Mustavalkoisesta puuttuu vihreys

Soininvaaran blogiin

Kiintoisaa keskustelua, mutta aika vähän mitään, mikä osoittaisi parempaan huomiseen.

Minäkin olen seurannut vihreiden poliittista kehitystä tai sekoilua jo pidemmän aikaa. Olin jopa mukana Tampereen kokouksessa 24 vuotta sitten, kun puolueen perustamisesta ”keskusteltiin”. Ei hyvältä näyttänyt – siis sen paremmalta kuin nytkään.

Kyse on aatteen puutteesta. Luonnon suojeleminen ei sinänsä ole poliittisesti toimiva aate. Siitä yksinkertaisesta syystä, että kaikki kannattavat sitä. Insinööritkin kehittävät jatkuvasti yhä vähemmän luontoa kuluttavaa tekniikkaa. Se ei kuitenkaan riitä.

Poliittisen aatteen on sisällettävä jokin selitys siitä, mikä on ongelman ydin ja millä keinoilla päästään parempaan tulokseen. Tämän selityksen sisällöstä riippuu se, millaiseksi liikkeen tulevaisuus muodostuu. Jos liike haluaa aikaansaada jonkin suuren muutoksen, sen aatteellisen selityksen on myös oltava suuri ja poikettava muiden käyttämistä selityksistä.

Tässä keskeisessä asiassa vihreillä ei alkujaankaan ollut mitään uutta annettavaa. Liike jakautui kannattamaan kahta tuttua strategiaa, radikaalia ja demokraattista. Radikaalin opin mukaan mikään muu ei auta kuin vihreä vallankumous, jossa ekotietoisten etujoukko ottaa vallan. Demokraattisen strategian mukaan mitään suurta ei muuteta. Keskustellaan yhdessä luonnonsuojelun tärkeydestä ja annetaan kuluttajille kenenkään mieltä pahoittamattomia ohjeita. Maailma pelastuu, kun jokainen lajittelee roskat, sammuttaa turhat valot, ostaa lähiruokaa ja ajaa ekoautolla.

Jotain uuttakin on sitten 80-luvun syntynyt. Vasemmiston aatteellisen konkurssin myötä myös luonnonsuojelu on saanut markkinoihin nojaavan ratkaisumallin. Koska ihmiset ovat itsekkäitä materialisteja, paras tapa suojella luontoa on hinnoitella sille aiheutetut haitat kuormitusoikeuksiksi. Markkinoille alistettuina ne ohjaavat koko maailman taloutta käyttämään vähemmän haitallisia tuotantomenetelmiä.

Tässä on jo järkeä, mutta vain nimeksi. Ongelmaksi muodostuu markkinoiden rakenne. Jos siinä on erityisiä vaurautta ja tuotantoa keskittäviä ominaisuuksia, kuten nykyään on, päästöoikeuksien saattaminen markkinoille vain voimistaa sitä eroa, mikä rikkailla ja köyhillä on nauttia luonnon antimista. Ja sitä suuremmaksi kasvaa se luonnonvarojen kulutus, joka joudutaan käyttämään sosiaalisten ristiriitojen ratkaisemiseen, poliittisiin päätöksiin, köyhien avustamiseen, muurien rakentamiseen ja sotajoukkojen lähettämiseen. Niin kuin tätä ei olisi jo kylliksi.

Ehkä olisi jo aika vähän kehittyneemmälle vihreälle aatteelle. Sen mukaan ihminen kuormittaa luontoa, koska hän on paitsi kuluttaja niin myös tuottaja, joka kilpailee tuotannon omistamisesta ja siihen liittyvästä poliittisesta ja taloudellisesta vallasta. Kilpailussa mikään omistuksen määrä ei riitä, koska sijoittuminen on suhteellista. Aina on pärjättävä muita vastaan ja omistettava enemmän, koska vain voittajat saavat määrätä siitä, ketkä saavat omistaa, tuottaa ja kuluttaa ja miten.

Tämän ajatuksen mukaan luonnon kuormitus pienenee omistamiskilpailun palkintoja pienentämällä. Mitä pienempi on voiton ja häviön ero, sitä vähemmän energiaa – ydin- tai muuta voimaa – kilpailuun kannattaa käyttää. Vaikka emme voi tehdä itsestämme vähemmän ahneita ja kilpailuhenkisiä, voimme sopia palkintojen pienentämisestä, jolloin nollasummakilpailuun ja toisten alistamiseen käytettävän energian tarve vähenee.

Millaisista palkinnoista on kyse? Kun neutraalina pidetään markkinateorian mukaista palkitsemista, jossa tuottaja saa palkkansa vain sen mukaan kuin kuluttajat hänelle kaikille avoimilla markkinoilla maksavat, kaikki sen yli menevä johtaa turhaan tuotantoon ja kulutukseen. Nykyinen ”markkinatalous” ei sisällä vain muutamia tällaisia tuottajille kohdistettuja palkintoja vaan se suorastaan rakentuu sellaisille. Eräs keskeinen avoimiin markkinoihin kuulumaton palkinto on lailla säädetty tuottajan oikeus salata markkinoita koskevia tietojaan. Markkinat eivät silloin ole yhtä avoimet kaikille vaan ne ovat avoimemmat niille, jotka omistavat enemmän markkinoita koskevia tietoja. Siksi niiden hankintaan ja salaisina pitämiseen kannattaa uhrata energiaa ainakin yhtä paljon kuin kilpailijat tekevät. Siksi tuotannon suuret omistajat ja rahoittajat pitävät kaikin keinoin kiinni oikeudestaan mm. pankkisalaisuuteen. Ilman salaisia rahavirtoja ja operaatioita rahoittajien valta heikkenisi olennaisesti. Samalla heikkenisi heidän mahdollisuutensa ottaa niin suuria riskejä, että niiden realisoituminen koituu kaikkien tappioksi.

Myös patentit ja tekijänoikeudet ovat valtiovallan säätämiä yksinoikeuksia, joiden hallinnasta käytävä kilpailu on armotonta paitsi pikkutekijöitä niin myös luontoa kohtaan. Sen lisäksi ne, niin kuin muutkin yksinoikeudet, voimistavat rikkaiden ja köyhien välistä eroa ja sen mukanaan tuomia sosiaalisia ongelmia, muun muassa pakolaisuuteen liittyviä.

Heti kun luonnon suojelemiseen keskittyvä puolue unohtaa sekä ekodiktatuurihaikailut että pienten tekojen politiikan ja kohdistaa tarmonsa sen hyödyttömän kulutuksen vähentämiseen, joka käytetään vain omistamiskilpailuun, niin minäkin käyn äänestämässä.