Keskuspankki apuun

Soininvaaran blogiin

Itseasiassa minä en haluaisi verottaa juuri mitään tuottavaa toimintaa, oli se sitten työn tekoa tai pääoman antamista tuottavaan toimintaan. Ennemmin verottaisin perintöjä, kiinteistöjä ja muuta varallisuutta sekä haittoja.

Usein olen tcrownin kanssa samaa mieltä, mutta tässä kysymyksessä en. Mitä suurempi osa veroista kannetaan muusta kuin tuloista, sitä enemmän myös ne joutuvat maksumiehiksi, joilla ei ole tuloja tai ne ovat pienet. Ja mitä voimakkaammin myös tulottomia ja vähätuloisia verotetaan, sitä köyhemmiksi he tulevat. Tällainen verotus kasvattaa varallisuuseroja kaikkine haittapuolineen.

Näistä haittapuolista yksi on varsin ajankohtainen. Mitä suuremmat ovat erot köyhien ja rikkaiden välillä, sitä enemmän demokratiassa on köyhiä autettava, jotta säästyttäisiin sosiaalisilta selkkauksilta ja mahdolliselta diktatuurilta. Tuki voidaan antaa joko verovaroin tai markkinoilta lainaamalla. Veroasteen nostaminen ei tietenkään tässä tapauksessa auta. Apu on siis lainattava markkinoilta, mihin onkin hyvät edellytykset, sillä samalla kun tavalliset kansalaiset ovat suhteellisesti köyhtyneet, rikkaille on kasautunut ylijäämää vivutettavaksi ja lainattavaksi.

Mutta miten ihmeessä köyhät ja keskiluokka – rikkaathan muodostavat vain pienen murto-osan kansasta – maksavat velkansa takaisin?

Tätä nyt mietitään EU:ssakin, eikä hyviä vastauksia ole. Mikäli olen oikein ymmärtänyt, myös kaikissa nyt vaikeuksissa olevissa maissa, myös Kreikassa, on varsin vauras rikkaiden vähemmistö, joiden yhteinen ylijäämä riittäisi pitkälle velkaongelman poistamiseen. Mutta eiväthän he sitä tee. Hekin lainaavat kuluttamatta jäämiä varojaan korkoa vastaan ja riskeiltä vakuutettuna jonkin nimiseen Kreikan apukassaan. Jos apu auttaa, rikkaat ovat sen jälkeen entistä rikkaampia ja seuraava kriisi entistä lähempänä. Ellei apu auta – ja sitten kun se ei enää auta – asetelma ei ole niinkään velallinen vastaan velkoja kuin demokratia vastaan diktatuuri.

Kaiken takana on kasvu- ja kilpailuideologia, joka on voimistuessaan ohjannut varoja tuotannon ja erityisesti pääomatuotannon kasvattamiseen. Verokilpailu on tässä ollut yhtenä tekijänä. Suosiessaan tuotannon kasvattamista verotus on siirtynyt tulojen ja erityisesti pääomatulojen verotuksesta yhä enemmän kulutuksen yms. verottamiseen. Samalla on kuitenkin suosittu velkataloutta ja siitä hyötyjiä.

Poliittisesti mutta myös taloudellisesti vakaampi yhteiskunta saataisiin, jos verojen painopiste siirtyisi nykyistä enemmän tulojen ja erityisesti pääomatulojen verottamiseen. Kaikkialla.

Kapitalismista aitoon markkinatalouteen

Helsingin Sanomien mielipidesivulle

Jo 80 maassa järjestettävät Wall Street -mielenosoitukset kertovat tavallisten kansalaisten turhautumisesta, jopa vihasta poliittisia ja taloudellisia päättäjiä kohtaan. Mielenosoittajat ovat kuitenkin hajanainen joukko vailla yhteistä ajatusta siitä, miten Wall Streetin valtaa voitaisiin vähentää.

Yhtä lailla hämmentyneitä ollaan päättäjien keskuudessa. Heidänkin rivinsä rakoilevat, vaikka näkökulma on toinen. Toiset kannattavat ylivelkaisten maiden velkojen uudelleenjärjestelyjä, toiset kannattavat lisälainoitusta keskuspankkien ja veronmaksajien rahoilla. Kukaan heistäkään ei syvemmin perustele, mitä kapitalismin käytäntöjä tulisi muuttaa, ettei sama toistuisi tulevaisuudessa.

On otettava oppia demokratiasta. Demokratiahan on nimenomaan menetelmä, jolla rajoitetaan johtajien valtaa ja mahdollisuuksia kasvattaa varallisuuttaan. Poliittiselle demokratialle olennaista on yleinen ja yhtäläinen äänioikeus ja kaikkien yhteiskuntaa koskevien tietojen avoimuus ja tasapuolisuus. Poliitikoilla ei saa olla salaisuuksia, jotka saattavat johtaa kansalaisia harhaan. Mitä paremmin näistä vaatimuksista pidetään kiinni, sitä paremmin kansa voi.

Kun demokratian idea siirretään talouteen, saadaan järjestelmä, jolle on olennaista yleinen ja yhtäläinen osto-oikeus ja kaikkien taloutta koskevien tietojen avoimuus. Näin saadaan demokraattinen talous, joka rajoittaa rikkaiden eli Wall Streetin valtaa ja mahdollisuuksia kasvattaa varallisuuttaan.

Yleinen ja yhtäläinen osto-oikeus tarkoittaa sitä, että jokaisen raha on yhtä arvokasta. Kaupanteossa ketään ostajaa ei saa syrjiä, vaan kaikille on annettava mahdollisuus ostaa samalla hinnalla kuin parhaalle asiakkaalle myydään. Nykyisinhän näin ei ole. Ostajia luokitellaan monellakin tavalla. Myös suuria, kaikkia koskevia kauppoja tehdään salassa ja muita syrjivin sopimuksin. Näin rikkaat voivat suosia toisiaan ja pitää köyhät köyhinä.

Kun politiikassa sensuuri ja painostettu media estävät demokratiaa toteutumasta, niin taloudessa sen tekevät hintoja ja kauppoja koskevat liikesalaisuudet. Ne estävät julkisuutta kestämättömien taloustoimien käsittelyn ja niihin puuttumisen. Ne tekevät veroparatiisit ja likaisen rahan pesun mahdollisiksi. Samalla yleinen tietojen puute mahdollistaa valtavien yhteisten virheiden tekemisen, kuten nyt on käynyt kokonaisten kansakuntien ylivelkaantuessa pankeille ja sijoittajille.

Talouden demokratialle on toinenkin nimi. Se on aito markkinatalous: kuluttajien ja ostajien puolelta ohjautuva ja siten kaikkien etuja ajava talous.

On hyödytöntä osoittaa mieltä Wall Streetin ja suurkapitalistien valtaa vastaan, ellei muutoksen vaatijoilla ole yhteistä näkemystä siitä, mihin suuntaan taloutta tulee kehittää. Mielestäni ainoa mahdollinen ajatus, joka voi yhdistää muutoksen vaatijat, on aidon markkinatalouden aate. Se on siitäkin hyvä aate, että useat Wall Streetinkin ystävät kannattavat sitä, ainakin periaatteessa.

Madonluku II

Kemppisen blogiin

”en ole kiinnostunut tuosta asiasta [tekijänoikeuksien perusteluista]. Mielestäni esitetyt perustelut ovat lähinnä joutavanpäiväisiä. Mitä hienompi perustelu, sitä falskimpi sointi.”

En oikein ymmärrä kantaasi. Tulkitsenko sinua oikein, jos totean että pidät tekijänoikeuksien perusteita joutavanpäiväisinä, mutta kuitenkin kannatat niitä, siis myös siirrettävinä, koska ne ovat kiertämätön tosiasia.

Eivät tässä maailmassa tällaiset asiat niin kiertämättömiä ole. Vain vajaa sukupolvi sitten sadoille miljoonille sosialistinen suunnitelmatalous valtiovallan hallitsemine tekijänoikeuksineen oli kiertämätön tosiasia. Moni yritti saada järjestelmää toimivammaksi. Gorbatshov etunenässä vaan eipä onnistunut.

Ei kapitalistisen talouden tilanne tänään näytä yhtään sen paremmalta kuin sosialismin 30 vuotta sitten. Jos suuriin selkkauksiin joudutaan, kuka tietää, miten tekijänoikeuksille käy. Eiväthän ne nykyisinkään nauti läheskään kaikkien luottamusta. Epävarmoihin aikoihin olisi syytä varautua jo nyt, vaikkapa kuvittelemalla, miten aidossa markkinataloudessa teoksilla voitaisiin käydä kauppaa.

Miksi ylläpitää järjestelmää, jonka oikeutus lepää falskeilla perusteilla?

Madonluku

Kemppisen Blogiin

Eipä ole Kemppinen osannut/viitsinyt vastata kysymykseeni 18.9. siirrettävien tekijänoikeuksien filosofisista, poliittisista ja taloudellisista perusteista. Se oli odotettavissakin. Eihän minkään asian tai aatteen käytäntöjen erikoisasiantuntija ole valmis kyseistä aatetta hylkäämään, vaikka sen vääriä tulkintoja olisi kuinka kärkäs kritisoimaan.

Kysyn kuitenkin vielä, tämänpäiväiseen tekstiin viitaten, miten ihmeessä rahat kulkeutuisivat Roope Ankoille sellaisessa taloudessa, jossa ei olisi siirrettäviä tekijänoikeuksia?

Ja mitä erinomaista siinä sinänsä on, että keskiluokalle järjestetään töitä riippumatta työn laadusta? Tätähän jo kokeiltiin Neuvostoliitossa. Mitä niin arvokasta vaikkapa Angry Birds lelut, romaanikirjallisuus ja pop-musiikki tarjoavat nykyisin yhteiskuntien vaikeimpien ongelmien, sosiaalisen eriarvoistumisen ja luonnon ylikuormittumisen helpottamiseksi, että niiden tuotantoa on erityisin oikeuksin kannustettava?

Kirjallisuutta, musiikkia, tietokoneohjelmia ja kaikkea biteiksi saatettavaa voidaan myydä markkinahintaan ilman siirrettävää yksinoikeutta seuraavalla tavalla.

Tekijä(t) laittaa nettiin kaupan olevasta tuotteesta esittelyn, joka voi olla juuri sellainen kuin hän haluaa, vaikkapa teoksen alku tai selitys siitä, minkä ongelman tuote ratkaisee. Toiseksi hän asettaa tuotteelle hinnan ja päivämäärän, jona päivänä tuotteesta maksaneet saavat sen viimeistään käyttöönsä, edellyttäen, että tuote on maksettu. Maksaminen on vapaahintaista. Jokainen, joka haluaa saada tuotteen käyttöönsä ensimmäisten joukossa maksaa siitä haluamansa hinnan jollekin välitilille. Kun vaadittu hinta täyttyy, tekijä saa rahat ja antaa tuotteen kaikille maksaneille, joista kukin voi tehdä sillä mitä tahtoo, pitää itsellään tai antaa vapaaseen jakeluun. Ellei hinta täyty, rahat palautetaan tai tekijä tyytyy maksettuun määrään ja antaa tuotteen ostajille.

Näin saadaan nykyistä parempi markkinamekanismi tuottajan ja kuluttajan välille, koska tässä ratkaisussa ei ole välikäsiä vaan kuluttajien erilaiset arvottamiset vaikuttavat suoraan kysyntään. Tekijä saa mitä pyytääkin edellyttäen, että tuotteesta ollaan valmiit kyseinen hinta maksamaan. Kuluttajat saavat haluamansa, kukin siihen hintaan kuin tuotetta arvottaakin. Ja vaikka tuote vapautuu myöhemmin, todennäköisesti, kaikkien käyttöön, sehän on vain yhteiseksi eduksi.

Tämä tarjoaa myös ratkaisun yhteisesti edullisten tuotteiden hankintaan. Yhteiskunta tai muu yhteisö voi osallistua haluamiensa tuotteiden hankintaan haluamallaan summalla ja näin taata sen mielestä tarpeellisen tuotannon jatkuvuuden. Ei siis voida väittää, että yhteiskunnalle tärkeää tuotantoa jäisi tuottamatta.

Lisäksi, tietysti, kaikki ne epäkohdat, jotka liittyvät nykyisessä systeemissä oikeuksien siirtoon, jäävät pois. Valtava joukko tekijänoikeustyöläisiä jäisi työttömiksi. Mutta parempi niin kuin että arvokkaan tiedon tuottajia jää työttömiksi. Samoista rahoistahan he kilpailevat.

Tekijänoikeus on kompetenssi II

Kemppisen blogiin

Kysyin vastausta siihen, millä filosofisilla, poliittisilla ja taloudellisilla argumenteilla Merges oikeuttaa IP-oikeudet – riippumatta sinun omasta kannastasi, joka olisi kiintoisaa myös kuulla. Kun kirjan nimenä on henkisen omaisuuden oikeutus ja siinä käsitellään varmaan syvällisesti tätä asiaa, siinä luulisi käsiteltävän selvin sanoin myös edellisessä kommentissani esittämiä olennaisia kysymyksiä. Ellei, en suosittelisi kirjaa edes alkeisoppikirjaksi oikeusperiaatteiden käsittelyyn.

Teokset on toki pidettävä oikeusjärjestelmän osana, jotta niillä voitaisiin käydä kauppaa. Se ei kuitenkaan edellytä kaupattavaa yksinoikeutta, mikä on nykyisen tekijänoikeuden ydinkohta. Jos olet seurannut kirjoittamiani kommentteja blogiisi, tiedät, että olen esittänyt käytännöllisen tavan, jolla kaikkia biteiksi muutettavia teoksia – niiden oikeudeton käyttöhän on ongelma – voidaan myydä markkinahintaan netissä ilman sen kummempaa oikeutta kuin suutarilla on tekemäänsä saappaaseen.

Teoksen omistusoikeus, kaupanteko ja markkinahinnan saanti ei ole sen suurempi ongelma kuin suutarillakaan. Tietysti voidaan väittää, että ilman siirrettävää yksinoikeutta teoksesta saatava hinta ei ole riittävän suuri kannustamaan tekijöitä töihin. Tämä argumentti saattaa ensinnäkin olla kokonaan väärä ja toiseksi se on ideologinen edellyttäen jonkin yhteisen tavoitteen, vaikka työnteon lisäämisen, johon nähden riittävyyttä arvioidaan. Olipa tällainen tavoite mikä hyvänsä, sen yleisestä edullisuudesta voidaan olla montaa mieltä. Riittävyysargumentti on jo perustaltaan hutera. Missä siis on ongelma?

Tekijänoikeus on kompetenssi

Kemppisen blogiin

Osaisiko Kemppinen tiivistetysti esittää, miten Robert P. Merges perustelee patenttijärjestelmän filosofisen oikeuden. Esimerkiksi, millä filosofian piiriin kuuluvalla perusteella sellaisessa tapauksessa, jossa usea keksijä tekee saman keksinnön toisistaan riippumatta suunnilleen samanaikaisesti, vain sen nopein patentoija saa keksinnölle yksinoikeuden.

Entä miten on patentin/tekijänoikeuden poliittisen oikeutuksen laita. Politiikan perimmäisenä tarkoituksena on saada ihmiset mahdollisimman laajalti ja yhtenäisesti kannattamaan samoja tavoitteita. Miten patentti- ja tekijänoikeus toimivat tässä tehtävässä, ottaen huomioon, että kummallakin on varallisuutta ja sen myötä poliittista valtaa keskittävä ominaisuus. Mitä poliittisesti tavoiteltavaa Merges näkee siinä, että kyseiset oikeudet ovat osaltaan jakamassa niin ihmisiä kuin kansakuntia menestyjiin ja syrjäytyneisiin.

Miten Merges perustelee IP oikeuksien taloudellisen edullisuuden? Ottaako hän huomioon sen, että kyseisten oikeuksien suunnaton yhteinen arvo on hallinnallista, alkujaan poliittisen kilpailun tuloksena syntynyttä arvoa. Se ei ole taloudellista siinä mielessä kuin kuluttajat suoraan arvostavat tuotteita. Siten tämä suunnaton arvo on merkittävä tekijä reaalitaloudesta irtautuneen pääomatalouden eli velkatalouden kasvattamisessa.

Osaisitko Kemppinen tulkita Mergesiä kansantajuisesti, mitä taloudellisesti edullista hän näkee maailmantalouden nykyisessä tilanteessa, jossa kokonaisia kansakuntia uhkaa sortua velkataakkansa alla, osittain IP oikeuksista johtuen?

Lineaarinen progressiivinen tulovero ja negatiivinen tulovero

Soininvaaran blogiin

Perustuloon suhtautumisessa on kysymys ihmiskäsityksestä. Jokaisella meistä on jo varhaislapsuudessa saatu käsitys siitä mikä ihmistä ohjaa ja mitä kunnon ihmisen on tehtävä. Kuten muistakin varhaisista tunnesitoumuksista, mm. uskonnollisesta asenteesta, siitä on vaikea vapautua vanhempanakaan, seuraavissa sukupolvissakaan.

Niinpä raahaamme tunnetasolla mukanamme myös työelämän oppeja ja asenteita, jotka ovat joskus olleet tarpeellisia, mutta jotka nykyisin ovat vain haitaksi. Kun vanhempamme ja isovanhempamme aloittivat työelämänsä – ja saivat ja kasvattivat lapsia – suuri osa töistä oli raskasta ruumiillista työtä, jota peräti harva huvikseen tekisi. Pontimen täytyi olla tuntuva, vieraalta saatu palkka tai oman pellon sato. Nälän uhka. Yhteiskunnallinen kannustinkin oli selvä, työn tulokset olivat konkreettisia, kaikkien tarvitsemia hyödykkeitä puutteen voittamiseksi. Työ on välttämätöntä ja pakollista.

Aika on muuttunut. Raskaan ruumiillisen työn osuus on enää murto-osa entisestä. Varsin pieni osa kansalaisista tekee ne työt, jotka riittävät poistamaan materiaalisen puutteemme. Suurin osa työsuorituksista kuluu aivan muihin tavoitteisiin. Ainakin kaksi suurta ryhmää on periaatteessa erotettavissa.

Ensimmäisen muodostaa alati laajeneva nollasummatyön osuus. Kaikki myynnin, mainonnan ja sodankäynnin työt, jotka tähtäävät markkinaosuuksien kasvattamiseen ovat sellaisia. Koko joukko myös muista töistä, niin yksityisten kuin yhteiskuntienkin maksamista, on tavallaan turhaa, tarpeellista vain korjaamaan nollasummapelien aiheuttamia vinoutumia. Näillä töillä ei ole suoraa yhteiskunnallista arvoa vaan niitä tehdään yleensä vain rahasta ja itsekkäistä motiiveista.

Toisen ryhmän muodostavat taide, tutkiminen, kehittäminen ja opettaminen. Näille töille on tunnusomaista se, että niiden tarkoituksena on tuottaa yhteistä arvoa; niille on yhteiskunnallinen kannustin. Parhaille osaajille raha on toisarvoinen. Ei merkityksetön, mutta vain sosiaalisen tunnustuksen mittari, ei toimeentulon turvaaja. Heidän aikaansaannoksensa olisi suunnilleen sama, jos kaikille annettaisiin turvattu työmahdollisuus ja rahamittainen arvoasteikko supistettaisiin murto-osaan. Ihminen on luonnostaan luova.

Perustulon vastustajia näyttää yhdistävän esi-isiemme ihmiskuva: kaikki työ on raskasta eikä kukaan tee sitä kuin pakosta. Tämä kuva ei enää vastaa todellisuutta kuin propagandana. Mitä enemmän sitä toitotetaan, sitä todemmaksi se muuttuu. Harmillista on, että pakolla luodut työpaikat osuvat nollasummatöihin, kun tehdastyöt vähenevät ja luoville huipuille on tilaa vain rajoitetusti.

Olisi jo aika siirtyä moderniin ihmiskuvaan, jossa ihminen on luonnostaan luova ja yhteiskunnallinen olento. Meillä on hyvin varaa antaa vähemmillä eväillä varustettujen vain loikoilla yhteisillä varoilla. Se minimoi heidän aiheuttamansa tappiot mutta myös antaa mahdollisuuden aivan uudenlaisille luovuuksille, joita nykysysteemi ei vielä ymmärrä palkita.

Perustulon idea on siinä, että se yhdistää saajiaan. Siksi se on annettava niin rikkaille kuin köyhille, niin työllisille kuin työttömille. Niin kuin lapsilisä se on ymmärrettävä menneiden sukupolvien perintönä uusille, ketään syrjimättä, ketään kyykyttämättä.

Tästä syystä en oikein lämpene ehdotuksille, joissa perustulo tai kansalaispalkka hoidetaan verotuskikkailuilla ja jakamalla saajat ahkeriin ja laiskoihin. Selvin malli olisi tasavero, sama pääomatuloille, ja könttäsumma jokaiselle kuukausittain. Suuri tavoite on pidettävä kirkkaana mielessä. Toinen asia on, mihin kompromissiin on tyydyttävä.

Miten käy Euroopan: Sosiaalipolitiikka

Soininvaaran blogiin

Kulutustavaroiden valmistus alkaa olla työllistäjänä mennyttä. …Teollisuuden työpaikat ovat siirtymässä tuotekehitykseen. Siinä ihmisten väliset tuottavuuserot ovat aivan toista luokkaa kuin tehdassaleissa tai viljapelloilla. Osaaminen voidaan hinnoitella korkealle – toistaiseksi. Kiina tuottaa miljoona insinööriä vuodessa. Joukossa on tosi hyviä ja paljon.
Työ ei lopu, mutta jos pannaan kansantaloudessa tarjolla olevat työtunnit tuottavuuden mukaan jonoon, viimeisistä tunneista kuluttaja ei suostu paljonkaan maksamaan. Joko viimeisiä tunteja ei tehdä, jolloin seurauksena on kasvava rakenteellinen työttömyys, tai viimeisistä tunneista maksetaan kovin vähän, jolloin seurauksena ovat kasvavat palkkaerot.

Osmon analyysi on hyvä, mutta synteesin teko pahasti kesken. Nykytalouden keskeinen ongelma on todellakin se, että ihmisten perustarpeita suoraan palvelevan tehdas- ym. työn arvo laskee verrattuna tuotekehityksen, sisällöntuottamisen, asioidenajamisen ja rahoituksen arvoon verrattuna. Tulo- ja varallisuuserojen kasvun aiheuttama ongelma on maailmanlaajuinen eikä siihen ole kansallisia ratkaisuja.

On huomattava, ettei kyseinen ongelma johdu siitä, että maailmantaloudessa vallitsisi vapaa markkinatalous. Se johtuu siitä, ettei näin ole, vaan että jälleen kerran – aivan niin kuin jlbl edellä kirjoitti – vallassa ja varakkuudessa johtavat pyrkivät turvaamaan asemansa. Se tapahtuu, niin kuin aina, pitämällä yllä mielikuvaa sen järjestelmän välttämättömyydestä, jossa heidän työnsä on erikoisen arvokasta. Kastijärjestelmän, säätyjärjestelmän, sosialistinen järjestelmän jne. valta perustuu siihen mielikuvaan, että koko yhteiskuntajärjestys romahtaa, ellei ylemmillä ole valtaa hallita ja ohjata alempia. Siksi tarvitaan etuoikeutettujen tehtävien muodostamia luokkia, bramiineita, aatelisia, keskuskomitelaisia jne.

Nykyisen talousjärjestelmän aatelisia ovat tiedon tuottajien kärjet, tuotekehittelijät, sisällöntuottajat ja rahanlainaajat, joiden asemaa ja työtä suojaavat tietyt etuoikeudet, patentit, tekijänoikeudet ja rahan liikkeitä koskevat liikesalaisuudet. Ne eivät kuulu aitoon markkinatalouteen vaan ne ovat yhteiskunnallista, laeilla vahvistettua ohjausta, joiden suomien oikeuksien ja rikkauksien turvin pieni joukko parempiosaisia voi painostaa muut siivoamaan jälkensä.

Tämä käy helposti. Kun kaikki totuutena toistavat, että kukaan ei viitsi keksiä mitään, ellei siihen saa yksinoikeutta; kukaan ei viitsi kirjoittaa, säveltää tai tehdä elokuvia, jos työnsä palkitaan vain kertasuorituksella vaikka kuinka suurella; kukaan ei lainaa rahaa kenellekään, jos pankkisalaisuudesta luovutaan, niin mikään ei muutu kuin suuren romahduksen myötä.

