Ideologiasta ja faktoista

Sellainenkin näkemys on esitetty, että meidän pitäisi toimia enemmän faktojen mukaan sen sijaan, että olisimme sidoksissa johonkin ideologiaan.

Eivät pelkät faktat kuitenkaan yhteiskuntaa mihinkään johda. Tarvitaan jokin näkemys siitä, mitä halutaan. Ideologialla on oltava ainakin ideatasolla jokin päämäärä, joka yhdistää laajoja joukkoja. Mielestäni ideologioiksi olisikin kutsuttava vain sellaisia selityksiä paremmasta elämästä ja siitä, kuinka siihen edetään, jotka koskevat kaikkia. Tällaisia ovat esimerkiksi uskonnot. Kristittyjen mielestä kaikille olisi eduksi päästä taivaaseen ja toimia niin kuin kristitty, ja sama pätee tietysti myös juutalaisuuteen, islamiin, hindulaisuuteen jne. Myös kommunismi ja kapitalismi ovat tässä mielessä aitoja ideologioita.

Faktoista ei muodostu mitään ideologiaa, mutta kukin ideologia muodostaa sille ominaisia faktoja. Esimerkiksi, muslimien hallitsemassa yhteiskunnassa on fakta, että Koraanin oppeja on edullista noudattaa ja että Muhammedin arvostelemisesta saattaa menettää henkensä. Sosialismissa on fakta, että kaikille järjestetään töitä, mutta oman yrityksen perustaminen ei onnistu. Itsestään selviä asioita. Selvää pitäisi olla myös se, ettemme mekään elä ideologiattomassa maailmassa.

Ei ehkä ole aivan väärin sanoa, että kehittyneessä maailmassa määräävin ideologia on tänään talouskasvu. Se on selitetty jokaisen tieksi onneen ja vapauteen. Tähän toivotaan päästävän sopivalla sekoituksella kapitalismia ja sosialismia. Myös tämä sekaideologia tuottaa sille tyypillisiä faktoja. Kapitalistinen osuus aikaansaa rikkaiden ja köyhien välisen kuilun syvenemisen. Rikkain sadasosa maailman ihmisistä omistaa ehkä jo kolmasosan kaikesta omaisuudesta – korjatkoon luvun, joka tietää – ja tämä osuus on kasvussa. Sosialistinen osuus aikaansaa säätelyn kasvun. Meillä on, yksin EU-Suomessa, yli sata tuhatta sivua lakeja ja säädöksiä, joita kaikkien on noudatettava, ja joka viikko tulee satoja lisää.

Hyvän esimerkin siitä, kuinka tämä käytännössä tapahtuu, antaa tekijänoikeuskäytäntö. Koska kasvuideologia, henkistäkin työtä on kannustettava kasvuun. Koska kapitalismi, kannustaminen tehdään yksityistä omistusoikeutta monopolilla vahvistamalla. Koska monopoli, se keskittää tuloja harvoille. Koska monopoli on ylhäältä määrätty, sen hallitseminen ja valvominen vaatii voimakeinoja ja yhä uusia lakeja ja säädöksiä paikkaamaan vanhojen puutteita – ja satojen tuhansien sakkoja ja tietokoneiden takavarikkoja.

Kasvuideologian tuottamiin faktoihin kuuluu myös velkatalouden kasvu. Kaikki tämä summautuu siihen faktaan, että kasvuideologian mukaan rakentuneet instituutiot eivät pysy pystyssä ilman kasvua. Lopulta se kasvattaa vain kasvuun tähtäävien instituutioiden valtaa ja taloutta, aivan niin kuin on käynyt muidenkin ideologioiden vallan kasvettua ainoaksi totuudeksi. Olisiko jo aika luopua kasvuideologiasta ja valita moniarvoisempi ideologia?

Talous ja hyvinvointi

Hyvinvoinnista on varmaankin olemassa monia selityksiä ja määritelmiä, joista taloudelliseen tehokkuuteen ja kasvuun perustuva on vain yksi. Toinen, ja mielestäni perustavampi, on se, että jokainen on oman hyvinvointinsa määrittelijä. Ihminen voi hyvin, jos hän on itse sitä mieltä, ja huonosti, jos hän on sitä mieltä, vaikka muiden mielestä hänen pitäisi olla hyvinkin tyytyväinen oloonsa. Näinhän tehotaloutta nykyisin kaupitellaan: Kyllä sinun täytyy nyt olla tyytyväinen, koska tulosi ovat kasvaneet kahdella kympillä kuussa. Mitä sillä on väliä, vaikka johtajien palkat ovat kasvaneet kahdella tonnilla kuussa. Ethän vain ole kateellinen.

Näillä selityksillä siitä, miten ihmisten pitäisi talousteorian mukaan tuntea, pyritään mitätöimään heidän aidot tunteensa, jotka kohdistuvat talouden epäreiluuteen. Onneksi, kuitenkin, ihmiset todellisuudessa arvostavat reiluutta enemmän kuin rikastumista. Tästä on tehty lukuisia psykologisia kokeita.

Ajatus siitä, että ihmisten omat, aidot tunteet ovat ratkaisevia ja että yhteisten instituutioiden pitäisi rakentua niille, toteutuu demokratiassa. Se perustuu siihen, että jokaisen mielipiteelle siitä, millaisessa yhteiskunnassa hän voi hyvin, annetaan sama paino. Noudatetaan vapaata tietojen jakoa ja yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta. On tosin huomautettava, että nykyinen enemmistödemokratia on tässä suhteessa vielä kovin puutteellinen rakenne. Teoreettisesti paremman rakenteen määrittelyssä on jälleen viitattava kirjaani.

Toisin kuin demokratia harvainvalta perustuu näkemykseen, että valitut harvat tietävät myös muiden kansalaisten puolesta, mikä heille on hyväksi. Tällaisen tiedon arkkityyppinä on uskonto. Sinä voit hyvin, jos uskot pyhiin kirjoituksiimme ja teet niin kuin sanomme. Näistä asioista ei toisinuskovien mielipidettä kysytä. Nationalismi on toinen tapa määritellä ihmisten hyvinvointi ylhäältä päin. Sinä voit hyvin, jos maamme voi hyvin. Eikä tähän tarvita demokratiaa vaan päättäväisesti maan etuja ajava valtapuolue, tehokkaat sotavoimat ja tottelevaiset kansalaiset.

Nyt vallassa on taloudelliseen hyvinvointiin uskova ideologia, ekonomismi. Sen mukaan siis sinä voit hyvin, jos kansantalous kasvaa. Eikä tähänkään hyvinvointiin tarvita demokratiaa. Sinun on vain tehtävä niin kuin talouden etujoukko, pankkiirit ja muut yritysten omistajat ja johtajat sanovat. Niinpä kansalaiset uskovat ja tottelevat – aikansa. Sillä ennemmin tai myöhemmin tämäkin harvainvalta paljastuu vain pienen joukon tavaksi kerätä valtaa ja vaurautta lähinnä itselleen. Samalla heidän käyttämänsä hyvinvoinnin selitykset paljastuvat virheellisiksi.

Tavallaan ne talousteoreetikot ovat kuitenkin oikeassa, jotka väittävät, että ilman ulkoisvaikutuksia tai jotain kieroa dynamiikkaa kuten monopoleja tms. vaihdantaan puuttuminen tuhoaa taloudellista kasvua – riippumatta siitä, keiden hyväksi kasvu koituu jos kenenkään. Ongelma on siinä, että kaikilla vähänkin suuremmilla taloudellisilla projekteilla on aina ulkoisvaikutuksia, ja toiseksi siinä, että jos ja kun vapaan kaupan kohteina ovat myös kaupankäyntioikeudet, talouden kiero, polarisaatiota kasvattava ja voimankäyttöön ajautuva dynamiikka syntyy aivan itsestään. Eikä tähän tarvita poliittisesti säädeltyjä kaupankäyntiä rajoittavia oikeuksia kuten tekijänoikeuksia, patentteja ja muita kaupan monopoleja vaan talouden kieroutumiseen riittää talouden toimijoiden toisilleen antamat/myymät erioikeudet, yksinmyyntioikeudet, erityiskohteluoikeudet, erilaiset hinnat eri asiakkuuksille, yritysten omistusketjut, säädellyt pääsyt tuotteita ja hintoja koskevaan informaatioon jne.

Siksi talouden harvainvallasta päästään vasta, kun ymmärretään, mitä demokratia tarkoittaa taloudelliseen valintaan sovellettuna.

Maapallon kestokyky, työllisyys ja hyvinvointi

Soininvaaran blogiin

Osmon ongelmanasettelu on täyttä asiaa ja esittää nykytalouden vaikeimman ongelman, jonka julkilausumista niin monet poliitikot välttelevät. Mutta ne ratkaisuehdotukset …

Toivo siitä, että talouskasvu saataisiin kytketyksi irti luonnonvarojen kulutuksesta, on epärealistinen niin teoriassa kuin käytännössä. Ihmiset nyt vain ovat ahneita myös materiaaliselle kulutukselle. Vai onko joku kuullut taloutta kasvattavasta ammattiryhmästä, joka aineettoman tuotannon myynnillä vaurastuttuaan olisi vähentänyt materiaalisen tuotannon kuluttamistaan, muuttanut pienempiin asuntoihin, siirtynyt halvempiin ruokiin, ostanut vaatimattomampia autoja, vähentänyt elektronisten vempainten hankintaa ja luopunut ulkomaanmatkoista – tai edes pitänyt ne entisellä tasolla. Mainittakoon, että tähän aineettomien palveluiden myyjien joukkoon kuuluvat mm. pankkiirit, poliitikot, johtajat, lääkärit, virkamiehet, mediaväki, konsultit ja taiteilijat mutta tietysti myös sairaanhoitajat, lastentarhanopettajat, hierojat ja siivoojat.

Ajatus siitä, että siirtämällä painopistettä työn verotuksesta kulutus- ja haittaveroihin, voitaisiin kyseinen ongelma ratkaista, on paitsi virheellinen niin vaarallinen. Se johtaa aivan päinvastaiseen tulokseen kuin on tarkoitettu.

Niin kauan kuin tuotanto on ylhäältä ohjattua ja palkittua – kapitalistista tai sosialistista siinä mielessä kuin olen mm. kirjassani, blogissani ja kotisivullani esittänyt – ylhäällä olevat ryhmät voivat pitkälti määritellä omat palkkansa niin, että ne ovat linjassa muiden rikkaiden ja tavoitellun ostovoiman kanssa haittaverojen määrästä riippumatta. Jos veroja nostetaan, nostetaan myös palkkiota. Samaan ideologiseen pakettiin kuuluu tuotannon tehostaminen ”kannustimilla”. Ne kasvattavat toimeentuloeroja – rikkaitahan kannustetaan maksamalla heille enemmän ja köyhiä kannustetaan pitämällä heidän elintasonsa alhaalla. Siten kasvun myötä laajenevilla rikkaiden joukoilla on aina varaa lisätä kulutustaan ja sen ne myös tekevät. Kun ruoan, raaka-aineiden ja energian hinnat nousevat haittaverojen tai luonnollisen niukkuuden takia, kokonaiskulutus voi kapitalistis-sosialistisessa taloudessa aleta vain siten, että keskiluokan ja köyhien kulutus vähenee.

Vaarallinen tämä kehityssuunta on paitsi yhteiskuntien myös luonnon kannalta, sillä yhteiskunnan polarisoituminen johtaa aina kokonaisuuden kannalta turhan kulutuksen kasvuun. Vastakkaisten pyrkimysten välisissä taisteluissa, äärimmillään vallankumouksissa ja sodankäynneissä, luonnon hyvinvointi on viimeinen asia, jota ajatellaan. Mitä tärkeämpää on kilpailussa menestyminen, niin politiikassa kuin taloudessa, sitä suruttomammin voimavaroja kulutetaan.

