torstai 26. marraskuuta 2009

Kannustimien taikaa

Akateemiseen talousblogiin

Kuuluisa ekonomisti nimeltä Planner oli lomilla Karibianmeren saarella, jonka päällikkö oli Maximin. Kun päällikkö kuuli Plannerin olevan maisemissa, kutsui Maximin tämän illalliselle kertoakseen seuraavan ongelman.

Saaren ihmiset elivät kalastuksesta. Vanhoina hyvinä aikoina saarella oli ollut vain kaksi kylää. Ensimmäisessä kylässä kaikki olivat ahkeria, mutta toisessa ihmiset olivat laiskoja (tai neutraalisti sanottuna toisen kylän ihmiset arvostivat vapaa-aikaa enemmän). Molemmissa kylissä oli hyviä ja huonoja kalastajia — toiset vain syntyivät hyviksi kalamiehiksi (tai -naisiksi). Huonot olisivat voineet olla hyviä jossain toisessa puuhassa, mutta saaren ainoa elinkeino oli kalastus.

Molemmissa kylissä hyvät kalastajat antoivat saaliistaan huonoille, koska ei ole kenenkään oma syy, että on sattunut syntymään kehnoksi kalastajaksi. Kaikki yrittivät parhaansa ja tuntui oikeudenmukaiselta tasata epätasa-arvoa. Ahkera kylä ei kuitenkaan lahjoittanut saalistaan laiskalle kylälle. Ei tuntunut hyvältä antaa laiskoille.

Nyt Maximinilla oli kuitenkin ongelma. Hurrikaani tuhosi kylät ja oli päätetty muodostaa vain yksi kylä. Aikaa kului ja lopulta kukaan ei tiennyt mistä kylästä toinen oli. Kuitenkin kylässä oli edelleen hyviä ja huonoja kalastajia, joista jokainen oli joko laiska tai ahkera.

Oikeudenmukaisena johtajana Maximin tuumi, että olisi reilua jos edelleen lahjakkaat kalastajat lahjoittaisivat saalistaan kehnoille. Siksipä oli säädetty laki, että saaliit jaetaan tasan. Nyt vain oli käynyt niin, että jokainen tuli rantaan kehnon saaliin kanssa väittäen olevansa syntynyt huonoksi kalastajaksi. Maximin ymmärsi, että lakiin sisältyi kannustinongelma ja kysyi neuvoa Plannerilta. Olisiko Plannerilla mitään temppua joka ratkaisisi ongelman?

Tottakai, Plannerin ratkaisu oli taikatemppu nimeltään kannustimien yhteensopivuus. Planner kertoi, että väestö täytyi saada jakautumaan neljään ryhmään:

(1) hyviin ja ahkeriin;
(2) huonoihin ja ahkeriin;
(3) hyviin ja laiskoihin;
(4) huonoihin ja laiskoihin.

Kuinka tämä temppu saadaan aikaan? No, Planner sai tarvitsemansa teknisen aineiston paikalliselta Satakomitealta ja kertoi että jokainen saa itse valita mihin ryhmään kuuluu. Jos valitset ryhmän 1, niin joudut kalastamaan 20 kalaa ja luovuttamaan 2 kalaa ryhmälle 2. Valinnasta 2 seuraa 15 kalan kiintiö ja 3 kalan luovutus ryhmälle 3. Valinnasta 3, tulee 9 kalan nakki ja kaiken saa pitää itse. Ryhmään 4 valikoituvat kalastavat 8 ja luovuttavat 1 kalan ryhmälle 3. Satakomitealta saadun tiedon perusteella jokainen haluaa nyt valita ryhmän totuudenmukaisesti.

Maximin totesi, että nerokasta mutta…epäoikeudenmukaista: huonoiksi syntyneet joutuvat maksamaa laiskoille (ryhmistä 2 ja 4 ryhmään 3). Sorry päällikkö, mutta tämän parempaa taikatemppua kannustimien yhteensopivuus ei voi tarjota, totesi Planner.

