Tämä kaikin puolin järjetön päätös hyvitysmaksupohjan laajentamisesta todistaa taas kerran sen, kuinka alun perin väärin ajateltu periaate johtaa oman logiikkansa mukaan ja ryhmäpsykologian voimin yhä ristiriitaisempiin ja yhteistä hyvää rapauttavampiin ratkaisuihin.
Tietysti tästä voidaan syyttää päätöksen tehneitä poliitikkoja, mutta kiinnostavampaa on tarkastella asian lobbaamispuolta. Taiteilijat keräsivät lähes 8000 kannattajaa hankkeensa taakse. Mukana sellaisia nimiä kuin Einojuhani Rautavaara, Hector, Aki ja Mika Kaurismäki, Esa-Pekka Salonen, Jörn Donner, Tuomari Nurmio, Anna-Leena Härkönen ja Anja Snellman. Kuka päättäjä nyt kehtaisi olla eri mieltä näin suurten ja paljon antaneiden taitelijoiden kanssa.
Mutta miksi nämä laittoivat nimensä adressiin?
Lähdetään perusteista. Laissa määriteltyjen kaupallisten tekijänoikeuksien, mikä on siis eri asia kuin tekijän oikeus tulla tunnustetuksi ja oikeutetuksi saamaan työstään palkka, ainoana perusteena on se, että teoksilla on yhteiskunnallista arvoa. Se ei riitä, että teoksilla on arvoa niiden kuluttajille, koska tämä asia kuuluu yksityisen vaihdannan piiriin. Taiteilijoiden tulojen turvaaminen ei myöskään voi olla peruste, koska samalla perusteella voi mikä tahansa ammattikunta vaatia erityisiä lakeja omien tulojensa turvaamiseksi.
Mikä se yhteiskunnallinen hyöty voisi olla, jonka perusteella taiteilijoita kannattaisi palkita erityisansaintajärjestelmällä? Oman ymmärrykseni mukaan palkitseminen olisi perusteltua, jos taideteosten ansiosta kansalaisista tulisi asenteiltaan ja ymmärryksiltään laajemmin yhteistä etua ajattelevia. Se olisi perusteltua, jos taide tekisi ihmisistä vähemmän itsekkäitä ja vähemmän kuppikuntaisia.
Miten on? Miksi hyvitysmaksuja kannattavat taiteilijat laittoivat nimensä adressiin? Oman kuppikuntaisen etunsa vuoksi, ymmärtämättä tai välittämättä siitä, miten järjetön se on yhteisen hyvinvoinnin kannalta. Jos siis jopa taiteen todelliset suurkuluttajat ja tekijät osoittavat näin, ettei taide, tai ainakaan tekijänoikeuksilla kannustettu taide, vaikuta yhteiskunnallista arvoa lisäävästi, niin koko kaupallisten tekijänoikeuksien järjestelmältä putoaa moraalinen perusta. Silloin se kehittyy turhia kuluja aiheuttavaksi, yhteisöllisyyttä rapauttavaksi säätelyksi ja byrokratiaksi, kuten näyttää jo käyneen.
---
Kyllä nyt Osmolta puuttuu logiikka ja luovuus tässä tärkeässä asiassa. Se, ettei teoksen tekijä pysty rahastamaan jokaista teoksen yksittäistä ”kuluttajaa”, ei suinkaan merkitse sitä, ettei tekijä voi saada palkkiota työstään. Esimerkiksi, yhteiskunta voi ostaa sellaisen teoksen, jota se pitää yhteisölleen arvokkaana ja jakaa sen kaikille. Tiede ja koulutushan toimii perinteisesti tällä periaatteella.
