Se, että “voimme yhtä hyvin tehdä itse” jonkin asian, ei tarkoita sitä, etteikö joku muu voisi tehdä sitä merkittävästi nopeammin ja paremmin. Tällöin on tarkoituksenmukaista jakaa hommat siten, että kaikki keskittyvät tekemään sitä, minkä osaavat parhaiten, jolloin hyödyllisiä asioita saadaan tehtyä enemmän kuin turaamalla kaikki itse kasaan.
Tässä on taas esimerkki siitä, miten syvälle tavallisten hyvää tarkoittavien ihmisten asenteisiin ja ajatuksiin talouskasvuideologia on vaikutuksensa ulottanut. Asioiden arvoa mitataan sillä, miten paljon hyödyllisiä tuotteita saadaan tehdyiksi ja rahalla vaihdettaviksi.
Ihminen ei kuitenkaan saa onneaan siitä, miten paljon hän voi ostaa toisten tekemiä hyödykkeitä, vaan siitä, miten paljon hän itse voi hyötyjä tuottaa, itselleen ja muille.
Eihän työttömyyskään ole ainakaan enää tavaranpuuteongelma. Jokaiselle pystytään järjestämään asunto, vaatteet ja ruoka ja näin meillä myös tehdään. Työttömyys on mielen ongelma. Työtön on onneton, koska hän ei itse voi olla mukana tuottamassa hyödyllisiä asioita. Eikä tämä ongelma koske vain palkkatyöstä syrjäytettyjä vaan myös niitä palkkaa nauttivia, joiden työ on laajemmin arvioiden merkityksetöntä tai peräti haitallista. Silloin työntekijä saa merkityksentunteensa vain palkastaan, ja koska jokainen haluaa olla tunnustettu ja arvokas, tämä johtaa päättelyyn: saan palkkaa, olen siis olemassa. Muita ei minun rahoillani hyysätä.
Tällaiselle tarkoituksenmukaisuudelle rakentuva talous ei ole kestävällä pohjalla. Aika ajoin se johtaa toimettomien joukkojen mielettömiin tekoihin, pieniin ja suuriin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti