Joulusaarna, tai sinne päin

Akateemiseen talousblogiin

Joulusaarnan jatkoksi vähän uuden vuoden saarnaa.

Kysyttäessä millaisella informaatiolla yhteiskunnallisia päätöksiä, siis lakeja, asetuksia ja hallituksen toimia, tulisi tehdä, mieleen tulee kaksi vaihtoehtoa. Joko korostetaan asiantuntijoiden tietoa, joka käsittelee yhteiskunnallisia vaikutussuhteita: jos halutaan sitä tai tätä, on paras toimia niin tai näin. Tai sitten korostetaan tavallisten yksilöiden toiveita jokapäiväisestä leivästä ja terveydestä.

Ongelma on siinä, etteivät ne ole erotettavissa toisistaan. Yksilöiden, jotka haluavat leveämpää leipää, kannattaa turvautua asiantuntijoihin, jotka osaavat neuvoa kuinka he parhaiten pääsevät tavoitteisiinsa.

Asiantuntevuus on kuitenkin sidoksissa yhteiskunnan sääntöihin. Ellei mitään yhteistä sääntöä ole olemassa, asiantuntijat neuvovat ihmisiä juonittelun ja voimankäytön saloihin, koska ilman rajoituksia parhaat juonittelijat ja voimankäyttäjät menestyvät parhaiten. Sitten menestyneiden ja asiantuntijoiden kannattaa laeilla ja säännöillä vakiinnuttaa asemansa. Näin päädytään jonkinlaiseen alueelliseen harvainvaltaan, institutionaalisen väkivallan ja juonittelun yhteisöön, esimerkiksi sääty-yhteiskuntaan. Sellaisessa yhteisössä tutkijoiden vahvistama neuvo tavallisille kansalaisille on: yritä sääntöjen rajoissa juonitella ja taistella itsesi harvojen etuoikeutettujen joukkoon.

Sama tieteellinen neuvo koskee koko yhteisöä suhteessa muihin yhteisöihin. Sellainen yhteisö menestyy, jonka vallanpitäjät onnistuvat juonittelua, painostusta ja väkivaltaa käyttämällä valtaamaan alueita muilta yhteisöiltä.

Ajan myötä, kun suuret institutionalisoituneet väkivaltakoneistot joutuvat vastakkain, joudutaan kuitenkin hankaluuksiin. Sotakoneistojen kehittyessä niiden aikaansaamat tuhot ja menetykset ylittävät niillä saavutettavat voitot. Järjestelmän sisäinen asiantuntevuus johtaakin laajemman kokonaisuuden kautta huonoon tulokseen. Tarvitaan laajempaa asiantuntevuutta.

Esimerkkitapauksessa se tarkoittaa tietoa siitä, että yhteiset säännöt kannattaa muuttaa sellaisiksi, ettei juonittelulla ja väkivallalla pääse niin helposti sellaiseen asemaan, jossa voi ohjata maita ja omaisuuksia itselleen. Se tehdään rajoittamalla vallanpitäjien valtaa demokraattisilla säännöillä, joiden mukaan vallanpitäjät valitaan vapailla vaaleilla ja näin annetaan enemmän painoa tavallisten kansalaisten järjestymättömille, epätieteellisille toiveille.

Siirrytään tähän päivään ja niihin vaikeuksiin, joihin Kööpenhaminassa törmättiin ja joihin Haaparanta viittasi. Maailman kansantalouksien ja yritysten kasvu on törmännyt rajoihin, joiden ylittäminen uhkaa aiheuttaa kokonaisuudelle enemmän haittoja kuin hyötyjä. Eikä se päätöksentekomekanismi, jonka ohjeiden mukaan maailmantalous kehittyy, löydä keinoa uhan torjumiseksi.

Tilanne muistuttaa niitä vaikeuksia, joihin harvainvallat joutuivat mm. Euroopassa, kun helposti valloitettavat alueet loppuivat ja kilpailu koveni alkaen kuluttaa enemmän voimavaroja kuin voitettiin.

Kun talouskasvun aiheuttamaa ongelmaa yritetään ratkaista tilanteessa, jossa taloustieteen päätehtävänä on auttaa kansallisia talouksia nopeuttamaan kasvuaan ja valtaamaan uusia markkina-alueita, tehtävä on ymmärrettävästi vaikea.

Ehdotettu ratkaisuperiaate, että jokaisella olisi sama oikeus tiettyyn määrään luonnon saastuttamista ja tästä oikeudesta voitaisiin käydä kauppaa tai sitä verottaa, on vastaava kuin jos maiden valtaamiskilpailun ongelmiin olisi esitetty ratkaisuksi se, että vedetään rajat asukasluvun mukaan, mutta muu meno jatkuisi niin kuin ennenkin. Mutta miksi tähän pitäisi suostua, koska mikään olennainen ei muuttuisi. Maiden hyödyntämisen paine ja sen vaatima luonnon ja köyhien alistaminen jatkuisi entisen suuruisena.

On otettava oppia historiasta. Ratkaisu ei ole se, että kaikille annetaan sama valta tai omaisuus vaan sama oikeus hankkia valtaa tai omaisuutta. Politiikassa se tarkoittaa yleistä ja yhtäläistä oikeutta toisaalta ehdokkuuteen ja toisaalta äänestämiseen, taloudessa se tarkoittaa yleistä ja yhtäläistä oikeutta toisaalta tuotteiden myymiseen ja toisaalta ostamiseen. Kummassakaan tapauksessa se ei tarkoita vapaata oikeutta kaupantekoon.

Tätä ratkaisuperiaatetta on syytä kutsua talouden demokratiaksi, koska sen periaatteet vastaavat poliittisen demokratian periaatteita.

Keskeinen periaate on vapaus tietoon, mikä politiikassa tarkoittaa hallinnon avoimuutta ja sananvapautta ja taloudessa yritysten talouden avoimuutta, siis kirjanpitojen julkisuutta ja sitä koskevaa sananvapautta. Toinen keskeinen periaate koskee asiakkaiden syrjimättömyyttä. Tuotteen myyjä ei saa antaa kenellekään toista parempaa asemaa ostajana, niin kuin ei politiikassakaan ehdokas saa tehdä ketään suosivia sopimuksia.

Demokratian luonnon kuormitusta vähentävä vaikutus perustuu palkinnon pienentämiseen. Taloudessa suurin palkintohan on tuottajan/myyjän valta suosia toisia ja syrjiä toisia ja salata asioita. Sillä vallalla omaisuudet tehdään. Kun tätä palkintoa pienennetään, heikkenee myös se paine, jolla kilpailua vallasta käydään. Mitä pienempi on palkinto, sitä vähemmän luonnonvaroja voittamiseen kannattaa uhrata.

Tällaista uutta vuotta. Mikäli on tarvetta parempaan.