Tuloerojen oikeutus ja siunauksellisuus (3)

Soininvaaran blogiin


Kari Koskinen:

Eikö tästä pitäisi loogisena johtopäätöksenä olla, että suositaan pidempää aikapreferenssiä? Käytännössä siis pitäisi ajaa mm. perintö-, omaisuus- ja pääomatulojen verottamisesta luopumista.
Jos sitten ajetaan jotakin muuta, niin sitten joko tuosta “laajemmasta solidaarisuudesta” puhuminen on lämpimikseen puhumista tai sitten veropoliittisia kannanottoja tehdään populistisin perustein, ei aatteellisin.
Tai sitten minä olen ymmärtänyt jotain väärin.

Väärin olet ymmärtänyt – etkä ole ainoa.

Jotta koko ajatuksessa yhteiskunnallisesta aikapreferenssistä olisi jotain mieltä, täytyy olla määriteltynä jokin yhteinen hyvä, joka tulevaisuudessa saadaan, jos tänään noudatetaan tiettyjä yhteisiä sääntöjä. Jos tämän yhteisen hyvän hyvyydestä jokaisella on vapaus ajatella toisella tavalla, yksilönvapauden näkökulmasta se ei kelpaa yhteisten sääntöjen perusteeksi. Siitä syystä aikapreferenssin käsite on olemassa vain uskonnollisessa tai ideologisessa maailmassa, jossa uskonnon tai ideologian asiantuntijat tietävät muita paremmin, miten ihmisten tulee elää.

Uskonto on kaikkien aikapreferenssisysteemien äiti. Kun tänään teette mitä Raamattu, Koraani tms. opettaa, niin pääsette kuoltuanne taivaaseen. Myös kommunismin houkutus ja valta perustui aikapreferenssin hyödyntämiseen. Kun tänään uhraudutte taistelemaan proletariaatin etujen puolesta, niin tulevaisuudessa teitä odottaa kommunismin ihanuus, jossa ketään ei riistetä eikä puutetta ole.

Tämän päivän vallitseva ideologia on talouskasvu. Kun tänään teette niin kuin Taloustiede opettaa, niin tulevaisuudessa kaikki voivat paremmin. Ohjataan (painostetaan/lahjotaan) ihmisiä tänään kehittämään tekniikkaa ja kartuttamaan pääomia erityisillä kannustimilla, jotta tulevaisuudessa voidaan kuluttaa enemmän, elää rauhanomaisemmin ja pitää luonto terveempänä.

Kyseessä on ideologinen selitys, josta voidaan olla perustellusti toista mieltä. Voidaan hyvin väittää, että pääomien keskittäminen voimistaa eriarvoisuutta ja se kasvattaa terroria ja synnyttää sotia, jotka asetekniikan kehittyessä tulevat entistä tuhoisammiksi ja kaikki voivat huonommin.

Etukäteen ei voida tietää, kumpi selitys on ”oikeassa”, mutta se tiedetään varmasti, että ideologisen systeemin, myös talouskasvuideologian, ylläpitämisessä yhteisiä voimavaroja käytetään rajoittamaan yksilöiden vapautta ajatella ja toimia yhteiseksi hyväksi niin kuin itse kukin hyväksi näkee. Siten ainakin yksilönvapauden kannattajien – kuten olen ymmärtänyt myös sinun olevan – tulisi pyrkiä eroon talouskasvulla perustelluista talouden kannustimista ja käytännöistä. Itse uskoisin sen koituvan kaikkien hyväksi.

----

Kari Koskinen:

Jos verotus kohdistuu työhön, tehdyn työn määrä vähenee ja jos taas säästämiseen (esim. perintövero), niin silloin säästetään vähemmän. Ei tähän mekanismiin minusta mitään talouskasvuja tai vastaavia tarvitse sotkea.

Perintövero on markkinoista irrallisen suorituksen verona erikoistapaus ja, kuten sanoit, verojärjestelmän pikkuviilausta. Omaisuusverokin on kyseenalainen ja tarpeeton, jos omaisuuden kertyminen on suhteellisen tasaista. Sen sijaan pääomatulojen verotus ei ole vähäpätöinen asia, ja nyt puhun yleismaailmallisesti, koska se liittyy nimenomaan talouskasvuun.

Nykyisen ja tulevan suhteen neutraalissa verotuksessa verotettaisiin kaikki inflaatiota suuremmat pääomatulot pois. Se vastaisi siis sukanvarteen säästämistä, jonka jokainen ymmärtää olevan edellä mainitulla ehdolla neutraali. Se että näin ei tehdä, johtuu siitä, että yhteiskunta haluaa kartuttaa ja keskittää pääomia talouden kasvattamiseen. Samasta syystä investointeja verotetaan vähemmän kuin työntekoa, pidetään yllä IP-oikeuksia jne.

Ongelmana näissä talouden kasvua kiihdyttävissä säännöissä on se, että ne muokkaavat talousrakenteita sellaisiksi, että ne eivät toimi kunnolla ilman kasvua. Taloudesta tulee kasvupakotteista, mikä stressaa niin ihmisiä kuin luontoa.

Väärinkäsityksen välttämiseksi: en tarkoita, että kasvu on pahasta tai että sitä pitäisi jotenkin rajoittaa. Se olisi vielä tyhmempää. Tarkoitan että jokaisella yksilöllä on luonnostaan taipumus parantaa hyvinvointiaan ja se riittää yhteisen talouden kasvattamiseksi. Siihen ei tarvita dopingia.

Tuloerojen oikeutus ja siunauksellisuus (2)

Soininvaaran blogiin

az:

On jotenkin järkyttävää kuinka tarkasti Ludwig Von Mises ennusti kommunismin mahdottomuuden jo vuonna 1922, kuinka vastaan sanomattoman rationaalista hänen argumentaationsa oli, ja kuinka länsimaisen ns. älymystön enemmistö oli tälle sokea. .. Yhä moni ajattelee, että jos vain ihmisluonto olisi ollut vähemmän itsekäs tms. niin kommunismi olisi voinut toimia.

Olen aivan samaa mieltä. Von Mises oli tässä aikaansa edellä. Eikä sellaista ”vähempää itsekkyyttä” ole olemassa, jolla asiat olisivat voineet kehittyä toisin.

Kuitenkin on todettava, etteivät neuvostokommunismin ongelmat johtuneet hintasysteemin puutteesta. Tuotteillahan oli hintoja, joten joku systeemi niitä kehitti. Käytännössä puolue määräsi hinnat ja luonnollisesti se sääteli hintoja ja saatavuuksia omaksi edukseen. Puolueen oli kuitenkin otettava huomioon, että sen valta oli loppujen lopuksi vain kansan toiveiden ja uskon varassa. Oli luotava uskottavuutta; omaksuttava jokin suuri tehtävä, johon puolueen valtaa välttämättä tarvitaan, nostettava kansan elintasoa ja sallittava myös jonkinlainen takaisinkytkentä. Suuri tehtävä oli kapitalismin vastustaminen ja sosialistisen talouden kasvattaminen, hinnoittelulla pyrittiin takaamaan toimeentulo kaikille ja takaisinkytkentä tapahtui vapailla vaaleilla. Tosin minimaalisella vaikutuksella, koska puolueella oli yksinoikeus ehdokasasetteluun. Kommunistinen talous romahti hintamekanismin takaisinkytkennän monipolvisuuteen ja vinouteen, mikä johtui puolueen suuresta tehtävästä ja siihen tarvitsemastaan vallasta säädellä sekä hintoja että omaa kokoonpanoaan.

Kapitalismin hintamekanismi on verrattomasti parempi, koska se on suorempi. Silti siinäkin on mutkia. Jotta tuotanto ohjautuisi mahdollisimman suoraan kuluttajien ja ylipäätään ostajien ohjaamana, kaikilla ostajilla pitäisi olla yhtäläinen pääsy kaikkiin tuotteisiin ja niitä koskeviin tietoihin. Näin ei kapitalismissa ole. Pääomia keskittääkseen ja kehitystä nopeuttaakseen kansakunnat ovat antaneet yrityksille oikeuksia säädellä hintoja ja pääsyjä paitsi jo aiemmissa kommenteissani esitetyillä tavoilla niin esim. sopimalla yksinoikeuksista tuotteisiinsa tai kieltäytymällä myymästä kilpailijoille. Näin markkinat tulevat tavallaan maksullisiksi ja yritysten välinen kilpailu kohdistuu paitsi kuluttajien suosioon niin kilpailuun kyseisten oikeuksien hankkimisesta ja hallinnasta.

Kapitalismissa on siis periaatteessa sama vika kuin kommunismissakin. Vaikka se on monta astetta lievemmässä muodossa, se saattaa silti suistaa talouden raiteiltaan, sillä tämä vika ei ole itsestään korjautuvaa vaan pahenevaa laatua.

---

Mitä tulee kysymykseen perustutkimuksen, soveltavien tieteiden, tilastojen laatimisten, teknisten keksintöjen ja eri taiteen alueiden rahoittamisesta, niin kaksi perustavaa asiaa on otettava huomioon.

Ensimmäinen on se, että jos joistain tieteen/taiteen tuloksista on hyötyä joillekin, he ovat niistä valmiit maksamaan ja että sekä hyödyt että maksuhalukkuudet jakautuvat epätasaisesti.

Toinen on se, että biteiksi saatettavan informaation jakelukustannukset ovat käytännössä nolla ja että jakelun hallinnointi ja rajoittaminen kuluttaa yhteisiä voimavaroja.

Kun hyväksytään nämä lähtökohdat, saadaan: mistä tahansa informaatiosta hyötyjien joukosta löytyy aina osajoukko, joka on valmis maksamaan sen tuottamisesta siitä huolimatta, että muut saavat sen ilmaiseksi, siis ilman että informaation jakamista rajoitetaan.

Jos halutaan parantaa minkä tahansa informaation maailmanyhteisöllistä hyötysuhdetta, informaation maailmanlaajuisia markkinoita on kehitettävä tältä pohjalta.

Tuloerojen oikeutus ja siunauksellisuus

Soininvaaran blogiin

Ymmärrän az:aa ja kapitalisteja oikein hyvin, ymmärrän myös kommunisteja ja vihreitä. Luulisin, etteivät näiden ryhmien päämäärät eroa toisistaan missään olennaisessa asiassa. Ihannemaailmassa kaikki elävät yltäkylläisyydessä, terveinä ja sovussa toistensa ja luonnon kanssa.

Myös niillä välineillä, joilla päämäärään toivotaan päästävän, on paljon yhtäläisyyksiä. Kommunistien suuri ajatus on teknisen ja taloudellisen kehityksen nopeuttaminen. Kun tuotantoa saadaan riittävästi jokaiselle, ihmiset eivät enää varasta rikkailta eivätkä riistä köyhiltä. Tarvitaan terästä, energiaa, rautateitä ja maatalouden teollistamista. Siksi tarvitaan ennen kaikkea pääomien keskittämistä. Tehokkaimmin se tapahtuu tuotannontekijöiden itsensä eli työläisten johtamana. Näin kommunistit perustelevat oman välineensä.

Tämä sinänsä järkevältä tuntuva idea on jo käytännössä kokeiltu ja huonoksi havaittu. Mikä virhe kommunistien logiikassa on? Kokemuksesta tiedämme virheen olevan siinä, ettei ole ymmärretty välineen olevan aina myös päämäärä ja että alkuperäisen päämäärän pysyessä saavuttamattomana, välineen vahvistamisesta tulee yhä tärkeämpää. Kommunismin ongelmien ilmaantuessa niiden ajatellaan johtuvan siitä, ettei työväellä ole vielä riittävästi valtaa, ettei se ole vielä riittävän keskittynyttä, että vastustajia on liikaa, että työläiset eivät ole tarpeeksi tiedostavia, ahkeria tms. Näin niitä pääomia, jotka oli alun perin tarkoitettu tuotannon kehittämiseen, kuluu aivan liikaa kyseisen välineen vahvistamiseen ja ylläpitämiseen, valtakilpailuun, byrokratiaan, kontrolliin, säätelyyn, sensuuriin jne. Kunnes koko homma rapistuu romuksi.

Kapitalistienkin suuri ajatus on teknisen ja taloudellisen kehityksen nopeuttaminen. Kun talous kasvaa ja tekniikka kehittyy, köyhyys poistuu ja luonto säästyy. Tarvitaan uusia keksintöjä ja enemmän investointeja. Siksi tarvitaan pääomien kartuttamista ja parhaiten se tapahtuu kannustamalla ihmisiä erityisillä eduilla. Luodaan osakeyhtiöjärjestelmä, jossa omistajat vastaavat yritysten veloista vain sijoituksellaan, ei muulla omaisuudellaan. Näin halukkaat voivat kasvattaa talouttaan suurillakin riskeillä, koska niiden lauetessa saadaan myös muut maksajiksi. Verotetaan pääoman kasvattamista ja investointeja kevyemmin kuin työtä. Näin saadaan ohjattua terävimmät aivot pankkeihin ja yritysten omistajiksi. Palkitaan keksijöitä ja tiedonvälittäjiä yksinoikeuksilla, jotta henkisen työn tulokset saataisiin paremmin kartuttamaan pääomia. Siunataan oikeus markkinasalaisuuksiin, jotta kapitalisteja kannustaisi myös mahdollisuus päivänvaloa kestämättömiin operaatioihin. Ja vahvistetaan etuoikeuksien vaikutusta saattamalla ne mahdollisimman laajan kilpailun kohteeksi poistamalla kansallisia esteitä pääoman kartuttamiselta.

Kun tulee ongelmia, lamoja, sosiaalisia kuluja tai luonnon sairastumisia, niiden ajatellaan johtuvan liian vähästä kapitalismista. Kannustimet ovat vääriä tai liian pieniä, investoinnit eivät kohdistu oikein, rikkaita on liian vähän, valtiovallat keräävät liikaa veroja, ihmiset ovat laiskoja ja vapaamatkustavat. Välineestä tulee päämäärä. On saatava enemmän kannustimia, tehokkaampia pankkiireita, parempaa kontrollia, suurempia tukipaketteja, laiskurit työhön jne. Näin ne pääomat ja voimavarat, joilla pitäisi kehittää tuotantoa, kuluvat yhä enemmän erilaisiin valtakilpailuihin ja säätelyihin ja pitämään järjestelmää ylipäätään toiminnassa. Saattaa olla, että koko homma rapistuu romuksi.

Mutta mikä on vihreiden suuri ajatus? Toistaiseksi ei mikään. En kuitenkaan näe vihreille mitään muuta mahdollista suurta ajatusta kuin että parhaiten ihannemaailmaa kohti edetään luopumalla talouskasvuun kannustamisesta. Ihmiset kehittävät tekniikkaa, keräävät pääomia ja kasvattavat tuotantoa omasta halusta ja tarpeesta aivan riittävästi. Ei siihen täydy heitä ylhäältä päin painostaa eikä ohjata eikä erioikeuksin kannustaa. Riittää, kun työstään saa sen palkan, jonka aidoilla, kannustimista puhdistetuilla markkinoilla siitä saa. Kun taistelu pääomista heikkenee, kulut vähenevät ja luontokin voi paremmin.

