maanantai 12. lokakuuta 2009

Taloustieteilijöiden parhaista

Kemppisen blogiin

Luin Northin ja kumppaneiden paperin A Conceptual Framework for Interpreting Recorded Human History – kirjan sanoma lienee sama.

Insinöörinä ymmärrän ymmärtämisen ehkä vähän eri tavalla kuin yhteiskuntatieteissä tehdään. Mielestäni jonkin asian ymmärtää vasta sitten, kun sen osaa korjata tai sitä kehittää. Se ei vielä riitä, että sen osaa kuvata.

Tämä ero vaikuttaa siihen, missä mielessä ja millä tavalla asioita tehtäväkseen ottaa. Jos yhteiskunnan kehitystä koskevan ajatusprosessin tarkoitukseksi otetaan jo tapahtuneen kehityksen ymmärtävä kuvaaminen, käytetään helposti käsitteitä, jotka ovat saman kehityksen luomia ja tavallaan päättyvät olemassa olevaan. Niistä ei välttämättä ole apua uuden ja paremman luomiselle. Fukuyaman tunnettu historian loppu kertoo jo nimivalinnallaan tämän. Sama puute on Northinkin paperissa.

Northin tapauksessa asia ilmenee keskeisten käsitteidensä asettelussa: ”The process of economic development is … the movement from a limited access order to an open access order” ja annettaessa ymmärtää, että open access order toteutuu jo nykyisessä demokratiassa ja kapitalismissa (korostukset minun).

Niinpä, vaikka kirjoitus sisältää monia hyviä historian tulkintoja ja tärkeitä oivalluksia, esimerkiksi: ”our framework suggests that economic development is not an incremental process, such as gaining more education, capital, and making marginalimprovements in the rule of law”, se päätyy vain siihen, mistä se alkoikin: ”We are only beginning to understand how politics and economics interact in either limited or open access social orders. … Until we understand the fundamental nature of social orders, we have no chance of explaining how states transition from one to the other.”

Insinööri asettaisi käsitteet siten, että ne muodostaisivat jatkumon: The process of economic development is the movement from a limited access order to a less limited access order.

Tämä pieni ero muuttaa koko asetelman. Jos talous on joskus kehittynyt siirtymällä vähemmän rajoitetun pääsyn järjestelmään, nykyinen talous voi edelleen kehittyä samalla tavalla. Fokus kiinnittyy siihen, mitä erilaisilla pääsyillä tarkoitetaan, mitä politiikassa, mitä taloudessa, miten pääsyjen hierarkia muodostuu; mitä tekemistä asialla on tekniikan kehittymisen, kaupan globalisoitumisen ja luonnon kuormituksen kanssa. Näistä ei Northin paperissa ollut sanaakaan.

Näin asetetusta kysymyksestä ei ole kuin pieni askel ajatukseen: jos politiikassa siirtyminen avoimemman pääsyn järjestelmään merkitsee sitä, että valtiovalta luopuu eliitin etuoikeusjärjestelmistä, niin taloudessa sama merkitsee sitä, että yritys/myyjä luopuu eliittiasiakkaiden/ostajien etuoikeusjärjestelmistä, muun muassa yksinoikeussopimuksista. Toisin sanoen, että valtiovallat luopuvat siitä (kansainvälisenkin) lain suojasta, jonka ne nyt antavat tällaisille etuoikeusjärjestelmille ja -sopimuksille, jotka eivät enää palvele yhteistä etua.

Näkökulman muutos, joka jäsentää todellisuuden tulevaisuuteen avoimella tavalla, tuntuu ehkä nykyisten realiteettien valossa mahdottomalta, mutta niinhän kehitys kehittyy, mahdottomaksi uskottu muuttuu mahdolliseksi.
----

Kirjoittajat ovat tärkeällä asialla yrittäessään politiikan ja talouden yhteisellä rakenteella selvittää, miten yhteiskunnat ovat kehittyneet; miksi jotkut yhteisöt ovat vaurastuneet ja toiset eivät. Mutta ainakaan tässä paperissa ei aivan päästä sellaiseen teoreettiseen perustaan, joka tarjoaisi ohjeita mm. siihen, miten maailmantalous selviää niistä ongelmista, joihin nykyiset ’avoimen pääsyn’ yhteiskunnat ovat sen johtaneet.

Skeptisyyteni johtuu osittain siitä, etteivät he ole löytäneet keskeiselle kilpailun käsitteelle ristiriidatonta sisältöä. Heidän mukaansa luonnollisissa ’rajoitetun pääsyn’ valtioissa kilpailu on väkivaltaista ja siksi haitallista kun taas ’avoimen pääsyn’ yhteiskunnissa kilpailu ei ole väkivaltaista vaan taloudelle edullista, Schumpeterin luovaa tuhoa tukevaa. Milloin ja miksi kilpailun haitallisuus vaihtuu edullisuudeksi? Ja missä määrin väkivallaton nykytalous on edullisen kilpailun taloutta ja onko sillä tekemistä luonnon ylikuormittumisen ja rikkaiden ja köyhien välisen kuilun syvenemisen kanssa?

Selventävää on tarkastella kilpailua kilpailupaineen käsitteen kautta. Logiikka on se, että mitä suurempi palkinto on voitettavissa ja tappio hävittävissä, sitä kovempi on kilpailupaine ja sitä enemmän panostetaan yhteisiä voimavaroja vain hyvään sijoittumiseen, tuottamattomaan talouteen. Sodat ovat sijoittumistaisteluja kilpailuissa, joissa palkinnot ovat valtakuntien suuruiset ja kulut sen mukaiset. Globaali nykytalous on myös pitkälti sijoittumiskilpailua ja myös sillä on suuret tuottamattomat kulut.

Avain kilpailukulujen vähentämiseen on sijoittumisesta johtuvien, hierarkiaan ja vallankäyttöön perustuvien palkintojen pienentäminen.

Joissakin kansallisissa politiikkakilpailuissa tämä on onnistuttu tekemään sopimalla demokraattisista säännöistä, jotka rajoittavat sen palkinnon suuruutta, joka muodostuu ylempien vallasta rajoittaa alempien pääsyä valtaan. Palkintoa pienennetään säännöillä, jotka vähentävät niitä erioikeuksista muodostuvia portaita, joita pitkin valtaan noustaan. Tämä ilmaistaan periaatteella yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, mikä vaatii yleisen ja yhtäläisen sananvapauden, mikä puolestaan vaatii myös yleisen ja yhtäläisen pääsyn vallankäyttöä koskeviin tietoihin. Tieto on valtaa, mutta vain salattuna.

Tällä samalla logiikalla voidaan tarkastella taloutta. Moni seikka puhuu nykyisin sen puolesta, että maailmantaloudessa vallitseva kilpailu on liian painostavaa ja kuluttavaa. Silloin palkintoja on pienennettävä ja siirryttävä ’demokraattiseen’ talouteen, jossa rajoitetaan tuottajien/yritysten/myyjien valtaa asettaa eri kuluttajille/yrityksille/ostajille erilaisia pääsyjä tuotteilleen. Se voidaan ilmaista periaatteella yleinen ja yhtäläinen osto-oikeus, mikä vaatii yleisen ja yhtäläisen (mm. yksinoikeuksia sisältämättömän) hinnoittelun, mikä puolestaan vaatii yleisen ja yhtäläisen pääsyn hintoja koskeviin tietoihin.

Siinä se teoria pähkinänkuoressa, josta voidaan johtaa tarve heikentää mm. henkisen työn yksinoikeusjärjestelmiä ja pankkisalaisuuksia. Eikä vain vähän vaan paljon.

Olisiko Northin ja kumppaneiden kirjassa edetty tässä suhteessa pidemmälle kuin kyseisessä paperissa, jossa nykytalouden ongelmiin ei juuri kantaa oteta?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti