tai oikeuden asettaa esteitä jäljessä tulijoille, kilpailusta tulisi kaikille hyvin ahdistavaa. Palkintosijoista kamppailevien pitäisi uhrata voittamiseen yhä enemmän aikaa ja vaivaa ja luontoa, koska menestyjien kärki kapenisi, mutta myös viimeisistä sijoista kilpailleiden olisi pakko antaa kaikkensa välttääkseen täydellisen tappion.

Näinhän jotkut kuvaavat nykytalouttakin: on juostava, jotta pysyisi edes paikallaan.

Rennon yhteiskunnan kannattajien samoin kuin luonnonsuojelijoiden ja vähäosaisten puolustajien kannattaisikin yhdistää voimansa sellaisen politiikan ajamiseen, jolla pyritään vähentämään talouskilpailun palkintojen progressiivisuutta.

Mitä sellaisia tavoitteita olisi? Ainakin informaation hyödyntämisen kaupalliset yksinoikeudet (liikesalaisuudet, tekijänoikeudet ja patentit) ovat tällaisia palkintoja. Niiden arvohan muodostuu vain oikeudesta asettaa esteitä muille. Mitä paremmin näillä oikeuksilla ansaitsee, sitä enemmän voi ostaa uusia yksinoikeuksia, joilla vaikeuttaa muiden menestystä.

Olennaista on, että kyseiset palkinnot ovat yhteiskunnan asettamia, tarkoituksena painostaa kaikkia juoksuun. Niistä voidaan myös yhteisin päätöksin luopua, kun todetaan painostamista olevan jo liiaksikin.

torstai 21. lokakuuta 2010

Pakoa, johonkin mutta mihin (2)

Akateemiseen talousblogiin

Nimimerkki Idiootin esittämä lainaus Lutherilta on kiintoisa kuvaus senaikaisesta rönsyilevästä kielenkäytöstä, jonka sanoma on: yletön rikastuminen koronkiskonnalla on väärin. Moni jakoi silloin tämän näkemyksen – eikä varmaan aiheetta. Tämän päivän versio samasta ajatuksesta on: yletön rikastuminen optioilla, swapeilla yms. on väärin. Ja moni jakaa tänään tämän näkemyksen – eikä varmaan aiheetta.

Luin Haaparannan alustuksen niin, että siinä herätettiin kysymys siitä, miten niiden, jotka kokevat jonkun yhteiskunnallisen järjestelmän vääryyden, on paras menetellä; yrittääkö vaikuttaa asiaan kyseisen järjestelmän, esim. kirkon, sisällä vai paetako johonkin.

Mahdollisuus vaikuttaa järjestelmän sisällä riippuu siitä, kuinka hierarkkisesti järjestelmä on rakentunut eli millaiset mahdollisuudet alhaalta tulevilla on vaikuttaa yhteisiin päätöksiin. Jos järjestelmä on hyvin hierarkkinen, kuten paavin kirkko, mahdollisuudet ovat olemattomat. Siksi tarvittiin pakeneminen. Pelkkä yksittäisten ongelmien aiheuttama pako ei kuitenkaan muuta mitään. Järjestelmästä voidaan paeta vain jollekin toiselle periaatteelle nojaavaan järjestelmään. Kuten paavin ja Lutherin kiistassa oli asia.

Lutherin pako koski kuitenkin vain uskonnollista järjestelmää, jossa muutos olikin merkittävä. Sen seurauksena ev.lut. kirkossa on ylipäätään mahdollista tuoda naispappeus ja homoliittojen siunaaminen agendalle eikä välttämättä tarvitse paeta kirkosta vaikuttaakseen asiaan.

Lutherin uudistus ei siis koskenut aikansa taloutta, joka kehittyi entiseen tapaan; tuskin koronkiskontakaan väheni. Mutta mikä olisi talousjärjestelmiin sovellettuna vastaava ”pako” uuteen?

Kysymys on ajankohtainen, sillä olemmehan tänään vähän samanlaisen ongelman edessä. Ihmiset eivät enää usko kapitalistisen talouden itsekorjaavuuteen muuten kuin lamojen ja sotien kautta. Eivät myöskään siihen, että sen sisällä olisi mahdollista tehdä muutoksia, jotka kääntäisivät luonnon kuormituksen laskuun. Sosialismikaan ei ole vaihtoehto; sehän on vielä hierarkkisempi ja jähmeämpi järjestelmä kuin kapitalismi.

Edellisen viestini lopussa hahmottelin tässä mielessä ”protestanttisen” talouden ehtoja. Tarkemmin niistä on kotisivuni kirjoituksissa.

keskiviikko 20. lokakuuta 2010

Kuilu ja heiluri

Kemppisen blogiin

Anssi: "Kyllä minusta varsin hyvin pätee se jako, jonka mukaan taloudelliset asiat perustuvat joko vapaaehtoisiin yksityisiin sopimuksiin (kapitalismi) tai verotukseen, lakiin ja sääntelyyn (sosialismi). Ja siis käytännössä molempiin (sekatalous, Suomessa 50-50, jos lukuja katsoo)."

Anssin jako vuotaa kuin seula siitä syystä, että juuri laeilla säännellään, mikä asema yksityisillä sopimuksilla on; mitkä sopimukset ovat kiellettyjä (esim. orjatyösopimus ja kartellisopimus), mitkä ovat aidosti vapaaehtoisia eli sellaisia, joita lait eivät vaadi pidettäviksi (esim. virheellisin tiedoin tehty sopimus) ja mitkä sopimukset ovat sellaisia, joiden noudattamisen lainlaatija haluaa taata (suurin osa kaupallisista sopimuksista).

Tämä akseli muodostaa jatkumon, jolla ei ole mitään tekemistä kapitalismi vai sosialismi kysymyksen kanssa, ja sillä liikkuminen mahdollistaa sen, että meillä on mahdollisuus myös aitoon ”kolmanteen tiehen”. Vaaditaan vain jokin uusi periaate, jolla sopimuksia siirretään luokasta toiseen.

Ainakin yksi selvä kohde on olemassa, jota koskeva muutos muuttaisi koko talouden rakenteen aivan toiseksi – tai kolmanneksi. Tarkoitan tiedon tai yleisesti bittijonon omistamista. Nykyisin tiedon taloudellista omistamista ja hyödyntämistä koskevat sopimukset kuuluvat niihin, joiden noudattamisen lainsäätäjä haluaa taata. Tarkoituksena on kannustaa informaation tuottamista ja suojella oman talouden kilpailukykyä. Tuottamista kannustetaan patentti- ja tekijänoikeuslainsäädännöillä, jotka edellyttävät sen, että patentteja ja tekijänoikeuksia koskevat kaupalliset sopimukset pitävät. Oman kansallisen talouden kilpailukykyä suojellaan liikesalaisuuslainsäädännöllä, mikä edellyttää sen, että liikesalaisuutta koskevat sopimukset pitävät.

Tietotekniikan kehityksen ja talouden globalisaation myötä on kumpikin peruste tullut epäilyksen alaiseksi. Miksi ihmisiä täytyy vaikeasti valvottavin laein kannustaa tieteilemään ja taiteilemaan, kun he tekevät sitä muutenkin, ja kun tekijöiden palkitseminen ei edellytä tiedon "omistusoikeuden" siirtämistä? Entä miten liikesalaisuussopimuksista kiinni pitäminen hyödyttää maailmanyhteisöä ja globaalia taloutta? Tuotettaisiinko entistä huonompia kännyköitä, jos Nokia tuntisi Applen salaisuudet ja Apple Nokian?

Kolmas tie on teoriassa olemassa. Se ei kuitenkaan ole siellä, mistä sitä yleensä etsitään, sääntelyn lisäämisen suunnalla, vaan päinvastaisella suunnalla. Siirretään bittijonon omistamista koskevat sopimukset aidosti vapaaehtoisten joukkoon.

tiistai 19. lokakuuta 2010

Pakoa, johonkin mutta mihin

Akateemiseen talousblogiin

Haaparannalta hyvä kirjoitus tärkeästä asiasta. Laajempiakin ajatuksia herättävä.

Onhan kirkon asema ja esimerkki kulttuurimme muokkaajana keskeinen. Tuskin on väärin sanoa, että niin nykyinen demokratia kuin markkinatalouskin ovat kristillisten uskonmuotojen kehityksen tuloksia.

Suuria, kulttuuria muokkaavia uskonnollisia ”pakoja” on kirkollamme ollut kaksi. Ensimmäinen tuhatluvulla, kun läntinen kirkko erosi vanhasta, ortodoksisesta kirkosta. Syitä oli varmaan monia, mutta teologinen kiista käytiin siitä, lähteekö Pyhä henki vain Isästä vai sekä Isästä että Pojasta. Pojan lisäämistä aikaisempaan uskontunnustukseen vaati läntinen kirkko, tietysti, koska juuri kyseinen uskonnäkemys ilmaisi kirkkojen tasavertaisuuden ja mahdollisti isäkirkosta eroamisen.

Toinen suuri ”pako” tapahtui 1500-luvulla protestanttien erotessa paavinkirkosta. Teologisesti kiista koski sitä, onko paavilla yksinoikeus pelastuksen ehtoihin vai pelastuuko ihminen vain uskosta ja armosta, periaatteessa ilman kirkkoakin.

Kumpaakin ”pakoa” oli edeltänyt pitkä hämmennyksen aika, mutta vallitsevien olojen kritiikki muutti historian kulkua vasta, kun määriteltiin uudet uskonperusteet, joihin voitiin ”paeta” ja joita voitiin ”äänestää”. Olennaista on, että uudet opit olivat vanhoja tasa-arvoisempia. Nykyiset kiistat naisten pappeudesta ja homojen oikeuksista ovat tämän päivän versioita yli tuhat vuotta aikaisemmasta Pojan asemaa koskevasta kiistasta. Eikä ole epäilystäkään, etteikö luterilainen kirkko olisi uskollinen perimälleen ja naiset ja homot tulevat saamaan samat uskonnolliset oikeudet kuin heteromiehetkin.

Tänään tärkeimmät kysymykset eivät kuitenkaan koske enää niitä oppeja, joille kirkko rakentuu vaan niitä, joille poliittiset ja taloudelliset instituutiot rakentuvat.

Aikalaisen on tietysti mahdotonta nähdä omaa aikaansa historiallisessa perspektiivissä, mutta useat seikat viittaavat siihen, että maailmantalous on juuri nyt harvinaisen suuren hämmennyksen tilassa. Miten kansakunnat selviävät veloistaan? Miten kauppataseiden epätasapainot ratkeavat? Miten köyhät kestävät rikkaiden keskellä? Miten rikkaat kestävät köyhien keskellä? Miten sovittaa jatkuvan kasvun vaatimus luonnon kestävyyden vaatimukseen? Mihin paeta?

Tehdään pieni ajatusleikki. Jos nykytalous olisi paavin taloutta – yhtymäkohtiahan on – mille periaatteille perustuisi Lutherin talous? Paavi siis sanoisi: kun raha kirstuun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa, ja lisäisi vielä: vapaamatkustamista ei sallita. Mitä Luther sanoisi? Hän luultavasti protestoisi, kieltäisi jyrkästi rahan pelastavan vaikutuksen ja selittäisi, että me kaikki olemme vapaamatkustajia, miksi te sitä kavahdatte. Varmaankin Luther vaatisi poistettaviksi kaikki sellaiset käytännöt, jotka korostavat rahan valtaa; jotka on laadittu vain kasvattamaan taloutta. Erityisen vihainen hän olisi niille, jotka pitävät vapaamatkustamista syntinä sellaisissakin tapauksissa, kun se ei ole pois keneltäkään. Luultavasti hän myös vaatisi talouden salaisuuksien avaamista kaikelle kansalle.

Olisiko jo aika protestanttiselle taloudelle?

sunnuntai 17. lokakuuta 2010

Korkein oikeus metsässä (2)

Kemppisen blogiin

Anonyymille: Piraattien tekstien perusteella pidän heidän ohjelmaansa juuri niin kapeana kuin vapaan kopioimisen idealle voidaan rakentaa. Siitä kertoo jo liikkeen onneton nimivalinta, mutta myös se, että he puolustavat vapaata kopioimista pitkälti samoilla perusteilla kuin toiset puolustavat päinvastaista kantaa eli musiikin yms. kulutuksen määrällä. He näkevät asian lähinnä optimointitehtävänä ja kannattavat vain siinä määrin vapaata kopioimista, ettei se vähennä tuotantoa.

Piraateilta puuttuu laajempi näkemys. He eivät ole oivaltaneet, että heidän tavoitteissaan on jotain, joka edustaa itse asiassa aivan uutta talousideologiaa.

Kyse on informaation omistamisesta. Kaupallisesti hyödynnettävä informaatio voidaan omistaa joko yhteiskunnallisesti, yksityisesti tai sitä ei omista kukaan.

Sosialistisessa taloudessa yhteiskunta omistaa periaatteessa kaiken kaupallisesti hyödynnettävän informaation. Valtiovalta säätelee sen saatavuutta ja käyttöä ja ohjaa sitä myös vapaaseen käyttöön, ellei se vaaranna valtion säätelyvaltaa. Informaation rajoittaminen vaatii paljon energiaa, estää informaation kehittymistä ja synnyttää kumuloituvaa virheinformaatiota (kuten Neuvostoliiton tuotantojärjestelmässä tapahtui). Kaikille muille kuin sosialisteille on selvää, ettei näin järjetön systeemi voi toimia kunnolla.

Kapitalismissa kaupallisesti hyödynnettävä informaatio on valtiovallan säädöksin määrätty yksityisesti omistettavaksi, tosin poikkeuksin. Tällaisia kaupallista informaatiota yksityistäviä säädöksiä ovat mm. lait liikesalaisuuksista, patenteista ja tekijänoikeuksista. Ilman kyseisiä lakejahan liikesalaisuuksien paljastaminen, piratismi, yms. kuuluisi yksilönvapauden piiriin. Kapitalismissa informaation yksityiset omistajat säätelevät hallitsemansa informaation saatavuutta ja käyttöä ja ohjaavat sitä myös vapaaseen käyttöön, ellei se vaaranna heidän säätelyvaltaansa. Informaation rajoittaminen vaatii paljon energiaa, estää informaation kehittymistä ja synnyttää kumuloituvaa virheinformaatiota (kuten viimeksi subprime lainojen kohdalla). Kaikille muille kuin kapitalisteille on selvää, ettei näin järjetön systeemi voi toimia kunnolla.

Nykyinen talouspoliittinen sekoilu johtuu siitä, että kapitalismin ja sosialismin välinen kilpailu on jo käyty ja kaikki ovat ideologisesti samalla puolella; kasvuun on pyrittävä sopivalla sekoituksella kapitalismia ja sosialismia. Kunnolla toimivaa ratkaisua ei tästä sekoituksesta kuitenkaan löydy.