”Ongelman” on aiheuttanut tekniikan kehitys, internet, joka on tehnyt biteiksi saatettavan teoksen jakelun käytännössä ilmaiseksi. Ei tätä kehityksen tuomaa etua teosten jakelijana ole mitään järkeä lähteä verottamaan ja rajoittamaan. Sitä on hyödynnettävä, ja tässä tapauksessa sitä voidaan hyödyntää saattamalla teoksen ostajat yhteen internetin avulla niin suureksi joukoksi, että sen yhteinen maksuhalukkuus riittää palkaksi tekijälle. Kyse on siis sen saman mallin, jota yhteiskunta käyttää taidetta ostaessaan, laajentaminen myös yksityiselle puolelle.
Tämä mahdollisuus seuraa siitä, että jos on olemassa joillekin hyödyllinen/arvokas teos, aina löytyy joukko ihmisiä, jotka ovat halukkaita maksamaan siitä, vaikka muut saisivat sen ilmaiseksi.
En ole itse mikään it-alan mies, mutta niille jotka ovat, tässä vinkki. Tehdään sivusto, jossa on näytteitä tms. tekijöiden aikaisemmista, jo julkaistuista teoksista ja uusista myytävistä teoksista, ja jossa kutakin myytävää teosta kaupataan esimerkiksi niin, että myyjä asettaa hinnan ja päivämäärän, jona myynti viimeistään tapahtuu, ja jossa ostajalla on mahdollisuus ilmaista sitovasti, millä summalla hän on valmis ostamaan sen, siitä huolimatta, että muut saisivat sen ilmaiseksi. Kun näistä sitoumuksista summautuu vaadittu hinta, rahat vaihtavat omistajaa ja teos avautuu kaikille vapaaksi. Ellei hinta täyty, myyjän tehtäväksi jää arvioida hyväksyykö hän pienemmänkin suorituksen vai peruuntuuko kauppa.
Mitään muuta ei tarvita. Ei edes tekijänoikeuksia.
Nähdäkseni tätä ansaintalogiikkaa ei voida kritisoida muuten kuin sillä, että tuottajien mielestä he eivät saa niin hyvää palkkaa kuin heille heidän omasta mielestään kuuluisi. Toisaalta, eiköhän tämä sama kritiikki koske kaikkia muitakin ansaintalogiikkoja.
---
Osmo:
Minun on hyvin vaikea uskoa tuohon Matti H:n almuteoriaan. Se voi toimia demonstraationa yhden kerran, mutta on täysin mahdotonta, että sillä voitaisiin rahoittaa nykyinen kulttuuritarjonta.
Minun on puolestani vaikea uskoa, ettei se toimisi, erityisesti kun et osoita siitä mitään loogista virhettä etkä perustele kantaasi muuten kuin mahdottomuudella ”rahoittaa nykyinen kulttuuritarjonta”.
En ymmärrä miksi juuri nykyinen kulttuuritarjonta eli nykyisen ansaintalogiikan luoma tarjonta olisi sen parempaa kuin jonkin kehittyneemmän ansaintalogiikan luoma, uusi kulttuuritarjonta. Mitä kulttuuria se on, minkä tekijät ovat valmiit vaatimaan mitä kummallisempia veronkanto-oikeuksia itselleen, vain oman asemansa turvaamiseksi ja uudistusten estämiseksi.
Siksi toiseksi, sitä mitä nykyisessä kulttuuritarjonnassa katsotaan arvokkaaksi, voidaan hyvin rahoittaa myös esittämälläni tavalla. Jos esimerkiksi yhteiskunnan, tai jonkin puolueen tai yrityksen mielestä jokin toivomasi dokumenttielokuva tai sen suunnitelma on kannatettava, se voi ostaa sen kaikille katsottavaksi. Ja niin edelleen. Mitä jää puuttumaan?
Vielä, koen käyttämäsi ilmaisun ”almuteoria” harhaanjohtavaksi ja vähän halventavaksikin. Katso Wikipedia, kohta almu. Kiinnostavaa, että jossakin päin almun antaminen on uskonnollinen velvollisuus, mistä syystä sitä tarkoittava termi zakat on toisinaan suomennettu almuveroksi. Siten olisi edes jotenkin ymmärrettävissä, että hyvitysmaksujärjestelmää kutsuttaisiin almusysteemiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti