Soininvaaran blogiin
Perustuloon suhtautumisessa on kysymys ihmiskäsityksestä. Jokaisella meistä on jo varhaislapsuudessa saatu käsitys siitä mikä ihmistä ohjaa ja mitä kunnon ihmisen on tehtävä. Kuten muistakin varhaisista tunnesitoumuksista, mm. uskonnollisesta asenteesta, siitä on vaikea vapautua vanhempanakaan, seuraavissa sukupolvissakaan.
Niinpä raahaamme tunnetasolla mukanamme myös työelämän oppeja ja asenteita, jotka ovat joskus olleet tarpeellisia, mutta jotka nykyisin ovat vain haitaksi. Kun vanhempamme ja isovanhempamme aloittivat työelämänsä – ja saivat ja kasvattivat lapsia – suuri osa töistä oli raskasta ruumiillista työtä, jota peräti harva huvikseen tekisi. Pontimen täytyi olla tuntuva, vieraalta saatu palkka tai oman pellon sato. Nälän uhka. Yhteiskunnallinen kannustinkin oli selvä, työn tulokset olivat konkreettisia, kaikkien tarvitsemia hyödykkeitä puutteen voittamiseksi. Työ on välttämätöntä ja pakollista.
Aika on muuttunut. Raskaan ruumiillisen työn osuus on enää murto-osa entisestä. Varsin pieni osa kansalaisista tekee ne työt, jotka riittävät poistamaan materiaalisen puutteemme. Suurin osa työsuorituksista kuluu aivan muihin tavoitteisiin. Ainakin kaksi suurta ryhmää on periaatteessa erotettavissa.
Ensimmäisen muodostaa alati laajeneva nollasummatyön osuus. Kaikki myynnin, mainonnan ja sodankäynnin työt, jotka tähtäävät markkinaosuuksien kasvattamiseen ovat sellaisia. Koko joukko myös muista töistä, niin yksityisten kuin yhteiskuntienkin maksamista, on tavallaan turhaa, tarpeellista vain korjaamaan nollasummapelien aiheuttamia vinoutumia. Näillä töillä ei ole suoraa yhteiskunnallista arvoa vaan niitä tehdään yleensä vain rahasta ja itsekkäistä motiiveista.
Toisen ryhmän muodostavat taide, tutkiminen, kehittäminen ja opettaminen. Näille töille on tunnusomaista se, että niiden tarkoituksena on tuottaa yhteistä arvoa; niille on yhteiskunnallinen kannustin. Parhaille osaajille raha on toisarvoinen. Ei merkityksetön, mutta vain sosiaalisen tunnustuksen mittari, ei toimeentulon turvaaja. Heidän aikaansaannoksensa olisi suunnilleen sama, jos kaikille annettaisiin turvattu työmahdollisuus ja rahamittainen arvoasteikko supistettaisiin murto-osaan. Ihminen on luonnostaan luova.
Perustulon vastustajia näyttää yhdistävän esi-isiemme ihmiskuva: kaikki työ on raskasta eikä kukaan tee sitä kuin pakosta. Tämä kuva ei enää vastaa todellisuutta kuin propagandana. Mitä enemmän sitä toitotetaan, sitä todemmaksi se muuttuu. Harmillista on, että pakolla luodut työpaikat osuvat nollasummatöihin, kun tehdastyöt vähenevät ja luoville huipuille on tilaa vain rajoitetusti.
Olisi jo aika siirtyä moderniin ihmiskuvaan, jossa ihminen on luonnostaan luova ja yhteiskunnallinen olento. Meillä on hyvin varaa antaa vähemmillä eväillä varustettujen vain loikoilla yhteisillä varoilla. Se minimoi heidän aiheuttamansa tappiot mutta myös antaa mahdollisuuden aivan uudenlaisille luovuuksille, joita nykysysteemi ei vielä ymmärrä palkita.
Perustulon idea on siinä, että se yhdistää saajiaan. Siksi se on annettava niin rikkaille kuin köyhille, niin työllisille kuin työttömille. Niin kuin lapsilisä se on ymmärrettävä menneiden sukupolvien perintönä uusille, ketään syrjimättä, ketään kyykyttämättä.
Tästä syystä en oikein lämpene ehdotuksille, joissa perustulo tai kansalaispalkka hoidetaan verotuskikkailuilla ja jakamalla saajat ahkeriin ja laiskoihin. Selvin malli olisi tasavero, sama pääomatuloille, ja könttäsumma jokaiselle kuukausittain. Suuri tavoite on pidettävä kirkkaana mielessä. Toinen asia on, mihin kompromissiin on tyydyttävä.
sunnuntai 14. elokuuta 2011
Miten käy Euroopan: Sosiaalipolitiikka
Soininvaaran blogiin
Osmon analyysi on hyvä, mutta synteesin teko pahasti kesken. Nykytalouden keskeinen ongelma on todellakin se, että ihmisten perustarpeita suoraan palvelevan tehdas- ym. työn arvo laskee verrattuna tuotekehityksen, sisällöntuottamisen, asioidenajamisen ja rahoituksen arvoon verrattuna. Tulo- ja varallisuuserojen kasvun aiheuttama ongelma on maailmanlaajuinen eikä siihen ole kansallisia ratkaisuja.
On huomattava, ettei kyseinen ongelma johdu siitä, että maailmantaloudessa vallitsisi vapaa markkinatalous. Se johtuu siitä, ettei näin ole, vaan että jälleen kerran – aivan niin kuin jlbl edellä kirjoitti – vallassa ja varakkuudessa johtavat pyrkivät turvaamaan asemansa. Se tapahtuu, niin kuin aina, pitämällä yllä mielikuvaa sen järjestelmän välttämättömyydestä, jossa heidän työnsä on erikoisen arvokasta. Kastijärjestelmän, säätyjärjestelmän, sosialistinen järjestelmän jne. valta perustuu siihen mielikuvaan, että koko yhteiskuntajärjestys romahtaa, ellei ylemmillä ole valtaa hallita ja ohjata alempia. Siksi tarvitaan etuoikeutettujen tehtävien muodostamia luokkia, bramiineita, aatelisia, keskuskomitelaisia jne.
Nykyisen talousjärjestelmän aatelisia ovat tiedon tuottajien kärjet, tuotekehittelijät, sisällöntuottajat ja rahanlainaajat, joiden asemaa ja työtä suojaavat tietyt etuoikeudet, patentit, tekijänoikeudet ja rahan liikkeitä koskevat liikesalaisuudet. Ne eivät kuulu aitoon markkinatalouteen vaan ne ovat yhteiskunnallista, laeilla vahvistettua ohjausta, joiden suomien oikeuksien ja rikkauksien turvin pieni joukko parempiosaisia voi painostaa muut siivoamaan jälkensä.
Tämä käy helposti. Kun kaikki totuutena toistavat, että kukaan ei viitsi keksiä mitään, ellei siihen saa yksinoikeutta; kukaan ei viitsi kirjoittaa, säveltää tai tehdä elokuvia, jos työnsä palkitaan vain kertasuorituksella vaikka kuinka suurella; kukaan ei lainaa rahaa kenellekään, jos pankkisalaisuudesta luovutaan, niin mikään ei muutu kuin suuren romahduksen myötä.
Tämä on harmillista kahdessakin mielessä. Ensinnäkin kyseinen väite ei pidä paikkaansa. Niin kuin lapsilla on luontainen kyky ja tarve leikkiä, niin aikuisilla on kyky ja tarve keksiä uusia asioita, taidetta, tiedettä ja tekniikkaa. Ei tulosten saamiseksi tarvita yksinoikeuksia vaan mahdollisuuksia. Toiseksi, vaikka nykyaatelisten etuoikeuksista luopumisella saataisiin vähemmän taidetta, tiedettä ja lainarahoja, niin entä sitten? Onko meillä todellakin puutetta kirjoista, musiikkiesityksistä, kännykkäpeleistä ja rahavuorista? Vai niiden laadusta? Eikö pahin puute kuitenkin koske tasapainoisempaa taloutta ja luokattomampaa yhteiskuntaa, jokaisen yhtäläisen ihmisarvon tunnustamista?
----
Näin siis periaatteessa. Yhteiskunnallisen evoluution kannalta olennainen kysymys on kuitenkin se, miten kyseiset imperatiivit yhteisössä toteutuvat ja miten niiden jakauma ajan mittaa kehittyy. Teoreettisina vastapareina ovat keskusjohtoinen, hierarkkinen järjestelmä ja kansanvaltainen, tasa-arvoinen järjestelmä. Edellisessä järjestelmässä huipulla olevat pystyvät toteuttamaan halujaan ylenpalttisesti, mutta alemmilla tasoilla olevat eivät. Jälkimmäisessä kaikki pystyvät toteuttamaan halujaan suunnilleen samalla tasolla, kukaan ei ylenpalttisesti, muttei kukaan jää mistään osattomaksikaan.
Käytännön kehitys näyttäisi kulkevan vuorotellen kumpaakin suuntaan poiketen, mutta kuitenkin niin, että pitkällä aikavälillä yhteisen arvomaailman muodostavat yhteisöt ovat laajentuneet ja voiton ovat vieneet tasa-arvoisemmin rakentuneet. Tälle on ilmeinen selitys. Kehitys on tiedon kehittymistä ja yhteiskunnallinen kehitys on yhteiskunnallisen tiedon, siis yhteisen, kaikkien samalla tavalla ymmärtämän tiedon kehittymistä. Tähän nähden seuraava kommenttisi on ymmärrettävä mutta outo.
Tällä logiikallahan voitaisiin useita suuria onnettomuuksia, vaikkapa toista maailmansotaa ja neuvostososialismia kutsua menestyksiksi, koska niiden tuhkasta on noussut entistä tasa-arvoisempi Eurooppa.
Ymmärrän kehityksen sillä tavalla, että tällaisista onnettomuuksista otetaan oppia ja niitä yritetään välttää. On pyrittävä ilman suuria onnettomuuksia siihen yhteiskunnalliseen tilanteeseen, mikä niiden tuhkasta nousisi.
Monet merkit viittaavat siihen, että olemme jälleen kerran suuren onnettomuuden uhkaamia. Taloudet romahtelevat siellä täällä ja dominovaikutus saattaa kaataa koko systeemin. Olennainen kysymys kuuluu: jos maailmantalous romahtaisi suuria tuhoja aiheuttaen, millainen talous siitä nousisi, mikä ei enää romahtaisi samalla tavalla? Siihen olisi pyrittävä.
Jos näkemykseni on oikea, se tarkoittaa että meidän olisi jo nyt pyrittävä entistä tasa-arvoisempaan maailmantalouteen. Talouden (mahdollisuuksien) tasa-arvoisuus ei kuitenkaan tarkoita ylhäältä ohjattua, sosialistista tasa-arvoa, eikä myöskään tuottajien välistä, kapitalistista tasa-arvoa, vaan kuluttajien eli ostajien keskinäistä tasa-arvoa, jonka ominaispiirteistä olen tässäkin blogissa useasti kirjoittanut.
Mitä tulee kansalaispalkkaan, niin se on selvästi linjassa talouden tasa-arvostumiskehityksen kanssa. Se ei kuitenkaan poista tarvetta erityisen suuriin ja tärkeisiin sosiaalisiin tukiin.
Kulutustavaroiden valmistus alkaa olla työllistäjänä mennyttä. …Teollisuuden työpaikat ovat siirtymässä tuotekehitykseen. Siinä ihmisten väliset tuottavuuserot ovat aivan toista luokkaa kuin tehdassaleissa tai viljapelloilla. Osaaminen voidaan hinnoitella korkealle – toistaiseksi. Kiina tuottaa miljoona insinööriä vuodessa. Joukossa on tosi hyviä ja paljon.
Työ ei lopu, mutta jos pannaan kansantaloudessa tarjolla olevat työtunnit tuottavuuden mukaan jonoon, viimeisistä tunneista kuluttaja ei suostu paljonkaan maksamaan. Joko viimeisiä tunteja ei tehdä, jolloin seurauksena on kasvava rakenteellinen työttömyys, tai viimeisistä tunneista maksetaan kovin vähän, jolloin seurauksena ovat kasvavat palkkaerot.
Osmon analyysi on hyvä, mutta synteesin teko pahasti kesken. Nykytalouden keskeinen ongelma on todellakin se, että ihmisten perustarpeita suoraan palvelevan tehdas- ym. työn arvo laskee verrattuna tuotekehityksen, sisällöntuottamisen, asioidenajamisen ja rahoituksen arvoon verrattuna. Tulo- ja varallisuuserojen kasvun aiheuttama ongelma on maailmanlaajuinen eikä siihen ole kansallisia ratkaisuja.
On huomattava, ettei kyseinen ongelma johdu siitä, että maailmantaloudessa vallitsisi vapaa markkinatalous. Se johtuu siitä, ettei näin ole, vaan että jälleen kerran – aivan niin kuin jlbl edellä kirjoitti – vallassa ja varakkuudessa johtavat pyrkivät turvaamaan asemansa. Se tapahtuu, niin kuin aina, pitämällä yllä mielikuvaa sen järjestelmän välttämättömyydestä, jossa heidän työnsä on erikoisen arvokasta. Kastijärjestelmän, säätyjärjestelmän, sosialistinen järjestelmän jne. valta perustuu siihen mielikuvaan, että koko yhteiskuntajärjestys romahtaa, ellei ylemmillä ole valtaa hallita ja ohjata alempia. Siksi tarvitaan etuoikeutettujen tehtävien muodostamia luokkia, bramiineita, aatelisia, keskuskomitelaisia jne.
Nykyisen talousjärjestelmän aatelisia ovat tiedon tuottajien kärjet, tuotekehittelijät, sisällöntuottajat ja rahanlainaajat, joiden asemaa ja työtä suojaavat tietyt etuoikeudet, patentit, tekijänoikeudet ja rahan liikkeitä koskevat liikesalaisuudet. Ne eivät kuulu aitoon markkinatalouteen vaan ne ovat yhteiskunnallista, laeilla vahvistettua ohjausta, joiden suomien oikeuksien ja rikkauksien turvin pieni joukko parempiosaisia voi painostaa muut siivoamaan jälkensä.
Tämä käy helposti. Kun kaikki totuutena toistavat, että kukaan ei viitsi keksiä mitään, ellei siihen saa yksinoikeutta; kukaan ei viitsi kirjoittaa, säveltää tai tehdä elokuvia, jos työnsä palkitaan vain kertasuorituksella vaikka kuinka suurella; kukaan ei lainaa rahaa kenellekään, jos pankkisalaisuudesta luovutaan, niin mikään ei muutu kuin suuren romahduksen myötä.
Tämä on harmillista kahdessakin mielessä. Ensinnäkin kyseinen väite ei pidä paikkaansa. Niin kuin lapsilla on luontainen kyky ja tarve leikkiä, niin aikuisilla on kyky ja tarve keksiä uusia asioita, taidetta, tiedettä ja tekniikkaa. Ei tulosten saamiseksi tarvita yksinoikeuksia vaan mahdollisuuksia. Toiseksi, vaikka nykyaatelisten etuoikeuksista luopumisella saataisiin vähemmän taidetta, tiedettä ja lainarahoja, niin entä sitten? Onko meillä todellakin puutetta kirjoista, musiikkiesityksistä, kännykkäpeleistä ja rahavuorista? Vai niiden laadusta? Eikö pahin puute kuitenkin koske tasapainoisempaa taloutta ja luokattomampaa yhteiskuntaa, jokaisen yhtäläisen ihmisarvon tunnustamista?
----
Jos vanhan mallin mukainen toiminta alkaa tökkiä, niin ihmisen käyttäytymisen biologinen pohja suuntaa kulttuurievoluutiota suuntaan, jossa ihminen voi paremmin toteuttaa biologisia imperatiivejaan (syöminen, seksi, yhteisön arvostus, vastavuoroisuus, yhteistoiminnan tuottama hyöty eloonjäämisessä jne.).
Näin siis periaatteessa. Yhteiskunnallisen evoluution kannalta olennainen kysymys on kuitenkin se, miten kyseiset imperatiivit yhteisössä toteutuvat ja miten niiden jakauma ajan mittaa kehittyy. Teoreettisina vastapareina ovat keskusjohtoinen, hierarkkinen järjestelmä ja kansanvaltainen, tasa-arvoinen järjestelmä. Edellisessä järjestelmässä huipulla olevat pystyvät toteuttamaan halujaan ylenpalttisesti, mutta alemmilla tasoilla olevat eivät. Jälkimmäisessä kaikki pystyvät toteuttamaan halujaan suunnilleen samalla tasolla, kukaan ei ylenpalttisesti, muttei kukaan jää mistään osattomaksikaan.
Käytännön kehitys näyttäisi kulkevan vuorotellen kumpaakin suuntaan poiketen, mutta kuitenkin niin, että pitkällä aikavälillä yhteisen arvomaailman muodostavat yhteisöt ovat laajentuneet ja voiton ovat vieneet tasa-arvoisemmin rakentuneet. Tälle on ilmeinen selitys. Kehitys on tiedon kehittymistä ja yhteiskunnallinen kehitys on yhteiskunnallisen tiedon, siis yhteisen, kaikkien samalla tavalla ymmärtämän tiedon kehittymistä. Tähän nähden seuraava kommenttisi on ymmärrettävä mutta outo.
Koska kuulun pieneen vähemmistöön, jonka mielestä Maon kulttuurivallankumous oli loistava menestys, sillä sen tuhkista löytyi selkeä suunta Kiinan modernisoitumiskehitykselle nimenomaan sen kaikenkattavan rikkirepivyyden takia
Tällä logiikallahan voitaisiin useita suuria onnettomuuksia, vaikkapa toista maailmansotaa ja neuvostososialismia kutsua menestyksiksi, koska niiden tuhkasta on noussut entistä tasa-arvoisempi Eurooppa.
Ymmärrän kehityksen sillä tavalla, että tällaisista onnettomuuksista otetaan oppia ja niitä yritetään välttää. On pyrittävä ilman suuria onnettomuuksia siihen yhteiskunnalliseen tilanteeseen, mikä niiden tuhkasta nousisi.
Monet merkit viittaavat siihen, että olemme jälleen kerran suuren onnettomuuden uhkaamia. Taloudet romahtelevat siellä täällä ja dominovaikutus saattaa kaataa koko systeemin. Olennainen kysymys kuuluu: jos maailmantalous romahtaisi suuria tuhoja aiheuttaen, millainen talous siitä nousisi, mikä ei enää romahtaisi samalla tavalla? Siihen olisi pyrittävä.
Jos näkemykseni on oikea, se tarkoittaa että meidän olisi jo nyt pyrittävä entistä tasa-arvoisempaan maailmantalouteen. Talouden (mahdollisuuksien) tasa-arvoisuus ei kuitenkaan tarkoita ylhäältä ohjattua, sosialistista tasa-arvoa, eikä myöskään tuottajien välistä, kapitalistista tasa-arvoa, vaan kuluttajien eli ostajien keskinäistä tasa-arvoa, jonka ominaispiirteistä olen tässäkin blogissa useasti kirjoittanut.
Mitä tulee kansalaispalkkaan, niin se on selvästi linjassa talouden tasa-arvostumiskehityksen kanssa. Se ei kuitenkaan poista tarvetta erityisen suuriin ja tärkeisiin sosiaalisiin tukiin.
sunnuntai 7. elokuuta 2011
Tiedonvälityksen pirstoutuminen johtaa arvojen eriytymiseen
Soininvaaran blogiin
Onhan se sekavaa ja ideologioita pirstaloivaa, kun äärioikeisto ja äärivasemmisto kannattavat aivan samoja asioita suurissakin kysymyksissä; kun tavallisetkin kansalaiset vaativat samalla demokratiaa ja vahvaa johtajuutta; kun poliittisen eliitin tärkein tehtävä on markkinoita tyydyttävien mielikuvien luonti ja kun yhteiskuntatieteilijöilläkään ei ole muuta annettavaa kuin vanhat fraasinsa.
Olen satavarma, ettei tätä turhiin ja tuhoisiin vastakkainasetteluihin johtavaa ideologista sekasotkua saada ratkaistuksi niin kauan kuin talousideologiaa opetetaan ja opitaan kaksinapaisena järjestelmänä, yksilö vastaan valtio. Toisessa ääripäässä on valtiovallan kokonaan hallitsema talous, kommunismi, ja toisessa ääripäässä on valtiovallaton, yksilöiden vapaasti käymä talous. Tällä janalla sitten etsitään parasta kompromissia, sopivasti veroja, sopivasti yksilönvapauksia, sopivasti vasemmistoa ja sopivasti oikeistoa. Kunnes eroa ei enää ole ja demokraattinen, yhteisiä etuja etsivä politiikka menettää aatteensa ja merkityksensä ja rahan ja väkivallan koneistot voittavat.
Demokratian ainoa mahdollisuus on nähdä valtiovallan taloudellinen rooli kaksijakoisena ja koko talousjärjestelmä kolmisuuntaisena.
Valtion ensimmäinen rooli on omistaa, hallita ja kasvattaa taloudellista valtaansa, mitä (sosialistista) roolia se tarvitsee kilpailussa muita valtioita vastaan (aivan samoin kuin yrityksen ensimmäinen rooli on omistaa, hallita ja kasvattaa taloudellista valtaansa). Äärimmilleen tämä on kehittynyt kuningashuoneiden, kommunistien, fasistien tms. yksinvallaksi. Tätä valtiovallan roolia on pienennetty siirtymällä kansanvaltaiseen järjestelmään, demokratiaan – yleensä vasta suuren kriisin jälkeen.
