Lineaarinen progressiivinen tulovero ja negatiivinen tulovero

Soininvaaran blogiin

Perustuloon suhtautumisessa on kysymys ihmiskäsityksestä. Jokaisella meistä on jo varhaislapsuudessa saatu käsitys siitä mikä ihmistä ohjaa ja mitä kunnon ihmisen on tehtävä. Kuten muistakin varhaisista tunnesitoumuksista, mm. uskonnollisesta asenteesta, siitä on vaikea vapautua vanhempanakaan, seuraavissa sukupolvissakaan.

Niinpä raahaamme tunnetasolla mukanamme myös työelämän oppeja ja asenteita, jotka ovat joskus olleet tarpeellisia, mutta jotka nykyisin ovat vain haitaksi. Kun vanhempamme ja isovanhempamme aloittivat työelämänsä – ja saivat ja kasvattivat lapsia – suuri osa töistä oli raskasta ruumiillista työtä, jota peräti harva huvikseen tekisi. Pontimen täytyi olla tuntuva, vieraalta saatu palkka tai oman pellon sato. Nälän uhka. Yhteiskunnallinen kannustinkin oli selvä, työn tulokset olivat konkreettisia, kaikkien tarvitsemia hyödykkeitä puutteen voittamiseksi. Työ on välttämätöntä ja pakollista.

Aika on muuttunut. Raskaan ruumiillisen työn osuus on enää murto-osa entisestä. Varsin pieni osa kansalaisista tekee ne työt, jotka riittävät poistamaan materiaalisen puutteemme. Suurin osa työsuorituksista kuluu aivan muihin tavoitteisiin. Ainakin kaksi suurta ryhmää on periaatteessa erotettavissa.

Ensimmäisen muodostaa alati laajeneva nollasummatyön osuus. Kaikki myynnin, mainonnan ja sodankäynnin työt, jotka tähtäävät markkinaosuuksien kasvattamiseen ovat sellaisia. Koko joukko myös muista töistä, niin yksityisten kuin yhteiskuntienkin maksamista, on tavallaan turhaa, tarpeellista vain korjaamaan nollasummapelien aiheuttamia vinoutumia. Näillä töillä ei ole suoraa yhteiskunnallista arvoa vaan niitä tehdään yleensä vain rahasta ja itsekkäistä motiiveista.

Toisen ryhmän muodostavat taide, tutkiminen, kehittäminen ja opettaminen. Näille töille on tunnusomaista se, että niiden tarkoituksena on tuottaa yhteistä arvoa; niille on yhteiskunnallinen kannustin. Parhaille osaajille raha on toisarvoinen. Ei merkityksetön, mutta vain sosiaalisen tunnustuksen mittari, ei toimeentulon turvaaja. Heidän aikaansaannoksensa olisi suunnilleen sama, jos kaikille annettaisiin turvattu työmahdollisuus ja rahamittainen arvoasteikko supistettaisiin murto-osaan. Ihminen on luonnostaan luova.

Perustulon vastustajia näyttää yhdistävän esi-isiemme ihmiskuva: kaikki työ on raskasta eikä kukaan tee sitä kuin pakosta. Tämä kuva ei enää vastaa todellisuutta kuin propagandana. Mitä enemmän sitä toitotetaan, sitä todemmaksi se muuttuu. Harmillista on, että pakolla luodut työpaikat osuvat nollasummatöihin, kun tehdastyöt vähenevät ja luoville huipuille on tilaa vain rajoitetusti.

Olisi jo aika siirtyä moderniin ihmiskuvaan, jossa ihminen on luonnostaan luova ja yhteiskunnallinen olento. Meillä on hyvin varaa antaa vähemmillä eväillä varustettujen vain loikoilla yhteisillä varoilla. Se minimoi heidän aiheuttamansa tappiot mutta myös antaa mahdollisuuden aivan uudenlaisille luovuuksille, joita nykysysteemi ei vielä ymmärrä palkita.

Perustulon idea on siinä, että se yhdistää saajiaan. Siksi se on annettava niin rikkaille kuin köyhille, niin työllisille kuin työttömille. Niin kuin lapsilisä se on ymmärrettävä menneiden sukupolvien perintönä uusille, ketään syrjimättä, ketään kyykyttämättä.

Tästä syystä en oikein lämpene ehdotuksille, joissa perustulo tai kansalaispalkka hoidetaan verotuskikkailuilla ja jakamalla saajat ahkeriin ja laiskoihin. Selvin malli olisi tasavero, sama pääomatuloille, ja könttäsumma jokaiselle kuukausittain. Suuri tavoite on pidettävä kirkkaana mielessä. Toinen asia on, mihin kompromissiin on tyydyttävä.