Kaikki työ ei ole arvokasta

Kasvuideologian konkurssista demokraattiseen talouteen

Nuorten vaikeaa työllistymisongelmaa on meillä lähdetty poliittisten johtajiemme johdolla poistamaan iskulauseella "kaikki työ on arvokasta". Hyvänä tarkoituksena on nostaa matalapalkkaisen työn arvoa ja saattaa sen kysyntä kohtaamaan tarjonnan. Iskulausetta perustellaan kasvuideologialla. Kaikki työ on arvokasta siitä syystä, että kaikki työ kasvattaa taloutta ja lisää näin ollen yksilöiden hyvinvointia.

Vaikeutena on se, että vähäarvoisesta työstä kannattaa vapailla työmarkkinoilla maksaa vain niin pientä palkkaa, ettei sillä tule toimeen. Yhteiskuntarauhan säilyttämiseksi tarvitaan sosiaalista tasausta; palkkojen, verotuksen tms. säätelyä. Säätely kuitenkin vinouttaa hyödykemarkkinoita ja yhteisiä rahoja alkaa ohjautua tuottamattomiin kohteisiin, töihin jotka eivät tuota leipää. Syntyy tarve lisäsäätelylle ja kierre on valmis. Näin tähän nykyiseen satojen erilaisten säätelytoimien viidakkoon juuri on jouduttu. Kansallisilla toimilla emme voi tilannetta parantaa kuin väliaikaisesti ja keinoilla, joiden käyttö kostautuu myöhemmin.

Sama nuorten työttömyysongelma vaivaa koko Eurooppaa. Syyt ovat samat ja seuraukset ovat samat. Eikä kyse ole vain nuorten vaikeuksista löytää työtä vaan kaikkien köyhien vaikeuksia löytää elantonsa. Globaalissa kilpailussa Euroopan menestys ja mahdollisuus pitää huolta köyhistään riippuu EU:n kilpailukyvystä kansainvälisessä taloudessa. Myös EU:ssa poliitikot ovat päättäneet ratkaista ongelman työpaikkojen lisäämisellä. Se vaatii investointien kasvua ja se vaatii pankkien tukemista, jotta ne pystyisivät lainaamaan rahaa uusiin investointeihin.

Pankkeihin ja työpaikkoihin keskittymällä tilanne kuitenkin vain pahenee, koska se nojaa virheellisen tavoitteen asettamiseen. Ei talouden tarkoitus ole tuottaa mahdollisimman paljon työtä vaan sen tarkoitus on tyydyttää kuluttajien tarpeita. Aikanaan jo Lauri Viita ymmärsi ristiriidan ja puki sen sanoiksi: "Eihän ihminen ole milloinkaan työtä syönyt, työssä asunut, työhön pukeutunut. Jopas olikin pula, kun oli työpula!"

Rahoitus- ja työmarkkinaongelmat kuuluvat ”kaikki työ on arvokasta” -ajatteluun, jonka ensisijaisena tarkoituksena on työn tuottaminen, ei hyödykkeiden tuottaminen. Työn laadun arvioinnin suorittavat työn ostajat ja verottajat, jälkimmäiset tosin sillä varauksella että vain verotettava työ on heille arvokasta. Tämä on kuitenkin aivan järjetön ideologia, koska se perustuu selvään valheeseen. Sen mukaan kaikki sellainen työ on arvokasta, josta työn teettäjän kannattaa maksaa riippumatta siitä, mikä on sen vaikutus yhteiskuntaan, tuottaako se hyödyllisiä asioita vai ei. Nollatutkimuksen tuottaminenkin on arvokasta, kun vain löytyy tilaaja, joka uskoo hyötyvänsä siitä. Mainostajan työ on arvokasta nollasummamarkkinoillakin, vaikka se aiheuttaa pelkkiä kuluja yhteiskunnalle. Yritysjohtajan työ on bonuksilla ja erorahoilla kukkuroitua, vaikka yritys ajautuisi konkurssiin. Pankkiirien työ on huippuarvokasta, vaikka se kasvattaisi yleisen velkatalouden niin suureksi, että se romuttaa yhteisen talouden lisäksi poliittisen vakauden. Tällä tavalla työtä arvottavan ideologian looginen huipentuma on aseiden suunnittelu, valmistus ja käyttö, koska aseilla voidaan pakottaa kaikki töihin.  

Iskulause "kaikki työ on arvokasta" on väärä toisessakin mielessä. Työn arvolla tarkoitetaan tässä yhteydessä vain työmarkkinoiden ja verottajan rahalla mittaamaa arvoa. Kaikki se työ, jota tehdään kotitalouksissa ja muualla palkattomasti, ei ole tässä tarkoitettua oikeaa työtä ja sellaisena siitä pitäisi päästä eroon. Jotta se saisi arvon työnantajien ja verottajan silmissä, myös sitä painostetaan palkalliseksi heidän etujaan palvelemaan.

Työmarkkinoihin keskittyvä politiikka jakautuu jo määritelmällisesti kahteen osapuoleen, työn ostajat vastaan työn myyjät, työnantajat vastaan ammattiyhdistysliike, oikeisto vastaan vasemmisto. Vallasta kilpaillessaan kummallakaan puolella ei ole kannustinta parantaa työn ulkopuolelle jäävien vähätaitoisten ja vähävaraisten ihmisten asemaa, muuten kuin puheissa vaalien alla. Taistelun tuloskin on jo selvä. Yritykset voittavat, koska ne myyvät kaikkea mitä kuluttajat tarvitsevat ja toimivat maailmanlaajuisesti. Työntekijät häviävät, koska he myyvät vain työtä ja vain paikallisesti. Siksi työn pyhittämisen ideologia johtaa juuri siihen, josta pyritään eroon. Kuilu työn ostajien eli rikkaiden ja työn tarjoajien eli köyhien välillä vain syvenee.

Vaikka "kaikki työ on arvokasta" -ideologia johtaa askel askeleelta sosiaalisesti eriarvoisempaan ja turvattomampaan maailmaan, vielä tuhoisampaa sen noudattaminen on luonnon hyvinvoinnille. ”Kaikki työ on arvokasta” ei päde kasvamattomassa taloudessa, koska sellaisessa kaikki kasvuun kannustamiseen, mainostamiseen, rahoitusten järjestelyyn, optioiden sorvaamiseen ja aseiden käyttöön sijoitetut voimavarat menevät haaskuuseen. Jotta tällaisista töistä olisi hyötyä ja niistä kannattaisi maksaa, talouden on pakko kasvaa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kuluttajille pitää tuottaa enenevästi heidän tarvitsemiaan aineellisia sen enempää kuin aineettomiakaan hyödykkeitä. Tähän kasvuun riittää se, että vain työtä tuottava työ kasvaa, että entistä useampi nostaa palkkaa työstä, joka ei tuota mitään hyvinvointia lisäävää. Kun kuluttajia hyödyttävä kasvu hidastuu, muodostuu itseään voimistava kierre. Työllistäminen tuottaa yhä enemmän ohjausta, byrokratiaa ja valvontaa ja luonnon voimavaroja tuhlautuu enenevästi taisteluihin vallasta, markkinaosuuksista ja maanomistuksesta, asioista joiden yhteistä määrää ei voi kasvattaa.

"Kaikki työ on arvokasta" -ideologia ei hallitse vain Suomen ja Euroopan taloutta. Se on kansainvälinen aate, joka on ollut vallassa ainakin sata vuotta ja jota tänään kannattavat niin Kiinan kommunistit, Ruotsin sosialidemokraatit kuin Yhdysvaltojen teekutsulaiset ja kaikki niiden väliltä. Arbeit macht frei. Tämän ideologian tuhovoimaisuus on jo tiedossa. Emme vain tiedä, kuinka pitkälle sen logiikan noudattaminen tällä kerralla etenee.

Ratkaisu on talouden valtarakenteen madaltaminen

Tuhoon johtavalta suunnalta päästään pois vain vaihtamalla taloutta ohjaava ideologia realistisemmalle pohjalle, meillä ja globaalisti. Ei ihmisen tarkoitus ole tuottaa työtä työn ostajille, valtiovalloille ja yritysten omistajille, vaan työn tarkoitus on tuottaa hyödykkeitä kaikille, myös työttömille. Talous on järjestettävä hyödykkeiden kuluttajien ohjaamaksi, ottaen kuitenkin huomioon, että myös tuotannossa tapahtuu kulutusta. Jokainen ostaja, yksityinen tai yhteisö, on tässä mielessä kuluttaja. Tälle perustalle rakentuu aivan erilainen talous kuin nykyinen.

Nykyinen valtiovaltojen ja yritysten ohjaama talous ei ole kilpailutaloutta, jossa kuluttajat kilpailisivat tasavertaisina siitä, kuka halvemmalla saa ostetuksi parempaa, vaan se on taistelutaloutta, jossa valtiovallat ja yritykset taistelevat markkinaosuuksista ja voitoista käyttäen kansalaisia ja kuluttajia vain tavoitteidensa välikappaleina. Aika ajoin tämä taistelu kiihtyy omalla logiikallaan lamaksi ja puutteeksi, äärimmillään sodaksi ja hävitykseksi.

Pitää siis siirtyä kuluttajien ohjaamaan demokraattiseen talouteen, jossa ei ole toisiaan vastaan sotivia joukkueita, vaan jossa kaikki ihmiset ovat kuluttajina samanarvoisia riippumatta siitä, missä valtiossa he asuvat, mitä uskontoa he tunnustavat ja missä yrityksessä he työskentelevät. Kenellekään ostajalle, suurelle tai pienelle ei tule antaa erioikeuksia, niin kuin nyt on mahdollista tehdä, vaan jokaisella on oltava sama vapaus osallistua markkinoille. Kun nykytalous rakentuu toisiaan vastaan taistelevien yhteisöjen eduille, uusi talous rakentuu yksilöiden yhteiselle hyvinvoinnille.

Vanhan hylkääminen ja uuden rakentaminen ei koskaan ole helppoa. Kuluttajien ohjaaman talouden rakentamisen vaikeutena on se sama, mikä aikanaan vaikeutti kansalaisten ohjaaman poliittisen vallan rakentamista. Ensin on luovuttava ajatuksesta, että valtahierarkiassa alemmat, kansalaiset ja kuluttajat, voisivat parantaa asemaansa siten, että he organisoituvat omaksi taistelujoukokseen, voittavat poliittisen valtataistelun ja asettuvat vanhan vallan tilalle. Vasemmistolaisesta vallankumouksesta seuraa parhaimmillaankin kansandemokratiaa ja sosialismia ja maailmanlaajuisesti tuloksena olisi jonkinlainen massojen diktatuuri, mahdottomaksi osoittautunut ratkaisu. Ainoa kestävä suunta on vallan rakenteellinen madaltaminen. Se tapahtuu siirtymällä diktatuurista demokratiaan, ensin ajatuksissa, sitten käytännössä. Valta tulee ymmärtää oikeudeksi valita alhaalta päin. Näin saadaan ideologiatonta valtaa, joka ei perustu minkään itseään muita parempana pitävän joukon oppiin yhteisestä hyvästä.

Politiikassa demokratia tarkoittaa kansalaisten yleistä ja yhtäläistä tiedon vapautta ja äänioikeutta valittaessa päättäjien tekemiä tuotteita eli lakeja ja säädöksiä. Se ei kuitenkaan toteudu ilman yhdessä sovittuja ja noudatettuja sääntöjä, lakeja sananvapaudesta, valtaelimistä, vaaleista ja äänestyksistä. Tämä on osoittautunut hyväksi ratkaisuksi kansallisessa mittakaavassa, mutta globaalina se on mahdoton toteuttaa.

Taloudessakaan demokratian periaate ei tarkoita sitä, että kuluttajat muodostavat kansanvaltaisen poliittisen voiman, joka pyrkii omistamaan ja laeilla säätelemään tuotantoa ja kauppaa kaikkien eduksi. Taloudessakin demokratia tarkoittaa oikeutta valita alhaalta päin. Se tarkoittaa kaupallisen tiedon vapautta ja yleistä ja yhtäläistä ostamisen vapautta. Se ei kuitenkaan toteudu ilman yhdessä sovittuja ja noudatettuja sääntöjä. Lailla ei pidä tukea taloutta ja kaupankäyntiä koskevien tietojen salaamista, vaan lailla on turvattava jokaisen yhtäläinen oikeus näihin tietoihin. Lailla on säädettävä myös ostajien luokittelun ja syrjimisen kielto; kaikkien tuottajien ja kauppiaiden on myytävä jokaiselle samalla hinnalla ja ehdoilla kuin muillekin. Erioikeuksien ja yksinoikeuksien myöntäminen ja kauppaaminen on demokraattisessa taloudessa kielletty niin yksityisiltä henkilöiltä, yrityksiltä kuin valtiovalloiltakin.

Koska jokaisen maan kansantalous riippuu kansainvälisessä kilpailussa menestymisestä, erityisesti sitä säätelevien sääntöjen tulee tukea valinnan vapautta alhaalta päin. Keskeisessä asemassa on kansainvälistä kauppaa ohjaava WTO sääntöineen, joita sen jäsenmaat ovat sitoutuneet noudattamaan. Ongelmana ovat ne säännöt, jotka nykyisin sallivat tai jopa suosivat sellaisia käytäntöjä, jotka rajoittavat kaupallisen tiedon ja ostamisen vapautta. Nämä säännöt antavat sen perustan ja ne keinot, joilla rikkaat lisäävät etumatkaansa ja sosiaaliset kuilut syvenevät ympäri maailman. Rikkaiden ja köyhien välisen eron kasvaminen merkitsee globaalin kilpailupaineen kovenemista, sillä kilpailu on sitä kovempaa ja kuluttavampaa mitä suurempi on voiton ja tappion ero. Kilpailun paineessa minkään yksityisen valtion ei kannata yksipuolisesti luopua näistä käytännöistä. Vasta kansainvälisten, lähinnä WTO:n säädösten muututtua niin, että ne paremmin vastaavat edellä mainittua taloudellisen demokratian periaatetta, kilpailutilanne sallii sen, että eri maiden kansallisista lainsäädännöistä voidaan poistaa kyseiset epätasa-arvoa kasvattavat lait ja näin parantaa vähävaraisten ja vähätaitoisten asemaa.

Demokraattinen talous on aitoa markkinataloutta

Kansainvälisessä taloudessa on neljä laajaa aihealuetta, yhtiöjärjestykset, kilpailusäännökset, immateriaalioikeudet ja liikesalaisuudet, joiden nykyiset säännöt perustuvat "kaikki työ on arvokasta" -propagandaan. Näiden kaikkien aatteellisena perustana on kasvuideologia, jonka mukaan yhteiskunnan tärkein tehtävä on tuotannon kasvattaminen. Ajatus on se, että vaikka kasvuun panostaminen tuottaa myös hyödytöntä ja haitallistakin työtä ja tuottajille annetut etuoikeudet aiheuttavat sosiaalisia ristiriitoja ja tuotannon kasvu aiheuttaa luonnonolojen heikkenemistä, ongelmat voidaan hoitaa rahalla eli kasvattamalla taloutta edelleen.

Tämä ideologia erottaa kapitalismin puhtaasta markkinataloudesta, joka on nimenomaan ideologiaton järjestelmä. Edellä määritelty demokraattinen talous ei ole mitään muuta kuin aitoa markkinataloutta, eikä se siten ole myöskään taloudellista kasvua vastaan.

Demokraattinen, ostajien vapaaseen valintaan perustuva talous on nimenomaan globaali ratkaisu. Se on taloudellisen vapauden ja demokratian globaali sovellus.

Yhtiöjärjestykset

Tänään tuotantolaitokset ja pankit ovat kaikkialla pääosin osakeyhtiöitä. Niiden taloutta kasvattava ja rikkauksia keskittävä ominaisuus perustuu siihen, että osakeyhtiö on itsenäinen oikeushenkilö, kollektiivi, jolla on oikeus rajata omistajien henkilökohtainen vastuu osakkeiden arvoon. Osakepääomaa suuremmat sitoumukset jäävät lauetessaan muiden kuin omistajien maksettaviksi. Tämä on kuitenkin kaupan oleva erioikeus, jota kaikilla ei ole. Se on tehokas väline pääomien kasaamiseen teollisten investointien luomiseksi ja tavaratuotannon kasvattamiseksi. Nykyinen materiaalinen hyvinvointimme onkin pitkälti osakeyhtiöiden ansiota. Sama pätee tietysti myös haittoihin, teollisen kasvun aiheuttamiin luonnon tuhoihin ja kyseisen erioikeuden aiheuttamiin sosiaalisiin ongelmiin.

Kehittyessään osakeyhtiöt muodostavat toisiaan ja muulla tavalla omistettuja yrityksiä ostamalla, omistamalla ja toisilleen velkaantumalla laajemman kollektiivin, osakeyhtiövallan, jossa pääomat keskittyvät niille, jotka kyseisestä erioikeudesta eniten hyötyvät eli kasvuideologian etujoukolle, pankeille ja niiden omistajille. Hyvässä tarkoituksessa luotu etuoikeus kasvattaa kuitenkin vähitellen siitä nauttivien vallan ja vaurauden suuremmaksi kuin on kasvunkaan suhteen tarpeen. Käy päinvastoin kuin on tarkoitettu. Kun omistajien vastuut ovat osakkeisiin rajatut, pankkien kannattaa kasvusta kilpaillessaan kasvattaa lainakantansa epärealistisen suureksi, koska voittojen suuruutta ei ole vastaavasti rajoitettu. Tätä epäsuhtaa korostaa vielä se, että kasvuideologialle rakentuvassa taloudessa yritysten velkaverkostosta muodostuu dominopeli, jossa pankit ovat niin toisistaan riippuvia, ettei yhtään suurta pankkia voida päästää kaatumaan ilman että siitä seuraa kaikkialle laajeneva ongelma. Joudutaan umpikujaan. Jos pankkeja päästetään kaatumaan, kaikkien yritysten rahoitus vaikeutuu, työpaikat vähenevät ja kasvu loppuu. Jos taas pankkeja pelastetaan ja niiden velkataakkaa siirretään veronmaksajien maksettavaksi, kysyntä heikkenee, uutta synnyttävä kaupankäynti lamaantuu ja kasvu loppuu.

Näistä syistä demokraattisessa, ideologiattomassa, riskien henkilökohtaiseen vastuuseen perustuvassa taloudessa ei ole osakeyhtiöitä eikä muitakaan rajoitetun vastuun tuotantokollektiiveja. Eivätkä yritykset omista toisiaan vaan ne ovat aidosti yksityisomisteisia, yksityisten henkilöiden omistamia.

Kilpailusäännökset

Kasvuideologian mukaan yrityksille on annettava mahdollisimman suuri vapaus kasvuun ja markkinoiden valtaamiseen. Niinpä maiden välistä kauppaa ohjeistetaan periaatteella, jonka mukaan merkittävät julkiset hankinnat on kilpailutettava antamalla jokaiselle yritykselle samat mahdollisuudet tulla valituksi. Tällöin samalle viivalle asetetaan paikalliset veronsa maksavat ja työläisten oikeuksia kunnioittavat yritykset ja kansainväliset suuryritykset, jotka välttävät verojen maksuja erilaisilla yhtiöjärjestelyillä ja hyödyntävät ihmisoikeuksia vailla olevaa työvoimaa. Selvää on miten tässä kilpailussa käy; suuret ja rikkaat voittavat ja rikastuvat edelleen. Samalla paikallisille yrityksille tulee myös tarve verojen välttämiseen ja työläisten oikeuksien polkemiseen ja kansallisille poliitikoille tulee tarve vähentää yritysten veroja ja heikentää työläisten asemaa ja vähitellen yleinen taloudenpito käy yhä kovemmaksi ja raaemmaksi hyvinvointivaltioissakin.

Kilpailutussäännöillä on toinenkin seuraus, jossa "kaikki työ on arvokasta" -periaate toteuttaa itsensä tyypillisesti eli käänteisesti. Tarjouskilpailun säännöt ovat aina enemmän tai vähemmän tulkinnanvaraiset. Hinta voidaan kirjata yksiselitteisesti mutta tuotteen laadun määrittely on aina mielipidekysymys. Tämä antaa mahdollisuuden riitoihin, joiden ratkaisemiseen tarvitaan oikeusbyrokratiaa sen eri muodoissa. Kun kilpailun järjestäminen vaatii oman työnsä ja voittajasta riitely oman työnsä ja tuloksena on rikkaiden ja köyhien välisen kuilun syveneminen, on selvää, että näiden töiden ja koko kilpailutuksen yhteiskunnallinen arvo on negatiivinen.

Taloudellisen demokratian puutteella on suuri merkitys myös kansainväliselle valtapolitiikalle. Nykyisin kansakunta tai niiden liittoutuma voi painostaa toista kansakuntaa kauppasaarrolla, kieltäytymällä sekä myymästä tälle ja ostamasta tältä, ainakaan samoja tuotteita ja samoilla ehdoilla kuin muille ja muilta. Vahvemman käyttämänä tällainen painostus on taloudellisesti totaalia, jota vastaan heikommalla ei ole muuta keinoa kuin poliittinen toiminta. Näitä WTO:n hyväksymillä painostuskeinoilla voidaan myös painostaa kansakuntia hyväksymään WTO:n vaatimukset omiin lainsäädäntöihinsä.  Näin koko maailmantalous kehittyy vähitellen kohti järjestystä, jota johtavat rikkaiden maiden ja yritysten johtajat, ja jota ei pystytä murtamaan kuin väkivallalla, terrorilla ja sodilla.

Ostajien vapaaseen valintaan perustuvassa taloudessa kansakuntaa voidaan painostaa vain kieltäytymällä ostamasta sellaisen kansakunnan tuotteita, jonka tavasta tuottaa ja käydä kauppaa ostaja ei pidä. Tämä on normaalia markkinataloudellista painostusta ja se on juuri niin tehokasta kuin sillä on kannattajia. Se ei sulje kohdettaan kokonaan pois kansainvälisestä yhteisöstä vaan antaa painostettavalle mahdollisuuden muuttaa talouden käytäntöjään paremmin yleisesti hyväksyttäviksi.

Näistä käytännön syistä demokraattisessa taloudessa kilpailua ei pidetä myyjien välisenä vaan ostajien välisenä. Kilpailun tasapuolisuus saavutetaan sillä, että kukin myyjä asettaa kaikki ostajat samalle viivalle kenellekään etumatkaa antamatta. Sitä ei saavuteta sillä, että myyjät asetetaan samalle viivalle kilpailussa, jossa joillekin ostajille voidaan antaa etumatkoja.

Immateriaalioikeudet

Kolmas kasvuideologialla perusteltu kansainvälinen etuoikeuskäytäntö koskee immateriaalioikeuksia. Patentit ja tekijänoikeudet ovat valtiovaltojen luomia ja ylläpitämiä monopoleja, joiden tarkoituksena on taiteen ja tekniikan edistäminen yksinoikeuksien mahdollistamalla pääomien keskittämisellä. Tästä johtuen tai siitä huolimatta joka päivä ilmestyy tuhansia uusia kirjoja luettavaksi ja satoja uusia elokuvia katsottavaksi. Joka päivä tehdään tuhansia teollisia keksintöjä, joiden ansiosta pystymme ravitsemaan yhä useampia ihmisiä ja parantamaan yhä useampia tauteja, mutta myös kalastamaan viimeisetkin kalat meristä, muuttamaan maailman ilmastotasapainoa ja tappamaan ihmisiä yhä tehokkaammin asein.

Yhteiseen hyvään tähtäävät, joillekin etuoikeuksia antavat teot johtavat tässäkin tapauksessa tavoitteelle päinvastaiseen tulokseen. Yksinoikeuksien hyödyntäminen keskittää varallisuutta teosten ja keksintöjen tekijöille, suurille ja pienille, jotka vaurastuvat ja luovat ympärilleen kasvua. Vähitellen suuremmat yhtiöt ostavat kuitenkin merkittävimmät oikeudet muilta ja pääomat alkavat kasaantua suuromistajille, jotka sijoittavat varojaan muun muassa uusien immateriaalioikeuksien hankkimiseen. Rikkaat rikastuvat ja kuilu muihin syvenee. Patentteja ja tekijänoikeuksia kannattaa hankkia myös, vaikkei niitä itse hyödynnä, jos niillä voi vaikeuttaa kilpailijoiden asemaa.  Kyseisiä oikeuksiahan ei tarvita siihen, että tekijä voi hyödyntää itse omia keksintöjään ja teoksiaan; se toteutuu ilman erityistä lainsäädäntöä. Näitä oikeuksia tarvitaan estämään muiden mahdollisuuksia keksintöjen ja teosten hyödyntämiseen. Vieläpä niin, ettei edes tekijä voi myytyään oikeuden keksintöönsä tai teokseensa itse hyödyntää sitä. Tämä johtaa turhiin töihin ja mahdollisesti siihen, että joitain keksintöjä jää hyödyntämättä.

On myös huomattava eräs immateriaalioikeuksien erityispiirre. Sekä patentit että tekijänoikeudet ovat rajoiltaan epämääräisiä. Patentilta edellytetään teollista soveltuvuutta, keksinnöllisyyttä ja uutuutta, joissa jokaisessa kohdassa raja on tulkinnanvarainen. Tekijänoikeus myönnetään itsenäiselle taiteelliselle teokselle, jonka senkin rajat ovat epämääräiset. Kiistat ratkaistaan sopimalla tai viime kädessä oikeudessa, jonka ratkaisut ovat tällaisissa tapauksissa mielipidekysymyksiä ja yleensä mielipiteiden vertailussa voittaa se osapuoli, jolla on suurempi joukko asianajajia ja enemmän papereita näkemystensä tueksi. Suuret kustannukset tekevät suurten yritysten ja pienten yrittäjien välisen kilpailun jo lähtöasemaltaan epätasapuoliseksi.

Näistä syistä demokraattisessa, ideologiattomassa, ihmisen myötäsyntyiseen luovuuteen luottavassa taloudessa ei ole keksintöjen ja taideteosten hyödyntämistä rajoittavia patentti- ja tekijänoikeuksia.

Liikesalaisuudet

Neljäs kansainvälinen maailmantaloutta muokkaava oikeuskäytäntö on oikeus markkinatietojen eli tuotteiden laatuja, hintoja, kauppoja ja omistajia koskevien tietojen salassa pitämiseen. Tätä oikeutta ei perustella niinkään sen yhteistä taloutta kasvattavalla ominaisuudella vaan kukin valtiovalta perustelee sitä omien yritystensä oikeudella salaisuuksiinsa, koska salaisuudet ovat osa yritysten kilpailukykyä. Kokonaisuuden kannalta kilpailukyvyn kasvattaminen on kuitenkin epäloogista, sillä yhden kilpailukyvyn voimistuminen merkitsee muiden kilpailukykyjen heikkenemistä. Kaikkien maiden ja yritysten kilpailukyvyn kasvattaminen ei paranna kenenkään kilpailukykyä vaan kääntyy omia vastaan, yhä tehokkaampaan ja raaempaan luonnon ja ihmisten voimavarojen hyödyntämiseen. Aivan niin kuin kilpavarustelussa tapahtuu.

Joidenkin arvioiden mukaan maailman varallisuuden kasvusta jopa puolet ohjataan veroja pakoon erilaisiin veroparatiiseihin. Suuryritysten ja pankkien johtajat ja omistajat, patenteilla ja tekijänoikeuksilla vaurastuneet, poliittiset yksinvaltiaat, ihmiskaupan ruhtinaat ja huumeparonit välttyvät veroilta siirtämällä rahojaan erilaisten yritysjärjestelyiden kautta sellaisiin maihin tai erityisalueisiin, joissa verotus on minimaalista ja salaisuuden suoja maksimaalista. Näin verot kohdistuvat yhä enemmän tavallisten palkansaajien ja kuluttajien tuloihin ja omaisuuteen.

Tämä on mahdollista vain siitä syystä, että kansainvälisessä taloudessa markkinatietoja pidetään itsestään selvästi salaisina pidettävinä. Oikeus markkinatietojen salaisuuteen kuuluu niin sosialismin kuin kapitalisminkin uskontunnustukseen. Samalla se on kuitenkin koko nykyistä rosvotaloutta pystyssä pitävä periaate. Jos varallisuuden omistaminen ja siirtäminen olisi julkista tietoa, kukaan ei pystyisi salaisilla operaatioilla välttämään veroja ja muita yhteiskunnallisia vastuitaan ja laittomin keinoin saatu raha olisi hyvin vaikea pestä puhtaaksi.

Kuten kaikille valtarakenteille myös taloudellisen vallan keskuksille salaisuudet ovat välttämättömyys. Tieto on valtaa, sanotaan, mutta vain vallan kohteilta salattu tieto on valtaa. Ja kuten muukin ideologinen valta, myös taloudellinen valta perustuu kansalaisten tietämättömyyden ja itsekkyyden hyväksikäyttöön. Vallanpitäjien toimia perustellaan selityksillä, jotka vetoavat vallan kohteiden omaan etuun: ”Ethän sinäkään halua, että naapurisi pääsisi katsomaan mitä saat palkkaa tai paljonko rahaa sinulla on pankissa; mitä se muille kuuluu? Varkaatkin saisivat tietää mitä sinulla on varastettavaa. Sinun tietosi ovat sinun omaisuuttasi.”

Selitys on väärä siitä syystä, että raha ei ole luonteeltaan yksityinen vaan yhteinen asia. Raha on kaikkien sitä käyttävien yhteinen sopimus ja lupaus sillä määriteltyjen saamisten maksamiseksi ja tämän sopimuksen arvo riippuu yhteisestä luottamuksesta siihen, että se pitää. Yhteinen luottamus voidaan puolestaan parhaiten saavuttaa yhteisellä tiedolla.

Rahan omistamista ja käyttöä koskevat tiedot kuuluvat jokaiselle, eivätkä ne, joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta, julkisinakaan vaaranna kenenkään omaisuutta tai intimiteettiä, puhumattakaan että yrityksille tai muille kollektiiveille kuuluisi jokin yksityisyydellä perusteltu oikeus. Eivätkä tiedot tuotteiden hinnoista ja niillä käydyistä kaupoista kuulu markkinoilla kaupattaviin omistuksiin vaan ne kuuluvat juuri niihin tietoihin, joiden on oltava kaikkien saatavilla, jotta markkinoilla jokaisella olisi paras tietämys ja ymmärrys toimiensa pohjaksi, olipa hän tuotteiden valmistaja, kauppias tai kuluttaja.

Näistä syistä demokratian periaatteelle rakentuvassa taloudessa tuotteiden laatuja, hintoja, kauppoja ja omistajia koskevat tiedot ovat julkisia.

Siirtyminen kohti demokraattista taloutta

Kuten edellä ilmenee, siirtyminen nykytaloudesta demokraattiseen talouteen merkitsee säätelyn purkamista, ei sen lisäämistä. Demokraattinen talous on paitsi antikapitalistista myös antisosialistista. Sen sijaan nykyinen, kasvuun ja työn tuottamiseen tähtäävä talous vaatii toteutuakseen säätelyä, joka ohjaa talouden voimavaroja työnantajien ja byrokraattien hallintaan, kapitalismissa yrityksille, sosialismissa yhteiskunnalle. Kaikki edellä mainitut nykytalouden kehitystä ohjaavat asiat, yhtiöjärjestykset, kilpailusäännökset, immateriaalioikeudet ja liikesalaisuudet, vaativat yhä monimutkaisemmaksi ja ristiriitaisemmaksi kehittyvää säätelyä lopulta johtaen, kuten edellä on todettu, aivan päinvastaiseen tulokseen kuin on tarkoitettu.

Demokraattiseen, kulutuksen ohjaamaan talouteen siirtyminen ei vaadi maailmanhallitusta eikä muutakaan vallankäytön byrokratiaa. Siihen riittää se, että merkittävimmät talousmahdit yhdessä sopivat poistavansa kyseiset lainkohdat omista lainsäädännöistään tai eivät ainakaan rankaise niitä rikkoneita.

Keskeisessä asemassa on markkinatietojen salassapito-oikeudesta luopuminen. Rahan omistusta ja liikkeitä koskevia tietoja ei silti tarvitse säätää erikseen julkaistaviksi tai viranomaisten saataviksi sen laajemmin kuin nykyäänkään tehdään. Riittää kun niiden vuotamista ja julkaisemista ei kielletä keneltäkään ja salassapitosopimuksille ei anneta lain suojaa vaan niiden paljastamista pidetään yhteisen edun mukaisena. Tällöin viranomaiset, tutkijat, toimittajat ja tavalliset kansalaiset huolehtivat siitä, että kaikki yhteiselle taloudelle haitalliset toimet tulevat nopeasti yleiseen tietouteen ja niihin osataan puuttua.

Yrityksiä säätelevissä laeissa luovutaan kohdista, jotka oikeuttavat omistajien henkilökohtaisen vastuun rajaamisen, mutta säilytetään kohdat, joissa kaikkia yrityksiä käsitellään yhteisomistuksina, joiden velvoitteet jakautuvat omistussuhteiden mukaan henkilökohtaisiksi vastuiksi. Yritykset eivät tällöin voi olla myöskään toistensa omistajia vaan yrityksen ostaessa osuuden toisesta yrityksestä, asia käsitellään niin, että ostavan yrityksen omistajat ostavat kukin omistusosuutensa mukaisesti toista yritystä. Yritykset jäävät erillisiksi yksiköiksi kaikilta oikeuksiltaan ja velvollisuuksiltaan. Tällöin yritykset eivät myöskään joudu vararikkoon vaan yksilöt, jolloin lainsäädännössäkin tarvitaan vain henkilökohtaisen konkurssin ohjeistusta.

Kilpailua säätelevien lakien joukosta luovutaan niistä, jotka vaativat ostajien kohtelevan kaikkia yrityksiä samalla tavalla ja säilytetään ne kohdat, joiden mukaan yritysten on kohdeltava kaikkia ostajia samalla tavalla.

Taloudellisia yksinoikeuksia antavista patentti- ja tekijänoikeuslaeista luovutaan kaikkineen. Keksintöjen ja teosten tekijöiden isyys- ja omistusoikeus töihinsä tunnustetaan samoilla lakipykälillä kuin se tehdään tavanomaisessa tuotannossakin. Samoilla säännöillä niillä voidaan käydä kauppaakin, tosin erilaisia menetelmiä käyttäen.

Kasvuideologian konkurssi on jo käsillä

Tämän kirjoituksen lähtökohta oli huoli omista nuoristamme, joista yhä useammalla on vaikeuksia löytää työtä ja toimeentuloa, tarkoitusta elämälleen. Näitä ongelmia emme kuitenkaan voi yksin ratkaista, sillä ne johtuvat kansainvälisen talouden ja politiikan suurista rakenteista. Eivätkä nämä vaikeudet koske vain meitä ja Eurooppaa vaan koko länsimaisen kulttuurin taloutta ja politiikkaa.

Näihin päiviin asti länsimainen kulttuuri on ollut taloudellisen hyvinvoinnin luomisessa edelläkävijä. Kaiken perustana on ollut yhteinen kristillinen usko, sen levittäminen ja jakautuminen kilpaileviksi uskonkunniksi, tutkimusmatkat ja siirtokuntien luominen, tieteen ja politiikan vapautuminen uskonnon kontrollista, yhteiskuntien demokratisoituminen ja talouden irtautuminen monista poliittisista sidonnaisuuksista. Näiden ohella ja ohjaamana ovat edellä mainitut neljä kaupallista käytäntöä syntyneet ja niitä hyödyntämällä tehokkaimmat markkinoiden valtaajat ovat, aseilla uhkaamisen lisäksi, pystyneet ulosmittaamaan köyhempien kulttuureiden voimavaroja ja rikkauksia ja keskittämään niitä itselleen.

Nyt suuruutta, rahavaltaa ja markkinavoimaa ylipalkitsevan talouden nurja puoli on paljastumassa myös sen luojalle, eurooppalaiselle kulttuurille, kolmellakin tavalla.

Ensinnäkin, kaupan globalisaation myötä talouden ja rahavallan painopiste on siirtymässä itään, väkirikkaammille markkinoille. Kun näiden kehittyvien maiden hallitukset ja yritykset käyttävät hyväkseen edellä mainittuja varallisuutta keskittäviä käytäntöjä, osat vaihtuvat ja vanha Eurooppa joutuu hyväksi käytettyjen puolelle. Rikkaamme pystyvät pitämään ja parantamaankin asemiaan kyseisillä keinoilla, mutta keskiluokka ja köyhät joutuvat alenevan elintason kierteeseen. Maailmantalouden demokratisoituminen on eduksi kaikille maille ja kulttuureille, mutta Euroopalle se on elämän ja kuoleman kysymys.

Toiseksi, globalisoituvassa taloudessa sosialistisen osuuden ylläpito on käynyt yhä vaikeammaksi.  Näihin päiviin asti olemme pitkälti pystyneet kansallisten demokratioidemme ansiosta tasaamaan sitä eriarvoisuuden kuilua, jota kapitalistinen talous syventää. Äänestäjien toiveiden mukaisesti on aikaansaatu verotusjärjestelmä, joka on toisaalta leikannut pois kohtuuttomia voittoja ja toisaalta luonut rahoituksen kaikkia hyödyttäville investoinneille, yleiselle koulutukselle, terveydenhoidolle ja perusinfrastruktuurille, yleiselle järjestyksenpidolle ja erilaisille tiedon ja materian kulkuväylille. Nyt kuitenkin yritykset omistajineen ja johtajineen voivat siirtää omistuksiaan ja toimintojaan maihin, joissa verotus on lievää tai olematonta. Kun äänestäjät pitävät kiinni vaatimuksistaan, tuloerojen tasaaminen ei enää onnistu muuten kuin velkarahalla, mikä merkitsee sitä, että kyseisillä rikastumisautomaateilla vaurastuneet lainaavat varojaan valtiovalloille ja kuluttajille. Näin ei kuitenkaan voi jatkua ikuisesti – vaikka se lienee tällä hetkellä päättäjiemme toivelistan kärjessä. Takaisinmaksu vaatii kasvua, mutta samalla se heikentää kysyntää, joka haittaa kasvua. Ajaudutaan umpikujaan, jossa kulttuurimme kaksi keskeistä periaatetta ei voi toteutua samanaikaisesti. Ellemme onnistu ottamaan riittävän pian merkittäviä askeleita kohti talouden demokratiaa, myös poliittinen demokratiamme tulee murtumaan.

Kolmanneksi kaiken yllä on uhka luonnon olosuhteiden heikkenemisestä. Talous, joka toimii kunnolla vain kun se kasvaa, on periaatteellisessa ristiriidassa maapallon tarjoamien voimavarojen ja vakaiden elinolojen suhteen. Ristiriitaa ei poista se, että talouden kasvun ei tarvitse olla materiaalista, leivän ja asuntojen tuottamista, vaan siihen riittää immateriaalisen kasvun aikaansaaminen.  Käytännössä näitä ei voida kuitenkaan erottaa toisistaan, sillä lähes aina kun joku kasvattaa talouttaan tieteilemällä, taiteilemalla, konsultoimalla tai muulla henkisellä työllä, hän hankkii itselleen suuremman asunnon, tehokkaamman auton, eksoottisempaa ruokaa ja pidempiä lomamatkoja. Eikä kasvun ja kuluttamattomuuden ristiriitaa poista myöskään se, että taloja, autoja ja lentokoneita kehitetään entistä vähemmän energiaa kuluttaviksi, sillä kaikki säästetty energia käytetään tuotannon määrän lisäämiseen, koska kasvua vaativassa taloudessa näin on tehtävä.

Uusi poliittinen jakolinja on välttämätön

Nykyinen taloudellinen ja poliittinen kriisi on nimenomaan kasvuideologian kriisi. Tämä ideologia, jota oikealla markkinoidaan ”kaikki työ on arvokasta” iskulauseella ja vasemmalla ”työ on parasta sosiaaliturvaa” iskulauseella, on ajanut itsensä umpikujaan, josta ei sen omin keinoin ole poispääsyä.

Tällä hetkellä elämme vaihetta, jossa vasemmisto ei enää erotu oikeistosta kuin selityksiltään, mutta yhtenäistä vastavoimaakaan tälle ryhmittymälle ei ole syntynyt. Se johtuu siitä, että myös nykypolitiikan ankarimmat kriitikot rakentavat ajatuksensa ja toimintansa kasvuideologialle; meidän joukkomme talouden ja voiman on kasvettava, jotta pääsisimme valtaan ja voisimme toteuttaa ideologiamme mukaista taloutta – mitä se kullakin sitten lienee. Näin tilanne vain jatkuu entisellään tai pahenee.

Poliittiseen vaikuttamiseenkin on otettava uusi, yksilöiden tunteisiin ja tietoihin perustuva lähtökohta nykyisen sijaan, jonka perusasetelma on puoluepoliittinen. Muuten sellaiset tärkeät asiat kuten moraali ja oikeudenmukaisuus eivät pääse vaikuttamaan ja ne kuihtuvat vähitellen pois käytöstä. Nämä tunnot ovat vain yksilöillä, puolueet sen enempää kuin yrityksetkään eivät tunne moraalia eivätkä oikeudenmukaisuutta.

Luulisin, että suuri osa äänestäjistä niin meillä kuin muuallakin pitää nykytalouden suurimpana moraalisena epäkohtana sitä, että rikkaat kasvattavat varallisuuttaan muista piittaamatta ja aivan yli oman käyttönsä. Samalla kun köyhyys lisääntyy ja sosiaalitukia leikataan, varallisuus jatkaa keskittymistään ylimmälle tuloluokalle. Yhtä lailla moraalittomana pidetään sitä, että maapallon antimia kulutetaan luontoa tuhoten ja tulevia sukupolvia ajattelematta. Kuitenkin kaikki puolueet oikealta vasemmalle kannattavat nykyisin niitä kapitalistisia menetelmiä, joita hyödyntäen tämä tapahtuu.

Demokratia voidaan säilyttää vain palauttamalla sille sen alkuperäinen tarkoitus, tavallisten ihmisten tunteiden ja tietojen huomioiminen. Talouden tervehdyttämiseen ei sopivampaa menetelmää voisi ollakaan. Muuta ei tarvita kuin että parlamenttivaaleissa jokainen kasvuideologian järkevyyden kiistävä ehdokas esittää kantansa äänestäjille. Samalla hän sitoutuu taloutta koskevissa äänestyksissä aina, puolueesta erottamisen uhallakin, kannattamaan vaihtoehtoa, joka heikentää niitä lakeja ja säädöksiä, joita perustellaan pelkällä kasvun tarpeella tai työpaikkojen luomisella. Muista asioista ehdokkaat voivat olla vaikka kuinka erimielisiä. Silloin ne äänestäjät, jotka pitävät oikeudenmukaista ja kestävää taloutta tällä hetkellä tärkeimpänä yhteiskunnallisena tavoitteenaan, tietävät ketä äänestää ja mistä syystä. Vähitellen myös puoluekartta muuttuu tätä jakoa vastaavaksi.

Kun tarkoituksena on rikkaiden ja köyhien välisen kuilun madaltaminen ja luontoon kohdistuvan rasituksen vähentäminen, ei ole syytä tehdä poikkeuksia minkään edellä selitetyn neljän periaatteen kohdalla. On totta, että myös pienyrittäjät voivat hyödyntää yritysten tarjoamaa anonymiteettia ja rajattua vastuuta; että useat pienetkin yritykset hyötyvät vapaudesta kilpailla suurten kanssa samoista hankinnoista; että myös vähemmän kuuluisat muusikot ja kirjailijat saavat osan toimeentulostaan tekijänoikeuksista ja että köyhemmätkin liikemiehet hyötyvät siitä, että he pystyvät salaamaan taloudellisia toimiaan. Juuri näiden tavallisten ihmisten etuihin vetoamiseen kyseisten sääntöjen ja oikeuksien laaja kannatus perustuu. Silti ne keskittävät valtaa ja vaurautta harvoille ja silti ne aiheuttavat kasvavaa painetta luontoa kohtaan eikä kukaan, joka on tällaista kehitystä vastaan, voi kannatta yhtäkään näistä säädöksistä.

Edellä esitetty ottaa kantaa vain siihen, kuinka järjestetään markkinoiden ehdolla toimiva talous. Se ei ota kantaa siihen, kuinka suuri osa taloudesta hoidetaan verovaroilla ja yhteiskunnan toimesta. Selvää kuitenkin on, että antisosialistisena järjestelmänä demokraattinen talous vierastaa säätelyä myös sosiaalisissa toimissaan. Niinpä tasapuolisin ja paras tapa sosiaalisen tasauksen suorittamiseen on perustulo, yhdessä kustannettu jokaiselle annettu yhtäläinen mahdollisuus toimia ostajana markkinoilla ja ohjata taloutta tarpeidensa suuntaan.

Koska ongelma on globaali, myös sen poliittisen ratkaisun on oltava globaali. Edellä mainittu äänestäjien vapaus tietää ja valita on saatava aikaiseksi kaikissa läntisen kulttuurin maissa. Onneksi on internet. Väline, joka on pitkälti mahdollistanut rahatalouden ongelmat, tulee auttamaan myös niiden ratkaisemisessa. Vastuu on myös niillä nuorilla, jotka tämä nykyinen talousjärjestelmä on syrjäyttänyt työelämästä. Toivo on siinä, että he muiden mukana kehittävät sellaisen sosiaalisen verkoston, jonka tarkoituksena on mainittujen muutosten aikaansaaminen. Matkan kohti kuluttajien ohjaamaa demokraattista taloutta voi aloittaa kannattamalla Aitoa markkinataloutta, ei kapitalismia -ryhmää Facebookissa. Onnea kaikille.

Ratkaisu Kyproksen ongelmaan

Jos EU:n päättäjillä on eettinen oikeus vaatia Kyproksen pankkien asiakkailta erityistä talletusveroa ja Kyproksen hallituksella on laillinen oikeus tällaisen asettamiseen, niin eikö näillä ole vastaavat oikeudet myös kyseisten pankkien omistajien verottamiseen erityisellä omistusverolla?

Eikö tällainen vero olisi parempi, sillä kohdistuisihan se selvemmin niihin, jotka kyseisistä pankeista ovat voitotkin keränneet? Eikö tällainen vero olisi myös vaikeammin kierrettävissä? Eikö tämä olisi parempi myös pitkällä tähtäimellä ja yleisenä ohjeena, sillä talletusten verottamista ei voida missään muodossa laajentaa yleiseksi käytännöksi, kun taas rahanpainokoneen omistamisen verottaminen voisi hyvinkin laajeta vaikka maailmanlaajuiseksi? Sen voisi myös korvata sillä, että (ainakin) pankkien omistajilta poistettaisiin osakeyhtiöiden nauttima voittojen ja tappioiden epäsuhta, osakkeisiin rajattu omistajan vastuu. Näin pankkien omistaminen ja rahan lainaksi tekeminen saisi vain sen arvon, mikä sille tasapainoisilla markkinoilla kuuluukin.

Sitä saa mitä tilaa, päättäjätkin, Himaseltakin

Pekka Himasen Sinisen kirjan sisällön laadusta ja rahoituksen asiallisuudesta on syntynyt vilkas keskustelu ja hyvä niin. Koko projektin tärkeintä kysymystä ei kuitenkaan ole avattu keskustelulle. Mihin tarpeeseen kirjalta odotetaan vastausta? Etsitäänkö talouden ohjaamiseen jotain uutta suuntaa vai vaan tukea vanhalle?

Kun puhutaan suomalaisten taloudellisen hyvinvoinnin turvaamisesta ja kestävästä kehityksestä, ratkaisuja voidaan etsiä kahdelta suunnalta. Toisaalta kysymällä miten suomalaisten tulee menetellä, jotta yrityksemme pärjäisivät kansainvälisen kilpailun paineessa, jossa yhä tärkeämpiä menestystekijöitä ovat mm. verojen välttäminen, alhaisen sosiaaliturvan työvoiman käyttö ja luonnonsuojelun puutteiden hyödyntäminen. Toisaalta kysymällä miten meidän tulisi toimia, jotta sellaisten kansantalouksien kilpailukyky paranisi, jotka omassa toiminnassaan noudattavat sosiaalisen ja ekologisen kestävyyden periaatteita.

Tämä osittain yhteen sovittamaton tavoitteiden kaksijakoisuus ei ollut kirjan tilaajan mielessä, eivätkä sitä kirjoittajatkaan ymmärtäneet. Siksi siitä tuli sellainen sekasoppa kuin tuli.

Tarve tällaiselle kirjalle on silti olemassa. Tulevaisuuteen ja kestävään talouteen tähtäävänä sen tulee kuitenkin perustua edellä mainittuun tavoitteiden jaotteluun ja vieläpä jälkimmäistä painottaen.

Pari tärkeää lisäehtoa on kuitenkin asetettava. Lähtökohdaksi on otettava se tosiasia, ettei missään eikä minkään yrityksen tavoitteena ole työntekijöiden irtisanominen eikä kukaan pyri elinympäristönsä tuhoamiseen. Niin köyhien kuin rikkaidenkin maiden yritykset joutuvat tekemään niin vain kovan kansainvälisen kilpailun paineessa. Jos tämä paine pienenisi, sekä ihmisten että luonnon hyvinvointi paranisi niin meillä kuin muuallakin.

Kun tämä talouden kestävyydelle keskeinen käsite, kilpailupaine, on kirjoittajille aivan vieras, miten he voisivat tuottaa asiasta järkevän kokonaisnäkemyksen?

Selonteon keskiössä tulee olla globaalin kilpailupaineen alentaminen. Kun vielä tiedetään että voittamiseen kannattaa uhrata sitä enemmän ihmisten ja luonnon voimavaroja, mitä arvokkaampi on palkinto, on kysyttävä millaisia talouden arvokkaimmat palkinnot ovat. Onko kansainvälisissä laeissa ja käytännöissä kenties sääntöjä ja ominaisuuksia, joilla on tieten tahtoen kasvatettu talouden luonnollisten palkintojen arvoa? Kun rikastuminen on ilmeinen palkinto, mitkä kansainväliset käytännöt kiihdyttävät vaurauden kasaantumista harvoille?

Mitä suomalaisten tulisi tehdä, jotta he menestyisivät maailmalla mutta käyttäen keinoja, jotka haittaavat tai eivät ainakaan helpota rikkaiden rikastumista ja näin lisää talouskilpailun painetta? Sillä kilpailun kovetessa ensin uhrataan pienimmät ja heikoimmat, myös kansantalouksista.

Minusta Himaselle työryhmineen pitää antaa toinen mahdollisuus. Mutta tarvitaan parempi tehtävän asettelu. Ilman uusiin ratkaisuihin osoittavia uusia kysymyksiä odotettavissa ei ole kuin vanhoja kliseitä uusilla kuorilla ja opaskirja ojasta allikkoon. Sellaisesta on vain harmia niin tilaajille kuin tekijöillekin.

Taloustiede ja luova tuho

Luovan tuhon ajatus niin kuin käytäntökin ovat varsin kannatettavia asioita. Tuhoutukoot vähemmän tuottavat yritykset tuottavampien tieltä, kun tuottavuuden paranemisella tarkoitetaan sen panoksen pienenemistä, jolla yritys tuottaa kuluttajille tietyn arvoista tuotantoa.

Nykyisin yritysten tuhoutuminen ei kuitenkaan tapahdu sen perusteella, kuinka tuottavia ne ovat, vaan sen perusteella, kuinka kannattavia ne ovat. Eivätkä mittaajina ole kuluttajat vaan osakkeenomistajat.

Ei ole eduksi, aivan oikein, että valtiovallan toimin estetään luovan tuhon toiminta tukemalla verotuksellisin tai muin keinoin vanhoja huonosti tuottavia yrityksiä. Varsinainen ongelma on kuitenkin syvemmällä. Se on ensinnäkin niissä yleisissä tuissa, joita kukin valtiovalta antaa kaikille maassaan toimiville yrityksille, jotta ne pärjäisivät kilpailussa muiden maiden yrityksiä vastaan. Näitä institutionaalisia tukia – joista olen tässäkin blogissa aiemmin kirjoittanut – ei sinänsä katsota tuiksi vaan normaaliksi käytännöksi. Siitä huolimatta nämä käytännöt vääristävät koko globaalin talouden kentän kasvattamalla parhaiten niitä hyödyntävät yritykset niin suuriksi, ettei niitä huonosti tuottavinakaan päästetä kaatumaan.

Toiseksi, nykyisellä tavalla vapailla markkinoilla yrityksen kannattavuus riippuu paitsi siitä, kuinka edullisesti se kuluttajia palvelee, yhä kasvavassa määrin siitä, kuinka tehokkaasti se valtaa markkinoita muilta yrityksiltä toimilla, jotka eivät paranna yrityksen tuottavuutta. Malliesimerkki tällaisesta toiminnasta on mainonta. Tehokkaampi mainostaja voittaa vähemmän tehokkaan, vaikka kummankin tuotteet pysyvät samoina. Sama pätee monenlaisissa muissa asioissa. Tehokkaampi verojen välttäjä voittaa vähemmän tehokkaan, tehokkaampi lisenssien, lupien ja yksinoikeuksien haalija voittaa vähemmän tehokkaan, tehokkaampi riippuvuussuhteiden rakentaja voittaa vähemmän tehokkaan, tehokkaampi rahoituksen hankkija voittaa vähemmän tehokkaan jne. Tällaisessa taloudessa aivan väärät yritykset tuhoutuvat. Voittajia ovat ne, joiden luovuus kohdistuu oman edun ajamiseen toisten kustannuksella.

Tästä perusvinoutumasta nykytaloustieteellä ei ole mitään sanottavaa. Tärkeimmässä tehtävässään se on toivottoman huonoja tuloksia tuottava. Parempikin taloustiede on mahdollinen – sellaisen perusta on esitetty täällä, vapaasti luettavissa netissä.

Valitettavasti nekin, jotka periaatteessa kannattavat luovaa tuhoa, eivät kannata sitä silloin, inhimillistä sinänsä, kun se kohdistuu siihen yritykseen, instituutioon tai oppirakennelmaan, jolta he leipänsä saavat. Silloin uusia kilpailijoita ei heidän mielestänsä markkinoille tarvita.

Libertaarin väitteitä, liberaalin vastauksia

Edellisen kirjoituksen pohjalta, libertaarina Jani Korhonen:
korporatismissa ei vapaata sopimusoikeutta ole, vaan työmarkkinoiden toimijat ovat sidotut järjestöjen ja valtion tekemiin yleissitoviin työmarkkinasopimuksiin.

Aivan oikein, koska he ovat keskenään vapaasti sopineet, että niin on, ja näihin sopimuksiin vapaasta tahdostaan liittymättömät jätetään sovittujen etujen ulkopuolelle; emme ota heitä töihin, emme maksa heille samaa palkkaa kuin muille, emme tue heidän lakkojaan tms.

"Vapaus" kaupata osallistumisoikeuksia markkinoille ei ole mikään vapaus. Se on etuoikeus, joka päinvastoin rajoittaa muiden vapautta.

Näin on minunkin mielestäni.

Patentit ja tekijänoikeudet ovat kieltämättä yksi ongelma, mutta ne ovat vain pieni osa yleistä kokonaisuutta. Niiden osalta kysymys tiivistyy siihen, voiko tietoa omistaa.

Kyse ei ole pienestä asiasta. Kasvava osa maailmantaloudesta ja erityisesti suuryrityksille valtaa keskittävästä arvosta on nykyisin uuden tiedon ja muun informaation yksinoikeuksissa.
Tiedon omistettavuus ei ole vaikea kysymys. Pitää vain kysyä, mitä tiedon omistaminen käytännössä tarkoittaa. Tarkoittaako se sitä, että tietäessäni jonkin tiedon omistan sen ja voin sitä omiin tarkoituksiini vapaasti hyödyntää? Vai tarkoittaako se sitä, että jollakin ylhäällä tehdyllä säädöksellä voidaan jollekin antaa yksinoikeus jonkin tiedon käytölle, niin että minulta kielletään kyseisen tiedon taloudellinen hyödyntäminen, vaikka sen tietäisinkin. Kumpi on "liberaali" näkemys ja kumpi "sosialistinen" näkemys?

Osallistusmisvapaus tarkoittaa sitä, että ketään ei väkivalloin estetä osallistumasta. .. Osallistumisvapautta noudattaakseen hiihtoseuran ei kuitenkaan tarvitse esimerkiksi auttaa minua suksien hankinnassa tai myydä minulle hiihdonopetusta

Enpä ole sellaista vaatinutkaan. Kirjoitin taloudesta ja periaatteesta, että kaikkien raha on yhtä arvokasta. Jos jonkun raha ei riitä joillakin markkinoilla kilpailemiseen, niihin kisoihin hän ei voi osallistua. Hiihtokilpailussa tämä tarkoittaa sitä, että kaikki lähtevät samalta viivalta. Jos jonkun taidot eivät riitä joihinkin kilpailuihin osallistumiseen, niihin hän ei voi osallistua.

Demokraattisesti valtaan äänestetyt poliitikot voivat tuosta vain päättää, että jokaisen on nyt maksettava valtiolle veroina enemmän kuin viime vuonna. Mikään yritys, olipa se miten suuri tai mahtava tahansa, ei voi tuollaista päätöstä tehdä. Lisää rahaa halutessaan se voi ainoastaan yrittää vakuuttaa sinut siitä, että sen tuotteista kannattaa maksaa entistä enemmän.

Periaatteessa asia ei ole näin ja käytännössäkin päivä päivältä yhä vähemmän. Poliitikot eivät voi mielivaltaisesti päättää verojen määrästä, koska veronmaksajat voivat äänestää jaloillaan ja siirtyä itse tai siirtää tulonsa halvempien verojen maihin. Aivan niin kuin suurikaan yritys ei voi, ellei sillä ole maailmanlaajuista monopolia, nostaa hintojaan mielivaltaisesti. Lisää rahaa valtiovallan kassaan halutessaan poliitikkojen on vakuutettava sinut siitä, että maksamillasi veroilla saat sinulle mieluisamman yhteiskunnan kuin mitä mahdollisesti vähemmillä verovaroilla toimivat naapurit pystyvät tarjoamaan. On vertailtava myös pitkän tähtäimen hyötyjä ja kuluja, niin kuin missä tahansa järkevässä kaupanteossa.

Libertarismin nousu ja tuho

Lyhyesti mutta perustellusti, ohjeeksi suunnan valintaan (26.2. editoitu painos):

Libertaristinen talousoppi on syntynyt vastapooliksi ylhäältä yhden ohjelman mukaan ohjatulle taloudelle. Se on mahdollistunut vasta tällaisen ohjauselimen, käytännössä valtiovallan syntymisen jälkeen. Libertaarin vapaus on vapautta valtiovallan säätelystä. Se ei ole - vastoin yleistä luuloa - yksilön vapautta omiin taloudellisiin valintoihinsa vaan erilaisten sopimusyhteisöjen kuten yritysten ja ammattiliittojen vapautta tehdä sopimuksia keskenään ja valtiovallan kanssa taloudellisten hyödykkeiden jaosta. Tällainen vapaus on ollut kehitykselle otollisempaa kuin vain valtiovallan keskitetysti ohjaama talous. Siksi libertarismin aate ja käytäntö on noussut nykyiseen asemaansa.

Valtioiden poliittisessa rakenteessa libertaristinen vapaus vastaa heimojen vapautta keskushallinnosta ja säätyjen vapautta kuninkaan määräysvallasta. Tällainen poliittinen rakenne tuottaa kuitenkin epätasa-arvoisen ja heikosti kehittyvän yhteisön. Euroopassa tähän törmättiin pari kolme sataa vuotta sitten, kun kuninkaiden ja säätyjen valtakilpailu tuotti yleistä kurjuutta ja lisääntyviä sosiaalisia ristiriitoja ja alkoi vähitellen heiketä. Ratkaisu tähän ei ollut kuninkaiden vapauksien lisääminen eikä se ollut säätyjen vallan lisääminen vaan se oli yksityisten kansalaisten vallan ja vapauden lisääminen, demokratia. Toteutuakseen se kuitenkin vaati pitkän kehityksen kohti demokratian periaatteesta johdettuja yhteisiä sääntöjä, vaaleja, yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta ja sananvapautta – ja vieläkin on matkaa tekemättä.

Nykyinen talouskriisi johtuu samanlaisesta asiasta, valtiovaltojen ja "taloussäädyn" eli yritysten omistajien ja johtajien ja työntekijäjärjestöjen välisestä valtakilpailusta, jonka seurauksena rikkaat rikastuvat ja köyhät pysyvät köyhinä, sosiaaliset ristiriidat voimistuvat ja yhteinen kehitys taantuu. Erilaisten sopimusyhteisöjen, erityisesti yritysten vallan kasvu on luonnollinen seuraus sopimusvapauden periaatteesta, valtiovaltojen, yritysten ja yksityisten vapaudesta tehdä ihmisiä luokittelevia ja eriarvoistavia taloudellisia sopimuksia. Tähän libertaristiseen vapauteen vedoten tuotteiden tarjoajat ovat voineet kaupata erilaisia oikeuksia osallistua markkinoille ja ostaa valintamahdollisuuksia. Juuri näillä oikeuksilla he ovat säädelleet taloutta rikkauksiensa kartuttamiseksi, suojanaan kaupanteon liikesalaisuudet eli niitä koskevan sananvapauden rajoittaminen. Näin muodostuneita toimeentuloeroja on demokraattisissa maissa pystytty näihin päiviin asti siedettävästi tasoittamaan valtiovallan toimilla ja ammattiliittojen avulla. Talouden globalisoituessa toimeentuloerojen tasaaminen on kuitenkin käynyt yhä vaikeammaksi, koska sen vaatimat verotulot ovat kansallisiksi sidotut. On jouduttu umpikujaan, joka ei voi johtaa muuhun kuin libertaristisen aatteen ja talouden tuhoon.

Mahdollisia poispääsyjä on kolmella suunnalla. Ensimmäinen on rikkaiden ja köyhien välisen kuilun edelleen syveneminen ja sen aiheuttama jakautuminen toisiaan vastaan taisteleviin joukkoihin, väkivallan ja poliisin ehdoilla toimivaan yhteiskuntaan, jossa demokratia on vain nimellistä, ja talouteen, jossa yksilönvapaudelle ei ole enää sijaa. Toinen on valtiovaltojen irtautuminen globaalista taloudesta ja nationalismin nousu. Tähän asti hyvin menestyneetkin valtiovallat eristäytyvät ja kääntyvät toisiaan vastaan niin taloudessa kuin politiikassakin. Voimapolitiikan voittaessa liberalismi häviää ja kaikkien hyvinvointi kärsii.

Kolmas ja ainoa kestävä suunta pois tästä umpikujasta on sama kuin politiikankin puolella, yksityisten kansalaisten vallan ja vapauden lisääminen, jota talouden puolella voidaan kutsua talouden demokratiaksi tai yksinkertaisesti aidoksi markkinataloudeksi. Se ei kuitenkaan voi toteutua ilman demokratian ideasta johdettuja myös globaalia taloutta koskevia sääntöjä, vapaita valintatilanteita, yleistä ja yhtäläistä valintaoikeutta ja talouden tietoja koskevaa sananvapautta.

Valintatilanteet meillä jo on markkinoiden muodossa. Niitä on vain lähdettävä kehittämään yleisen ja yhtäläisen valintaoikeuden periaatteen pohjalta. Olennaista on valinnan vapaus alhaalta päin. Ostajalla on oltava vapaus valita haluamansa tuote, myyjällä ei ole oikeutta valita haluamaansa ostajaa. Se tarkoittaa sellaisten sääntöjen aikaansaamista, joilla rajoitetaan myyjien vapautta syrjiä ostajia; kaikille on myytävä ja samoin ehdoin kuin muillekin. Ostamisen valinnanvapautta ei saa kaventaa. Erikoisaseman antavilla oikeuksilla ei saa käydä kauppaa. Jokaisen raha on yhtä arvokasta. Keneltäkään ei saa evätä pääsyä mihinkään hintoja, laatuja ja kauppoja koskeviin tietoihin.

Tämä vaatii myös suunnanmuutosta siihen, mitä liikesalaisuuksista ja sananvapaudesta ajatellaan. Nykyinen käytäntö nojaa periaatteeseen, jonka mukaan rahaliikennettä, omistuksia, hintoja, ostamista ja myymistä, koskevat tiedot kuuluvat yksityisyyden piiriin. Tiedot ovat yksityisesti omistettavia ja siten myös kaupan kohteita. Tälle yhteiskunnan omaksumalle käytännölle ei ole kuitenkaan yhteiskunnallista perustetta, siis pätevää selitystä siitä, miten näiden tietojen yksityisomistaminen edistää yhteistä hyvinvointia.

Yhteiskunnalle raha on kaikkien sen käyttäjien yhteinen sopimus rahan vaihdettavuudesta hyödykkeisiin ja sen arvo riippuu tähän sopimukseen luottamisesta. Rahaan ja talouteen luottavan ilmapiirin ylläpitämiselle salaisuudet ovat kuitenkin myrkkyä. Luottamus on korkeimmillaan, kun se perustuu tietämiseen. Siksi jokaiselle kuuluvan sananvapauden on laajennuttava koskemaan myös kaikkia tietoja, joissa rahalla on jokin osa.

Kolme rikastumisautomaattia

Ajan henki vain on, että köyhät ja keskituloiset köyhtyvät, mutta rikkaat rikastuvat.

Tässä on kaikki olennainen sanottu - paitsi ratkaisu. Ajan henki tarkoittaa sitä, että lähes poikkeuksetta aikalaisemme pitävät oikeina ja koskemattomina sellaisia taloudellisia ajatuksia ja käytäntöjä, joiden yhteisvaikutuksena kuilu rikkaiden ja köyhien välillä kasvaa ylittämättömäksi. Syyksi ei ole järkevää lukea sellaisia ihmisen ominaisuuksia, jotka ovat ajattomia, kuten ahneus tai taipumus kilpailla. Syyksi ei myöskään ole luettava mitään omaa etuaan ajavaa ihmisryhmää, rikkaitakaan. Sen sijaan syyksi voidaan lukea sellaisia muuttuvia ajatuksia ja tekoja, jotka ovat tänään "ainoita mahdollisia", mutta huomenna vain muisto kehittymättömästä eilisestä.

Seuraavassa on kolme keskeistä nykyisin rikkauksia kasaavaa käytäntöä, joita ainakin läntisessä kulttuurissa kannatetaan samalla eettisellä yksimielisyydellä kuin joitakin uskonnollisia tapoja kannatettiin muutama sata vuotta sitten.

1) Omistuksia ja kauppoja eli rahan liikkeitä koskevat liikesalaisuudet. Näistä ei kukaan köyhä hyödy senttiäkään, mutta niiden suoja antaa suurten yritysten omistajille ja muille rikkaille, rikolliset mukaan lukien, mahdollisuuden rikastua päivänvaloa kestämättömillä liiketoimilla, verojen välttelyllä, korruptiolla, rahanpesulla tms.

2) Osakeyhtiöjärjestelmä. Yritysten vapaus omistaa toisiaan ja osakkeisiin rajattu omistajanvastuu häivyttää vähitellen osakeyhtiöiden omistamisesta henkilökohtaisen vastuun. Kaupan kohteina osakeyhtiöt muodostavat rikastumisautomaatin, jossa pienellä tappion mahdollisuudella ostetaan suuri voittamisen mahdollisuus.

3) Patentit ja tekijänoikeudet. Nämä ovat monopoleja ja muiden monopolien lailla ne keskittävät rahoja harvojen haltuun. Tänään kaikenlaisen uuden informaation hyödyntämisen tullessa yhä tärkeämmäksi taloudelliseksi tekijäksi patenttien ja tekijänoikeuksien merkitys kasvaa kasvamistaan. Samalla nämä monopolioikeudet keskittyvät yhä suurempien yritysten omistukseen, niiden suurimpia omistajia rikastuttamaan.

Vielä on korostettava sitä, että nämä kolme rikkaiden ja köyhien välisen kuilun syventämisautomaattia eivät perustu mihinkään "luonnonoikeuteen". Ne ovat toiminnassa vain kutakin koskevan lainsäädännön, niin kansallisten kuin kansainvälisen, kautta. Nämä lait ovat voimassa, koska rikkaiden ohella niitä kannattavat niin tavalliset duunarit, virkamiehet, taiteilijat, kotirouvat, työttömät kuin luonnonsuojelijat, ja kaikki näitä edustavat poliittiset puolueet.

Miksi kuitenkin kaikki nuo oikeastaan perustellaan kuin luonnonoikeuksina jopa monen libertaarin suunnasta?

Kun lapsesta asti näkee kaikkien noudattavan samoja selityksiä ja käytäntöjä, ne koetaan luonnollisiksi, aina olemassaoleviksi ja välttämättömiksi. Mainitsemani kolme käytäntöä kuuluvat tähän ryhmään. Siksi useimmat libertaaritkin pitävät osakeyhtiöitä yksilönvapauden ilmentyminä eikä valtiovallan sääteleminä omistuskollektiiveina. Patenttien ja tekijänoikeuksien suhteen libertaarien rivit jo vähän hajoavat, mutta rahan liikkeitä koskevasta liikesalaisuudesta ollaan yksimielisiä: totta kai valtiovallan on säädöksillään turvattava yksilön vapaus salaisuuksillaan kiertää valtiovallan asettamia veroja tms.

Mitä mieltä olet bitcoinista joka oikeastaan tekee rahavirroista melko anonyymia mitä myöskin perustellaan hyvänä asiana libertaarien suunnasta?

Bitcoinit ovat mielenkiintoinen asia, mutta nähdäkseni ne sopivat suuremmassa määrin vasta kuvaamaani talouteen, jossa rahasalaisuudet eivät nauti valtiovallan erityistä suojelua ja jossa ei ole mm. edellä esittämiäni rikastumisautomaatteja.

Mitä tulee noihin ihmisen ajattomiin ominaisuuksiin, niin toki ne ovat olemassa ihmisessä, mutta pitääkö niitä hersytellä jonkin järjestelmän puolesta?

Tätä kysymystä en ehkä ymmärrä. Mutta jos tarkoitat sitä, että onko hyvä, että suuria tuloeroja ja kapitalismin rikastumisautomaatteja perustellaan ihmisten luonnollisella kyvykkyyshajonnalla tai ahneudella tai sopeutuvimman eloonjäämisellä, niin vastaus on ei. Nämä selitykset ovat yhtä tyhjän kanssa, sillä ne käyvät oman aikansa minkä tahansa vallan ylläpitämisen perusteluksi, myös kommunismin.

Miksi kaikki nuo erilaiset tahot kannattavat itseään vastaan sotivia lakeja?

Osa vastausta on esitetty jo ensimmäisessä kohdassa. Toisen osan selittää ihmisten kyvyttömyys tai paremminkin oppimattomuus nähdä itsensä osana suurempaa menestystä tai menestymättömyyttä. Ihmiset kannattavat esittämiäni rikastumisvälineitä, koska näkevät ne mahdollisuuksina omaan rikastumiseen. Kaikki taiteilijat kannattavat tekijänoikeuksia, vaikka vain pieni murto-osa heistä todella rikastuu ja useat vain menettävät. Kaikki pelurit kannattavat osakeyhtiöitä, koska osakepörssi tarjoaa mahdollisuuden huimiin voittoihin, vaikka vain rikkaimmat pelurit todella voittavat. Jne. Ihmiset eivät lyhytnäköisyyttään välitä siitä vaarasta, mikä piilee rikkaiden ja köyhien eron kasvussa, joka hajoittaa yhteisen talouden perustaa, jolloin kaikki kärsivät.

Kilpailupaineesta

Kuinka ideaalimarkkinataloudessa voidaan säätää ja säilyttää sen edellyttämä ostamisen ja myymisen vapaus mutta sosialismin ideaalissa ei pystytä muodostamaan sen edellyttämiä lakeja. Mikä niiden rakenteissa ja olemuksissa saa tämän aikaiseksi?

Esittämäni muutokset eivät vaadi kansainvälisen säätelyn ja lainsäädännön lisäämistä vaan vähentämistä. Sosialistiset ratkaisut vaativat säätelyn ja byrokratian lisäämistä jo määritelmällisesti ja sellaisen mahdollisuudet jo toteutuvat esimerkiksi YK:ssa, varsin kehnoin tuloksin niin kuin tiedetään. Maailmanlaajuinen poliittinen demokratia on mahdoton ajatus.

Vaurautta keskittävän säätelyn poistamisen mahdollisuus perustuu siihen, että kautta maailman enemmistö ihmisistä kokee tuloerot liian suuriksi ja toivovat, että asialle tehtäisiin jotain. Siksi toiseksi, esittämääni tietojen vapauden suuntaan ollaan jo kehittymässä, tosin lakien vastaisesti. Tästä merkkinä ovat piraatit, Anonymous-ryhmä, Wikileaks ja salaisten pankkitietojen paljastajat, jotka saattavat poliittiselle ja taloudelliselle vallalle tärkeitä salaisuuksia yleiseen tietouteen. Nyt vaaditaan vain se, että ne voimat, jotka onvat tavallisten kansalaisten puolella talouden ja poliitiikan liittoa vastaan, yhdistyvät demokraattiseksi poliittiseksi voimaksi - kansainvälisen netin avulla. Vallankumousta ei tarvita, demokratia riittää.

Miten ideaali markkinatalous estää globaalien kilpailupaineiden haitallisuuden? Käsittääkseni vain kansalliset tai muuten asetetut rajoitukset voivat sen estää ostamisen ja myymisen vapauden oloissa?
 
Kilpailupaine ei ole yleisessä käytössä oleva käsite - vaikka pitäisi - joten sitä on vähän selitettävä. Se on paine, joka pakottaa yritykset menestyäkseen toisaalta väen vähennyksiin ja toisaalta johdon huippupalkkoihin. Tämä paine ei kuitenkaan ole vakio. Se riippuu palkinnosta. Mitä suurempi on voittajien saama hyöty ja mitä karumpi on häviäjien kohtalo, sitä kovempaa kilpailu on ja sitä enemmän verta, hikeä ja luonnonvaroja häviön välttämiseen kannattaa uhrata. Palkinnon suuruus on puolestaan suunnilleen sama asia kuin rikkaiden ja köyhien välisen kuilun syvyys. Ainoa keino heikentää kilpailupainetta on kaventaa globaaleja tulo- ja omaisuuseroja. Kansalliset ratkaisut eivät tähän auta, sillä jopa Pohjois-Korea joutuu ottamaan huomioon kansainvälisen kilpailun, ellei taloudessa niin politiikassa, mikä tietää vielä onnettomampaa tapausta maan köyhille. Rajojen sulkemisesta on vain haittaa.

Miten ostamisen ja myymisen vapaus estää tuloeroja ja etenkään jatkuvan kasvun vaatimuksia?
 
Tämä on hyvä kysymys. Alhaalta vapaaseen tietojensaanti- ja ostovapauteen perustuva talous tuottaa tasaisemman tulonjaon kuin täysin "vapaaseen" kaupantekoon perustuva talous samasta syystä kuin alhaalta vapaaseen tietojensaanti- ja äänestysvapauteen perustuva demokratia tuottaa tasaisemman poliittisen vallan kuin ”vapaaseen” sopimusoikeuteen perustuva säätyjärjestelmä tai täysin "vapaa" kilpailu, jollaisen voittajia esim. Hitler ja Stalin aikoinaan olivat. Politiikassa demokratian idea on jo pitkälti hyväksytty, taloudessa sitä ei vielä ole edes ymmärretty.

Jatkuvan kasvun vaatimukset johtuvat siitä, että sekä sosialismi että kapitalismi oikeuttavat sääntönsä ja tapansa talouden kasvattamisella. Ne kilpailevat siitä, kumman oppien mukaan talous kasvaa paremmin ja siten tuottaa hyötyjä koko yhteiskunnalle. Vastoin monien toiveita ja odotuksia kapitalistinen järjestelmä on voittanut tämän kilpailun. Samalla sen oppien mukaan syntyneet kasvuun tähtäävät instituutiot ovat muuttaneet talouden sellaiseksi, ettei se toimi kunnolla ilman kasvua. Kasvuun tähtäävät kansainväliset säännöt ja käytännöt (osakeyhtiöjärjestelmä, patentti- ja tekijänoikeusjärjestelmät sekä laaja liikesalaisuuslainsäädäntö) keskittävät kasvun toivossa pääomia yritysten omistajille ja viime kädessä pankeille lainataloutta kasvattamaan. Sen tasapainottaminen vaatii jatkuvaa kasvua. Se taas merkitsee kilpailupaineen kasvamista, mikä jossain vaiheessa muuttuu poliittiseksi ja koko järjestelmää uhkaa romahtaminen.

Esittämäni ratkaisu ei nojaa kasvuideologiaan vaan tasapainoisen talouden luomiseen, olipa kasvua tai ei. Kun siinä ei ole mainittuja varallisuutta keskittäviä ja kasvuun tähtääviä ominaisuuksia, talous kasvaa sen ohjaamana, miten tavalliset kansalaiset kasvun hyödyt ja haitat kokevat. Pääomien merkityksen pienetessä myöskään velkatalous ei pääse kasvamaan kestämättömäksi.

Eurooppa tarvitsee talouden uskonpuhdistuksen

 

Euroopan kehityskaaressa on monia tienhaaroja ja merkkipaaluja, joiden kohdalla kehitys olisi voinut ottaa myös toisen suunnan, mutta joissa valittu tie on johtanut Euroopan siihen, missä se tänään on. Euroopassa syntynyt länsimainen kulttuuri ja mielenlaatu, tiede, taide, tekniikka ja talous on johtanut ylivaltaan maailmassa. Nyt monet merkit viittaavat kuitenkin siihen, että tähän asti kuljettua tietä on yhä mahdottomampi jatkaa. Ollaan taas tienhaarassa tai oikeastaan vasta paikassa, jossa mitään uutta tietä ei edes vielä ole näkyvissä.

Eurooppa ja koko länsimaisuus on pohjimmiltaan uskonnollinen, juutalaiskristillinen projekti. Siksi vaikuttavimpia ovat olleet ne tienhaarat ja valinnat, joita uskonnollisissa käsitteissä ja ajatustavoissa on tehty. Siinä kehityskulussa, joka on tehnyt nimenomaan Euroopan siksi mitä se nyt on, yksi merkkipaalu on ylitse muiden ja se on Filioque-kysymys.

Onnekkaiden sattumien, joidenkin mielestä Jumalan johdatuksen, seurauksena Raamatussa on viitteitä kolmiyhteydellisestä jumaluudesta; Isä, Poika ja Pyhä Henki ovat kolme persoonaa mutta vain yksi Jumala. Näiden persoonien välisten suhteiden määrittely ei ymmärrettävästi ole ollut helppoa. Kolminaisuusoppi sai ensimmäisen virallisen muotonsa vasta 300-luvulla. Sen jälkeenkin erityisesti Pyhän Hengen asema oli vuosisatojen ajan oppiriitojen kohde. Vähitellen lännen kirkoissa vakiintui ajatustapa ja uskontunnustus, jonka mukaan Pyhä Henki lähtee Isästä ja Pojasta (Filioque), mutta idän kirkoissa pitäydyttiin vanhemmassa tunnustuksessa, jossa Pyhä Henki lähtee vain Isästä. Riita huipentui vuonna 1054, kun Rooma ja Konstantinopoli julistivat kiroukset toisilleen.

Näin pieni ero uskontunnustuksissa saattaa näyttää merkityksettömältä, mutta yleisenä ajatustapana ero on huomattava. Isähän on jokainen isä ja Poika on jokainen poika ja Pyhä Henki on hyvän ja oikean lahja. Jos kaikki oikea lähtee vain isästä, on selvä, että tällaiseen uskovasta yhteisöstä tulee hyvin patriarkaalinen, vanhaan totuuteen turvaava ja hidas omaksumaan uusia arvoja ja tietoja. Jos sen sijaan hyvän ja oikean lähteenä ovat yhtä lailla sekä isä että poika, se sisältää jo yleisen tasa-arvon siemenen ja nopeamman kehittymisen mallin. Paavin kirkossa tämä ajatustapa kantoi hedelmän puoli vuosituhatta myöhemmin – pitkät ovat sukupolvet näissä asioissa – protestanttisuuden syntyessä paavin edustaessa isää ja Lutherin ja muiden paavinvallan kriitikkojen ymmärtäessä itsensä tasavertaisiksi pojiksi. Samasta syystä minäkin voin tässä puhua niin kuin puhun.

Uskonpuhdistuksen ydin oli uskonrakenteen tasa-arvoistumisessa: taivasosuus on tasapuolisesti kaikkien ulottuvilla. Papeillakaan ei ole etuoikeuksia eikä valtaa valita Jumalalle otollisia vaan ihminen pelastuu yksin uskosta, yksin armosta; sola fide, sola gratia. Siitä avautui tie poliittiseen tasa-arvoon, naisten yhtäläisiin oikeuksiin, demokratiaan ja tiedonvapauteen, asioihin, joiden sisältöä idän kirkon vaikutusalueella on vieläkin vaikea ymmärtää, mikä tilanne vallitsee myös muiden pääuskontojen valtapiireissä.

Demokratia ja tieteiden kehittyminen on sittemmin erilaisten vaiheiden kautta johtanut tekniikan ja talouden tähän päivään ja talouspapiston ylivaltaan. Sama ahneuden kirous, joka aikanaan sai vallan paavien kirkossa, riehuu nyt pankkiirien ja suuryhtiöiden omistajien keskuudessa. Mikään ei riitä. Muilla ei ole väliä. Ja muu kansa ottaa isommistaan esimerkkiä.

Kaikki tietävät tilanteen, mutta juuri kukaan ei tiedä mitä pitäisi tehdä. Osa uskoo tuomiopäivän profeettoihin, osa odottaa jonkin aivan uuden etiikan tai tietoisuuden syntyvän maailmaan, mutta suurin osa ihmisistä jatkaa jokapäiväistä uurastustaan sen enempää asiaa ajattelematta. On kuitenkin olemassa vielä yksi mahdollisuus, tukeutua vanhaan keinoon, uskonpuhdistukseen.

Taloususkonto vaatii oman reformaationsa. Eikä reformaation idea ole entisen opin perusteiden, tässä tapauksessa markkinoiden ja rahan, kieltämisessä vaan päinvastoin sen sanoman entistä aidommassa ymmärtämisessä. Markkinaoppi vaatii samanlaisen puhdistuksen kuin paavinoppi aikanaan. Talouden taivaaseen rikkaaksi pääsyn on oltava tasapuolisesti mahdollinen kaikille, mutta ei ylhäältä ohjatusti, ei kirkon opastamana eikä valtiovallan säätelemänä vaan talouden sisäisillä säännöillä. Oppi on yksinkertainen: kenelläkään ei tule olla etuoikeutta rikkauksiin eikä kenelläkään saa olla valtaa valita, ketkä saavat omistukseensa tietoja, tavaroita, koneita, tehtaita ja maita. Ainoa millä on kaupanteon kannalta merkitystä, on usko yhteiseen arvoon, rahaan. Lutheria mukaillen: sola pecunia.

Normaalikieleksi käännettynä edellinen tarkoittaa periaatetta, jonka mukaan jokaisen myyjän on tarjottava myytäviään kaikille samaan hintaan. Ketään ei saa suosia eikä ketään saa syrjiä. Valtiovaltakaan ei saa säätää joillekin erityisiä taloudellisia oikeuksia. Kaikilla on oltava yhtäläinen pääsy kaikkia myytäviä tuotteita koskeviin tietoihin ja jokaisen raha on yhtä arvokasta.

Edellä kuvattu periaate vastaa markkinoiden alkuperäistä ideaa taloudesta, joka ohjautuu tuotteiden käyttäjien ehdoilla eikä tuottajien etujen ohjaamana. Se on kapitalismista puhdistettua markkinataloutta. Vaikka osa taloutta toimii nytkin tällä periaatteella ja vaikka pankkiirit ja tehtailijat muistavat aina väittää, että kuluttajat ovat kuninkaita, kuluttajien tekemät valinnat ovat nykyisin silti vain pintaa. Talouden kehitystä ja vaurauden jakautumista säätelevät kaupat tapahtuvat aivan muualla kuin vähittäiskaupan hyllyillä. Ne tapahtuvat suljetuissa kabineteissa salaisin sopimuksin, lobbaajien käytävillä ja tietokoneiden välisenä kilpailuna maailman pörsseissä. Eivätkä merkittävimmät kaupankäynnit koske lainkaan hyödykkeitä vaan niissä myydään lupauksia voitoista ja erilaisia oikeuksia markkinoilla toimimiseen.

Nykyisessä markkinataloudessa, oikeammin siis kapitalismissa, ei uskota tasapuoliseen osto-oikeuteen vaan vapaaseen sopimusoikeuteen. Se on aivan eri asia, sillä vapaan sopimusoikeuden vallitessa valta on tuotteen tai oikeuden omistajalla. Hän on vapaa päättämään kenelle hän myy ja mitä ja millaisin ehdoin. Ostajan vapaus rajoittuu siihen, että hän joko hyväksyy tai hylkää esitetyn tarjouksen, jos hän lainkaan kuuluu siihen joukkoon, jolle kaupantekomahdollisuutta on tarjottu. Sopimusvapautta ja tuotteen niukkuutta hyödyntämällä tuotteen myyjä voi painostaa puutteessa elävää ostajaa kauppaan, jossa kummatkin hyötyvät mutta myyjä ostajaa enemmän. Näin rikkaudet kasaantuvat. Samaa sopimusvapautta käytti paavi aikoinaan, kun hänen vallassaan oli myydä uskonelämässä niukkaa tuotetta, synneistä vapautumista: kukin voi vapaasti valita joko niin monta rahaa paavin kassaan kuin paavin kanssa sovitaan tai jatkaa elämäänsä syntisenä ja palaa kiirastulessa.

Reformaation synnytti närkästys paavin rikkauksia kohtaan, ei niinkään halu auttaa köyhiä. Se kohdistui paavin vapauteen rikastua itse luomallaan niukkuudella. Reformaation tarjoama ratkaisu oli kyseisen niukkuuden säätelyn ottaminen pois paavin hallinnasta. Aikaa myöden reformaatio kuitenkin johti paitsi paavin vallan kapenemiseen niin köyhien aseman paranemiseen, niin että vauraimmat ja tasaisimman tulonjaon maat löytyvät tänään reformoitujen uskontojen vaikutuspiirin alueelta.

Viime aikoina tämän kehityksen synnyttämät omaisuudet ovat kuitenkin alkaneet keskittyä yhä harvempien käsiin. Syy on sama kuin ennenkin: valtaapitävien mahdollisuus nauttia erioikeuksista ja luoda keinotekoista niukkuutta uskonperustansa alueelle, joka tänään on talous. Eikä valta ole vain rikkaimmilla vaan myös poliitikoilla, sillä kapitalistiset etuoikeudet ja niihin liittyvä vallankäyttö ovat laeilla vahvistetut.

Kapitalismissa omistajien tärkein etuoikeus liittyy osakeyhtiöihin. Osakeyhtiössähän omistajan vastuu rajoittuu vain osakkeisiin sijoittamaansa määrään. Niiden yli menevät tappiot tulevat velkojien maksettaviksi. Äärimmilleen ilmiö on kehittynyt rahanteossa, jossa omistajien kannattaa kasvattaa pankkinsa niin suuriksi, ettei niitä voida päästää kaatumaan. Näin he voivat yksityistää voitot mutta sosialisoida tappiot ja varallisuuden keskittyminen harvoille voi jatkua yhteisen talouden kriiseistä huolimatta. Reformoidussa taloudessa ei ole osakeyhtiöitä vaan jokainen yksilö on täydessä vastuussa omista veloistaan myös osana tuotannollista kollektiivia, kuten yritystä. Myös armo, velkojen anteeksianto on henkilökohtainen eli riippumaton velallisen asemasta taloushierarkiassa.

Koska kapitalistien taivas on talouden kasvussa, kapitalismissa kasvuun kannustetaan antamalla erityisiä oikeuksia talouden kasvattajille. Patentit ja tekijänoikeudet ovat tällaisia yksinoikeuksia, mutta samalla ne luovat keinotekoista niukkuutta ja muiden monopolien lailla ne keskittävät pääomia ja vaurastuttavat jo ennestään rikkaita. Talouden reformaatio vaatii niistä luopumista, jota niillä rikastumaan pyrkivät tietenkin vastustavat. Aikaa myöten näidenkin keinotekoisten niukkuuksien ylläpitämisen kulut kasvavat kuitenkin saavutettuja hyötyjä suuremmiksi ja koko järjestelmä kääntyy itseään vastaan.

Ehkä keskeisin reformaation vaatimus kohdistuu siihen, miten taloustietoihin suhtaudutaan. Kapitalismissa omistuksia, tuotteita, hintoja ja kauppoja koskevia tietoja pidetään yksityisenä omaisuutena, joka voidaan pitää muilta salassa ja tarpeen vaatiessa vaikka kaupan. Poikkeukset on laeilla säädetty, minkä lisäksi viranomaisilla on teoreettinen mutta käytännössä usein toteutumaton pääsy tarvitsemiinsa tietoihin. Kautta aikain vallanpitäjät ovat varanneet itselleen oikeuden valtansa perusteita koskevien tietojen salaamiseen, jotta eivät valtaansa menettäisi, niin myös kirkon piirissä. 1500-luvulla paavi kielsi Raamatun italiankielisten käännösten lukemisen. Reformoiduissa kirkoissa ajateltiin kuitenkin toisin. Jokaiselle kuuluu vapaus kaikkiin yhteistä uskontoa koskeviin tietoihin. Salaisuudet ovat puolustettavia vain henkilökohtaisina valintoina. Niiden määrääminen ulkoapäin salaisuuksiksi on keinotekoisen niukkuuden luomista, sillä tietohan ei jaettaessa kulu. Siten myös reformoidussa taloudessa noudatetaan kaikkien omistusta ja kaupankäyntiä koskevien tietojen julkisuutta.

- - -

Niiden mielestä, jotka odottavat taloutemme, sosiaalisen hyvinvointimme ja luontomme pelastukseksi suurta muutosta, jotain aivan uutta yhteistä etiikkaa tai tietoisuutta, ahneuden hillitsemistä, rahatalouden rajoittamista tms., kuvaamani muutokset saattavat vaikuttaa vääriin asioihin kohdistuvilta ja riittämättömiltä. Silti uskon, että esittämäni reformaatio on realistisin niistä ”suurista muutoksista”, jotka voidaan ymmärrettävästi kuvata.

Niille, joiden mielestä talouden reformaatio on epärealistinen tavoite, on todettava, ettei uskonpuhdistuskaan ole toteutunut kuin vain niin pitkälle kuin on ollut realistista. Kehitys on hidasta ja puutteellista. Siitä huolimatta uskonpuhdistuksen vaatimukset ovat muokanneet kulttuurimme aivan toiseksi kuin se olisi ilman sitä. Tienhaaraan tultaessa on hyvä tietää mitä kohti haluaa edetä, vaikka päämäärä olisi kuinka kaukana.

Keskustelua aikalaisrationaalisuudesta

Oikkonen: "En usko että on väärin sanoa että mitä paremmin taloudessa menee, sitä huonommin ihmisten kasvavalla enemmistöllä menee. Systeemillä on taipumus tehostua, ja tehostuminen kasvattaa kahtiajakoa rikastuviin rikkaisiin ja kaikkiin "muihin" ihmisiin."

No näinhän asia juuri on. Tästä olemme samaa mieltä. Mutta jostain syystä et ole kiinnostunut tämän ongelman ratkaisemisesta. Päinvastoin, kommenteissasi annat ymmärtää, ettei rikkaiden ja köyhien kuilun syvenemiseen kannata puuttua, koska "talouden nykyisiin ongelmiin on olemassa vain pitkään ajatushistorialliseen perspektiiviin asettuva vastaus", josta meillä tosin ei ole mitään tietoa. Eikä todellinen ongelma mielestäsi johdukaan taloudesta, "vaan koko eurooppalaisen uuden ajan rationaalisuuden harhoista", joista ei kuitenkaan voida vapautua, koska "emme pääse mitenkään irti historian myötä syntyneistä ja kehittyneistä harhoista".

Minusta tämä on paitsi virheellinen – ettei sanoisi harhainen – niin kova puhetapa. Se on vähän niin kuin mies, tai ehkä paremminkin nainen menisi lääkäriin valittaen vatsakipuja ja lääkäri toteaisi asiaa sen enempää tutkimatta, ettei ongelmasi ole vatsakipu vaan harhaiset elintapasi, joita harhoja tässä tosin on turha käsitellä, koska et kuitenkaan voi niistä päästä.

Tämän ankean logiikan selitys löytyy aikalaisrationaalisuudesta. Tänään on kaikkien mielestä hyväksyttävää arvostella tuloeroja kovastikin, aivan niin kuin on oikein myös puolustella niitä. Erityisen "rationaalista", kenenkään etuja uhkaamatonta ja talouden pyhiä arvoja loukkaamatonta on kuitenkin todeta, että vaikka tuloerojen kasvu olisikin joidenkin mielestä haitaksi kaikille, asialle ei voida mitään, koska näin on aina ollut ja näin on aina oleva. Tällaista mielipidettä Nalle Wahlrooskin peukuttaisi.

Sen sijaan tuloerojen kasvun syiden analysoiminen on tänään "epärationaalista", koska se kyseenalaistaa taloutemme keskeisiä uskonkappaleita. Jos tuloerojen kasvu on ongelma, kaikki pääomia erityisen keskittävät kauppatavat ja lainsäädökset ovat ongelmia. Näin joudutaan kysymään, eikö osakeyhtiömuoto rajoitettuine omistajanvastuineen ole juuri kehitetty keskittämään varallisuutta? Eikö osakeomistukseen rajoitettu omistajanvastuu tarkoita sitä, että mm. pankkien velkoja voidaan siirtää veronmaksajien maksettaviksi, vaikka niiden omistajat olisivat kuinka rikkaita? Eivätkö kaikki monopolit vääristä markkinoita ja keskitä rikkauksia?  Silloin myös patentit ja tekijänoikeudet ovat merkittäviä tuloerojen kasvattajia ja yhteiskunnallisten ongelmien aiheuttajia. Eivätkö rahan liikkeitä koskevat liikesalaisuudet ole lailla turvattuja siksi, että niiden suojassa voitaisiin kasvattaa rikkauksia myös sellaisin keinoin, jotka eivät kestäisi päivänvaloa?

Ei tällaisten kysymysten esittämisellä pääse tänään piireihin eikä rahoihin. Eivätkä edes elintasokuilun huonommalla puolella olevat halua niihin tarttua, osin ymmärtämättömyyttään, osin siksi että he jakavat saman rikastumisen unelman keinolla millä hyvänsä kuin muutkin. Ja köyhät osapäivätyöllistetytkin katsovat omien pankkitietojensa varjelemisella voittavansa enemmän kuin voittaisivat sillä, että pankkisalaisuudesta luovuttaisiin ja sen suojissa tehdyistä hämäristä kaupoista, rahanpesuista ja korruptioista päästäisiin eroon.

Silti, historiallisessa perspektiivissä nämä ovat aivan järkeviä kysymyksiä.