Kemppisen blogiin
Mielenkiintoinen kolmiosainen avaus. Aluksi vähän ihmettelin, sitten vähän ymmärsin ja lopussa Kemppinen kertoikin, mikä tästä luokittelusta puuttuu. Aloitteellisuus. Jos jokin asia on uusi, sille ei vielä ole vartijoita eikä sille ole hintaa. Vartijoiden ja kauppiaiden lisäksi tarvitaan uusien asioiden tuottajat, sillä ilman uutta ei ole vanhaakaan. Kolmas tekee kertomuksesta uudistuvan, kehittyvän.
Uusien asioiden tuottaminenhan ei kuulu vartijoiden eikä kauppiaiden toimenalaan. Päinvastoin, he vierastavat todella uusia asioita, sillä ne sekoittavat vanhat ansaintakuviot.
Jaottelu kulkisi siis niin, että alussa on sana eli idea eli ideologia. Sitten on sanan opettaminen eli vartiointi eli politiikka. Kolmanneksi on sanasta hyötyminen eli kaupankäynti eli talous. Nämä kaikki tarvitaan tekemään yhteiskunnan.
Seuraavassa tyypillinen ideologien tehtäviin kuuluva aloitteellisuus.
Nykyisin meitä ja maailmaa näyttää hallitsevan talouskasvun ideologia: anna kaikki kauppiaille niin pelastut. Tätä sanaa poliitikkomme opettavat ja sen pohjalle sääntöjä kirjoittavat, joiden valtaa vartijat vartioivat ja joiden sääntöjen mukaan kauppiaat kauppaa käyvät.
Jotkut kuitenkin epäilevät kauppiaiden vallan oikeutusta, aivan niin kuin on epäilty jumalan valitsemien hallitsijoiden oikeutusta ja työväen yksinvallan oikeutusta. Mutta miten kertomus jatkuisi, jotta se ei loppuisi.
Ehkä Kemppisen esittämä esimerkki johdattaa jäljille: ”se mikä muutoin olisi kiristämistä, pakottamista tai kiskontaa arvioidaan eräissä tilanteissa eteväksi neuvottelutaktiikaksi.”
Pohjimmiltaan kehitys on sanan kehittymistä, tiedon lisääntymistä. Se kehittyy ratkaisemalla ongelmia, selittämällä ristiriitaiset sanat osaksi laajempaa yhtenäisyyttä eli ymmärrystä. Toisen sanan mukaan kiristäminen, pakottaminen ja kiskonta on oikein, toisen mukaan se on väärin. Mikä on ratkaisu?
Jo tiedetään, ettei uutta tietoa synny vartijoiden toimin, kiristämällä, pakottamalla eikä kiskomalla. Kehitys edellyttää vartijoiden tehtävien vähentämistä, myös kauppiasvallan tapauksessa.
Jumalan kuten työväenkin valitsemien vartijoiden tehtäviä vähennettiin yksinkertaisella tavalla. Pienennettiin kiristämisellä ja pakottamisella saatavaa palkintoa, vallan arvoa. Siirryttiin demokratiaan vapaine vaaleineen. Olennaista oli se, että näin rajoitettiin vallanpitäjien vapautta käydä kauppaa oikeuksilla valtaan ja saaduilla voitoilla hankkia lisää valtaa ja lisää omaisuutta – eikä suinkaan se, että valta siirrettiin kansalle tai enemmistölle.
Talouden kaikkivoipaisuuteen uskovien kauppiasvalta toimii niin kuin muutkin vallat. Se saa voimansa kauppaamalla eriarvoisia paikkoja omaan taivaaseensa. Jokainen kauppias on sen pappi ja jokaisen edellytetään kasvattavan valtaansa myymällä eriarvoisia asemia omiin tuotteisiinsa, suosimalla toisia ja syrjimällä toisia.
Kauppiasvaltaa myös vähennetään samalla tavalla kuin muitakin valtoja, demokratisoimalla. Annetaan jokaiselle toisaalta yhtäläinen vapaus toimia kauppiaana ja toisaalta yhtäläinen vapaus toimia ostajana, mutta ei anneta vapautta käydä kauppaa kaupankäynnin oikeuksilla, syrjivillä sopimuksilla.
Keskeinen yhtäläisen vapauden vaatimus koskee tietoa. Kun tulee aika heikentää kauppiaiden valtaa, sen välttämättömänä askeleena on luopua siitä yhteisestä tuesta, jota kauppiassalaisuudet nauttivat. Kehitys ei uudistu, ellei tietoja kaikista kaupankäynnin kohteista ja hinnoista, joista mm. yritysten kirjanpidot kertovat, pidetä julkisina tietoina, joiden paljastumista ei kenenkään tule estää.
lauantai 9. tammikuuta 2010
lauantai 2. tammikuuta 2010
Joulusaarna, tai sinne päin
Akateemiseen talousblogiin
Joulusaarnan jatkoksi vähän uuden vuoden saarnaa.
Kysyttäessä millaisella informaatiolla yhteiskunnallisia päätöksiä, siis lakeja, asetuksia ja hallituksen toimia, tulisi tehdä, mieleen tulee kaksi vaihtoehtoa. Joko korostetaan asiantuntijoiden tietoa, joka käsittelee yhteiskunnallisia vaikutussuhteita: jos halutaan sitä tai tätä, on paras toimia niin tai näin. Tai sitten korostetaan tavallisten yksilöiden toiveita jokapäiväisestä leivästä ja terveydestä.
Ongelma on siinä, etteivät ne ole erotettavissa toisistaan. Yksilöiden, jotka haluavat leveämpää leipää, kannattaa turvautua asiantuntijoihin, jotka osaavat neuvoa kuinka he parhaiten pääsevät tavoitteisiinsa.
Asiantuntevuus on kuitenkin sidoksissa yhteiskunnan sääntöihin. Ellei mitään yhteistä sääntöä ole olemassa, asiantuntijat neuvovat ihmisiä juonittelun ja voimankäytön saloihin, koska ilman rajoituksia parhaat juonittelijat ja voimankäyttäjät menestyvät parhaiten. Sitten menestyneiden ja asiantuntijoiden kannattaa laeilla ja säännöillä vakiinnuttaa asemansa. Näin päädytään jonkinlaiseen alueelliseen harvainvaltaan, institutionaalisen väkivallan ja juonittelun yhteisöön, esimerkiksi sääty-yhteiskuntaan. Sellaisessa yhteisössä tutkijoiden vahvistama neuvo tavallisille kansalaisille on: yritä sääntöjen rajoissa juonitella ja taistella itsesi harvojen etuoikeutettujen joukkoon.
Sama tieteellinen neuvo koskee koko yhteisöä suhteessa muihin yhteisöihin. Sellainen yhteisö menestyy, jonka vallanpitäjät onnistuvat juonittelua, painostusta ja väkivaltaa käyttämällä valtaamaan alueita muilta yhteisöiltä.
Ajan myötä, kun suuret institutionalisoituneet väkivaltakoneistot joutuvat vastakkain, joudutaan kuitenkin hankaluuksiin. Sotakoneistojen kehittyessä niiden aikaansaamat tuhot ja menetykset ylittävät niillä saavutettavat voitot. Järjestelmän sisäinen asiantuntevuus johtaakin laajemman kokonaisuuden kautta huonoon tulokseen. Tarvitaan laajempaa asiantuntevuutta.
Esimerkkitapauksessa se tarkoittaa tietoa siitä, että yhteiset säännöt kannattaa muuttaa sellaisiksi, ettei juonittelulla ja väkivallalla pääse niin helposti sellaiseen asemaan, jossa voi ohjata maita ja omaisuuksia itselleen. Se tehdään rajoittamalla vallanpitäjien valtaa demokraattisilla säännöillä, joiden mukaan vallanpitäjät valitaan vapailla vaaleilla ja näin annetaan enemmän painoa tavallisten kansalaisten järjestymättömille, epätieteellisille toiveille.
Siirrytään tähän päivään ja niihin vaikeuksiin, joihin Kööpenhaminassa törmättiin ja joihin Haaparanta viittasi. Maailman kansantalouksien ja yritysten kasvu on törmännyt rajoihin, joiden ylittäminen uhkaa aiheuttaa kokonaisuudelle enemmän haittoja kuin hyötyjä. Eikä se päätöksentekomekanismi, jonka ohjeiden mukaan maailmantalous kehittyy, löydä keinoa uhan torjumiseksi.
Tilanne muistuttaa niitä vaikeuksia, joihin harvainvallat joutuivat mm. Euroopassa, kun helposti valloitettavat alueet loppuivat ja kilpailu koveni alkaen kuluttaa enemmän voimavaroja kuin voitettiin.
Kun talouskasvun aiheuttamaa ongelmaa yritetään ratkaista tilanteessa, jossa taloustieteen päätehtävänä on auttaa kansallisia talouksia nopeuttamaan kasvuaan ja valtaamaan uusia markkina-alueita, tehtävä on ymmärrettävästi vaikea.
Ehdotettu ratkaisuperiaate, että jokaisella olisi sama oikeus tiettyyn määrään luonnon saastuttamista ja tästä oikeudesta voitaisiin käydä kauppaa tai sitä verottaa, on vastaava kuin jos maiden valtaamiskilpailun ongelmiin olisi esitetty ratkaisuksi se, että vedetään rajat asukasluvun mukaan, mutta muu meno jatkuisi niin kuin ennenkin. Mutta miksi tähän pitäisi suostua, koska mikään olennainen ei muuttuisi. Maiden hyödyntämisen paine ja sen vaatima luonnon ja köyhien alistaminen jatkuisi entisen suuruisena.
On otettava oppia historiasta. Ratkaisu ei ole se, että kaikille annetaan sama valta tai omaisuus vaan sama oikeus hankkia valtaa tai omaisuutta. Politiikassa se tarkoittaa yleistä ja yhtäläistä oikeutta toisaalta ehdokkuuteen ja toisaalta äänestämiseen, taloudessa se tarkoittaa yleistä ja yhtäläistä oikeutta toisaalta tuotteiden myymiseen ja toisaalta ostamiseen. Kummassakaan tapauksessa se ei tarkoita vapaata oikeutta kaupantekoon.
Tätä ratkaisuperiaatetta on syytä kutsua talouden demokratiaksi, koska sen periaatteet vastaavat poliittisen demokratian periaatteita.
Keskeinen periaate on vapaus tietoon, mikä politiikassa tarkoittaa hallinnon avoimuutta ja sananvapautta ja taloudessa yritysten talouden avoimuutta, siis kirjanpitojen julkisuutta ja sitä koskevaa sananvapautta. Toinen keskeinen periaate koskee asiakkaiden syrjimättömyyttä. Tuotteen myyjä ei saa antaa kenellekään toista parempaa asemaa ostajana, niin kuin ei politiikassakaan ehdokas saa tehdä ketään suosivia sopimuksia.
Demokratian luonnon kuormitusta vähentävä vaikutus perustuu palkinnon pienentämiseen. Taloudessa suurin palkintohan on tuottajan/myyjän valta suosia toisia ja syrjiä toisia ja salata asioita. Sillä vallalla omaisuudet tehdään. Kun tätä palkintoa pienennetään, heikkenee myös se paine, jolla kilpailua vallasta käydään. Mitä pienempi on palkinto, sitä vähemmän luonnonvaroja voittamiseen kannattaa uhrata.
Tällaista uutta vuotta. Mikäli on tarvetta parempaan.
Joulusaarnan jatkoksi vähän uuden vuoden saarnaa.
Kysyttäessä millaisella informaatiolla yhteiskunnallisia päätöksiä, siis lakeja, asetuksia ja hallituksen toimia, tulisi tehdä, mieleen tulee kaksi vaihtoehtoa. Joko korostetaan asiantuntijoiden tietoa, joka käsittelee yhteiskunnallisia vaikutussuhteita: jos halutaan sitä tai tätä, on paras toimia niin tai näin. Tai sitten korostetaan tavallisten yksilöiden toiveita jokapäiväisestä leivästä ja terveydestä.
Ongelma on siinä, etteivät ne ole erotettavissa toisistaan. Yksilöiden, jotka haluavat leveämpää leipää, kannattaa turvautua asiantuntijoihin, jotka osaavat neuvoa kuinka he parhaiten pääsevät tavoitteisiinsa.
Asiantuntevuus on kuitenkin sidoksissa yhteiskunnan sääntöihin. Ellei mitään yhteistä sääntöä ole olemassa, asiantuntijat neuvovat ihmisiä juonittelun ja voimankäytön saloihin, koska ilman rajoituksia parhaat juonittelijat ja voimankäyttäjät menestyvät parhaiten. Sitten menestyneiden ja asiantuntijoiden kannattaa laeilla ja säännöillä vakiinnuttaa asemansa. Näin päädytään jonkinlaiseen alueelliseen harvainvaltaan, institutionaalisen väkivallan ja juonittelun yhteisöön, esimerkiksi sääty-yhteiskuntaan. Sellaisessa yhteisössä tutkijoiden vahvistama neuvo tavallisille kansalaisille on: yritä sääntöjen rajoissa juonitella ja taistella itsesi harvojen etuoikeutettujen joukkoon.
Sama tieteellinen neuvo koskee koko yhteisöä suhteessa muihin yhteisöihin. Sellainen yhteisö menestyy, jonka vallanpitäjät onnistuvat juonittelua, painostusta ja väkivaltaa käyttämällä valtaamaan alueita muilta yhteisöiltä.
Ajan myötä, kun suuret institutionalisoituneet väkivaltakoneistot joutuvat vastakkain, joudutaan kuitenkin hankaluuksiin. Sotakoneistojen kehittyessä niiden aikaansaamat tuhot ja menetykset ylittävät niillä saavutettavat voitot. Järjestelmän sisäinen asiantuntevuus johtaakin laajemman kokonaisuuden kautta huonoon tulokseen. Tarvitaan laajempaa asiantuntevuutta.
Esimerkkitapauksessa se tarkoittaa tietoa siitä, että yhteiset säännöt kannattaa muuttaa sellaisiksi, ettei juonittelulla ja väkivallalla pääse niin helposti sellaiseen asemaan, jossa voi ohjata maita ja omaisuuksia itselleen. Se tehdään rajoittamalla vallanpitäjien valtaa demokraattisilla säännöillä, joiden mukaan vallanpitäjät valitaan vapailla vaaleilla ja näin annetaan enemmän painoa tavallisten kansalaisten järjestymättömille, epätieteellisille toiveille.
Siirrytään tähän päivään ja niihin vaikeuksiin, joihin Kööpenhaminassa törmättiin ja joihin Haaparanta viittasi. Maailman kansantalouksien ja yritysten kasvu on törmännyt rajoihin, joiden ylittäminen uhkaa aiheuttaa kokonaisuudelle enemmän haittoja kuin hyötyjä. Eikä se päätöksentekomekanismi, jonka ohjeiden mukaan maailmantalous kehittyy, löydä keinoa uhan torjumiseksi.
Tilanne muistuttaa niitä vaikeuksia, joihin harvainvallat joutuivat mm. Euroopassa, kun helposti valloitettavat alueet loppuivat ja kilpailu koveni alkaen kuluttaa enemmän voimavaroja kuin voitettiin.
Kun talouskasvun aiheuttamaa ongelmaa yritetään ratkaista tilanteessa, jossa taloustieteen päätehtävänä on auttaa kansallisia talouksia nopeuttamaan kasvuaan ja valtaamaan uusia markkina-alueita, tehtävä on ymmärrettävästi vaikea.
Ehdotettu ratkaisuperiaate, että jokaisella olisi sama oikeus tiettyyn määrään luonnon saastuttamista ja tästä oikeudesta voitaisiin käydä kauppaa tai sitä verottaa, on vastaava kuin jos maiden valtaamiskilpailun ongelmiin olisi esitetty ratkaisuksi se, että vedetään rajat asukasluvun mukaan, mutta muu meno jatkuisi niin kuin ennenkin. Mutta miksi tähän pitäisi suostua, koska mikään olennainen ei muuttuisi. Maiden hyödyntämisen paine ja sen vaatima luonnon ja köyhien alistaminen jatkuisi entisen suuruisena.
On otettava oppia historiasta. Ratkaisu ei ole se, että kaikille annetaan sama valta tai omaisuus vaan sama oikeus hankkia valtaa tai omaisuutta. Politiikassa se tarkoittaa yleistä ja yhtäläistä oikeutta toisaalta ehdokkuuteen ja toisaalta äänestämiseen, taloudessa se tarkoittaa yleistä ja yhtäläistä oikeutta toisaalta tuotteiden myymiseen ja toisaalta ostamiseen. Kummassakaan tapauksessa se ei tarkoita vapaata oikeutta kaupantekoon.
Tätä ratkaisuperiaatetta on syytä kutsua talouden demokratiaksi, koska sen periaatteet vastaavat poliittisen demokratian periaatteita.
Keskeinen periaate on vapaus tietoon, mikä politiikassa tarkoittaa hallinnon avoimuutta ja sananvapautta ja taloudessa yritysten talouden avoimuutta, siis kirjanpitojen julkisuutta ja sitä koskevaa sananvapautta. Toinen keskeinen periaate koskee asiakkaiden syrjimättömyyttä. Tuotteen myyjä ei saa antaa kenellekään toista parempaa asemaa ostajana, niin kuin ei politiikassakaan ehdokas saa tehdä ketään suosivia sopimuksia.
Demokratian luonnon kuormitusta vähentävä vaikutus perustuu palkinnon pienentämiseen. Taloudessa suurin palkintohan on tuottajan/myyjän valta suosia toisia ja syrjiä toisia ja salata asioita. Sillä vallalla omaisuudet tehdään. Kun tätä palkintoa pienennetään, heikkenee myös se paine, jolla kilpailua vallasta käydään. Mitä pienempi on palkinto, sitä vähemmän luonnonvaroja voittamiseen kannattaa uhrata.
Tällaista uutta vuotta. Mikäli on tarvetta parempaan.
lauantai 26. joulukuuta 2009
Brändäys, hyvä vai huono asia
Soininvaaran blogiin
Touko Mettinen esitti kiinnostavan väitteen: ”Länsimaissa ruuan ym. tuotanto on jo aivan riittävää, olisi kaikkein vihreintä, että puolet kansasta valmistaisi toiselle puoliskolle esim. avattaria ja toinen puoli taas kaupoissa myisi merkkifarkkuja ja cappuccinoa.”
Mutta miten korkealle tyypillisen länsimaan elintaso mahtaisi näin nousta, jos muuta kauppaa ei olisi? Eivät taitaisi rahat kauaa riittää merkkituotteisiin, tuskin avattariinkaan. Mielikuvakauppa ei todellakaan ole ratkaisu edes luonnon ylikuormittumisen ongelmaan.
Brändäys, kun siitä erotetaan käytön laatu/hinta kysymykset, on aito pyramidipeli, joka toimii vaurastumisen unelmalla. Brändillä ostetaan arvostusta ja kalliilla brändillä saa enemmän arvostusta kuin halvalla – siksihän se on kalliimpi. Kaikki brändeihin käytetty varallisuus kulkeutuu vähitellen huipulle luoden yhä rikkaampia brändien omistajia ja yhä kalliimpia brändejä, joilla vaurastuneet osoittavat vaurautensa. Mutta koska brändit liittyvät tavaroihin, bränditalous kasaa huipulle merkkikellojen ja vaatteiden lisäksi merkillisiä autoja, huvijahteja, ravintola-annoksia, lentokoneita, rakennuksia ja maa-alueita – ja mahdollisimman paljon, koska kaksikymmentä Hermes pukua nostattaa enemmän arvostusta kuin kaksi.
Tämäkään pyramidi ei pysyisi pystyssä ellei sen pohjalla olisi lukematon määrä köyhiä työläisiä, jotka näitä tuotteita valmistavat ilman että itse voivat niistä nauttia, ja keskellä olisi valtava joukko keskituloisia, joiden unelmana on siirtyä Opelista Audiin ja Hakunilasta Matinkylään ja Alkossa alahyllyltä ylemmille.
Brändipyramidin ongelma on sama kuin muidenkin pyramiditalouksien. Se edellyttää jatkuvaa kasvua ja se edellyttää Opelien ja Audien tuotannon kasvua ja se luonnon kuormituksen kasvua.
Jos nyt jotain asialle pitäisi tehdä, niin ainakin voitaisiin kysyä, mitä järkeä on brändinrakentajien verovapaudella, siis sillä, että yritykset voivat vähentää mm. mainontaan käyttämänsä varat verotuksessa.
Touko Mettinen esitti kiinnostavan väitteen: ”Länsimaissa ruuan ym. tuotanto on jo aivan riittävää, olisi kaikkein vihreintä, että puolet kansasta valmistaisi toiselle puoliskolle esim. avattaria ja toinen puoli taas kaupoissa myisi merkkifarkkuja ja cappuccinoa.”
Mutta miten korkealle tyypillisen länsimaan elintaso mahtaisi näin nousta, jos muuta kauppaa ei olisi? Eivät taitaisi rahat kauaa riittää merkkituotteisiin, tuskin avattariinkaan. Mielikuvakauppa ei todellakaan ole ratkaisu edes luonnon ylikuormittumisen ongelmaan.
Brändäys, kun siitä erotetaan käytön laatu/hinta kysymykset, on aito pyramidipeli, joka toimii vaurastumisen unelmalla. Brändillä ostetaan arvostusta ja kalliilla brändillä saa enemmän arvostusta kuin halvalla – siksihän se on kalliimpi. Kaikki brändeihin käytetty varallisuus kulkeutuu vähitellen huipulle luoden yhä rikkaampia brändien omistajia ja yhä kalliimpia brändejä, joilla vaurastuneet osoittavat vaurautensa. Mutta koska brändit liittyvät tavaroihin, bränditalous kasaa huipulle merkkikellojen ja vaatteiden lisäksi merkillisiä autoja, huvijahteja, ravintola-annoksia, lentokoneita, rakennuksia ja maa-alueita – ja mahdollisimman paljon, koska kaksikymmentä Hermes pukua nostattaa enemmän arvostusta kuin kaksi.
Tämäkään pyramidi ei pysyisi pystyssä ellei sen pohjalla olisi lukematon määrä köyhiä työläisiä, jotka näitä tuotteita valmistavat ilman että itse voivat niistä nauttia, ja keskellä olisi valtava joukko keskituloisia, joiden unelmana on siirtyä Opelista Audiin ja Hakunilasta Matinkylään ja Alkossa alahyllyltä ylemmille.
Brändipyramidin ongelma on sama kuin muidenkin pyramiditalouksien. Se edellyttää jatkuvaa kasvua ja se edellyttää Opelien ja Audien tuotannon kasvua ja se luonnon kuormituksen kasvua.
Jos nyt jotain asialle pitäisi tehdä, niin ainakin voitaisiin kysyä, mitä järkeä on brändinrakentajien verovapaudella, siis sillä, että yritykset voivat vähentää mm. mainontaan käyttämänsä varat verotuksessa.
torstai 17. joulukuuta 2009
Talouden päävärit
Tulevaisuudentutkimuksen seuran postituslistalle
Lauri kirjoitti:
Jos katsotaan vain ketsuppeja, punaisen ja sinisen sekoittaminen ehkä riittää, mutta kurkkupikkelsin väriä kuvattaessa pitäisi jotain lisätä ja paljon, vihreää tai keltaista ehkä. Kuinka monta eri väriä tarvitaan, jotta kaikkia värejä voitaisiin kuvata ja miten nämä värit olisi määriteltävä, jotta se parhaiten vastaisi sitä, miten värejä käytännössä tuotetaan. Kohtalaisen hyvään tulokseen päästään kolmella päävärillä ja niitä tai niiden aallonpituuksia sekoittamalla.
Kun koetamme ymmärtää, miten 57 eri kapitalismia - ynnä merkantilismit, sosialismit ja kommunismit - toimivat ja mitkä tekijät ovat vaikuttaneet siihen, miksi talous toimii eri tavoin eri maissa, eri yhteiskunnissa ja eri historian ajankohtina, emme saa asioista mitään tolkkua, ellei meillä ole peruskäsitteitä, joilla kuvaamme eri tavalla toimivia talouksia. Nyt käytämme vain kahden päävärin palettia, joista toinen ilmaisee valtiojohtoisuuden punaista ja toinen markkinavapauden sinistä. Se ei kuitenkaan riitä. Valtiojohtoinen talous on sidottu poliittisen kilpailun vaatimuksiin ja vapaa markkinatalous on sidottu yritysten voiton maksimoinnin vaatimuksiin. Sekoitettiinpa näitä vaatimuksia millaisessa suhteessa tahansa, emme saa taloutta, joka ottaisi huomioon heikoimpien ihmisryhmien ja luonnon kestävyyden taloudelle asettamat vaatimukset. Joku väri tästä paletista puuttuu.
Ehdotukseni on, että niin sanottu markkinavapaus jaetaan kahdeksi eri käsitteeksi, markkinoiden vapaudeksi ylhäältä eli myyjistä päin ja markkinoiden vapaudeksi alhaalta eli ostajista päin. Edelliselle on tunnusomaista sopimusvapaus myyjien ja ostajien kesken. Koska myyjät ovat kuitenkin omistusketjussa ylempänä kuin ostajat, tällä tavalla vapaa talous kasaa varallisuutta ja valtaa kaupan, tuotannon ja rahoituksen yläpäähän suuryritysten omistajille. Siksi on syytä kutsua tätä kapitalismiksi. Jälkimmäiselle on tunnusomaista se, että jokaisella ostajalla on sama vapaus myyjien tuotteisiin eli myyjät eivät syrji ketään ostajia minkäänlaisilla erityiskohteluilla tai -sopimuksilla. Tätä ominaisuutta voidaan kutsua markkinataloudeksi tai yhtä hyvin talouden demokratiaksi, koska sen sisältö on täysin sama kuin poliittisenkin demokratian; kaikilla äänestäjillä on yhtäläinen, ketään syrjimätön vapaus valita tarjolla olevista tuotteista tai päätöksistä.
Näin saadaan talouden kolmen päävärin paletti. On huomattava, ettei tähän vielä liity mitään arvovalintaa. Tässä esitetään vain valtiojohtoisuuden punaisen, yritysjohtoisuuden sinisen ja kansalaisjohtoisuuden vihreän paletti, joita kaikkia värejä tarvitaan talouden ymmärtämiseksi ja entistä kehittyneemmän talouden rakentamiseksi.
Toinen asia on se, että maailman talouden suuret ongelmat, köyhyys ja luonnon ylikuormitus, selittyvät juuri sillä, että taloustieteilijöillä - poliitikoista ja tavallisesta kansasta puhumattakaan - on ollut käytössään vain sinisen ja punaisen talouden paletti. Niinpä, vaikka köyhyyden ja luonnon ylikuormituksen ongelmia on kuinka yritetty ratkaista eri maiden yliopistoissa, hallituksissa, YK:ssa, Davosissa, Kiotossa, Dohassa ja nyt Kööpenhaminassa, tuloksena on aina ollut vain entistä voimakkaammin köyhiä rasittava ja luontoa kuluttava maailman talous. Sinisestä ja punaisesta kun ei saada vihreää vaikka mitä tekisi.
En tiedä miten siihen päästään, mutta kaikkien niiden, jotka ovat kyllästyneet nykyisen politiikan ja talouden kyvyttömyyteen edellä mainittujen ongelmien ratkaisemisessa, kannattaa ottaa ajatuksiaan ja tekojaan ohjaavaan palettiinsa edellä kuvattu vihreän värinen talous.
Lauri kirjoitti:
Mutta minulle on arvoitus tuo laajasti kannatettu halu tehdä ero 'kapitalismin' ja 'markkinatalouden' välille. Minulle on jäänyt käsitys, että yritetään etsiä jotain abstraktiota - miksei; varjoja luolan seinillä. Se tekee vääryyttä todellisille talouksille, niille historiallisille yhteiskunnille, joiden 'päällä' ne taloudelliset mekanismit 'kelluvat' monimutkaisista historiallisista, kulttuurisista ja sosiaalisista syistä johtuen. Minusta tuo spekulointi tekee vääryyttä todellisuudelle. ... Hyman Minsky lausui aikanaan, että kapitalismeja on 57 sorttia niinkuin Heinz mainostaa ketchup'eja olevan. Siinä on ideaa.Kun olen yksi niistä, jotka haluavat tehdä eron kapitalismin ja markkinatalouden välillä, niin vastaan omasta puolestani. Jatketaan Minskyn ideaa Heinzin tuotteilla. Niitä on 57 eri sorttia ja väriä. Mutta miten värejä kuvataan, jotta tätä tietoa voidaan hyödyntää esimerkiksi houkuttelevan värisiä pikkelsejä valmistettaessa tai televisioita rakennettaessa.
Jos katsotaan vain ketsuppeja, punaisen ja sinisen sekoittaminen ehkä riittää, mutta kurkkupikkelsin väriä kuvattaessa pitäisi jotain lisätä ja paljon, vihreää tai keltaista ehkä. Kuinka monta eri väriä tarvitaan, jotta kaikkia värejä voitaisiin kuvata ja miten nämä värit olisi määriteltävä, jotta se parhaiten vastaisi sitä, miten värejä käytännössä tuotetaan. Kohtalaisen hyvään tulokseen päästään kolmella päävärillä ja niitä tai niiden aallonpituuksia sekoittamalla.
Kun koetamme ymmärtää, miten 57 eri kapitalismia - ynnä merkantilismit, sosialismit ja kommunismit - toimivat ja mitkä tekijät ovat vaikuttaneet siihen, miksi talous toimii eri tavoin eri maissa, eri yhteiskunnissa ja eri historian ajankohtina, emme saa asioista mitään tolkkua, ellei meillä ole peruskäsitteitä, joilla kuvaamme eri tavalla toimivia talouksia. Nyt käytämme vain kahden päävärin palettia, joista toinen ilmaisee valtiojohtoisuuden punaista ja toinen markkinavapauden sinistä. Se ei kuitenkaan riitä. Valtiojohtoinen talous on sidottu poliittisen kilpailun vaatimuksiin ja vapaa markkinatalous on sidottu yritysten voiton maksimoinnin vaatimuksiin. Sekoitettiinpa näitä vaatimuksia millaisessa suhteessa tahansa, emme saa taloutta, joka ottaisi huomioon heikoimpien ihmisryhmien ja luonnon kestävyyden taloudelle asettamat vaatimukset. Joku väri tästä paletista puuttuu.
Ehdotukseni on, että niin sanottu markkinavapaus jaetaan kahdeksi eri käsitteeksi, markkinoiden vapaudeksi ylhäältä eli myyjistä päin ja markkinoiden vapaudeksi alhaalta eli ostajista päin. Edelliselle on tunnusomaista sopimusvapaus myyjien ja ostajien kesken. Koska myyjät ovat kuitenkin omistusketjussa ylempänä kuin ostajat, tällä tavalla vapaa talous kasaa varallisuutta ja valtaa kaupan, tuotannon ja rahoituksen yläpäähän suuryritysten omistajille. Siksi on syytä kutsua tätä kapitalismiksi. Jälkimmäiselle on tunnusomaista se, että jokaisella ostajalla on sama vapaus myyjien tuotteisiin eli myyjät eivät syrji ketään ostajia minkäänlaisilla erityiskohteluilla tai -sopimuksilla. Tätä ominaisuutta voidaan kutsua markkinataloudeksi tai yhtä hyvin talouden demokratiaksi, koska sen sisältö on täysin sama kuin poliittisenkin demokratian; kaikilla äänestäjillä on yhtäläinen, ketään syrjimätön vapaus valita tarjolla olevista tuotteista tai päätöksistä.
Näin saadaan talouden kolmen päävärin paletti. On huomattava, ettei tähän vielä liity mitään arvovalintaa. Tässä esitetään vain valtiojohtoisuuden punaisen, yritysjohtoisuuden sinisen ja kansalaisjohtoisuuden vihreän paletti, joita kaikkia värejä tarvitaan talouden ymmärtämiseksi ja entistä kehittyneemmän talouden rakentamiseksi.
Toinen asia on se, että maailman talouden suuret ongelmat, köyhyys ja luonnon ylikuormitus, selittyvät juuri sillä, että taloustieteilijöillä - poliitikoista ja tavallisesta kansasta puhumattakaan - on ollut käytössään vain sinisen ja punaisen talouden paletti. Niinpä, vaikka köyhyyden ja luonnon ylikuormituksen ongelmia on kuinka yritetty ratkaista eri maiden yliopistoissa, hallituksissa, YK:ssa, Davosissa, Kiotossa, Dohassa ja nyt Kööpenhaminassa, tuloksena on aina ollut vain entistä voimakkaammin köyhiä rasittava ja luontoa kuluttava maailman talous. Sinisestä ja punaisesta kun ei saada vihreää vaikka mitä tekisi.
En tiedä miten siihen päästään, mutta kaikkien niiden, jotka ovat kyllästyneet nykyisen politiikan ja talouden kyvyttömyyteen edellä mainittujen ongelmien ratkaisemisessa, kannattaa ottaa ajatuksiaan ja tekojaan ohjaavaan palettiinsa edellä kuvattu vihreän värinen talous.
maanantai 14. joulukuuta 2009
Žižek
Tulevaisuudentutkimuksen seuran postituslistalle
Veikolle kiitos Zizekin ajatusten tarkemmasta esittelystä. (Jälkimmäisen viestisi kiitettävyydestä en tosin ole varma ;-).
Kapitalismin "vampyyrimaisuus" ei johdu liian paljosta eikä liian vähästä valtiovallan ohjauksesta. Sitä ei voida ratkaista tämän kysymyksen tiimoilta. Kapitalismin "vampyyrimaisuus" perustuu sen oman valtarakenteen jyrkkyyteen. Eikä sen jyrkkyys johdu siitä, että kapitalismi on liian markkinataloudellista vaan siitä, että se on liian vähän markkinataloudellista.
Siitä, miksi kapitalismi ei ole markkinataloutta ja millaisilla muutoksilla siitä tulisi puhtaampaa, vähemmän painostavaa ja vähemmän tuhoavaa markkinataloutta, olen kertonut tälläkin palstalla vuosien mittaan monen monta kertaa. Mutta kertaus on opintojen äiti.
Olennainen asia on se, että kapitalismissa vapaus ymmärretän ostajan ja myyjän tasapuolisena vapautena tehdä sopimuksia, minkä asetelman alkuperäinen epätasa-arvo johtaa kehittyessään myyjien organisaatioiden eli tuottajien ja kaupan ylivaltaan ostajiin eli viime kädessä kuluttajiin nähden. Tilanne on vastaava kuin jos politiikassa vapaus ymmärrettäisiin lain laatijoiden ja lain kohteiden keskinäisenä vapautena neuvotella asioista. Niin tehtiinkin ennen demokratiaa, mutta järjestelmä toimi huonosti ja epätasa-arvo kasvoi. Aidot markkinat ovat demokraattiset ja niiden vapaus tarkoittaa ostajien välistä tasa-arvoa, jossa jokaisen raha on yhtä arvokasta ja jokaisella on vapaa pääsy kaikkiin tuotannon ja kaupan tietoihin. Aivan vastaavasti kuin demokraattisessa politiikassa vapaus tarkoittaa äänestäjien välistä tasa-arvoa, jossa jokaisen ääni on yhtä arvokas ja kaikilla on vapaa pääsy kaikkiin hallinnon tietoihin.
Tässä se kaivattu kertomus "absoluuttisesta demokratiasta" lyhyesti sanottuna on, jonka toivoisin kaikkien zizekkienkin lopulta ymmärtävän.
Veikolle kiitos Zizekin ajatusten tarkemmasta esittelystä. (Jälkimmäisen viestisi kiitettävyydestä en tosin ole varma ;-).
