Akateemiseen talousblogiin
Haaparannalta hyvä kirjoitus tärkeästä asiasta. Laajempiakin ajatuksia herättävä.
Onhan kirkon asema ja esimerkki kulttuurimme muokkaajana keskeinen. Tuskin on väärin sanoa, että niin nykyinen demokratia kuin markkinatalouskin ovat kristillisten uskonmuotojen kehityksen tuloksia.
Suuria, kulttuuria muokkaavia uskonnollisia ”pakoja” on kirkollamme ollut kaksi. Ensimmäinen tuhatluvulla, kun läntinen kirkko erosi vanhasta, ortodoksisesta kirkosta. Syitä oli varmaan monia, mutta teologinen kiista käytiin siitä, lähteekö Pyhä henki vain Isästä vai sekä Isästä että Pojasta. Pojan lisäämistä aikaisempaan uskontunnustukseen vaati läntinen kirkko, tietysti, koska juuri kyseinen uskonnäkemys ilmaisi kirkkojen tasavertaisuuden ja mahdollisti isäkirkosta eroamisen.
Toinen suuri ”pako” tapahtui 1500-luvulla protestanttien erotessa paavinkirkosta. Teologisesti kiista koski sitä, onko paavilla yksinoikeus pelastuksen ehtoihin vai pelastuuko ihminen vain uskosta ja armosta, periaatteessa ilman kirkkoakin.
Kumpaakin ”pakoa” oli edeltänyt pitkä hämmennyksen aika, mutta vallitsevien olojen kritiikki muutti historian kulkua vasta, kun määriteltiin uudet uskonperusteet, joihin voitiin ”paeta” ja joita voitiin ”äänestää”. Olennaista on, että uudet opit olivat vanhoja tasa-arvoisempia. Nykyiset kiistat naisten pappeudesta ja homojen oikeuksista ovat tämän päivän versioita yli tuhat vuotta aikaisemmasta Pojan asemaa koskevasta kiistasta. Eikä ole epäilystäkään, etteikö luterilainen kirkko olisi uskollinen perimälleen ja naiset ja homot tulevat saamaan samat uskonnolliset oikeudet kuin heteromiehetkin.
Tänään tärkeimmät kysymykset eivät kuitenkaan koske enää niitä oppeja, joille kirkko rakentuu vaan niitä, joille poliittiset ja taloudelliset instituutiot rakentuvat.
Aikalaisen on tietysti mahdotonta nähdä omaa aikaansa historiallisessa perspektiivissä, mutta useat seikat viittaavat siihen, että maailmantalous on juuri nyt harvinaisen suuren hämmennyksen tilassa. Miten kansakunnat selviävät veloistaan? Miten kauppataseiden epätasapainot ratkeavat? Miten köyhät kestävät rikkaiden keskellä? Miten rikkaat kestävät köyhien keskellä? Miten sovittaa jatkuvan kasvun vaatimus luonnon kestävyyden vaatimukseen? Mihin paeta?
Tehdään pieni ajatusleikki. Jos nykytalous olisi paavin taloutta – yhtymäkohtiahan on – mille periaatteille perustuisi Lutherin talous? Paavi siis sanoisi: kun raha kirstuun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa, ja lisäisi vielä: vapaamatkustamista ei sallita. Mitä Luther sanoisi? Hän luultavasti protestoisi, kieltäisi jyrkästi rahan pelastavan vaikutuksen ja selittäisi, että me kaikki olemme vapaamatkustajia, miksi te sitä kavahdatte. Varmaankin Luther vaatisi poistettaviksi kaikki sellaiset käytännöt, jotka korostavat rahan valtaa; jotka on laadittu vain kasvattamaan taloutta. Erityisen vihainen hän olisi niille, jotka pitävät vapaamatkustamista syntinä sellaisissakin tapauksissa, kun se ei ole pois keneltäkään. Luultavasti hän myös vaatisi talouden salaisuuksien avaamista kaikelle kansalle.
Olisiko jo aika protestanttiselle taloudelle?
tiistai 19. lokakuuta 2010
sunnuntai 17. lokakuuta 2010
Korkein oikeus metsässä (2)
Kemppisen blogiin
Anonyymille: Piraattien tekstien perusteella pidän heidän ohjelmaansa juuri niin kapeana kuin vapaan kopioimisen idealle voidaan rakentaa. Siitä kertoo jo liikkeen onneton nimivalinta, mutta myös se, että he puolustavat vapaata kopioimista pitkälti samoilla perusteilla kuin toiset puolustavat päinvastaista kantaa eli musiikin yms. kulutuksen määrällä. He näkevät asian lähinnä optimointitehtävänä ja kannattavat vain siinä määrin vapaata kopioimista, ettei se vähennä tuotantoa.
Piraateilta puuttuu laajempi näkemys. He eivät ole oivaltaneet, että heidän tavoitteissaan on jotain, joka edustaa itse asiassa aivan uutta talousideologiaa.
Kyse on informaation omistamisesta. Kaupallisesti hyödynnettävä informaatio voidaan omistaa joko yhteiskunnallisesti, yksityisesti tai sitä ei omista kukaan.
Sosialistisessa taloudessa yhteiskunta omistaa periaatteessa kaiken kaupallisesti hyödynnettävän informaation. Valtiovalta säätelee sen saatavuutta ja käyttöä ja ohjaa sitä myös vapaaseen käyttöön, ellei se vaaranna valtion säätelyvaltaa. Informaation rajoittaminen vaatii paljon energiaa, estää informaation kehittymistä ja synnyttää kumuloituvaa virheinformaatiota (kuten Neuvostoliiton tuotantojärjestelmässä tapahtui). Kaikille muille kuin sosialisteille on selvää, ettei näin järjetön systeemi voi toimia kunnolla.
Kapitalismissa kaupallisesti hyödynnettävä informaatio on valtiovallan säädöksin määrätty yksityisesti omistettavaksi, tosin poikkeuksin. Tällaisia kaupallista informaatiota yksityistäviä säädöksiä ovat mm. lait liikesalaisuuksista, patenteista ja tekijänoikeuksista. Ilman kyseisiä lakejahan liikesalaisuuksien paljastaminen, piratismi, yms. kuuluisi yksilönvapauden piiriin. Kapitalismissa informaation yksityiset omistajat säätelevät hallitsemansa informaation saatavuutta ja käyttöä ja ohjaavat sitä myös vapaaseen käyttöön, ellei se vaaranna heidän säätelyvaltaansa. Informaation rajoittaminen vaatii paljon energiaa, estää informaation kehittymistä ja synnyttää kumuloituvaa virheinformaatiota (kuten viimeksi subprime lainojen kohdalla). Kaikille muille kuin kapitalisteille on selvää, ettei näin järjetön systeemi voi toimia kunnolla.
Nykyinen talouspoliittinen sekoilu johtuu siitä, että kapitalismin ja sosialismin välinen kilpailu on jo käyty ja kaikki ovat ideologisesti samalla puolella; kasvuun on pyrittävä sopivalla sekoituksella kapitalismia ja sosialismia. Kunnolla toimivaa ratkaisua ei tästä sekoituksesta kuitenkaan löydy.
Umpikujasta päästään vasta, kun otetaan mukaan kolmas ideologinen ulottuvuus, informaation omistamattomuus, sen ”omistusoikeuden” siirtämättömyys. Tämän ajatuksen mukaan jokainen voi hyödyntää vapaasti saamaansa ja kehittämäänsä informaatiota (toisten yksityisyyttä loukkaamatta). Jokainen on myös vapaa myymään valmistamansa informaation, keksinnön, taideteoksen yms. markkinahintaan ja ansaita sillä elantonsa. Kaupalla ei kuitenkaan voida siirtää mitään rajoittavaa omistusoikeutta eikä siis myöskään luopua omasta vapaudesta hyödyntää informaatiota edelleen haluamallaan tavalla. Tämän ”mahdottoman” yhtälön yksi käytännön ratkaisu on esitetty täällä.
Anonyymille: Piraattien tekstien perusteella pidän heidän ohjelmaansa juuri niin kapeana kuin vapaan kopioimisen idealle voidaan rakentaa. Siitä kertoo jo liikkeen onneton nimivalinta, mutta myös se, että he puolustavat vapaata kopioimista pitkälti samoilla perusteilla kuin toiset puolustavat päinvastaista kantaa eli musiikin yms. kulutuksen määrällä. He näkevät asian lähinnä optimointitehtävänä ja kannattavat vain siinä määrin vapaata kopioimista, ettei se vähennä tuotantoa.
Piraateilta puuttuu laajempi näkemys. He eivät ole oivaltaneet, että heidän tavoitteissaan on jotain, joka edustaa itse asiassa aivan uutta talousideologiaa.
Kyse on informaation omistamisesta. Kaupallisesti hyödynnettävä informaatio voidaan omistaa joko yhteiskunnallisesti, yksityisesti tai sitä ei omista kukaan.
Sosialistisessa taloudessa yhteiskunta omistaa periaatteessa kaiken kaupallisesti hyödynnettävän informaation. Valtiovalta säätelee sen saatavuutta ja käyttöä ja ohjaa sitä myös vapaaseen käyttöön, ellei se vaaranna valtion säätelyvaltaa. Informaation rajoittaminen vaatii paljon energiaa, estää informaation kehittymistä ja synnyttää kumuloituvaa virheinformaatiota (kuten Neuvostoliiton tuotantojärjestelmässä tapahtui). Kaikille muille kuin sosialisteille on selvää, ettei näin järjetön systeemi voi toimia kunnolla.
Kapitalismissa kaupallisesti hyödynnettävä informaatio on valtiovallan säädöksin määrätty yksityisesti omistettavaksi, tosin poikkeuksin. Tällaisia kaupallista informaatiota yksityistäviä säädöksiä ovat mm. lait liikesalaisuuksista, patenteista ja tekijänoikeuksista. Ilman kyseisiä lakejahan liikesalaisuuksien paljastaminen, piratismi, yms. kuuluisi yksilönvapauden piiriin. Kapitalismissa informaation yksityiset omistajat säätelevät hallitsemansa informaation saatavuutta ja käyttöä ja ohjaavat sitä myös vapaaseen käyttöön, ellei se vaaranna heidän säätelyvaltaansa. Informaation rajoittaminen vaatii paljon energiaa, estää informaation kehittymistä ja synnyttää kumuloituvaa virheinformaatiota (kuten viimeksi subprime lainojen kohdalla). Kaikille muille kuin kapitalisteille on selvää, ettei näin järjetön systeemi voi toimia kunnolla.
Nykyinen talouspoliittinen sekoilu johtuu siitä, että kapitalismin ja sosialismin välinen kilpailu on jo käyty ja kaikki ovat ideologisesti samalla puolella; kasvuun on pyrittävä sopivalla sekoituksella kapitalismia ja sosialismia. Kunnolla toimivaa ratkaisua ei tästä sekoituksesta kuitenkaan löydy.
Umpikujasta päästään vasta, kun otetaan mukaan kolmas ideologinen ulottuvuus, informaation omistamattomuus, sen ”omistusoikeuden” siirtämättömyys. Tämän ajatuksen mukaan jokainen voi hyödyntää vapaasti saamaansa ja kehittämäänsä informaatiota (toisten yksityisyyttä loukkaamatta). Jokainen on myös vapaa myymään valmistamansa informaation, keksinnön, taideteoksen yms. markkinahintaan ja ansaita sillä elantonsa. Kaupalla ei kuitenkaan voida siirtää mitään rajoittavaa omistusoikeutta eikä siis myöskään luopua omasta vapaudesta hyödyntää informaatiota edelleen haluamallaan tavalla. Tämän ”mahdottoman” yhtälön yksi käytännön ratkaisu on esitetty täällä.
lauantai 16. lokakuuta 2010
Korkein oikeus metsässä
Kemppisen blogiin
Tekijänoikeuksien oikeellisuutta tai tarpeellisuutta arvioitaessa on asiaa tarkasteltava paljon laajemmassa kuviossa kuin mistä JarMom puhuu. Kyse on siitä, mihin suuntaan tekijänoikeudet ja niiden perusteena oleva ideologia maailmaa muuttaa. Mikä on kyseisten yksinoikeuksien suhde nykytalouden keskeisiin ongelmiin, finanssikupliin ja työttömyyteen, ja mikä on tällaisen talouden suhde luonnon ylikuormittumiseen, pakolaisuuteen, terrorismiin ja sotiin.
Pohjimmiltaan kyse on kasvuideologiasta, jonka mukaan talouskasvu on välttämätön ihmiskunnan hyvinvoinnille. ”Ideologiaton” kasvu, siis se, johon yksilöiden omat kasvuhalut ja teot johtavat, ei sen mukaan riitä vaan kasvua täytyy ylhäältä säädellysti tehostaa. Tällaisia säädöksiä on lainsäädännössämme lukuisia, mm. patentti- ja tekijänoikeuslait. Niiden perusteena on ajatus, että ilman yksinoikeuksilla palkitsemista ihmiset eivät viitsi tieteillä ja taiteilla eli kasvattaa taloutta riittävästi. Se kuitenkin jää selvittämättä, miten riittävyyttä arvioidaan.
Tehostettu kasvu kasvattaa korostetusti talouden kasvattajien taloutta ja kauppa kaupalta kasvu keskittyy suuromistajille ja tulevan kasvun kauppiaille, finanssitalouteen, kuten on nähty. Tehostetut odotusten markkinat kasvavatkin aika ajoin riittävän suuriksi kupliksi, jolloin ne puhkeavat johtaen lievimmillään henkilökohtaisiin murhenäytelmiin ja pahimmillaan sotiin.
Aikamme suuri kysymys onkin, mihin enää tarvitsemme talouskasvun tehostamista ja siihen tähtäävää lainsäädäntöä, kun kasvun ”välttämättömyydellä” on selvä yhteys vaikeimpiin ongelmiimme, luonnon ylikuormittumiseen ja sosiaalisen eriarvoisuuden voimistumiseen.
Jos tehostetun kasvun talous on huono idea, myös yhteiskunnan säätämät yksinoikeudet informaation kaupalliseen hyödyntämiseen ovat huono idea.
Teoreettisesti asia selvä. Mutta poliittisesti se on vaikea, koska koko poliittinen kenttämme perustaa politiikkansa kasvuideologiaan. Sen kyseenalaistaminen on kuin Muhammedia pilkkaisi. Ikävä todeta, mutta vieläkään ei ole syntynyt sellaista poliittista liikettä, joka ymmärtäisi sen, ettei maailmantalous tarvitse kasvaakseen ja hyvin toimiakseen erityisiä kiihokkeita kuten informaation kaupallisia yksinoikeuksia (sen enempää kuin markkinatietoja koskevia liikesalaisuuksia). Ne eivät kuulu yksittäisten ihmisten toiveista rakentuvaan markkinatalouteen vaan kapitalistis-sosialistiseen talouteen, jossa yritysten ja valtiovaltojen edut aina menevät kansalaisten etujen edelle.
Tekijänoikeuksien oikeellisuutta tai tarpeellisuutta arvioitaessa on asiaa tarkasteltava paljon laajemmassa kuviossa kuin mistä JarMom puhuu. Kyse on siitä, mihin suuntaan tekijänoikeudet ja niiden perusteena oleva ideologia maailmaa muuttaa. Mikä on kyseisten yksinoikeuksien suhde nykytalouden keskeisiin ongelmiin, finanssikupliin ja työttömyyteen, ja mikä on tällaisen talouden suhde luonnon ylikuormittumiseen, pakolaisuuteen, terrorismiin ja sotiin.
Pohjimmiltaan kyse on kasvuideologiasta, jonka mukaan talouskasvu on välttämätön ihmiskunnan hyvinvoinnille. ”Ideologiaton” kasvu, siis se, johon yksilöiden omat kasvuhalut ja teot johtavat, ei sen mukaan riitä vaan kasvua täytyy ylhäältä säädellysti tehostaa. Tällaisia säädöksiä on lainsäädännössämme lukuisia, mm. patentti- ja tekijänoikeuslait. Niiden perusteena on ajatus, että ilman yksinoikeuksilla palkitsemista ihmiset eivät viitsi tieteillä ja taiteilla eli kasvattaa taloutta riittävästi. Se kuitenkin jää selvittämättä, miten riittävyyttä arvioidaan.
Tehostettu kasvu kasvattaa korostetusti talouden kasvattajien taloutta ja kauppa kaupalta kasvu keskittyy suuromistajille ja tulevan kasvun kauppiaille, finanssitalouteen, kuten on nähty. Tehostetut odotusten markkinat kasvavatkin aika ajoin riittävän suuriksi kupliksi, jolloin ne puhkeavat johtaen lievimmillään henkilökohtaisiin murhenäytelmiin ja pahimmillaan sotiin.
Aikamme suuri kysymys onkin, mihin enää tarvitsemme talouskasvun tehostamista ja siihen tähtäävää lainsäädäntöä, kun kasvun ”välttämättömyydellä” on selvä yhteys vaikeimpiin ongelmiimme, luonnon ylikuormittumiseen ja sosiaalisen eriarvoisuuden voimistumiseen.
Jos tehostetun kasvun talous on huono idea, myös yhteiskunnan säätämät yksinoikeudet informaation kaupalliseen hyödyntämiseen ovat huono idea.
Teoreettisesti asia selvä. Mutta poliittisesti se on vaikea, koska koko poliittinen kenttämme perustaa politiikkansa kasvuideologiaan. Sen kyseenalaistaminen on kuin Muhammedia pilkkaisi. Ikävä todeta, mutta vieläkään ei ole syntynyt sellaista poliittista liikettä, joka ymmärtäisi sen, ettei maailmantalous tarvitse kasvaakseen ja hyvin toimiakseen erityisiä kiihokkeita kuten informaation kaupallisia yksinoikeuksia (sen enempää kuin markkinatietoja koskevia liikesalaisuuksia). Ne eivät kuulu yksittäisten ihmisten toiveista rakentuvaan markkinatalouteen vaan kapitalistis-sosialistiseen talouteen, jossa yritysten ja valtiovaltojen edut aina menevät kansalaisten etujen edelle.
sunnuntai 5. syyskuuta 2010
Mustavalkoisesta puuttuu vihreys
Soininvaaran blogiin
Kiintoisaa keskustelua, mutta aika vähän mitään, mikä osoittaisi parempaan huomiseen.
Minäkin olen seurannut vihreiden poliittista kehitystä tai sekoilua jo pidemmän aikaa. Olin jopa mukana Tampereen kokouksessa 24 vuotta sitten, kun puolueen perustamisesta ”keskusteltiin”. Ei hyvältä näyttänyt – siis sen paremmalta kuin nytkään.
Kyse on aatteen puutteesta. Luonnon suojeleminen ei sinänsä ole poliittisesti toimiva aate. Siitä yksinkertaisesta syystä, että kaikki kannattavat sitä. Insinööritkin kehittävät jatkuvasti yhä vähemmän luontoa kuluttavaa tekniikkaa. Se ei kuitenkaan riitä.
Poliittisen aatteen on sisällettävä jokin selitys siitä, mikä on ongelman ydin ja millä keinoilla päästään parempaan tulokseen. Tämän selityksen sisällöstä riippuu se, millaiseksi liikkeen tulevaisuus muodostuu. Jos liike haluaa aikaansaada jonkin suuren muutoksen, sen aatteellisen selityksen on myös oltava suuri ja poikettava muiden käyttämistä selityksistä.
Tässä keskeisessä asiassa vihreillä ei alkujaankaan ollut mitään uutta annettavaa. Liike jakautui kannattamaan kahta tuttua strategiaa, radikaalia ja demokraattista. Radikaalin opin mukaan mikään muu ei auta kuin vihreä vallankumous, jossa ekotietoisten etujoukko ottaa vallan. Demokraattisen strategian mukaan mitään suurta ei muuteta. Keskustellaan yhdessä luonnonsuojelun tärkeydestä ja annetaan kuluttajille kenenkään mieltä pahoittamattomia ohjeita. Maailma pelastuu, kun jokainen lajittelee roskat, sammuttaa turhat valot, ostaa lähiruokaa ja ajaa ekoautolla.
Jotain uuttakin on sitten 80-luvun syntynyt. Vasemmiston aatteellisen konkurssin myötä myös luonnonsuojelu on saanut markkinoihin nojaavan ratkaisumallin. Koska ihmiset ovat itsekkäitä materialisteja, paras tapa suojella luontoa on hinnoitella sille aiheutetut haitat kuormitusoikeuksiksi. Markkinoille alistettuina ne ohjaavat koko maailman taloutta käyttämään vähemmän haitallisia tuotantomenetelmiä.
Tässä on jo järkeä, mutta vain nimeksi. Ongelmaksi muodostuu markkinoiden rakenne. Jos siinä on erityisiä vaurautta ja tuotantoa keskittäviä ominaisuuksia, kuten nykyään on, päästöoikeuksien saattaminen markkinoille vain voimistaa sitä eroa, mikä rikkailla ja köyhillä on nauttia luonnon antimista. Ja sitä suuremmaksi kasvaa se luonnonvarojen kulutus, joka joudutaan käyttämään sosiaalisten ristiriitojen ratkaisemiseen, poliittisiin päätöksiin, köyhien avustamiseen, muurien rakentamiseen ja sotajoukkojen lähettämiseen. Niin kuin tätä ei olisi jo kylliksi.
Ehkä olisi jo aika vähän kehittyneemmälle vihreälle aatteelle. Sen mukaan ihminen kuormittaa luontoa, koska hän on paitsi kuluttaja niin myös tuottaja, joka kilpailee tuotannon omistamisesta ja siihen liittyvästä poliittisesta ja taloudellisesta vallasta. Kilpailussa mikään omistuksen määrä ei riitä, koska sijoittuminen on suhteellista. Aina on pärjättävä muita vastaan ja omistettava enemmän, koska vain voittajat saavat määrätä siitä, ketkä saavat omistaa, tuottaa ja kuluttaa ja miten.
Tämän ajatuksen mukaan luonnon kuormitus pienenee omistamiskilpailun palkintoja pienentämällä. Mitä pienempi on voiton ja häviön ero, sitä vähemmän energiaa – ydin- tai muuta voimaa – kilpailuun kannattaa käyttää. Vaikka emme voi tehdä itsestämme vähemmän ahneita ja kilpailuhenkisiä, voimme sopia palkintojen pienentämisestä, jolloin nollasummakilpailuun ja toisten alistamiseen käytettävän energian tarve vähenee.
Millaisista palkinnoista on kyse? Kun neutraalina pidetään markkinateorian mukaista palkitsemista, jossa tuottaja saa palkkansa vain sen mukaan kuin kuluttajat hänelle kaikille avoimilla markkinoilla maksavat, kaikki sen yli menevä johtaa turhaan tuotantoon ja kulutukseen. Nykyinen ”markkinatalous” ei sisällä vain muutamia tällaisia tuottajille kohdistettuja palkintoja vaan se suorastaan rakentuu sellaisille. Eräs keskeinen avoimiin markkinoihin kuulumaton palkinto on lailla säädetty tuottajan oikeus salata markkinoita koskevia tietojaan. Markkinat eivät silloin ole yhtä avoimet kaikille vaan ne ovat avoimemmat niille, jotka omistavat enemmän markkinoita koskevia tietoja. Siksi niiden hankintaan ja salaisina pitämiseen kannattaa uhrata energiaa ainakin yhtä paljon kuin kilpailijat tekevät. Siksi tuotannon suuret omistajat ja rahoittajat pitävät kaikin keinoin kiinni oikeudestaan mm. pankkisalaisuuteen. Ilman salaisia rahavirtoja ja operaatioita rahoittajien valta heikkenisi olennaisesti. Samalla heikkenisi heidän mahdollisuutensa ottaa niin suuria riskejä, että niiden realisoituminen koituu kaikkien tappioksi.
Myös patentit ja tekijänoikeudet ovat valtiovallan säätämiä yksinoikeuksia, joiden hallinnasta käytävä kilpailu on armotonta paitsi pikkutekijöitä niin myös luontoa kohtaan. Sen lisäksi ne, niin kuin muutkin yksinoikeudet, voimistavat rikkaiden ja köyhien välistä eroa ja sen mukanaan tuomia sosiaalisia ongelmia, muun muassa pakolaisuuteen liittyviä.
Heti kun luonnon suojelemiseen keskittyvä puolue unohtaa sekä ekodiktatuurihaikailut että pienten tekojen politiikan ja kohdistaa tarmonsa sen hyödyttömän kulutuksen vähentämiseen, joka käytetään vain omistamiskilpailuun, niin minäkin käyn äänestämässä.
Kiintoisaa keskustelua, mutta aika vähän mitään, mikä osoittaisi parempaan huomiseen.
Minäkin olen seurannut vihreiden poliittista kehitystä tai sekoilua jo pidemmän aikaa. Olin jopa mukana Tampereen kokouksessa 24 vuotta sitten, kun puolueen perustamisesta ”keskusteltiin”. Ei hyvältä näyttänyt – siis sen paremmalta kuin nytkään.
Kyse on aatteen puutteesta. Luonnon suojeleminen ei sinänsä ole poliittisesti toimiva aate. Siitä yksinkertaisesta syystä, että kaikki kannattavat sitä. Insinööritkin kehittävät jatkuvasti yhä vähemmän luontoa kuluttavaa tekniikkaa. Se ei kuitenkaan riitä.
Poliittisen aatteen on sisällettävä jokin selitys siitä, mikä on ongelman ydin ja millä keinoilla päästään parempaan tulokseen. Tämän selityksen sisällöstä riippuu se, millaiseksi liikkeen tulevaisuus muodostuu. Jos liike haluaa aikaansaada jonkin suuren muutoksen, sen aatteellisen selityksen on myös oltava suuri ja poikettava muiden käyttämistä selityksistä.
Tässä keskeisessä asiassa vihreillä ei alkujaankaan ollut mitään uutta annettavaa. Liike jakautui kannattamaan kahta tuttua strategiaa, radikaalia ja demokraattista. Radikaalin opin mukaan mikään muu ei auta kuin vihreä vallankumous, jossa ekotietoisten etujoukko ottaa vallan. Demokraattisen strategian mukaan mitään suurta ei muuteta. Keskustellaan yhdessä luonnonsuojelun tärkeydestä ja annetaan kuluttajille kenenkään mieltä pahoittamattomia ohjeita. Maailma pelastuu, kun jokainen lajittelee roskat, sammuttaa turhat valot, ostaa lähiruokaa ja ajaa ekoautolla.
Jotain uuttakin on sitten 80-luvun syntynyt. Vasemmiston aatteellisen konkurssin myötä myös luonnonsuojelu on saanut markkinoihin nojaavan ratkaisumallin. Koska ihmiset ovat itsekkäitä materialisteja, paras tapa suojella luontoa on hinnoitella sille aiheutetut haitat kuormitusoikeuksiksi. Markkinoille alistettuina ne ohjaavat koko maailman taloutta käyttämään vähemmän haitallisia tuotantomenetelmiä.
