Liberalismin lyhyt oppimäärä, pakollinen kurssi

Liberalismeja on niin montaa lajia kuin on liberaalejakin. Ideana on, että jokaisella on vapaus itse määritellä, mitä vapaus hänelle merkitsee. Yhteisenä aatteena liberalismi on yritys rakentaa yhteiskunta sellaiseksi, että siinä jokaisen yksityiselle liberalismille on mahdollisimman paljon tilaa.

Tyypillisesti liberaaleja yhdistää kuitenkin vastareaktio johonkin epäliberaaliuteen, joidenkin ihmisryhmien valtaan määritellä vapaus ja käyttää tätä määritelmää oman ylivaltansa perusteluun. Siten liberalismin tehtävänä on vapautua niistä uskomuksista ja ideologioista, joihin kyseiset ihmisryhmät perustavat valtansa.

Onkin hyvä jakaa liberalismi sen mukaan, millaista valtaa vastaan se ilmenee. Uskonnollinen liberalismi on vastavoima jollekin uskontoon perustuvalle vallankäytölle. Luther oli oppeineen – uskovat ovat keskenään tasa-arvoisia pelastuksen tullessa yksin armosta – liberalismin asialla taistellessaan paavin oppeja ja valtaa vastaan. Samalla hän avasi tien protestanttiselle ateismille ja myös poliittiselle liberalismille, joka kohdistuu jonkin poliittisen ryhmän ylivaltaa vastaan. Poliittinen liberalismi on käytännössä kohdistunut niin säätyjärjestelmää, kastijärjestelmää kuin historiallisen materialismin luokkajakoakin vastaan, missä milloinkin, tarpeen mukaan. Vastaavasti taloudellinen liberalismi kohdistuu jotain taloudellista ylivaltaa vastaan.

Liberalismin ideologinen ongelma on se, että pelkkä jonkin uskonnon tai ideologian vastustaminen ei estä sen korvautumista jollain muulla opilla, jonka edustajat katsovat vapaudekseen hallita muita. Uskontojen ja ideologioiden yleinen vastustaminen ei myöskään ole mikään ratkaisu, sillä rajoittamaton vapaus, anarkia, merkitsee susien vapautta lammaslaumassa. Vastustaessaan ideologioita ja valtarakenteita liberalismi tarvitsee silti oman ideologian sääntöineen ja valtarakenteineen.

Ongelman ratkaiseminen vaatii lyhyen syventymisen vallan olemukseen. Vallan perusta on tunnetusti painostussuhteessa. Henkisesti, sosiaalisesti tai fyysisesti vahvempi voi painostaa heikompaansa toimimaan haluamallaan tavalla. Yksin ei kukaan kuitenkaan pääse valtaan. Siihen tarvitaan samoin tahtovien joukko ja suurissa yhteiskunnallisissa valtarakenteissa joukko jakautuu ja haarautuu osajoukkoihin, joilla on painostussuhde alempiinsa ja jotka kilpailevat pääsystä ylemmille portaille. Rakenteellinen valta on aina hierarkkista ja hierarkia vaatii luokittelun. Yhteiskunnallinen valta on oikeutta luokitella ihmisiä erilaisia etuja nauttiviin ryhmiin. Tässä astuu ideologia kuvaan. Kyseinen oikeus ei perustu luokittelijan kivääriin eikä muuhunkaan omaisuuteen; niiden painostuksellinen käyttö on oikeuden seuraus. Luokittelu perustuu vain vallassa olevaan ideologiaan, yhdessä oikeaksi uskottuun selitykseen siitä, mikä on ihmisille hyväksi. Se antaa oikeuden samanmielisten luokitteluun ja toista mieltä olevien alistamiseen ja riistämiseen.

Liberalismin tarjoama ratkaisu perustuu yksilön vapauteen tuntea, ajatella ja tahtoa. Se perustuu tämän ihmisarvon loukkaamattomuuteen ja luokittelemattomuuteen. Jokaisen tunteille, ajatuksille ja tahdoille tunnustetaan sama vapaus ja oikeus riippumatta siitä, kuinka järkeviä ne joidenkin muiden mielestä ovat. Sen sijaan ihmisten tekoja ei pidetä samanarvoisina vaan niiden arvo riippuu siitä, kuinka ne suhtautuvat toisten vapauteen tuntea, ajatella ja tahtoa.

Siten uskonnollinen liberalismi vaatii uskonnonvapautta, tieteen vapautta ja sananvapautta luottaen siihen, että vapaassa kilpailussa oikeat tiedot voittavat väärät. Käytännössä tämä siis tarkoittaa sitä, että vallanpitäjät eivät saa luokitella ihmisiä sen mukaan, mihin uskontoon tai tietoon he toivonsa asettavat, ja antaa heille sen mukaan erilaisia etuja. Sen sijaan liberalismi luokittelee, tietysti, uskontoja ja ideologioita sen mukaan, kuinka liberaaleja ne ovat.

Tämä muodostaa perustan poliittiselle liberalismille. Liberaalin politiikan tehtävänä on tuottaa yhteisiä lakeja ja sääntöjä sen mukaan mitä yksilöiden vapaista tuntemuksista, ajatuksista ja tahdoista muodostuu, kun niille annetaan sama arvo. Näin saadaan demokratia, jolle keskeistä on siis yleinen ja yhtäläinen äänioikeus ja sen vaatimille säännöille rakentuva valtajärjestelmä. Siten liberaali politiikka ei ole lähelläkään anarkismia eikä siinä vallitse edes sopimusvapaus, sillä kaikki sopimukset ja teot, jotka rajoittavat yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta, ovat liberaalissa yhteiskunnassa kiellettyjä.

Entä taloudellinen liberalismi? Tässä kysymyksessä vallitsee nykyisin paha väärinkäsitys, joka johtuu kapitalismin vapauskäsityksestä. Kapitalismin sanoma on vapaus ja usko siihen, että yhteinen hyvä toteutuu tuotantoa lisäämällä. Vapautta tarvitaan tuotannon kasvattamiseen. Parhaiten talous kasvaa kapitalismin mukaan, kun tuottajilla on täysi vapaus harjoittaa tuotantoa, ostaa, myydä ja organisoitua; tehdä kaikenlaisia taloudellisia sopimuksia. 

Rajoittamaton sopimusvapaus sisältää kuitenkin ylivallan siemenen, vahvemman vapauden luokitella heikompia sen mukaan, minkä arvoisia he hänelle ovat; kuinka tehokkaasti kukin joukko auttaa vahvempaa edelleen voimistumaan. Se ei ole liberaalia vapautta. Niinpä kapitalistinen vapaus johtaa paitsi kasvuun niin sopimussuhteiden monimutkaistumiseen, suuryritysten muodostumiseen, tulo- ja omaisuuserojen voimistumiseen, omistajien ylivaltaan ja omistamattomien alistamiseen. Vastavoima tälle heikompia syrjivälle kehitykselle on perinteisesti ollut sosialismi. Sen yhteistä omistusta korostavan ideologian mukaan on kehittyneimmissä maissa onnistuttu lieventämään kapitalismin pahimpia ongelmia.

Kapitalismin ja sosialismin yhdistelmä toimii kuitenkin vain aikansa. Sosialismikaan ei ole liberaali ideologia. Se vain siirtää taloudellista valtaa yksityisiltä omistajilta poliittiselle vallalle ja ne yhdessä muodostavat poliittistaloudellisen ylivallan, joka perustaa ideologiansa taloudelliselle kasvulle ja joka ei pysy koossa ilman kasvua. Talouden kehittyessä kasvu kuitenkin vaikeutuu. Toisen hidasteen asettaa luonnonvarojen niukentuminen ja saasteiden kasvu. Toisen asettaa sosiaalisten ristiriitojen voimistuminen ja niiden ratkaisemiseen hukkaantuvien voimavarojen kasvu.

Tässä yhteisen kasvun taittumisen tilanteessa, johon kehittyneimmät maat ovat kohta tulossa, talous ei enää parane sen enempää kapitalismia kuin sosialismiakaan lisäämällä. Ainoa ratkaisu on liberalismi, nimenomaan taloudellinen liberalismi, joka kohdistuu talouden sisäisen vallankäytön rajoittamiseen, niin kapitalistisen kuin sosialistisenkin.

Taloudellinen vallankäyttö voi tapahtua vain kaupanteossa ja se saa tehonsa vain taloutta koskevalla painostussuhteella. Siten taloudellinen valta ei ole mitään muuta kuin taloudellisesti vahvemman oikeutta kaupanteossa luokitella vastapuolen edustajia parempiin ja huonompiin ja kohdella parempia paremmin. Toiseen alkuehtoon päädytään toteamalla, että kaupattavan tuotteen omistaja on sitä koskevan kaupan suhteen periaatteessa vahvempi kuin kukaan ostajista, koska hän voi päättää siitä, onko tuote ollenkaan kaupan vai ei. Näin päädytään sääntöön, joka vastaa poliittisen liberalismin sääntöä yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta. Taloudessa liberalismi totetuu yleisenä ja yhtäläisenä osto-oikeutena.

Tästä seuraa erilaisia kaikkia koskevia sääntöjä. Niistä tärkein ja muiden toteutumiselle välttämätön on sääntö talouden sananvapaudesta. Kun ketään ei saa syrjiä mahdollisena ostajana, kaikilla on oltava vapaa pääsy myös kaikkiin myytäviä tuotteita ja hintoja koskeviin tietoihin. Pankkisalaisuuttakaan ei ole. Ketään ei saa rangaista tällaisen tiedon julkaisemisesta.

Liberaalissa taloudessa ei myöskään ole mitään erityisoikeuksia eikä yksinoikeuksia, sen enempää valtiovallan myöntämiä kuin tuottajien ja kauppiaiden toisilleen myöntämiä. Siten myöskään kaupalliset tekijänoikeudet ja patentit eivät kuulu liberaaliin talouteen.