Kapitalismi on vampyyri. Se nousee aina kuolleista. Maon kulttuurivallankumouksestakin seurauksena oli vain kapitalismin voittoisa paluu. Zizek uumoilee, että Kiinan kommunistit nyt ohjailevat räjähdysherkintä kehityskulkua kapitalismin historiassa. Yhtä hämmästyttävä opetus liittyy länsieurooppalaiseen kolmannen tien, sosialidemokratian, kasvuun. Zizek sanoo että opetus kuuluu: me osaamme tehdä sen paremmin. Nykypäivän ”tietotyön” synnyn myötä ristiriita yhteiskunnallisen tuotannon ja kapitalististen suhteiden välillä on jyrkentynyt entisestään. Tämä tarjoaa ensimmäistä kertaa mahdollisuuden ”absoluuttiselle demokratialle”. Vastarinta on antautumista -artikkelissaan Zizek esittelee kahdeksan vasemmistolle mahdollista vaihtoehtoa. Hän nimittää niitä kyllä kehnoiksi, mutta kuitenkin.Kyseiset, esittämäsi kahdeksan kohtaa eivät silti muuta edellisessä viestissäni ilmaisemaani kritiikkiä. Zizekillä ei ole harmaata aavistustakaan siitä, missä päin ratkaisu on. Jos hänellä olisi, hän olisi sen varmasti esittänyt eikä mikään hänen kirjoituksistaan haparoisi muualle, ei kolmanteen sosialidemokratiaan, ei välitiloihin, ei jumalalliseen väkivaltaan, ei joka päivän käytäntöihin eikä kielellisiin uudelleenmuotoiluihin.
Kapitalismin "vampyyrimaisuus" ei johdu liian paljosta eikä liian vähästä valtiovallan ohjauksesta. Sitä ei voida ratkaista tämän kysymyksen tiimoilta. Kapitalismin "vampyyrimaisuus" perustuu sen oman valtarakenteen jyrkkyyteen. Eikä sen jyrkkyys johdu siitä, että kapitalismi on liian markkinataloudellista vaan siitä, että se on liian vähän markkinataloudellista.
Siitä, miksi kapitalismi ei ole markkinataloutta ja millaisilla muutoksilla siitä tulisi puhtaampaa, vähemmän painostavaa ja vähemmän tuhoavaa markkinataloutta, olen kertonut tälläkin palstalla vuosien mittaan monen monta kertaa. Mutta kertaus on opintojen äiti.
Olennainen asia on se, että kapitalismissa vapaus ymmärretän ostajan ja myyjän tasapuolisena vapautena tehdä sopimuksia, minkä asetelman alkuperäinen epätasa-arvo johtaa kehittyessään myyjien organisaatioiden eli tuottajien ja kaupan ylivaltaan ostajiin eli viime kädessä kuluttajiin nähden. Tilanne on vastaava kuin jos politiikassa vapaus ymmärrettäisiin lain laatijoiden ja lain kohteiden keskinäisenä vapautena neuvotella asioista. Niin tehtiinkin ennen demokratiaa, mutta järjestelmä toimi huonosti ja epätasa-arvo kasvoi. Aidot markkinat ovat demokraattiset ja niiden vapaus tarkoittaa ostajien välistä tasa-arvoa, jossa jokaisen raha on yhtä arvokasta ja jokaisella on vapaa pääsy kaikkiin tuotannon ja kaupan tietoihin. Aivan vastaavasti kuin demokraattisessa politiikassa vapaus tarkoittaa äänestäjien välistä tasa-arvoa, jossa jokaisen ääni on yhtä arvokas ja kaikilla on vapaa pääsy kaikkiin hallinnon tietoihin.
Tässä se kaivattu kertomus "absoluuttisesta demokratiasta" lyhyesti sanottuna on, jonka toivoisin kaikkien zizekkienkin lopulta ymmärtävän.
lauantai 12. joulukuuta 2009
Lehmänkauppa se on joka kannattaa
Akateemiseen talousblogiin
Kiintoisa ja tärkeä alustus. Havainnolliset esimerkit. Mutta onko kirjoitus lehmänkauppojen puolesta vai niitä vastaan? Marko Terviö:
Ensimmäinen esimerkki havainnollistaa lehmänkauppojen etuja. Esimerkiksi Itäpuolueen ja Länsipuolueen johtajien välisellä lehmänkaupalla saadaan aikaan projektit, joiden yhteenlaskettu hyöty on positiivinen, mutta jotka ilman lehmänkauppaa olisivat jääneet syntymättä.
Toinen esimerkki havainnollistaa lehmänkauppojen haittoja. Siinä jokainen lehmänkauppa vähentää yhteenlaskettua hyötyä, mutta silti sellainen kannattaa tehdä. Idän ja Lännen kannattaa jälleen lyöttäytyä yhteen ja toteuttaa kannattamansa projektit, vaikka näin aiheutettu yhteenlaskettu haitta on suurempi kuin että jompikumpi liittoutuisi Pohjoisen kanssa. Ainoa hyödyllinen olisi yksin Pohjoisen kannattama projekti.
Näistä esimerkeistä ei todellakaan voida sanoa mitään lehmänkauppojen saldosta. Niinpä blogin pitäjä aivan oikein toteaa: ”Teoreettiseen ideaaliratkaisuun ei lehmänkauppojenkaan avulla päästä”.
Teoreettinen ratkaisu vaatiikin syvemmän analyysin. Avainkäsitteen Marko jo mainitsikin, koska sitä vaadittiin esimerkin reunaehtona. Se on enemmistödemokratia. Teoreettisessa tarkastelussa se on kuitenkin vain yksi tapa tehdä yhteisiä päätöksiä.
Kyseiset päätökset voitaisiin tehdä myös diktatorisesti. Jos päättäjä olisi Itäpuolueen johtaja, edellisten esimerkkien yhteistuloksena olisivat projektit, joiden yhteen laskettu hyöty olisi nolla. Sama tulos olisi Lännen vallan alla. Ainoa positiivinen tulos saataisiin, jos Pohjoisen johtaja päättäisi yksin projekteista.
Asiaa arvioitaessa on kuitenkin otettava huomioon se, etteivät diktaattorit sen enempää kuin muutkaan johtajat pääse asemaansa yksin vaan heidän valtansa rakentuu yhteisen edun nimissä tehdyille liittoutumille ja lehmänkaupoille. Niinpä esimerkkimmekin diktaattoriksi päätyisi johtaja, joka kykenisi tekemään laajimmat ja yhtenäisimmät liittoutumat. Tässä tapauksessa hän olisi siis joko Idän tai Lännen johtaja ja tulos olisi nolla.
Teoreettisessa tarkastelussa voidaan kuitenkin olettaa myös kolmas tapa tehdä yhteisiä päätöksiä. Sanottakoon tätä vaikka aidoksi demokratiaksi. Se perustuu ajatukselle, että jokainen ottaa yhteisen edun huomioon jo arvioidessaan omaa etuaan ja jokaisen mielipide on yhtä hyvä ja riippumaton sen kannattajien määrästä. Yhteinen päätös tehdään silloin arvan perusteella.
Kun tätä sovelletaan esimerkkeihimme, sattuma päättää noudatetaanko Idän, Lännen tai Pohjoisen johtajan toivetta. Ensimmäisessä esimerkissä saadaan sama hyvä tulos valiutuipa päättäjäksi kuka tahansa, mutta vältetään enemmistödemokratiaa vaivaava päätöksenteon halvaantuminen. Toisessa esimerkissä sattuman käytöllä saadaan kahdella mahdollisuudella kolmesta huono päätös mutta yhdellä kolmesta hyvä päätös. Näin vältetään se, että joka tapauksessa päädytään huonoon päätökseen niin kuin käy enemmistödemokratiassa ja diktatuurissa.
Päätöksenteko-ongelmaan löytyy siis teoreettisesti parempi ratkaisu kuin enemmistödemokratia tai diktatuuri. Tämän poliittisen järjestelmän ratkaisun esitin jo vuonna 1987 kirjassani Uusi yhteiskuntajärjestelmä ja tällä on oma sovelluksensa myös talouden päätäntäjärjestelmään. (Harmi vain, että ihmiset käsittelevät myös ajatuksia lehmänkaupoin niin että vain sellaisia ymmärretään ja kannatetaan, joilta saa vastakannatusta ja jotka eivät uhkaa status quota. Niinpä kirjani ehdottama ”projekti” on kohdannut saman kohtalon kuin Pohjoisen projektit esimerkissämme).
Kiintoisa ja tärkeä alustus. Havainnolliset esimerkit. Mutta onko kirjoitus lehmänkauppojen puolesta vai niitä vastaan? Marko Terviö:
“Lehmänkaupoilla” on suomen kielessä turhan negatiivinen kaiku. … Lehmänkaupat ovat kuitenkin edustuksellisen demokratian olennainen osa, jota ilman päätöksenteko helposti halvaantuisi.
Seuraava esimerkki havainnollistaa lehmänkauppojen roolia enemmistödemokratiassa. Eräässä maassa asukkaat jakautuvat tasaisesti kolmen puolueen kannattajaksi, ja kansanedustajat ajavat vain äänestäjiensä etua. Kutsutaan puolueita nimillä Itäpuolue, Länsipuolue ja Pohjoispuolue. Edustajien on päätettävä kolmen, periaatteessa täysin toisistaan riippumattoman julkisen projektin toteuttamisesta. Kutsutaan projekteja nimillä A, B ja C. Toteuttamispäätökset ovat joko-tai laatua. Koska päätökset vaativat enemmistön äänistä, niin minkä tahansa projektin toteuttaminen vähintään kahden puolueen tuen.
Asukkaiden hyödyt on esitetty seuraavassa taulukossa puolueittain. Hyöty tarkoittaa tässä hyvinvointivaikutuksia ryhmän jäseniin, esim. kuluttajien ylijäämät miinus verot.
_______ A ____ B_____ C
Itä ____ 5____ -1____ -1
Länsi__ -1 ____ 5____ -1
Pohj.__ -1____ -1 ____ 5
Yht. ___ 3 ____ 3 ____ 3
Taulukon viimeiseltä riviltä nähdään, että kaikki kolme projektia olisivat “tehokkaita,” eli niiden yhteenlaskettu vaikutus hyvinvointiin on positiivinen. Mutta jos jokaisesta projektista päätetään erikseen, niin yhtään projektia ei toteutettaisi, koska joka projektissa on yksi nettohyötyjä ja kaksi nettomaksajaa. Erillisinä päätöksinä kaikki projektit siis äänestettäisiin nurin 2/3 enemmistöllä, vaikka ne toteutettuina tuottaisivat kokonaishyödyn +9.
…
Lopuksi lisähuomio harjoitustehtävän muodossa. Mitkä lehmänkaupat olisivat mahdollisia seuraavien preferenssien vallitessa, ja mitkä niiden hyvinvointivaikutukset?
_______ A ____ B____ C
Itä____ 3____ -1____ -1
Länsi__ -1____ 3____ -1
Pohj.__ -5____ -5____ 3
Yht.___ -3____ -3____ 1
Ensimmäinen esimerkki havainnollistaa lehmänkauppojen etuja. Esimerkiksi Itäpuolueen ja Länsipuolueen johtajien välisellä lehmänkaupalla saadaan aikaan projektit, joiden yhteenlaskettu hyöty on positiivinen, mutta jotka ilman lehmänkauppaa olisivat jääneet syntymättä.
Toinen esimerkki havainnollistaa lehmänkauppojen haittoja. Siinä jokainen lehmänkauppa vähentää yhteenlaskettua hyötyä, mutta silti sellainen kannattaa tehdä. Idän ja Lännen kannattaa jälleen lyöttäytyä yhteen ja toteuttaa kannattamansa projektit, vaikka näin aiheutettu yhteenlaskettu haitta on suurempi kuin että jompikumpi liittoutuisi Pohjoisen kanssa. Ainoa hyödyllinen olisi yksin Pohjoisen kannattama projekti.
Näistä esimerkeistä ei todellakaan voida sanoa mitään lehmänkauppojen saldosta. Niinpä blogin pitäjä aivan oikein toteaa: ”Teoreettiseen ideaaliratkaisuun ei lehmänkauppojenkaan avulla päästä”.
Teoreettinen ratkaisu vaatiikin syvemmän analyysin. Avainkäsitteen Marko jo mainitsikin, koska sitä vaadittiin esimerkin reunaehtona. Se on enemmistödemokratia. Teoreettisessa tarkastelussa se on kuitenkin vain yksi tapa tehdä yhteisiä päätöksiä.
Kyseiset päätökset voitaisiin tehdä myös diktatorisesti. Jos päättäjä olisi Itäpuolueen johtaja, edellisten esimerkkien yhteistuloksena olisivat projektit, joiden yhteen laskettu hyöty olisi nolla. Sama tulos olisi Lännen vallan alla. Ainoa positiivinen tulos saataisiin, jos Pohjoisen johtaja päättäisi yksin projekteista.
Asiaa arvioitaessa on kuitenkin otettava huomioon se, etteivät diktaattorit sen enempää kuin muutkaan johtajat pääse asemaansa yksin vaan heidän valtansa rakentuu yhteisen edun nimissä tehdyille liittoutumille ja lehmänkaupoille. Niinpä esimerkkimmekin diktaattoriksi päätyisi johtaja, joka kykenisi tekemään laajimmat ja yhtenäisimmät liittoutumat. Tässä tapauksessa hän olisi siis joko Idän tai Lännen johtaja ja tulos olisi nolla.
Teoreettisessa tarkastelussa voidaan kuitenkin olettaa myös kolmas tapa tehdä yhteisiä päätöksiä. Sanottakoon tätä vaikka aidoksi demokratiaksi. Se perustuu ajatukselle, että jokainen ottaa yhteisen edun huomioon jo arvioidessaan omaa etuaan ja jokaisen mielipide on yhtä hyvä ja riippumaton sen kannattajien määrästä. Yhteinen päätös tehdään silloin arvan perusteella.
Kun tätä sovelletaan esimerkkeihimme, sattuma päättää noudatetaanko Idän, Lännen tai Pohjoisen johtajan toivetta. Ensimmäisessä esimerkissä saadaan sama hyvä tulos valiutuipa päättäjäksi kuka tahansa, mutta vältetään enemmistödemokratiaa vaivaava päätöksenteon halvaantuminen. Toisessa esimerkissä sattuman käytöllä saadaan kahdella mahdollisuudella kolmesta huono päätös mutta yhdellä kolmesta hyvä päätös. Näin vältetään se, että joka tapauksessa päädytään huonoon päätökseen niin kuin käy enemmistödemokratiassa ja diktatuurissa.
Päätöksenteko-ongelmaan löytyy siis teoreettisesti parempi ratkaisu kuin enemmistödemokratia tai diktatuuri. Tämän poliittisen järjestelmän ratkaisun esitin jo vuonna 1987 kirjassani Uusi yhteiskuntajärjestelmä ja tällä on oma sovelluksensa myös talouden päätäntäjärjestelmään. (Harmi vain, että ihmiset käsittelevät myös ajatuksia lehmänkaupoin niin että vain sellaisia ymmärretään ja kannatetaan, joilta saa vastakannatusta ja jotka eivät uhkaa status quota. Niinpä kirjani ehdottama ”projekti” on kohdannut saman kohtalon kuin Pohjoisen projektit esimerkissämme).
torstai 10. joulukuuta 2009
Sekularismin ja islamismin konflikti
Soininvaaran blogiin
Siitä olen samaa mieltä Osmon kanssa, että olennainen raja kulkee uskonnollisten ja uskonnottomien välillä. Se ei siis kulje maltillisten ja fundamentalistien välillä, niin kuin maltilliset asian mielellään näkevät.
Maltillisuudessa piilevä vaara on siinä, että maltillisetkin myöntävät jonkin uskonnollisen auktoriteetin olemassaolon ja joidenkin uskon käytäntöjen oikeuden – muutenhan he olisivat uskonnottomia. Uskon ja järjen käytön raja voidaan kuitenkin vetää vain uskoon perustuen. Siksi maltillistenkin uskovien on erittäin vaikea kritisoida sellaisia tekoja, jotka heidän mielestään ovat aivan järjettömiä, mutta joita heidän uskonsa auktoriteetit heille opettavat. Kyseiset opettajat puolestaan ovat johtavassa asemassa kilpailtaessa toisuskoisia ja uskonnottomia vastaan ja tätä vastakkainasettelua he hyödyntävät pysyäkseen vallassa.
Maltillisen kannattamisen dilemma ei koske vain uskontoja. Edellä Riccado esitti tähän liittyen: ”Mutta hyvin kelpaavat mafiosojen rahat Sveitsin pankkeihin, eikä ole tästä asiasta kauheasti kansanäänestyksiä. Mutta [länsimainen] ihminen on sillä tavoin yksinkertaisesti rakennettu, että ‘roisto’ on se, joka kulkee oudossa hunnussa tai rakentaa minariittejä. Mies joka Italialaisessa silkkikravatissa astelee paksu rahasalkku kädessään UBS:n ovesta sisään herättää vain kunnioitusta”.
Kristillisen kulttuurin merkittävin ”uskontohan” on nykyään kapitalismi, jonka tietyt peruskäytännöt lähes kaikki uskovat oikeiksi. Niinpä maltillisetkin kapitalistit, jotka vain haluavat työstään palkan ja elää muuten rauhassa, kannattavat sellaisia taloustapoja, joita hyödyntäen fundamentalistikapitalistit rakentavat goldman sachseja, enroneita, fannie maeitä ja halliburtoneita ja fanaattisimmat heistä sellaisia kuin Wincapita ja Bernard L. Madoff Investment Securities.
Edellä mainitut rahavaltakeskittymät – joiden aiheuttamat tuhot ovat monikymmenkertaiset islamin fundamentalistien aiheuttamiin tuhoihin verrattuna – ovat mahdollisia vain koska maltillisetkin kapitalistit uskovat siihen, että kaupankäynti on ihmisten yksityisasia. Että se mitä pankki sopii asiakkaan kanssa ei kuulu kenellekään muulle; että se millaisia asioita kukin myy ja mihin hintaan on vain myyjän ja ostajan välinen asia.
Kiintoisaksi asian tekee se, että kaupankäynnin periaatteellinen yksityisyys on nimenomaan kapitalismin uskonkappale. Se ei seuraa markkinatalouden opista, jonka mukaan markkinat toimivat sitä paremmin, mitä täydellisempi tieto ihmisillä on siitä, mitä on kaupan ja millä hinnalla. Markkinaopin mukaan kaupankäynti on periaatteessa julkista.
Mikään järkisyy ei puolla sitä, että mafiosot ja madoffit saavat vapaasti kävellä salkkuinensa USB:n ja Credit Suissen ovista. Se on mahdollista vain jos ja kun ihmiset eivät tiedä, mitä heidän salkuissaan on, koska sitä ei tarvitse muille kertoa, koska kapitalismin papit niin opettavat ja maltillisetkin seurakuntalaiset siihen uskovat ja siitä demokraattisesti lailla säätävät.
Mitä tulee islamin fundamentalismiin, luulisin ettei meillä ole mitään sen parempaa keinoa sen heikentämiseen kuin olla itse uskomatta taloudellista valtaa keskittäviin kapitalismin oppeihin ja siten heikentää kapitalistifundamentalistien asemaa. Ymmärtääkseni islamia hyödyntävät fanaatikot saavat suuren osan innoituksestaan juuri sen länsimaisuuden vastustamisesta, joka taloudellisella ylivallallaan tunkeutuu kaikkialle.
----
Artturi:
Eikä mikään muutu. Itsemääräämisoikeuden ja yksityisyyden rajat jäävät silti määrittelemättä. Ja rajojen vetäminen joidenkin liberalismin auktoriteettien vanhojen kirjoitusten perusteella on yhtä mielekästä kuin naispappeuskysymystä on ratkaista kirkkoisä Augustinuksen tai Lutherin kirjoitusten perusteella.
Ihmiset nyt elävät yhteisöissä ja yhteisöissä kaikki ei voi olla yksityistä eikä edes kaikki kahdenkeskeinen ole oikeasti kahdenkeskeistä vaan useilla kahdenkeskeisillä sopimuksilla ja teoilla on erittäin suuri vaikutus kolmansille osapuolille ja koko yhteisölle. Kuten esimerkiksi oli niillä kahdenkeskeisillä sopimuksilla, joilla USA:ssa myytiin asuntolainoja tai joilla Madoff teki bisnestään. Puhumattakaan koko siitä kahdenkeskisten sopimusten vyyhdistä, jolla veronkierron, ihmiskaupan ja huumekaupan tuotot pestään yleisesti hyväksytyksi rahaksi.
Rahahan on mitä selvimmin julkinen hyödyke. Se on tavallaan koko samaa rahaa käyttävän yhteisön yhteinen sopimus vaihdettavan arvon mittariksi. Rahan käytön, siis ostamisen ja myymisen, pitäminen yksityisasiana ei ole millään järkisyillä perusteltavissa. Se perustuu vain siihen, että meille on pienestä pitäen opetettu, että se on yksityisasia ja tätä oppia ovat opettaneet tietysti ne, jotka siitä eniten hyötyvät, madoffit, pankkien perustajat ja pitäjät ja kaikki rahavallan käskyläiset.
Ja suuri maltillisten liberaalien enemmistö hyväksyy tämän tulkinnan ainakin yhtä hiljaisesti kuin islamin suuri maltillinen enemmistö hyväksyy sen, että islamissa naisten asema ei ole yhtä hyvä kuin miesten.
----
Sitten on tämä toinen yleinen väärinkäsitys, joka sekin juontanee juurensa siitä, että “oikeaksi” tiedetystä tuloksesta johdetaan sitä tukevia väittämiä, vaikka niiden suhde todellisuuteen olisi kuinka vino. Kysymys koskee informaation yksityisyyttä/julkisuutta.
Kaikki informaatio, hintatiedot mukaan lukien, on luonteeltaan ei-niukkaa ja sen kautta myös julkista. Kun henkilöllä on mikä tahansa informaatio tiedossaan, ilman ulkoista painostusta hän on vapaa pitämään tiedon omanaan tai antamaan sen kenelle haluaa tai vaikkapa julkiseksi kaikille. Tietojen ”liberaaliin” julki tulemiseen ei vaadita yhteiskunnalta mitään painostuskeinoja.
Tietojen salassa pitäminen vaatii sen sijaan yleensä ulkoisen painostuksen. Vain sellainen yhteinen salaisuus, jonka paljastumista jokainen sen tietäjä pitää omaehtoisesti vahingollisena, siis ilman muilta salaisuudenhaltijoilta kohdistunutta uhkaa, on ulkoisesta painostuksesta vapaata. Kaikki salassapitosopimukset sisältävät kuitenkin aina uhan, eivätkä siten kuulu liberaaliin maailmaan.
Tästä syystä talous, joka osittain perustuu salaisuuksille eli jossa salaisuuksilla on jokin rahallinen arvo, vaatii aina jonkinlaisen väkivaltakoneiston, valtiollisen tai yksityisen, jolla salaisuudet pidetään salaisuuksina. Asia on siis aivan päinvastoin kuin esitit ja todistustaakka väkivallan tarpeellisuudelle on sinulla.
Tämä tieto tarjoaa myös yksinkertaisen ja ilmaisen keinon hintatietojen saattamiseksi julkisiksi. Valtiovalta pitää kaikkien hintatietojen, niin yritysten sisäisten kuin välisten, niin pankkien, tuotantolaitosten kuin kaupankin hintojen, salaamista koskevia sopimuksia ja niihin sisältyviä sanktioita pätemättöminä tai mitättöminä. Silloin kyseiset tiedot tulevat julkisiksi sitä mukaa kuin löytyy ihmisiä, jotka arvostavat niiden julkistamista.
En malta olla puuttumatta vielä yhteen yksilönvapautta koskevaan asiaan. Yhtenä perusteena oikeudelle pitää arvokkaita tietoja salaisina esitetään niiden kannustinvaikutus. Kannustin on kuitenkin jo käsitteenä jotain ulkoapäin tulevaa. Kun valtiovalta ryhtyy toimiin kannustaakseen ihmisiä johonkin toimintaan, se on säätelyä, joka kaventaa yksilön omaehtoisen valinnan aluetta.