Tästä syystä ainoa kestävä ratkaisu on taloudellisen kilpailupaineen alentaminen. Se voi tapahtua vain menestymisen palkintoja pienentämällä ja syrjäytymisen katkeruutta lieventämällä. Jälkimmäiseen on jo ehdotettu ratkaisukin, perustulo. Edellisen suhteen ratkaisuehdotusten suunta osoittaa edelleen kohti tuhoa, sillä perinteinen tuloerojen tasaus progressiivisella tuloverolla on menettänyt tehonsa eikä muutakaan ole keksitty.

Globaalissa taloudessa verotus on kaikkiaan huono tapa tasata tuloeroja, koska juuri ne, joiden tuloja tulisi voimakkaimmin verottaa, pystyvät hyödyntämään valtioiden välistä verokilpailua ja siirtämään tulojaan veroparatiiseihin. Nykytaloudessa ainoa ja muutenkin paras tapa on puuttua niihin globaalin talouden ominaisuuksiin, jotka ovat tehneet rikkaiden rikastumisesta lähes automaattista. Eikä tähän tarvita ylikansallista hallintoa eikä säätelyn lisäämistä vaan päinvastoin sellaisista aitoon markkinatalouteen kuulumattomista, ylikannustavista säätelytoimista luopumista, jotka aikanaan luotiin teollisen kasvun edistämiseksi.


----

Tiedemies: Minusta ongelma on yksinkertaisinta ratkaista pyrkimällä määrittämään luonnonvarojen kulutuksen kestävä taso (ts. jokaisen luonnonvaran kohdalla tietenkin erikseen), ja pistää kaikki poliittiset panokset suoraan siihen, että tämä kestävä taso ei ylity, sensijaan että yritettäisiin puuttua mallin muihin parametreihin suoraan.

Tällä ratkaisulla on pari heikkoutta. Ensiksi se on luonteeltaan sosialistinen, säätelyä lisäävä ja toteutuakseen se vaatisi kansainvälisen elimen, joka määrittelisi kunkin luonnonvaran kulutuksen kestävän tason. Tällaisen elimen työskentely olisi kuitenkin kovaa kilpailua siitä, miten minkin kohteen kestävä taso määritellään ja ketkä pääsevät hyödyntämään ja kuinka paljon kenenkin maalla olevia luonnonvaroja. Mahdoton tehtävä. Toiseksi tämä ratkaisu vain kärjistäisi – kuten edellä esitin – yhteiskuntien polarisoitumisen ongelmaa ja sitä kautta lisäisi turhan kulutuksen määrää, jos muuten taloudessa toimittaisiin niin kuin nykyisin.

Siitä olen samaa mieltä kanssasi, ettei ihmisten ahneudelle ja kilpailutaipumukselle voida mitään – eikä edes pitäisi voida. En puhunutkaan kilpailun rajoittamisesta vaan kilpailupaineen alentamisesta. Voimavarojen kulutushan on verrannollinen voiton ja tappion erotukseen. Mitä suurempi on voitto, sitä enemmän voimavaroja kilpailuun kannattaa sijoittaa. Mestaruussarjan pyörittämisessä kulutetaan monta kertalukua enemmän energiaa kuin harrastelijafutiksessa. Silti kummassakin kilpaillaan täysillä ja nautitaan pelistä.

Ainoa tietämäni ratkaisu, jossa yhdistyy sekä alempi kulutuksen taso että tasaisempi tulonjako ja sitä kautta myös vähäisempi sosiaalisen tasauksen eli verotuksen tarve, on talouden institutionaalisten palkintojen pienentäminen. Olennaista on myös se, ettei tämä ratkaisu vaadi säätelyn lisäämistä vaan sen purkamista.

Olen ymmärtänyt, että kannatat laillani tekijänoikeuksista ja patenteista luopumista sillä perusteella, että päinvastoin kuin yleisesti ajatellaan, ne pikemminkin estävät kuin edistävät taiteiden ja tekniikan kehitystä. Niistä luopuminen on myös linjassa esittämäni ratkaisun kanssa, sillä näiden sisältämät yksinoikeudet ovat juuri tarkoittamiani institutionaalisia palkintoja. Patentit ja tekijänoikeudet ovat erittäin arvokkaita. Siksi niistä kilpailuun ja niiden hallinnointiin käytetään valtavat määrät varoja ja siksi näissä kilpailuissa menestyneet rikastuvat tolkuttomasti ja siksi näin muodostuu itseään voimistava kulutuksen kasvukierre.

Tällaisia institutionaalisia palkintoja on muitakin. Yhteistä niille on se, että ne ovat alkujaan kansallisin säädöksin virallistettuja tapoja oman tuotannon tehostamiseksi. Sitten muiden maiden on ollut seurattava perässä ja sitten niistä on tullut WTO:n säätelemää taloutta, kansainvälistä kapitalismia, ”reaalimarkkinataloutta”. Tuhannet tutkijat ja insinöörit tekevät töitä sen eteen, että löydettäisiin aivan uusi energiantuotantotapa, joka tehostaisi niin hyödykkeiden kuin haitakkeidenkin tuotantoa. Itse pitäisin kuitenkin tärkeämpänä sitä, että löydettäisiin uudet omistamisen ja kaupan säännöt, jotka parantaisivat tuotannon hyötysuhdetta vähentämällä haitakkeiden tarvetta. Mielestäni esittämäni ratkaisu on tähän varsin hyvä ehdokas.

Vastauksia epäilijälle

Akateeminen talous blogiin

”Eikö sinun markkinatalousmaailmassasi saa kerätä varallisuutta”

Noin kummalliseen kysymykseen mikään kirjoittamastani ei anna aihetta. Totta kai jokainen saa rikastua, mutta markkinoiden ehdolla.

”Ei minusta taloustieteessä ole mitään ideologiaa tai kasvunormatiivisuutta.”

Olet oikeassa siinä, että periaatteessa tiede on aina neutraalia. Sen kehittymistä kuitenkin ohjaavat yhteiskunnan tarpeet. Nykyisin kovassa huudossa on kannustintaloustiede, jonka tarkoituksena on talouskasvuun kannustaminen. Osaksi tämä johtuu yhteiskunnan omaksumasta kasvuideologiasta, uskosta jonka mukaan yleinen talouskasvu on ihmiskunnalle hyväksi, osaksi se johtuu erityisestä, kilpailun aikaansaamasta tarpeesta kasvuun; jollei yhteisön talous kasva muiden mukana, muut syövät sen. Jälkimmäinen ehto koskee myös niitä, jotka eivät itse usko kasvuideologiaan.

Kaikkiaan tämä johtaa siihen, että kasvusta kilpailevat osapuolet tilaavat tutkijoilta yhä ”tehokkaampia” menetelmiä talouskasvun aikaansaamiseksi. Lainausmerkit johtuvat siitä, että lyhyen tähtäimen kilpailulliset edut ovat pitkällä tähtäyksellä yhteiseksi haitaksi. Periaate on sama kuin sodankäynnissä. Kun kumpikin osapuoli pyrkii yhä tehokkaammin voittoon, lopputuloksena on yhteinen kaaos ja hävitys.

Nykyiset suuryritykset ja rahoituslaitokset ovat pitkälti kasvutaloustieteen aikaansaannoksia. Nyt on kuitenkin käymässä ilmi että rahan kasvupyrkimykset ovat johtaneet aivan liian ”tehokkaaseen” lainojen luomiseen ja koko nykyinen raharakennelma uhkaa sortua.

Markkinaideologian mukaan katsotaan, että jokainen haluaa aivan omasta tahdostaan parantaa elintasoaan sekä tuottajana että kuluttajana. Siihen ei tarvita erityisiä yhteiskunnan asettamia kannusteita; vapaa osallistuminen markkinoille riittää.

”Miten asioita sitten vertaillaan, jos mittatikkuna ei ole raha?”

Kysehän oli oikeudenmukaisuudesta ja siihen esitin mittatikuksi sen, miten tasa-arvoisesti alhaalta päin voidaan vaikuttaa asioihin. Esimerkiksi: sen perusteella demokratia on oikeudenmukaisempi yhteiskunta kuin diktatuuri. Miten sinä mittaisit rahalla tällaisia asioita?

”Eikös tämä [yleinen ja yhtäläinen osto-oikeus] ollut Neuvostoliitossa, ja se johti siihen että shampanjat loppuivat mutta kaalinpäät jäivät tiskille.”

Ei ollut Neuvostoliitossa yleistä ja yhtäläistä osto-oikeutta. Siellä koko valmistusketjun kaupankäynti perustuotannosta jatkojalostukseen, tuotantoon, kuljetukseen ja kauppaan oli keskusjohtoista. Vain vähittäiskauppa oli vapaata kaikille, tosin ei sekään kokonaan. Parempia asiakkaita varten oli erikoiskaupat, joista ei samppanja loppunut.

Tässä suhteessa kapitalismi muistuttaa sosialismia, sillä myös siinä kuluttajien ostovapaus koskee vain vähittäiskauppaa. Kaupankäynti perustuotannosta jatkojalostukseen, tuotantoon, kuljetukseen ja kauppaan perustuu kahdenvälisiin salaisiin sopimuksiin ja on kuluttajan kontrollin ulottumattomissa.

”Eikä sitten [ilman patentteja] ole myöskään uusia keksintöjä, kun muut pöllivät ne heti. Ei ole motiivia kehittää mitään.”

Täytyy olla kovin altis kapitalistiselle propagandalle ken tällaiseen uskoo. Tämä on itse asiassa läheistä sukua sosialistiselle propagandalle, jonka mukaan kukaan ei osaa tehdä mitään, ellei häntä siihen ylhäältä ohjata.

Onnetonta tällaisessa propagandassa on se, että ihmiset alkavat tosissaan uskoa siihen ja muuttavat käyttäytymistään. Sinänsä aloitteellisista ja uutta luovista hengistä kehittyy vähitellen alamaisia, jotka odottavat ohjeita ylhäältä tai eivät viitsi tehdä mitään ilman suuren palkinnon odotusta.

Talouskriisi, taloustieteen kriisi

Akateeminen talous blogiin

Nykyisen talouden ja sitä tutkivan taloustieteen ongelmat ovat jo kasvaneet suuremmiksi kuin niitä mikro- ja makrotason talousopeilla pystytään selittämään. Tarvitaan megatason, ts. ideologisen tason selitystä.

Ollakseen pätevää, tieteen täytyisi olla irti ideologisista tavoitteista. Ongelma on siinä, että jo taloutemme perusta on monelta kohdin kasvuideologinen, kasvuhakuinen ja tuotantoa suosiva. Osakeyhtiöjärjestelmä on tehty pääomien kasaantumisen edistämiseksi, patentti- ja tekijänoikeuslait on tehty tuotannon kehittämiseksi ja kasvattamiseksi jne. Kun neutraaleja talousoppeja sovelletaan ideologiseen talouteen, se voimistaa ideologian valtaa.

Lopulta käy kuten kaikissa ideologisissa yhteisöissä käy. Joudutan vaikeuksiin, joista pyritään selviämään koventamalla ideologista opetusta – ideologiahan ei voi olla sen kannattajien mielestä väärässä – tässä tapauksessa siis korostamalla kasvun välttämättömyyttä. Sosiaaliturvaa on heikennettävä, jotta työnteko alkaisi köyhimmillekin maittaa. Johtajien palkkioita on kasvatettava, jotta hekin pysyisivät töissä. Yritystukia on lisättävä, jotta kilpailukyky säilyisi. Lainansaantia on helpotettava, jotta uusia yrityksiä syntyisi. Pankkeja on autettava. Jne. Ja kuilu menestyjien ja menestymättömien välillä syvenee ja lopulta romahduttaa talouden.

Oman huomionsa ansaitsee se, että liberaalin talousteorian eräänlainen peruslause ”kaikki hyötyvät molemmin puolin vapaaehtoisesta kaupasta” pitää paikkansa vain kasvuideologian mukaisessa selityksessä. Nälkäinen tekee vapaaehtoisesti kaupan, jolla hän saa kanan syödäkseen työpanosta vastaan, jolla kanan myyjä kasvattaa itselleen monta kanaa. Vaikka molemmat hyötyvät, paremmassa asemassa oleva hyötyy enemmän. Koska ihmiset ovat luonteeltaan nälkäisiä hyvinvoivinakin, tämä pätee myös kehittyneemmissä yhteisöissä. Pääomat keskittyvät harvoille, mutta sitä voidaan pitää tarkoituksenmukaisena kasvun kannalta. Kasvamattomassa taloudessa se johtaa kuitenkin ongelmiin.