Valtion toinen taloudellinen rooli (sosiaalinen) on pitää kansalaisistaan huolta. Se voi tapahtua kahdella tavalla. Voidaan lisätä valtion vallassa olevien varojen määrää ja ohjata niitä huolenpitoa tarvitsevien eduksi, esimerkiksi verotuksen avulla. Tai voidaan estää kansalaisten keskinäinen eriarvoisuutta synnyttävä vallankäyttö, esimerkiksi kieltämällä varastaminen ja orjien pitäminen, mitkä toimet eivät lisää valtion ohjauksessa olevien varojen määrää. Edellisen tavan menetelmät ovat pitkälti samoja, verotus ja erioikeuksien myöntäminen, joilla ajetaan myös valtiovallan ja sen edustajien etuja. Siksi sosialistinen ja sosiaalinen sekoittuvat ja kansalaiset ovat syystä huolissaan siitä, keiden hyväksi heidän varojaan käytetään. Jälkimmäinen menetelmä tuottaa aivan päinvastaisen tuloksen. Eriarvoisuutta synnyttävän taloudellisen vallankäytön kieltäminen kaikilta heikentää myös vallanpitäjien mahdollisuuksia hyötyä toisten kustannuksella. Siksi suuret askeleet tähän suuntaan ovat perin harvinaisia ja syntyvät vain suurten poliittisten kriisien kautta.
Yksityisen taloudellisen vallankäytön minimoiminen on juuri se kolmas talouden suunta, jonka ymmärtämisestä ja hyödyntämisestä nyt on kyse. Ja joka siis osoittaa aivan eri suuntaan kuin sosialistinen, valtiovallan ohjaama talous ja kapitalistinen, yksityisten valtapiirien ohjaama ”vapaa” talous.
Teoriassa sillä on nimikin, aito markkinatalous. Aidon tarkoittaessa suoraan kuluttajien tarpeiden ohjaamaa taloutta, toisin kuin kapitalistinen markkinatalous, joka ohjautuu tuottajien ja sijoittajien tarpeiden mukaan. Periaatteessa ratkaisu on siis sama kuin politiikan demokratisointi. Yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta vastaa taloudessa yleinen ja yhtäläinen osto-oikeus.
Edellisen perusteella voidaan kehittää monia toimia talouden tasapainottamiseksi. Eräs on kuitenkin aivan keskeisessä asemassa. Taloudessa eli kaupankäynnissä tärkein vallankäytön väline on tietojen salaaminen ja sen väistämätön johdannainen, väärien tietojen syöttäminen. Kyseessä on niin kapitalistiseen kuin sosialistiseenkin ideologiaan kuuluva lainmukainen oikeus, jonka avulla valtaapitävät muodostavat verkostonsa ja suorittavat hyväksikäyttönsä.
Enronin ja Winclubin kaltaiset yksityiset rosvoukset ja nykyisen velkakriisin kaltaiset yhteiset onnettomuudet, toisin sanoen koko tämä varallisuuserojen kasvuun tukehtuva talous on mahdollinen vain, koska yksityinen rahaliikenne on periaatteessa, ideologisista syistä, lain suojaamana salassa pidettävä yksityisasia ja vain tietyin kohdin ja tiettyjen viranomaisten valvonnalle alttiina.
Aito markkinatalous toimii toisin. Siinä kauppoja koskevat salaisuudet eivät nauti lain suojaa, jolloin jokaisella kansalaisella on mahdollisuus tietää, mitä tapahtuu ja vapaasti käydä kauppaa niin kuin parhaaksi näkee, mutta tarvittaessa tuoda myös havaitsemiaan epäkohtia yleiseen tietouteen jo ennen kuin ne ovat kasvaneet hallitsemattomiksi.
Kukaan ei vielä tiedä, miten maailmantalous tulee selviämään nykyisestä epätasapainosta. Suuria muutoksia vaativa kriisi saattaa olla edessä paitsi edellä mainitusta myös siitä syystä, että kapitalistissosialistinen talous on rakenteellisesti pakkokasvuinen ja sovittamattomassa ristiriidassa luonnon hyvinvoinnin kanssa. Silloin on jotkut aivan keskeiset vanhat opit hylättävä ja talous nähtävä kolmisuuntaisena kaksinapaisuuden sijaan.
Jotta aatteellisuus ja merkityksellisyys saataisiin takaisin politiikkaan, on hyödynnettävä nettiä ja perustettava globaalisti toimiva verkosto ja puolue, jonka päätavoite on maailmankaupan kehittäminen aidon markkinatalouden suuntaan. Tämä tavoite yhdistäisi ne nykyisin kodittomat oikeistolaiset, jotka ymmärtävät yksilönvapaudet vapaudeksi tietää, taitaa ja käydä kauppaa eikä vapaudeksi rikastua muille esteitä asettamalla. Se yhdistäisi ne nykyisin kodittomat vasemmistolaiset, jotka haluaisivat tasoittaa tulo- ja varallisuuseroja, mutta eivät haluaisi lisätä valtiovallan osuutta taloudessa. Tämä tavoite yhdistäisi myös ne nyt kodittomat vihreät, jotka ymmärtävät, että kapitalistissosialististen arvojen ja käytäntöjen vallitessa luonnon hyvinvointiin tähtäävät pyrkimykset tulevat aina lopulta häviämään vallanpitäjien pyrkimyksille valtansa kasvattamiseksi ja rikkaiden pyrkimyksille rikkauksiensa kartuttamiseksi.
Onhan se sekavaa ja ideologioita pirstaloivaa, kun äärioikeisto ja äärivasemmisto kannattavat aivan samoja asioita suurissakin kysymyksissä; kun tavallisetkin kansalaiset vaativat samalla demokratiaa ja vahvaa johtajuutta; kun poliittisen eliitin tärkein tehtävä on markkinoita tyydyttävien mielikuvien luonti ja kun yhteiskuntatieteilijöilläkään ei ole muuta annettavaa kuin vanhat fraasinsa.
Olen satavarma, ettei tätä turhiin ja tuhoisiin vastakkainasetteluihin johtavaa ideologista sekasotkua saada ratkaistuksi niin kauan kuin talousideologiaa opetetaan ja opitaan kaksinapaisena järjestelmänä, yksilö vastaan valtio. Toisessa ääripäässä on valtiovallan kokonaan hallitsema talous, kommunismi, ja toisessa ääripäässä on valtiovallaton, yksilöiden vapaasti käymä talous. Tällä janalla sitten etsitään parasta kompromissia, sopivasti veroja, sopivasti yksilönvapauksia, sopivasti vasemmistoa ja sopivasti oikeistoa. Kunnes eroa ei enää ole ja demokraattinen, yhteisiä etuja etsivä politiikka menettää aatteensa ja merkityksensä ja rahan ja väkivallan koneistot voittavat.
Demokratian ainoa mahdollisuus on nähdä valtiovallan taloudellinen rooli kaksijakoisena ja koko talousjärjestelmä kolmisuuntaisena.
Valtion ensimmäinen rooli on omistaa, hallita ja kasvattaa taloudellista valtaansa, mitä (sosialistista) roolia se tarvitsee kilpailussa muita valtioita vastaan (aivan samoin kuin yrityksen ensimmäinen rooli on omistaa, hallita ja kasvattaa taloudellista valtaansa). Äärimmilleen tämä on kehittynyt kuningashuoneiden, kommunistien, fasistien tms. yksinvallaksi. Tätä valtiovallan roolia on pienennetty siirtymällä kansanvaltaiseen järjestelmään, demokratiaan – yleensä vasta suuren kriisin jälkeen.
Valtion toinen taloudellinen rooli (sosiaalinen) on pitää kansalaisistaan huolta. Se voi tapahtua kahdella tavalla. Voidaan lisätä valtion vallassa olevien varojen määrää ja ohjata niitä huolenpitoa tarvitsevien eduksi, esimerkiksi verotuksen avulla. Tai voidaan estää kansalaisten keskinäinen eriarvoisuutta synnyttävä vallankäyttö, esimerkiksi kieltämällä varastaminen ja orjien pitäminen, mitkä toimet eivät lisää valtion ohjauksessa olevien varojen määrää. Edellisen tavan menetelmät ovat pitkälti samoja, verotus ja erioikeuksien myöntäminen, joilla ajetaan myös valtiovallan ja sen edustajien etuja. Siksi sosialistinen ja sosiaalinen sekoittuvat ja kansalaiset ovat syystä huolissaan siitä, keiden hyväksi heidän varojaan käytetään. Jälkimmäinen menetelmä tuottaa aivan päinvastaisen tuloksen. Eriarvoisuutta synnyttävän taloudellisen vallankäytön kieltäminen kaikilta heikentää myös vallanpitäjien mahdollisuuksia hyötyä toisten kustannuksella. Siksi suuret askeleet tähän suuntaan ovat perin harvinaisia ja syntyvät vain suurten poliittisten kriisien kautta.
Yksityisen taloudellisen vallankäytön minimoiminen on juuri se kolmas talouden suunta, jonka ymmärtämisestä ja hyödyntämisestä nyt on kyse. Ja joka siis osoittaa aivan eri suuntaan kuin sosialistinen, valtiovallan ohjaama talous ja kapitalistinen, yksityisten valtapiirien ohjaama ”vapaa” talous.
Teoriassa sillä on nimikin, aito markkinatalous. Aidon tarkoittaessa suoraan kuluttajien tarpeiden ohjaamaa taloutta, toisin kuin kapitalistinen markkinatalous, joka ohjautuu tuottajien ja sijoittajien tarpeiden mukaan. Periaatteessa ratkaisu on siis sama kuin politiikan demokratisointi. Yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta vastaa taloudessa yleinen ja yhtäläinen osto-oikeus.
Edellisen perusteella voidaan kehittää monia toimia talouden tasapainottamiseksi. Eräs on kuitenkin aivan keskeisessä asemassa. Taloudessa eli kaupankäynnissä tärkein vallankäytön väline on tietojen salaaminen ja sen väistämätön johdannainen, väärien tietojen syöttäminen. Kyseessä on niin kapitalistiseen kuin sosialistiseenkin ideologiaan kuuluva lainmukainen oikeus, jonka avulla valtaapitävät muodostavat verkostonsa ja suorittavat hyväksikäyttönsä.
Enronin ja Winclubin kaltaiset yksityiset rosvoukset ja nykyisen velkakriisin kaltaiset yhteiset onnettomuudet, toisin sanoen koko tämä varallisuuserojen kasvuun tukehtuva talous on mahdollinen vain, koska yksityinen rahaliikenne on periaatteessa, ideologisista syistä, lain suojaamana salassa pidettävä yksityisasia ja vain tietyin kohdin ja tiettyjen viranomaisten valvonnalle alttiina.
Aito markkinatalous toimii toisin. Siinä kauppoja koskevat salaisuudet eivät nauti lain suojaa, jolloin jokaisella kansalaisella on mahdollisuus tietää, mitä tapahtuu ja vapaasti käydä kauppaa niin kuin parhaaksi näkee, mutta tarvittaessa tuoda myös havaitsemiaan epäkohtia yleiseen tietouteen jo ennen kuin ne ovat kasvaneet hallitsemattomiksi.
Kukaan ei vielä tiedä, miten maailmantalous tulee selviämään nykyisestä epätasapainosta. Suuria muutoksia vaativa kriisi saattaa olla edessä paitsi edellä mainitusta myös siitä syystä, että kapitalistissosialistinen talous on rakenteellisesti pakkokasvuinen ja sovittamattomassa ristiriidassa luonnon hyvinvoinnin kanssa. Silloin on jotkut aivan keskeiset vanhat opit hylättävä ja talous nähtävä kolmisuuntaisena kaksinapaisuuden sijaan.
Jotta aatteellisuus ja merkityksellisyys saataisiin takaisin politiikkaan, on hyödynnettävä nettiä ja perustettava globaalisti toimiva verkosto ja puolue, jonka päätavoite on maailmankaupan kehittäminen aidon markkinatalouden suuntaan. Tämä tavoite yhdistäisi ne nykyisin kodittomat oikeistolaiset, jotka ymmärtävät yksilönvapaudet vapaudeksi tietää, taitaa ja käydä kauppaa eikä vapaudeksi rikastua muille esteitä asettamalla. Se yhdistäisi ne nykyisin kodittomat vasemmistolaiset, jotka haluaisivat tasoittaa tulo- ja varallisuuseroja, mutta eivät haluaisi lisätä valtiovallan osuutta taloudessa. Tämä tavoite yhdistäisi myös ne nyt kodittomat vihreät, jotka ymmärtävät, että kapitalistissosialististen arvojen ja käytäntöjen vallitessa luonnon hyvinvointiin tähtäävät pyrkimykset tulevat aina lopulta häviämään vallanpitäjien pyrkimyksille valtansa kasvattamiseksi ja rikkaiden pyrkimyksille rikkauksiensa kartuttamiseksi.
maanantai 27. kesäkuuta 2011
Kaksin aina kaunihimpi?
Akateemiseen talousblogiin
Olen ratkaissut tämän kysymyksen jo kirjassani Uusi yhteiskuntajärjestelmä, vuodelta 1987.
Nämä pienet yksittäisiä tuottajia hyödyttävät sopimusedut, jotka yhdessä aikaansaavat kapitaalin ylituotantoa siihen nähden, mitä kuluttajilla on todellista ostovoimaa, ja tuotantolaitosten ylituotantoa siihen nähden, mitä luonnolla on kestokykyä, johtuvat siitä, että tuottajilla on mahdollisuus sopimuksillaan saattaa ostajat eriarvoisiin asemiin, suosia toisia ja syrjiä toisia. Tällä tuottajat saavuttavat tavallaan kiristyssuhteita, joilla he tekevät ylimääräistä voittoa siihen nähden, miten talous kehittyisi pelkästään tuotteiden myynnistä avoimilla markkinoilla.
Tällaisen toiminnan mahdollistaa kapitalismiin kuuluva prinsiippi, jonka mukaan kaupankäynti on osapuolten yksityisasia. Sopimukset voidaan pitää salassa.
Huomionarvoista on, että kysymys salassapidon oikeutuksesta on enemmänkin filosofinen kuin taloudellinen. Filosofisesti ja loogisesti ajatellen raha on kaikkien sen käyttäjien yhteinen sopimus. Sen arvo perustuu yhteiseen luottamukseen siitä, että se käy maksun välineenä niin kuin ennenkin. Siten kaikkien sopimusten, joilla on rahallista arvoa, tulisi olla julkisia. Jokaisella pitäisi olla mahdollisuus tietää, kuinka järkeviä ja luotettavia sopimuksia sijoittajat, tuotantoyritykset, pankit ja valtiovallat tekevät. Vain täydellisellä avoimuudella yksityiset pienet järjenkäytöt voivat kasvaa tarvittavaksi vastavoimaksi kapitaalin vallalle. Vapaa kapitalismi on korvattava vapaalla markkinataloudella.
Haaparannan epäily on oikeutettu: ehkä meillä on todellakin aivan liialti opiskeltu monimutkaisia talousteorioita ja aivan liian vähän yksinkertaisia filosofisia kysymyksiä.
Olen ratkaissut tämän kysymyksen jo kirjassani Uusi yhteiskuntajärjestelmä, vuodelta 1987.
Nämä pienet yksittäisiä tuottajia hyödyttävät sopimusedut, jotka yhdessä aikaansaavat kapitaalin ylituotantoa siihen nähden, mitä kuluttajilla on todellista ostovoimaa, ja tuotantolaitosten ylituotantoa siihen nähden, mitä luonnolla on kestokykyä, johtuvat siitä, että tuottajilla on mahdollisuus sopimuksillaan saattaa ostajat eriarvoisiin asemiin, suosia toisia ja syrjiä toisia. Tällä tuottajat saavuttavat tavallaan kiristyssuhteita, joilla he tekevät ylimääräistä voittoa siihen nähden, miten talous kehittyisi pelkästään tuotteiden myynnistä avoimilla markkinoilla.
Tällaisen toiminnan mahdollistaa kapitalismiin kuuluva prinsiippi, jonka mukaan kaupankäynti on osapuolten yksityisasia. Sopimukset voidaan pitää salassa.
Huomionarvoista on, että kysymys salassapidon oikeutuksesta on enemmänkin filosofinen kuin taloudellinen. Filosofisesti ja loogisesti ajatellen raha on kaikkien sen käyttäjien yhteinen sopimus. Sen arvo perustuu yhteiseen luottamukseen siitä, että se käy maksun välineenä niin kuin ennenkin. Siten kaikkien sopimusten, joilla on rahallista arvoa, tulisi olla julkisia. Jokaisella pitäisi olla mahdollisuus tietää, kuinka järkeviä ja luotettavia sopimuksia sijoittajat, tuotantoyritykset, pankit ja valtiovallat tekevät. Vain täydellisellä avoimuudella yksityiset pienet järjenkäytöt voivat kasvaa tarvittavaksi vastavoimaksi kapitaalin vallalle. Vapaa kapitalismi on korvattava vapaalla markkinataloudella.
Haaparannan epäily on oikeutettu: ehkä meillä on todellakin aivan liialti opiskeltu monimutkaisia talousteorioita ja aivan liian vähän yksinkertaisia filosofisia kysymyksiä.
lauantai 18. kesäkuuta 2011
Asiantuntijavalta ja politiikka
Soininvaaran blogiin
Ongelmia tulee, kun luullaan tiedettävän. Esimerkiksi, monissa maissa ihmisten väliset suhteet rakentuvat ”tiedoille”, joita erinäisissä uskonnollisissa kirjoituksissa on tosiksi esitetty. Siten tällaisessa yhteisössä valtaa saavat ne, jotka ovat parhaita asiantuntijoita kyseisten kirjoitusten tulkkeina. Eikä tämä koske vain muslimimaailmaa. Myös useassa länsimaassa uskonnollisten asioiden asiantuntijoilla on ollut ja vieläkin on suuri merkitys ja valta yhteisiin asioihin.
Merkittävämpi tietämättömyysvalta vaikuttaa tänään kuitenkin taloudessa. Vaikuttavin on ”tieto” siitä, että talouskasvu on ihmiskunnalle välttämätöntä ja sen edistäjät ovat hyviä ja epäilijät pahoja. Näin ilman että kenelläkään on tosiasiallista tietoa siitä, mihin kilpailu talouskasvusta tulee johtamaan. Voiko kasvu jatkua iäisyyteen ja millaisena? Lisääkö talouskasvu maapallon elinkelpoisuutta vai vähentääkö se sitä? Johtaako pyrkimys kasvuun myös tuloerojen kasvuun ja johtaako se kasvaviin sosiaalisiin ongelmiin, terrorismiin ja sotiin? Ovatko nykyiset levottomuudet arabimaissa, Kiinassa jne. ohimeneviä vai vasta alkua rikkaiden ja köyhien välisessä maailmansodassa?
Kun tällaiset kysymykset sivuutetaan ja uskonvaraisesti ”tiedetään” kasvun siunauksellisuus, sen ”tiedon” asiantuntijat saavat valtaa ja alkavat muokata yhteiskuntaa sellaiseksi, että kyseinen ”tieto” alkaa vahvistaa itseään. Näin käy aina. Esimerkiksi Raamattuun tai Koraaniin tai Marxiin uskovassa yhteisössä on mahdotonta menestyä, ellei muiden mukana todista oikeaa uskoaan, käytännössä siis lojaaliuttaan asiantuntijoille ja johtajille. Näin ”tieto” muuttuu tiedoksi siitä, että uskovaiset menestyvät parhaiten, mikä todistaa heidän olevan oikeassa.
Tämä ei tietenkään päde kuin kyseisen uskonrakenteen sisällä. Näin on myös kasvu-uskon kanssa. Talouskasvu on välttämätöntä yritysten menestymiselle ja olemassaololle, mutta vain taloudessa, joka on rakentunut pyrkimyksille kasvattaa yhteistä taloutta ja jossa valta on parhailla kasvuasiantuntijoilla, pankkiireilla ja suuryritysten omistajilla ja johtajilla.
Jos ja kun kasvutalous törmää ylivoimaisiin vaikeuksiin ja kasvupyrkimysten seuraukset kääntyvät kasvua vastaan, kun tulee suuren velanmaksun aika, koko maailmantalouden tarkoitus on ajateltava uudelleen. On ajateltava, ettei taloudella ole mitään yhteistä päämäärää vaan että jokainen yksilö on vapaa osallistumaan talouteen ja kasvattamaan tai olemaan kasvattamatta omaa talouttaan. Tämä vastaa tavallaan maallistumista uskonnossa.
Tällöin on myös markkinatalouden tarkoitus ja rakenne arvioitava uudelleen. Kasvuideologian asiantuntijat tulkitsevat markkinataloutta yritysten vapautena laajeta ja kasvaa kaikkialle. Jotta talous kasvaisi, tuottajilla on oltava valta ohjata taloutta mm. kauppoja ja niitä koskevia tietoja säätelemällä. Eri asiakkaille annetaan eri etuja ja tiedot pidetään salassa. Lisäksi tuotantoa kannustetaan erilaisia kaupallisia oikeuksia myöntämällä, joista olen aiemmin Soininvaarankin blogissa kirjoittanut.
Kasvupakosta vapaassa taloudessa markkinat tulkitaan alhaalta päin ohjautuviksi. Se edellyttää, että jokaisella on vapaa pääsy kaikkiin kaupallisiin, siis tuotannon omistuksia, tuotteita, hintoja ja kauppoja koskeviin tietoihin. Kasvupakosta vapaassa yhteiskunnassa ei tuotantoa tueta erityisin rakenteellisin kannustein vaan ajatellaan, että se määrä tuotantoa on riittävä, joka vapaassa, alhaalta päin ohjautuvassa markkinataloudessa syntyy. Tähän suuntaan on talouden kehityttävä seuraavassa suuressa murroksessa.
TIETÄMÄTTÖMYYSVALTA kuulostaisi varsin kummalliselta lähtökohdalta yhtään mihinkään.Niinhän se kuulostaa, mutta siihen meidän on kuitenkin tyydyttävä. Ihmisten välisten suhteiden, yhteiskunnan, suuret linjat perustuvat aina arvoihin ja asenteisiin, joilla ei ole tiedollista pohjaa.
Ongelmia tulee, kun luullaan tiedettävän. Esimerkiksi, monissa maissa ihmisten väliset suhteet rakentuvat ”tiedoille”, joita erinäisissä uskonnollisissa kirjoituksissa on tosiksi esitetty. Siten tällaisessa yhteisössä valtaa saavat ne, jotka ovat parhaita asiantuntijoita kyseisten kirjoitusten tulkkeina. Eikä tämä koske vain muslimimaailmaa. Myös useassa länsimaassa uskonnollisten asioiden asiantuntijoilla on ollut ja vieläkin on suuri merkitys ja valta yhteisiin asioihin.
Merkittävämpi tietämättömyysvalta vaikuttaa tänään kuitenkin taloudessa. Vaikuttavin on ”tieto” siitä, että talouskasvu on ihmiskunnalle välttämätöntä ja sen edistäjät ovat hyviä ja epäilijät pahoja. Näin ilman että kenelläkään on tosiasiallista tietoa siitä, mihin kilpailu talouskasvusta tulee johtamaan. Voiko kasvu jatkua iäisyyteen ja millaisena? Lisääkö talouskasvu maapallon elinkelpoisuutta vai vähentääkö se sitä? Johtaako pyrkimys kasvuun myös tuloerojen kasvuun ja johtaako se kasvaviin sosiaalisiin ongelmiin, terrorismiin ja sotiin? Ovatko nykyiset levottomuudet arabimaissa, Kiinassa jne. ohimeneviä vai vasta alkua rikkaiden ja köyhien välisessä maailmansodassa?
Kun tällaiset kysymykset sivuutetaan ja uskonvaraisesti ”tiedetään” kasvun siunauksellisuus, sen ”tiedon” asiantuntijat saavat valtaa ja alkavat muokata yhteiskuntaa sellaiseksi, että kyseinen ”tieto” alkaa vahvistaa itseään. Näin käy aina. Esimerkiksi Raamattuun tai Koraaniin tai Marxiin uskovassa yhteisössä on mahdotonta menestyä, ellei muiden mukana todista oikeaa uskoaan, käytännössä siis lojaaliuttaan asiantuntijoille ja johtajille. Näin ”tieto” muuttuu tiedoksi siitä, että uskovaiset menestyvät parhaiten, mikä todistaa heidän olevan oikeassa.
Tämä ei tietenkään päde kuin kyseisen uskonrakenteen sisällä. Näin on myös kasvu-uskon kanssa. Talouskasvu on välttämätöntä yritysten menestymiselle ja olemassaololle, mutta vain taloudessa, joka on rakentunut pyrkimyksille kasvattaa yhteistä taloutta ja jossa valta on parhailla kasvuasiantuntijoilla, pankkiireilla ja suuryritysten omistajilla ja johtajilla.
Jos ja kun kasvutalous törmää ylivoimaisiin vaikeuksiin ja kasvupyrkimysten seuraukset kääntyvät kasvua vastaan, kun tulee suuren velanmaksun aika, koko maailmantalouden tarkoitus on ajateltava uudelleen. On ajateltava, ettei taloudella ole mitään yhteistä päämäärää vaan että jokainen yksilö on vapaa osallistumaan talouteen ja kasvattamaan tai olemaan kasvattamatta omaa talouttaan. Tämä vastaa tavallaan maallistumista uskonnossa.
Tällöin on myös markkinatalouden tarkoitus ja rakenne arvioitava uudelleen. Kasvuideologian asiantuntijat tulkitsevat markkinataloutta yritysten vapautena laajeta ja kasvaa kaikkialle. Jotta talous kasvaisi, tuottajilla on oltava valta ohjata taloutta mm. kauppoja ja niitä koskevia tietoja säätelemällä. Eri asiakkaille annetaan eri etuja ja tiedot pidetään salassa. Lisäksi tuotantoa kannustetaan erilaisia kaupallisia oikeuksia myöntämällä, joista olen aiemmin Soininvaarankin blogissa kirjoittanut.
Kasvupakosta vapaassa taloudessa markkinat tulkitaan alhaalta päin ohjautuviksi. Se edellyttää, että jokaisella on vapaa pääsy kaikkiin kaupallisiin, siis tuotannon omistuksia, tuotteita, hintoja ja kauppoja koskeviin tietoihin. Kasvupakosta vapaassa yhteiskunnassa ei tuotantoa tueta erityisin rakenteellisin kannustein vaan ajatellaan, että se määrä tuotantoa on riittävä, joka vapaassa, alhaalta päin ohjautuvassa markkinataloudessa syntyy. Tähän suuntaan on talouden kehityttävä seuraavassa suuressa murroksessa.
perjantai 3. kesäkuuta 2011
Turha arvovaltariita näennäisistä kynnyskysymyksistä
Soininvaaran blogiin
No ei. Sijoitettuja varoja ei välttämättä käytetä kulutukseen ollenkaan. Sijoitettaessa ne muuttuvat finanssipelin pelimerkeiksi, joilla on aivan eri tehtävä ja tarkoitus kuin kulutuksella. Niiden tarkoitus on lisääntyä, tuottaa lisää pelimerkkejä, ei kulutusta. Tässä toimessaan niitä lainataan yrityksille ja valtiovalloille tarkoituksena saada merkit korkojen kera takaisin, jotta ne voitaisiin sijoittaa edelleen.
Eikä kyse ole pikkusummista. Jos, hatusta vetäen, 20% rikkaimmista omistaa 80% maailman varallisuudesta ja he käyttävät kulutukseensa 20% varoistaan, yli puolta maailman varallisuudesta ei käytetä koskaan kulutukseen vaan finanssipelin pyörittämiseen.
Tällä on se huono puoli, että näiden pelimerkkien osuuden lisääntyessä niitä kannattaa lainata yhä huonompiin ja lyhyemmän tähtäimen kohteisiin, pankkien ponzipeleihin, rakennuttajille, jotka eivät saa talojaan kaupaksi ja valtiovalloille, joiden takaisinmaksuedellytykset ovat minimaaliset.
Niinpä, aika ajoin tätä peliä ei enää voida jatkaa ja valtavat määrät pelimerkkejä ja myös kuluttajien rahoja katoaa todellakin mustaan aukkoon pörssiromahduksen tai inflaation seurauksena.
----
En minäkään ole innostunut Roope Ankan mielenlaadusta tosielämään siirrettynä. Kuitenkaan tällaiset mielenlaadut eivät ole aivan harvinaisia. Maailmassa on toista tuhatta dollarimiljardööriä ja arvatenkin satoja tuhansia, joiden omaisuus luetaan kymmenissä miljoonissa, ja joukkoon pyrkijöitä riittää. Heidän yhteenlasketun omaisuutensa rinnalla Kreikan ja Portugalin velat ovat pikkurahoja.
Eivät he kuitenkaan tuhlaa omaisuuksiaan kulutukseen – kuinka voisivatkaan – vaan he elelevät ylellisesti jo niistä saatavilla pääomatuloilla, korkotuloilla, joista niistäkin jää yli edelleen sijoitettaviksi.
Eikä tällainen yksityinen vaurastuminen suinkaan ole haitatonta, kuten jo edellisissä viesteissä kirjoitin. Raha ei ole mitään häviämätöntä ainetta tai energiaa, joka kriiseissä vain vaihtaa omistajaa. Raha on luottamusta arvojen yhteiseen mitattavuuteen. Jos tämä luottamus heikkenee, myös rahan arvo yhteisenä mittana heikkenee; kaupankäynti vaikeutuu ja rahaa häviää mustaan aukkoon niin kuin pörssiromahduksissa ja lamoissa aina käy. Kaikki kärsivät, köyhät eniten.
Nykytalouden suuri ongelma ja uhka on juuri se, että rahan arvo finanssipelissä ja hyödykkeiden tuottamisessa on vauhdilla eroamassa toisistaan. Tavallisten ihmisten, jotka käyttävät rahansa kulutukseen, luottamus siihen, että finanssipeleissä pyörivät rahat lopulta hyödyttävät heitäkin, alkaa murentua, ja syystäkin. Kapitalistinen talous on rakenteeltaan ponzitaloutta, jossa rahan tekeminen rahalla, siis uskoa ja luottamusta tuottamalla, on yksityisesti arvioiden vähän kannattavampaa kuin rahan tekeminen hyödykkeitä tuottamalla. Kun yhteisesti arvioiden näin ei kuitenkaan tuoteta mitään reaalista hyötyä, aika ajoin suurempia ja pienempiä ponzirakenteita sortuu haitaten kaikkien elämää.
Eli suomeksi: eivät ne sijoitetut rahat mene mihinkään mustaan aukkoon, vaan kyllä ne ennen pitkää kulutetaan johonkin. [siis niistä joskus maksetaan alv]
No ei. Sijoitettuja varoja ei välttämättä käytetä kulutukseen ollenkaan. Sijoitettaessa ne muuttuvat finanssipelin pelimerkeiksi, joilla on aivan eri tehtävä ja tarkoitus kuin kulutuksella. Niiden tarkoitus on lisääntyä, tuottaa lisää pelimerkkejä, ei kulutusta. Tässä toimessaan niitä lainataan yrityksille ja valtiovalloille tarkoituksena saada merkit korkojen kera takaisin, jotta ne voitaisiin sijoittaa edelleen.
Eikä kyse ole pikkusummista. Jos, hatusta vetäen, 20% rikkaimmista omistaa 80% maailman varallisuudesta ja he käyttävät kulutukseensa 20% varoistaan, yli puolta maailman varallisuudesta ei käytetä koskaan kulutukseen vaan finanssipelin pyörittämiseen.
Tällä on se huono puoli, että näiden pelimerkkien osuuden lisääntyessä niitä kannattaa lainata yhä huonompiin ja lyhyemmän tähtäimen kohteisiin, pankkien ponzipeleihin, rakennuttajille, jotka eivät saa talojaan kaupaksi ja valtiovalloille, joiden takaisinmaksuedellytykset ovat minimaaliset.
Niinpä, aika ajoin tätä peliä ei enää voida jatkaa ja valtavat määrät pelimerkkejä ja myös kuluttajien rahoja katoaa todellakin mustaan aukkoon pörssiromahduksen tai inflaation seurauksena.
----
Eli, öö, siis Roopeankka? En oikein tiedä, millainen mielenlaatu pitää olla, että kerää rahaa pelkästään siksi että kerää rahaa. No, keräähän sitä ihmiset postimerkkejäkin. Ja haittaahan tuollaisestakaan toiminnasta ei ole, koska viimeistään monttubileiden jälkeen ne rahat siirtyvät jollekin muulle.
En minäkään ole innostunut Roope Ankan mielenlaadusta tosielämään siirrettynä. Kuitenkaan tällaiset mielenlaadut eivät ole aivan harvinaisia. Maailmassa on toista tuhatta dollarimiljardööriä ja arvatenkin satoja tuhansia, joiden omaisuus luetaan kymmenissä miljoonissa, ja joukkoon pyrkijöitä riittää. Heidän yhteenlasketun omaisuutensa rinnalla Kreikan ja Portugalin velat ovat pikkurahoja.
Eivät he kuitenkaan tuhlaa omaisuuksiaan kulutukseen – kuinka voisivatkaan – vaan he elelevät ylellisesti jo niistä saatavilla pääomatuloilla, korkotuloilla, joista niistäkin jää yli edelleen sijoitettaviksi.
Eikä tällainen yksityinen vaurastuminen suinkaan ole haitatonta, kuten jo edellisissä viesteissä kirjoitin. Raha ei ole mitään häviämätöntä ainetta tai energiaa, joka kriiseissä vain vaihtaa omistajaa. Raha on luottamusta arvojen yhteiseen mitattavuuteen. Jos tämä luottamus heikkenee, myös rahan arvo yhteisenä mittana heikkenee; kaupankäynti vaikeutuu ja rahaa häviää mustaan aukkoon niin kuin pörssiromahduksissa ja lamoissa aina käy. Kaikki kärsivät, köyhät eniten.
Nykytalouden suuri ongelma ja uhka on juuri se, että rahan arvo finanssipelissä ja hyödykkeiden tuottamisessa on vauhdilla eroamassa toisistaan. Tavallisten ihmisten, jotka käyttävät rahansa kulutukseen, luottamus siihen, että finanssipeleissä pyörivät rahat lopulta hyödyttävät heitäkin, alkaa murentua, ja syystäkin. Kapitalistinen talous on rakenteeltaan ponzitaloutta, jossa rahan tekeminen rahalla, siis uskoa ja luottamusta tuottamalla, on yksityisesti arvioiden vähän kannattavampaa kuin rahan tekeminen hyödykkeitä tuottamalla. Kun yhteisesti arvioiden näin ei kuitenkaan tuoteta mitään reaalista hyötyä, aika ajoin suurempia ja pienempiä ponzirakenteita sortuu haitaten kaikkien elämää.
keskiviikko 20. huhtikuuta 2011
Vakausrahasto ei poista velkakriisin perussyytä
Helsingin sanomien mielipidesivulle
Pysyvän vakausrahaston synnyttäminen ja siihen liittyvä budjettikurin kiristäminen ei ratkaise itse perusongelmaa, tulo- ja varallisuuserojen kasvua. Demokratiassa juuri se johtaa valtiontalouden alijäämiin ja velkavetoisuuteen. Vakausrahaston perustaminen ja valtion menojen vähentäminen kuitenkin vain pahentaa tätä ongelmaa.
Vaarana on, että taloudellinen epävakaus vain pitkittyy ja uhkaa myös poliittista vakautta, demokratiaa.
Tuloerojen kasvuun on olemassa teoreettinen ratkaisu. Kapitalistisessa taloudessa merkittävin pääomien keskittäjä ja rikkaiden rikastuttaja on yritysten osakeyhtiömuoto ja siihen liittyvä omistajan vastuun rajoittuminen. Jos esimerkiksi pankki lainaa rahojaan holtittomasti ja menee konkurssiin, sen omistajat menettävät vain pankkiin sijoittamansa rahat, mutta pankin velat jäävät muiden maksettaviksi.
Pankeista tulee tästä syystä arvokkaampia ja vaikutusvaltaisempia kuin niistä tulisi aidossa markkinataloudessa, jossa jokainen henkilö vastaa ottamistaan riskeistä ja veloista täysimääräisesti. Samasta syystä osakeyhtiöjärjestelmä vaurastuttaa suurimpia omistajia paljon yli sen, minkä he saisivat pelkästään tuotteiden myynnistä asiakkaille.
Toinen aitoon markkinatalouteen kuulumaton ominaisuus nykytaloudessa on myyjiä, tuotteita ja hintoja koskeva liikesalaisuus. Sen turvin mm. pankkien omistajat, johtajat ja sijoittajat voivat muiden tietämättömyyttä hyväksi käyttäen saada ansiotonta hyötyä.
Markkinatalouden ideana on kuluttajien eikä osakkeenomistajien tarpeiden ohjaama talous. Jotta tämä toteutuisi, jokaisella kuluttajalla tulee olla pääsy mihin tahansa hintatietoon hän haluaakin tutustua. Ei riitä, että pääsy on viranomaisilla ja vain määrättyihin tietoihin. Tutkiva journalismikin voi tehdä työnsä kunnolla ja uskottavasti vain, jos se saa tarkat tiedot siitä, ketkä tekevät ja millaisia kauppoja ja missä. Myös kuluttajalla on oltava mahdollisuus tietää, millaisia asiakassuhteita ja kaupantekotapoja kilpailevat yritykset käyttävät, jotta he voisivat valinnassaan ottaa huomioon myös yritysten toimintaan liittyvän eettisen puolen.
Pysyvän vakausrahaston synnyttäminen ja siihen liittyvä budjettikurin kiristäminen ei ratkaise itse perusongelmaa, tulo- ja varallisuuserojen kasvua. Demokratiassa juuri se johtaa valtiontalouden alijäämiin ja velkavetoisuuteen. Vakausrahaston perustaminen ja valtion menojen vähentäminen kuitenkin vain pahentaa tätä ongelmaa.
Vaarana on, että taloudellinen epävakaus vain pitkittyy ja uhkaa myös poliittista vakautta, demokratiaa.
Tuloerojen kasvuun on olemassa teoreettinen ratkaisu. Kapitalistisessa taloudessa merkittävin pääomien keskittäjä ja rikkaiden rikastuttaja on yritysten osakeyhtiömuoto ja siihen liittyvä omistajan vastuun rajoittuminen. Jos esimerkiksi pankki lainaa rahojaan holtittomasti ja menee konkurssiin, sen omistajat menettävät vain pankkiin sijoittamansa rahat, mutta pankin velat jäävät muiden maksettaviksi.
Pankeista tulee tästä syystä arvokkaampia ja vaikutusvaltaisempia kuin niistä tulisi aidossa markkinataloudessa, jossa jokainen henkilö vastaa ottamistaan riskeistä ja veloista täysimääräisesti. Samasta syystä osakeyhtiöjärjestelmä vaurastuttaa suurimpia omistajia paljon yli sen, minkä he saisivat pelkästään tuotteiden myynnistä asiakkaille.
Toinen aitoon markkinatalouteen kuulumaton ominaisuus nykytaloudessa on myyjiä, tuotteita ja hintoja koskeva liikesalaisuus. Sen turvin mm. pankkien omistajat, johtajat ja sijoittajat voivat muiden tietämättömyyttä hyväksi käyttäen saada ansiotonta hyötyä.
Markkinatalouden ideana on kuluttajien eikä osakkeenomistajien tarpeiden ohjaama talous. Jotta tämä toteutuisi, jokaisella kuluttajalla tulee olla pääsy mihin tahansa hintatietoon hän haluaakin tutustua. Ei riitä, että pääsy on viranomaisilla ja vain määrättyihin tietoihin. Tutkiva journalismikin voi tehdä työnsä kunnolla ja uskottavasti vain, jos se saa tarkat tiedot siitä, ketkä tekevät ja millaisia kauppoja ja missä. Myös kuluttajalla on oltava mahdollisuus tietää, millaisia asiakassuhteita ja kaupantekotapoja kilpailevat yritykset käyttävät, jotta he voisivat valinnassaan ottaa huomioon myös yritysten toimintaan liittyvän eettisen puolen.
perjantai 8. huhtikuuta 2011
Älyköt, rikokset ja rangaistukset
Akateemiseen talousblogiin
Haaparannan kirjoituksesta löytyy paljon hyvää, mutta miksi asian kehittely jätetään puolitiehen.
Määräävä tekijä on todellakin kulttuuri, ne uskomukset, ajattelutavat ja tottumukset, joiden mukaan tavallisessa elämässä toimitaan. Erityisen tärkeitä ovat ne uskomukset ja säännöt, joiden mukaan palkitaan niitä, jotka voimistavat tavallisen kulttuurin mukaista elämää, ja rangaistaan niitä, jotka rikkovat kulttuurin arvoja.
Kulttuurit eivät perustu poliittiseen voimaan eivätkä talouteen vaan uskontoihin ja ideologioihin. Ne vastustavat tosiasioita, jos niiden logiikka uhkaa kulttuurin käytäntöjä. Siksi jokainen kulttuuri asettaa omat esteensä kehitykselle. Meidän on helppo nähdä kehityksen esteet vaikkapa neuvostososialistisessa kulttuurissa ja muslimikulttuurissa, mutta myös oma kristillinen kulttuurimme on ollut varsin estepitoinen ja sama pätee tietysti myös nykyiseen talouskulttuuriimme. Ei sekään perustu tosiasioihin vaan tiettyihin uskomuksiin, joista kiinni pitäminen näyttää nyt johtavan umpikujaan.
Mutta takaisin aiheeseen. Edellisen perusteella on selvää, että mitä voimakkaammin kulttuurissa palkitaan menestyjiä ja rangaistaan toisin ajattelijoita, sitä jäykempi kulttuurista muodostuu ja sitä voimakkaammin se vastustaa uudistuksia. Diktatuurit ovat niin hitaasti kehittyviä juuri siitä syystä, että ylimmät palkinnot ovat niin suuria (yksinvalta ja muhkeat omaisuudet pankkitileillä yms.) ja rangaistukset niin kovia (kiduttamiset ja kuolemantuomiot). Länsimainen demokraattinen kulttuuri on diktatuureihin verrattuna paremmin kehittyvä, koska ylimmät poliittiset palkinnot ovat pienempiä (pääministerin valta ja kohtuullinen palkka) ja rangaistukset lievempiä (sakot tai vankila).
Nykyisessä talouskulttuurissa on kuitenkin huolestuttavia piirteitä, sillä siinä on käynnissä nopea palkkioiden kasvu (johtajien palkkioiden ja omistajien omaisuuksien kasvu) ja rangaistusten koveneminen (työttömien toimeentulon heikkeneminen ja äärimmäisen köyhyyden kasvu). Tämä tulee hidastamaan kaikkea kehitystä maailmassa, niin taloudellista kuin poliittistakin.
Neuvostoliitto ja sen johtama sosialistinen leiri säilyi niin kauan kuin maailmaa valloitettiin poliittisilla sopimuksilla ja aseilla ja sen poliittinen voima pystyi alistamaan liittolaismaat ja uhkaamaan muita. Kun poliittisella vallalla ei enää saatu taloudellisia voittoja, Neuvostoliiton aseet menettivät arvonsa ja se romahti taloudelliseen heikkouteensa.
Nyt Yhdysvaltoja ja sen johtamaa kapitalistista taloutta uhkaa vastaava kohtalo. Kun taloudellisilla sopimuksilla, rahoilla ja omistuksilla ei pystytä ostamaan arvokkaimpia elämän edellytyksiä, luonnon terveyttä ja terrorista ja sodista vapaata maailmaa, Yhdysvallat menettää taloudellisen valtansa. Se romahtaa aatteelliseen heikkouteensa, kulttuurinsa asettamiin esteisiin. Dollarin valta loppuu ja sen myötä koko nykyinen kapitalistinen maailmantalous taantuu ties mille tasolle.
Kulttuurin asettamilla esteillä tarkoitan tässä yhteydessä niitä esteitä, jotka estävät taloustieteissä kulttuurien välisten askelten ottamisen. Lainaan Juhana Vartiaista:
”Ei minulla tietysti tähän dilemmaan mitään vastausta ole ..” Miksi tietysti? Onko kyseessä sama tietysti, kun jotkut sosialistiset taloustieteilijät havaitsivat sosialismin umpikujan tietysti tietämättä vastausta, koska ainoa pätevä ratkaisu olisi ollut kapitalismiin tai markkinatalouteen siirtyminen, mutta sen vaatimista ei siinä kulttuurissa tietenkään saanut ääneen ajatella.
Ainoa pätevä ratkaisu kapitalismin ongelmiin on aitoon markkinatalouteen siirtyminen. Mutta ei sen esittämisellä kapitalistisen kulttuurin arvoasteikossa nouse, sillä se loukkaa kapitalismin perususkomuksia. Kapitalismissa uskotaan tuotteiden myyjiä, hintoja ja laatuja koskeviin liikesalaisuuksiin, mm. pankkisalaisuuteen. Siinä uskotaan kaupattaviin oikeuksiin, mm. patenttioikeuteen ja tekijänoikeuteen. Ja siinä uskotaan rajattuun omistajan vastuuseen eli osakeyhtiöön. Markkinataloudessa ei ole tällaisia ostamisen vapautta rajoittavia sääntöjä eikä oikeuksia eikä vastuun rajoittamisia. Markkinatalous on aivan eri kulttuuri kuin kapitalismi. Markkinatalouden ihmiskuva on aivan eri kuin kapitalismin.
Kapitalistinen ihminen tarvitsee porkkanoita ja keppejä, jotta hän tekisi työtä ja olisi hyödyksi yhteisölleen – vähän niin kuin sosialistinenkin ihminen. Kapitalismiin uskova on joko ahne tai pinnari. Ahne ei tee mitään ilman palkkiota eikä pinnari tee mitään ilman rangaistusta. Niinpä kapitalistinen yhteisö kehittyy vähitellen kuvansa mukaiseksi, ahneiden ja pinnareiden maaksi.
Markkinatalous perustuu ihmiseen, joka on luonnostaan utelias, työteliäs ja uutta luova, kuka enemmän kuka vähemmän. Hän työskentelee itsensä ja lähimmäistensä hyvinvoinnin parantamiseksi luonnostaan, ilman ulkoista porkkanaa tai keppiä. Riittää, kun hän voi vapaasti myydä omia tuotteitaan ja ostaa muiden tuotteita. Niistä, jotka ovat saaneet vähemmän, pidetään yhdessä huolta.
Tällaisessa kulttuurissa palkinnot ovat pienempiä ja rangaistukset lievempiä kuin nykyisessä. Siksi siinä on vähemmän epätoivoa ja rikollisuutta ja siksi se kehittyy nykyistä nopeammin.
Haaparannan kirjoituksesta löytyy paljon hyvää, mutta miksi asian kehittely jätetään puolitiehen.
Määräävä tekijä on todellakin kulttuuri, ne uskomukset, ajattelutavat ja tottumukset, joiden mukaan tavallisessa elämässä toimitaan. Erityisen tärkeitä ovat ne uskomukset ja säännöt, joiden mukaan palkitaan niitä, jotka voimistavat tavallisen kulttuurin mukaista elämää, ja rangaistaan niitä, jotka rikkovat kulttuurin arvoja.
Kulttuurit eivät perustu poliittiseen voimaan eivätkä talouteen vaan uskontoihin ja ideologioihin. Ne vastustavat tosiasioita, jos niiden logiikka uhkaa kulttuurin käytäntöjä. Siksi jokainen kulttuuri asettaa omat esteensä kehitykselle. Meidän on helppo nähdä kehityksen esteet vaikkapa neuvostososialistisessa kulttuurissa ja muslimikulttuurissa, mutta myös oma kristillinen kulttuurimme on ollut varsin estepitoinen ja sama pätee tietysti myös nykyiseen talouskulttuuriimme. Ei sekään perustu tosiasioihin vaan tiettyihin uskomuksiin, joista kiinni pitäminen näyttää nyt johtavan umpikujaan.
Mutta takaisin aiheeseen. Edellisen perusteella on selvää, että mitä voimakkaammin kulttuurissa palkitaan menestyjiä ja rangaistaan toisin ajattelijoita, sitä jäykempi kulttuurista muodostuu ja sitä voimakkaammin se vastustaa uudistuksia. Diktatuurit ovat niin hitaasti kehittyviä juuri siitä syystä, että ylimmät palkinnot ovat niin suuria (yksinvalta ja muhkeat omaisuudet pankkitileillä yms.) ja rangaistukset niin kovia (kiduttamiset ja kuolemantuomiot). Länsimainen demokraattinen kulttuuri on diktatuureihin verrattuna paremmin kehittyvä, koska ylimmät poliittiset palkinnot ovat pienempiä (pääministerin valta ja kohtuullinen palkka) ja rangaistukset lievempiä (sakot tai vankila).
Nykyisessä talouskulttuurissa on kuitenkin huolestuttavia piirteitä, sillä siinä on käynnissä nopea palkkioiden kasvu (johtajien palkkioiden ja omistajien omaisuuksien kasvu) ja rangaistusten koveneminen (työttömien toimeentulon heikkeneminen ja äärimmäisen köyhyyden kasvu). Tämä tulee hidastamaan kaikkea kehitystä maailmassa, niin taloudellista kuin poliittistakin.
Neuvostoliitto ja sen johtama sosialistinen leiri säilyi niin kauan kuin maailmaa valloitettiin poliittisilla sopimuksilla ja aseilla ja sen poliittinen voima pystyi alistamaan liittolaismaat ja uhkaamaan muita. Kun poliittisella vallalla ei enää saatu taloudellisia voittoja, Neuvostoliiton aseet menettivät arvonsa ja se romahti taloudelliseen heikkouteensa.
Nyt Yhdysvaltoja ja sen johtamaa kapitalistista taloutta uhkaa vastaava kohtalo. Kun taloudellisilla sopimuksilla, rahoilla ja omistuksilla ei pystytä ostamaan arvokkaimpia elämän edellytyksiä, luonnon terveyttä ja terrorista ja sodista vapaata maailmaa, Yhdysvallat menettää taloudellisen valtansa. Se romahtaa aatteelliseen heikkouteensa, kulttuurinsa asettamiin esteisiin. Dollarin valta loppuu ja sen myötä koko nykyinen kapitalistinen maailmantalous taantuu ties mille tasolle.
Kulttuurin asettamilla esteillä tarkoitan tässä yhteydessä niitä esteitä, jotka estävät taloustieteissä kulttuurien välisten askelten ottamisen. Lainaan Juhana Vartiaista:
se, että työnteon kannustimia terävöitetään, romahduttaa yhteiskuntamoraalin, koska se kertoo että kaikki muut yhteiskunnan jäsenet ovatkin potentiaalisia pinnareita. … Jos tähänastinen yhteiskuntasopimus on osittain generoinut solidaarista “ei-tasapaino”-käyttäytymistä, pitäisi jotenkin luoda sellainen yhteiskuntasopimus joka säilyttää solidaarisuuden eetoksen samalla kun työpanos saadaan kasvamaan. Ei minulla tietysti tähän dilemmaan mitään vastausta ole mutta pohdiskelusi oli kovin kiinnostavaa.Sekä Haaparanta että Vartiainen näkevät ongelman oikein. Talouden piiskaaminen vauhtiin tuloeroja kasvattamalla kasvattaa palkintoja ja koventaa rangaistuksia ja sen tien päässä on lama ja sota. Toisaalta velatkin on maksettava ja vanhuksetkin elätettävä. Jotain uutta on keksittävä.
”Ei minulla tietysti tähän dilemmaan mitään vastausta ole ..” Miksi tietysti? Onko kyseessä sama tietysti, kun jotkut sosialistiset taloustieteilijät havaitsivat sosialismin umpikujan tietysti tietämättä vastausta, koska ainoa pätevä ratkaisu olisi ollut kapitalismiin tai markkinatalouteen siirtyminen, mutta sen vaatimista ei siinä kulttuurissa tietenkään saanut ääneen ajatella.
Ainoa pätevä ratkaisu kapitalismin ongelmiin on aitoon markkinatalouteen siirtyminen. Mutta ei sen esittämisellä kapitalistisen kulttuurin arvoasteikossa nouse, sillä se loukkaa kapitalismin perususkomuksia. Kapitalismissa uskotaan tuotteiden myyjiä, hintoja ja laatuja koskeviin liikesalaisuuksiin, mm. pankkisalaisuuteen. Siinä uskotaan kaupattaviin oikeuksiin, mm. patenttioikeuteen ja tekijänoikeuteen. Ja siinä uskotaan rajattuun omistajan vastuuseen eli osakeyhtiöön. Markkinataloudessa ei ole tällaisia ostamisen vapautta rajoittavia sääntöjä eikä oikeuksia eikä vastuun rajoittamisia. Markkinatalous on aivan eri kulttuuri kuin kapitalismi. Markkinatalouden ihmiskuva on aivan eri kuin kapitalismin.
Kapitalistinen ihminen tarvitsee porkkanoita ja keppejä, jotta hän tekisi työtä ja olisi hyödyksi yhteisölleen – vähän niin kuin sosialistinenkin ihminen. Kapitalismiin uskova on joko ahne tai pinnari. Ahne ei tee mitään ilman palkkiota eikä pinnari tee mitään ilman rangaistusta. Niinpä kapitalistinen yhteisö kehittyy vähitellen kuvansa mukaiseksi, ahneiden ja pinnareiden maaksi.
Markkinatalous perustuu ihmiseen, joka on luonnostaan utelias, työteliäs ja uutta luova, kuka enemmän kuka vähemmän. Hän työskentelee itsensä ja lähimmäistensä hyvinvoinnin parantamiseksi luonnostaan, ilman ulkoista porkkanaa tai keppiä. Riittää, kun hän voi vapaasti myydä omia tuotteitaan ja ostaa muiden tuotteita. Niistä, jotka ovat saaneet vähemmän, pidetään yhdessä huolta.
Tällaisessa kulttuurissa palkinnot ovat pienempiä ja rangaistukset lievempiä kuin nykyisessä. Siksi siinä on vähemmän epätoivoa ja rikollisuutta ja siksi se kehittyy nykyistä nopeammin.
tiistai 29. maaliskuuta 2011
Maapohjan kiinteistöveroa kannattaa nostaa vaiheittain
Soininvaaran blogiin
Juhana Vartiainen:
Hetkinen. Mistä näitä asenteita tulee. Minä kun olen ajatellut, että tuloverojen välttämisessä suurimmat ongelmat johtuvat siitä, että joillakin on mahdollisuus ottaa tulonsa vähemmän verotettuina pääomatuloina, tehdä työnsä harmaana veroja maksamatta tai hyödyntää veroparatiisien tarjoamia mahdollisuuksia tulojensa peittämiseksi. Sen sijaan sitä, että jotkut haluaisivat tieten tahtoen välttää tulojen saamista, jotta eivät joutuisi maksamaan veroja, pidän omituisena ajatuksena. Oman kokemukseni mukaan ihmiset yleensä haluavat tehdä töitä ja saada palkkaa, jos työ koetaan mielekkääksi.
Ei se ole tehokasta eikä se ole markkinataloutta. Se on kapitalismia ja sosialismia.
Kiinteistövero on osa tätä kapitalistissosialistista järjestelmää. Se on tasavero niin kuin arvonlisäverokin ja ottaa suuremman osan köyhän kukkarosta kuin rikkaan. Ja se korreloi veronmaksukyvyn kanssa samalla vapaaehtoisella tavalla kuin muukin kulutus.
Juhana Vartiainen:
Progressiivinen tulovero on hyvä kriteerin 1) suhteen mutta surkea toisen kriteerin suhteen: tuloveroa voi paeta välttämällä tuloja ja työntekoa.
Hetkinen. Mistä näitä asenteita tulee. Minä kun olen ajatellut, että tuloverojen välttämisessä suurimmat ongelmat johtuvat siitä, että joillakin on mahdollisuus ottaa tulonsa vähemmän verotettuina pääomatuloina, tehdä työnsä harmaana veroja maksamatta tai hyödyntää veroparatiisien tarjoamia mahdollisuuksia tulojensa peittämiseksi. Sen sijaan sitä, että jotkut haluaisivat tieten tahtoen välttää tulojen saamista, jotta eivät joutuisi maksamaan veroja, pidän omituisena ajatuksena. Oman kokemukseni mukaan ihmiset yleensä haluavat tehdä töitä ja saada palkkaa, jos työ koetaan mielekkääksi.
Henkivero (könttäsummavero) .. ei vääristä allokaatiota mutta ei ota huomioon veronmaksukykyä. Kiinteistövero on paras mahdollinen kompromissi. Sitä ei pääse pakoon, koska kaikkien pitää asua eli asumisen kysyntä on jäykkää ja maapohja ei katoa mihinkään. Toisaalta kiinteistöveron veropohja (maa- ja asumisvarallisuus) korreloi selvästi veronmaksukyvyn kanssa eli rikkaat maksavat enemmän. Osmo ansaitsee kunniamaininnan siitä että jaksaa puhua tehokkaan markkinatalouden puolesta.Tarkoitatko Juhana tehokkaalla markkinataloudella tätä nykyistä, joka allokoi rahat rikkaille ja pankeille, jotka lainaavat niitä markkinaehtoisesti milloin mihinkin tehokkaaseen toimintaan, mm. kiinteistöjen rakentamiseen ja omistamiseen, ja jonka vasta-allokoinnista nyt käydään mm. EU:ssa kiistaa: ketkä joutuvat ja kuinka monella miljardilla tukemaan pankkeja ja velkaisia kansantalouksia. Ketkä joutuvat työttömiksi ja ketkä menettämään kotinsa, jotta sama tehokkuus pääsisi taas uudelleen vauhtiin.
Ei se ole tehokasta eikä se ole markkinataloutta. Se on kapitalismia ja sosialismia.
Kiinteistövero on osa tätä kapitalistissosialistista järjestelmää. Se on tasavero niin kuin arvonlisäverokin ja ottaa suuremman osan köyhän kukkarosta kuin rikkaan. Ja se korreloi veronmaksukyvyn kanssa samalla vapaaehtoisella tavalla kuin muukin kulutus.
lauantai 26. maaliskuuta 2011
Hyvät ja huonot tuloerot
Akateemiseen talousblogiin
On tyrmistyttävää todeta, että taloustieteilijät vasta nyt heräävät tutkimaan asiaa, joka tavalliselle kansalaiselle on ollut selviö jo iät ajat. Rikkaimmat rikastuvat ostamalla ja myymällä rahaa ja erilaisia rahanarvoisia vedonlyöntejä, mukaan lukien yritysten osakkeet. Ja valtiovallat kannustavat tätä toimintaa monin tavoin. Lukekaa nyt jokainen päivän Hesarista uutisanalyysi Ulosotto passaa pankeille. Siinä on esitetty pieni yksityiskohta pienestä maasta. Kertokaa tämä sadalla ja tuhannella niin ymmärrätte miksi kuilu rikkaiden ja köyhien välillä syvenee. Ehkä näette siitä myös tulevaisuuteen, kun lainat eivät ole miljoonissa vaan sadoissa miljardeissa eivätkä takaajina ole hyväntahtoiset yksityishenkilöt vaan velkavankeuteen saatetut kansakunnat.
Toinen askel on sen ymmärtäminen, ettei ratkaisuna ole säätelyn lisääminen vaan sen säätelyn keventäminen, jolla pääomien keskittymistä nyt tuetaan. Avainasemassa on markkinatiedon vapauttaminen. Myyjiä, tuotteita ja hintoja koskevat salaisuudet eivät kuulu markkinatalouteen. Ne ovat juuri sitä tietoa, jonka perusteella markkinoiden oletetaan ohjautuvan yhteiseksi eduksi. Kapitalismissa kielto paljastaa markkinatietoja, erityisesti pankkisalaisuuksia, vastaa sosialismin sensuuria. Ei saa levittää tietoja, jotka saattaisivat paljastaa ikäviä asioita ja horjuttaa kansalaisten luottamusta järjestelmään ja heikentää rikkaiden mahdollisuuksia edelleen kartuttaa omaisuuksiaan.
Kolmas askel on sen tunnustaminen, ettei nykytalouden ongelmaan ole kansallista ratkaisua. Kansalliset säädökset pääomien kartuttamiseksi perustuvat paitsi ideologiaan (koko maailman etu on, että rikkaat rikastuvat ja kehittävät taloutta) niin erityisesti kilpailukyvyn kasvattamiseen (meidän etumme on, että meidän tuotantoamme ja rikkaitamme tuetaan, jotta pärjäisimme kansainvälisessä kilpailussa). Kapitalistinen talous on sodankäyntiä pääomista eikä mikään yksityinen maa voi luopua omasta aseistuksestaan.
Ainoa mahdollisuus on kaikkien velkaisten maiden tavallisten kansalaisten herääminen vaatimaan markkinatalouteen kuuluvia oikeuksiaan saada tietoa kaikesta mitä markkinoilla tapahtuu. Tästä kirjoitin jo kommenttina Haaparannan alustukseen Kumousyllätys.
Pankkisalaisuudet eivät kuulu markkinatalouteen. Rajattu omistajanvastuu ei kuulu markkinatalouteen. Ne kuuluvat kapitalismiin samalla tavalla kuin sensuuri ja itsensä uudistava johto kuuluu sosialismiin. Tästä päästään muutoksen alkuun.
Tuloerot voivat johtua aivan normaaleista kysynnän ja tarjonnan vaihteluista ja tällöin ne ohjaavat resurssien kohdentumista tehokkaasti niin kuin mitkä tahansa hinnat markkinatasapainossa. Tällaiset tuloerot ovat ainakin taloustieteellisessä mielessä “hyviä”, koska ne ovat olennainen osa markkinamekanismin toimintaa. …
Ainakin vaikuttaa siltä, että rahoitussektorilla voi riskejä ottamalla ansaita huomattavia tuloja mutta yksittäisen investointipankkiirin tappiot jäävät koko sektorin ollessa romahduksen partaalla pieniksi. Jos tämä on totta, niin silloin rahoitussektorin tulojen noususta aiheutuvia tuloeroja voi pitää “huonoina” tuloeroina.
On tyrmistyttävää todeta, että taloustieteilijät vasta nyt heräävät tutkimaan asiaa, joka tavalliselle kansalaiselle on ollut selviö jo iät ajat. Rikkaimmat rikastuvat ostamalla ja myymällä rahaa ja erilaisia rahanarvoisia vedonlyöntejä, mukaan lukien yritysten osakkeet. Ja valtiovallat kannustavat tätä toimintaa monin tavoin. Lukekaa nyt jokainen päivän Hesarista uutisanalyysi Ulosotto passaa pankeille. Siinä on esitetty pieni yksityiskohta pienestä maasta. Kertokaa tämä sadalla ja tuhannella niin ymmärrätte miksi kuilu rikkaiden ja köyhien välillä syvenee. Ehkä näette siitä myös tulevaisuuteen, kun lainat eivät ole miljoonissa vaan sadoissa miljardeissa eivätkä takaajina ole hyväntahtoiset yksityishenkilöt vaan velkavankeuteen saatetut kansakunnat.
On sitten eri asia, mitä em. syistä aiheutuneille tuloeroille pitäisi tai voidaan tehdä. Rahoitusmarkkinoiden sääntely on kokonaan oma problematiikkansa ja on mahdollista, että rikkain 1% reagoi poikkeuksellisen herkästi verotuksen muutoksiin esim. tulosuunnittelulla. Yhtä kaikki, tieto tuloerojen koostumuksesta voisi olla ensimmäinen askel.Käytännön tuloerojen syiden toteamisen jälkeen ensimmäinen askel on sen teoreettisen tosiasian toteaminen, ettei nykyinen talous ole markkinataloutta eivätkä nykyiset hinnat, mukaan lukien tulot, muodostu markkinamekanismin ohjaamana. Nykyinen talous on kapitalismia, jossa valtiovallat kukin omalta kohdaltaan ja menestyneimmät yhdessä (WTO) säätelevät taloutta luomalla erityisiä oikeusrakenteita (mm. osakeyhtiö erityisine vastuineen ja verotuksineen, patentit ja tekijänoikeudet sekä liikesalaisuuslainsäädäntö) joiden tarkoituksena on luoda vaurautta ja kasvattaa taloutta senkin uhalla, että tällainen säätely johtaa väistämättä kierteeseen, jossa tuloerot syvenevät, löysän rahan määrä kasvaa ja sitä lainataan yhä enemmän ja yhä huonommin tuottaviin kohteisiin, kunnes velkojen maksu ehtyy, talous lamaantuu ja maksun maksavat tavalliset kansalaiset, ja kierros alkaa alusta.
Toinen askel on sen ymmärtäminen, ettei ratkaisuna ole säätelyn lisääminen vaan sen säätelyn keventäminen, jolla pääomien keskittymistä nyt tuetaan. Avainasemassa on markkinatiedon vapauttaminen. Myyjiä, tuotteita ja hintoja koskevat salaisuudet eivät kuulu markkinatalouteen. Ne ovat juuri sitä tietoa, jonka perusteella markkinoiden oletetaan ohjautuvan yhteiseksi eduksi. Kapitalismissa kielto paljastaa markkinatietoja, erityisesti pankkisalaisuuksia, vastaa sosialismin sensuuria. Ei saa levittää tietoja, jotka saattaisivat paljastaa ikäviä asioita ja horjuttaa kansalaisten luottamusta järjestelmään ja heikentää rikkaiden mahdollisuuksia edelleen kartuttaa omaisuuksiaan.
Kolmas askel on sen tunnustaminen, ettei nykytalouden ongelmaan ole kansallista ratkaisua. Kansalliset säädökset pääomien kartuttamiseksi perustuvat paitsi ideologiaan (koko maailman etu on, että rikkaat rikastuvat ja kehittävät taloutta) niin erityisesti kilpailukyvyn kasvattamiseen (meidän etumme on, että meidän tuotantoamme ja rikkaitamme tuetaan, jotta pärjäisimme kansainvälisessä kilpailussa). Kapitalistinen talous on sodankäyntiä pääomista eikä mikään yksityinen maa voi luopua omasta aseistuksestaan.
Ainoa mahdollisuus on kaikkien velkaisten maiden tavallisten kansalaisten herääminen vaatimaan markkinatalouteen kuuluvia oikeuksiaan saada tietoa kaikesta mitä markkinoilla tapahtuu. Tästä kirjoitin jo kommenttina Haaparannan alustukseen Kumousyllätys.
Pankkisalaisuudet eivät kuulu markkinatalouteen. Rajattu omistajanvastuu ei kuulu markkinatalouteen. Ne kuuluvat kapitalismiin samalla tavalla kuin sensuuri ja itsensä uudistava johto kuuluu sosialismiin. Tästä päästään muutoksen alkuun.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)