Planner lensi kotiin, mutta palasi vuosia myöhemmin paikalle. Ihmiset olivat jälleen onnellisia, joten Planner oli tyytyväinen — kannustimet näyttivät toimivan! Hän tapasi myös päällikön, joka oli iloinen jälleennäkemisestä. Maximin myönsi, että Plannerin taikatemppu toimi mutta…vain viikon verran. Ihmiset tosiaan aluksi kalastivat kuten toive oli, mutta epätasa-arvo alkoi jäytää kylää. Kalojen luovutukset laiskoille aiheuttivat närää ja niitä alettiin luovuttaa vanhentuneina yms.

Mutta Maximin ymmärsi mitä tuli tehdä. Taikatempun vuoksi hän nyt tiesi kuka oli hyvä, huono, laiska tai ahkera. Nyt kaksi kylää saatettiin muodostaa uudelleen, joten ahkerat ja laiskat laitettiin takaisiin kyliinsä. Vanhat tapa, jossa kaloja jaettiin hyviltä huonoille kylien sisällä saattoi palata.


Tämänsisältöisen illallispuheen piti taloustieteilijä Ray Rees, 17.11.2009 (CESifo, Munchen).

Kiintoisa esimerkki – mutta mikä on opetus?

Tulkitsenko nyt aivan väärin, jos kuvittelen esimerkin osoittavan, että oikeudenmukaisessa ja hyvin toimivassa kalastajataloudessa laiskat ja ahkerat on hyvä erottaa omiksi kylikseen. Ainoa uhka on hurrikaani, joka sekoittaa pakan ja hävittää tiedon siitä, kuka kuuluu ahkeriin ja kuka laiskoihin.

Nykytalouteen sovellettuna yhteiskuntaa voidaan parhaiten kehittää erottamalla ahkerat ja laiskat tuottajat omiksi ryhmikseen. Vaikeutena on vain se, ettei käytettävissä ole mitään kovin hyvää tapaa, jolla laiskat voitaisiin erottaa ahkerista. Plannerin hieno suunnitelmakin meni myttyyn.

Jos nyt laiskat ja ahkerat on kuitenkin erotettava toisistaan, on käytettävä puutteellisiakin kannustimia. Taitamattomien ryhmästä laiskat voidaan erottaa ahkerista vähentämällä koko ryhmän toimeentuloa. Silloin ahkerat hakeutuvat töihin vaikka kuinka pienellä palkalla ja laiskat jättäytyvät muiden vapaaehtoisella avulla eläväksi ryhmäksi. Taitavien ryhmästä ahkerat voidaan erottaa laiskoista kasvattamalla koko ryhmän toimeentuloa, jolloin kannustinvaikutus kohdistuu ahkeruuteen ja ahkerat taitavat nousevat omaksi ryhmäkseen. Siksi tarvitaan erityisiä oikeuksia niille, jotka erityisen tehokkaasti edistävät talouden kasvua.

Mutta palataan kalastajiin. Kehityksen edetessä ahkerien kylä kasvaa kaupungiksi ja valtiovallaksi ja kulttuuriksi ja sen ahkeruus ja kalastuskyky tehostuu tehostumistaan. Siitä tulee jopa niin tehokas, että kalat alkavat merestä loppua. Ensin siitä kärsii laiskojen kalastajien kylä, joka on siihen asti elänyt tyytyväisenä lähivesien kalastuksella. Laiskojen kylän on pakko muuttaa ahkerien maahan, joiden tehokkaammat laivat kalastavat laajemmilta alueilta.

Ei siis tarvita hurrikaania sekoittamaan pakkaa. Riittää, kun ahkerat ja laiskat erotetaan toisistaan. Aikaa myöten se kuitenkin johtaa siihen, että he taas sekoittuvat keskenään. Mutta erotteluahan juuri neuvottiin pakan lopulliseksi järjestämiseksi! Jokin tässä mättää.

Juuri näiden plannereiden ja maximinien ohjeillehan nykyisen maailman talous perustuu. Ja nyt sitten harmitellaan sitä, etteivät plannerit tiedä, mitä liikakalastukselle, ylituotannolle ja ilmastonmuutokselle pitäisi tehdä, eikä maximineillä ole enää auktoriteettia mihinkään.

Olisiko perustava virhe tehty jo silloin, kun plannerit ja maximinit kuvittelivat, että laiskuus on erilaista kuin osaamattomuus; että taitamaton on syytön taitamattomuuteensa, mutta laiska on syypää laiskuuteensa. Ja koska laiskuus on synti, laiskoja on rangaistava ja ahkeria palkittava ja se on vain oikein, että ahkerat vievät kalat laiskojenkin pöydästä.

Samalla logiikalla se on vain oikein, että lopulta kalat loppuvat myös ahkerien pöydästä, sillä tässä kulttuurissahan ahkeruus on määritelty ahkeruudeksi kalastaa ja tuottaa – eikä suinkaan ahkeruudeksi olla hyviä toisillemme tai ahkeruudeksi ajatella asioita vähän laajemmin.

----

Matti Liski:
Huomaan nyt kuitenkin, että tarina yrittää ujuttaa tehokkuusargumenttia, joka on ehkä arvolatautunut. Miksi laiskoille ei voisi maksaa? Kuten kommentoit, ehkä laiskuuskaan ei ole omaa syytä. En tiedä.

Tyytyväisenä luin tämän vastauksen. Ehkä taloustieteillä – siis joillakin taloustieteilijöillä – sittenkin on vielä mahdollisuus sellaiseen uuteen avaukseen, jolla nykyisestä umpikujasta päästään.

Keskeinen ongelma on mielestäni juuri siinä, miten talousteoriassa voitaisiin ottaa huomioon tuottamattomuuden tai laiskuuden arvo, toisin sanoen neutraloida talouden tehokkuusargumentti, joka on selvästi ideologinen. On totta, että ihmiset haluavat enemmän tuotantoa ja luonnon muuttamista tavaroiksi, mutta yhtä totta on, että he haluavat enemmän vapaa-aikaa ja puhdasta luontoa. Miten nämä tavoitteet saataisiin taloustieteissä samalle viivalle?

Nythän näin ei ole vaan tieteenala on keskittynyt ratkaisemaan kasvuideologisia tehtäviä. Miten yrityksiä on kohdeltava, jotta niiden toiminta olisi mahdollisimman tuottavaa. Miten kannustetaan omistajia/johtajia/työläisiä tehokkaammiksi. Miten opetus/terveydenhoito tulisi järjestää, jotta se parhaiten palvelisi tuotantoa. Ja tietysti: miten saada koko talouden verenkierto eli rahan virtaus mahdollisimman voimakkaaksi ja tehokkaaksi.

Tuotannon tehostamiseen ja kasvattamiseen keskittymällä on parannettu ihmisten hyvinvointia, mutta aiheutettu myös monia vaikeita ongelmia. Luontoa uhkaa ylikuormittuminen, tuloerot ja sosiaaliset ristiriidat ovat voimistumassa ja talouden verenkierto on altistunut vakaville rytmihäiriöille.

Voitaisiinko nyt ajatella, että sen sijaan että yritetään ratkaista vinoutuneen kasvun aiheuttamia epäkohtia jälkikäteen, puututtaisiin vinoutumisen alkuperäiseen syyhyn, siihen, että kansantalouksia kannustetaan kasvuun laeiksi ja asetuksiksi puetulla säätelyllä, joka kasvattaa tuloeroja ja luo ylimääräistä painetta luonnon hyödyntämiseen. Ja vähennetään tätä säätelyä. Eikö tämä olisi hyötysuhteeltaan paras tapa välttyä talouskasvun haitoilta.

Jotta näin osattaisiin menetellä, olisi ensin tutkittava, mitkä ovat kasvuneutraalin talouden ehdot. Millaiset yhteiset säännöt parhaiten toteuttavat sen, ettei tuotannon kasvattamisella ole ideologista arvoa eli sitä ei palkita yli sen, mihin ihmisten oma vapaa valinta työn ja vapaa-ajan sekä kulutuksen ja luonnon koskemattomuuden välillä kunkin johtaa?

Kuuluuko edellä esitetyn kysymyksen käsittely mitenkään taloustieteiden piiriin? Jos se kuuluu, niin olisi kiinnostavaa tietää, millaisia ajatuksia asiasta on esitetty. Jos se ei kuulu, niin onko siihen jokin erityinen syy?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti