maanantai 31. joulukuuta 2012

Keskustelua aikalaisrationaalisuudesta


Oikkonen: "En usko että on väärin sanoa että mitä paremmin taloudessa menee, sitä huonommin ihmisten kasvavalla enemmistöllä menee. Systeemillä on taipumus tehostua, ja tehostuminen kasvattaa kahtiajakoa rikastuviin rikkaisiin ja kaikkiin "muihin" ihmisiin."

No näinhän asia juuri on. Tästä olemme samaa mieltä. Mutta jostain syystä et ole kiinnostunut tämän ongelman ratkaisemisesta. Päinvastoin, kommenteissasi annat ymmärtää, ettei rikkaiden ja köyhien kuilun syvenemiseen kannata puuttua, koska "talouden nykyisiin ongelmiin on olemassa vain pitkään ajatushistorialliseen perspektiiviin asettuva vastaus", josta meillä tosin ei ole mitään tietoa. Eikä todellinen ongelma mielestäsi johdukaan taloudesta, "vaan koko eurooppalaisen uuden ajan rationaalisuuden harhoista", joista ei kuitenkaan voida vapautua, koska "emme pääse mitenkään irti historian myötä syntyneistä ja kehittyneistä harhoista".

Minusta tämä on paitsi virheellinen – ettei sanoisi harhainen – niin kova puhetapa. Se on vähän niin kuin mies, tai ehkä paremminkin nainen menisi lääkäriin valittaen vatsakipuja ja lääkäri toteaisi asiaa sen enempää tutkimatta, ettei ongelmasi ole vatsakipu vaan harhaiset elintapasi, joita harhoja tässä tosin on turha käsitellä, koska et kuitenkaan voi niistä päästä.

Tämän ankean logiikan selitys löytyy aikalaisrationaalisuudesta. Tänään on kaikkien mielestä hyväksyttävää arvostella tuloeroja kovastikin, aivan niin kuin on oikein myös puolustella niitä. Erityisen "rationaalista", kenenkään etuja uhkaamatonta ja talouden pyhiä arvoja loukkaamatonta on kuitenkin todeta, että vaikka tuloerojen kasvu olisikin joidenkin mielestä haitaksi kaikille, asialle ei voida mitään, koska näin on aina ollut ja näin on aina oleva. Tällaista mielipidettä Nalle Wahlrooskin peukuttaisi.

Sen sijaan tuloerojen kasvun syiden analysoiminen on tänään "epärationaalista", koska se kyseenalaistaa taloutemme keskeisiä uskonkappaleita. Jos tuloerojen kasvu on ongelma, kaikki pääomia erityisen keskittävät kauppatavat ja lainsäädökset ovat ongelmia. Näin joudutaan kysymään, eikö osakeyhtiömuoto rajoitettuine omistajanvastuineen ole juuri kehitetty keskittämään varallisuutta? Eikö osakeomistukseen rajoitettu omistajanvastuu tarkoita sitä, että mm. pankkien velkoja voidaan siirtää veronmaksajien maksettaviksi, vaikka niiden omistajat olisivat kuinka rikkaita? Eivätkö kaikki monopolit vääristä markkinoita ja keskitä rikkauksia?  Silloin myös patentit ja tekijänoikeudet ovat merkittäviä tuloerojen kasvattajia ja yhteiskunnallisten ongelmien aiheuttajia. Eivätkö rahan liikkeitä koskevat liikesalaisuudet ole lailla turvattuja siksi, että niiden suojassa voitaisiin kasvattaa rikkauksia myös sellaisin keinoin, jotka eivät kestäisi päivänvaloa?

Ei tällaisten kysymysten esittämisellä pääse tänään piireihin eikä rahoihin. Eivätkä edes elintasokuilun huonommalla puolella olevat halua niihin tarttua, osin ymmärtämättömyyttään, osin siksi että he jakavat saman rikastumisen unelman keinolla millä hyvänsä kuin muutkin. Ja köyhät osapäivätyöllistetytkin katsovat omien pankkitietojensa varjelemisella voittavansa enemmän kuin voittaisivat sillä, että pankkisalaisuudesta luovuttaisiin ja sen suojissa tehdyistä hämäristä kaupoista, rahanpesuista ja korruptioista päästäisiin eroon.

Silti, historiallisessa perspektiivissä nämä ovat aivan järkeviä kysymyksiä.

lauantai 22. joulukuuta 2012

Sun Tzu ja taloussodankäynnin taito



Jotkut ovat tavattoman kiinnostuneita sodista ja sodankäyntitaidoista. He ylistävät Sun Tzun ja Clausewitzin oppeja ja ihailevat suuria sotapäälliköitä, jotka ovat oveluudellaan ja häikäilemättömyydellään onnistuneet voittamaan merkittäviä taisteluja.
 
Heidän kaltaisilleen koko elämä on sodankäyntiä aina jotain vihollista vastaan ja kaiken tarkoitus on vastustajan voittaminen. Tänään tämän mielenlaadun omaavien suosituin taistelukenttä on talous. Talousmiesten puhe vilisee sodankäynnin termejä ja oppia haetaan Sun Tzulta ja muilta sodankäyntitaidon mestareilta. Liittoudu kun se on sinulle edullista, mutta jätä kumppanisi, jos se sinua hyödyttää. Luo eripuraa vastustajiesi keskuuteen ja käy ensin heikoimpien kimppuun. Muista että kaikki sodankäynti perustuu pettämiseen.
 
Vaikka Sun Tzun opit ovat lähinnä sovellusesimerkkejä kyseisistä periaatteista, voidaan hänen teksteistään löytää kohta, joka osoittaa aivan toiseen suuntaan. Sun Tzu sanoo: ”toimija, joka tuntee konfliktit, miten niihin joudutaan ja miten niistä selviydytään eikä tietoisesti hankkiudu niihin, välttyy niiltä.Tarkoituksena ei ole voittaa sotaa vaan välttyä siltä ja siirtää kilpailu vähemmän tuhoa tuottavalle alueelle. Voitto on hyvä, mutta rauha on vielä parempi. 

Olennaista on tietää, miten sotaan joudutaan, jotta rauha voitaisiin säilyttää ja sotaan johtava kehityskulku pysäyttää. Tunnetusti sota on politiikan jatkamista toisin keinoin. Koska politiikka on yhteisten päätösten tekemistä, sota on tapa tehdä valtioiden välisiä päätöksiä silloin, kun muut keinot eivät johda tulokseen. Clausewitzin ja Sun Tzun aikoina poliittinen päätöksenteko oli enemmän tai vähemmän yksinvaltaista. Naapurivaltioiden välisissä kiistoissa yksinvaltaisuus on kuitenkin helposti sotaan johtava asenne. Kahta yksinvaltiasta kun ei mahdu samaan pöytään.

Tähän sodansyttymisongelmaan on olemassa teoreettinen ja osittain käytännössäkin toteutunut ratkaisu, demokratia. Se tarkoittaa yhteistä sitoutumista päätöksentekotapaan, jossa yhdellä ei ole periaatteessa sen enempää valtaa kuin toisellakaan. Näin päädytään yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen, sananvapauteen ja vapaisiin vaaleihin. Käytännön demokratioiden puutteista huolimatta tämä ratkaisu on toiminut pääosin hyvin ja näin on mm. Eurooppaa vaivanneista sodista päästy. Sota on siirtynyt neuvottelupöytiin ja samalla sen kohde on muuttunut.

Demokraattiset maat noudattavat myös keskinäisessä kilpailussaan demokratian periaatteita eivätkä havittele toistensa omaisuuksia väkivalloin vaan neuvotteluin ja kaupankäynnin keinoin. Sotaa ei käydä maasta vaan markkinoista. Mutta tälläkin sodankäynnillä on kenraalinsa ja uhrinsa. Suurimpien firmojen omistajat ja johtajat valtaavat markkinoita ystävien kanssa liittoutumalla ja vihollisten joukkoja hajottamalla. Parhaat talouden sotajoukot eli menestyvimmät yritykset ostavat sitten voitoillaan maata, sen antimia ja työvoimaa, kaikkea sitä, jota aiemmin saalistettiin asein. Ja rivimiehet syrjäytetään voitonjaosta ja maansa ja elinkeinonsa menettäneet jätetään puille paljaille.

Taloussodankäyntikin on yhteisiä voimavaroja hävittävää, mutta kärjistyessään se saattaa johtaa myös aseiden käyttöön. Maansa menettäneillä kun ei näytä olevan muuta mahdollisuutta parantaa tilannettaan kuin väkivaltaan turvautuminen. Eivätkä varoissaan olevat tietenkään karta väkivaltaa silloin, kun heidän varallisuuttaan uhataan. Kuinka pitkälle ja kuinka hävittäväksi tämä sota etenee, sitä on mahdoton sanoa. Aikanaan taisteluinto kuitenkin raukeaa suureen romahdukseen. Sen jälkeen on kaksi mahdollisuutta.

Voidaan aloittaa sama kilpailu uudestaan vain pienillä sääntömuutoksilla, niin kuin on tähän asti tehty lamojen ja sotien jälkeen. Kehitetään entistä tehokkaampia pääomien keskittämistapoja ja entistä ovelampia keinoja käydä taloussotaa. Ajaudutaan talouteen, jossa taistelevia joukkoja hallitseva varakkain prosentti omistaa vielä suuremman osan maailman voimavaroista kuin se nyt tekee. Ja päädytään vielä totaalimpaan hävitykseen kuin mihin nykyinen taloussota päättyy.

Voidaan myös päättää, että tämä saa jo riittää. Korjataan koko nykyisen talousjärjestelmän perusta soveltamalla siihen samaa periaatetta kuin mitä poiittiseen demokratiaan siirtyminen merkitsi harvainvallalle. Demokratisoidaan taloudellinen päätöksenteko. Mikä tarkkaan ottaen on taloudellisen päätöksen kohde? Se on kaupan tekeminen. Jokainen pienikin kaupanteko tehdään jonkin päätöksen pohjalta. Tilannetta hallitaan kolmelta suunnalta.

Valtiovalta puuttuu jokaiseen kaupantekoon lukemattomin säädöksin, jotka määrittelevät mitä saa myydä, missä ja kenelle ja millaisin ehdoin. Mitä täydellisemmin valtiovalta kaupantekoa säätelee, sitä sosialistisemmaksi järjestelmä määritellään. Toiseksi tuottajalla eli myyjällä on valta säädellä kaupantekoa. Hän tai hänen omistamansa yritys voi valtiovallan säädösten sisällä päättää mitä hän valmistaa ja myy, mutta hänellä on myös valta päättää kenelle hän myy ja mihin hintaan ja millä ehdoilla kullekin. Mitä suurempi vapaus tuottajalla on päättää kaupanteosta, sitä kapitalistisemmasta taloudesta voidaan puhua. Kolmanneksi kuluttaja eli ostaja päättää kaupanteosta valitsemalla siitä tarjonnasta, joka on muodostunut valtiovallan ja tuottajien tekemien päätösten mukaiseksi. Tälle kuluttajien ohjaamalle taloudelle ei ole vielä nimeä, koska kuluttajien päätöksiä ei ole pidetty kovinkaan tärkeinä asioina - paitsi tietysti propagandassa. On katsottu, että kuluttajien etu tulee huomioitua jo valtiovallan ja tuottajien toimesta, kun nämä tekevät töitään kaikkien eduksi.

Talouden demokratisoiminen tarkoittaa sen periaatteen tunnustamista, että taloudellinen valta kuuluu kuluttajille eli yleisesti ostajille. Talous on sitä demokraattisempi mitä suurempi vapaus jokaisella ostajalla on päättää ostamisistaan eli mitä vähemmän valtiovalta ja tuottajat päätöksillään ostamisia säätelevät. Tuottajien eli myyjien suorittaman säätelyn poistaminen toteutuu yleisellä ja yhtäläisellä osto-oikeudella; ketään ostajaa ei syrjitä eikä suosita. Tämä on demokraattisen talouden pääperiaate ja siitä voidaan johtaa erilaisia käytännön sääntöjä niin pitkälle kuin demokratiaa pidetään arvossa.

Edellä esitetyn perusteella muodostuu aivan uusi poliittinen rintamalinja, jossa toisella puolella ovat nykyisen kapitalistissosialistisen talouden kannattajat ja toisella puolella demokraattisen, vähemmän sotaisan talouden kannattajat. Miten demokratian kannattajat voisivat voittaa taistelunsa? Olisiko Sun Tzusta apua?

perjantai 7. joulukuuta 2012

Ideologiasta ja faktoista


Sellainenkin näkemys on esitetty, että meidän pitäisi toimia enemmän faktojen mukaan sen sijaan, että olisimme sidoksissa johonkin ideologiaan.

Eivät pelkät faktat kuitenkaan yhteiskuntaa mihinkään johda. Tarvitaan jokin näkemys siitä, mitä halutaan. Ideologialla on oltava ainakin ideatasolla jokin päämäärä, joka yhdistää laajoja joukkoja. Mielestäni ideologioiksi olisikin kutsuttava vain sellaisia selityksiä paremmasta elämästä ja siitä, kuinka siihen edetään, jotka koskevat kaikkia. Tällaisia ovat esimerkiksi uskonnot. Kristittyjen mielestä kaikille olisi eduksi päästä taivaaseen ja toimia niin kuin kristitty, ja sama pätee tietysti myös juutalaisuuteen, islamiin, hindulaisuuteen jne. Myös kommunismi ja kapitalismi ovat tässä mielessä aitoja ideologioita.

Faktoista ei muodostu mitään ideologiaa, mutta kukin ideologia muodostaa sille ominaisia faktoja. Esimerkiksi, muslimien hallitsemassa yhteiskunnassa on fakta, että Koraanin oppeja on edullista noudattaa ja että Muhammedin arvostelemisesta saattaa menettää henkensä. Sosialismissa on fakta, että kaikille järjestetään töitä, mutta oman yrityksen perustaminen ei onnistu. Itsestään selviä asioita. Selvää pitäisi olla myös se, ettemme mekään elä ideologiattomassa maailmassa.

Ei ehkä ole aivan väärin sanoa, että kehittyneessä maailmassa määräävin ideologia on tänään talouskasvu. Se on selitetty jokaisen tieksi onneen ja vapauteen. Tähän toivotaan päästävän sopivalla sekoituksella kapitalismia ja sosialismia. Myös tämä sekaideologia tuottaa sille tyypillisiä faktoja. Kapitalistinen osuus aikaansaa rikkaiden ja köyhien välisen kuilun syvenemisen. Rikkain sadasosa maailman ihmisistä omistaa ehkä jo kolmasosan kaikesta omaisuudesta – korjatkoon luvun, joka tietää – ja tämä osuus on kasvussa. Sosialistinen osuus aikaansaa säätelyn kasvun. Meillä on, yksin EU-Suomessa, yli sata tuhatta sivua lakeja ja säädöksiä, joita kaikkien on noudatettava, ja joka viikko tulee satoja lisää.

Hyvän esimerkin siitä, kuinka tämä käytännössä tapahtuu, antaa tekijänoikeuskäytäntö. Koska kasvuideologia, henkistäkin työtä on kannustettava kasvuun. Koska kapitalismi, kannustaminen tehdään yksityistä omistusoikeutta monopolilla vahvistamalla. Koska monopoli, se keskittää tuloja harvoille. Koska monopoli on ylhäältä määrätty, sen hallitseminen ja valvominen vaatii voimakeinoja ja yhä uusia lakeja ja säädöksiä paikkaamaan vanhojen puutteita – ja satojen tuhansien sakkoja ja tietokoneiden takavarikkoja.

Kasvuideologian tuottamiin faktoihin kuuluu myös velkatalouden kasvu. Kaikki tämä summautuu siihen faktaan, että kasvuideologian mukaan rakentuneet instituutiot eivät pysy pystyssä ilman kasvua. Lopulta se kasvattaa vain kasvuun tähtäävien instituutioiden valtaa ja taloutta, aivan niin kuin on käynyt muidenkin ideologioiden vallan kasvettua ainoaksi totuudeksi. Olisiko jo aika luopua kasvuideologiasta ja valita moniarvoisempi ideologia?