Sähköä Ilmassa

Kemppisen blogiin

Mielenkiintoisia, periaatteessa samanlaisia asioita tapahtuu tänään niin talouden kuin uskonkin opeissa.

Kirkossa kiistellään siitä, tuleeko kirkon säädellä ihmisten toimia niin kuin Raamatun ja kirkon parhaat asiantuntijat opettavat vai pitääkö kuunnella tavallisten kristittyjen toiveita. Kun kaikkia on kuultu, päädytään jonkinlaiseen kompromissiin. Kirkon kiistassa on kuitenkin olemassa kolmaskin osapuoli, ne, jotka eivät pidä Raamattua sen jumalallisempana ilmoituksena kuin Koraania, Bhagavad-Gitaa tai Isoa tietosanakirjaa. Onneksi yhteiskunta ei enää vaadikaan kaikkien noudattavan kirkon oppeja, vaan maalliset lait voidaan tehdä tavallisten ihmisten tavallisten tarpeiden mukaan.

Ei kuitenkaan aivan. Toinenkin uskon reliikki on olemassa, nimittäin materialismi/ekonomismi, vakaa luottamus siihen, että pelastus on taloudellisessa kasvussa. Sen oppien mukaan ihmisiä on kannustettava tuottamaan ja vaurastumaan. Näin on laadittu mm. lait tekijänoikeuksista ja patenteista.

Nyt on virinnyt vilkas keskustelu siitä, mitä näille oikeuksille pitäisi tehdä. Asiantuntijoillekin on jo käymässä ilmeiseksi, että patenttioikeus vain haittaa yleistä kehitystä ja että biteiksi saatettavan informaation yksinoikeudet eivät niinkään nosta kansalaisten sivistys- kuin ahneustasoa.

Sellaiselle kansalaiselle, joka ei usko taloudellisen kasvun tuomaan pelastukseen, kyseisten alojen asiantuntijoiden viisaatkin mielipiteet ovat kuitenkin yhtä tyhjän kanssa. Aivan kuten uskonryhmään kuulumattomalle ryhmän oppineiden väittely siitä, miten vastata muuttuviin käytännön kysymyksiin pitäen kuitenkin kiinni uskon perusteista, on toisarvoista.

Kaikella kunnioituksella – Kemppisen kirjoitukset ovat mielestäni blogimaailman parasta – ehkä hänen ei kuitenkaan pitäisi niinkään harmitella sitä, että Benklerin ja Zittrainin teokset ovat jääneet liian vähälle huomiolle, kuin sitä, että Matti H(yryläise)n kirjoituksia ei ole juuri ollenkaan huomioitu (mukaan lukien kirja Uusi yhteiskuntajärjestelmä, omakustanne – tietysti – vuodelta 1987). Kun Benklerin ja Zittrainin ajatukset ovat kaikessa järkevyydessään näkemyksiä IP-oikeuksista "taloususkon" sisältäpäin, niin Hyryläisen näkemykset ovat sitä ulkoapäin; kun talouskasvu ei ole mukana kuvassa, ei hyvässä ei pahassa.

Zittrain, jonka joku väitti hiukan virheellisesti selvittävän vain taloudelliseen kasvuun tukeutuvia verkkoja, käyttää usein avainsanaa ”sustainability”, kestävä kehitys. Itse käyttäisin tuota sanaa toisin kuin sos. dem. (lyhenteen ”dem” ei tarkoita dementikkoja).

Lienen se joku, joka viittasi Zittrainiin. Voin hyvin olla väärässä, ja toivoisin olevanikin. En ole lukenut kyseistä kirjaa vaan vain muiden arvioita siitä.

Kritisoin sitä tapaa, jolla IP-oikeuksien heikentämistä nykyisin lähes poikkeuksetta perustellaan: vaikka näitä oikeuksia järkeistettäisiin, vähennettäisiin tai peräti niistä luovuttaisiin, se ei haittaisi talouskasvua.

Tämä perustelu on aivan samaa luokkaa kuin: vaikka siunaisimme homoparit, pääsisimme silti taivaaseen.

Taivasuskon suhteen yhteiskuntamme on jo niin kehittynyt, että ne, jotka eivät usko taivaaseen ja ylösnousemukseen, voivat järjestää asiansa pitkälti maallisen oikeuden mukaan. Sen sijaan talouden kasvu-uskon suhteen elämme vielä aikaa ennen reformaatiota. Lainsäädäntömme useat taloutta koskevat osat ja tulkinnat, muutkin kuin patentti- ja tekijänoikeuslait, perustuvat uskolle, että tekniikan kehitys ja talouden kasvu pelastaa maailman. Uskokoon ken haluaa, mutta yhteisiä lakeja ei pitäisi laatia senkään uskon perusteella.

Katkerien kanava

Soininvaaran blogiin

Ketjun alussa Tpyyluoma kysyy miten toteutetaan Soininvaaran toivoma vähän rennommin ottava yhteiskunta, joka ei tähtää maksimaaliseen taloudelliseen tehokkuuteen ja jossa olisi sijaa myös niille, jotka eivät tehoyhteiskunnassa menesty.

Tähän on looginen vastaus. Talouden tehokkuusvaatimukset koetaan rasittaviksi silloin, kun kyse ei ole pelkästään omien tarpeiden tyydyttämisestä vaan tärkeämmäksi tulee ulkoa asetettu vaatimus menestyä taloudellisessa kilpailussa. Kyse on kilpailupaineesta, jonka suuruus noudattaa yksinkertaista kaavaa. Paine on sitä kovempi, mitä suurempi ero on voittajien palkkioiden ja häviäjien menetysten välillä.

Erityisen painostavaa palkitseminen on silloin, kun se on progressiivista eli kilpaillaan sellaisista taloudellisista eduista tai oikeuksista, joiden arvo kasvaa menestymisen myötä. Esimerkiksi, jos kaikkien olisi tienattava elantonsa juoksukilpailuissa ja palkitut saisivat seuraavissa kilpailuissa etumatkaa tai oikeuden asettaa esteitä jäljessä tulijoille, kilpailusta tulisi kaikille hyvin ahdistavaa. Palkintosijoista kamppailevien pitäisi uhrata voittamiseen yhä enemmän aikaa ja vaivaa ja luontoa, koska menestyjien kärki kapenisi, mutta myös viimeisistä sijoista kilpailleiden olisi pakko antaa kaikkensa välttääkseen täydellisen tappion.

Näinhän jotkut kuvaavat nykytalouttakin: on juostava, jotta pysyisi edes paikallaan.

Rennon yhteiskunnan kannattajien samoin kuin luonnonsuojelijoiden ja vähäosaisten puolustajien kannattaisikin yhdistää voimansa sellaisen politiikan ajamiseen, jolla pyritään vähentämään talouskilpailun palkintojen progressiivisuutta.

Mitä sellaisia tavoitteita olisi? Ainakin informaation hyödyntämisen kaupalliset yksinoikeudet (liikesalaisuudet, tekijänoikeudet ja patentit) ovat tällaisia palkintoja. Niiden arvohan muodostuu vain oikeudesta asettaa esteitä muille. Mitä paremmin näillä oikeuksilla ansaitsee, sitä enemmän voi ostaa uusia yksinoikeuksia, joilla vaikeuttaa muiden menestystä.

Olennaista on, että kyseiset palkinnot ovat yhteiskunnan asettamia, tarkoituksena painostaa kaikkia juoksuun. Niistä voidaan myös yhteisin päätöksin luopua, kun todetaan painostamista olevan jo liiaksikin.

Pakoa, johonkin mutta mihin (2)

Akateemiseen talousblogiin

Nimimerkki Idiootin esittämä lainaus Lutherilta on kiintoisa kuvaus senaikaisesta rönsyilevästä kielenkäytöstä, jonka sanoma on: yletön rikastuminen koronkiskonnalla on väärin. Moni jakoi silloin tämän näkemyksen – eikä varmaan aiheetta. Tämän päivän versio samasta ajatuksesta on: yletön rikastuminen optioilla, swapeilla yms. on väärin. Ja moni jakaa tänään tämän näkemyksen – eikä varmaan aiheetta.

Luin Haaparannan alustuksen niin, että siinä herätettiin kysymys siitä, miten niiden, jotka kokevat jonkun yhteiskunnallisen järjestelmän vääryyden, on paras menetellä; yrittääkö vaikuttaa asiaan kyseisen järjestelmän, esim. kirkon, sisällä vai paetako johonkin.

Mahdollisuus vaikuttaa järjestelmän sisällä riippuu siitä, kuinka hierarkkisesti järjestelmä on rakentunut eli millaiset mahdollisuudet alhaalta tulevilla on vaikuttaa yhteisiin päätöksiin. Jos järjestelmä on hyvin hierarkkinen, kuten paavin kirkko, mahdollisuudet ovat olemattomat. Siksi tarvittiin pakeneminen. Pelkkä yksittäisten ongelmien aiheuttama pako ei kuitenkaan muuta mitään. Järjestelmästä voidaan paeta vain jollekin toiselle periaatteelle nojaavaan järjestelmään. Kuten paavin ja Lutherin kiistassa oli asia.

Lutherin pako koski kuitenkin vain uskonnollista järjestelmää, jossa muutos olikin merkittävä. Sen seurauksena ev.lut. kirkossa on ylipäätään mahdollista tuoda naispappeus ja homoliittojen siunaaminen agendalle eikä välttämättä tarvitse paeta kirkosta vaikuttaakseen asiaan.

Lutherin uudistus ei siis koskenut aikansa taloutta, joka kehittyi entiseen tapaan; tuskin koronkiskontakaan väheni. Mutta mikä olisi talousjärjestelmiin sovellettuna vastaava ”pako” uuteen?

