sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Yksityisetkin monopolit ovat kehityksen este


Yksityiset monopolit, mm. patentit ja tekijänoikeudet, ovat kapitalismin keskeisiä, sen toimintaa määrittäviä ominaisuuksia aivan niin kuin valtiovallan monopolit ovat sosialismia määrittäviä ominaisuuksia.

Kummatkaan tiedonhallinnan monopolit eivät kuulu markkinatalouteen.

Mikä vielä tärkeämpää, kummatkaan monopolit eivät kuulu yhteistä tietoa ja ymmärrystä kasvattavaan maailmaan. Ne kuuluvat tietoja panttaavaan ja vastakkaisia ”totuuksia” ja perusteluja viljelevään maailmaan. Siksi ne ovat omiin tiedollisiin ristiriitoihinsa häviäviä järjestelmiä.

Kapitalistiset monopolit tulevat häviämään aivan samasta syystä kuin sosialistisetkin. Yhteisesti jaetun tiedon ja ymmärryksen kasvamista ei voida estää, vaikka sitä kuinka yritetään jarruttaa. Neuvostoliitossa Gorbatshov ymmärsi tämän asian, tosin vain puoliksi. Hän näki, että kehitys vaatii hallintoa koskevan tiedon avaamista kaikille ja julisti glasnostin. Mutta hän kannatti silti sosialismia; glasnostin tarkoituksena oli vain korjata sosialismin epäkohtia. Tiedonkulun vapauttaminen paransi kuitenkin ihmisten ymmärrystä koko sosialistisen järjestelmän toiminnasta ja sitä ylläpitävistä virheellisistä ajatuksista.  Tämä oli sanomalehdistön ja television aikakaudella. Loppu on historiaa.

Nyt kännyköiden ja internetin aikakaudella sama on tapahtumassa kapitalismille. Suuri enemmistö kansalaisista ja heidän johtajistaan näkee vakavia epäkohtia kapitalismille keskeisissä yksityisen tiedonhallinnan rakenteissa, niin patentti-, tekijänoikeus- kuin rahajärjestelmissä. Nykygorbatshovien mielestä nämä epäkohdat olisi korjattava puuttumatta silti järjestelmien perusperiaatteisiin. Ehkä he kuvittelevat, että yleisen tiedonkulun paraneminen, mm. kännyköiden ja internetin kehittäminen, auttaa kehittämään myös parannuksia kyseisiin ongelmiin. Näin ei tule tapahtumaan.  

Tapahtuu se, että kyseiset avoimen tiedon välineet lisäävät ihmisten ymmärrystä siitä, kuinka tärkeää tietojen avoimuus on. Ajan mittaan tämä kehitys aikaansaa sen, että patenttien, tekijänoikeuksien, pankkisalaisuuksien yms. sisältämät tiedonkulun rajoitukset ymmärretään yhteiselle kehitykselle haitallisiksi.

Patentti- ja tekijänoikeuskysymyksissä keskeinen väärinkäsitys on ihmiskuvassa, jonka mukaan ihmiset ovat työtä ja luovuutta vierastavia laiskureita, jotka eivät kehitä riittävästi tiedettä, taidetta ja tekniikkaa ellei heitä siitä yksinoikeuksilla palkita – ikään kuin jokin määrä kehitystä olisi riittävä. Tässä käy niin kuin aina. Se ihmiskuva, johon yhdessä uskotaan, toteuttaa itsensä. Kun voittajille annetaan erityisiä taloudellisia oikeuksia, ero häviäjiin kasvaa, he turhautuvat ja alkavat käyttää luovuuttaan aivan muihin tarkoituksiin kuin kansantalouden kasvattamiseen. Eikä tässä kaikki. Myös luovan luokan koko yhteisöä palveleva suorite heikkenee, kun se joutuu suuntaamaan energiaansa toisiaan vastaan kilpailemiseen ja erityisasemansa säilyttämiseen. Lääkefirmojenkin mainos-, PR- ja oikeudenkäyntikulut lienevät jo kasvaneet suuremmiksi kuin tutkimus- ja kehityskulut. Tämä tie johtaa umpikujaan.

Historiaa ei ole tältä osin kuitenkaan vielä kirjoitettu. Yksityisten monopolien alasajo on mahdollista tehdä vähemmin vaurioin kuin valtiovallan monopolien hävittäminen. Kaksi merkittävää asiaa on tänään aivan toisin kuin 1980-luvun Itä-Euroopassa.

Meillä on internet. Sitä samaa välinettä, jonka avulla kyseisillä monopoleilla rikastuneet ovat muiden rikkaiden kanssa yhdistäneet rahansa, kaupankäyntinsä ja etunsa kansainvälisiksi markkinavoimiksi, voidaan käyttää myös tavallisten kansalaisten etujen yhdistämiseen. Tuskin olen väärässä, jos arvioin, että yli puolet internetin sadoista miljoonista käyttäjistä on sitä mieltä, että markkinavoimat ovat saaneet maailmassa liian paljon valtaa. Kun tämä enemmistö näkee ja ymmärtää, että markkinavoimien valta on periaatteessa vain salatun ja yksinoikeuksia nauttivan tiedon valtaa, kaikki muuttuu. Joku luo alun, jolle kehittyy miljoonien tasavertaisten jäsenten kansainvälinen nettiyhteisö, joka ilmaisee tahtonsa muutokseen, saa yhteisyydestä voimaa ja käyttää sitä vaaliuurnilla. En näe mitään syytä sille, miksi näin ei voisi käydä.

Toiseksi meillä on demokratia. Kaikissa niissä maissa, joille IP-oikeudet ovat tärkeitä, on demokraattinen hallinto, jossa enemmistö päättää laeista. Ei tarvita mielenosoituksia eikä vallankumouksia. Riittää, että enemmistö äänestää patentti- ja tekijänoikeuslait nurin. Poliittisesti tällainen tilanne on tietysti uusi ja luovia ratkaisuja vaativa. Rintamalinja ei noudata oikeisto-vasemmisto -jakoa vaan kulkee niiden sisällä. Oikeistosta toisella puolella ovat ne kasvu-uskovaiset jotka ajavat tukia tuotannolle uskoen, että rikkaiden auttaminen auttaa myös köyhiä, ja toisella puolella ovat ne, jotka uskovat vapaiden ja tasapuolisten markkinoiden tuottavan kaikille parhaan tuloksen. Vasemmistosta toisella puolella ovat ne, jotka kannattavat yhteiskunnallista ohjausta köyhien puolesta kapitalisteja vastaan, ja toisella puolella ovat ne, joiden mielestä tärkeintä on demokratia, tasapuoliset mahdollisuudet kaikille.

Jotenkin minusta tuntuu, että tämä uusi jakolinja on jo olemassa, vaikkakin piilossa, ja ne, jotka kannattavat monopoleista vapaata markkinataloutta ja kansalaisten tasavertaisille tahdoille perustuvaa demokratiaa, odottavat vain tämän yhteisen tahdon ilmituloa ja politisoitumista ja irrottautumista vanhoista ympyröistä.

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Monopolipeliä


Soininvaaran blogiin
Kalle: Neuvostoliittoa kokeiltiin jo Osmo. ;)Jokin “sovittu” järjestelmä on vielä huonompi kuin tämä sopimaton.
Kalle ei nyt oikein ymmärrä. Tämä nykyinen patenttijärjestelmä on nimenomaan valtiovaltojen kesken sovittu ja ylhäältä ohjattu järjestelmä. Avoimessa ja tasapuolisessa taloudessa ei ole mitään valtaelimien määräämiä monopolioikeuksia, ei patenttiakaan.

Olipa patenttien, myös lääkepatenttien, alkuperäinen tarkoitus mikä tahansa, nyt niistä on muodostunut yksi tärkeimmistä taloudellisen sodankäynnin aseista. Patentti on täsmäase, jolla taloudellisesti voimakkaimmat maat valloittavat heikompien maiden taloutta ja jolla suuryhtiöt kasvattavat eroaan pieniin yrityksiin nähden ja rikkaat köyhiin nähden. Siten se on yksi keskeinen syy kaikkiin niihin ongelmiin, joita eriarvoistuminen maailmassa aikaansaa, mukaan lukien terveydelliset ongelmat, kuten Ville yllä kirjoitti, kuin myös nykyinen rahatalouden kriisi, joka perustuu pitkälti kasvavien tuloerojen tasaamistarpeeseen velkarahalla.

Tässä mielessä WTO ja sen haarakonttori TRIPS on nykyajan Neuvostoliitto. Se on suurvaltojen ja suuryhtiöiden hallinnoima elin, joka on päässyt sellaiseen valtaan, jolla se voi säädellä globaalia taloutta hallinnoijiensa eduksi. Kyseisten firmojen ideologiset ”oikeutuksetkin” noudattavat samaa kaavaa.

Neuvostoliitossa selitettiin, että poliittisen vaikutusvallan saavuttamiseksi taloudellinen kasvu on välttämätöntä ja se vaatii suuria investointeja, ja se vaatii keskitettyä hallintoa, ja se vaatii puolueen ylivaltaa. Se vaatii myös ylhäältä ohjausta, sillä eiväthän ihmiset omasta halustaan tee mitään yhteisesti arvokasta. Ja kansa tietysti uskoi näin ”vedenpitävää” päättelyä, vaikka tavallisten ihmisten vapautta jouduttiinkin näin polkemaan. Sehän tapahtui vain yhteiseksi eduksi. Mutta miten kävi? Vallan ja talouden väkisin kasvattamisesta tuli pakkomielle, johon pyrkiminen kulutti yhä enenevästi yhteisiä voimavaroja, kunnes koko järjestelmä romahti.

TRIPS-valtiossakin selitetään, että taloudellinen kasvu on välttämätöntä ja se vaatii kalliita investointeja, ja se vaatii tuottajille erityisiä insentiivejä, mm. patenttien monopolioikeuksia. Niitä tarvitaan, koska eiväthän ihmiset kehitä mitään yhteisesti arvokasta, lääkkeitäkään, elleivät he saa tekemisiinsä yksinoikeutta. Ja kansa tietysti uskoo näin ”vedenpitävää” päättelyä, vaikka joudutaankin rajoittamaan tavallisten ihmisten vapautta kehityksen hyödyntämiseen. Sehän tapahtuu vain yhteiseksi eduksi. Mutta miten tulee käymään? Kasvusta tulee yhä välttämättömämpää, monopolioikeuksista yhä tärkeämpiä, yritysten välisestä sodasta yhä kovempaa ja menestyjien ja menestymättömien välisestä kuilusta tulee yhä syvempi. Siten erityisiin insentiiveihin ja monopolioikeuksiin perustuvan talousjärjestelmän koossapitäminen kuluttaa yhä enemmän yhteisiä voimavaroja, kunnes se romahtaa.

maanantai 10. syyskuuta 2012

Liberalismin on aika herätä


Nykyisiä oikeistoälyköitä on kritisoitu siitä, että heidän liberalisminsa unohtaa utooppisuuden, toivon ja ajatuksen paremmasta maailmasta. Näin tavallaan onkin. Liberalismin utopia ei kuitenkaan voi olla valtion ohjauksen tai tukitoimien lisäämisessä sen enempää kilpailukyvyn kuin luonnonsuojelun nimissä, kuten jotkut ovat ehdottaneet. Liberalismin utopia on aina yksilön vapauttamisessa kollektiivisten valtarakenteiden ohjauksesta.

Nykynen liberalismi on uusliberalismia, jonka ongelma on se, että se on unohtanut perustansa, vapaan ja tasa-arvoisen yksilön. Nykyiset oikeistoälyköt ovat 1960- ja 70-lukujen vasemmistoälykköjen vastapooli ja heidän ajatusmaailmansa ja oppinsa on perua sen ajan vastakkainasettelusta, sosialismi ja työväenliike vastaan kapitalismi ja työnantajat. Heidän utopianaan ei ole vapaasti onneaan tavoitteleva yksilö vaan vapaasti markkinoita hallitseva yritys, jota eivät valtiovallan ja työväenliikkeen toimet rajoita.

Ilmiö on maailmanlaajuinen ja uusliberalismin aate on pitkälti onnistunut tavoitteissaan. Tavallisten kansalaisten elämään vaikuttavat päätökset tehdään yhä useammin suuryrityksissä, ylimpinä pankit, joiden kiristysotteeseen lähes kaikkien maiden hallitukset ovat joutuneet. Samalla kuilu suuryritysten omistajien ja johtajien ja tavallisen kansan välillä on syventynyt. Liberalismin päävastustajia eivät tänään ole niinkään valtiovallat kuin maailman finanssilaitokset. Kuitenkin niin, että avainasemassa ovat poliitikkojen ja talousmiesten yhteiset edut.

Tänään, kuten aina, liberalismi ei voi tähdätä mihinkään muuhun kuin tavallisen kansalaisen aseman parantamiseen suhteessa niin valtiovaltaan kuin muihin kollektiiveihin, tänään erityisesti yrityksiin. Utooppisena se ei myöskään tähtää pieniin muutoksiin vaan suuriin edistysaskeliin, sellaisiin, jotka tänään ovat epärealistisia, mutta joita voidaan perustella yksilön vapaudella ja tasa-arvolla, oikeudella tulla kohdelluksi niin kuin jokaista muutakin kohdellaan. Liberalismi ei voi myöskään rajautua kansallisesti. Yksilöllisyyshän on kaikkia maailman kansalaisia yhdistävä tekijä. Olipa henkilö suomalainen tai kiinalainen, hindu tai muslimi, hän on joka tapauksessa yksilö.

Niinpä utooppinen liberalismi keskittyy tänään sellaisiin kysymyksiin kuin: Kuuluuko osakeyhtiöiden rajattu vastuullisuus liberaaliin talouteen? Sehän mahdollistaa sen, että esimerkiksi pankin ajautuessa vararikkoon sen omistajat menettävät vain sijoittamansa summan, kun varsinaiset velat tulevat muiden maksettaviksi. Kuuluuko pankkisalaisuus liberaaliin talouteen? Onko pankkien vapaus salata liiketoimensa perustellumpi kuin yksilöiden vapaus tietää, millaisiin sopimuksiin pankit rahoja sitovat. Pankkien toimien seurauksethan eivät rajaudu vain osallisiin vaan niiden vaikutuspiiri on – kuten tänään nähdään – maailmanlaajuinen, jokaista rahankäyttäjää koskeva. Kuuluvatko patentit ja tekijänoikeudet liberaaliin talouteen? Nehän ovat valtiovaltojen luomia monopoleja, jotka ajautuvat kaupankäynnin kautta suurten yritysten hallintaan vaurastuttamaan niiden omistajia ja johtajia – ja tietysti myös asianajajia. Patenttisodissa, niin kuin muissakin sodissa, häviäjiä ja vapautensa menettäviä ovat tavalliset rivimiehet.

Valitettavasti aito liberalismi on tänään unessa. Toivon ja luulen kuitenkin, että herääminen on lähellä, sillä uusliberalismin seuraukset alkavat käydä tavallisille kansalaisille kestämättömiksi.

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Sosialismin vankilasta uusliberalismin vankilaan


Kiintoisaa on, että tänään maailmaa hallitseva ideologia, jota uusliberalismiksi tai talouden vapaudeksi kutsutaan, perustaa oppinsa väkivallattomuuteen. Tarkemmin sanottuna pakottamisesta vapaaseen taloudelliseen vaihdantaan. Siksi mm. valtiovallan pakolla toteuttama verotus on kyseisen periaatteen mukaan varastamista – ja veroparatiisien käyttö moraalisesti hyväksyttävää. Kaikki yksityinen ja vapaaehtoinen kaupankäynti on sen sijaan paitsi sallittua niin välttämätöntä, suureen yhteiseen päämäärään etenemistä.

Tässä ovat nyky-yhteiskunnan henkisen vankilan perusmuurit, joiden sisään kansa tungeksii – siltä osin kuin vapautuu sosialismin vankilasta.

Ongelma muodostuu siitä, että fyysisen väkivallan vihassaan tämä ideologia ei tunne taloudellista väkivaltaa. Kaikki taloutta koskevat menettelyt, uhkailut ja painostukset ovat vapaasti käytettävissä. Ja niitä on käytettävä, sääliä tuntematta. Ellei käytä rahan tarjoamia kyynärpäitä, muut ryntäävät edelle. Ellei anna potkuja, pääsee omasta työpaikastaan. Näin kaikki ideologiset vankilat muodostuvat. Olennaista ei ole se, kuinka moniin vapaudenriistot tai potkut todellisuudessa kohdistuvat, vaan niiden uhka; ellei toimi niin kuin odotetaan, tullaan rankaisemaan.

Todellisuudessa taloudelliset menetykset ovat yhtä epämieluisia kuin fyysiseen vapauteen puuttumiset. Moni ottaisi mieluummin kohtalaisen selkäsaunan kuin miljoonan euron menetyksen tai lyhyen linnatuomion kuin potkut hyvästä työpaikasta.

Sitten ratkaisun puolelle.

Rankaisemisessa, ja sillä uhkaamisessa, olennaista on luokittelu. Ketään ei voida rangaista, ellei häntä ole jonkin luokittelun mukaan määritelty yhteiselle edulle haitalliseksi. Yhteinen etu on tietysti kyseisen vankilan etu. Siellä on kahdenlaisia vankeja, niitä, joita vartioidaan ja niitä, jotka vartioivat. Jälkimmäisten asema perustuu siihen, että he omistavat vankilan ja luokitteluvallan. Siksi he kuvittelevat olevansa vapaita.

Taloudellisen vankilan kyseessä ollen luokittelu tapahtuu tietysti taloudellisen edullisuuden mukaan. Vankilan omistajat antavat tiettyjä etuja niille vangeille, jotka edesauttavat heidän taloudellisia pyrkimyksiään ja määräävät kovennettua niille, jotka estävät heidän rikastumistaan. Perustelu tällaiselle toiminnalle on se, että mitä vauraammiksi vanginvartijat tulevat, sitä paremmaksi voidaan vankilaa kehittää ja sitä paremmin myös vangit voivat – ja tietysti vangit sen uskovat, kun vartijat näin vannovat.

Ideologinen ratkaisu on yksinkertaisesti se, että päätetään, ettei kyseisen vankilan tarvitse tuottaa voittoa. Vanginvartijoiden ei tarvitse luokitella vankeja sen mukaan, millä tavoin he edesauttavat vartijoiden vaurastumista. Heiltä jopa kielletään tällainen diskriminointi.

Millaisia muutoksia käytännön talouteen tämä ideologinen muutos edellyttäisi, siitä olen kirjoittanut muualla netissä.