Umpikujasta päästään vasta, kun otetaan mukaan kolmas ideologinen ulottuvuus, informaation omistamattomuus, sen ”omistusoikeuden” siirtämättömyys. Tämän ajatuksen mukaan jokainen voi hyödyntää vapaasti saamaansa ja kehittämäänsä informaatiota (toisten yksityisyyttä loukkaamatta). Jokainen on myös vapaa myymään valmistamansa informaation, keksinnön, taideteoksen yms. markkinahintaan ja ansaita sillä elantonsa. Kaupalla ei kuitenkaan voida siirtää mitään rajoittavaa omistusoikeutta eikä siis myöskään luopua omasta vapaudesta hyödyntää informaatiota edelleen haluamallaan tavalla. Tämän ”mahdottoman” yhtälön yksi käytännön ratkaisu on esitetty täällä.

lauantai 16. lokakuuta 2010

Korkein oikeus metsässä

Kemppisen blogiin

Tekijänoikeuksien oikeellisuutta tai tarpeellisuutta arvioitaessa on asiaa tarkasteltava paljon laajemmassa kuviossa kuin mistä JarMom puhuu. Kyse on siitä, mihin suuntaan tekijänoikeudet ja niiden perusteena oleva ideologia maailmaa muuttaa. Mikä on kyseisten yksinoikeuksien suhde nykytalouden keskeisiin ongelmiin, finanssikupliin ja työttömyyteen, ja mikä on tällaisen talouden suhde luonnon ylikuormittumiseen, pakolaisuuteen, terrorismiin ja sotiin.

Pohjimmiltaan kyse on kasvuideologiasta, jonka mukaan talouskasvu on välttämätön ihmiskunnan hyvinvoinnille. ”Ideologiaton” kasvu, siis se, johon yksilöiden omat kasvuhalut ja teot johtavat, ei sen mukaan riitä vaan kasvua täytyy ylhäältä säädellysti tehostaa. Tällaisia säädöksiä on lainsäädännössämme lukuisia, mm. patentti- ja tekijänoikeuslait. Niiden perusteena on ajatus, että ilman yksinoikeuksilla palkitsemista ihmiset eivät viitsi tieteillä ja taiteilla eli kasvattaa taloutta riittävästi. Se kuitenkin jää selvittämättä, miten riittävyyttä arvioidaan.

Tehostettu kasvu kasvattaa korostetusti talouden kasvattajien taloutta ja kauppa kaupalta kasvu keskittyy suuromistajille ja tulevan kasvun kauppiaille, finanssitalouteen, kuten on nähty. Tehostetut odotusten markkinat kasvavatkin aika ajoin riittävän suuriksi kupliksi, jolloin ne puhkeavat johtaen lievimmillään henkilökohtaisiin murhenäytelmiin ja pahimmillaan sotiin.

Aikamme suuri kysymys onkin, mihin enää tarvitsemme talouskasvun tehostamista ja siihen tähtäävää lainsäädäntöä, kun kasvun ”välttämättömyydellä” on selvä yhteys vaikeimpiin ongelmiimme, luonnon ylikuormittumiseen ja sosiaalisen eriarvoisuuden voimistumiseen.

Jos tehostetun kasvun talous on huono idea, myös yhteiskunnan säätämät yksinoikeudet informaation kaupalliseen hyödyntämiseen ovat huono idea.

Teoreettisesti asia selvä. Mutta poliittisesti se on vaikea, koska koko poliittinen kenttämme perustaa politiikkansa kasvuideologiaan. Sen kyseenalaistaminen on kuin Muhammedia pilkkaisi. Ikävä todeta, mutta vieläkään ei ole syntynyt sellaista poliittista liikettä, joka ymmärtäisi sen, ettei maailmantalous tarvitse kasvaakseen ja hyvin toimiakseen erityisiä kiihokkeita kuten informaation kaupallisia yksinoikeuksia (sen enempää kuin markkinatietoja koskevia liikesalaisuuksia). Ne eivät kuulu yksittäisten ihmisten toiveista rakentuvaan markkinatalouteen vaan kapitalistis-sosialistiseen talouteen, jossa yritysten ja valtiovaltojen edut aina menevät kansalaisten etujen edelle.