Toisin sanoen, ”vapaa talous” ei ole ideologisesti neutraali, kuten talousopeissa oletetaan. Sillä on rikkaiden ja köyhien välistä eroa kasvattava ominaisuus. Kansallisesti tätä eroa on voitu tasoittaa hyvinvointivaltiolla, mutta talouden globalisoituessa ja kasvupaineiden puristuksessa sitä on jouduttu tekemään lainarahoituksella. Tässä ollaan tänään, eikä taloustieteillä voi olla mitään ratkaisua näin syntyneeseen ongelmaan. Ratkaisun on oltava ideologinen. On luovuttava kasvuideologiasta – ei pelkästään talouden tasapainon ja ihmisten hyvinvoinnin vaan myös luonnon kestävyyden takia – ja niistä kansainvälisen talouden rakenteista, jotka sille perustuvat.

----

Asiakkaathan ovat jokaisen itseään kunnioittavan yrityksen nro 1.

Eiköhän yritysten ykköstavoite ole kuitenkin omistajien varallisuuden kasvattaminen eikä kuluttajien etujen vaaliminen. Osakeyhtiöille se on jopa laissa kirjoitettu.

Kapitalistisen talouden ongelmat johtuvat pohjimmiltaan sen vapauskäsitteestä. Uusliberalistisen ideologian mukaan talouden vapaus on vapautta valtiovallan sääntelystä. Tämän ajatussuunnan edustajien mukaan oikea taloudellinen vapaus toteutuu sopimusvapautena ja salassapitovapautena.

Näiden vapauksien käyttö johtaa kuitenkin hyvävelitalouteen ja yritysten väliseen korruptioon, jossa menestyneimmät pelurit jakavat etuja toisilleen. Tämä leimaa koko talouden hengen ja käytännön. Aivan vastaavasti kuin samat vapaudet politiikassa johtavat harvainvaltaan. Erot aatelin ja rahvaan välillä kasvavat.

Huomionarvoista on, että tuottajien sopimusvapaus ja salassapitovapaus ovat periaatteellisessa ristiriidassa kuluttajien etujen kanssa. Kuluttajille on vain haittaa siitä, että tuottajat voivat vapaasti sopia keskenään hinnoittelupolitiikasta, etupiirijaosta tms. ja siitä, että tuottajat voivat valikoidusti salata tuotteiden laatu- ja hintatietoja.

Kuluttajien tai laajemmin ostajien etua ajateltaessa vapaus on nähtävä heidän näkökulmastaan. Ostajan kannalta olennainen vapaus on tiedon vapaus. Jotta ostaja voisi valita itselleen mieluisimman tuotteen, hänellä tulee olla vapaus tietää kaikkien tuotteiden kaikki tiedot, laatuineen, hintoineen, valmistustapoineen. Sen lisäksi hänellä tulee olla vapaus syrjinnästä. Hänellä on oltava sama ostamisen vapaus kuin muillakin ostajilla.

Ymmärrettävästi ostajien vapauden periaatteelle rakentuva talous toimisi aivan eri lailla kuin yritysten vapauksille rakentuva kapitalistinen talous tai valtiovallan vapauksille rakentuva sosialistinen talous. Tämä aate tulee vielä muuttamaan talouden – mikäli siitä vielä jotain on jäljellä kapitalismin konkurssin jälkeen.

Kapitalismi George Reismanin mukaan

"Kapitalismi on sosiaalinen järjestelmä joka perustuu tuotantovälineiden yksityisomistukseen. Sitä karakterisoi materiaalisen oman edun tavoittelu vapauden vallitessa; sen pohjalla on kulttuurinen järjen käytön vaikutus. Sen perustan ja luonteenomaisuuden johdosta kapitalismia kuvaa lisäksi säästäminen ja pääoman kerääminen, vaihtokauppa ja raha, taloudellinen etu ja voittomotiivi, taloudellisen kilpailun vapaus ja taloudellinen epätasa-arvo, hintajärjestelmä, taloudellinen kehitys ja materiaalisten etujen harmonia kaikkien talouteen osallistuvien yksilöiden välillä."

Onpa todella surkea tämä Reismanin määritelmä kapitalismista. Ja tähän jotkut uskovat.

”.. perustuu tuotantovälineiden yksityisomistukseen”. Reisman käsittää muiden lailla yksityisomistuksen valtiollisen omistuksen eli sosialismin vastakohdaksi. Mutta eihän se ole olennaista. Itsenäisen yksilön kannalta on olennaista onko omistus yksilöllistä vai kollektiivista, olipa kollektiivi mikä tahansa. Kapitalistisessa järjestelmässä merkittävin osa tuotannon ja kaupan omistusta on osakeyhtiöiden omistamaa ja niiden omistus on kollektiivista. Vieläpä sillä tavalla, etteivät omistajat vastaa kollektiivinsa veloista kuin siihen sijoittamillaan summilla. Muu velka jää muiden murheeksi. Se vastaisi sitä, että kun autolla hurjastelija aiheuttaa onnettomuuden, jossa myös muille aiheutuu vahinkoa, hurjastelija (sana sopii hyvin myös nykyiseen pankkimaailmaan) menettäisi vain romutetun autonsa hinnan mutta muut menetykset tulisivat muiden korvattaviksi. Tällainen osittainen vastuullisuus ei kuulu aitoon markkinatalouteen.

”Sitä karakterisoi materiaalisen oman edun tavoittelu”. Ikään kuin olisi olemassa joku talousjärjestelmä, jossa yksittäiset ihmiset eivät tavoittelisi omaa etuaan.

”.. vapauden vallitessa”. On ehkä jäänyt Reismanilta huomaamatta, että kaikki talousjärjestelmät ovat vapaita joillekin. Myös sosialismin kannattajat pitävät sosialismia vapaana järjestelmänä, koska sosialisteilla on vapaus määrätä, miten taloutta hoidetaan.

”.. sen pohjalla on kulttuurinen järjen käytön vaikutus”. Siis mikä???

”.. kapitalismia kuvaa lisäksi säästäminen,” Eli nykyinen pankkitoiminta ei ole kapitalismia, koska se ei perustu säästämiseen vaan enemmänkin velkaan ja sillä pelaamiseen.

”.. ja pääoman kerääminen” Sosialismia perusteltiin nimenomaan sillä, että sen avulla voidaan pääomia keskittää ja kasvattaa tehokkaasti kaikkien hyödyksi.

”.. vaihtokauppa ja raha, taloudellinen etu ja voittomotiivi, taloudellisen kilpailun vapaus ja taloudellinen epätasa-arvo, hintajärjestelmä”. Reismanin runoilua ei näytä yhtään haittaavan se, ettei sellaista talousjärjestelmää ole olemassakaan, johon ei voitaisi liittää kyseisiä määreitä.

Selvin lähtökohta markkinatalouden määritelmälle on se, että siinä talous ohjautuu alhaalta päin vapaassa kilpailussa, kuluttajien tarpeiden ohjaamana. Kapitalismissa näin ei tapahdu vaan siinä talous ohjautuu ylhäältä päin vapaassa kilpailussa, tuottajien ja kauppiaiden tarpeiden ohjaamana – jota tosin perustellaan sillä, että näin myös kuluttajat hyötyvät. Tämä perustelu on tietysti yhtä ”totta” kuin sosialismin perustelu, jossa puolueen ja valtiovallan tarpeiden tyydyttäminen hyödyttää myös tavallisia kansalaisia, koska puolue tuottaa kaiken hyvän.

Tästä päästään markkinatalouden määrittelyyn, joka vastaa pitkälti demokratian määrittelyä politiikassa. Kun demokratialle on olennaista yleinen ja yhtäläinen äänioikeus ja poliittisesti merkittävän tiedon julkisuus, niin markkinataloudelle on olennaista yleinen ja yhtäläinen osto-oikeus ja markkinatietojen julkisuus. Kapitalismissahan ei näin ole vaan siinä myyjällä on vapaus kohdella eri ostajia eri tavoin ja pitää hinta- ym. markkinatiedot salaisina. Tämä vastaisi politiikassa järjestelmää, jossa kaikilla olisi täysi vapaus kohdella muita eri säännöin. Silloin myös vallanpitäjillä olisi sama vapaus ja siihen kuuluisi myös vapaus valita seuraajansa. Politiikassa tällaista järjestelmää sanotaan diktatuuriksi.

Vielä voidaan sanoa, etteivät aidon markkinatalouden käytännöt nojaa mihinkään muuhun ideologiaan kuin yksilöiden väliseen mahdollisuuksien tasa-arvoon. Kapitalistisen talouden muutamat keskeiset käytännöt nojaavat kasvuideologiaan. Esimerkiksi patentti- ja tekijänoikeuksia perustellaan sillä, että ne kannustavat ihmisiä suurempaan tuotantoon. Sama koskee tietysti osakeyhtiöjärjestelmää verrattuna täyden vastuun yritysmuotoihin.

Tiedonvälityksen pirstoutuminen johtaa arvojen eriytymiseen

Soininvaaran blogiin

Onhan se sekavaa ja ideologioita pirstaloivaa, kun äärioikeisto ja äärivasemmisto kannattavat aivan samoja asioita suurissakin kysymyksissä; kun tavallisetkin kansalaiset vaativat samalla demokratiaa ja vahvaa johtajuutta; kun poliittisen eliitin tärkein tehtävä on markkinoita tyydyttävien mielikuvien luonti ja kun yhteiskuntatieteilijöilläkään ei ole muuta annettavaa kuin vanhat fraasinsa.

Olen satavarma, ettei tätä turhiin ja tuhoisiin vastakkainasetteluihin johtavaa ideologista sekasotkua saada ratkaistuksi niin kauan kuin talousideologiaa opetetaan ja opitaan kaksinapaisena järjestelmänä, yksilö vastaan valtio. Toisessa ääripäässä on valtiovallan kokonaan hallitsema talous, kommunismi, ja toisessa ääripäässä on valtiovallaton, yksilöiden vapaasti käymä talous. Tällä janalla sitten etsitään parasta kompromissia, sopivasti veroja, sopivasti yksilönvapauksia, sopivasti vasemmistoa ja sopivasti oikeistoa. Kunnes eroa ei enää ole ja demokraattinen, yhteisiä etuja etsivä politiikka menettää aatteensa ja merkityksensä ja rahan ja väkivallan koneistot voittavat.

Demokratian ainoa mahdollisuus on nähdä valtiovallan taloudellinen rooli kaksijakoisena ja koko talousjärjestelmä kolmisuuntaisena.

Valtion ensimmäinen rooli on omistaa, hallita ja kasvattaa taloudellista valtaansa, mitä (sosialistista) roolia se tarvitsee kilpailussa muita valtioita vastaan (aivan samoin kuin yrityksen ensimmäinen rooli on omistaa, hallita ja kasvattaa taloudellista valtaansa). Äärimmilleen tämä on kehittynyt kuningashuoneiden, kommunistien, fasistien tms. yksinvallaksi. Tätä valtiovallan roolia on pienennetty siirtymällä kansanvaltaiseen järjestelmään, demokratiaan – yleensä vasta suuren kriisin jälkeen.

Valtion toinen taloudellinen rooli (sosiaalinen) on pitää kansalaisistaan huolta. Se voi tapahtua kahdella tavalla. Voidaan lisätä valtion vallassa olevien varojen määrää ja ohjata niitä huolenpitoa tarvitsevien eduksi, esimerkiksi verotuksen avulla. Tai voidaan estää kansalaisten keskinäinen eriarvoisuutta synnyttävä vallankäyttö, esimerkiksi kieltämällä varastaminen ja orjien pitäminen, mitkä toimet eivät lisää valtion ohjauksessa olevien varojen määrää. Edellisen tavan menetelmät ovat pitkälti samoja, verotus ja erioikeuksien myöntäminen, joilla ajetaan myös valtiovallan ja sen edustajien etuja. Siksi sosialistinen ja sosiaalinen sekoittuvat ja kansalaiset ovat syystä huolissaan siitä, keiden hyväksi heidän varojaan käytetään. Jälkimmäinen menetelmä tuottaa aivan päinvastaisen tuloksen. Eriarvoisuutta synnyttävän taloudellisen vallankäytön kieltäminen kaikilta heikentää myös vallanpitäjien mahdollisuuksia hyötyä toisten kustannuksella. Siksi suuret askeleet tähän suuntaan ovat perin harvinaisia ja syntyvät vain suurten poliittisten kriisien kautta.

Yksityisen taloudellisen vallankäytön minimoiminen on juuri se kolmas talouden suunta, jonka ymmärtämisestä ja hyödyntämisestä nyt on kyse. Ja joka siis osoittaa aivan eri suuntaan kuin sosialistinen, valtiovallan ohjaama talous ja kapitalistinen, yksityisten valtapiirien ohjaama ”vapaa” talous.

Teoriassa sillä on nimikin, aito markkinatalous. Aidon tarkoittaessa suoraan kuluttajien tarpeiden ohjaamaa taloutta, toisin kuin kapitalistinen markkinatalous, joka ohjautuu tuottajien ja sijoittajien tarpeiden mukaan. Periaatteessa ratkaisu on siis sama kuin politiikan demokratisointi. Yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta vastaa taloudessa yleinen ja yhtäläinen osto-oikeus.

Edellisen perusteella voidaan kehittää monia toimia talouden tasapainottamiseksi. Eräs on kuitenkin aivan keskeisessä asemassa. Taloudessa eli kaupankäynnissä tärkein vallankäytön väline on tietojen salaaminen ja sen väistämätön johdannainen, väärien tietojen syöttäminen. Kyseessä on niin kapitalistiseen kuin sosialistiseenkin ideologiaan kuuluva lainmukainen oikeus, jonka avulla valtaapitävät muodostavat verkostonsa ja suorittavat hyväksikäyttönsä.

Enronin ja Winclubin kaltaiset yksityiset rosvoukset ja nykyisen velkakriisin kaltaiset yhteiset onnettomuudet, toisin sanoen koko tämä varallisuuserojen kasvuun tukehtuva talous on mahdollinen vain, koska yksityinen rahaliikenne on periaatteessa, ideologisista syistä, lain suojaamana salassa pidettävä yksityisasia ja vain tietyin kohdin ja tiettyjen viranomaisten valvonnalle alttiina.

Aito markkinatalous toimii toisin. Siinä kauppoja koskevat salaisuudet eivät nauti lain suojaa, jolloin jokaisella kansalaisella on mahdollisuus tietää, mitä tapahtuu ja vapaasti käydä kauppaa niin kuin parhaaksi näkee, mutta tarvittaessa tuoda myös havaitsemiaan epäkohtia yleiseen tietouteen jo ennen kuin ne ovat kasvaneet hallitsemattomiksi.

Kukaan ei vielä tiedä, miten maailmantalous tulee selviämään nykyisestä epätasapainosta. Suuria muutoksia vaativa kriisi saattaa olla edessä paitsi edellä mainitusta myös siitä syystä, että kapitalistissosialistinen talous on rakenteellisesti pakkokasvuinen ja sovittamattomassa ristiriidassa luonnon hyvinvoinnin kanssa. Silloin on jotkut aivan keskeiset vanhat opit hylättävä ja talous nähtävä kolmisuuntaisena kaksinapaisuuden sijaan.

Jotta aatteellisuus ja merkityksellisyys saataisiin takaisin politiikkaan, on hyödynnettävä nettiä ja perustettava globaalisti toimiva verkosto ja puolue, jonka päätavoite on maailmankaupan kehittäminen aidon markkinatalouden suuntaan. Tämä tavoite yhdistäisi ne nykyisin kodittomat oikeistolaiset, jotka ymmärtävät yksilönvapaudet vapaudeksi tietää, taitaa ja käydä kauppaa eikä vapaudeksi rikastua muille esteitä asettamalla. Se yhdistäisi ne nykyisin kodittomat vasemmistolaiset, jotka haluaisivat tasoittaa tulo- ja varallisuuseroja, mutta eivät haluaisi lisätä valtiovallan osuutta taloudessa. Tämä tavoite yhdistäisi myös ne nyt kodittomat vihreät, jotka ymmärtävät, että kapitalistissosialististen arvojen ja käytäntöjen vallitessa luonnon hyvinvointiin tähtäävät pyrkimykset tulevat aina lopulta häviämään vallanpitäjien pyrkimyksille valtansa kasvattamiseksi ja rikkaiden pyrkimyksille rikkauksiensa kartuttamiseksi.

Hyvät ja huonot tuloerot

Akateemiseen talousblogiin

Tuloerot voivat johtua aivan normaaleista kysynnän ja tarjonnan vaihteluista ja tällöin ne ohjaavat resurssien kohdentumista tehokkaasti niin kuin mitkä tahansa hinnat markkinatasapainossa. Tällaiset tuloerot ovat ainakin taloustieteellisessä mielessä “hyviä”, koska ne ovat olennainen osa markkinamekanismin toimintaa. …
Ainakin vaikuttaa siltä, että rahoitussektorilla voi riskejä ottamalla ansaita huomattavia tuloja mutta yksittäisen investointipankkiirin tappiot jäävät koko sektorin ollessa romahduksen partaalla pieniksi. Jos tämä on totta, niin silloin rahoitussektorin tulojen noususta aiheutuvia tuloeroja voi pitää “huonoina” tuloeroina.

On tyrmistyttävää todeta, että taloustieteilijät vasta nyt heräävät tutkimaan asiaa, joka tavalliselle kansalaiselle on ollut selviö jo iät ajat. Rikkaimmat rikastuvat ostamalla ja myymällä rahaa ja erilaisia rahanarvoisia vedonlyöntejä, mukaan lukien yritysten osakkeet. Ja valtiovallat kannustavat tätä toimintaa monin tavoin. Lukekaa nyt jokainen päivän Hesarista uutisanalyysi Ulosotto passaa pankeille. Siinä on esitetty pieni yksityiskohta pienestä maasta. Kertokaa tämä sadalla ja tuhannella niin ymmärrätte miksi kuilu rikkaiden ja köyhien välillä syvenee. Ehkä näette siitä myös tulevaisuuteen, kun lainat eivät ole miljoonissa vaan sadoissa miljardeissa eivätkä takaajina ole hyväntahtoiset yksityishenkilöt vaan velkavankeuteen saatetut kansakunnat.

On sitten eri asia, mitä em. syistä aiheutuneille tuloeroille pitäisi tai voidaan tehdä. Rahoitusmarkkinoiden sääntely on kokonaan oma problematiikkansa ja on mahdollista, että rikkain 1% reagoi poikkeuksellisen herkästi verotuksen muutoksiin esim. tulosuunnittelulla. Yhtä kaikki, tieto tuloerojen koostumuksesta voisi olla ensimmäinen askel.

Käytännön tuloerojen syiden toteamisen jälkeen ensimmäinen askel on sen teoreettisen tosiasian toteaminen, ettei nykyinen talous ole markkinataloutta eivätkä nykyiset hinnat, mukaan lukien tulot, muodostu markkinamekanismin ohjaamana. Nykyinen talous on kapitalismia, jossa valtiovallat kukin omalta kohdaltaan ja menestyneimmät yhdessä (WTO) säätelevät taloutta luomalla erityisiä oikeusrakenteita (mm. osakeyhtiö erityisine vastuineen ja verotuksineen, patentit ja tekijänoikeudet sekä liikesalaisuuslainsäädäntö) joiden tarkoituksena on luoda vaurautta ja kasvattaa taloutta senkin uhalla, että tällainen säätely johtaa väistämättä kierteeseen, jossa tuloerot syvenevät, löysän rahan määrä kasvaa ja sitä lainataan yhä enemmän ja yhä huonommin tuottaviin kohteisiin, kunnes velkojen maksu ehtyy, talous lamaantuu ja maksun maksavat tavalliset kansalaiset, ja kierros alkaa alusta.

Toinen askel on sen ymmärtäminen, ettei ratkaisuna ole säätelyn lisääminen vaan sen säätelyn keventäminen, jolla pääomien keskittymistä nyt tuetaan. Avainasemassa on markkinatiedon vapauttaminen. Myyjiä, tuotteita ja hintoja koskevat salaisuudet eivät kuulu markkinatalouteen. Ne ovat juuri sitä tietoa, jonka perusteella markkinoiden oletetaan ohjautuvan yhteiseksi eduksi. Kapitalismissa kielto paljastaa markkinatietoja, erityisesti pankkisalaisuuksia, vastaa sosialismin sensuuria. Ei saa levittää tietoja, jotka saattaisivat paljastaa ikäviä asioita ja horjuttaa kansalaisten luottamusta järjestelmään ja heikentää rikkaiden mahdollisuuksia edelleen kartuttaa omaisuuksiaan.

Kolmas askel on sen tunnustaminen, ettei nykytalouden ongelmaan ole kansallista ratkaisua. Kansalliset säädökset pääomien kartuttamiseksi perustuvat paitsi ideologiaan (koko maailman etu on, että rikkaat rikastuvat ja kehittävät taloutta) niin erityisesti kilpailukyvyn kasvattamiseen (meidän etumme on, että meidän tuotantoamme ja rikkaitamme tuetaan, jotta pärjäisimme kansainvälisessä kilpailussa). Kapitalistinen talous on sodankäyntiä pääomista eikä mikään yksityinen maa voi luopua omasta aseistuksestaan.

Ainoa mahdollisuus on kaikkien velkaisten maiden tavallisten kansalaisten herääminen vaatimaan markkinatalouteen kuuluvia oikeuksiaan saada tietoa kaikesta mitä markkinoilla tapahtuu. Tästä kirjoitin jo kommenttina Haaparannan alustukseen Kumousyllätys.

Pankkisalaisuudet eivät kuulu markkinatalouteen. Rajattu omistajanvastuu ei kuulu markkinatalouteen. Ne kuuluvat kapitalismiin samalla tavalla kuin sensuuri ja itsensä uudistava johto kuuluu sosialismiin. Tästä päästään muutoksen alkuun.

Tuloerojen oikeutus ja siunauksellisuus (3)

Soininvaaran blogiin


Kari Koskinen:

Eikö tästä pitäisi loogisena johtopäätöksenä olla, että suositaan pidempää aikapreferenssiä? Käytännössä siis pitäisi ajaa mm. perintö-, omaisuus- ja pääomatulojen verottamisesta luopumista.
Jos sitten ajetaan jotakin muuta, niin sitten joko tuosta “laajemmasta solidaarisuudesta” puhuminen on lämpimikseen puhumista tai sitten veropoliittisia kannanottoja tehdään populistisin perustein, ei aatteellisin.
Tai sitten minä olen ymmärtänyt jotain väärin.

Väärin olet ymmärtänyt – etkä ole ainoa.

Jotta koko ajatuksessa yhteiskunnallisesta aikapreferenssistä olisi jotain mieltä, täytyy olla määriteltynä jokin yhteinen hyvä, joka tulevaisuudessa saadaan, jos tänään noudatetaan tiettyjä yhteisiä sääntöjä. Jos tämän yhteisen hyvän hyvyydestä jokaisella on vapaus ajatella toisella tavalla, yksilönvapauden näkökulmasta se ei kelpaa yhteisten sääntöjen perusteeksi. Siitä syystä aikapreferenssin käsite on olemassa vain uskonnollisessa tai ideologisessa maailmassa, jossa uskonnon tai ideologian asiantuntijat tietävät muita paremmin, miten ihmisten tulee elää.

Uskonto on kaikkien aikapreferenssisysteemien äiti. Kun tänään teette mitä Raamattu, Koraani tms. opettaa, niin pääsette kuoltuanne taivaaseen. Myös kommunismin houkutus ja valta perustui aikapreferenssin hyödyntämiseen. Kun tänään uhraudutte taistelemaan proletariaatin etujen puolesta, niin tulevaisuudessa teitä odottaa kommunismin ihanuus, jossa ketään ei riistetä eikä puutetta ole.

Tämän päivän vallitseva ideologia on talouskasvu. Kun tänään teette niin kuin Taloustiede opettaa, niin tulevaisuudessa kaikki voivat paremmin. Ohjataan (painostetaan/lahjotaan) ihmisiä tänään kehittämään tekniikkaa ja kartuttamaan pääomia erityisillä kannustimilla, jotta tulevaisuudessa voidaan kuluttaa enemmän, elää rauhanomaisemmin ja pitää luonto terveempänä.

Kyseessä on ideologinen selitys, josta voidaan olla perustellusti toista mieltä. Voidaan hyvin väittää, että pääomien keskittäminen voimistaa eriarvoisuutta ja se kasvattaa terroria ja synnyttää sotia, jotka asetekniikan kehittyessä tulevat entistä tuhoisammiksi ja kaikki voivat huonommin.

Etukäteen ei voida tietää, kumpi selitys on ”oikeassa”, mutta se tiedetään varmasti, että ideologisen systeemin, myös talouskasvuideologian, ylläpitämisessä yhteisiä voimavaroja käytetään rajoittamaan yksilöiden vapautta ajatella ja toimia yhteiseksi hyväksi niin kuin itse kukin hyväksi näkee. Siten ainakin yksilönvapauden kannattajien – kuten olen ymmärtänyt myös sinun olevan – tulisi pyrkiä eroon talouskasvulla perustelluista talouden kannustimista ja käytännöistä. Itse uskoisin sen koituvan kaikkien hyväksi.

----

Kari Koskinen:

Jos verotus kohdistuu työhön, tehdyn työn määrä vähenee ja jos taas säästämiseen (esim. perintövero), niin silloin säästetään vähemmän. Ei tähän mekanismiin minusta mitään talouskasvuja tai vastaavia tarvitse sotkea.

Perintövero on markkinoista irrallisen suorituksen verona erikoistapaus ja, kuten sanoit, verojärjestelmän pikkuviilausta. Omaisuusverokin on kyseenalainen ja tarpeeton, jos omaisuuden kertyminen on suhteellisen tasaista. Sen sijaan pääomatulojen verotus ei ole vähäpätöinen asia, ja nyt puhun yleismaailmallisesti, koska se liittyy nimenomaan talouskasvuun.

Nykyisen ja tulevan suhteen neutraalissa verotuksessa verotettaisiin kaikki inflaatiota suuremmat pääomatulot pois. Se vastaisi siis sukanvarteen säästämistä, jonka jokainen ymmärtää olevan edellä mainitulla ehdolla neutraali. Se että näin ei tehdä, johtuu siitä, että yhteiskunta haluaa kartuttaa ja keskittää pääomia talouden kasvattamiseen. Samasta syystä investointeja verotetaan vähemmän kuin työntekoa, pidetään yllä IP-oikeuksia jne.

Ongelmana näissä talouden kasvua kiihdyttävissä säännöissä on se, että ne muokkaavat talousrakenteita sellaisiksi, että ne eivät toimi kunnolla ilman kasvua. Taloudesta tulee kasvupakotteista, mikä stressaa niin ihmisiä kuin luontoa.

Väärinkäsityksen välttämiseksi: en tarkoita, että kasvu on pahasta tai että sitä pitäisi jotenkin rajoittaa. Se olisi vielä tyhmempää. Tarkoitan että jokaisella yksilöllä on luonnostaan taipumus parantaa hyvinvointiaan ja se riittää yhteisen talouden kasvattamiseksi. Siihen ei tarvita dopingia.

Tuloerojen oikeutus ja siunauksellisuus

Soininvaaran blogiin

Ymmärrän az:aa ja kapitalisteja oikein hyvin, ymmärrän myös kommunisteja ja vihreitä. Luulisin, etteivät näiden ryhmien päämäärät eroa toisistaan missään olennaisessa asiassa. Ihannemaailmassa kaikki elävät yltäkylläisyydessä, terveinä ja sovussa toistensa ja luonnon kanssa.

Myös niillä välineillä, joilla päämäärään toivotaan päästävän, on paljon yhtäläisyyksiä. Kommunistien suuri ajatus on teknisen ja taloudellisen kehityksen nopeuttaminen. Kun tuotantoa saadaan riittävästi jokaiselle, ihmiset eivät enää varasta rikkailta eivätkä riistä köyhiltä. Tarvitaan terästä, energiaa, rautateitä ja maatalouden teollistamista. Siksi tarvitaan ennen kaikkea pääomien keskittämistä. Tehokkaimmin se tapahtuu tuotannontekijöiden itsensä eli työläisten johtamana. Näin kommunistit perustelevat oman välineensä.

Tämä sinänsä järkevältä tuntuva idea on jo käytännössä kokeiltu ja huonoksi havaittu. Mikä virhe kommunistien logiikassa on? Kokemuksesta tiedämme virheen olevan siinä, ettei ole ymmärretty välineen olevan aina myös päämäärä ja että alkuperäisen päämäärän pysyessä saavuttamattomana, välineen vahvistamisesta tulee yhä tärkeämpää. Kommunismin ongelmien ilmaantuessa niiden ajatellaan johtuvan siitä, ettei työväellä ole vielä riittävästi valtaa, ettei se ole vielä riittävän keskittynyttä, että vastustajia on liikaa, että työläiset eivät ole tarpeeksi tiedostavia, ahkeria tms. Näin niitä pääomia, jotka oli alun perin tarkoitettu tuotannon kehittämiseen, kuluu aivan liikaa kyseisen välineen vahvistamiseen ja ylläpitämiseen, valtakilpailuun, byrokratiaan, kontrolliin, säätelyyn, sensuuriin jne. Kunnes koko homma rapistuu romuksi.

Kapitalistienkin suuri ajatus on teknisen ja taloudellisen kehityksen nopeuttaminen. Kun talous kasvaa ja tekniikka kehittyy, köyhyys poistuu ja luonto säästyy. Tarvitaan uusia keksintöjä ja enemmän investointeja. Siksi tarvitaan pääomien kartuttamista ja parhaiten se tapahtuu kannustamalla ihmisiä erityisillä eduilla. Luodaan osakeyhtiöjärjestelmä, jossa omistajat vastaavat yritysten veloista vain sijoituksellaan, ei muulla omaisuudellaan. Näin halukkaat voivat kasvattaa talouttaan suurillakin riskeillä, koska niiden lauetessa saadaan myös muut maksajiksi. Verotetaan pääoman kasvattamista ja investointeja kevyemmin kuin työtä. Näin saadaan ohjattua terävimmät aivot pankkeihin ja yritysten omistajiksi. Palkitaan keksijöitä ja tiedonvälittäjiä yksinoikeuksilla, jotta henkisen työn tulokset saataisiin paremmin kartuttamaan pääomia. Siunataan oikeus markkinasalaisuuksiin, jotta kapitalisteja kannustaisi myös mahdollisuus päivänvaloa kestämättömiin operaatioihin. Ja vahvistetaan etuoikeuksien vaikutusta saattamalla ne mahdollisimman laajan kilpailun kohteeksi poistamalla kansallisia esteitä pääoman kartuttamiselta.

Kun tulee ongelmia, lamoja, sosiaalisia kuluja tai luonnon sairastumisia, niiden ajatellaan johtuvan liian vähästä kapitalismista. Kannustimet ovat vääriä tai liian pieniä, investoinnit eivät kohdistu oikein, rikkaita on liian vähän, valtiovallat keräävät liikaa veroja, ihmiset ovat laiskoja ja vapaamatkustavat. Välineestä tulee päämäärä. On saatava enemmän kannustimia, tehokkaampia pankkiireita, parempaa kontrollia, suurempia tukipaketteja, laiskurit työhön jne. Näin ne pääomat ja voimavarat, joilla pitäisi kehittää tuotantoa, kuluvat yhä enemmän erilaisiin valtakilpailuihin ja säätelyihin ja pitämään järjestelmää ylipäätään toiminnassa. Saattaa olla, että koko homma rapistuu romuksi.

Mutta mikä on vihreiden suuri ajatus? Toistaiseksi ei mikään. En kuitenkaan näe vihreille mitään muuta mahdollista suurta ajatusta kuin että parhaiten ihannemaailmaa kohti edetään luopumalla talouskasvuun kannustamisesta. Ihmiset kehittävät tekniikkaa, keräävät pääomia ja kasvattavat tuotantoa omasta halusta ja tarpeesta aivan riittävästi. Ei siihen täydy heitä ylhäältä päin painostaa eikä ohjata eikä erioikeuksin kannustaa. Riittää, kun työstään saa sen palkan, jonka aidoilla, kannustimista puhdistetuilla markkinoilla siitä saa. Kun taistelu pääomista heikkenee, kulut vähenevät ja luontokin voi paremmin.

Sähköä Ilmassa

Kemppisen blogiin

Mielenkiintoisia, periaatteessa samanlaisia asioita tapahtuu tänään niin talouden kuin uskonkin opeissa.

Kirkossa kiistellään siitä, tuleeko kirkon säädellä ihmisten toimia niin kuin Raamatun ja kirkon parhaat asiantuntijat opettavat vai pitääkö kuunnella tavallisten kristittyjen toiveita. Kun kaikkia on kuultu, päädytään jonkinlaiseen kompromissiin. Kirkon kiistassa on kuitenkin olemassa kolmaskin osapuoli, ne, jotka eivät pidä Raamattua sen jumalallisempana ilmoituksena kuin Koraania, Bhagavad-Gitaa tai Isoa tietosanakirjaa. Onneksi yhteiskunta ei enää vaadikaan kaikkien noudattavan kirkon oppeja, vaan maalliset lait voidaan tehdä tavallisten ihmisten tavallisten tarpeiden mukaan.

Ei kuitenkaan aivan. Toinenkin uskon reliikki on olemassa, nimittäin materialismi/ekonomismi, vakaa luottamus siihen, että pelastus on taloudellisessa kasvussa. Sen oppien mukaan ihmisiä on kannustettava tuottamaan ja vaurastumaan. Näin on laadittu mm. lait tekijänoikeuksista ja patenteista.

Nyt on virinnyt vilkas keskustelu siitä, mitä näille oikeuksille pitäisi tehdä. Asiantuntijoillekin on jo käymässä ilmeiseksi, että patenttioikeus vain haittaa yleistä kehitystä ja että biteiksi saatettavan informaation yksinoikeudet eivät niinkään nosta kansalaisten sivistys- kuin ahneustasoa.

Sellaiselle kansalaiselle, joka ei usko taloudellisen kasvun tuomaan pelastukseen, kyseisten alojen asiantuntijoiden viisaatkin mielipiteet ovat kuitenkin yhtä tyhjän kanssa. Aivan kuten uskonryhmään kuulumattomalle ryhmän oppineiden väittely siitä, miten vastata muuttuviin käytännön kysymyksiin pitäen kuitenkin kiinni uskon perusteista, on toisarvoista.

Kaikella kunnioituksella – Kemppisen kirjoitukset ovat mielestäni blogimaailman parasta – ehkä hänen ei kuitenkaan pitäisi niinkään harmitella sitä, että Benklerin ja Zittrainin teokset ovat jääneet liian vähälle huomiolle, kuin sitä, että Matti H(yryläise)n kirjoituksia ei ole juuri ollenkaan huomioitu (mukaan lukien kirja Uusi yhteiskuntajärjestelmä, omakustanne – tietysti – vuodelta 1987). Kun Benklerin ja Zittrainin ajatukset ovat kaikessa järkevyydessään näkemyksiä IP-oikeuksista "taloususkon" sisältäpäin, niin Hyryläisen näkemykset ovat sitä ulkoapäin; kun talouskasvu ei ole mukana kuvassa, ei hyvässä ei pahassa.

Zittrain, jonka joku väitti hiukan virheellisesti selvittävän vain taloudelliseen kasvuun tukeutuvia verkkoja, käyttää usein avainsanaa ”sustainability”, kestävä kehitys. Itse käyttäisin tuota sanaa toisin kuin sos. dem. (lyhenteen ”dem” ei tarkoita dementikkoja).

Lienen se joku, joka viittasi Zittrainiin. Voin hyvin olla väärässä, ja toivoisin olevanikin. En ole lukenut kyseistä kirjaa vaan vain muiden arvioita siitä.

Kritisoin sitä tapaa, jolla IP-oikeuksien heikentämistä nykyisin lähes poikkeuksetta perustellaan: vaikka näitä oikeuksia järkeistettäisiin, vähennettäisiin tai peräti niistä luovuttaisiin, se ei haittaisi talouskasvua.

Tämä perustelu on aivan samaa luokkaa kuin: vaikka siunaisimme homoparit, pääsisimme silti taivaaseen.

Taivasuskon suhteen yhteiskuntamme on jo niin kehittynyt, että ne, jotka eivät usko taivaaseen ja ylösnousemukseen, voivat järjestää asiansa pitkälti maallisen oikeuden mukaan. Sen sijaan talouden kasvu-uskon suhteen elämme vielä aikaa ennen reformaatiota. Lainsäädäntömme useat taloutta koskevat osat ja tulkinnat, muutkin kuin patentti- ja tekijänoikeuslait, perustuvat uskolle, että tekniikan kehitys ja talouden kasvu pelastaa maailman. Uskokoon ken haluaa, mutta yhteisiä lakeja ei pitäisi laatia senkään uskon perusteella.

Pakoa, johonkin mutta mihin

Akateemiseen talousblogiin

Haaparannalta hyvä kirjoitus tärkeästä asiasta. Laajempiakin ajatuksia herättävä.

Onhan kirkon asema ja esimerkki kulttuurimme muokkaajana keskeinen. Tuskin on väärin sanoa, että niin nykyinen demokratia kuin markkinatalouskin ovat kristillisten uskonmuotojen kehityksen tuloksia.

Suuria, kulttuuria muokkaavia uskonnollisia ”pakoja” on kirkollamme ollut kaksi. Ensimmäinen tuhatluvulla, kun läntinen kirkko erosi vanhasta, ortodoksisesta kirkosta. Syitä oli varmaan monia, mutta teologinen kiista käytiin siitä, lähteekö Pyhä henki vain Isästä vai sekä Isästä että Pojasta. Pojan lisäämistä aikaisempaan uskontunnustukseen vaati läntinen kirkko, tietysti, koska juuri kyseinen uskonnäkemys ilmaisi kirkkojen tasavertaisuuden ja mahdollisti isäkirkosta eroamisen.

Toinen suuri ”pako” tapahtui 1500-luvulla protestanttien erotessa paavinkirkosta. Teologisesti kiista koski sitä, onko paavilla yksinoikeus pelastuksen ehtoihin vai pelastuuko ihminen vain uskosta ja armosta, periaatteessa ilman kirkkoakin.

Kumpaakin ”pakoa” oli edeltänyt pitkä hämmennyksen aika, mutta vallitsevien olojen kritiikki muutti historian kulkua vasta, kun määriteltiin uudet uskonperusteet, joihin voitiin ”paeta” ja joita voitiin ”äänestää”. Olennaista on, että uudet opit olivat vanhoja tasa-arvoisempia. Nykyiset kiistat naisten pappeudesta ja homojen oikeuksista ovat tämän päivän versioita yli tuhat vuotta aikaisemmasta Pojan asemaa koskevasta kiistasta. Eikä ole epäilystäkään, etteikö luterilainen kirkko olisi uskollinen perimälleen ja naiset ja homot tulevat saamaan samat uskonnolliset oikeudet kuin heteromiehetkin.

Tänään tärkeimmät kysymykset eivät kuitenkaan koske enää niitä oppeja, joille kirkko rakentuu vaan niitä, joille poliittiset ja taloudelliset instituutiot rakentuvat.

Aikalaisen on tietysti mahdotonta nähdä omaa aikaansa historiallisessa perspektiivissä, mutta useat seikat viittaavat siihen, että maailmantalous on juuri nyt harvinaisen suuren hämmennyksen tilassa. Miten kansakunnat selviävät veloistaan? Miten kauppataseiden epätasapainot ratkeavat? Miten köyhät kestävät rikkaiden keskellä? Miten rikkaat kestävät köyhien keskellä? Miten sovittaa jatkuvan kasvun vaatimus luonnon kestävyyden vaatimukseen? Mihin paeta?

Tehdään pieni ajatusleikki. Jos nykytalous olisi paavin taloutta – yhtymäkohtiahan on – mille periaatteille perustuisi Lutherin talous? Paavi siis sanoisi: kun raha kirstuun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa, ja lisäisi vielä: vapaamatkustamista ei sallita. Mitä Luther sanoisi? Hän luultavasti protestoisi, kieltäisi jyrkästi rahan pelastavan vaikutuksen ja selittäisi, että me kaikki olemme vapaamatkustajia, miksi te sitä kavahdatte. Varmaankin Luther vaatisi poistettaviksi kaikki sellaiset käytännöt, jotka korostavat rahan valtaa; jotka on laadittu vain kasvattamaan taloutta. Erityisen vihainen hän olisi niille, jotka pitävät vapaamatkustamista syntinä sellaisissakin tapauksissa, kun se ei ole pois keneltäkään. Luultavasti hän myös vaatisi talouden salaisuuksien avaamista kaikelle kansalle.

Olisiko jo aika protestanttiselle taloudelle?

Korkein oikeus metsässä

Kemppisen blogiin

Tekijänoikeuksien oikeellisuutta tai tarpeellisuutta arvioitaessa on asiaa tarkasteltava paljon laajemmassa kuviossa kuin mistä JarMom puhuu. Kyse on siitä, mihin suuntaan tekijänoikeudet ja niiden perusteena oleva ideologia maailmaa muuttaa. Mikä on kyseisten yksinoikeuksien suhde nykytalouden keskeisiin ongelmiin, finanssikupliin ja työttömyyteen, ja mikä on tällaisen talouden suhde luonnon ylikuormittumiseen, pakolaisuuteen, terrorismiin ja sotiin.

Pohjimmiltaan kyse on kasvuideologiasta, jonka mukaan talouskasvu on välttämätön ihmiskunnan hyvinvoinnille. ”Ideologiaton” kasvu, siis se, johon yksilöiden omat kasvuhalut ja teot johtavat, ei sen mukaan riitä vaan kasvua täytyy ylhäältä säädellysti tehostaa. Tällaisia säädöksiä on lainsäädännössämme lukuisia, mm. patentti- ja tekijänoikeuslait. Niiden perusteena on ajatus, että ilman yksinoikeuksilla palkitsemista ihmiset eivät viitsi tieteillä ja taiteilla eli kasvattaa taloutta riittävästi. Se kuitenkin jää selvittämättä, miten riittävyyttä arvioidaan.

Tehostettu kasvu kasvattaa korostetusti talouden kasvattajien taloutta ja kauppa kaupalta kasvu keskittyy suuromistajille ja tulevan kasvun kauppiaille, finanssitalouteen, kuten on nähty. Tehostetut odotusten markkinat kasvavatkin aika ajoin riittävän suuriksi kupliksi, jolloin ne puhkeavat johtaen lievimmillään henkilökohtaisiin murhenäytelmiin ja pahimmillaan sotiin.

Aikamme suuri kysymys onkin, mihin enää tarvitsemme talouskasvun tehostamista ja siihen tähtäävää lainsäädäntöä, kun kasvun ”välttämättömyydellä” on selvä yhteys vaikeimpiin ongelmiimme, luonnon ylikuormittumiseen ja sosiaalisen eriarvoisuuden voimistumiseen.

Jos tehostetun kasvun talous on huono idea, myös yhteiskunnan säätämät yksinoikeudet informaation kaupalliseen hyödyntämiseen ovat huono idea.

Teoreettisesti asia selvä. Mutta poliittisesti se on vaikea, koska koko poliittinen kenttämme perustaa politiikkansa kasvuideologiaan. Sen kyseenalaistaminen on kuin Muhammedia pilkkaisi. Ikävä todeta, mutta vieläkään ei ole syntynyt sellaista poliittista liikettä, joka ymmärtäisi sen, ettei maailmantalous tarvitse kasvaakseen ja hyvin toimiakseen erityisiä kiihokkeita kuten informaation kaupallisia yksinoikeuksia (sen enempää kuin markkinatietoja koskevia liikesalaisuuksia). Ne eivät kuulu yksittäisten ihmisten toiveista rakentuvaan markkinatalouteen vaan kapitalistis-sosialistiseen talouteen, jossa yritysten ja valtiovaltojen edut aina menevät kansalaisten etujen edelle.

Elinvoiman lähteille

Kommentti Sitran elinvomaprojektiin

"[O]nnistuimme prosessimme myötä määrittelemään ja jopa operationalisoimaan uuden toimintaparadigmamme kannalta keskeisen elinvoimakäsitteen."

Olisiko tässä sanottu vähän turhan optimistisesti.

"Hyvinvointia ei voida saavuttaa ja ylläpitää ilman talouden kasvua ja kilpailukykyä. Toisaalta kilpailukyky murroksessa edellyttää välttämättä uudistumista ja elinvoimaa. Mutta elinvoimaa voi olla – ja Suomella on sitä ollut – ilman kilpailukykyä ja hyvinvointia. Elinvoima sinänsä ei kuitenkaan ole riittävä edellytys kilpailukyvylle ja hyvinvoinnille. Kyse on siitä suuntautuuko elinvoima uudistumiseen ja kilpailukyvyn kehittämiseen. Talouden kasvun ja kilpailukyvyn edistämisen vaatimat toimenpiteet saattavat johtaa – ja ovat myös usein johtaneet – negatiivisiin hyvinvointivaikutuksiin. Saavutettu hyvinvointi voi olla elinvoiman kannalta joko rakentavaa (investoinnit tulevaisuuteen) tai rappeuttavaa (vahingollinen kuluttaminen nykyhetkessä)."

Miten tätä voi muuten lukea kuin että kansalaisten elinvoiman perimmäinen tarkoitus on kansakunnan taloudellisen kilpailukyvyn parantaminen. Mikä tässä ajatuksessa on uutta ja innostavaa? Eikö näin ole kyllästymiseen asti ajateltu ja sen mukaan toimittu ja eivätkö myös kaikki hitlerit ja stalinit ole pyrkineet elinvoimaistamaan kannattajiaan ja kansojaan voimakkaammiksi ja kilpailukykyisemmiksi?

Miten nouseva sukupolvi voisi innostua kasvuun ja kilpailukykyyn panostamisesta, kun se näkee nykytalouden aiheuttamat maailmanlaajuiset uhat. Kilpailussa menestyvien ja menestymättömien välinen kuilu kasvaa. Sosiaaliset ongelmat lisääntyvät ja luonto ylikuormittuu. Eikä se tapahdu sen vuoksi, että ihmiset saisivat jokapäiväisen leipänsä vaan sen vuoksi, että kilpailu omistuksesta ja markkinoista on niin kovaa. On taisteltava öljystä, metsistä ja kaloista ja parhaista aivoista, joilla edellä mainittuja saadaan haalittua itselle. On laajennuttava ja kasvettava, on etsittävä kustannussäästöjä ja annettava potkuja, on huijattava ja hyväksikäytettävä, on suojauduttava ja hyökättävä.

Millaista elinvoimaa tästä saa? Eikö pitäisi pikemminkin innostua päinvastaisesta suunnasta. Tutkia miksi kilpailu markkinoista on niin armotonta. Mitkä talouden säännöt kannustavat liialliseen kovuuteen ja miksi niitä noudatetaan.

Kilpailustahan ei mihinkään päästä, eikä pidäkään. Mutta palkinnon suuruudella voidaan säädellä sitä, miten paljon voimavaroja vain toisten voittamiseen käytetään. Ja kaupan ja omistamisen säännöillä voidaan säädellä sen palkinnon suuruutta, joka omaisuuden ja markkinoiden hallintaan liittyy.

Jos tästä suuresta elinvoimatalkoisiin osallistuvasta joukosta löytyisi vähääkään todella uuteen ja tarpeelliseen muutokseen tähtäävää luovuutta, niin näihin kysymyksiinhän se kohdistuisi. Vielä siitä ei näy jälkeäkään.

Mikä on muuttunut (2)

Soininvaaran blogiin

Se, että “voimme yhtä hyvin tehdä itse” jonkin asian, ei tarkoita sitä, etteikö joku muu voisi tehdä sitä merkittävästi nopeammin ja paremmin. Tällöin on tarkoituksenmukaista jakaa hommat siten, että kaikki keskittyvät tekemään sitä, minkä osaavat parhaiten, jolloin hyödyllisiä asioita saadaan tehtyä enemmän kuin turaamalla kaikki itse kasaan.

Tässä on taas esimerkki siitä, miten syvälle tavallisten hyvää tarkoittavien ihmisten asenteisiin ja ajatuksiin talouskasvuideologia on vaikutuksensa ulottanut. Asioiden arvoa mitataan sillä, miten paljon hyödyllisiä tuotteita saadaan tehdyiksi ja rahalla vaihdettaviksi.

Ihminen ei kuitenkaan saa onneaan siitä, miten paljon hän voi ostaa toisten tekemiä hyödykkeitä, vaan siitä, miten paljon hän itse voi hyötyjä tuottaa, itselleen ja muille.

Eihän työttömyyskään ole ainakaan enää tavaranpuuteongelma. Jokaiselle pystytään järjestämään asunto, vaatteet ja ruoka ja näin meillä myös tehdään. Työttömyys on mielen ongelma. Työtön on onneton, koska hän ei itse voi olla mukana tuottamassa hyödyllisiä asioita. Eikä tämä ongelma koske vain palkkatyöstä syrjäytettyjä vaan myös niitä palkkaa nauttivia, joiden työ on laajemmin arvioiden merkityksetöntä tai peräti haitallista. Silloin työntekijä saa merkityksentunteensa vain palkastaan, ja koska jokainen haluaa olla tunnustettu ja arvokas, tämä johtaa päättelyyn: saan palkkaa, olen siis olemassa. Muita ei minun rahoillani hyysätä.

Tällaiselle tarkoituksenmukaisuudelle rakentuva talous ei ole kestävällä pohjalla. Aika ajoin se johtaa toimettomien joukkojen mielettömiin tekoihin, pieniin ja suuriin.

Mikä on muuttunut (1)

Soininvaaran blogiin

1970-lukuun verrattuna olennainen muutos on tapahtunut tieteen ja erityisesti tietotekniikan kehityksessä. Ihmisten tiedollinen suorituskyky on kasvanut valtavasti samalla kun ihmisten fyysinen suorituskyky on pysynyt suunnilleen samana. Tiedosta on tullut ylivoimainen tuotannon ja rahan tekijä.

Se merkitsee sitä, että ne, jotka tuottavat ja hallitsevat taloudellisesti merkittäviä tietoja, kasvattavat vääjäämättä taloudellista kilpailukykyään eli voittojaan muihin nähden. Se merkitsee sitä, että tietojen hallinnalla vaurastuva vähemmistö voi ostaa ja omistaa yhä suuremman osan myös maapallon rajallisista materiaalisista resursseista. Ja se merkitsee sitä, että suhteellinen köyhyys tulee edelleen voimistumaan ja nykyisten velkojen langetessa maksuun absoluuttinenkin köyhyys tulee kasvamaan.

Tekniikan kehityksen ansiosta ilmiö on maailmanlaajuinen ja palautumaton eivätkä meidän kansalliset ratkaisumme vaikuta tähän kehityskulkuun sitä eikä tätä. Sota köyhyyttä vastaan muuttuu vähitellen sodaksi köyhiä vastaan. Sillä aina ovat vahvat nähneet oikeudekseen ja velvollisuudekseen raivata tieltään heikot, maksuihin kykenemättömät, kehityksen esteet.

Traagista on että kaikki tapahtuu sääntöjen mukaan, maan tavalla, kehitystä tavoitellen. Niin kuin sotiin aina ajaudutaan.

Taustalla on ideologia, jonka mukaan ihmisen tärkein tehtävä on tuottaa taloudellista kasvua. Siksi taloutta kasvattaville informaatioille on luotu yksinoikeusjärjestelmät, patentit ja tekijänoikeudet, jotka kiihtyvällä vauhdilla jauhavat tuloja niitä hallinnoivien yritysten omistajille.

Jotenkin surkuhupaisaa on sekin, että aivan niin kuin kansandemokratioissa kansalaiset tyytyivät siihen, että demokratian edistämiseksi vallanpitäjät tarvitsevat toimilleen salaisuuden suojan ja sensuurin, niin kapitalismissa kansalaiset tyytyvät siihen, että talouskasvun edistämiseksi yritykset tarvitsevat toimilleen salaisuuden suojan. Jopa markkinatiedot eli juuri ne tiedot, joiden yleisellä tuntemisella markkinoiden selitetään ohjautuvan, ovat nimettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta lain säädöksin yksityisesti omistettavia ja niiden luvaton yleisölle paljastaminen on rangaistava teko.

Taloudellisesti merkittävien tietojen hallinta keskittyy lopulta suuren rahan liikkeiden hallinnointiin. Koska taloutta on kasvatettava, talouden rahoittajille, pankeille, on säädettävä laaja oikeus salaisuuksiin. Ilman pankkisalaisuutta pankit eivät saa käyttöönsä kaikkea sitä hämäräperäistäkin rahaa, jota ne menestyäkseen tarvitsevat. Ilman pankkisalaisuutta pankit eivät voi rahoittaa kaikkia niitä hämäräperäisiäkin projekteja, joista he voittonsa ottavat. Ilman pankkisalaisuutta pankkien kannattavuus ja valta heikkenisi eivätkä ne kasvaisi niin suuriksi, että niiden tappiot koituisivat yhteiskunnan maksettaviksi. Siitä eivät pankkiirit pitäisi.

Ilman yksityisesti omistettavia markkinatietoja koko kapitalistinen talous romahtaisi markkinataloudeksi, ja siitä eivät kasvuideologiaan uskovat pitäisi.

Diktaattori

Kemppisen blogiin

Taloudenpidon universaali rationaalisuus on hyvä kysymys, vaikkakaan en ennusta sen tiimoilta Nobelia kenellekään. Asia on nimittäin kovin yksinkertainen, vain liuskan mittainen, eli hinnaltaan arvoton.

Mahdollisia vastauksiahan on periaatteessa vain kaksi. Joko on olemassa jokin talouden yhteinen rationaalisuus tai sitä ei ole. Jos sellainen oletetaan olevaksi, on määriteltävä se tarkoitus, johon nähden talouden valintojen rationaalisuutta mitataan. Tänään pääehdokkaita ovat 1) tuotannon kasvattaminen 2) köyhyyden vähentäminen 3) luonnon tasapainon ylläpitäminen.

Valittiinpa näistä mikä tahansa tai yhdistelmä tai jokin aivan muu tarkoitus, sen toteuttajat hyötyvät siitä, että he tietävät miten ihmiset käyttäytyvät. Mitä ihmiset haluavat, mitä he pelkäävät, miten he pelaavat. Näitä tutkittaessa taloustiede kehittyy. Tarkoituksena on tuottaa kaavoja ja laskelmia, joita hallitukset ja yritykset voivat hyödyntää optimoidessaan toimintaansa ja luodessaan kannustimia, joilla ihmisiä ohjataan toimissaan rationaalisemmiksi – siis siinä mielessä mitä kulloinkin rationaalisena pidetään.

Toinen mahdollisuus on, ettei mitään yleistä eikä yhteistä talouden rationaalisuutta ole olemassa ja sellaisen määrittely on vain yhteiseksi haitaksi. Että yhteinen talous kehittyy paremmin sen mukaan, mitä kukin yksilö oman halunsa ja ymmärryksensä mukaan taloudelta toivoo. Mitä kukin haluaa tuottaa ja myydä ja mitä ostaa ja kuluttaa ja miksi.

Tämänkin näkökannan vaaliminen edellyttää tietoja, ehkä tieteenhaaraakin. Mutta sen asettamat kysymykset ovat aivan toisia kuin yhteisen rationaalisuuden asettamat. Kun yhteisen rationaalisuuden edistäjien on tärkeä tietää, millaisilla rajoituksilla ja kannustimilla saadaan millaisiakin tuloksia, niin omakohtaisen rationaalisuuden kannalta tällaisen tiedon hankinta on turhaa ja haitallistakin, koska kenenkään tarkoituksena ei ole ohjata muiden taloutta mihinkään yhteisesti hyväksi katsottuun suuntaan.

Omakohtaisille rationaalisuuksille rakentuvan talouden peruskysymys kuuluu, millaiset yhteiset omistamisen ja kaupan säännöt parhaiten toteuttavat sen, ettei kukaan voi painostaa ketään mihinkään yhteiseen rationaalisuuteen. Kun tiedetään, että taloudellinen painostus voi tapahtua vain säätelemällä markkinoille pääsyjä ja hyödykkeiden hintoja, saadaan säännöt, jotka kieltävät kaikilta pääsyjä ja hintoja koskevien etujen, oikeuksien ja rajoituksien antamisen ja niillä käytävän kaupan.

Tämän mukaan, mikäli siis taloudenpidolle ei oleteta mitään yhteistä tarkoitusta, tässäkin blogissa käsitellyt kysymykset siitä, miten patentteja ja tekijänoikeuksia olisi yhteisen edun nimissä käytäntöön sovellettava, ovat turhia ja haitallisiakin. Kysymysten tulisi kuulua, miten niistä parhaiten päästään eroon.

Kadetti ja kylteri III

Kemppisen blogiin

Mielenkiintoinen kolmiosainen avaus. Aluksi vähän ihmettelin, sitten vähän ymmärsin ja lopussa Kemppinen kertoikin, mikä tästä luokittelusta puuttuu. Aloitteellisuus. Jos jokin asia on uusi, sille ei vielä ole vartijoita eikä sille ole hintaa. Vartijoiden ja kauppiaiden lisäksi tarvitaan uusien asioiden tuottajat, sillä ilman uutta ei ole vanhaakaan. Kolmas tekee kertomuksesta uudistuvan, kehittyvän.

Uusien asioiden tuottaminenhan ei kuulu vartijoiden eikä kauppiaiden toimenalaan. Päinvastoin, he vierastavat todella uusia asioita, sillä ne sekoittavat vanhat ansaintakuviot.

Jaottelu kulkisi siis niin, että alussa on sana eli idea eli ideologia. Sitten on sanan opettaminen eli vartiointi eli politiikka. Kolmanneksi on sanasta hyötyminen eli kaupankäynti eli talous. Nämä kaikki tarvitaan tekemään yhteiskunnan.

Seuraavassa tyypillinen ideologien tehtäviin kuuluva aloitteellisuus.

Nykyisin meitä ja maailmaa näyttää hallitsevan talouskasvun ideologia: anna kaikki kauppiaille niin pelastut. Tätä sanaa poliitikkomme opettavat ja sen pohjalle sääntöjä kirjoittavat, joiden valtaa vartijat vartioivat ja joiden sääntöjen mukaan kauppiaat kauppaa käyvät.

Jotkut kuitenkin epäilevät kauppiaiden vallan oikeutusta, aivan niin kuin on epäilty jumalan valitsemien hallitsijoiden oikeutusta ja työväen yksinvallan oikeutusta. Mutta miten kertomus jatkuisi, jotta se ei loppuisi.

Ehkä Kemppisen esittämä esimerkki johdattaa jäljille: ”se mikä muutoin olisi kiristämistä, pakottamista tai kiskontaa arvioidaan eräissä tilanteissa eteväksi neuvottelutaktiikaksi.”

Pohjimmiltaan kehitys on sanan kehittymistä, tiedon lisääntymistä. Se kehittyy ratkaisemalla ongelmia, selittämällä ristiriitaiset sanat osaksi laajempaa yhtenäisyyttä eli ymmärrystä. Toisen sanan mukaan kiristäminen, pakottaminen ja kiskonta on oikein, toisen mukaan se on väärin. Mikä on ratkaisu?

Jo tiedetään, ettei uutta tietoa synny vartijoiden toimin, kiristämällä, pakottamalla eikä kiskomalla. Kehitys edellyttää vartijoiden tehtävien vähentämistä, myös kauppiasvallan tapauksessa.

Jumalan kuten työväenkin valitsemien vartijoiden tehtäviä vähennettiin yksinkertaisella tavalla. Pienennettiin kiristämisellä ja pakottamisella saatavaa palkintoa, vallan arvoa. Siirryttiin demokratiaan vapaine vaaleineen. Olennaista oli se, että näin rajoitettiin vallanpitäjien vapautta käydä kauppaa oikeuksilla valtaan ja saaduilla voitoilla hankkia lisää valtaa ja lisää omaisuutta – eikä suinkaan se, että valta siirrettiin kansalle tai enemmistölle.

Talouden kaikkivoipaisuuteen uskovien kauppiasvalta toimii niin kuin muutkin vallat. Se saa voimansa kauppaamalla eriarvoisia paikkoja omaan taivaaseensa. Jokainen kauppias on sen pappi ja jokaisen edellytetään kasvattavan valtaansa myymällä eriarvoisia asemia omiin tuotteisiinsa, suosimalla toisia ja syrjimällä toisia.

Kauppiasvaltaa myös vähennetään samalla tavalla kuin muitakin valtoja, demokratisoimalla. Annetaan jokaiselle toisaalta yhtäläinen vapaus toimia kauppiaana ja toisaalta yhtäläinen vapaus toimia ostajana, mutta ei anneta vapautta käydä kauppaa kaupankäynnin oikeuksilla, syrjivillä sopimuksilla.

Keskeinen yhtäläisen vapauden vaatimus koskee tietoa. Kun tulee aika heikentää kauppiaiden valtaa, sen välttämättömänä askeleena on luopua siitä yhteisestä tuesta, jota kauppiassalaisuudet nauttivat. Kehitys ei uudistu, ellei tietoja kaikista kaupankäynnin kohteista ja hinnoista, joista mm. yritysten kirjanpidot kertovat, pidetä julkisina tietoina, joiden paljastumista ei kenenkään tule estää.

Työttömyys

Soininvaaran blogiin

Työttömyys: yhteiskunnan vai yksilön ominaisuus? Siis johtuuko työttömyys yhteiskunnan eli lähinnä työllisten teoista vai työttömien itsensä ominaisuuksista? Tuota noin. Eikö tässä nyt pidetä itsestään selvänä sitä, että työttömyys on nimenomaan yhteiskunnallinen epäkohta, johon pitäisi löytää syyt ja syylliset ja heitä vähän ojentaa paremmille tavoille. Tältä keskustelulta en paljoa odota.

Eikö paremminkin ole kysyttävä: työttömyys: yhteiskunnan vai yksilön ongelma?

Palkkatyöttömälle työttömyydestä on selvästi kahdenlaista haittaa. Ensiksi on sosiaalinen haitta. Ihmiset haluavat työskennellä toistensa kanssa, olla hyödyksi, kilpailla ja menestyä, saada tunnustusta ja tuntea kuuluvansa joukkoon silloinkin, kun eivät onnistu ja menesty. Työttömäksi joutuminen saattaa olla kova kolaus näille toiveille ja tunteille. Toiseksi on taloudellinen haitta. Nämä ovat haittoina väistämättömiä siinä mielessä, etteivät ne riipu kulttuurisista tekijöistä. Missään ei nautita syrjäytymisestä eikä puutteesta.

Työttömyyden yhteiskunnallinen haitta riippuu puolestaan siitä, mitä pidetään yhteisenä etuna. Ja se on kulttuurinen asia. Kamakulttuurissa, jossa taloudellinen kasvu ja kilpailukyky on kaiken perusta, työttömyyttä pidetään ongelmana. Asia ei kuitenkaan ole itsestään selvä. Kehitystyössä työn laatu on tärkeämpää kuin määrä. Muutenhan sosialistiset maat olisivat kehityksen kärjessä.

On kuitenkin mahdollista pitää tärkeimpänä tavoitteena ihmisten rauhallista yhteiseloa ja luonnosta nauttimista ja kaman tuottamista vain siinä määrin, etteivät nämä asiat vaarannu. Sanottakoon tällaista vaikkapa fiiliskulttuuriksi. Jos työllisyyttä tarkastellaan ilmastonmuutoksen ja muun luonnon kuormituksen kannalta, palkkatyöllisyys on ongelmallisempaa kuin työttömyys. Palkkatyöhän on organisoitua kilpailua siitä, ketkä saavat eniten kuluttaa luonnon antimia. Ja mitä kovemmaksi kilpailu työpaikoista ja kamoista käy, sitä voimakkaammiksi käyvät vihamieliset tunteet, fiilikset heikkenevät.

Siis: Kehityksen (tieteellisen, taiteellisen, teknisen luovuuden) ja samalla kansallisen kilpailukyvyn kannalta ketään ei kannata pakolla tökkiä töihin. Luovuus elää vapaaehtoisuudesta. Kansallisesti paras ratkaisu on kaikille vastikkeetta maksettava perustulo. Kansainvälisesti paras ratkaisu on siirtyminen nykykapitalismista kohti aitoa, suuruutta ja valtaa palkitsematonta markkinataloutta.

Todettakoon vielä, että nykyisin vallalla oleva asenne ”ken ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä” tai nykymuodossa ”mä en ainakaan noita loisia elätä” on yksi kamakulttuurin peruslauseita. Fiiliskulttuurissa katsotaan, että jos pelkällä perustulolla eläminen on houkuttelevampaa kuin palkkatyö, olet itse vapaa valitsemaan. Missä on ongelma?
----

Tässä maailman tilanteessa tuskin mikään kysymys on tärkeämpi kuin se, jonka Tiedemies ja Sampo Smolander nostivat esiin. Luepa sinäkin Osmo tämä. Onko se yhteiseksi hyväksi, että markkinoiden antamat tulot saattavat olla sata- tai tuhatkertaisia suunnilleen samanlaisista työsuorituksista kuten esimerkiksi J. K. Rowlingin ansiot ovat tavallisen suomalaisen kirjailijan ansioihin verrattuna tai Merrill Lynchin pankinjohtajien ansiot Säästöpankin johtajien ansioihin verrattuna. Smolander: ”Jos jonkun ihmisen työ vaan on noin tuottavaa, minkäpä sille mahtaa? Kommunistiksiko tässä pitäisi ruveta?”

Sosialismin romahtamisesta näihin päiviin asti – toivottavasti ei enää tämän laman jälkeen – on laajalti uskottu selitykseen, että suuret tuloerot koituvat lopulta kaikkien hyväksi. Ne voimistavat pääomien keskittymistä finanssilaitoksiin (eiväthän rowlingit kuluta tulojaan vaan sijoittavat ne), jotka sitten ohjaavat niitä tehokkaasti tuotantoinvestointeihin, joiden tuottamista hyödyistä kaikki saavat osansa. ”Mitä se ketään haittaa, vaikka rikkaat rikastuvat paljon, jos köyhätkin rikastuvat vähän”. Toisin kysyen: mitä se ketään haittaa, jos talouden ohjausvalta keskittyy pankeille ja rahoitusinstrumenttien suunnittelijoille. Tavallisten ihmisten parhaaksihan talouden kärkijoukko ahkeroi. Jo vain. Siitä ei ole kauaakaan, kun jossain ihan aikuisten oikeasti uskottiin, että pääomien keskittäminen proletariaatin kärkijoukon hallintaan on hyvä idea, työläisten parhaaksihan puolue työskentelee. Ainakaan kommunismi ei ole ratkaisu.

Olen tästä kirjoittanut aikaisemminkin, mutta kertaus on opintojen äiti. Se, että joku saa palkkaa tai palkkioita sata kertaa enemmän kuin toinen, ei suinkaan merkitse sitä, että hänen työnsä olisi maailman ihmisille sata kertaa arvokkaampaa. Se tarkoittaa vain sitä, että käytössä oleva hintamekanismi tuottaa sen tuloksen. Se, millaista hintamekanismia noudatetaan, päätetään poliittisesti. Säädetään toisaalta se, mitä lainomistaja tai valtiovalta omistaa ja miten se verottaa ja käyttää yksityisten ansaitsemia tuloja, ja toisaalta se, mitä saa yksityisesti omistaa ja miten kauppaa käydä. Edellinen on ns. sosialistista taloutta ja jälkimmäinen rajaa ns. markkinoiden alueen, joka sekin siis on aina poliittisen säätelyn tulos. Säätelystä ’vapaa markkinatalous’ on propagandistinen termi, joka kuvaa vapaiden valintojen ohjaamaa taloutta yhtä huonosti kuin ’sosialismi’ kuvaa kansalaisten hyväksi ohjattua taloutta.

Koska lainsäädäntö on pääosin kansallista, lait ovat muodostuneet kansallisen edun pohjalta tarkoituksena parantaa kansan hyvinvointia ja taistelu/kilpailukykyä. Kun maa oli tärkein hyödyntämisen ja omistuskilpailun kohde, kenraalien ja maanomistajien tulot saattoivat muodostua tuhatkertaisiksi maatyöläisen/orjan tuloihin verrattuna. Vähittäin kehityksen myötä siirryttiin teollisuusyhteiskuntaan, jossa koneet ja tehtaat olivat tärkein omistuksen kohde. Kenraalien ja maanomistajien töiden erityisoikeuksilla palkitseminen oli kuitenkin haitaksi teollisuuden kasvulle. Hintamekanismia oli muutettava. Alettiin keskittää teollisuuspääomia yksityisille yrityksille tai suoraan valtiovallan omistukseen, joka tosin osoittautui huonoksi ideaksi. Verotus viritettiin kasvuhakuiseksi ja luotiin mm. osakeyhtiöjärjestelmä ja kaupallisen informaation omistusjärjestelmät.

Nykyiset palkkaerot ovat näin syntyneen hintamekanismin tulos. Osakeyhtiö+patentti/tekijänoikeus on kuitenkin niin tehokas yhdistelmä pääomien keskittämiseen – ja rikkaiden rikastuttamiseen – että tieteen ja tekniikan kehittyessä ja talouden globalisoituessa se on johtanut monenlaisiin ongelmiin.

Taloudessa pääomia kuluu enenevästi nollasummakilpailuun tuotannon ja kaupallisten oikeuksien omistuksesta. Rahoitussektori eriytyy omaksi kilpailukentäkseen yhä irrallisemmaksi reaalitaloudesta, joka vinoutuma purkautuu silloin tällöin lamana. Politiikalle ja yhteiskuntarauhalle rikkaiden ja köyhien alueiden/ihmisten vastakkaisuuksien voimistuminen merkitsee suuria uhkia ja suuria kuluja, terroria ja sotia. Luonnon terveydelle tehtaiden ja tavaroiden tuottajia progressiivisesti palkitseva hintamekanismi on tuhoksi.

Hintamekanismia on jälleen muutettava. Kun nykyinen hintamekanismi on syntynyt teollisuustuotannon kasvattamiseksi ja kansallisten etujen pohjalle, uuden lähtökohtana on oltava kaikille hyödyllisen tiedon kehittäminen, tiedonkululle keinotekoisia esteitä asettamaton globaali talous. Keskeisessä asemassa on kaupallisen informaation omistusoikeuksien muuttaminen. Nehän ovat nimenomaan syntyneet talouden kasvattamiseksi ja (kansallisten) kilpailuetujen säilyttämiseksi.

Patenttijärjestelmän lakkauttaminen, markkinatietojen salaisuudesta luopuminen ja tekijänoikeuksien kaupan kieltäminen saattavat tuntua vaikeilta ja vallankumouksellisilta muutoksilta. Sitä ne ovatkin, samassa mielessä kuin aikanaan oli vaikeaa ja vallankumouksellista luopua säätyjen erioikeuksista ja kiltajärjestelmästä.