Tämä on harmillista kahdessakin mielessä. Ensinnäkin kyseinen väite ei pidä paikkaansa. Niin kuin lapsilla on luontainen kyky ja tarve leikkiä, niin aikuisilla on kyky ja tarve keksiä uusia asioita, taidetta, tiedettä ja tekniikkaa. Ei tulosten saamiseksi tarvita yksinoikeuksia vaan mahdollisuuksia. Toiseksi, vaikka nykyaatelisten etuoikeuksista luopumisella saataisiin vähemmän taidetta, tiedettä ja lainarahoja, niin entä sitten? Onko meillä todellakin puutetta kirjoista, musiikkiesityksistä, kännykkäpeleistä ja rahavuorista? Vai niiden laadusta? Eikö pahin puute kuitenkin koske tasapainoisempaa taloutta ja luokattomampaa yhteiskuntaa, jokaisen yhtäläisen ihmisarvon tunnustamista?

----

Jos vanhan mallin mukainen toiminta alkaa tökkiä, niin ihmisen käyttäytymisen biologinen pohja suuntaa kulttuurievoluutiota suuntaan, jossa ihminen voi paremmin toteuttaa biologisia imperatiivejaan (syöminen, seksi, yhteisön arvostus, vastavuoroisuus, yhteistoiminnan tuottama hyöty eloonjäämisessä jne.).

Näin siis periaatteessa. Yhteiskunnallisen evoluution kannalta olennainen kysymys on kuitenkin se, miten kyseiset imperatiivit yhteisössä toteutuvat ja miten niiden jakauma ajan mittaa kehittyy. Teoreettisina vastapareina ovat keskusjohtoinen, hierarkkinen järjestelmä ja kansanvaltainen, tasa-arvoinen järjestelmä. Edellisessä järjestelmässä huipulla olevat pystyvät toteuttamaan halujaan ylenpalttisesti, mutta alemmilla tasoilla olevat eivät. Jälkimmäisessä kaikki pystyvät toteuttamaan halujaan suunnilleen samalla tasolla, kukaan ei ylenpalttisesti, muttei kukaan jää mistään osattomaksikaan.

Käytännön kehitys näyttäisi kulkevan vuorotellen kumpaakin suuntaan poiketen, mutta kuitenkin niin, että pitkällä aikavälillä yhteisen arvomaailman muodostavat yhteisöt ovat laajentuneet ja voiton ovat vieneet tasa-arvoisemmin rakentuneet. Tälle on ilmeinen selitys. Kehitys on tiedon kehittymistä ja yhteiskunnallinen kehitys on yhteiskunnallisen tiedon, siis yhteisen, kaikkien samalla tavalla ymmärtämän tiedon kehittymistä. Tähän nähden seuraava kommenttisi on ymmärrettävä mutta outo.

Koska kuulun pieneen vähemmistöön, jonka mielestä Maon kulttuurivallankumous oli loistava menestys, sillä sen tuhkista löytyi selkeä suunta Kiinan modernisoitumiskehitykselle nimenomaan sen kaikenkattavan rikkirepivyyden takia

Tällä logiikallahan voitaisiin useita suuria onnettomuuksia, vaikkapa toista maailmansotaa ja neuvostososialismia kutsua menestyksiksi, koska niiden tuhkasta on noussut entistä tasa-arvoisempi Eurooppa.

Ymmärrän kehityksen sillä tavalla, että tällaisista onnettomuuksista otetaan oppia ja niitä yritetään välttää. On pyrittävä ilman suuria onnettomuuksia siihen yhteiskunnalliseen tilanteeseen, mikä niiden tuhkasta nousisi.

Monet merkit viittaavat siihen, että olemme jälleen kerran suuren onnettomuuden uhkaamia. Taloudet romahtelevat siellä täällä ja dominovaikutus saattaa kaataa koko systeemin. Olennainen kysymys kuuluu: jos maailmantalous romahtaisi suuria tuhoja aiheuttaen, millainen talous siitä nousisi, mikä ei enää romahtaisi samalla tavalla? Siihen olisi pyrittävä.

Jos näkemykseni on oikea, se tarkoittaa että meidän olisi jo nyt pyrittävä entistä tasa-arvoisempaan maailmantalouteen. Talouden (mahdollisuuksien) tasa-arvoisuus ei kuitenkaan tarkoita ylhäältä ohjattua, sosialistista tasa-arvoa, eikä myöskään tuottajien välistä, kapitalistista tasa-arvoa, vaan kuluttajien eli ostajien keskinäistä tasa-arvoa, jonka ominaispiirteistä olen tässäkin blogissa useasti kirjoittanut.

Mitä tulee kansalaispalkkaan, niin se on selvästi linjassa talouden tasa-arvostumiskehityksen kanssa. Se ei kuitenkaan poista tarvetta erityisen suuriin ja tärkeisiin sosiaalisiin tukiin.

Tiedonvälityksen pirstoutuminen johtaa arvojen eriytymiseen

Soininvaaran blogiin

Onhan se sekavaa ja ideologioita pirstaloivaa, kun äärioikeisto ja äärivasemmisto kannattavat aivan samoja asioita suurissakin kysymyksissä; kun tavallisetkin kansalaiset vaativat samalla demokratiaa ja vahvaa johtajuutta; kun poliittisen eliitin tärkein tehtävä on markkinoita tyydyttävien mielikuvien luonti ja kun yhteiskuntatieteilijöilläkään ei ole muuta annettavaa kuin vanhat fraasinsa.

Olen satavarma, ettei tätä turhiin ja tuhoisiin vastakkainasetteluihin johtavaa ideologista sekasotkua saada ratkaistuksi niin kauan kuin talousideologiaa opetetaan ja opitaan kaksinapaisena järjestelmänä, yksilö vastaan valtio. Toisessa ääripäässä on valtiovallan kokonaan hallitsema talous, kommunismi, ja toisessa ääripäässä on valtiovallaton, yksilöiden vapaasti käymä talous. Tällä janalla sitten etsitään parasta kompromissia, sopivasti veroja, sopivasti yksilönvapauksia, sopivasti vasemmistoa ja sopivasti oikeistoa. Kunnes eroa ei enää ole ja demokraattinen, yhteisiä etuja etsivä politiikka menettää aatteensa ja merkityksensä ja rahan ja väkivallan koneistot voittavat.

Demokratian ainoa mahdollisuus on nähdä valtiovallan taloudellinen rooli kaksijakoisena ja koko talousjärjestelmä kolmisuuntaisena.

Valtion ensimmäinen rooli on omistaa, hallita ja kasvattaa taloudellista valtaansa, mitä (sosialistista) roolia se tarvitsee kilpailussa muita valtioita vastaan (aivan samoin kuin yrityksen ensimmäinen rooli on omistaa, hallita ja kasvattaa taloudellista valtaansa). Äärimmilleen tämä on kehittynyt kuningashuoneiden, kommunistien, fasistien tms. yksinvallaksi. Tätä valtiovallan roolia on pienennetty siirtymällä kansanvaltaiseen järjestelmään, demokratiaan – yleensä vasta suuren kriisin jälkeen.

Valtion toinen taloudellinen rooli (sosiaalinen) on pitää kansalaisistaan huolta. Se voi tapahtua kahdella tavalla. Voidaan lisätä valtion vallassa olevien varojen määrää ja ohjata niitä huolenpitoa tarvitsevien eduksi, esimerkiksi verotuksen avulla. Tai voidaan estää kansalaisten keskinäinen eriarvoisuutta synnyttävä vallankäyttö, esimerkiksi kieltämällä varastaminen ja orjien pitäminen, mitkä toimet eivät lisää valtion ohjauksessa olevien varojen määrää. Edellisen tavan menetelmät ovat pitkälti samoja, verotus ja erioikeuksien myöntäminen, joilla ajetaan myös valtiovallan ja sen edustajien etuja. Siksi sosialistinen ja sosiaalinen sekoittuvat ja kansalaiset ovat syystä huolissaan siitä, keiden hyväksi heidän varojaan käytetään. Jälkimmäinen menetelmä tuottaa aivan päinvastaisen tuloksen. Eriarvoisuutta synnyttävän taloudellisen vallankäytön kieltäminen kaikilta heikentää myös vallanpitäjien mahdollisuuksia hyötyä toisten kustannuksella. Siksi suuret askeleet tähän suuntaan ovat perin harvinaisia ja syntyvät vain suurten poliittisten kriisien kautta.

Yksityisen taloudellisen vallankäytön minimoiminen on juuri se kolmas talouden suunta, jonka ymmärtämisestä ja hyödyntämisestä nyt on kyse. Ja joka siis osoittaa aivan eri suuntaan kuin sosialistinen, valtiovallan ohjaama talous ja kapitalistinen, yksityisten valtapiirien ohjaama ”vapaa” talous.

Teoriassa sillä on nimikin, aito markkinatalous. Aidon tarkoittaessa suoraan kuluttajien tarpeiden ohjaamaa taloutta, toisin kuin kapitalistinen markkinatalous, joka ohjautuu tuottajien ja sijoittajien tarpeiden mukaan. Periaatteessa ratkaisu on siis sama kuin politiikan demokratisointi. Yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta vastaa taloudessa yleinen ja yhtäläinen osto-oikeus.

Edellisen perusteella voidaan kehittää monia toimia talouden tasapainottamiseksi. Eräs on kuitenkin aivan keskeisessä asemassa. Taloudessa eli kaupankäynnissä tärkein vallankäytön väline on tietojen salaaminen ja sen väistämätön johdannainen, väärien tietojen syöttäminen. Kyseessä on niin kapitalistiseen kuin sosialistiseenkin ideologiaan kuuluva lainmukainen oikeus, jonka avulla valtaapitävät muodostavat verkostonsa ja suorittavat hyväksikäyttönsä.

