Taloustiede - the dismal science

Akateeminen talous blogiin

On tavallaan ymmärrettävää, ettei Haaparanta sen enempää kuin akateemiset kollegansa ole juurikaan kommentoineet kirjoituksiani, joita akateemisen talouden blogille on elokuusta 2009 lähtien tullut kolmatta kymmentä. Kaikki kommenttini liittyvät tavalla tai toisella kapitalismin ja markkinatalouden eroon, eikä tämä aihe kuulu taloustieteen opintoihin. Kun ei ole auktoriteetteja joihin nojata, mitä sanoa?

Nykyiset taloustieteet tutkivat mitattavaa taloutta, tuotantoa, rahaa, kulutusta, köyhyyttä, kaikkea mitä kuvataan numeroilla, kaavoilla ja tilastoilla. Tarkoituksena on tuottaa tietoa, jolla jokin talouden toimija, valtiovalta tai yritys voi paremmin ohjata talouttaan haluamaansa suuntaan eli omaksi hyödykseen. Yhteensä näistä tiedoista kehittyy, kun kaikkien taloudelliset hyödyt pyritään huomioimaan, kasvuideologinen oppirakennelma. Kapitalistis-sosialististen talousoppien tarkoituksena on kasvattaa yhteistä taloutta, toki mahdollisimman vähillä haitoilla. Kun näillä opeilla toimitaan, taloudesta muodostuu tuotannollisten riippuvuussuhteiden rakenne, joka myös vaatii kasvua ja sortuu ilman sitä. Rawlsin, Senin, Fleurbaeyn, Nashin ym. sinänsä mielenkiintoiset moraalifilosofiset ja peliteoreettiset mallit eivät tätä asetelmaa muuta.

Markkinataloustieteessä – vaikka sellaista ei missään opeteta – tehtävänasettelu on aivan toinen. Siinä tutkitaan, miten parhaiten toteutuu se, että talous ohjautuu yksittäisten kuluttajien toiveiden ohjaamana, eikä suinkaan sitä, miten tuotanto saataisiin tehokkaammaksi. Resurssien alkujakautumisella ei ole merkitystä sen enempää kuin lopputulemallakaan. Mitään ei perustella numeroilla eli rahalla.

Kysymys on oikeudenmukaisuudesta. Kapitalismissa oikeudenmukaisuus on korvattu lupauksella suurista rahoista. Tai oikeastaan selitetty: kun oikeudenmukaisuus ymmärretään vapaana sopimusoikeutena, varakkaimmat tuottajat, joita tämä vapaus eniten hyödyttää, pystyvät kasvattamaan tehokkaasti tuotantoaan ja näin hyvinvointia riittää paremmin kaikille.

Aidossa ostajien tarpeiden ohjaamassa markkinataloudessa oikeudenmukaisuutta ei kuitenkaan ole yhtäläinen vapaus tehdä sopimuksia vaan ostajien välinen tasa-arvo myyjiin nähden, yleinen ja yhtäläinen osto-oikeus – aivan niin kuin demokratiassa oikeudenmukaisuutta on äänestäjien välinen tasa-arvo päättäjiin nähden, yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, ei suinkaan yleinen sopimusvapaus, joka johtaa harvainvaltaan. Valinnanvapauden on tietysti koskettava erikseen jokaista kaupankäyntiä.

Nämä ehdot johtuvat suoraan kuluttajien ohjaaman markkinatalouden määritelmästä. Niiden vertaaminen nykyiseen käytäntöön ja sen säännöstöön johtaa helpompiin ja vaikeampiin kysymyksiin.

Helppoihin kuuluu kysymys markkinasalaisuuksista. Jotta jokaisella ostajalla olisi sama valitsemisen vapaus, jokaisella on myös oltava sama pääsy kohdetta koskeviin tietoihin; mitä on kaupan mihin hintaan ja kenellä. Markkinataloudessa kauppoja koskevat tiedot eivät selvästikään voi olla salaisia. Tämä on markkinatalouden ja kapitalismin yksi keskeinen ero. Sen vaikutukset ovat suurimmat siellä, missä kaupatkin ovat suurimmat eli rahoituksessa. Pankkisalaisuudella on sama merkitys kapitalismissa kuin sensuurilla on sosialismissa. Mitä vähemmän kansalaiset tietävät rahavallan toimista, sitä helpompi sen on järjestää asioita omaksi edukseen muiden kustannuksella.

Toinen teoreettisesti helppo kysymys koskee yksinoikeuksia. Kun ostamisen vapaus koskee erikseen jokaista kaupankäyntiä, tätä vapautta rajoittavia oikeuksia ei voi olla kaupan. Markkinataloudessa yritykset eivät saa myöntää yksinoikeuksia eikä muitakaan etuja tuotteidensa välittäjille ja ostajille. Tietysti myöskään valtiovallan myöntämät yksinoikeudet eivät kuulu markkinatalouteen. Tässä merkittävimmän eron markkinatalouden ja kapitalismin välillä muodostavat patentti- ja tekijänoikeudet. Näitä kasvuideologialla perusteltuja varallisuuden keskittämisvälineitä ei aidossa markkinataloudessa ole.

Vaikeampi kysymys koskee yrityksiä ja erityisesti osakeyhtiöitä. Yrityksethän ovat sisäisesti määräyssuhteisia, eivät suinkaan markkinaehtoisia yhteisöjä. Miten yritysten omistaminen, johtaminen ja työnteko olisi järjestettävä, jotta kokonaisuus olisi mahdollisimman markkinataloudellinen? Miten yritystenväliset omistussuhteet sopivat tähän? Entä osakeyhtiöiden rajoitettu vastuullisuus? Eikö se ole osakkeenomistajille etuoikeus, että konkurssin sattuessa heidän aiheuttamiaan velkoja tulee muiden maksettaviksi, vieläpä riippumatta siitä, kuinka paljon heillä itsellään on varallisuutta? Vastaisivatko henkilökohtaiset konkurssit paremmin markkinatalouden ja oikeudenmukaisuuden vaatimuksia?

Entä miten valtiovaltojen välinen kauppa olisi mahdollisimman tasapuolista ja markkinataloudellista? Miten öljyvaroja ja muita maan antimia tulisi kaupata, jotta vapaiden markkinoiden ehdot täyttyisivät? Millä edellytyksillä veroparatiisit ovat markkinataloudellisia toimijoita? Entä sosialistiset valtiot?

Eivätpä ole taloustieteilijät näistä asioista paljon kirjoittaneet – tai jos ovat, eivät ole siitä suurelle yleisölle kertoneet. Vai onko nähty, että joku taloustieteen Nobelin tavoittelija olisi tullut ulos akateemisesta komerostaan ja sanonut, että oikeastaan pankkisalaisuus ei kuulu markkinatalouteen. Tai onko kukaan heistä saanut sanotuksi, että tekijänoikeudet ja patentit rajoittavat ostajien valinnanvapautta ja aiheuttavat heidän kannaltaan markkinahäiriöitä. Kun ylettömät rikkaudet keskittyvät muutamille harvoille ja velat tavallisille kansalaisille, onko kukaan taloustieteilijä esittänyt, että se saattaa johtua juuri näistä kapitalistisen talouden ominaisuuksista, jotka eivät noudata markkinaehtoja vaan kasvuideologian pakottavuutta?

Ei ehkä ole aivan väärin kutsua nykyistä taloustiedettä ”the dismal science”.