Siitä olen samaa mieltä Osmon kanssa, että olennainen raja kulkee uskonnollisten ja uskonnottomien välillä. Se ei siis kulje maltillisten ja fundamentalistien välillä, niin kuin maltilliset asian mielellään näkevät.
Maltillisuudessa piilevä vaara on siinä, että maltillisetkin myöntävät jonkin uskonnollisen auktoriteetin olemassaolon ja joidenkin uskon käytäntöjen oikeuden – muutenhan he olisivat uskonnottomia. Uskon ja järjen käytön raja voidaan kuitenkin vetää vain uskoon perustuen. Siksi maltillistenkin uskovien on erittäin vaikea kritisoida sellaisia tekoja, jotka heidän mielestään ovat aivan järjettömiä, mutta joita heidän uskonsa auktoriteetit heille opettavat. Kyseiset opettajat puolestaan ovat johtavassa asemassa kilpailtaessa toisuskoisia ja uskonnottomia vastaan ja tätä vastakkainasettelua he hyödyntävät pysyäkseen vallassa.
Maltillisen kannattamisen dilemma ei koske vain uskontoja. Edellä Riccado esitti tähän liittyen: ”Mutta hyvin kelpaavat mafiosojen rahat Sveitsin pankkeihin, eikä ole tästä asiasta kauheasti kansanäänestyksiä. Mutta [länsimainen] ihminen on sillä tavoin yksinkertaisesti rakennettu, että ‘roisto’ on se, joka kulkee oudossa hunnussa tai rakentaa minariittejä. Mies joka Italialaisessa silkkikravatissa astelee paksu rahasalkku kädessään UBS:n ovesta sisään herättää vain kunnioitusta”.
Kristillisen kulttuurin merkittävin ”uskontohan” on nykyään kapitalismi, jonka tietyt peruskäytännöt lähes kaikki uskovat oikeiksi. Niinpä maltillisetkin kapitalistit, jotka vain haluavat työstään palkan ja elää muuten rauhassa, kannattavat sellaisia taloustapoja, joita hyödyntäen fundamentalistikapitalistit rakentavat goldman sachseja, enroneita, fannie maeitä ja halliburtoneita ja fanaattisimmat heistä sellaisia kuin Wincapita ja Bernard L. Madoff Investment Securities.
Edellä mainitut rahavaltakeskittymät – joiden aiheuttamat tuhot ovat monikymmenkertaiset islamin fundamentalistien aiheuttamiin tuhoihin verrattuna – ovat mahdollisia vain koska maltillisetkin kapitalistit uskovat siihen, että kaupankäynti on ihmisten yksityisasia. Että se mitä pankki sopii asiakkaan kanssa ei kuulu kenellekään muulle; että se millaisia asioita kukin myy ja mihin hintaan on vain myyjän ja ostajan välinen asia.
Kiintoisaksi asian tekee se, että kaupankäynnin periaatteellinen yksityisyys on nimenomaan kapitalismin uskonkappale. Se ei seuraa markkinatalouden opista, jonka mukaan markkinat toimivat sitä paremmin, mitä täydellisempi tieto ihmisillä on siitä, mitä on kaupan ja millä hinnalla. Markkinaopin mukaan kaupankäynti on periaatteessa julkista.
Mikään järkisyy ei puolla sitä, että mafiosot ja madoffit saavat vapaasti kävellä salkkuinensa USB:n ja Credit Suissen ovista. Se on mahdollista vain jos ja kun ihmiset eivät tiedä, mitä heidän salkuissaan on, koska sitä ei tarvitse muille kertoa, koska kapitalismin papit niin opettavat ja maltillisetkin seurakuntalaiset siihen uskovat ja siitä demokraattisesti lailla säätävät.
Mitä tulee islamin fundamentalismiin, luulisin ettei meillä ole mitään sen parempaa keinoa sen heikentämiseen kuin olla itse uskomatta taloudellista valtaa keskittäviin kapitalismin oppeihin ja siten heikentää kapitalistifundamentalistien asemaa. Ymmärtääkseni islamia hyödyntävät fanaatikot saavat suuren osan innoituksestaan juuri sen länsimaisuuden vastustamisesta, joka taloudellisella ylivallallaan tunkeutuu kaikkialle.
----
Artturi:
”Kiintoisaksi asian tekee se, että kaupankäynnin periaatteellinen yksityisyys on nimenomaan kapitalismin uskonkappale.”No kokeillaan: Kiintoisaksi asian tekee se, että kaupankäynnin periaatteellinen yksityisyys on nimenomaan liberalismin uskonkappale.
Kokeile ton kapitalismin tilalla liberalismia, niin jo toimii. Se, että ihmisellä on oikeus yksityisyyteen seuraa melko suoraan itsemääräämisoikeudesta.
Eikä mikään muutu. Itsemääräämisoikeuden ja yksityisyyden rajat jäävät silti määrittelemättä. Ja rajojen vetäminen joidenkin liberalismin auktoriteettien vanhojen kirjoitusten perusteella on yhtä mielekästä kuin naispappeuskysymystä on ratkaista kirkkoisä Augustinuksen tai Lutherin kirjoitusten perusteella.
Ihmiset nyt elävät yhteisöissä ja yhteisöissä kaikki ei voi olla yksityistä eikä edes kaikki kahdenkeskeinen ole oikeasti kahdenkeskeistä vaan useilla kahdenkeskeisillä sopimuksilla ja teoilla on erittäin suuri vaikutus kolmansille osapuolille ja koko yhteisölle. Kuten esimerkiksi oli niillä kahdenkeskeisillä sopimuksilla, joilla USA:ssa myytiin asuntolainoja tai joilla Madoff teki bisnestään. Puhumattakaan koko siitä kahdenkeskisten sopimusten vyyhdistä, jolla veronkierron, ihmiskaupan ja huumekaupan tuotot pestään yleisesti hyväksytyksi rahaksi.
Rahahan on mitä selvimmin julkinen hyödyke. Se on tavallaan koko samaa rahaa käyttävän yhteisön yhteinen sopimus vaihdettavan arvon mittariksi. Rahan käytön, siis ostamisen ja myymisen, pitäminen yksityisasiana ei ole millään järkisyillä perusteltavissa. Se perustuu vain siihen, että meille on pienestä pitäen opetettu, että se on yksityisasia ja tätä oppia ovat opettaneet tietysti ne, jotka siitä eniten hyötyvät, madoffit, pankkien perustajat ja pitäjät ja kaikki rahavallan käskyläiset.
Ja suuri maltillisten liberaalien enemmistö hyväksyy tämän tulkinnan ainakin yhtä hiljaisesti kuin islamin suuri maltillinen enemmistö hyväksyy sen, että islamissa naisten asema ei ole yhtä hyvä kuin miesten.
----
Sitten on tämä toinen yleinen väärinkäsitys, joka sekin juontanee juurensa siitä, että “oikeaksi” tiedetystä tuloksesta johdetaan sitä tukevia väittämiä, vaikka niiden suhde todellisuuteen olisi kuinka vino. Kysymys koskee informaation yksityisyyttä/julkisuutta.
Kaikki informaatio, hintatiedot mukaan lukien, on luonteeltaan ei-niukkaa ja sen kautta myös julkista. Kun henkilöllä on mikä tahansa informaatio tiedossaan, ilman ulkoista painostusta hän on vapaa pitämään tiedon omanaan tai antamaan sen kenelle haluaa tai vaikkapa julkiseksi kaikille. Tietojen ”liberaaliin” julki tulemiseen ei vaadita yhteiskunnalta mitään painostuskeinoja.
Tietojen salassa pitäminen vaatii sen sijaan yleensä ulkoisen painostuksen. Vain sellainen yhteinen salaisuus, jonka paljastumista jokainen sen tietäjä pitää omaehtoisesti vahingollisena, siis ilman muilta salaisuudenhaltijoilta kohdistunutta uhkaa, on ulkoisesta painostuksesta vapaata. Kaikki salassapitosopimukset sisältävät kuitenkin aina uhan, eivätkä siten kuulu liberaaliin maailmaan.
Tästä syystä talous, joka osittain perustuu salaisuuksille eli jossa salaisuuksilla on jokin rahallinen arvo, vaatii aina jonkinlaisen väkivaltakoneiston, valtiollisen tai yksityisen, jolla salaisuudet pidetään salaisuuksina. Asia on siis aivan päinvastoin kuin esitit ja todistustaakka väkivallan tarpeellisuudelle on sinulla.
Tämä tieto tarjoaa myös yksinkertaisen ja ilmaisen keinon hintatietojen saattamiseksi julkisiksi. Valtiovalta pitää kaikkien hintatietojen, niin yritysten sisäisten kuin välisten, niin pankkien, tuotantolaitosten kuin kaupankin hintojen, salaamista koskevia sopimuksia ja niihin sisältyviä sanktioita pätemättöminä tai mitättöminä. Silloin kyseiset tiedot tulevat julkisiksi sitä mukaa kuin löytyy ihmisiä, jotka arvostavat niiden julkistamista.
En malta olla puuttumatta vielä yhteen yksilönvapautta koskevaan asiaan. Yhtenä perusteena oikeudelle pitää arvokkaita tietoja salaisina esitetään niiden kannustinvaikutus. Kannustin on kuitenkin jo käsitteenä jotain ulkoapäin tulevaa. Kun valtiovalta ryhtyy toimiin kannustaakseen ihmisiä johonkin toimintaan, se on säätelyä, joka kaventaa yksilön omaehtoisen valinnan aluetta.
Suomen elinvoiman lähteet
Ensimmäisen työpajan satoa
Pitäisikö vielä lähteä aivan alusta ja miettiä mikä on ongelma. Mikä elinvoimaamme eniten nakertaa?
Sikäli kun olen ihmisten tuntoja oikein tulkinnut, niin tavallista kansalaista masentaa ehkä eniten taloudellisen kilpailun koveneminen.
Se masentaa, että pysyäkseen muiden mukana on opiskeltava yhä enemmän ja tehtävä yhä lujemmin töitä. Ja vaikka opiskelisi kuinka hyvin, työpaikasta on vielä taisteltava. Ja vaikka tekisi töitä kuinka hyvin, työpaikka voi silti mennä alta.
Se masentaa, että kilpailun kiristyessä ihmisten itsekkyys voimistuu. Omaa on nostettava ja muita painettava. Huomiota on saatava ja kyynärpäitä käytettävä. Ahneudesta palkitaan, ei toisten huomioon ottamisesta.
Se masentaa, että työstä palkitaan niin paljon heikommin kuin omistamisesta. Että maailman taloudesta on tulossa yksi suuri kasino, jossa harvat omistajat ja johtajat voittavat ja muut häviävät.
Se masentaa, että koko tämä kilpailutalous on niin kuluttavaa. Se kuluttaa ihmisiä ja se kuluttaa luontoa, eikä kukaan osaa tai halua sanoa, miten tästä kierteestä päästäisiin.
Ja se masentaa lopullisesti, että ne keinot, joilla kansalaisia nyt yritetään piristää ja elinvoimaistaa, ovat juuri sellaisia kannustimia, jotka edelleen koventavat taloudellista kilpailua.
Pitäisikö vielä lähteä aivan alusta ja miettiä mikä on ongelma. Mikä elinvoimaamme eniten nakertaa?
Sikäli kun olen ihmisten tuntoja oikein tulkinnut, niin tavallista kansalaista masentaa ehkä eniten taloudellisen kilpailun koveneminen.
Se masentaa, että pysyäkseen muiden mukana on opiskeltava yhä enemmän ja tehtävä yhä lujemmin töitä. Ja vaikka opiskelisi kuinka hyvin, työpaikasta on vielä taisteltava. Ja vaikka tekisi töitä kuinka hyvin, työpaikka voi silti mennä alta.
Se masentaa, että kilpailun kiristyessä ihmisten itsekkyys voimistuu. Omaa on nostettava ja muita painettava. Huomiota on saatava ja kyynärpäitä käytettävä. Ahneudesta palkitaan, ei toisten huomioon ottamisesta.
Se masentaa, että työstä palkitaan niin paljon heikommin kuin omistamisesta. Että maailman taloudesta on tulossa yksi suuri kasino, jossa harvat omistajat ja johtajat voittavat ja muut häviävät.
Se masentaa, että koko tämä kilpailutalous on niin kuluttavaa. Se kuluttaa ihmisiä ja se kuluttaa luontoa, eikä kukaan osaa tai halua sanoa, miten tästä kierteestä päästäisiin.
Ja se masentaa lopullisesti, että ne keinot, joilla kansalaisia nyt yritetään piristää ja elinvoimaistaa, ovat juuri sellaisia kannustimia, jotka edelleen koventavat taloudellista kilpailua.
torstai 26. marraskuuta 2009
Kannustimien taikaa
Akateemiseen talousblogiin
Tämänsisältöisen illallispuheen piti taloustieteilijä Ray Rees, 17.11.2009 (CESifo, Munchen).
Kiintoisa esimerkki – mutta mikä on opetus?
Tulkitsenko nyt aivan väärin, jos kuvittelen esimerkin osoittavan, että oikeudenmukaisessa ja hyvin toimivassa kalastajataloudessa laiskat ja ahkerat on hyvä erottaa omiksi kylikseen. Ainoa uhka on hurrikaani, joka sekoittaa pakan ja hävittää tiedon siitä, kuka kuuluu ahkeriin ja kuka laiskoihin.
Nykytalouteen sovellettuna yhteiskuntaa voidaan parhaiten kehittää erottamalla ahkerat ja laiskat tuottajat omiksi ryhmikseen. Vaikeutena on vain se, ettei käytettävissä ole mitään kovin hyvää tapaa, jolla laiskat voitaisiin erottaa ahkerista. Plannerin hieno suunnitelmakin meni myttyyn.
Jos nyt laiskat ja ahkerat on kuitenkin erotettava toisistaan, on käytettävä puutteellisiakin kannustimia. Taitamattomien ryhmästä laiskat voidaan erottaa ahkerista vähentämällä koko ryhmän toimeentuloa. Silloin ahkerat hakeutuvat töihin vaikka kuinka pienellä palkalla ja laiskat jättäytyvät muiden vapaaehtoisella avulla eläväksi ryhmäksi. Taitavien ryhmästä ahkerat voidaan erottaa laiskoista kasvattamalla koko ryhmän toimeentuloa, jolloin kannustinvaikutus kohdistuu ahkeruuteen ja ahkerat taitavat nousevat omaksi ryhmäkseen. Siksi tarvitaan erityisiä oikeuksia niille, jotka erityisen tehokkaasti edistävät talouden kasvua.
Mutta palataan kalastajiin. Kehityksen edetessä ahkerien kylä kasvaa kaupungiksi ja valtiovallaksi ja kulttuuriksi ja sen ahkeruus ja kalastuskyky tehostuu tehostumistaan. Siitä tulee jopa niin tehokas, että kalat alkavat merestä loppua. Ensin siitä kärsii laiskojen kalastajien kylä, joka on siihen asti elänyt tyytyväisenä lähivesien kalastuksella. Laiskojen kylän on pakko muuttaa ahkerien maahan, joiden tehokkaammat laivat kalastavat laajemmilta alueilta.
Ei siis tarvita hurrikaania sekoittamaan pakkaa. Riittää, kun ahkerat ja laiskat erotetaan toisistaan. Aikaa myöten se kuitenkin johtaa siihen, että he taas sekoittuvat keskenään. Mutta erotteluahan juuri neuvottiin pakan lopulliseksi järjestämiseksi! Jokin tässä mättää.
Juuri näiden plannereiden ja maximinien ohjeillehan nykyisen maailman talous perustuu. Ja nyt sitten harmitellaan sitä, etteivät plannerit tiedä, mitä liikakalastukselle, ylituotannolle ja ilmastonmuutokselle pitäisi tehdä, eikä maximineillä ole enää auktoriteettia mihinkään.
Olisiko perustava virhe tehty jo silloin, kun plannerit ja maximinit kuvittelivat, että laiskuus on erilaista kuin osaamattomuus; että taitamaton on syytön taitamattomuuteensa, mutta laiska on syypää laiskuuteensa. Ja koska laiskuus on synti, laiskoja on rangaistava ja ahkeria palkittava ja se on vain oikein, että ahkerat vievät kalat laiskojenkin pöydästä.
Samalla logiikalla se on vain oikein, että lopulta kalat loppuvat myös ahkerien pöydästä, sillä tässä kulttuurissahan ahkeruus on määritelty ahkeruudeksi kalastaa ja tuottaa – eikä suinkaan ahkeruudeksi olla hyviä toisillemme tai ahkeruudeksi ajatella asioita vähän laajemmin.
----
Matti Liski:
Tyytyväisenä luin tämän vastauksen. Ehkä taloustieteillä – siis joillakin taloustieteilijöillä – sittenkin on vielä mahdollisuus sellaiseen uuteen avaukseen, jolla nykyisestä umpikujasta päästään.
Keskeinen ongelma on mielestäni juuri siinä, miten talousteoriassa voitaisiin ottaa huomioon tuottamattomuuden tai laiskuuden arvo, toisin sanoen neutraloida talouden tehokkuusargumentti, joka on selvästi ideologinen. On totta, että ihmiset haluavat enemmän tuotantoa ja luonnon muuttamista tavaroiksi, mutta yhtä totta on, että he haluavat enemmän vapaa-aikaa ja puhdasta luontoa. Miten nämä tavoitteet saataisiin taloustieteissä samalle viivalle?
Nythän näin ei ole vaan tieteenala on keskittynyt ratkaisemaan kasvuideologisia tehtäviä. Miten yrityksiä on kohdeltava, jotta niiden toiminta olisi mahdollisimman tuottavaa. Miten kannustetaan omistajia/johtajia/työläisiä tehokkaammiksi. Miten opetus/terveydenhoito tulisi järjestää, jotta se parhaiten palvelisi tuotantoa. Ja tietysti: miten saada koko talouden verenkierto eli rahan virtaus mahdollisimman voimakkaaksi ja tehokkaaksi.
Tuotannon tehostamiseen ja kasvattamiseen keskittymällä on parannettu ihmisten hyvinvointia, mutta aiheutettu myös monia vaikeita ongelmia. Luontoa uhkaa ylikuormittuminen, tuloerot ja sosiaaliset ristiriidat ovat voimistumassa ja talouden verenkierto on altistunut vakaville rytmihäiriöille.
Voitaisiinko nyt ajatella, että sen sijaan että yritetään ratkaista vinoutuneen kasvun aiheuttamia epäkohtia jälkikäteen, puututtaisiin vinoutumisen alkuperäiseen syyhyn, siihen, että kansantalouksia kannustetaan kasvuun laeiksi ja asetuksiksi puetulla säätelyllä, joka kasvattaa tuloeroja ja luo ylimääräistä painetta luonnon hyödyntämiseen. Ja vähennetään tätä säätelyä. Eikö tämä olisi hyötysuhteeltaan paras tapa välttyä talouskasvun haitoilta.
Jotta näin osattaisiin menetellä, olisi ensin tutkittava, mitkä ovat kasvuneutraalin talouden ehdot. Millaiset yhteiset säännöt parhaiten toteuttavat sen, ettei tuotannon kasvattamisella ole ideologista arvoa eli sitä ei palkita yli sen, mihin ihmisten oma vapaa valinta työn ja vapaa-ajan sekä kulutuksen ja luonnon koskemattomuuden välillä kunkin johtaa?
Kuuluuko edellä esitetyn kysymyksen käsittely mitenkään taloustieteiden piiriin? Jos se kuuluu, niin olisi kiinnostavaa tietää, millaisia ajatuksia asiasta on esitetty. Jos se ei kuulu, niin onko siihen jokin erityinen syy?
Kuuluisa ekonomisti nimeltä Planner oli lomilla Karibianmeren saarella, jonka päällikkö oli Maximin. Kun päällikkö kuuli Plannerin olevan maisemissa, kutsui Maximin tämän illalliselle kertoakseen seuraavan ongelman.
Saaren ihmiset elivät kalastuksesta. Vanhoina hyvinä aikoina saarella oli ollut vain kaksi kylää. Ensimmäisessä kylässä kaikki olivat ahkeria, mutta toisessa ihmiset olivat laiskoja (tai neutraalisti sanottuna toisen kylän ihmiset arvostivat vapaa-aikaa enemmän). Molemmissa kylissä oli hyviä ja huonoja kalastajia — toiset vain syntyivät hyviksi kalamiehiksi (tai -naisiksi). Huonot olisivat voineet olla hyviä jossain toisessa puuhassa, mutta saaren ainoa elinkeino oli kalastus.
Molemmissa kylissä hyvät kalastajat antoivat saaliistaan huonoille, koska ei ole kenenkään oma syy, että on sattunut syntymään kehnoksi kalastajaksi. Kaikki yrittivät parhaansa ja tuntui oikeudenmukaiselta tasata epätasa-arvoa. Ahkera kylä ei kuitenkaan lahjoittanut saalistaan laiskalle kylälle. Ei tuntunut hyvältä antaa laiskoille.
Nyt Maximinilla oli kuitenkin ongelma. Hurrikaani tuhosi kylät ja oli päätetty muodostaa vain yksi kylä. Aikaa kului ja lopulta kukaan ei tiennyt mistä kylästä toinen oli. Kuitenkin kylässä oli edelleen hyviä ja huonoja kalastajia, joista jokainen oli joko laiska tai ahkera.
Oikeudenmukaisena johtajana Maximin tuumi, että olisi reilua jos edelleen lahjakkaat kalastajat lahjoittaisivat saalistaan kehnoille. Siksipä oli säädetty laki, että saaliit jaetaan tasan. Nyt vain oli käynyt niin, että jokainen tuli rantaan kehnon saaliin kanssa väittäen olevansa syntynyt huonoksi kalastajaksi. Maximin ymmärsi, että lakiin sisältyi kannustinongelma ja kysyi neuvoa Plannerilta. Olisiko Plannerilla mitään temppua joka ratkaisisi ongelman?
Tottakai, Plannerin ratkaisu oli taikatemppu nimeltään kannustimien yhteensopivuus. Planner kertoi, että väestö täytyi saada jakautumaan neljään ryhmään:
(1) hyviin ja ahkeriin;
(2) huonoihin ja ahkeriin;
(3) hyviin ja laiskoihin;
(4) huonoihin ja laiskoihin.
Kuinka tämä temppu saadaan aikaan? No, Planner sai tarvitsemansa teknisen aineiston paikalliselta Satakomitealta ja kertoi että jokainen saa itse valita mihin ryhmään kuuluu. Jos valitset ryhmän 1, niin joudut kalastamaan 20 kalaa ja luovuttamaan 2 kalaa ryhmälle 2. Valinnasta 2 seuraa 15 kalan kiintiö ja 3 kalan luovutus ryhmälle 3. Valinnasta 3, tulee 9 kalan nakki ja kaiken saa pitää itse. Ryhmään 4 valikoituvat kalastavat 8 ja luovuttavat 1 kalan ryhmälle 3. Satakomitealta saadun tiedon perusteella jokainen haluaa nyt valita ryhmän totuudenmukaisesti.
Maximin totesi, että nerokasta mutta…epäoikeudenmukaista: huonoiksi syntyneet joutuvat maksamaa laiskoille (ryhmistä 2 ja 4 ryhmään 3). Sorry päällikkö, mutta tämän parempaa taikatemppua kannustimien yhteensopivuus ei voi tarjota, totesi Planner.
Planner lensi kotiin, mutta palasi vuosia myöhemmin paikalle. Ihmiset olivat jälleen onnellisia, joten Planner oli tyytyväinen — kannustimet näyttivät toimivan! Hän tapasi myös päällikön, joka oli iloinen jälleennäkemisestä. Maximin myönsi, että Plannerin taikatemppu toimi mutta…vain viikon verran. Ihmiset tosiaan aluksi kalastivat kuten toive oli, mutta epätasa-arvo alkoi jäytää kylää. Kalojen luovutukset laiskoille aiheuttivat närää ja niitä alettiin luovuttaa vanhentuneina yms.
Mutta Maximin ymmärsi mitä tuli tehdä. Taikatempun vuoksi hän nyt tiesi kuka oli hyvä, huono, laiska tai ahkera. Nyt kaksi kylää saatettiin muodostaa uudelleen, joten ahkerat ja laiskat laitettiin takaisiin kyliinsä. Vanhat tapa, jossa kaloja jaettiin hyviltä huonoille kylien sisällä saattoi palata.
Tämänsisältöisen illallispuheen piti taloustieteilijä Ray Rees, 17.11.2009 (CESifo, Munchen).
Kiintoisa esimerkki – mutta mikä on opetus?
Tulkitsenko nyt aivan väärin, jos kuvittelen esimerkin osoittavan, että oikeudenmukaisessa ja hyvin toimivassa kalastajataloudessa laiskat ja ahkerat on hyvä erottaa omiksi kylikseen. Ainoa uhka on hurrikaani, joka sekoittaa pakan ja hävittää tiedon siitä, kuka kuuluu ahkeriin ja kuka laiskoihin.
Nykytalouteen sovellettuna yhteiskuntaa voidaan parhaiten kehittää erottamalla ahkerat ja laiskat tuottajat omiksi ryhmikseen. Vaikeutena on vain se, ettei käytettävissä ole mitään kovin hyvää tapaa, jolla laiskat voitaisiin erottaa ahkerista. Plannerin hieno suunnitelmakin meni myttyyn.
Jos nyt laiskat ja ahkerat on kuitenkin erotettava toisistaan, on käytettävä puutteellisiakin kannustimia. Taitamattomien ryhmästä laiskat voidaan erottaa ahkerista vähentämällä koko ryhmän toimeentuloa. Silloin ahkerat hakeutuvat töihin vaikka kuinka pienellä palkalla ja laiskat jättäytyvät muiden vapaaehtoisella avulla eläväksi ryhmäksi. Taitavien ryhmästä ahkerat voidaan erottaa laiskoista kasvattamalla koko ryhmän toimeentuloa, jolloin kannustinvaikutus kohdistuu ahkeruuteen ja ahkerat taitavat nousevat omaksi ryhmäkseen. Siksi tarvitaan erityisiä oikeuksia niille, jotka erityisen tehokkaasti edistävät talouden kasvua.
Mutta palataan kalastajiin. Kehityksen edetessä ahkerien kylä kasvaa kaupungiksi ja valtiovallaksi ja kulttuuriksi ja sen ahkeruus ja kalastuskyky tehostuu tehostumistaan. Siitä tulee jopa niin tehokas, että kalat alkavat merestä loppua. Ensin siitä kärsii laiskojen kalastajien kylä, joka on siihen asti elänyt tyytyväisenä lähivesien kalastuksella. Laiskojen kylän on pakko muuttaa ahkerien maahan, joiden tehokkaammat laivat kalastavat laajemmilta alueilta.
Ei siis tarvita hurrikaania sekoittamaan pakkaa. Riittää, kun ahkerat ja laiskat erotetaan toisistaan. Aikaa myöten se kuitenkin johtaa siihen, että he taas sekoittuvat keskenään. Mutta erotteluahan juuri neuvottiin pakan lopulliseksi järjestämiseksi! Jokin tässä mättää.
Juuri näiden plannereiden ja maximinien ohjeillehan nykyisen maailman talous perustuu. Ja nyt sitten harmitellaan sitä, etteivät plannerit tiedä, mitä liikakalastukselle, ylituotannolle ja ilmastonmuutokselle pitäisi tehdä, eikä maximineillä ole enää auktoriteettia mihinkään.
Olisiko perustava virhe tehty jo silloin, kun plannerit ja maximinit kuvittelivat, että laiskuus on erilaista kuin osaamattomuus; että taitamaton on syytön taitamattomuuteensa, mutta laiska on syypää laiskuuteensa. Ja koska laiskuus on synti, laiskoja on rangaistava ja ahkeria palkittava ja se on vain oikein, että ahkerat vievät kalat laiskojenkin pöydästä.
Samalla logiikalla se on vain oikein, että lopulta kalat loppuvat myös ahkerien pöydästä, sillä tässä kulttuurissahan ahkeruus on määritelty ahkeruudeksi kalastaa ja tuottaa – eikä suinkaan ahkeruudeksi olla hyviä toisillemme tai ahkeruudeksi ajatella asioita vähän laajemmin.
----
Matti Liski:
Huomaan nyt kuitenkin, että tarina yrittää ujuttaa tehokkuusargumenttia, joka on ehkä arvolatautunut. Miksi laiskoille ei voisi maksaa? Kuten kommentoit, ehkä laiskuuskaan ei ole omaa syytä. En tiedä.
Tyytyväisenä luin tämän vastauksen. Ehkä taloustieteillä – siis joillakin taloustieteilijöillä – sittenkin on vielä mahdollisuus sellaiseen uuteen avaukseen, jolla nykyisestä umpikujasta päästään.
Keskeinen ongelma on mielestäni juuri siinä, miten talousteoriassa voitaisiin ottaa huomioon tuottamattomuuden tai laiskuuden arvo, toisin sanoen neutraloida talouden tehokkuusargumentti, joka on selvästi ideologinen. On totta, että ihmiset haluavat enemmän tuotantoa ja luonnon muuttamista tavaroiksi, mutta yhtä totta on, että he haluavat enemmän vapaa-aikaa ja puhdasta luontoa. Miten nämä tavoitteet saataisiin taloustieteissä samalle viivalle?
Nythän näin ei ole vaan tieteenala on keskittynyt ratkaisemaan kasvuideologisia tehtäviä. Miten yrityksiä on kohdeltava, jotta niiden toiminta olisi mahdollisimman tuottavaa. Miten kannustetaan omistajia/johtajia/työläisiä tehokkaammiksi. Miten opetus/terveydenhoito tulisi järjestää, jotta se parhaiten palvelisi tuotantoa. Ja tietysti: miten saada koko talouden verenkierto eli rahan virtaus mahdollisimman voimakkaaksi ja tehokkaaksi.
Tuotannon tehostamiseen ja kasvattamiseen keskittymällä on parannettu ihmisten hyvinvointia, mutta aiheutettu myös monia vaikeita ongelmia. Luontoa uhkaa ylikuormittuminen, tuloerot ja sosiaaliset ristiriidat ovat voimistumassa ja talouden verenkierto on altistunut vakaville rytmihäiriöille.
Voitaisiinko nyt ajatella, että sen sijaan että yritetään ratkaista vinoutuneen kasvun aiheuttamia epäkohtia jälkikäteen, puututtaisiin vinoutumisen alkuperäiseen syyhyn, siihen, että kansantalouksia kannustetaan kasvuun laeiksi ja asetuksiksi puetulla säätelyllä, joka kasvattaa tuloeroja ja luo ylimääräistä painetta luonnon hyödyntämiseen. Ja vähennetään tätä säätelyä. Eikö tämä olisi hyötysuhteeltaan paras tapa välttyä talouskasvun haitoilta.
Jotta näin osattaisiin menetellä, olisi ensin tutkittava, mitkä ovat kasvuneutraalin talouden ehdot. Millaiset yhteiset säännöt parhaiten toteuttavat sen, ettei tuotannon kasvattamisella ole ideologista arvoa eli sitä ei palkita yli sen, mihin ihmisten oma vapaa valinta työn ja vapaa-ajan sekä kulutuksen ja luonnon koskemattomuuden välillä kunkin johtaa?
Kuuluuko edellä esitetyn kysymyksen käsittely mitenkään taloustieteiden piiriin? Jos se kuuluu, niin olisi kiinnostavaa tietää, millaisia ajatuksia asiasta on esitetty. Jos se ei kuulu, niin onko siihen jokin erityinen syy?
lauantai 21. marraskuuta 2009
Kaupan mahdoton yhtälö
Soininvaaran blogiin
Artturi Björk:
Vai olisiko tämä sittenkin ns. uusliberalismia?
Tiedemies:
Se että nykyisin tehokkuudella ymmärretään tuotannon ja kaupan tehokkuutta on vain tämän kulttuurin ja ajan ominaisuus. Ajatus tai ideologia, jonka mukaan ihmisten elämä on sitä parempaa, mitä tehokkaammin yritykset tavaroita tuottavat, on (lähes) yhtä ontto kuin ideologia, jonka mukaan työläisten elämä on sitä parempaa, mitä tehokkaammin työläisten puolue heidän etujaan ajaa.
Jälkimmäinen ideologia osoittautui virheelliseksi viimeistään kaksikymmentä vuotta sitten, kun tavalliset sosialistimaiden kansalaiset huomasivat, että puolueen tehokkuus kasvattikin lähinnä puolueen johtajien ja jäsenten hyvinvointia ja heikensi muiden. Nykyisen talousideologian vuoro koittaa, kun ihmiset huomaavat, että talouden tehokkuuden edistäminen kasvattaa lähinnä tuotannon ja kaupan omistajien ja ohjaajien hyvinvointia ja heikentää muiden.
Ehkä tavallisten ihmisten hyvinvoinnin kannalta olisikin tehokkaampaa arvioida asioita vähän vähempiä tehoja vaativasta näkökulmasta.
Artturi Björk:
Liberaalius on sitä, että kannattaa ihmisten itsemääräämisoikeutta riippumatta siitä mihin ne ihmiset käyttävät tätä oikeuttaan (kunhan eivät loukkaa muiden oikeutta samaan).Jo vain. Niinpä on liberaalia käyttää rahojaan korruptioon, kunhan ei loukkaa muiden oikeutta ostaa erityisiä palveluksia poliitikoilta tai virkamiehiltä. Tietysti on myös liberaalia kaupanteossa huijata ja salata asioita jotka vain häiritsisivät kaupantekoa, kunhan sallii muidenkin menettelevän samalla tavalla. Tosi liberaalia on suurten kesken tehdä pieniä syrjiviä sopimuksia, kunhan ei loukkaa muiden oikeutta samaan.
Vai olisiko tämä sittenkin ns. uusliberalismia?
Tiedemies:
Silloin kun yhteiskunnallisessa keskustelussa ei ole mielekästä ottaa kantaa arvoihin, on syytä ottaa kantaa tehokkuuteen.Tämähän olisi vallan mainio neuvo, jos olisi olemassa tehokkuutta an sich. Mutta kun ei ole. Jos joku haluaa tehokkaasti nauttia hiljaisuudesta ja luonnosta, hän ei varmaankaan halua lähimailleen kauppakeskusta, toisin kuin sellainen, joka haluaa tehokkaasti myydä tavaroita.
Se että nykyisin tehokkuudella ymmärretään tuotannon ja kaupan tehokkuutta on vain tämän kulttuurin ja ajan ominaisuus. Ajatus tai ideologia, jonka mukaan ihmisten elämä on sitä parempaa, mitä tehokkaammin yritykset tavaroita tuottavat, on (lähes) yhtä ontto kuin ideologia, jonka mukaan työläisten elämä on sitä parempaa, mitä tehokkaammin työläisten puolue heidän etujaan ajaa.
Jälkimmäinen ideologia osoittautui virheelliseksi viimeistään kaksikymmentä vuotta sitten, kun tavalliset sosialistimaiden kansalaiset huomasivat, että puolueen tehokkuus kasvattikin lähinnä puolueen johtajien ja jäsenten hyvinvointia ja heikensi muiden. Nykyisen talousideologian vuoro koittaa, kun ihmiset huomaavat, että talouden tehokkuuden edistäminen kasvattaa lähinnä tuotannon ja kaupan omistajien ja ohjaajien hyvinvointia ja heikentää muiden.
Ehkä tavallisten ihmisten hyvinvoinnin kannalta olisikin tehokkaampaa arvioida asioita vähän vähempiä tehoja vaativasta näkökulmasta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)