Kapitalismin kriisistä

Heikki Typön US-blogiin

Muutama perusasia. Vaikka Marxin kapitalisminkritiikissä on paljon asiaa, ratkaisupuoli on väärin perustettu. Varallisuuteen tms. perustuva luokkajako ei sovi yhteiskunnallisen, suurempaan tasa-arvoon pyrkivän uudistuksen välineeksi. Luokkajakoon turvautumalla kun ei päästä niiden poistamiseen, vain uusien syntymiseen, kuten niin teoria kuin käytäntökin todistavat.

Kun miespolvia sitten meillä ja muualla valta oli säätyvaltiopäivillä, luokkajakoon perustuva vallankumous olisi merkinnyt meillä - ja Ranskassa alkuun merkitsikin, kuten Venäjällä myöhemmin ja kauemmin - kolmannen säädyn ylivaltaa. Se on kuitenkin aivan eri asia kuin aito demokratia. Toisin sanoen, on aivan eri asia kannattaa parannusta työväenluokan asemaan kuin kannattaa demokratiaa. Demokratiaa saattaa kannattaa niin köyhä kuin rikas, samoin sitä saattaa vastustaa niin köyhä kuin rikas.

Siinä talouselämän uudistamisessa, johon tähtään ja josta kirjoitan, on kyse vastaavasta asiasta, taloudellisen vallan demokratisoinnista eli niiden kaupan sääntöjen uudistamisesta, joilla tuottajat valitaan. Kun poliittisen demokratian perusta on yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, niin taloudellisen demokratian perusta on yleinen ja yhtäläinen osto-oikeus.

Toinen asia on, että Marxin tapa käsitellä ja laskea lisäarvoa on hedelmätön ja johtaa onnettomiin sekoiluihin. Työnantajan saama lisäarvo on yksinkertaisesti työntekijän työn myyntihinnan ja ostohinnan erotus. Tämä on tietysti laaja käsite sisältäen kaiken kaupanteon.

Kyse on siitä, mitä lisäarvolle olisi tehtävä.

Marxilainen vastaus on sen mittaaminen kokonaisuudessaan yhteiskunnalle. Se vaatii kuitenkin byrokraattisen valtaelimen, joka ei ole mahdollinen aidossa yksilönvapauksia puolustavassa demokratiassa.

Sosialidemokraattinen vastaus tähän on verotus, jolla otetaan kaikista lisäarvoista osa yhteiseen kulutukseen. Tälle on jokaisessa yhteiskunnassa tarvetta, missä enemmän missä vähemmän.

Kapitalistinen vastaus on kilpailu. Kun työnantajat joutuvat kilpailemaan työntekijöistä ja asiakkaista, kilpailu rajoittaa voitot eli lisäarvot yhteisön taloudelle edullisen kokoisiksi. Nyt on kuitenkin käymässä selväksi, että tässä Marx oli oikeassa. Voitot kasvavat yhteiselle hyvinvoinnille liiallisiksi.

Minun vastaukseni liikakasvuun on se, että kilpailun säännöt ovat liiaksi kasvua suosivia, mikä on sama asia kuin lisäarvoa suosivia, sillä lisäarvon on ajateltu ohjautuvan tuotannon kasvattamiseen. Näin ei kuitenkaan ole käynyt vaan se on ohjautunut, ostovoiman suhteellisesti heiketessä, pääomamarkkinoille ja lainojen ylituotannoksi. Vaikka kilpailu tuottajien välillä on tasapuolista, se ei ole sitä tuottajien ja kuluttajien välillä. Tilanne on vastaava kuin säätyvallan aikaan. Vaikka kilpailu säätyjen sisällä oli tasapuolista, se ei ollut sitä niiden välillä. Ratkaisu oli säätyjen erioikeuksista luopuminen. Taloudessa se merkitsee toisaalta kuluttajien ja tuottajien tasavertaisuutta lain edessä; luopumista taloussäädylle eli tuotannon omistajille annetuista erioikeuksista kuten osakeyhtiöjärjestelmästä sekä patentti- ja tekijänoikeuksista. Toisaalta se merkitsee taloudellisen toimijan asemasta riippumatonta yleistä ja yhtäläistä osto-oikeutta; tuotannon demokratiaa eli sitä, että tuotanto ohjautuu aidosti kuluttajien toiveiden mukaan.