Enronin ja Winclubin kaltaiset yksityiset rosvoukset ja nykyisen velkakriisin kaltaiset yhteiset onnettomuudet, toisin sanoen koko tämä varallisuuserojen kasvuun tukehtuva talous on mahdollinen vain, koska yksityinen rahaliikenne on periaatteessa, ideologisista syistä, lain suojaamana salassa pidettävä yksityisasia ja vain tietyin kohdin ja tiettyjen viranomaisten valvonnalle alttiina.

Aito markkinatalous toimii toisin. Siinä kauppoja koskevat salaisuudet eivät nauti lain suojaa, jolloin jokaisella kansalaisella on mahdollisuus tietää, mitä tapahtuu ja vapaasti käydä kauppaa niin kuin parhaaksi näkee, mutta tarvittaessa tuoda myös havaitsemiaan epäkohtia yleiseen tietouteen jo ennen kuin ne ovat kasvaneet hallitsemattomiksi.

Kukaan ei vielä tiedä, miten maailmantalous tulee selviämään nykyisestä epätasapainosta. Suuria muutoksia vaativa kriisi saattaa olla edessä paitsi edellä mainitusta myös siitä syystä, että kapitalistissosialistinen talous on rakenteellisesti pakkokasvuinen ja sovittamattomassa ristiriidassa luonnon hyvinvoinnin kanssa. Silloin on jotkut aivan keskeiset vanhat opit hylättävä ja talous nähtävä kolmisuuntaisena kaksinapaisuuden sijaan.

Jotta aatteellisuus ja merkityksellisyys saataisiin takaisin politiikkaan, on hyödynnettävä nettiä ja perustettava globaalisti toimiva verkosto ja puolue, jonka päätavoite on maailmankaupan kehittäminen aidon markkinatalouden suuntaan. Tämä tavoite yhdistäisi ne nykyisin kodittomat oikeistolaiset, jotka ymmärtävät yksilönvapaudet vapaudeksi tietää, taitaa ja käydä kauppaa eikä vapaudeksi rikastua muille esteitä asettamalla. Se yhdistäisi ne nykyisin kodittomat vasemmistolaiset, jotka haluaisivat tasoittaa tulo- ja varallisuuseroja, mutta eivät haluaisi lisätä valtiovallan osuutta taloudessa. Tämä tavoite yhdistäisi myös ne nyt kodittomat vihreät, jotka ymmärtävät, että kapitalistissosialististen arvojen ja käytäntöjen vallitessa luonnon hyvinvointiin tähtäävät pyrkimykset tulevat aina lopulta häviämään vallanpitäjien pyrkimyksille valtansa kasvattamiseksi ja rikkaiden pyrkimyksille rikkauksiensa kartuttamiseksi.

Kaksin aina kaunihimpi?

Akateemiseen talousblogiin

Olen ratkaissut tämän kysymyksen jo kirjassani Uusi yhteiskuntajärjestelmä, vuodelta 1987.

Nämä pienet yksittäisiä tuottajia hyödyttävät sopimusedut, jotka yhdessä aikaansaavat kapitaalin ylituotantoa siihen nähden, mitä kuluttajilla on todellista ostovoimaa, ja tuotantolaitosten ylituotantoa siihen nähden, mitä luonnolla on kestokykyä, johtuvat siitä, että tuottajilla on mahdollisuus sopimuksillaan saattaa ostajat eriarvoisiin asemiin, suosia toisia ja syrjiä toisia. Tällä tuottajat saavuttavat tavallaan kiristyssuhteita, joilla he tekevät ylimääräistä voittoa siihen nähden, miten talous kehittyisi pelkästään tuotteiden myynnistä avoimilla markkinoilla.

Tällaisen toiminnan mahdollistaa kapitalismiin kuuluva prinsiippi, jonka mukaan kaupankäynti on osapuolten yksityisasia. Sopimukset voidaan pitää salassa.

Huomionarvoista on, että kysymys salassapidon oikeutuksesta on enemmänkin filosofinen kuin taloudellinen. Filosofisesti ja loogisesti ajatellen raha on kaikkien sen käyttäjien yhteinen sopimus. Sen arvo perustuu yhteiseen luottamukseen siitä, että se käy maksun välineenä niin kuin ennenkin. Siten kaikkien sopimusten, joilla on rahallista arvoa, tulisi olla julkisia. Jokaisella pitäisi olla mahdollisuus tietää, kuinka järkeviä ja luotettavia sopimuksia sijoittajat, tuotantoyritykset, pankit ja valtiovallat tekevät. Vain täydellisellä avoimuudella yksityiset pienet järjenkäytöt voivat kasvaa tarvittavaksi vastavoimaksi kapitaalin vallalle. Vapaa kapitalismi on korvattava vapaalla markkinataloudella.

Haaparannan epäily on oikeutettu: ehkä meillä on todellakin aivan liialti opiskeltu monimutkaisia talousteorioita ja aivan liian vähän yksinkertaisia filosofisia kysymyksiä.