Tässä on jo järkeä, mutta vain nimeksi. Ongelmaksi muodostuu markkinoiden rakenne. Jos siinä on erityisiä vaurautta ja tuotantoa keskittäviä ominaisuuksia, kuten nykyään on, päästöoikeuksien saattaminen markkinoille vain voimistaa sitä eroa, mikä rikkailla ja köyhillä on nauttia luonnon antimista. Ja sitä suuremmaksi kasvaa se luonnonvarojen kulutus, joka joudutaan käyttämään sosiaalisten ristiriitojen ratkaisemiseen, poliittisiin päätöksiin, köyhien avustamiseen, muurien rakentamiseen ja sotajoukkojen lähettämiseen. Niin kuin tätä ei olisi jo kylliksi.
Ehkä olisi jo aika vähän kehittyneemmälle vihreälle aatteelle. Sen mukaan ihminen kuormittaa luontoa, koska hän on paitsi kuluttaja niin myös tuottaja, joka kilpailee tuotannon omistamisesta ja siihen liittyvästä poliittisesta ja taloudellisesta vallasta. Kilpailussa mikään omistuksen määrä ei riitä, koska sijoittuminen on suhteellista. Aina on pärjättävä muita vastaan ja omistettava enemmän, koska vain voittajat saavat määrätä siitä, ketkä saavat omistaa, tuottaa ja kuluttaa ja miten.
Tämän ajatuksen mukaan luonnon kuormitus pienenee omistamiskilpailun palkintoja pienentämällä. Mitä pienempi on voiton ja häviön ero, sitä vähemmän energiaa – ydin- tai muuta voimaa – kilpailuun kannattaa käyttää. Vaikka emme voi tehdä itsestämme vähemmän ahneita ja kilpailuhenkisiä, voimme sopia palkintojen pienentämisestä, jolloin nollasummakilpailuun ja toisten alistamiseen käytettävän energian tarve vähenee.
Millaisista palkinnoista on kyse? Kun neutraalina pidetään markkinateorian mukaista palkitsemista, jossa tuottaja saa palkkansa vain sen mukaan kuin kuluttajat hänelle kaikille avoimilla markkinoilla maksavat, kaikki sen yli menevä johtaa turhaan tuotantoon ja kulutukseen. Nykyinen ”markkinatalous” ei sisällä vain muutamia tällaisia tuottajille kohdistettuja palkintoja vaan se suorastaan rakentuu sellaisille. Eräs keskeinen avoimiin markkinoihin kuulumaton palkinto on lailla säädetty tuottajan oikeus salata markkinoita koskevia tietojaan. Markkinat eivät silloin ole yhtä avoimet kaikille vaan ne ovat avoimemmat niille, jotka omistavat enemmän markkinoita koskevia tietoja. Siksi niiden hankintaan ja salaisina pitämiseen kannattaa uhrata energiaa ainakin yhtä paljon kuin kilpailijat tekevät. Siksi tuotannon suuret omistajat ja rahoittajat pitävät kaikin keinoin kiinni oikeudestaan mm. pankkisalaisuuteen. Ilman salaisia rahavirtoja ja operaatioita rahoittajien valta heikkenisi olennaisesti. Samalla heikkenisi heidän mahdollisuutensa ottaa niin suuria riskejä, että niiden realisoituminen koituu kaikkien tappioksi.
Myös patentit ja tekijänoikeudet ovat valtiovallan säätämiä yksinoikeuksia, joiden hallinnasta käytävä kilpailu on armotonta paitsi pikkutekijöitä niin myös luontoa kohtaan. Sen lisäksi ne, niin kuin muutkin yksinoikeudet, voimistavat rikkaiden ja köyhien välistä eroa ja sen mukanaan tuomia sosiaalisia ongelmia, muun muassa pakolaisuuteen liittyviä.
Heti kun luonnon suojelemiseen keskittyvä puolue unohtaa sekä ekodiktatuurihaikailut että pienten tekojen politiikan ja kohdistaa tarmonsa sen hyödyttömän kulutuksen vähentämiseen, joka käytetään vain omistamiskilpailuun, niin minäkin käyn äänestämässä.
lauantai 5. kesäkuuta 2010
Kilpailun käsitteestä
Akateemiseen talousblogiin
Kilpailun olemukseen kuuluu palkinto, josta kilpaillaan ja joka on jakamaton. Voittajan palkinto on tietysti suurin ja viimeisiksi tulleiden palkinto voi olla jopa negatiivinen. Peruslogiikkoja on kaksi. Ensiksi, kilpailu on sitä kovempaa mitä suurempi on voiton ja häviön ero, sillä sitä enemmän voimavaroja voiton saamiseen ja tappion välttämiseen kannattaa kuluttaa. Toiseksi, kilpailu on sitä kovempaa, mitä suurempia ja organisoidumpia kilpailijat ovat, sillä suuret yksiköt uhraavat kilpailuun enemmän voimavaroja kuin pienet.
Toisen maailmansodan kokemusten jälkeen valtioiden välisen kilpailun koventamista vain harvat enää kannattavat. Yritysten välisen kilpailun koventamisen puolesta kuitenkin puhutaan yleisesti, vaikka sen kehitys osoittaa samaan suuntaan.
Väärinkäsitys aiheutuu aiheesta käytettyjen termien, kilpailun vapautumisen, kovenemisen ja laajenemisen toisiinsa sekoittamisesta.
Kilpailun vapautumisella tarkoitetaan yleensä talouden vapautumista poliittisesta ohjauksesta ja se on taloudelle hyväksi, mutta vain siinä määrin kuin se vähentää poliittisen ohjauksen hallinnasta käytävän kilpailun kuluja.
Kilpailun koveneminen on logiikkansa mukaan itseään voimistava ilmiö. Voittajat voimistuvat, jolloin voiton ja tappion ero eli palkinto kasvaa ja yhä suurempia uhrauksia kannattaa sen voittamiseksi tehdä. Tämä pätee niin politiikassa kuin taloudessa. Nykyisen talouden ongelmana onkin sen oman, yritysten tasolla vaikuttavan kilpailun koveneminen. Suuret kasvavat ja rikkaat rikastuvat ja häviäjät jäävät yhä enemmän jälkeen kehityksestä. Erojen kasvaminen koventaa kilpailua edelleen ja kasvusta huolimatta yhä suurempi osa siitä kuluu yritysten välisten voimasuhteiden setvimiseen ja pienempi osa hyödyttää yritysten ulkopuolista maailmaa.
Kilpailun laajenemisella voidaan ymmärtää tasavahvojen kilpailijoiden määrän lisääntymistä, jolloin kuluttajilla tai äänestäjillä on suurempi valinnanmahdollisuus ja sen kautta taloutta tai politiikkaa ohjaava vaikutus. Tämä ei kuitenkaan tapahdu itsestään vaan se edellyttää politiikalta tai vastaavasti taloudelta sellaista sääntöjen muutosta, jolla heikennetään palkintojen arvoa ja siten tehdään kilpailusta vähemmän valtaa ja voimia keskittävää.
Politiikassa voittajien palkinto on sitä suurempi, mitä itseään täydentävämpää valta on. Tässä mielessä arvokkaimpia palkintoja ovat 1) oikeus suosia omia kannattajia muihin nähden eli oikeus myöntää poliittisia yksin- ja erioikeuksia ja 2) oikeus vääristellä asioita omaksi edukseen eli oikeus sensurointiin ja tietojen salaamiseen. Demokratiaan siirtyminen merkitsee näiden palkintojen heikentämistä. Laaditaan säädökset yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta, sensuurista luopumisesta ja hallintoa koskevien tietojen julkisuudesta. Palkinnon pienentyessä kilpailukulut vähenevät ja yhteisön voimavaroja vapautuu muuhun kehitykseen. Siksi demokratiat kehittyvät diktatuureja paremmin.
Samoin, jos halutaan laajentaa yritysten välistä taloudellista kilpailua, on pienennettävä talouden palkintoja. Arvokkaimmat palkinnot ovat vastaavat kuin politiikassa, 1) yritysten oikeus hyödyntää ja myöntää taloudellisia yksin- ja erioikeuksia ja 2) oikeus tuotantoa koskevien tietojen salaamiseen suurelta yleisöltä. Myös näiden palkintojen pienentäminen noudattaa samaa logiikkaa. Laaditaan säädökset yleisestä ja yhtäläisestä osto-oikeudesta ja markkinatietojen eli tuotteiden hintojen ja laatujen ja tehtyjen kauppojen julkisuudesta. Palkinnon pienentyessä tuotannon kilpailukulut vähenevät ja voimavaroja vapautuu muuhun kehitykseen. Siksi kapitalismi on parempi järjestelmä kuin sosialismi. Ja siksi kapitalismin vaikeuksissa sitä on kehitettävä edellä mainittuun suuntaan, sinänsä odotetusti, kohti täydellisempiä markkinoita.
lisääntyvä kilpailu nimenomaan vähentää eikä lisää yritysten valtaaKilpailun käsitteen kanssa täytyy olla tarkkana. En puhunut lisääntyvästä kilpailusta vaan kovenevasta kilpailusta. Kilpailun kovenemisen sisältö on, toisin kuin kilpailun lisääntymisen, helposti sekä teoreettisesti että arkipuhetta vastaavasti määriteltävissä. Kilpailu on sitä kovempaa, mitä enemmän voimavaroja sen voittamiseen käytetään/uhrataan.
Kilpailun olemukseen kuuluu palkinto, josta kilpaillaan ja joka on jakamaton. Voittajan palkinto on tietysti suurin ja viimeisiksi tulleiden palkinto voi olla jopa negatiivinen. Peruslogiikkoja on kaksi. Ensiksi, kilpailu on sitä kovempaa mitä suurempi on voiton ja häviön ero, sillä sitä enemmän voimavaroja voiton saamiseen ja tappion välttämiseen kannattaa kuluttaa. Toiseksi, kilpailu on sitä kovempaa, mitä suurempia ja organisoidumpia kilpailijat ovat, sillä suuret yksiköt uhraavat kilpailuun enemmän voimavaroja kuin pienet.
Toisen maailmansodan kokemusten jälkeen valtioiden välisen kilpailun koventamista vain harvat enää kannattavat. Yritysten välisen kilpailun koventamisen puolesta kuitenkin puhutaan yleisesti, vaikka sen kehitys osoittaa samaan suuntaan.
Väärinkäsitys aiheutuu aiheesta käytettyjen termien, kilpailun vapautumisen, kovenemisen ja laajenemisen toisiinsa sekoittamisesta.
Kilpailun vapautumisella tarkoitetaan yleensä talouden vapautumista poliittisesta ohjauksesta ja se on taloudelle hyväksi, mutta vain siinä määrin kuin se vähentää poliittisen ohjauksen hallinnasta käytävän kilpailun kuluja.
Kilpailun koveneminen on logiikkansa mukaan itseään voimistava ilmiö. Voittajat voimistuvat, jolloin voiton ja tappion ero eli palkinto kasvaa ja yhä suurempia uhrauksia kannattaa sen voittamiseksi tehdä. Tämä pätee niin politiikassa kuin taloudessa. Nykyisen talouden ongelmana onkin sen oman, yritysten tasolla vaikuttavan kilpailun koveneminen. Suuret kasvavat ja rikkaat rikastuvat ja häviäjät jäävät yhä enemmän jälkeen kehityksestä. Erojen kasvaminen koventaa kilpailua edelleen ja kasvusta huolimatta yhä suurempi osa siitä kuluu yritysten välisten voimasuhteiden setvimiseen ja pienempi osa hyödyttää yritysten ulkopuolista maailmaa.
Kilpailun laajenemisella voidaan ymmärtää tasavahvojen kilpailijoiden määrän lisääntymistä, jolloin kuluttajilla tai äänestäjillä on suurempi valinnanmahdollisuus ja sen kautta taloutta tai politiikkaa ohjaava vaikutus. Tämä ei kuitenkaan tapahdu itsestään vaan se edellyttää politiikalta tai vastaavasti taloudelta sellaista sääntöjen muutosta, jolla heikennetään palkintojen arvoa ja siten tehdään kilpailusta vähemmän valtaa ja voimia keskittävää.
Politiikassa voittajien palkinto on sitä suurempi, mitä itseään täydentävämpää valta on. Tässä mielessä arvokkaimpia palkintoja ovat 1) oikeus suosia omia kannattajia muihin nähden eli oikeus myöntää poliittisia yksin- ja erioikeuksia ja 2) oikeus vääristellä asioita omaksi edukseen eli oikeus sensurointiin ja tietojen salaamiseen. Demokratiaan siirtyminen merkitsee näiden palkintojen heikentämistä. Laaditaan säädökset yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta, sensuurista luopumisesta ja hallintoa koskevien tietojen julkisuudesta. Palkinnon pienentyessä kilpailukulut vähenevät ja yhteisön voimavaroja vapautuu muuhun kehitykseen. Siksi demokratiat kehittyvät diktatuureja paremmin.
Samoin, jos halutaan laajentaa yritysten välistä taloudellista kilpailua, on pienennettävä talouden palkintoja. Arvokkaimmat palkinnot ovat vastaavat kuin politiikassa, 1) yritysten oikeus hyödyntää ja myöntää taloudellisia yksin- ja erioikeuksia ja 2) oikeus tuotantoa koskevien tietojen salaamiseen suurelta yleisöltä. Myös näiden palkintojen pienentäminen noudattaa samaa logiikkaa. Laaditaan säädökset yleisestä ja yhtäläisestä osto-oikeudesta ja markkinatietojen eli tuotteiden hintojen ja laatujen ja tehtyjen kauppojen julkisuudesta. Palkinnon pienentyessä tuotannon kilpailukulut vähenevät ja voimavaroja vapautuu muuhun kehitykseen. Siksi kapitalismi on parempi järjestelmä kuin sosialismi. Ja siksi kapitalismin vaikeuksissa sitä on kehitettävä edellä mainittuun suuntaan, sinänsä odotetusti, kohti täydellisempiä markkinoita.
perjantai 4. kesäkuuta 2010
AT-blogin vuosipäivä
Akateemiseen talousblogiin
Kiitos bloginpitäjille. Olen pitänyt tämän blogin rauhallisesta temposta, joka antaa aikaa harkitumpaankin kommentoimiseen.
Arvostan myös blogille annettuja tavoitteita, taloustieteen olemuksen ja tavoitteiden selittämistä ja uusien taloutta koskevien analyysien tuottamista. Tavallisena ajattelevana kansalaisena olen antanut omankin panokseni tähän keskusteluun.
Kuitenkin minulle on jäänyt vähän sellainen tunne, että emme oikein puhu samoista asioista. Tavallinen kansalainen näkee, luonnollisesti, taloustieteen eri näkökulmasta kuin taloustieteilijä. Taloustieteilijälle taloustiede on leipä, jonka leveys riippuu siitä, kuinka hyvältä leipä maistuu sen ostajien, toisten tieteilijöiden ja poliittisten ja taloudellisten päättäjien mielestä. Koska ostajat puolestaan ovat kiinnostuneita edustamastaan edusta eli siitä, miten kansakunnan talous menestyy ja miten yritysten tuotanto kasvaa, sen makuisia leipiä tuotetaan.
Tavallinen kansalainen on kuitenkin enemmän huolissaan omasta hyvinvoinnistaan kuin kansan kilpailukyvystä tai yritysten tuotantoluvuista. Nykyisin hänen hyvinvointinsa on kuitenkin vahvasti sidottu yritysten hyvinvointiin. Mitä paremmin yrityksillä menee, sitä paremmin ne pystyvät työllistämään ihmisiä ja tuottamaan hyödykkeitä kaikille. Tässä ei olisi ongelmaa, jos yritykset toimisivat rajattomien mahdollisuuksien maailmassa ja voisivat keskittyä vain hyödykkeiden tuottamiseen. Näin ei kuitenkaan ole. Yritykset joutuvat toimimaan monella tavalla rajallisilla markkinoilla ja kilpailemaan niiden hallinnasta.
En ole ainoa, joka on huolissaan siitä, mitä tästä seuraa. Kilpailun koveneminen johtaa siihen, että yrityksille on annettava yhä enemmän rahaa ja valtaa, jotta ne toisaalta menestyisivät kilpailussa toisiaan vastaan ja toisaalta pystyisivät korvaamaan ne tappiot, joihin tässä kilpailussa häviävät ajautuvat. Näin yhä suurempi osa yhteisistä resursseista kuluu toimiin, jotka tavallisen kansalaisen kannalta ovat yhtä hyödyttömiä kuin sodankäynti.
Kiihtyvän kilpailun ongelma ei voi olla tuntematon taloustieteilijöillekään. Silti tätäkin blogia lukiessa näyttää siltä, että akateemisten taloustieteilijöiden kiinnostus, työ ja tulokset myötäilevät aihetta miten taloussota voitetaan ja sen aiheuttamat tappiot korjataan. Tavallisen kansalaisen etuja palvelisi enemmänkin taloustiede, joka keskittyisi tutkimaan, miten taloussodalta vältyttäisiin; miten yritysten välisen kilpailun painetta voitaisiin laskea. Olisiko sellaiselle taloustieteelle jo aika?
Kiitos bloginpitäjille. Olen pitänyt tämän blogin rauhallisesta temposta, joka antaa aikaa harkitumpaankin kommentoimiseen.
Arvostan myös blogille annettuja tavoitteita, taloustieteen olemuksen ja tavoitteiden selittämistä ja uusien taloutta koskevien analyysien tuottamista. Tavallisena ajattelevana kansalaisena olen antanut omankin panokseni tähän keskusteluun.
Kuitenkin minulle on jäänyt vähän sellainen tunne, että emme oikein puhu samoista asioista. Tavallinen kansalainen näkee, luonnollisesti, taloustieteen eri näkökulmasta kuin taloustieteilijä. Taloustieteilijälle taloustiede on leipä, jonka leveys riippuu siitä, kuinka hyvältä leipä maistuu sen ostajien, toisten tieteilijöiden ja poliittisten ja taloudellisten päättäjien mielestä. Koska ostajat puolestaan ovat kiinnostuneita edustamastaan edusta eli siitä, miten kansakunnan talous menestyy ja miten yritysten tuotanto kasvaa, sen makuisia leipiä tuotetaan.
Tavallinen kansalainen on kuitenkin enemmän huolissaan omasta hyvinvoinnistaan kuin kansan kilpailukyvystä tai yritysten tuotantoluvuista. Nykyisin hänen hyvinvointinsa on kuitenkin vahvasti sidottu yritysten hyvinvointiin. Mitä paremmin yrityksillä menee, sitä paremmin ne pystyvät työllistämään ihmisiä ja tuottamaan hyödykkeitä kaikille. Tässä ei olisi ongelmaa, jos yritykset toimisivat rajattomien mahdollisuuksien maailmassa ja voisivat keskittyä vain hyödykkeiden tuottamiseen. Näin ei kuitenkaan ole. Yritykset joutuvat toimimaan monella tavalla rajallisilla markkinoilla ja kilpailemaan niiden hallinnasta.
En ole ainoa, joka on huolissaan siitä, mitä tästä seuraa. Kilpailun koveneminen johtaa siihen, että yrityksille on annettava yhä enemmän rahaa ja valtaa, jotta ne toisaalta menestyisivät kilpailussa toisiaan vastaan ja toisaalta pystyisivät korvaamaan ne tappiot, joihin tässä kilpailussa häviävät ajautuvat. Näin yhä suurempi osa yhteisistä resursseista kuluu toimiin, jotka tavallisen kansalaisen kannalta ovat yhtä hyödyttömiä kuin sodankäynti.
Kiihtyvän kilpailun ongelma ei voi olla tuntematon taloustieteilijöillekään. Silti tätäkin blogia lukiessa näyttää siltä, että akateemisten taloustieteilijöiden kiinnostus, työ ja tulokset myötäilevät aihetta miten taloussota voitetaan ja sen aiheuttamat tappiot korjataan. Tavallisen kansalaisen etuja palvelisi enemmänkin taloustiede, joka keskittyisi tutkimaan, miten taloussodalta vältyttäisiin; miten yritysten välisen kilpailun painetta voitaisiin laskea. Olisiko sellaiselle taloustieteelle jo aika?
maanantai 24. toukokuuta 2010
Taiteenkin yksinoikeudet kasvattavat tuloeroja
Hesarin yleisönosastoon
Ei kaikkien vapaan tiedonvälityksen kannattajien motiivina suinkaan ole "kivaa, kun ei tarvitse maksaa" kuten Jaakko Kuusisto (HS 21.5.)
näkemyksenään esitti.
Taustalla on huoli yhteiskunnan eriarvoistumisesta. Kaikki kaupalliset yksinoikeudet, niin patentit kuin taiteen tekijänoikeudet, toimivat käytännössä valtaa ja vaurautta keskittävästi. Kuilu rikkaampien ja köyhempien taiteilijoiden välillä on jo kasvanut tolkuttomaksi ja samoin on käynyt taiteilijoiden oikeuksia omistaville yhtiöille. Osakkeenomistajien edut ovat jo voittaneet taitelijoiden edut.
Toinen huoli koskee näin tuotetun taiteen laatua. On huomattava, etteivät tekijänoikeudet ole mitään luonnollisia oikeuksia vaan yhteiskunnan myöntämiä rajoittavia oikeuksia, joille on siis oltava myös yhteiskunnallinen peruste. Yksinoikeudet ovat oikeutettuja vain, jos niiden kannustamalla tuotannolla on yhteistä hyvää edistävää arvoa. Tästä en ole lainkaan varma. Enkä usko että nykyinen suuntaus eli lisää tätä samaa, seksiä, väkivaltaa, big brothereita, mitenkään parantaa yhteistä hyvinvointiamme.
Virheellinen on myös yleinen väite, että ilman kaupallisia yksinoikeuksia rojalteineen taiteilijat eivät saa teoksistaan mitään tuottoja. Kaikkea informaatiota voidaan myydä myös kertasuorituksena, ilman yksinoikeutta. Jos joku teos on joidenkin mielestä todella hyvä, he ovat valmiit maksamaan siitä tekijälle kertakorvauksen, vaikka muut saisivat teoksen ilmaiseksi. Internet tarjoaa kiintoisan mahdollisuuden tällaiselle kaupankäynnille. Taiteilijat voivat tietysti väittää, ettei näin saatu hinta ole riittävä - toisaalta on paljon muitakin ryhmiä, jotka eivät omasta mielestään tienaa riittävästi.
Vielä on korjattava se Kuusistonkin toistama väärinkäsitys, jonka mukaan informaation vapauttaminen julkiseksi olisi luovan työn sosialisointia. Normaalipuheessa sosialismilla tarkoitetaan valtiojohtoista taloutta, jossa valtiovalta päättää mistä taiteesta maksetaan ja kuinka paljon ja minkä julkaiseminen on kiellettyä. Tieteen ja taiteen rajaton vapauttaminen kaikkien hyödynnettäväksi on täysin vastoin sosialistista aatetta ja käytäntöä.
Ei kaikkien vapaan tiedonvälityksen kannattajien motiivina suinkaan ole "kivaa, kun ei tarvitse maksaa" kuten Jaakko Kuusisto (HS 21.5.)
näkemyksenään esitti.
Taustalla on huoli yhteiskunnan eriarvoistumisesta. Kaikki kaupalliset yksinoikeudet, niin patentit kuin taiteen tekijänoikeudet, toimivat käytännössä valtaa ja vaurautta keskittävästi. Kuilu rikkaampien ja köyhempien taiteilijoiden välillä on jo kasvanut tolkuttomaksi ja samoin on käynyt taiteilijoiden oikeuksia omistaville yhtiöille. Osakkeenomistajien edut ovat jo voittaneet taitelijoiden edut.
Toinen huoli koskee näin tuotetun taiteen laatua. On huomattava, etteivät tekijänoikeudet ole mitään luonnollisia oikeuksia vaan yhteiskunnan myöntämiä rajoittavia oikeuksia, joille on siis oltava myös yhteiskunnallinen peruste. Yksinoikeudet ovat oikeutettuja vain, jos niiden kannustamalla tuotannolla on yhteistä hyvää edistävää arvoa. Tästä en ole lainkaan varma. Enkä usko että nykyinen suuntaus eli lisää tätä samaa, seksiä, väkivaltaa, big brothereita, mitenkään parantaa yhteistä hyvinvointiamme.
Virheellinen on myös yleinen väite, että ilman kaupallisia yksinoikeuksia rojalteineen taiteilijat eivät saa teoksistaan mitään tuottoja. Kaikkea informaatiota voidaan myydä myös kertasuorituksena, ilman yksinoikeutta. Jos joku teos on joidenkin mielestä todella hyvä, he ovat valmiit maksamaan siitä tekijälle kertakorvauksen, vaikka muut saisivat teoksen ilmaiseksi. Internet tarjoaa kiintoisan mahdollisuuden tällaiselle kaupankäynnille. Taiteilijat voivat tietysti väittää, ettei näin saatu hinta ole riittävä - toisaalta on paljon muitakin ryhmiä, jotka eivät omasta mielestään tienaa riittävästi.
Vielä on korjattava se Kuusistonkin toistama väärinkäsitys, jonka mukaan informaation vapauttaminen julkiseksi olisi luovan työn sosialisointia. Normaalipuheessa sosialismilla tarkoitetaan valtiojohtoista taloutta, jossa valtiovalta päättää mistä taiteesta maksetaan ja kuinka paljon ja minkä julkaiseminen on kiellettyä. Tieteen ja taiteen rajaton vapauttaminen kaikkien hyödynnettäväksi on täysin vastoin sosialistista aatetta ja käytäntöä.
Biologien henkiinjäämistaistelu
Kemppisen Blogiin
Jokapojan darvinismi on jäänyt uskonnon vangiksi. Sen tehtävä on ollut todistaa, ettei jumalaa ole olemassa. Tästä syystä darvinismin peruslause väittää, ettei kehityksellä ole mitään (jumalan asettamaa) tarkoitusta vaan kaikki on periaatteessa sattuman leikkiä. Koska jumalaa ei ole, vahvimmat tai parhaiten ympäristöönsä soveltuvat johtavat kehitystä, mistä saadaan kulloinkin tarkoitukseen sopivaa poliittista propagandaa.
Se, ettei kehityksellä ole (ulkopuolelta annettua) tarkoitusta, ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö kehityksellä olisi suuntaa, joka voidaan ymmärrettävästi ilmaista. Tämä suunta on (tietysti) ymmärryksen kehittyminen.
Tämä maailmanselitys poikkeaa olennaisesti vahvimman voittamisen tai soveliaimman eloonjäämisen maailmanselityksestä. Vahvimpien menestymiseen uskominen korostaa rajojen asettamista, kilpailuja ja vastakkainasetteluja. Se tähtää hyvän voittoon pahasta, milloin mistäkin, tänään mm. terrorismista ja rosvovaltioista. Soveliaimpien menestymiseen uskominen ei asiaa muuta; kannattaa sopeutua vahvimpien valtaan.
Ymmärryksen kehittymisen maailma on olennaisesti erilainen. Se korostaa tiedon rajattomuutta ja yhtenäisyyttä, ymmärtäminenhän on mm. näennäisesti vastakkaisten ajatusten yhteensovittamista toisella tasolla (esim. fasismi ja kommunismi ovat vastakkaisia omasta mielestään, mutta ne ovat molemmat samalla puolella, kun niitä verrataan demokratiaan).
Näin ajatellen ymmärryksen kehittyminen on maailman ominaisuus, kuten painovoima, jota ei tarvitse sen enempää kannustaa kuin rajoittaakaan. Keinotekoiset rajoitukset, erityisesti tiedon ja samalla ymmärryksen hallinnan yksinoikeudet, vain haittaavat maailmamme kehitystä.
Jokapojan darvinismi on jäänyt uskonnon vangiksi. Sen tehtävä on ollut todistaa, ettei jumalaa ole olemassa. Tästä syystä darvinismin peruslause väittää, ettei kehityksellä ole mitään (jumalan asettamaa) tarkoitusta vaan kaikki on periaatteessa sattuman leikkiä. Koska jumalaa ei ole, vahvimmat tai parhaiten ympäristöönsä soveltuvat johtavat kehitystä, mistä saadaan kulloinkin tarkoitukseen sopivaa poliittista propagandaa.
Se, ettei kehityksellä ole (ulkopuolelta annettua) tarkoitusta, ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö kehityksellä olisi suuntaa, joka voidaan ymmärrettävästi ilmaista. Tämä suunta on (tietysti) ymmärryksen kehittyminen.
Tämä maailmanselitys poikkeaa olennaisesti vahvimman voittamisen tai soveliaimman eloonjäämisen maailmanselityksestä. Vahvimpien menestymiseen uskominen korostaa rajojen asettamista, kilpailuja ja vastakkainasetteluja. Se tähtää hyvän voittoon pahasta, milloin mistäkin, tänään mm. terrorismista ja rosvovaltioista. Soveliaimpien menestymiseen uskominen ei asiaa muuta; kannattaa sopeutua vahvimpien valtaan.
Ymmärryksen kehittymisen maailma on olennaisesti erilainen. Se korostaa tiedon rajattomuutta ja yhtenäisyyttä, ymmärtäminenhän on mm. näennäisesti vastakkaisten ajatusten yhteensovittamista toisella tasolla (esim. fasismi ja kommunismi ovat vastakkaisia omasta mielestään, mutta ne ovat molemmat samalla puolella, kun niitä verrataan demokratiaan).
Näin ajatellen ymmärryksen kehittyminen on maailman ominaisuus, kuten painovoima, jota ei tarvitse sen enempää kannustaa kuin rajoittaakaan. Keinotekoiset rajoitukset, erityisesti tiedon ja samalla ymmärryksen hallinnan yksinoikeudet, vain haittaavat maailmamme kehitystä.
maanantai 26. huhtikuuta 2010
Sisällön suoja
Kemppisen blogiin
Kun on valitettu Kemppisen selitysten epäselvyyttä sananvapaus vai -oikeus kysymyksessä, ehkä seuraavasta on avuksi. Vika ei ole selittäjässä vaan selitettävässä. Sisäisesti ristiriitaista asiaa on mahdotonta selittää ymmärrettävästi. Ristiriita poistuu vasta, kun sen syy ja sisältö ymmärretään.
Tässä(kin) tapauksessa on mentävä taaksepäin aikoihin, jolloin vallalla oli usko kaikkivaltiaaseen ja oikeamieliseen jumalaan ja hallitsijaan. Tällaisessa maailmassa ihminen ei ole luonnostaan vapaa, vaan hän on vapaa vain siinä määrin ja niissä asioissa kuin vapautta hänelle ylhäältä oikeutena annetaan.
Oikeusjärjestelmämme on tämän maailmankatsomuksen perillinen. Siksi EU:n perusoikeuskirjassakin arvovaltaisesti ja hyväntahtoisesti annetaan ihmisille oikeuksia vapauteen. Erikseen nimetään oikeudet sananvapauteen, vapaaseen liikkumiseen ja kokoontumiseen, perheen perustamiseen, omistamiseen, työntekoon jne..
Tähän nähden on varmaan ihan oikein selittää, että ”Tekijänoikeus on omistusoikeuden tavoin suojattu ja osa perusvapauksia, kun taas sananvapaus on perusoikeus”, vaikka, anonyymin sanoin ”Minä en ymmärrä senkään vertaa. Oikeastaan en ymmärrä ennää mittään.”
Selvempään oikeusperiaatteeseen ja siksi myös ristiriidattomampaan käytäntöön päädytään, jos ajatellaan, että ihminen on luonnostaan vapaa. Että hän ilman jumalan tai hallitusvallan suomaa oikeuttakin haluaa ja osaa liikkua ja kokoontua vapaasti, luoda, vastaanottaa ja levittää tietoja, muodostaa perhe ja tehdä työtä. Toisaalta ihminen on luonnostaan vapaa myös valehtelemaan ja varastamaan, rajoittamaan toisten sanomisia, liikkumisia ja työntekoja, vapaa kiristämään, alistamaan ja tappamaan.
Tämän ajatuksen mukaan oikeus toteutuu periaatteessa siten, että yhdenvertaiset ja vapaat kansalaiset kieltävät yhteisillä laeilla sellaiset teot, jotka tuottavat heille enemmän haittoja kuin hyötyjä. Tämän tehtävän suorittamiseksi he perustavat poliittisen järjestelmän, joka säätää lakeja, oikeusjärjestelmän, joka toteuttaa lakien mukaista oikeutta ja virkamiesjärjestelmän, joka toimeenpanee päätökset. Näille on välttämätöntä antaa erityisiä, muille kuulumattomia oikeuksia tehtäviensä suorittamiseksi. Esimerkiksi, eduskunnalla on yksinoikeus tehdä lakeja, tuomioistuimilla yksinoikeus antaa tuomioita, poliiseilla yksinoikeus omiin tehtäviinsä jne.
Yksilöillä on vapaus toimia halunsa ja järkensä mukaan. Oikeuksia on vain yhteiskunnalla, ja niiden tarkoituksena on vain rajoittaa yksilöiden vapauksia ja vain tekoihin, jotka ovat yhteiskunnalle haitaksi. Pekalla on vapaus omistaa paitansa. Kallella ei ole oikeutta ottaa sitä Pekalta. Yhteiskunnalla on oikeus estää Kallea käyttämästä vapauttaan ottaa Pekalta paita.
Jos näin ajatellaan, sananvapauden ja tekijänoikeuksien välinen ristiriita ratkeaa. Sananvapauden sisältö ei muutu. Jokaisella on vapaus luoda, vastaanottaa ja välittää millaista informaatiota tahansa, mutta yhteistä hyvää haittaavista kuten perättömästä lausumasta, kunnianloukkauksesta tms. oikeudella on oikeus tuomita rangaistus, nykyiseen tapaan.
Sen sijaan tekijänoikeudet eivät ole tämän ajatuksen mukaan oikeuksia vaan ”oikeuksiksi väärennettyjä vapauksia”. Keksinnön, taideteoksen tms. tekijällä on luonnollinen vapaus pitää kyseinen informaatio salassa, hyödyntää sitä itse, julkistaa se tai myydä se eniten tarjoavalle. Mutta hänellä ei ole sellaista oikeutta kyseiseen informaatioon, jolla hän voisi oikeuteen vedoten estää joltakin informaation vapaasti saaneelta sen hyödyntämisen, kuten kaupallinen yksinoikeus. Kaupallisen yksinoikeuden peruste ja sisältö ei ole oikeudellinen vaan taloudellinen ja taloudellisesti perusteltujen yksityisten oikeuksien tarkoituksena ei suinkaan ole yhteisen hyvän edistäminen, eivätkä ne niin toimikaan, vaan oikeuksien järjestäjien ja haltijoiden vallan ja vaurauden kasvattaminen, missä tarkoituksessa ne ehkä liiankin hyvin toimivat.
Kun on valitettu Kemppisen selitysten epäselvyyttä sananvapaus vai -oikeus kysymyksessä, ehkä seuraavasta on avuksi. Vika ei ole selittäjässä vaan selitettävässä. Sisäisesti ristiriitaista asiaa on mahdotonta selittää ymmärrettävästi. Ristiriita poistuu vasta, kun sen syy ja sisältö ymmärretään.
Tässä(kin) tapauksessa on mentävä taaksepäin aikoihin, jolloin vallalla oli usko kaikkivaltiaaseen ja oikeamieliseen jumalaan ja hallitsijaan. Tällaisessa maailmassa ihminen ei ole luonnostaan vapaa, vaan hän on vapaa vain siinä määrin ja niissä asioissa kuin vapautta hänelle ylhäältä oikeutena annetaan.
Oikeusjärjestelmämme on tämän maailmankatsomuksen perillinen. Siksi EU:n perusoikeuskirjassakin arvovaltaisesti ja hyväntahtoisesti annetaan ihmisille oikeuksia vapauteen. Erikseen nimetään oikeudet sananvapauteen, vapaaseen liikkumiseen ja kokoontumiseen, perheen perustamiseen, omistamiseen, työntekoon jne..
Tähän nähden on varmaan ihan oikein selittää, että ”Tekijänoikeus on omistusoikeuden tavoin suojattu ja osa perusvapauksia, kun taas sananvapaus on perusoikeus”, vaikka, anonyymin sanoin ”Minä en ymmärrä senkään vertaa. Oikeastaan en ymmärrä ennää mittään.”
Selvempään oikeusperiaatteeseen ja siksi myös ristiriidattomampaan käytäntöön päädytään, jos ajatellaan, että ihminen on luonnostaan vapaa. Että hän ilman jumalan tai hallitusvallan suomaa oikeuttakin haluaa ja osaa liikkua ja kokoontua vapaasti, luoda, vastaanottaa ja levittää tietoja, muodostaa perhe ja tehdä työtä. Toisaalta ihminen on luonnostaan vapaa myös valehtelemaan ja varastamaan, rajoittamaan toisten sanomisia, liikkumisia ja työntekoja, vapaa kiristämään, alistamaan ja tappamaan.
Tämän ajatuksen mukaan oikeus toteutuu periaatteessa siten, että yhdenvertaiset ja vapaat kansalaiset kieltävät yhteisillä laeilla sellaiset teot, jotka tuottavat heille enemmän haittoja kuin hyötyjä. Tämän tehtävän suorittamiseksi he perustavat poliittisen järjestelmän, joka säätää lakeja, oikeusjärjestelmän, joka toteuttaa lakien mukaista oikeutta ja virkamiesjärjestelmän, joka toimeenpanee päätökset. Näille on välttämätöntä antaa erityisiä, muille kuulumattomia oikeuksia tehtäviensä suorittamiseksi. Esimerkiksi, eduskunnalla on yksinoikeus tehdä lakeja, tuomioistuimilla yksinoikeus antaa tuomioita, poliiseilla yksinoikeus omiin tehtäviinsä jne.
Yksilöillä on vapaus toimia halunsa ja järkensä mukaan. Oikeuksia on vain yhteiskunnalla, ja niiden tarkoituksena on vain rajoittaa yksilöiden vapauksia ja vain tekoihin, jotka ovat yhteiskunnalle haitaksi. Pekalla on vapaus omistaa paitansa. Kallella ei ole oikeutta ottaa sitä Pekalta. Yhteiskunnalla on oikeus estää Kallea käyttämästä vapauttaan ottaa Pekalta paita.
Jos näin ajatellaan, sananvapauden ja tekijänoikeuksien välinen ristiriita ratkeaa. Sananvapauden sisältö ei muutu. Jokaisella on vapaus luoda, vastaanottaa ja välittää millaista informaatiota tahansa, mutta yhteistä hyvää haittaavista kuten perättömästä lausumasta, kunnianloukkauksesta tms. oikeudella on oikeus tuomita rangaistus, nykyiseen tapaan.
Sen sijaan tekijänoikeudet eivät ole tämän ajatuksen mukaan oikeuksia vaan ”oikeuksiksi väärennettyjä vapauksia”. Keksinnön, taideteoksen tms. tekijällä on luonnollinen vapaus pitää kyseinen informaatio salassa, hyödyntää sitä itse, julkistaa se tai myydä se eniten tarjoavalle. Mutta hänellä ei ole sellaista oikeutta kyseiseen informaatioon, jolla hän voisi oikeuteen vedoten estää joltakin informaation vapaasti saaneelta sen hyödyntämisen, kuten kaupallinen yksinoikeus. Kaupallisen yksinoikeuden peruste ja sisältö ei ole oikeudellinen vaan taloudellinen ja taloudellisesti perusteltujen yksityisten oikeuksien tarkoituksena ei suinkaan ole yhteisen hyvän edistäminen, eivätkä ne niin toimikaan, vaan oikeuksien järjestäjien ja haltijoiden vallan ja vaurauden kasvattaminen, missä tarkoituksessa ne ehkä liiankin hyvin toimivat.
keskiviikko 7. huhtikuuta 2010
Piratismi on tekijänoikeuden ydin
Kemppisen blogiin
Pari blogia sitten nimimerkki alo vertasi tekijänoikeuksia suolaveroihin ja -monopoleihin, jotka olivat aikoinaan monissa maissa noudatettuja käytäntöjä. Ne kartuttivat osaltaan valtioiden kassoja ja paransivat niiden kykyä taistella toisiaan vastaan. Tietysti myös monet säätyläiset ja virkamiehet vaurastuivat suolamonopolien avulla, mutta rahvasta ne rasittivat.
Saattaa silti olla niin, että myös tavallisten kansalaisten enemmistö piti suolamonopoleja periaatteessa oikeina ja tarpeellisina. Ihmisillähän on taipumus uskoa siihen, mitä ylhäältä opetetaan ja lakihan on oikeuksien oikea ilmoitus.
Ehkäpä Gandhi oli tosiaan samalla asialla kuin nykyiset piraatit. Miksei jokaisella voisi olla oikeus hyödyntää vapaasti sellaisia hyödykkeitä, jotka ovat ehtymättömiä kuten valtameren suola tai ihmisten luoma informaatio. Eikö keinotekoisten talousrajoitteiden asettaminen luo raja-aitoja ihmistenkin välille?
Eivät suolamonopoleista leipänsä saaneet tätä kiistäneetkään. He uskoivat ihmisten eriarvoisuuteen ja rajojen järkevyyteen ja kummankin pysyvyyteen. Monopolit sopivat hyvin maailmaan, joka oli jakautunut säätyläisiin ja rahvaaseen ja emämaihin ja siirtomaihin.
Eivät myöskään informaatiomonopolien (tekijänoikeuksien, patenttien ja tavallaan myös rahaa koskevien liikesalaisuuksien) luoman status quon kannattajat tänään kiistä sitä, että ne voimistavat tuloeroja ja ovat synnyttämässä informaationomistajien ”säädyn”, jonka yhteiskunnallinen valta on aivan eri luokkaa kuin tavallisten kuolevaisten. Ja vaikka menestyneimpien oikeudenomistajien ja heidän vasalliensa oikeuksien käytön todetaan aiheuttavan monenlaisia ongelmia, ”informaatiosäädyn” rahastusoikeuksia pidetään tänään ainakin yhtä oikeina ja välttämättöminä kuin suolamonopoleja aikanaan.
Niinpä kannattavinta onkin nykyisin tuottaa informaatiota, joka todistaa hyödyllisyytensä omistajiensa menestyksellä, aivan niin kuin aseet todistavat hyödyllisyytensä haltijoidensa vallalla. Ja määrä syö laadun.
Pari blogia sitten nimimerkki alo vertasi tekijänoikeuksia suolaveroihin ja -monopoleihin, jotka olivat aikoinaan monissa maissa noudatettuja käytäntöjä. Ne kartuttivat osaltaan valtioiden kassoja ja paransivat niiden kykyä taistella toisiaan vastaan. Tietysti myös monet säätyläiset ja virkamiehet vaurastuivat suolamonopolien avulla, mutta rahvasta ne rasittivat.
Saattaa silti olla niin, että myös tavallisten kansalaisten enemmistö piti suolamonopoleja periaatteessa oikeina ja tarpeellisina. Ihmisillähän on taipumus uskoa siihen, mitä ylhäältä opetetaan ja lakihan on oikeuksien oikea ilmoitus.
Ehkäpä Gandhi oli tosiaan samalla asialla kuin nykyiset piraatit. Miksei jokaisella voisi olla oikeus hyödyntää vapaasti sellaisia hyödykkeitä, jotka ovat ehtymättömiä kuten valtameren suola tai ihmisten luoma informaatio. Eikö keinotekoisten talousrajoitteiden asettaminen luo raja-aitoja ihmistenkin välille?
Eivät suolamonopoleista leipänsä saaneet tätä kiistäneetkään. He uskoivat ihmisten eriarvoisuuteen ja rajojen järkevyyteen ja kummankin pysyvyyteen. Monopolit sopivat hyvin maailmaan, joka oli jakautunut säätyläisiin ja rahvaaseen ja emämaihin ja siirtomaihin.
Eivät myöskään informaatiomonopolien (tekijänoikeuksien, patenttien ja tavallaan myös rahaa koskevien liikesalaisuuksien) luoman status quon kannattajat tänään kiistä sitä, että ne voimistavat tuloeroja ja ovat synnyttämässä informaationomistajien ”säädyn”, jonka yhteiskunnallinen valta on aivan eri luokkaa kuin tavallisten kuolevaisten. Ja vaikka menestyneimpien oikeudenomistajien ja heidän vasalliensa oikeuksien käytön todetaan aiheuttavan monenlaisia ongelmia, ”informaatiosäädyn” rahastusoikeuksia pidetään tänään ainakin yhtä oikeina ja välttämättöminä kuin suolamonopoleja aikanaan.
Niinpä kannattavinta onkin nykyisin tuottaa informaatiota, joka todistaa hyödyllisyytensä omistajiensa menestyksellä, aivan niin kuin aseet todistavat hyödyllisyytensä haltijoidensa vallalla. Ja määrä syö laadun.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)