Organisaatioista

Kemppisen blogiin

Kemppinen:

Jos säännöt (organisaation säännöt ja irtaimen kaupan säännöt) ovat epäselvät, transaktiokulut nousevat ja tuottavuus siis laskee. Jos säännöt, kuten vaikkapa osakeyhtiölaki, ovat rationaalisia ja johdonmukaisia, yritystoiminta voi keskittyä voiton tavoitteluun, josta hyötyy koko kansantalous.

Totta kaikki, mutta riittämätöntä nykytalouden ongelmien ymmärtämiseen. Sääntöjen on oltava paitsi selviä ja helposti valvottavia niin myös sellaisia, että niiden mukaan tapahtuva kilpailu/palkitseminen ei johda yhteisesti huonoon tulokseen, kuten esimerkiksi nykyiseen lamaan ja luonnon ylikuormittumiseen.

Miten on osakeyhtiölainsäädännön laita? Selvää? Helposti valvottavaa? Rationaalista? Entä koko idean ydin, omistajan vastuun rajoittaminen vain osakesijoitukseensa? Eikö tässä ole selvä moraalikadon paikka? (suomennos kerrankin osuvampi kuin alkuperäinen moral hazard)

Kieltämättä, mutta teollisuusyhteiskunnassa talouden kasvua ja kilpailukykyä on pidetty kaikkein tärkeimpänä asiana. Osakeyhtiöillä on ollut edullista kerätä pääomia investointeihin eli kaikkien niiden koneiden ja tehtaiden rakentamiseen, joilla maita ja vesiä on muutettu teiksi ja tavaroiksi. Mutta ei kai enää ole tarvetta tehostaa luonnon muuttamista tavaroiksi vaan pikemminkin suojella luontoa liialliselta kulutukselta.

Jos luonnon suojeleminen ylikuormittumiselta todella katsotaan tärkeäksi yhteiseksi tavoitteeksi ja keskeisille teollisuudenaloille suunnitellaan asetettavaksi joitakin maailmanlaajuisia rajoitteita tai lisäkustannuksia, niin siinä tapauksessa sellaiset teollisuuden kasvua erityisesti, moraalikadon uhallakin, tukevat järjestelmät kuten osakeyhtiöjärjestelmä, ovat epärationaalisia. Näin muodostuvaa systeemiä voidaan kuvata autolla, jossa kaasu on säädetty auki asentoon ja vauhtia suunnitellaan hiljennettäväksi jarrua painamalla. Tällaisista transaktiokuluista ei Coasekaan pitäisi. Vielä toinenkin asia.

Jos johtajien palkitsemisjärjestelmä on väline kilpailussa hyvistä johtajista ja siis tuottavuudesta, järjestelmä on hyvä.

Se riippuu kenen kannalta asiaa katsotaan. Yrityksen kannalta on tietysti hyvä, että se palkkaa mahdollisimman hyvät johtajat. Mutta yhteiskunnan, tänään globaalin yhteisön, kannalta kysymys on nollasummakilpailusta. Parhaita johtajiahan on vain rajallinen määrä. Globaalin talouden kannalta on epärationaalista kuluttaa varoja nollasummakilpailuun.

Tietysti voidaan ajatella, että kaikki johtajat tuottavat sitä parempia tuloksia mitä enemmän heille maksetaan. He ehkä yrittävät enemmän. Mutta miten tuloksien arvoa mitataan? Siltä osalta kuin yritysten tuloksia mitataan sijoittumiskilpailun kautta, kyseessä on taas nollasummapeli. Ja suuri osa yritysten tuloksista riippuu suuruuskilpailussa sijoittumisesta. Kenellä on enemmän voimaa ostaa kilpailijoita ulos, haalia itselleen suuremman osan luonnonvaroista, palkata taitavia työntekijöitä ja hankkia immateriaalisen omaisuuden yksinoikeuksia, se voittaa.

Voin olla väärässäkin, mutta minusta tuntuu siltä, että yhä pienempi osa yritysten voitoista ja johtajien ansioista perustuu nykyisin siihen, että he löytävät aidosti uusia tapoja luoda entistä parempia tuotteita kuluttajille entistä vähemmillä panoksilla.

Jos näin on, yritysten tulosten perusteella maksetut palkkiot vievät yhteisen talouden kehitystä väärään suuntaan. Ja näinhän näyttää olevan.
----

Olen ollut huomaavinani, että se, mitä yleensä tutkitaan ja opetetaan ”law and economics” nimikkeellä, periytyy enemmän tai vähemmän vanhasta kansantaloustieteen näkökulmasta. Tarkoituksena on ollut löytää sellaisia vaikutussuhteita ja laeiksi puettavia sääntöjä talouden toiminnalle, joilla kansan talous toimii hyvin, kasvaa ja myös menestyy kilpailussa muiden kansojen talouksia vastaan. Se on luonnollista ja tarpeellista.

Kun näin tehdyn lainsäädännön se osa, jonka tarkoituksena on erityisesti kasvun ja kilpailukyvyn voimistaminen, laajenee kansainväliseksi – kehittyneimpien maiden esimerkin ja painostuksen ansiosta – asia muuttuu kuitenkin toiseksi. Maailmantaloushan ei tarvitse kilpailukykyä eikä sen myöskään tarvitse kasvaa – muuten kuin uskonnollisista tai ideologisista syistä, joita löytyy kasvua vastaankin.

Tällaisia kasvulla ja kilpailukyvyllä perusteltuja ja maailmanlaajuisiksi muodostuneita käytäntöjä (verrattuna neutraaleihin markkinoihin) ovat mm. osakeyhtiöjärjestelmä (verrattuna omistajien täyteen vastuuseen), patentti- ja tekijänoikeusjärjestelmät (verrattuna henkisen työn kauppaan ilman yksinoikeutta), verotuksen poistojärjestelmät (verrattuna tulonhankintakulujen poistamattomuuteen) ja laaja liikesalaisuusjärjestelmä (verrattuna siihen, että kaikki tarjonnan kohteita ja hintoja koskevat tiedot ovat julkisia).

Eipä taida Cooter-Ulenkaan kovin perustellusti, jos ollenkaan, käsitellä tällaisista vertailuista nousevia kysymyksiä, jotka kuitenkin ovat aivan keskeisiä taloutemme ymmärtämiselle ja etsittäessä lainsäädännöllisiä ratkaisuja maailmantalouden ongelmille, mm. luonnon ylikuormittumiselle.

Luonnon suojelemista on ehdotettu toteutettavaksi lähinnä kahta eri periaatetta noudattaen, pigoulaisittain tai coaselaisittain. Edellisessä menettelyssä luonnon kulutusta ja saastuttamista verotetaan ja jälkimmäisessä kulutus ja saastuttaminen saatetaan omistusoikeuden piiriin ja annetaan markkinoiden löytää optimit. Kummassakin tapauksessa on kuitenkin suuret poliittiset kustannukset, koska poliitikkojen on sovittava ja päätettävä siitä, miten haitallisena kutakin kulutusta ja saastuttamista pidetään, ketkä alun perin omistavat oikeudet turmeltumattomaan luontoon ja miten mahdolliset verovarat käytetään. Eri luonnonvaroista hyötyjät ja niiden käyttöjen eri haitoista kärsijät ovat jakautuneet niin moniin omia etujaan ajaviin ryhmiin, että toimivaan maailmanlaajuiseen säätelyyn pääseminen on osoittautunut mahdottomaksi jopa kaikkein yleisimmän kohteen eli ilmaston suhteen.

Kun haittojen yleinen määrittely ja hinnoittelu on vaikeaa ellei mahdotonta, teoreettinen ratkaisu on hyötyjen arvon yleinen pienentäminen. Omistusoikeuksien arvon pienentäminenhän vähentää niistä käytävän kilpailun painetta eli tarvetta luonnon hyödyntämiseen. Se vähentää suoraan luonnon kulutusta ja saastuttamista, mutta se myös helpottaa suojelusopimuksiin pääsemistä, koska niiden sopijapuolille aiheuttamat tappiot vähenevät.

Miten sitten omistuksien arvoa pienennetään? Juuri edellä mainitulla tavalla, luopumalla kasvulla ja kilpailukyvyllä perustelluista, omistuksien arvoja keinotekoisesti nostavista käytännöistä ja siirtymällä neutraaleihin markkinoihin, joilla tuotanto ohjautuu alhaalta päin, vapaiden ja tasa-arvoisten ostajien valintojen toimesta eikä ostajien ja myyjien tekemien erillisten sopimusten ohjaamana, kuten nyt (vertaa poliittisen harvainvallan erillissopimukset ja demokratian tasa-arvoiset äänestykset).

Tällaista ratkaisua, johon myös viime viestissäni viittasin, en ole muualta löytänyt, joten minua hiukan ihmetytti vastauksesi, jonka mukaan asia on sinulle tuttu. Olisin kovin kiinnostunut tietämään, missä tätä ajatusta olisi kehitetty ja millä tavalla?