Kun Kiina on rikas maa

Soininvaaran blogiin

tpyyluoman esittämä kysymys osoittaa kaikkien talousongelmien äitiin: ”jotta tuollainen immateriaalitalous saataisiin kestävälle pohjalle, tarvitaan jonkinlaiset mekanismit jolla rahoitetaan esimerkiksi tutkimusta, journalismia, ohjelmointia ja taidetta. En tiedä miten, mutta jos tätä ei saada jotenkin toimimaan niin ei niiden miljoonien kiinalaisten insinöörien tulevaisuus kovin hyvältä näytä”.

Onko talouden tarkoituksena antaa töitä miljoonille ja miljoonille kiinalaisille/yhdysvaltalaisille/suomalaisille insinööreille, kirjailijoille, muusikoille, ohjelmoijille, tutkijoille ja journalisteille? Vai onko talouden tarkoituksena tuottaa hyödykkeitä niitä tarvitseville kuluttajille?

Jos talouden tarkoitukseksi ymmärretään ihmisten työllistäminen, silloin sosialismi on paras ratkaisu. Valtiovallan toimesta jokainen työkykyinen voidaan työllistää, kuten Neuvostoliitossa tehtiinkin.

Jos talouden tarkoitukseksi ymmärretään hyödykkeiden eikä työpaikkojen tuottaminen, koko taloutta on katsottava kuluttajan näkökulmasta. Siihen on oikeus kenellä tahansa, minullakin hyvin tavallisine tarpeineni ja toiveineni.

Siis kysyn itseltäni, tarvitsenko lisää kirjoja, musiikkia, keksintöjä, tutkimuksia, tietokoneohjelmia? Olen lukenut/kuunnellut vasta ehkä miljoonasosan kaikesta jo tuotetusta kirjallisuudesta/musiikista. Minulle nykyinen tarjonta on riittävä. Entä keksinnöt, tutkimukset, tietokoneohjelmat, tv-tarjonta? Sama juttu.

Sen sijaan toivoisin, että minulla olisi helpompi pääsy jo olemassa oleviin taideteoksiin ja tutkimustuloksiin, ja että en ainakaan joutuisi kustantamaan niitä työpaikkoja, joiden tehtävänä on estää minulta pääsy taideteosten nautintoihin ja keksintöjen hyötyihin.

Ymmärrän kyllä niitäkin, jotka asettavat toivonsa uuteen. Että uusi Potter-kirja on pakko saada; että uudet tietokonepelit ovat parempia kuin vanhat; että uusia lääkkeitä on kehitettävä; että uudet keksinnöt pelastavat maailman, tai muuta sellaista.

Mutta tarvitaanko uuden tuottamiseen erityisiä kannustimia, ainakaan sellaisia, joiden kannustavuus perustuu keinotekoisen niukkuuden luomiseen?

Oman kokemukseni mukaan ei tarvita. Olen huomannut, että muutkin ihmiset ovat luonnostaan aktiivisia, kekseliäitä ja luovia. Ihmiset haluavat toteuttaa tietojaan ja taitojaan riippumatta siitä, maksetaanko heille siitä vai ei. Anna lapsille pallo ja ongelma ei ole saada heitä pelaamaan vaan tulemaan syömään ajoissa. Anna kirjailijalle kynä ja paperia eikä vankilakaan estä häntä kirjoittamasta. Anna tutkijoille kirjasto, kaukoputki ja laboratorio ja aina löytyy viljalti älykkäitä, innokkaita tutkijoita, joita on vaikeampi pitää poissa työpaikalta kuin töissä.

Keinotekoisen niukkuuden kannustimet, yksinoikeudet, eivät selity uuden tarpeella. Eivätkä ne selity luovien ihmisten tarpeilla. Ne selittyvät niiden tarpeilla, jotka hyötyvät keinotekoisen niukkuuden ylläpitämisestä, vastakkaisten etujen maailmasta, taloudellisesta ja sosiaalisesta eriarvoisuudesta.

Kun luovan työn tekijöitä palkitaan yksinoikeuksilla, niin meillä kuin Kiinassakin, se on maailmantalouden kannalta yhtä järjetöntä kun yritysten johtajia palkitaan bonuksilla markkinaosuuksien kasvattamisesta.