perjantai 25. tammikuuta 2013
Kilpailupaineesta
Kuinka ideaalimarkkinataloudessa voidaan säätää ja säilyttää sen edellyttämä ostamisen ja myymisen vapaus mutta sosialismin ideaalissa ei pystytä muodostamaan sen edellyttämiä lakeja. Mikä niiden rakenteissa ja olemuksissa saa tämän aikaiseksi?
Esittämäni muutokset eivät vaadi kansainvälisen säätelyn ja lainsäädännön lisäämistä vaan vähentämistä. Sosialistiset ratkaisut vaativat säätelyn ja byrokratian lisäämistä jo määritelmällisesti ja sellaisen mahdollisuudet jo toteutuvat esimerkiksi YK:ssa, varsin kehnoin tuloksin niin kuin tiedetään. Maailmanlaajuinen poliittinen demokratia on mahdoton ajatus.
Vaurautta keskittävän säätelyn poistamisen mahdollisuus perustuu siihen, että kautta maailman enemmistö ihmisistä kokee tuloerot liian suuriksi ja toivovat, että asialle tehtäisiin jotain. Siksi toiseksi, esittämääni tietojen vapauden suuntaan ollaan jo kehittymässä, tosin lakien vastaisesti. Tästä merkkinä ovat piraatit, Anonymous-ryhmä, Wikileaks ja salaisten pankkitietojen paljastajat, jotka saattavat poliittiselle ja taloudelliselle vallalle tärkeitä salaisuuksia yleiseen tietouteen. Nyt vaaditaan vain se, että ne voimat, jotka onvat tavallisten kansalaisten puolella talouden ja poliitiikan liittoa vastaan, yhdistyvät demokraattiseksi poliittiseksi voimaksi - kansainvälisen netin avulla. Vallankumousta ei tarvita, demokratia riittää.
Miten ideaali markkinatalous estää globaalien kilpailupaineiden haitallisuuden? Käsittääkseni vain kansalliset tai muuten asetetut rajoitukset voivat sen estää ostamisen ja myymisen vapauden oloissa?
Kilpailupaine ei ole yleisessä käytössä oleva käsite - vaikka pitäisi - joten sitä on vähän selitettävä. Se on paine, joka pakottaa yritykset menestyäkseen toisaalta väen vähennyksiin ja toisaalta johdon huippupalkkoihin. Tämä paine ei kuitenkaan ole vakio. Se riippuu palkinnosta. Mitä suurempi on voittajien saama hyöty ja mitä karumpi on häviäjien kohtalo, sitä kovempaa kilpailu on ja sitä enemmän verta, hikeä ja luonnonvaroja häviön välttämiseen kannattaa uhrata. Palkinnon suuruus on puolestaan suunnilleen sama asia kuin rikkaiden ja köyhien välisen kuilun syvyys. Ainoa keino heikentää kilpailupainetta on kaventaa globaaleja tulo- ja omaisuuseroja. Kansalliset ratkaisut eivät tähän auta, sillä jopa Pohjois-Korea joutuu ottamaan huomioon kansainvälisen kilpailun, ellei taloudessa niin politiikassa, mikä tietää vielä onnettomampaa tapausta maan köyhille. Rajojen sulkemisesta on vain haittaa.
Miten ostamisen ja myymisen vapaus estää tuloeroja ja etenkään jatkuvan kasvun vaatimuksia?
Tämä on hyvä kysymys. Alhaalta vapaaseen tietojensaanti- ja ostovapauteen perustuva talous tuottaa tasaisemman tulonjaon kuin täysin "vapaaseen" kaupantekoon perustuva talous samasta syystä kuin alhaalta vapaaseen tietojensaanti- ja äänestysvapauteen perustuva demokratia tuottaa tasaisemman poliittisen vallan kuin ”vapaaseen” sopimusoikeuteen perustuva säätyjärjestelmä tai täysin "vapaa" kilpailu, jollaisen voittajia esim. Hitler ja Stalin aikoinaan olivat. Politiikassa demokratian idea on jo pitkälti hyväksytty, taloudessa sitä ei vielä ole edes ymmärretty.
Jatkuvan kasvun vaatimukset johtuvat siitä, että sekä sosialismi että kapitalismi oikeuttavat sääntönsä ja tapansa talouden kasvattamisella. Ne kilpailevat siitä, kumman oppien mukaan talous kasvaa paremmin ja siten tuottaa hyötyjä koko yhteiskunnalle. Vastoin monien toiveita ja odotuksia kapitalistinen järjestelmä on voittanut tämän kilpailun. Samalla sen oppien mukaan syntyneet kasvuun tähtäävät instituutiot ovat muuttaneet talouden sellaiseksi, ettei se toimi kunnolla ilman kasvua. Kasvuun tähtäävät kansainväliset säännöt ja käytännöt (osakeyhtiöjärjestelmä, patentti- ja tekijänoikeusjärjestelmät sekä laaja liikesalaisuuslainsäädäntö) keskittävät kasvun toivossa pääomia yritysten omistajille ja viime kädessä pankeille lainataloutta kasvattamaan. Sen tasapainottaminen vaatii jatkuvaa kasvua. Se taas merkitsee kilpailupaineen kasvamista, mikä jossain vaiheessa muuttuu poliittiseksi ja koko järjestelmää uhkaa romahtaminen.
Esittämäni ratkaisu ei nojaa kasvuideologiaan vaan tasapainoisen talouden luomiseen, olipa kasvua tai ei. Kun siinä ei ole mainittuja varallisuutta keskittäviä ja kasvuun tähtääviä ominaisuuksia, talous kasvaa sen ohjaamana, miten tavalliset kansalaiset kasvun hyödyt ja haitat kokevat. Pääomien merkityksen pienetessä myöskään velkatalous ei pääse kasvamaan kestämättömäksi.
perjantai 4. tammikuuta 2013
Eurooppa tarvitsee talouden uskonpuhdistuksen
Euroopan
kehityskaaressa on monia tienhaaroja ja merkkipaaluja, joiden kohdalla kehitys
olisi voinut ottaa myös toisen suunnan, mutta joissa valittu tie on johtanut Euroopan
siihen, missä se tänään on. Euroopassa syntynyt länsimainen kulttuuri ja
mielenlaatu, tiede, taide, tekniikka ja talous on johtanut ylivaltaan
maailmassa. Nyt monet merkit viittaavat kuitenkin siihen, että tähän asti
kuljettua tietä on yhä mahdottomampi jatkaa. Ollaan taas tienhaarassa tai
oikeastaan vasta paikassa, jossa mitään uutta tietä ei edes vielä ole
näkyvissä.
Eurooppa
ja koko länsimaisuus on pohjimmiltaan uskonnollinen, juutalaiskristillinen
projekti. Siksi vaikuttavimpia ovat olleet ne tienhaarat ja valinnat, joita
uskonnollisissa käsitteissä ja ajatustavoissa on tehty. Siinä kehityskulussa,
joka on tehnyt nimenomaan Euroopan siksi mitä se nyt on, yksi merkkipaalu on ylitse
muiden ja se on Filioque-kysymys.
Onnekkaiden
sattumien, joidenkin mielestä Jumalan johdatuksen, seurauksena Raamatussa on
viitteitä kolmiyhteydellisestä jumaluudesta; Isä, Poika ja Pyhä Henki ovat kolme
persoonaa mutta vain yksi Jumala. Näiden persoonien välisten suhteiden määrittely
ei ymmärrettävästi ole ollut helppoa. Kolminaisuusoppi sai ensimmäisen
virallisen muotonsa vasta 300-luvulla. Sen jälkeenkin erityisesti Pyhän Hengen
asema oli vuosisatojen ajan oppiriitojen kohde. Vähitellen lännen kirkoissa
vakiintui ajatustapa ja uskontunnustus, jonka mukaan Pyhä Henki lähtee Isästä ja
Pojasta (Filioque), mutta idän kirkoissa pitäydyttiin vanhemmassa tunnustuksessa,
jossa Pyhä Henki lähtee vain Isästä. Riita huipentui vuonna 1054, kun Rooma ja
Konstantinopoli julistivat kiroukset toisilleen.
Näin
pieni ero uskontunnustuksissa saattaa näyttää merkityksettömältä, mutta yleisenä
ajatustapana ero on huomattava. Isähän on jokainen isä ja Poika on jokainen poika ja
Pyhä Henki on hyvän ja oikean lahja. Jos kaikki oikea lähtee vain isästä, on
selvä, että tällaiseen uskovasta yhteisöstä tulee hyvin patriarkaalinen,
vanhaan totuuteen turvaava ja hidas omaksumaan uusia arvoja ja tietoja. Jos sen
sijaan hyvän ja oikean lähteenä ovat yhtä lailla sekä isä että poika, se sisältää jo yleisen tasa-arvon siemenen
ja nopeamman kehittymisen mallin. Paavin kirkossa tämä ajatustapa kantoi
hedelmän puoli vuosituhatta myöhemmin – pitkät ovat sukupolvet näissä asioissa
– protestanttisuuden syntyessä paavin edustaessa isää ja Lutherin ja muiden
paavinvallan kriitikkojen ymmärtäessä itsensä tasavertaisiksi pojiksi. Samasta
syystä minäkin voin tässä puhua niin kuin puhun.
Uskonpuhdistuksen
ydin oli uskonrakenteen tasa-arvoistumisessa: taivasosuus on tasapuolisesti
kaikkien ulottuvilla. Papeillakaan ei ole etuoikeuksia eikä valtaa valita
Jumalalle otollisia vaan ihminen pelastuu yksin uskosta, yksin armosta; sola
fide, sola gratia. Siitä avautui tie poliittiseen tasa-arvoon, naisten
yhtäläisiin oikeuksiin, demokratiaan ja tiedonvapauteen, asioihin, joiden
sisältöä idän kirkon vaikutusalueella on vieläkin vaikea ymmärtää, mikä tilanne
vallitsee myös muiden pääuskontojen valtapiireissä.
Demokratia
ja tieteiden kehittyminen on sittemmin erilaisten vaiheiden kautta johtanut
tekniikan ja talouden tähän päivään ja talouspapiston ylivaltaan. Sama ahneuden
kirous, joka aikanaan sai vallan paavien kirkossa, riehuu nyt pankkiirien ja suuryhtiöiden
omistajien keskuudessa. Mikään ei riitä. Muilla ei ole väliä. Ja muu kansa
ottaa isommistaan esimerkkiä.
Kaikki
tietävät tilanteen, mutta juuri kukaan ei tiedä mitä pitäisi tehdä. Osa uskoo tuomiopäivän
profeettoihin, osa odottaa jonkin aivan uuden etiikan tai tietoisuuden syntyvän
maailmaan, mutta suurin osa ihmisistä jatkaa jokapäiväistä uurastustaan sen
enempää asiaa ajattelematta. On kuitenkin olemassa vielä yksi mahdollisuus,
tukeutua vanhaan keinoon, uskonpuhdistukseen.
Taloususkonto
vaatii oman reformaationsa. Eikä reformaation idea ole entisen opin
perusteiden, tässä tapauksessa markkinoiden ja rahan, kieltämisessä vaan päinvastoin
sen sanoman entistä aidommassa ymmärtämisessä. Markkinaoppi vaatii samanlaisen puhdistuksen
kuin paavinoppi aikanaan. Talouden taivaaseen rikkaaksi pääsyn on oltava tasapuolisesti
mahdollinen kaikille, mutta ei ylhäältä ohjatusti, ei kirkon opastamana eikä
valtiovallan säätelemänä vaan talouden sisäisillä säännöillä. Oppi on
yksinkertainen: kenelläkään ei tule olla etuoikeutta rikkauksiin eikä
kenelläkään saa olla valtaa valita, ketkä saavat omistukseensa tietoja, tavaroita,
koneita, tehtaita ja maita. Ainoa millä on kaupanteon kannalta merkitystä, on
usko yhteiseen arvoon, rahaan. Lutheria mukaillen: sola pecunia.
Normaalikieleksi
käännettynä edellinen tarkoittaa periaatetta, jonka mukaan jokaisen myyjän on
tarjottava myytäviään kaikille samaan hintaan. Ketään ei saa suosia eikä ketään
saa syrjiä. Valtiovaltakaan ei saa säätää joillekin erityisiä taloudellisia
oikeuksia. Kaikilla on oltava yhtäläinen pääsy kaikkia myytäviä tuotteita
koskeviin tietoihin ja jokaisen raha on yhtä arvokasta.
Edellä
kuvattu periaate vastaa markkinoiden alkuperäistä ideaa taloudesta, joka
ohjautuu tuotteiden käyttäjien ehdoilla eikä tuottajien etujen ohjaamana. Se on
kapitalismista puhdistettua
markkinataloutta. Vaikka osa taloutta toimii nytkin tällä periaatteella ja
vaikka pankkiirit ja tehtailijat muistavat aina väittää, että kuluttajat ovat
kuninkaita, kuluttajien tekemät valinnat ovat nykyisin silti vain pintaa. Talouden
kehitystä ja vaurauden jakautumista säätelevät kaupat tapahtuvat aivan muualla
kuin vähittäiskaupan hyllyillä. Ne tapahtuvat suljetuissa kabineteissa salaisin
sopimuksin, lobbaajien käytävillä ja tietokoneiden välisenä kilpailuna maailman
pörsseissä. Eivätkä merkittävimmät kaupankäynnit koske lainkaan hyödykkeitä
vaan niissä myydään lupauksia voitoista ja erilaisia oikeuksia markkinoilla
toimimiseen.
Nykyisessä
markkinataloudessa, oikeammin siis kapitalismissa, ei uskota tasapuoliseen
osto-oikeuteen vaan vapaaseen sopimusoikeuteen. Se on aivan eri asia, sillä vapaan
sopimusoikeuden vallitessa valta on tuotteen tai oikeuden omistajalla. Hän on
vapaa päättämään kenelle hän myy ja mitä ja millaisin ehdoin. Ostajan vapaus
rajoittuu siihen, että hän joko hyväksyy tai hylkää esitetyn tarjouksen, jos
hän lainkaan kuuluu siihen joukkoon, jolle kaupantekomahdollisuutta on
tarjottu. Sopimusvapautta ja tuotteen niukkuutta hyödyntämällä tuotteen myyjä
voi painostaa puutteessa elävää ostajaa kauppaan, jossa kummatkin hyötyvät
mutta myyjä ostajaa enemmän. Näin rikkaudet kasaantuvat. Samaa sopimusvapautta
käytti paavi aikoinaan, kun hänen vallassaan oli myydä uskonelämässä niukkaa
tuotetta, synneistä vapautumista: kukin voi vapaasti valita joko niin monta
rahaa paavin kassaan kuin paavin kanssa sovitaan tai jatkaa elämäänsä syntisenä
ja palaa kiirastulessa.
Reformaation
synnytti närkästys paavin rikkauksia kohtaan, ei niinkään halu auttaa köyhiä. Se
kohdistui paavin vapauteen rikastua itse luomallaan niukkuudella. Reformaation
tarjoama ratkaisu oli kyseisen niukkuuden säätelyn ottaminen pois paavin
hallinnasta. Aikaa myöden reformaatio kuitenkin johti paitsi paavin vallan
kapenemiseen niin köyhien aseman paranemiseen, niin että vauraimmat ja
tasaisimman tulonjaon maat löytyvät tänään reformoitujen uskontojen vaikutuspiirin
alueelta.
Viime aikoina
tämän kehityksen synnyttämät omaisuudet ovat kuitenkin alkaneet keskittyä yhä
harvempien käsiin. Syy on sama kuin ennenkin: valtaapitävien mahdollisuus nauttia
erioikeuksista ja luoda keinotekoista niukkuutta uskonperustansa alueelle, joka
tänään on talous. Eikä valta ole vain rikkaimmilla vaan myös poliitikoilla,
sillä kapitalistiset etuoikeudet ja niihin liittyvä vallankäyttö ovat laeilla
vahvistetut.
Kapitalismissa
omistajien tärkein etuoikeus liittyy osakeyhtiöihin. Osakeyhtiössähän omistajan
vastuu rajoittuu vain osakkeisiin sijoittamaansa määrään. Niiden yli menevät
tappiot tulevat velkojien maksettaviksi. Äärimmilleen ilmiö on kehittynyt
rahanteossa, jossa omistajien kannattaa kasvattaa pankkinsa niin suuriksi,
ettei niitä voida päästää kaatumaan. Näin he voivat yksityistää voitot mutta
sosialisoida tappiot ja varallisuuden keskittyminen harvoille voi jatkua
yhteisen talouden kriiseistä huolimatta. Reformoidussa taloudessa ei ole
osakeyhtiöitä vaan jokainen yksilö on täydessä vastuussa omista veloistaan myös
osana tuotannollista kollektiivia, kuten yritystä. Myös armo, velkojen
anteeksianto on henkilökohtainen eli riippumaton velallisen asemasta taloushierarkiassa.
Koska
kapitalistien taivas on talouden kasvussa, kapitalismissa kasvuun kannustetaan
antamalla erityisiä oikeuksia talouden kasvattajille. Patentit ja
tekijänoikeudet ovat tällaisia yksinoikeuksia, mutta samalla ne luovat
keinotekoista niukkuutta ja muiden monopolien lailla ne keskittävät pääomia ja
vaurastuttavat jo ennestään rikkaita. Talouden reformaatio vaatii niistä
luopumista, jota niillä rikastumaan pyrkivät tietenkin vastustavat. Aikaa
myöten näidenkin keinotekoisten niukkuuksien ylläpitämisen kulut kasvavat kuitenkin
saavutettuja hyötyjä suuremmiksi ja koko järjestelmä kääntyy itseään vastaan.
Ehkä
keskeisin reformaation vaatimus kohdistuu siihen, miten taloustietoihin suhtaudutaan.
Kapitalismissa omistuksia, tuotteita, hintoja ja kauppoja koskevia tietoja
pidetään yksityisenä omaisuutena, joka voidaan pitää muilta salassa ja tarpeen
vaatiessa vaikka kaupan. Poikkeukset on laeilla säädetty, minkä lisäksi
viranomaisilla on teoreettinen mutta käytännössä usein toteutumaton pääsy
tarvitsemiinsa tietoihin. Kautta aikain vallanpitäjät ovat varanneet itselleen
oikeuden valtansa perusteita koskevien tietojen salaamiseen, jotta eivät
valtaansa menettäisi, niin myös kirkon piirissä. 1500-luvulla paavi kielsi
Raamatun italiankielisten käännösten lukemisen. Reformoiduissa kirkoissa
ajateltiin kuitenkin toisin. Jokaiselle kuuluu vapaus kaikkiin yhteistä uskontoa
koskeviin tietoihin. Salaisuudet ovat puolustettavia vain henkilökohtaisina
valintoina. Niiden määrääminen ulkoapäin salaisuuksiksi on keinotekoisen
niukkuuden luomista, sillä tietohan ei jaettaessa kulu. Siten myös reformoidussa
taloudessa noudatetaan kaikkien omistusta ja kaupankäyntiä koskevien tietojen
julkisuutta.
- - -
Niiden
mielestä, jotka odottavat taloutemme, sosiaalisen hyvinvointimme ja luontomme
pelastukseksi suurta muutosta, jotain aivan uutta yhteistä etiikkaa tai
tietoisuutta, ahneuden hillitsemistä, rahatalouden rajoittamista tms., kuvaamani
muutokset saattavat vaikuttaa vääriin asioihin kohdistuvilta ja
riittämättömiltä. Silti uskon, että esittämäni reformaatio on realistisin
niistä ”suurista muutoksista”, jotka voidaan ymmärrettävästi kuvata.
Niille,
joiden mielestä talouden reformaatio on epärealistinen tavoite, on todettava, ettei
uskonpuhdistuskaan ole toteutunut kuin vain niin pitkälle kuin on ollut
realistista. Kehitys on hidasta ja puutteellista. Siitä huolimatta
uskonpuhdistuksen vaatimukset ovat muokanneet kulttuurimme aivan toiseksi kuin
se olisi ilman sitä. Tienhaaraan tultaessa on hyvä tietää mitä kohti haluaa edetä,
vaikka päämäärä olisi kuinka kaukana.
Tunnisteet:
demokratia,
filioque,
kapitalismi,
liikesalaisuudet,
Luther,
markkinatalous,
osakeyhtiö,
patentit,
tekijänoikeudet,
tiedon vapaus,
tuloerot,
uskonpuhdistus
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)