Kysymys on ajankohtainen, sillä olemmehan tänään vähän samanlaisen ongelman edessä. Ihmiset eivät enää usko kapitalistisen talouden itsekorjaavuuteen muuten kuin lamojen ja sotien kautta. Eivät myöskään siihen, että sen sisällä olisi mahdollista tehdä muutoksia, jotka kääntäisivät luonnon kuormituksen laskuun. Sosialismikaan ei ole vaihtoehto; sehän on vielä hierarkkisempi ja jähmeämpi järjestelmä kuin kapitalismi.

Edellisen viestini lopussa hahmottelin tässä mielessä ”protestanttisen” talouden ehtoja. Tarkemmin niistä on kotisivuni kirjoituksissa.

Kuilu ja heiluri

Kemppisen blogiin

Anssi: "Kyllä minusta varsin hyvin pätee se jako, jonka mukaan taloudelliset asiat perustuvat joko vapaaehtoisiin yksityisiin sopimuksiin (kapitalismi) tai verotukseen, lakiin ja sääntelyyn (sosialismi). Ja siis käytännössä molempiin (sekatalous, Suomessa 50-50, jos lukuja katsoo)."

Anssin jako vuotaa kuin seula siitä syystä, että juuri laeilla säännellään, mikä asema yksityisillä sopimuksilla on; mitkä sopimukset ovat kiellettyjä (esim. orjatyösopimus ja kartellisopimus), mitkä ovat aidosti vapaaehtoisia eli sellaisia, joita lait eivät vaadi pidettäviksi (esim. virheellisin tiedoin tehty sopimus) ja mitkä sopimukset ovat sellaisia, joiden noudattamisen lainlaatija haluaa taata (suurin osa kaupallisista sopimuksista).

Tämä akseli muodostaa jatkumon, jolla ei ole mitään tekemistä kapitalismi vai sosialismi kysymyksen kanssa, ja sillä liikkuminen mahdollistaa sen, että meillä on mahdollisuus myös aitoon ”kolmanteen tiehen”. Vaaditaan vain jokin uusi periaate, jolla sopimuksia siirretään luokasta toiseen.

Ainakin yksi selvä kohde on olemassa, jota koskeva muutos muuttaisi koko talouden rakenteen aivan toiseksi – tai kolmanneksi. Tarkoitan tiedon tai yleisesti bittijonon omistamista. Nykyisin tiedon taloudellista omistamista ja hyödyntämistä koskevat sopimukset kuuluvat niihin, joiden noudattamisen lainsäätäjä haluaa taata. Tarkoituksena on kannustaa informaation tuottamista ja suojella oman talouden kilpailukykyä. Tuottamista kannustetaan patentti- ja tekijänoikeuslainsäädännöillä, jotka edellyttävät sen, että patentteja ja tekijänoikeuksia koskevat kaupalliset sopimukset pitävät. Oman kansallisen talouden kilpailukykyä suojellaan liikesalaisuuslainsäädännöllä, mikä edellyttää sen, että liikesalaisuutta koskevat sopimukset pitävät.

Tietotekniikan kehityksen ja talouden globalisaation myötä on kumpikin peruste tullut epäilyksen alaiseksi. Miksi ihmisiä täytyy vaikeasti valvottavin laein kannustaa tieteilemään ja taiteilemaan, kun he tekevät sitä muutenkin, ja kun tekijöiden palkitseminen ei edellytä tiedon "omistusoikeuden" siirtämistä? Entä miten liikesalaisuussopimuksista kiinni pitäminen hyödyttää maailmanyhteisöä ja globaalia taloutta? Tuotettaisiinko entistä huonompia kännyköitä, jos Nokia tuntisi Applen salaisuudet ja Apple Nokian?

Kolmas tie on teoriassa olemassa. Se ei kuitenkaan ole siellä, mistä sitä yleensä etsitään, sääntelyn lisäämisen suunnalla, vaan päinvastaisella suunnalla. Siirretään bittijonon omistamista koskevat sopimukset aidosti vapaaehtoisten joukkoon.

Pakoa, johonkin mutta mihin

Akateemiseen talousblogiin

Haaparannalta hyvä kirjoitus tärkeästä asiasta. Laajempiakin ajatuksia herättävä.

Onhan kirkon asema ja esimerkki kulttuurimme muokkaajana keskeinen. Tuskin on väärin sanoa, että niin nykyinen demokratia kuin markkinatalouskin ovat kristillisten uskonmuotojen kehityksen tuloksia.

Suuria, kulttuuria muokkaavia uskonnollisia ”pakoja” on kirkollamme ollut kaksi. Ensimmäinen tuhatluvulla, kun läntinen kirkko erosi vanhasta, ortodoksisesta kirkosta. Syitä oli varmaan monia, mutta teologinen kiista käytiin siitä, lähteekö Pyhä henki vain Isästä vai sekä Isästä että Pojasta. Pojan lisäämistä aikaisempaan uskontunnustukseen vaati läntinen kirkko, tietysti, koska juuri kyseinen uskonnäkemys ilmaisi kirkkojen tasavertaisuuden ja mahdollisti isäkirkosta eroamisen.

Toinen suuri ”pako” tapahtui 1500-luvulla protestanttien erotessa paavinkirkosta. Teologisesti kiista koski sitä, onko paavilla yksinoikeus pelastuksen ehtoihin vai pelastuuko ihminen vain uskosta ja armosta, periaatteessa ilman kirkkoakin.

Kumpaakin ”pakoa” oli edeltänyt pitkä hämmennyksen aika, mutta vallitsevien olojen kritiikki muutti historian kulkua vasta, kun määriteltiin uudet uskonperusteet, joihin voitiin ”paeta” ja joita voitiin ”äänestää”. Olennaista on, että uudet opit olivat vanhoja tasa-arvoisempia. Nykyiset kiistat naisten pappeudesta ja homojen oikeuksista ovat tämän päivän versioita yli tuhat vuotta aikaisemmasta Pojan asemaa koskevasta kiistasta. Eikä ole epäilystäkään, etteikö luterilainen kirkko olisi uskollinen perimälleen ja naiset ja homot tulevat saamaan samat uskonnolliset oikeudet kuin heteromiehetkin.

Tänään tärkeimmät kysymykset eivät kuitenkaan koske enää niitä oppeja, joille kirkko rakentuu vaan niitä, joille poliittiset ja taloudelliset instituutiot rakentuvat.

Aikalaisen on tietysti mahdotonta nähdä omaa aikaansa historiallisessa perspektiivissä, mutta useat seikat viittaavat siihen, että maailmantalous on juuri nyt harvinaisen suuren hämmennyksen tilassa. Miten kansakunnat selviävät veloistaan? Miten kauppataseiden epätasapainot ratkeavat? Miten köyhät kestävät rikkaiden keskellä? Miten rikkaat kestävät köyhien keskellä? Miten sovittaa jatkuvan kasvun vaatimus luonnon kestävyyden vaatimukseen? Mihin paeta?

Tehdään pieni ajatusleikki. Jos nykytalous olisi paavin taloutta – yhtymäkohtiahan on – mille periaatteille perustuisi Lutherin talous? Paavi siis sanoisi: kun raha kirstuun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa, ja lisäisi vielä: vapaamatkustamista ei sallita. Mitä Luther sanoisi? Hän luultavasti protestoisi, kieltäisi jyrkästi rahan pelastavan vaikutuksen ja selittäisi, että me kaikki olemme vapaamatkustajia, miksi te sitä kavahdatte. Varmaankin Luther vaatisi poistettaviksi kaikki sellaiset käytännöt, jotka korostavat rahan valtaa; jotka on laadittu vain kasvattamaan taloutta. Erityisen vihainen hän olisi niille, jotka pitävät vapaamatkustamista syntinä sellaisissakin tapauksissa, kun se ei ole pois keneltäkään. Luultavasti hän myös vaatisi talouden salaisuuksien avaamista kaikelle kansalle.

Olisiko jo aika protestanttiselle taloudelle?

Korkein oikeus metsässä (2)

Kemppisen blogiin

Anonyymille: Piraattien tekstien perusteella pidän heidän ohjelmaansa juuri niin kapeana kuin vapaan kopioimisen idealle voidaan rakentaa. Siitä kertoo jo liikkeen onneton nimivalinta, mutta myös se, että he puolustavat vapaata kopioimista pitkälti samoilla perusteilla kuin toiset puolustavat päinvastaista kantaa eli musiikin yms. kulutuksen määrällä. He näkevät asian lähinnä optimointitehtävänä ja kannattavat vain siinä määrin vapaata kopioimista, ettei se vähennä tuotantoa.

Piraateilta puuttuu laajempi näkemys. He eivät ole oivaltaneet, että heidän tavoitteissaan on jotain, joka edustaa itse asiassa aivan uutta talousideologiaa.

Kyse on informaation omistamisesta. Kaupallisesti hyödynnettävä informaatio voidaan omistaa joko yhteiskunnallisesti, yksityisesti tai sitä ei omista kukaan.

Sosialistisessa taloudessa yhteiskunta omistaa periaatteessa kaiken kaupallisesti hyödynnettävän informaation. Valtiovalta säätelee sen saatavuutta ja käyttöä ja ohjaa sitä myös vapaaseen käyttöön, ellei se vaaranna valtion säätelyvaltaa. Informaation rajoittaminen vaatii paljon energiaa, estää informaation kehittymistä ja synnyttää kumuloituvaa virheinformaatiota (kuten Neuvostoliiton tuotantojärjestelmässä tapahtui). Kaikille muille kuin sosialisteille on selvää, ettei näin järjetön systeemi voi toimia kunnolla.

Kapitalismissa kaupallisesti hyödynnettävä informaatio on valtiovallan säädöksin määrätty yksityisesti omistettavaksi, tosin poikkeuksin. Tällaisia kaupallista informaatiota yksityistäviä säädöksiä ovat mm. lait liikesalaisuuksista, patenteista ja tekijänoikeuksista. Ilman kyseisiä lakejahan liikesalaisuuksien paljastaminen, piratismi, yms. kuuluisi yksilönvapauden piiriin. Kapitalismissa informaation yksityiset omistajat säätelevät hallitsemansa informaation saatavuutta ja käyttöä ja ohjaavat sitä myös vapaaseen käyttöön, ellei se vaaranna heidän säätelyvaltaansa. Informaation rajoittaminen vaatii paljon energiaa, estää informaation kehittymistä ja synnyttää kumuloituvaa virheinformaatiota (kuten viimeksi subprime lainojen kohdalla). Kaikille muille kuin kapitalisteille on selvää, ettei näin järjetön systeemi voi toimia kunnolla.

Nykyinen talouspoliittinen sekoilu johtuu siitä, että kapitalismin ja sosialismin välinen kilpailu on jo käyty ja kaikki ovat ideologisesti samalla puolella; kasvuun on pyrittävä sopivalla sekoituksella kapitalismia ja sosialismia. Kunnolla toimivaa ratkaisua ei tästä sekoituksesta kuitenkaan löydy.

Umpikujasta päästään vasta, kun otetaan mukaan kolmas ideologinen ulottuvuus, informaation omistamattomuus, sen ”omistusoikeuden” siirtämättömyys. Tämän ajatuksen mukaan jokainen voi hyödyntää vapaasti saamaansa ja kehittämäänsä informaatiota (toisten yksityisyyttä loukkaamatta). Jokainen on myös vapaa myymään valmistamansa informaation, keksinnön, taideteoksen yms. markkinahintaan ja ansaita sillä elantonsa. Kaupalla ei kuitenkaan voida siirtää mitään rajoittavaa omistusoikeutta eikä siis myöskään luopua omasta vapaudesta hyödyntää informaatiota edelleen haluamallaan tavalla. Tämän ”mahdottoman” yhtälön yksi käytännön ratkaisu on esitetty täällä.

Korkein oikeus metsässä

Kemppisen blogiin

Tekijänoikeuksien oikeellisuutta tai tarpeellisuutta arvioitaessa on asiaa tarkasteltava paljon laajemmassa kuviossa kuin mistä JarMom puhuu. Kyse on siitä, mihin suuntaan tekijänoikeudet ja niiden perusteena oleva ideologia maailmaa muuttaa. Mikä on kyseisten yksinoikeuksien suhde nykytalouden keskeisiin ongelmiin, finanssikupliin ja työttömyyteen, ja mikä on tällaisen talouden suhde luonnon ylikuormittumiseen, pakolaisuuteen, terrorismiin ja sotiin.

Pohjimmiltaan kyse on kasvuideologiasta, jonka mukaan talouskasvu on välttämätön ihmiskunnan hyvinvoinnille. ”Ideologiaton” kasvu, siis se, johon yksilöiden omat kasvuhalut ja teot johtavat, ei sen mukaan riitä vaan kasvua täytyy ylhäältä säädellysti tehostaa. Tällaisia säädöksiä on lainsäädännössämme lukuisia, mm. patentti- ja tekijänoikeuslait. Niiden perusteena on ajatus, että ilman yksinoikeuksilla palkitsemista ihmiset eivät viitsi tieteillä ja taiteilla eli kasvattaa taloutta riittävästi. Se kuitenkin jää selvittämättä, miten riittävyyttä arvioidaan.

Tehostettu kasvu kasvattaa korostetusti talouden kasvattajien taloutta ja kauppa kaupalta kasvu keskittyy suuromistajille ja tulevan kasvun kauppiaille, finanssitalouteen, kuten on nähty. Tehostetut odotusten markkinat kasvavatkin aika ajoin riittävän suuriksi kupliksi, jolloin ne puhkeavat johtaen lievimmillään henkilökohtaisiin murhenäytelmiin ja pahimmillaan sotiin.

Aikamme suuri kysymys onkin, mihin enää tarvitsemme talouskasvun tehostamista ja siihen tähtäävää lainsäädäntöä, kun kasvun ”välttämättömyydellä” on selvä yhteys vaikeimpiin ongelmiimme, luonnon ylikuormittumiseen ja sosiaalisen eriarvoisuuden voimistumiseen.

Jos tehostetun kasvun talous on huono idea, myös yhteiskunnan säätämät yksinoikeudet informaation kaupalliseen hyödyntämiseen ovat huono idea.

Teoreettisesti asia selvä. Mutta poliittisesti se on vaikea, koska koko poliittinen kenttämme perustaa politiikkansa kasvuideologiaan. Sen kyseenalaistaminen on kuin Muhammedia pilkkaisi. Ikävä todeta, mutta vieläkään ei ole syntynyt sellaista poliittista liikettä, joka ymmärtäisi sen, ettei maailmantalous tarvitse kasvaakseen ja hyvin toimiakseen erityisiä kiihokkeita kuten informaation kaupallisia yksinoikeuksia (sen enempää kuin markkinatietoja koskevia liikesalaisuuksia). Ne eivät kuulu yksittäisten ihmisten toiveista rakentuvaan markkinatalouteen vaan kapitalistis-sosialistiseen talouteen, jossa yritysten ja valtiovaltojen edut aina menevät kansalaisten etujen edelle.